Treenejä ja treenipohdintaa

Ollaan ulkoiltu paljon ja ihasteltu erilaisia kevään merkkejä. Valkovuokkoja, peippoja, västäräkkejä, kurkia, joutsenia ja vaikka mitä. Valitettavasti ikävämpiäkin kevään ilmiöitä olemme kohdanneet. Koirista on nypitty muutama punkki jo maaliskuusta alkaen. Viime vuoden viimeisen punkin poimin Snoopysta 3.12., eli tämähän on jo miltei ympärivuotinen ilmiö! Viime viikolla myös kohtasimme lenkillä kyyn, huolestuttavan lähellä kotiamme. Se luikerteli metsästä meidän lenkkitielle ja jäi tielle loikoilemaan. Koska väitetään, että kyyt aistivat maan tärähdykset, ovat arkoja ja väistävät aina kun voivat, niin tömistelin maata, että kyy olisi häipynyt muualle. No eihän se liikahtanutkaan. Koska emme mahtuneet turvallisesti sitä ohittamaan, niin pakitimme ja menimme kotiin metsän kautta. No joo, saattoihan siellä metsässä olla sata sen kyyn kaveria, mutta mukavampi sieltä oli mennä, kun yhtään ei omaan silmään osunut. On noita kyitä tullut vuosien varrella täällä bongattua erinäisiä, sekä elävänä että kuolleena. Ja joka kerta eri yksilö, koska ovat hyvinkin erinäköisiä olleet. En silti liiemmin iloitse täkäläisen kyykannan monimuotoisuudesta ja elinvoimaisuudesta...

Jonkun verran ollaan taas treenattukin niin kotosalla kuin muuallakin, ja nytpä tylsästi ja pitkästi muistelen joitain treenejä. Viime torstaina meillä oli tottistreenit Talissa. Kipi otti alkuun nopean kontaktitreenin, parin askeleen seuruun ja vetoleikin. Sitten tehtiin vauhtiluoksetulo, minkä jälkeen siirryimme treenaamaan esteitä. Ensin Kipi kokeili vauva-A-esteen kiipeämistä, mikä ei ollut temppu eikä mikään. Siitä siirryttiinkin isolle mutta loivalle A-esteelle, jota Kipi myös hyvin kiipesi, ihan ensimmäistä kertaa elämässään. Ohjasin sen namilla tulemaan alas nätisti, aika vauhdikkaasti ja iloisesti suoritti. Sitten kokeiltiin vauvakokoisella hyppyesteellä hyppynoutoa. Ensi yrittämällä Kipi kiersi esteen, joten kävelin itse esteen sivusta ja ohjasin Kipin hyppäämään. Se otti esteestä tukea, mitä ei ennen ole tapahtunutkaan. Seuraavaksi otettiin kutsuhyppy, mikä menikin nätisti. Ja sitten kaksi hyppynoutoa, jotka olivat lennokkaita ja noudotkin onnistuivat, annoin irrottaa kapulan lennosta. Loppuun uusi vauhtiluoksetulo, jossa tuli taas tosi kovaa vauhtia. Siitä lelun kanssa autolle ja autolla vielä loppupalkaksi iltaruoka.

Oikein kiva treeni, Kipi oli hyvässä vireessä ja vapautuneempi kuin edellisviikon tottistreeneissä, vaikka kenttä oli sille vieras. Sille teki varmasti hyvää se, että ennen treeniä lämmittelin sen, liikutin sitä eri nopeuksissa, heitin vähän palloakin ja otettiin vähän kontaktia. Näin Kipi ehti saada tuntumaa ympäristöön, sille tuli hyvä fiilis ja se oli kuulolla minuun päin. Se ei aina ole parhaimmillaan suoraan autosta otettuna.

Varsinaisten treenien jälkeen jäin vielä treenaamaan Vinskin kanssa. Vähän seuruuta, luoksetulo ja sitten loivaa A-estettä. Ekalla yrittämällä Vinski kieltäytyi, toisella ylitti esteen hyvin molempiin suuntiin. Otettiin myös nouto A-esteen yli ja sehän onnistui hienosti. Ei tämä loiva pk-A niin kammottava Vinskin mielestä olekaan kuin jyrkkä A, agility-A:kin on sen mielestä ihan kiva este. Sääli vain, kun loivaa A-estettä ei yleensä treenaamaan pääse. Luukissa ja Nummelan kentällä on vain jyrkät A-esteet, Talissa päästään treenaamaan vain harvakseltaan. Vierailla kentillä usein tuppaa olemaan porttikielto muille kuin oman seuran jäsenille. Sitä pitäisi joko liittyä useisiin seuroihin jäseneksi tai uhmata kielto- ja uhkailukylttejä voidakseen treenata vierailla esteillä joskus...

Lauantaina tein Kipille jäljen Nummelassa. Useampi kulma, yksi pienen hiekkatien ylitys, kuusi keppiä. Maastona kangasmetsä, josta osa oli aivan rutikuivaa. Ennen jälkeä heittelin Kipille jälkikeppiä ja muistutin, että tällaisia pitäisi metsästä löytää. Janan Kipi meni tosi hyvin, olisi kelvannut ihan koesuoritukseksi, ja nosti oikealle lähtevän jäljen hyvin. Ja nättiä työtä teki jäljellä ja ilmaisi kepit kerrassaan hienosti. Ennen neloskeppiä tuli kova tuulenpuuska, jolloin Kipi nosti nenää vähän ylemmäs ja ajautui jäljeltä pari metriä sivuun juuri ennen keppiä. Keppihän siinä jäi sitten, mutta kutsuin Kipin takaisin, että se jäljestäisi kohdan tarkemmin, minkä se tekikin ja ilmaisi myös kepin tällä kertaa. Samoin kuin loputkin kepit. Eivätkä rutisevan kuivat maaston kohdat aiheuttaneet sille mitään ongelmia. Kyllä se aika hieno pieni jälkikoira on <3

Sunnuntaina oltiin Vinskin kanssa treenaamassa tokoa SM-joukkueen kanssa. Taas tuli uusia oivalluksia muita katsomalla ja saatiin vinkkejä myös meidän luoksetuloon. Kipi pääsi myös pyörähtämään kentällä virallisen osuuden jälkeen ja hyödynsin tilaisuuden saada sille kiinnipitäjä vauhtiluoksetuloon. Kyllä harmittaa vietävästi, ettei olla näitäkään päästy tekemään koko meidän treeniuran aikana kuin muutama hassu. Olisi varmasti luoksetulo ihan eri mallilla muuten. Perjantaiaamuna kun otettiin pihalla kisamainen luoksetulo, niin Kipillä oli hyvin muistissa edellisen illan treenit ja se teki kerrassaan upean ja vauhdikkaan suorituksen.

Eilen mentiin metsään Vihtijärvelle. Tein kaikille jäljet ja sitten mentiin metsälenkille. Sielu lepäsi avarassa metsässä pehmeillä mättäillä kulkiessa ja koirat olivat tietenkin onnessaan. Välillä piti vähän huilia, kun tuli juostua niin kovaa.

Snoopy pääsi lenkin jälkeen ensimmäisenä jäljestämään. Sillä oli hevosenkengän muotoinen lyhyehkö jälki kolmella kepillä. Suurella innolla se taas jälkensä selvitti ja ilmaisi kaikki kepit. Lopussa tuli vähän pyörimistä, jotain häiriöhajuja siellä selvästi oli, mutta oikea jälki ei joutunut hukkaan.

Vinskin jälki oli vajaan kilometrin pituinen, pari tuntia vanha, useita kulmia sisältävä, keppejä kuusi. Janan meni hyvin ja jäljesti hienosti, parissa kulmassa teki parin metrin pyörähdyksen. Kaikki kepit ilmaisi.

Kipin jälki oli myös vajaan kilometrin ja kulmia oli useita, keppejä seitsemän ja ikää pari tuntia. Otettiin lyhyt janalähetys ja Kipi eteni hyvin, mutta porhalsi pari metriä jäljen yli, pyörähti käymään takajäljellä ja kääntyi sitten vasemmalle, jonne jälki meni. Ensimmäinen keppi tuli vastaan aika pian ja Kipi ilmaisi sen hyvin. Huomasin tässä vaiheessa, että olin unohtanut palkaksi aikomani kissanruoat autolle. Onneksi taskussa oli lihapullaa, joten ilman palkkaa ei tarvinnut olla. Halusin kuitenkin antaa kepeiltä spesiaalipalkan, joten mentiin hakemaan ne kissanruoat autolta, minkä jälkeen lähetin Kipin uudestaan jäljelle siitä mihin jäätiin. Hyvin nosti jäljen ja selvitti sen motivoituneesti ja hienosti loppuun asti, ilmaisi kaikki kepit, eikä tarkistellut kulmiakaan.

Metsäreissun jälkeen minulla oli lauma onnellisia ja väsyneitä koiria. Taitavat ja hienot jälkikoirat <3

Tänään oltiin seuran kentällä tottistelemassa omatoimisesti. Otin Kipillä vain parin askeleen seuruupätkiä, jotenkin tuntui jähmeältä. Luoksetulon vauhtikin oli taas hidastunut. Treenattiin sitten vauhtiluoksetuloa siten, että jätin Kipin istumaan, juoksin karkuun, pysähdyin kutsumaan ja annoin suorapalkan kun Kipi tuli. Kyllä se vauhtia nosti, mutta ei ole ollenkaan sama asia treenata tuota yksin kuin siten, että on avustaja pitämässä koiraa kiinni. Silloin vauhti nousee ihan eri sfääreihin. Yksin treenatessa ei voi niin innostavasti edes juosta karkuun, eihän Kipi silloin malta odottaa kutsua.

Treenattiin myös kapulaan tarttumisia ja hyppyä. Kipi hyppäsi ensin 60-70 sentin korkeudelta ja otti myös hyppynoudon. Yhden menohypyn se sai tehdä vieläkin korkeammalta, tarkkaa korkeutta en tiedä, kun ei mittanauhaa ollut. Hyppäsi sulavasti senkin. Kentällä oli myös pelastuskoirien pitkä putki, jota edellisellä kerralla ensimmäistä kertaa kokeilin Kipillä siten, että taittelin putkea pienemmäksi ja olin putken toisessa päässä houkuttelemassa. Nyt ihan huvikseni kokeilin, meneekö se täyspitkään putkeen pelkällä käskyllä ja käsimerkillä. Meni se ja oli ihan innoissaan. Pelastuskoirien tikapuitakin vähän kokeiltiin. Erilaisten esteiden suhteen meidän pikku rämäpää on ennakkoluuloton. Onhan se pienestä pitäen rakastanut erilaisiin kohteisiin kiipeämistä.

Tuon korkeuden Kipi kepoisasti ylitti

Pk:ssa Kipi olisi jäljen ja esineruudun suhteen hyvinkin jo valmis ykkösluokan kokeeseen, mutta tottiksen suhteen ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Olen tämän ennenkin sanonut, mutta toivottavasti terveys tulee sallimaan täysipainoisen pk-harrastuksen! Toko taas on suuri kysymysmerkki ja murheenkryyni. Olen yrittänyt päästä paremmin sisälle tokon maailmaan, mutta laji näyttää vastustelevan meitä. Ei olla vieläkään päästy mukaan seuran tokotreeneihin. Eikä muuallekaan ohjattuihin treeneihin, vaikka suorastaan uhkarohkeasti kokeilin kepillä jäätä. Ei ole myöskään löytynyt mitään seurojen ulkopuolista porukkaa, jonka kanssa voisi säännöllisesti treenata.

Yksäreilläkään ei voi koko ajan ravata, eikä Kipi edes ole vielä kertaakaan näyttänyt Riitalle huonoimpia puoliaan, että oltaisiin päästy pureutumaan niihin paremmin. Yksärillä ei myöskään voi ottaa paikallaoloja vieraiden koirien kanssa, mikä olisi hirmu tärkeää. Ei se ihan riitä, että Kipi treenaa paikallaoloja oman lauman tai Repen kanssa.

Yksin treenaten ei vain voi päästä yhtä hyvään lopputulokseen kuin jos olisi treeniseuraa. Helposti kangistun kaavoihin ja pysyn mukavuusalueella, jos treenaan yksin. Yksin teen virheitä, joita en edes huomaa. Joskus en keksi ratkaisua johonkin treeniongelmaan ennen kuin joku ulkopuolinen sen ratkaisun tarjoaa, vaikka jälkikäteen ajateltuna se ratkaisu olisi ollut ilmeinen. Muiden tekemistä katsomalla myös oppii paljon. Luulenpa, että olisimme jo Kipinkin kanssa ainakin pikkuisen pidemmällä, jos olisimme jossain hyvässä treeniryhmässä olleet.

Turhauttava tilanne, mutta minkäs teet. Treenit silti jatkuvat, ja onneksi meillä tottiksessa on ryhmäpaikkakin. Treenisuunnitelmiakin on. Kipin kanssa tehdään nyt lähiaikoina enemmän maastotreenejä ja vähemmän toko/tottistreenejä. Välillä voisi pitää useamman päivän treenitaukoja tottistelussa ja katsoa sitten, onko Kipi tauon aikana työstänyt asioita päässään. Vinskin kanssa taas treenataan vielä yhteen tokokokeeseen ja BH-kokeeseen. Sen jälkeen saattaakin Vinskin koko koeura olla paketissa, saa nähdä, mutta ainakin kotitarpeiksi treenaamme sen jälkeenkin. Kuten treenaa vielä Snoopykin.

Kyllä minussa yhä myös asuu se pieni kapinallinen, joka kyseenalaistaa joitain tokojuttuja. Lähinnä liian pitkälle vietyä nipotusta. Alkujaan tokon tarkoitus on ollut opettaa koirille hallittua ja miellyttävää käytöstä, joten hyvin kauas siitä ollaan tultu. Ei sillä millintarkalla suorittamisella paljon hallinnan kanssa tekemistä ole ;D No, nipottamisella tietenkin saadaan jotain eroja nykyisiin huippukoirakoihin, jotka muuten vetäisivät pelkkiä kymppejä. Välillä olen miettinyt, onko toko ollenkaan minun lajini, mutta on se toisaalta tosi kivaa ja haastavaakin.

Tokopainotteista

Eniten ollaan tosiaan tokoiltu viime aikoina. Snoopy on tehnyt pikku treeninsä aina yhtä pettämättömällä innolla, mutta hieman keulien välillä. Joskus sitä vaan toivoisi, että nuo muutkin olisivat aina yhtä hyvässä vietissä yhtä vähällä vaivalla! Itse asiassa Snoopylle ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin ottaa se esille, se on heti käyttövalmis ja hyvässä vireessä ja painaa hommia samalla innolla niin kauan kuin niitä riittää.

Kipi ei ole enää vajonnut samalle tasolle kuin missä se meidän pikku tokokriisin aikana oli, mutta vireen kanssa on välillä ailahtelua. Ilahduttavaa on se, että sen kanssa kyllä pystyy nyt treenaamaan pitkääkin treeniä ja kontaktitreenit häiriössä ovat edistyneet.

Vinskin kanssa tokoillaan nyt taas enemmän, kun sen kanssa olisi tarkoitus käydä vielä yhdet joukkuekisat avoimessa luokassa. Hiomistahan noissa avoimen liikkeissä löytyy loputtomiin, vaikka sinänsä Vinski ne liikkeet jo osaakin. Vaihtelun vuoksi olemme välillä ottaneet myös ylempien luokkien liikkeitä. Enää ei Vinski ole väläytellyt sellaista vauhtia kuin taannoin vaan on palannut aika lailla omaksi itsekseen. Tällä viikolla se kerran jopa jumitti ihan kunnolla kotipihatreeneissä. Lähetin sen ruutuun ja se lähti, mutta pysähtyi muutaman metrin päähän. Odotin, ei mitään. Annoin uuden käskyn, ei mitään. Joten kävin sitten viemässä sen ruutuun, minkä jälkeen lähetin sen uudestaan. Taas se eteni muutaman metrin ja pysähtyi. Laitoin sen tauolle ja hain sen myöhemmin takaisin, tällä kertaa se meni ruutuun ihan ok. Tuollainen on sille ihan tyypillistä, vaikkei se toki aina noin tee. Ruutu tai muutama muukaan liike nyt vaan eivät kuulu sen ykkösprioriteetteihin elämässä.

Maanantaina meillä oli Riitan yksäri. Otin ensin pikatreenin Vinskillä. Alkuun seuruuta, jossa Riitta häiriköi meitä eri tavoilla. Vinski ei piitannut Riitan käskyistä eikä muusta häiriköinnistä, ainoastaan lähelle heitetty noutokapula sai Vinskin katseen hetkeksi kääntymään, mutta se myös korjasi kontaktin salamana ennen kuin ehdin itse edes reagoida asiaan. Kaukokäskyt ok, ensimmäinen istumaan nouseminen nyt ei ihan ryhdikäs tosin ollut. Suora luoksetulo ja ruutuun lähetys tehtiin vielä, ihan kiva vauhti Vinskiksi, eli ei nyt mikään räjähtävä kuitenkaan. Juteltiin Riitan kanssa, että Vinskille voisi vaikka ruokakupin laittaa ruutuun silloin, kun treenataan ruutua vieraalla paikalla, että sillä olisi hyvä motivaatio ja varmuus sinne mennä. Nimenomaan ruoka toimii sille hyvänä motivaattorina. Eihän meillä kisatavoitteita ylempien luokkien suhteen edes ole, mutta jos treenataan näitä välillä, niin ehkä Vinski jo 15-vuotiaana on kisavalmis voittajaluokkaan ;D Ihan kivassa vireessä kyllä treenasi ja oli aktiivinen.

Kipi otti ensin kontaktia häiritysti. Sitten seuraamista. Tässä kun ei olla viime aikoina niinkään keskitytty tekniikkaan, niin Riitta huomasikin, ettei Kipi nyt käyttänyt takapäätään kovin hyvin. Treenattiinkin seuraavaksi vasemmalle käännöksiä ja perusasentoja.

Kisamainen luoksetulo oli muuten aika hyvä, mutta vauhtia olisi saanut olla enemmänkin. Heti perään tehtiin vauhtiluoksetulo ja siinä tuli kovaa. Kisamaisena ei olla tätä vielä paljon tehty ja liike onkin aivan keskeneräinen. Aika paljon ollaan treenattu erikseen vauhtia ja suoraa vapautusta kierron kautta ja erikseen eteen istumista, eivätkä vauhti ja eteen asti tuleminen vielä aina kohtaa.

Liikkeestä maahanmeno oli hyvä, Kipi putoaa maahan yleensäkin nopeasti. Kaukokäskyissä istu-maahan sujuvat ihan lähietäisyydeltä, seisomaan nousemiseen nyt haimme sitä oikeaa ohjaustekniikaa, kun käsiliikkeeni suuntautui jotenkin liian ylös ja taakse, mutta kovin on vielä keskeneräinen liike kaikkiaan, kun Kipin takapään kehitys on ollut hidasta eikä juurikaan olla tätä edes treenattu.

Nouto on kivalla mallilla, vaikka eri osa-alueissa vielä treenaamista riittääkin. Ruutuun lähetyksiä otettiin myös. Ensimmäinen ei ollut kovin hyvä, mutta parani toistoilla, tähän tarvitaan ihan yksinkertaisesti paljon rutiinia, koska on turhan vähäisellä treenaamisella ollut tämäkin. Lopuksi katsottiin vielä hyppyä ja otettiin yksi hyppynoutokin, joka meni hyvin. Paljon on tekemistä ja hyvin keskeneräisiä ollaan, mutta työtä me ei pelätä!

Torstaina Kipi oli ensimmäistä kertaa tällä kaudella treenaamassa pk-tottista ryhmässä, joten pelkkää tokoa ei koko viikkoa treenattu. Saatiin siis ryhmäpaikka tottikseen, mutta jälkiryhmään ei taaskaan paikkaa saatu. Emmekä edelleenkään ole saaneet paikkaa toisen seuramme tokotreeneihin, vaikka tosi kauan ollaan sinnekin jonossa oltu. Harmittaa erityisesti, kun ei päästä treenaamaan ryhmäpaikallaoloja, grrr!! Olisi niin tärkeää treenata vieraiden koirien kanssa välillä.

Aloitettiin treeni ihan meidän leikkimistä näyttämällä. Sen jälkeen vähän seuruuta ja vauhtiluoksetulo. Leikkiessä voisin kuulemma enemmän haastaa Kipiä ja antaa sen nähdä vaivaa lelun saamiseksi. Mihinkään korkeaan viettiin Kipi ei noussut, mutta toisaalta keskittyi hyvin eikä juuri vilkuillut ympäristöä, vaikka oltiin ihan uudessa paikassa. Muuten treenistä jäi mieleen, että siellä oli KYLMÄ. Hirvittävän kylmä tuuli eikä montaa lämpöastetta, enkä ole koskaan kestänyt paikallaan oloa kylmässä, ja aloin ilmeisesti ulkoisestikin muistuttaa jääkalikkaa, koska treenikaveritkin jo asiasta huomauttelivat.

Eilen Kipi pääsi lenkille Repen kanssa, kun tavattiin Repe ja Pirjo Kaitalammen tienoilla. Pojat pääsivät metsään ja suolle juoksemaan ja intoutuivat leikkimäänkin. Kipistä oli myös kerrassaan loistojuttu, kun suolta löytyi vettä ja se läträsi innoissaan. Sitten hetken päästä se hyppelikin surkean näköisenä kolmella jalalla, toinen takajalka ilmassa. Kun tutkimuksessa ei ihmeempää löytynyt ja se hetken päästä taas käytti kaikkia jalkojaan, niin tulimme siihen tulokseen, että vesi vain oli niin jäätävän kylmää, että jalan ilmassa pitäminen johtui siitä. Kaikkea kauheaa ehti silti jo mielessä liikkua. Kipiä ei jalan palelu kauaa hetkauttanut, vedellä piti läträtä uudestaankin. Kipin mielestä suo yleensäkin on ympäristönä hyvin inspiroiva.

Tuollapa Kipi kylmässä vedessä läträsi

Lenkin jälkeen otettiin esineruutu. Meille se oli kauden ensimmäinen, koska ohjaaja on tämän suhteen ollut laiska ja saamaton. Tehtiin aika kapea ruutu, jossa oli kolme esinettä, molemmissa takakulmissa plus etualalla yksi. Kipi tiesi jo parkkiksella mitä oltiin menossa tekemään ja nenä oli hyvin auki. Hyvin lähti ruutuunkin ja löysi nopeasti molemmat takaesineet, etummaista en enää haetuttanut. Vinskikin oli autossa mukana ja pääsi myös ruutuun. Hyvin teki sekin, vähän ehkä haahuili rajojen ulkopuolella välillä, mutta löysi esineet hyvin ja sai hakea kaikki.

Sitten otettiin vielä tokoa parkkiksella. Kipi pääsi paikkamakuunkin ottamaan Repen kanssa.

Tänään treenattiin kotipihalla. Leikitin kunnolla sekä Vinskiä että Kipiä ja olipas ilahduttavaa, kun Vinski tarjosi lelua minulle leikin toivossa uudestaan, kun irrotin otteeni. Sille kun on tyypillistä menettää mielenkiinto leluun välittömästi, kun päästän irti. Sellaista se treenaaminen on, välillä tulee takapakkia ja välillä yllättäviäkin hyviä hetkiä, pysyy ainakin mielenkiinto yllä!

Iloisia treenejä ja huoltoa

On mukavaa nähdä Nellan palautuneen leikkauksesta täysin omaksi itsekseen. Se käy taas yläkerrassa päivittäin, muttei jää sinne asumaan. Leikkaushaava on kadonnut olemattomiin. Jo viikko leikkauksen jälkeen se oli niin hyvällä mallilla, ettei mitään tarvetta pitää suojapukua enää ollut.

Koirien kanssa ollaan hiljakseen treenailtu ja sitäkin enemmän lenkkeilty. Lauantaina olimme Kipin kanssa Salmessa 10,7 kilometrin lenkillä kera Pirjon ja Repen. Pojat olivat osan matkaa kiinni ja osan vapaana. Kutsuimme niitä aina välillä luokse ja melkein joka kerta kävi niin, että Repe tuli minun luokseni ja Kipi meni Pirjon luokse, ilmeisesti molemmat ajattelivat, että kaverin emännältä löytyy paremmat herkut! Mietimme jo, että pitääkö vaihtaa koiria kokonaan ;)  Lenkin jälkeen tokoilimme parkkiksella pari minuuttia ja Kipi keskittyi kivasti.

Myöhemmin lauantai-iltana treenasimme vielä vähän tokoa keittiössä, ja treeni sujui siihen malliin kuin keittiötokot yleensäkin, eli Kipi keskittyi tosi hyvin, oli täysillä mukana, naama yhtä naurua, ja liikkeiden välissä pomppi innoissaan, kun odotti lisää tekemistä. Häiriötreeneissä asenne ei useinkaan ole ihan samanlainen ollut, vaikka parhaimmillaan ollaankin lähelle päästy. Toivoinkin mielessäni, että tämä sama ilme, vire ja into siirtyisivät ulkotreeneihin.

Seuraavana päivänä, pääsiäissunnuntaina, lenkkeilimme Luukissa ja sen jälkeen Kipi otti tokoa nurmikkojen välisellä hiekkatiellä. Paikka oli aukea ja kulkijoita lähistöllä riitti, joten olin varautunut siihen, että treenistä voi tulla haastava. Vielä mitä. Kipi piti kontaktin hyvin ja teki samalla ilmeellä kuin edellisenä päivänä keittiössä, myöskin pomppi välillä liikkeiden välissä innoissaan ja pyysi lisää tekemistä <3 Otimme ihan perusjuttuja, kontaktia, seuruuta, luoksetuloa, noutoa ja jääviä siten, että peruutin ja pyysin aina Kipiä ottamaan jonkun asennon. Liikkeet onnistuivat nekin hyvin, mutta hienointa oli se asenne :)

Eilen lenkkeilimme Salmessa ja siellä myös Kipi otti lyhyen tokohetken parkkipaikalla. Asenne oli edelleen yhtä hyvä. Voi että oli hienoa nähdä Kipin häriössäkin olevan mukana treenissä täydellä sydämellä, sulkien ympäristön täysin pois. Välillä kannattaa vähän kriiseillä, niin voi sitäkin enemmän nauttia tällaisista hetkistä!

Eilen myös tein koirille jäljet kotimetsään. Kaikki ajoivat jälkensä reilun parin tunnin ikäisinä. Vinskin jäljelle osui pari lumilaikkua, muilla oli täysin lumeton maasto. Kipin jäljellä oli viisi keppiä ja loppuesineenä lelu. Janalla Kipi eteni vähän mutkitellen, mutta nosti jäljen ihan tikkana, kunnes sitten pyörähtikin takajäljelle tekemään pienen tarkistusliikkeen. Jäljellä ei ollut mitään ongelmia, puoliterävä kulmakin meni hyvin. Kepeillä sen sijaan oli vähän ongelmia, kun Kipi jätti kaksi niistä huomiotta. Loppuesineen se merkkasi, mutta oli pokkana jatkamassa matkaa. Minun sitten piti kertoa sille, että ihan voi lelunkin ilmaista ja sillä voi palkaksi jopa leikkiä. Keppien alla ei nyt ollut purkkeja ja pitääkin miettiä, ottaako purkit takaisin vai keksiikö jotain muuta, kun keppi-ilmaisu on näköjään mennyt huonompaan suuntaan.

Vinski meni janan hyvin ja nosti hienosti jäljen, joka leikkasi janan n. 30 metrissä. Sen jäljellä oli kolme keppiä ja poikkeuksellisesti myös kaksi erilaista esinettä, lasten hanska ja kävelysauvan käsilenkki. Se ilmaisi epäröimättä kaikki ja selvitti jäljen muuten hyvin, mutta yhdessä kohtaa se seilasi, koska alueella oli selkeästi häiriöjälkiä. Snoopyn jälki oli lyhyempi kuin muilla ja keppejä kaksi, ihan nappisuorituksen teki.

Ruoka-aikoina koirat ovat saaneet tehdä jotain pientä ruokansa eteen, pätkän seuruuta tai jotain muuta. Vinski on ruokakuppitreeneissä ihan eri koira kuin muuten, se kuumenee ja haukkuu odottaessaan tehtäväänsä, mitä se ei yleensä todellakaan tee.

Niin jännän erilaisia nuo ovat. Snoopylla ei koskaan ollut näkyvää murkkuikää ja kaikki treenit elämänsä aikana se on treenannut sata lasissa. Vinskille ja Kipille teini-iän ailahteluja tuli, mutta muuten nekin ovat keskenään aika erilaisia. Kaikkien kanssa sitä parasta treenitapaa juuri tälle yksilölle on saanut miettiä ja etsiä, kaikilla on omat hyvät ja huonot puolet. Kaikkien koirieni suhteen koen, että olen tuntenut ne kunnolla vasta vanhemmalla iällä. Olen leikitellyt ajatuksella, että jos nyt saisin edesmenneet koirani takaisin pentuina, niin osaisin kouluttaa ne alusta asti paljon paremmin. Mutta toisaalta se on osa yhteisen matkan viehätystä, että saa tutustua uuteen persoonaan pikkuhiljaa ja rakentaa yhteistyötä yritysten ja erehdysten kautta, uutta oivaltaen.

Tänään pääsivät kaikki koirat Marin käsittelyyn. Päätin, että nyt on aika Snoopynkin päästä tsekkaukseen, kun se ei muutamaan vuoteen ole missään huollossa käynyt. Olen vähän vältellytkin sen viemistä, koska se ei kovin hoitomyönteinen ollut silloin, kun sai iskiasvaivaansa akupunktiota ja kävi myös kerran Piiralla. Mutta se olikin silloin oikeasti kipeä, mikä vaikutti sen asenteeseen. Tällä kertaa se oli hyvinkin leppoisa ja vastasi hoitoon hyvin, osasi miettiä, miten sen kannattaa käsiteltävä kohta asetella edistääkseen hoitotapahtumaa. Eikä se mitenkään hirveässä kunnossa ollut, vaikka laittamista löytyikin mm. alimmista kaulanikamista ja ristiluun kohdalta. Kaikkiaan Mari totesi, että Snoopysta saa terveen ja elinvoimaisen vaikutelman.

Vinskissä oli laittamista mm. ranteissa ja selässä. Kipi oli ilahduttavasti taas mennyt eteenpäin viime kerrasta. Mari totesi sen olevan ihan eri koira kuin se törmäilyistään jumiutunut tyyppi vuosi sitten. Hän myös sanoi, että sen laatuiset jumit saavat aikaan sen, ettei koira pysty silloin oppimaan uutta. Joten eipä ihme, jos ei olla Kipin kanssa vielä valmiita edes ALO-tokoon, kun se ensin tuli minulle vähän isompana pentuna ja sitten poti jumeja ja murkkuikää.

Jälkitreenit ja Operaatio Kissa

Tänään meillä piti olla Riitan yksäri, mutta siirsimme sitä kelin takia parilla viikolla eteenpäin. Eipä kyllä viime viikon aikana ehditty tehdä kotiläksyjäkään ihan siihen malliin kuin tarkoitus oli, kun aikaa meni mm. kissajahdissa. Parina päivänä vähän tokoiltiin, kontaktitreenejä Kipi sentään teki vähän useamminkin.

Torstaina olimme taas jälkitreeneissä Leean ja Jaanan kanssa. Kipi pääsi ajamaan Leean tallaaman jäljen, jolla oli pituutta puolisen kilometriä. Keppejä oli viisi, ja tällä kertaa niiden alla ei ollut purkkeja, päätin siirtää purkit tulemaan taskustani. Siinä janan lähellä oli joku koiranpissa, jota Kipi juuttui haistelemaan. Kehotin sitä jatkamaan matkaa kanssani janalle, mutta se ei uskonut, joten vedin sen (ihan nätisti) perääni. Ja kyllä Kipi siitä mielensä niin pahoitti, että eteni janaa huonosti, eikä aluksi edes yrittänyt nostaa jälkeä. Kun ei kerran saanut muiden koirien viestejä haistella, niin ei Kipin mielestä nenää tarvinnut sitten muuhunkaan käyttää, ja se vain seisoskeli ja välillä vähän haahuili päämäärättömästi ja nokka pystyssä. Odotin rauhassa ja lopulta se armollisesti nosti jäljen.

Ensimmäinen keppi meinasi jäädä, ja tällä kertaa autoin Kipiä pysähtymällä odottamaan, että se huomasi sen, jotta se varmasti muistaisi mitä oltiin tekemässä. Yksi välikeppi jäi myöhemmin ja annoin sen jäädä, kun ei Kipi siihen reagoinut. Muut kepit se nosti ja näytti välillä vähän etsiskelevän purkkia kepin läheltä. Jäljen ajoi tarkasti, eikä ottanut häiriötä kahdesta perässä kulkevasta ihmisestä.

Vinski pääsi ajamaan itse tekemäni jäljen, joka kyllä alun perin oli tarkoitettu Jackille. Mutta jälkeä tehdessäni jouduin tiheikköön, jossa kadotin muutenkin onnettoman suuntavaistoni vähäisimmätkin rippeet, enkä enää tiennyt, olinko jossain kohtaa kulkenut melkein ristiin. Niin no, sentään löysin takaisin autolle, mutta päätimme Leean kanssa varmuuden vuoksi vaihtaa jäljet päittäin. Ekan kepin jälkeen Vinski lähti suuntaan, jonne en ollut jälkeä tehdessäni mennyt, ja päätyi sitten hetkeksi ajamaan takajälkeä ennen kuin taas oli oikealla jäljellä ja vielä oikeaan suuntaankin. Kaikki neljä keppiä se ilmaisi varmasti. Ei siellä mitään silmukkaa sitten ollut, mutta jäljen alku ja loppu olivat lähellä toisiaan, mikä luultavasti aiheutti Vinskin harhautumisenkin.

Snoopykin pääsi ajamaan aika pitkän jäljen, kun toisesta tekemästäni jäljestä jäi muista syistä johtuen suurin osa ajamatta. Ja Snoopy oli meidän lauman paras jälkikoira sinä päivänä, ajoi jälkeä voimakkaasti ja intensiivisesti, nosti kaikki kepit eikä lähtenyt harhoille, vaikka jäljen loppuosassa oli ollut vieraita kulkijoita juuri ennen jäljen tekoa, ja jälki myös sivusi polkua, jossa oli paljon muiden koirien jättämiä viestejä. Niin on hyvä työmoraali meidän eläkeläiskoiralla!

Muuten viime viikko meni aika kissamaisissa merkeissä. Maanantaina varasin Nellalle sterkkausajan, jonka sain heti seuraavalle päivälle. Nella tuli leikattua vanhempana kuin muut kissani, mutta sen kiimat ovat aina ajoittuneet vain kevääseen ja alkukesään, joten suurin osa vuodesta on ollut kiimatonta ja vaivatonta aikaa. Nyt se kevään ensimmäinen kiima oli sen verran ärsyttävä, että päätin sen jäävän viimeiseksi ikinä, ja varasin leikkausajan heti kiiman loputtua.

Tiistaina Nellan ollessa leikkauksessa me koirien kanssa lenkkeilimme sillä aikaa uudessa maastossa. Sain taas ihmetellä urosten ihmeellistä maailmaa, kun pojat olivat vieläkin hanakampia hajujen perään kuin tutummissa maastoissa. Parin metrin välein piti lyödä jarrut pohjaan ja jumittua tutkimaan lohjalaiskoirien jättämiä viestejä, mitään yhteyttä muuhun maailmaan ei ollut. Välillä sitten nostettiin koipea suoraan kaverin naamalle. On ne niin fiksuja.

Kotoa lähtiessä en meinannut millään saada rimpuilevaa Nellaa kuljetuskoppaan. Kuvittelin jo itseni soittamassa klinikalle, että valitettavasti emme pääse paikalle, kun en millään saa taisteltua tuota hädin tuskin kolmekiloista kissaa koppaan... Leikkauksen jälkeen Nella suorastaan sukelsi omaan koppaansa ja kotona se vaati heti päästä yläkertaan, minkä julmasti siltä kielsin.

Viimeksi minulta on steriloitu kolme tyttökissaa 90-luvulla. Tässä välissä käytännöt ovat muuttuneet, ja Nellalle oli jo klinikalla puettu ylle verkkopuku haavan suojaamiseksi. Kehotettiin laittamaan kauluri, jos se ottaisi haavapuvun pois. Kipulääkettäkin saimme mukaan. Ennen ei kissoille mitään suojaa leikkauksen jälkeen laitettu, eikä kipulääkitystä annettu kotiin operaatioiden jälkeen sen enempää kissoille kuin koirillekaan. Nella myös oli saanut haavaan laserhoitoa heräämisvaiheessa.

Nella liikkui heti leikkauksen jälkeen hoippumatta, mutta ensimmäisinä päivinä se myös kyhjötti paljon aloillaan. Joka päivä se vaati päästä yläkertaan, mutta halusin pitää sen alakerrassa valvottuna. Perjantaina sitten myönnyin pyyntöön. Yläkerta kuuluu kissojen lempipaikkoihin. Siellä ei ole asuttu enää aikoihin, ja siellä on monta huonetta, joissa voi seikkailla ja vaania hiiriä, tai vain nauttia omasta rauhasta. Mutta Nellaa ei sitten kuulunut ollenkaan takaisin retkeltään. Päätin hakea sen itse takaisin, mutta en löytänyt sitä mistään. Arvasin sitten sen olevan välikatolla, jonne pääsee tikkaita pitkin, koska se on suunnilleen ainoa paikka, jonne yläkerrassa pääsee kunnolla piiloon. Olin jo menossa sinne sen perään, kun pysähdyinkin tarkastelemaan välikaton rakennetta vähän tarkemmin. Siellä oli harvakseltaan parruja, joiden päällä oli purupatja. Edetä voisi vain parruja pitkin, mikä oli hankalaa, koska parrut olivat kulkusuuntaan nähden poikittain. Eikä asiaa auttanut se, että välikatolla pääsisi etenemään lähinnä vain konttaamalla, jolloin kulkemista olisi mahdotonta kohdistaa pelkästään parrujen kohdalle. Sinne jäi kissa. Kyllä olin itselleni vihainen, että olin sen yläkertaan laskenut, mutten osannut varautua siihen, ettei sitä tarpeen vaatiessa saa sieltä myös pois.

Vein yläkertaan yöksi ruoka- ja vesikupin, mutta ne olivat lauantaiaamuna aivan koskemattomia. Synkeänä mietin, että liekö katti hengissäkään enää, piiloon vetäytynyt kuolemaa odottamaan varmaan. Jätin suoraan välikatolle kissanruokaa ja keitettyä seitiä. Seitit hävisivät myöhemmin lautaselta, joten sain todisteen, että Nella oli välikatolla ja ihan elossakin. Mutta yhtään näkö- tai kuulohavaintoa en siitä saanut, vaikka jo perjantaista asti kävin huhuilemassa sitä säännöllisesti. Jos tilanne olisi ollut normaali, olisin jäänyt rauhassa odottamaan, että Nella itse päättää joskus laskeutua alas, enkä olisi sitä edes ruokkinut yläkertaan. Mutta minulla oli käsissäni leikkauspotilas, jonka kunto olisi pitänyt välillä ehdottomasti tarkistaa, ja jota toisaalta en halunnut toipilaana jättää ruoatta ja vedettä ollenkaan. Ja jolla oli haavan päällä liimaside, joka piti ottaa pois viimeistään lauantaina. Ohjeen mukaan side piti poistaa 2-4 vrk leikkauksen jälkeen. Ei mikään mukava skenaario, että kissalta hautuu ja tulehtuu leikkaushaava siteen alla, koska se on karannut.

Soitin päivystävälle klinikalle ja kysyin, onko neljän vuorokauden ylitys lähtökohtaisesti paha juttu. Sieltä hämmästeltiin, että missä käsketään liimasidettä pitämään noin kauan ensinkään, heillä se käsketään ottamaan pois jo seuraavana päivänä. Tosiaan on leikatuilta koiriltanikin liimasiteet käsketty ottaa nopeammin pois, mutta näköjään klinikoiden käytännöt vaihtelevat. Hoitaja ehdotti, että haen heti kissan pois vintiltä ja poistan liimasiteen. Juuh, sitä en tehnyt, mutta sen sijaan otin yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen ja kävin sieltä hakemassa lainaksi kissanloukun.

Oli oma operaationsa saada kissanloukku hilattua välikatolle. Sen kun joutui kantamaan tikkaita pitkin, ja lopuksi joutui päästämään kädetkin irti tikkaista, että sai nostettua loukun perille. Huomasin myös, että tikkaiden yksi askelma oli muita huterampi ja mietin, että ovatkohan nämä tikkaat yhtä vanhat kuin yli satavuotias talo. Jätin ruokaa enää loukkuun ja kävin välillä myös kutsumassa Nellaa, mutta mitään elonmerkkiä en siitä saanut. Loukkukin pysyi koskemattomana. Sinne jäi Nella kylmään viettämään toista yötä.

Sunnuntaina olin jo varma, ettei Nellalle todellakaan voi kuulua hyvää, kun se ei näytä liikkuvan välikatolta minnekään, eikä edes syö, ruoat loukussa olivat yhä koskemattomia. Eikä Nella koskaan ollut viipynyt yläkerrassa tai missään muuallakaan noin kauan. Osku pyysi myös päästä yläkertaan ja annoin sen mennä, mutta varauduin siihen, että saan käydä myöhemmin vapauttamassa sen loukusta, jos se ahneena sinne menee. Mutta myöhemmin se tuli takaisin alakertaan retkeltään ja sen vanavedessä asteli pirteän näköinen Nella, tasan kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun oli yläkertaan lähtenyt. Osku oli aiemminkin Nellan reissun aikana käynyt yläkerrassa ja välikatollakin, mutta Nella ei siihenkään millään lailla reagoinut ennen kuin nyt.

Nellalla oli kova nälkä. Kun se sai syötyä, otin heti liimasiteen pois, ja haava oli ilokseni siisti. Verkkopukukin oli yhä päällä, mutta rispaantunut. Myöhemmin kun Nella puhdisti itseään, juuttui se suustaan verkkoon. Otin turhapuro-puvun pois ja virittelin tilalle sukkahousupuvun. Kun se aika äkkiä meni riekaleiseksi Nellan rimpuilun takia, askartelin sille uuden sinisen puvun tukevammasta materiaalista.

Kissat, nuo mahdottomat ja oikukkaat eläimet! Aina haluamassa oven toiselle puolelle. Ja kun sen oven avaa, jäävät usein oviaukkoon jahkaamaan, että halusivatko sittenkään juuri tuolle puolelle ovea. Jos lopulta päättävät haluta, niin kohta jo ollaan vaatimassa takaisin pääsyä. Paitsi silloin, kun päätetään karata ja olla piittaamatta kutsuista. Nyt Nella on myös ilmoittanut, että ruoaksi sille käy nykyään vain seiti. Justiinsa.

Huomenna vien kissanloukun takaisin, jos saan nostettua sen myös alas välikatolta. Ja jatkossa jos vielä erehdyn kissaeläimiä hankkimaan, niin valmiiksi leikattu rescue-kissa voisi olla kova sana! (Mutta kissanpennut ovat kyllä niin syötävän suloisia...)


Koirat ovat nauttineet, kun lenkeillä on vielä jostain löytynyt lunta. Ja tällä hetkellähän maa onkin taas kauttaaltaan valkoinen...

Jälkitreeneissä ja tokokoulutuksessa

Torstaina olimme  Nurmijärven puolella jälkitreeneissä Leean ja koiriensa kanssa. Tein jäljet Kaikulle ja Jackille ja Leea teki Kipille ja Vinskille. Metsä oli enimmäkseen sula, mutta kaikille jäljille osui myös muutama luminen kohta.

Kipi ajoi jälkensä noin puolitoista tuntia vanhana, pituutta oli puolisen kilometriä, kulmia muutama, keppejä neljä ja purkit niiden alla piilossa. Janankin otimme alkuun, kävelin itse vielä suhteellisen lähellä takana, kun ei janaa olla vielä valmiiksi treenattu. Hyvin nosti jäljen. Ensimmäiseen keppiin reagoi vain pienellä eleellä, mutta pysähdyin odottamaan, että ilmaisi sen. Muut kepit Kipi ilmaisi heti hyvin. Aika tarkka poika oli jäljellä eikä ottanut perässä kulkevasta Leeastakaan häiriötä.

Vinskin jälki taisi olla parin tunnin ikäinen, pituutta myöskin puolisen kilometriä, keppejä neljä, muutama kulma. Janalla kaarsi läheiselle polulle ja eteni sitä pitkin, mutta löytyihän se jälki niinkin. Jälki meni hienosti ja kaikki kepit Vinski ilmaisi varmasti.

Käytin tilaisuuden hyödyksi ja otin Kipillä myös kontaktitreenin Leean häiriköidessä. Tiedossa on nyt kontaktisulkeisia vähän joka paikassa!

Perjantai ja lauantai kuluivat lähinnä rennon lenkkeilyn parissa, perjantaina kyllä myös vähän tokoiltiin seuran kentällä ja pojat tekivät kivalla asenteella, Kipikään ei juuri vilkuillut muualle. Tällä viikolla ulotimme lenkkimme myös Kokkokalliolle ja pojat ottivat kärsivät ilmeet, kun halusin ne mukaan maisemakuvaan.

Tänään sitten Riitta ja Pekka, ihanan Jipon kasvattajat, tulivat kouluttamaan Ojakkalan halliin. Meille Kipin kanssa osui kouluttajaksi Riitta, joten saimme samalla arvion siitä, missä nyt mennään verrattuna entiseen. Aluksi otimme kontaktia häirittynä ja se meni ihan mukavasti, toki Kipi ehti pari kertaa pudottaa kontaktin, mutta korjasi sen heti.

Sitten seuraamista. Otin aika pitkän pätkän, kun halusin näyttää kokonaisuutta, ja Riitta totesikin, että vähän lyhyempää pätkää kannattaa yleensä tehdä, että pääsee palkkaamaan nuorta koiraa nopeammin. Ja niin me yleensä olemme tehneetkin. Kipi seurasi hyvin ja piti kontaktin, vain siinä kohtaa tipahti, kun seurautin sen ihan Riitan ohi. Riitta sanoikin, että häirittyä kontaktia kannattaa treenata erikseen, seuruussa häiriötä ei vielä kannata ottaa. Seuraaminen oli kuulemma mennyt teknisesti eteenpäin, kiva kuulla!

Teimme kaksi vauhtiluoksetuloa, kun kerrankin oli joku pitämässä Kipistä kiinni. Ihan ok. Sitten kisamainen luoksetulo, jossa vauhti oli vähän pidättyväisempi ja Kipi istui eteen aavistuksen vinoon. Uusinta meni paremmin, mutta ihan pientä vinoutta oli vielä istumisessa. Lyhyeltä matkalta otettuna Kipi tuli eteen aivan suoraan istumaan. Luoksetulo vaan on kisamaisena aivan keskeneräinen liike, koska ei olla sitä kokonaisena paljon tehty. Usein olenkin vielä vähän auttanut Kipiä käsimerkillä istumaan eteen ja silloin istuu kyllä suoraan. Suoruutta voisi myös treenata seinän vieressä, jolloin koiralla ei ole mahdollisuutta olla vinossa siihen suuntaan, johon sillä on taipumus kiepsahtaa. Riitta mietti, vaaniiko Kipi lelua ja tulee siksi toisinaan vähän hitaammin. Tätä olen itsekin miettinyt ja voisi kyllä kokeilla tehdä tätä vähän aikaa namipalkalla. Riitta ehdotti myös kokeilemaan sellaista palkkausta, että Kipi saa hypätä ylös minua vasten hakemaan palkkaa.

Seuraavaksi teimme vauhtinoudon ja kerroin noudon yhdeksi ongelmaksi sen, ettei Kipi tartu kapulaan kovin voimakkaasti. Tämä tuli nytkin esiin. Riitta ehdotti lähettämään Kipin heti lentävän kapulan perään. Tätä kokeiltiin ja kapulaan pureutuminen parani heti. Olen päästänyt Kipin kapulalle vasta kun kapula on pysähtynyt ja sitten juossut karkuun paluuvauhdin yllyttämiseksi, koska Kipi ryhtyi harrastamaan noudoissa varastamista, enkä halunnut yllyttää sitä lentävän kapulan perään. Mutta varastamisen voi kouluttaa myöhemmin erikseen pois, joten ei pidä pelätä päästää Kipiä lentävän kapulan perään. Näytimme myös kapulan pitoa ja sitä Riitta kehui kauniiksi. Tulee siinäkin välillä vähän huonompaa otetta ja sainkin tämän esiin, kun teimme uusinnan. Kapula vaan pois ja uusi yritys kunnes tekee hyvin.

Ihan lopuksi teimme vielä seuruupätkän, joka oli huono, koska Kipi tiesi, että repun vieressä oli loppupalkka odottamassa ja arvasi, että se tulee nimenomaan tämän liikkeen jälkeen ja vilkuili palkan suuntaan. Keskeytin seuruun ja otin uudestaan, vapautus palkalle kun seurasi hyvässä kontaktissa muutaman askeleen. Myöhemmin ehkä muutan kriteerin sellaiseksi, että lopussa tulee jackpot vain silloin, kun koko treeni menee hyvällä asenteella ja hyvässä kontaktissa. Ja kuten Riittakin ehdotti, niin loppupalkka voi olla myös taskussa vilkuilun välttämiseksi. Ajatuksena oli rakentaa Kipille sellainen kaava, että loppupalkka tulee joko repulla tai autolla, mutta tässä vaiheessa se tasku varmaan on hyvä ratkaisu.

Riitta totesi Kipin olemuksesta, että se on vielä melko pentumainen, joten se selittää kyllä mm. tuota sen häiriöherkkyyttä. Ja totesi hän asiaan vaikuttavan senkin, että Kipi tuli minulle vähän isompana pentuna ja menetimme silloin niitä tärkeitä viikkoja suhteen ja perustan luomiseksi. Edistystä kuitenkin on tapahtunut, ja kyllä minä itsekin olen taas luottavainen, että hyvä tästä tulee, kun treenataan oikeita asioita ja annetaan ajan kulua. Saa sitten nähdä, muuttuuko mielipide jonkun katastrofitreenin jälkeen :D

Riitta ehdotti, että Kipi voisi myös tehdä kontaktitreeniä ruokansa eteen. Kerroin, että ruoan se on aina saanut kontaktia vastaan ja nyt on lisäksi alettu treenata pidempää kontaktinottoa ja seuruuta ruoka-aikana. Riitta ehdotti, että ottaisin joskus iltaruoan treenikentälle mukaan. Jep, niin olin itsekin ajatellut tehdä. Samaa mieltä olimme siitäkin, että oleellisinta on nyt asenteen kehittäminen.

Joskus kun Kipi on ollut vähän jähmeämpi, niin olen miettinyt, että ei kai sille tule samantyyppisiä ongelmia kuin Vinskille. Riitta oli sitä mieltä, että Kipi on erityyppinen ja siltä kuitenkin löytyy mm. juoksuintoa. Ja olenhan itsekin huomannut, että Kipiltä esim. löytyy eri tavalla yritteliäisyyttä kuin Vinskiltä. Vinski on ihana, mutten silti haluaisi toista sellaista koiraa peräkkäin, joka välillä treeneissä väistää passiivisuuteen ja jolta puuttuu irtoavissa liikkeissä draivia ja vauhtia. Mainitsin Riitalle, että Vinski on viime aikoina ollut entistä aktiivisempi minua kohtaan. Riitta hämmästeli tätä. Lupasin joskus näyttää hänelle Vinskinkin tekemistä, sittenpä kuulen, huomaako hän muutosta entiseen verrattuna, vai olenko mahdollisesti kuvitellut kaiken :D Sitä en toki odota, että Vinski jatkossakaan tekisi vauhtiliikkeet ihan oikeasti vauhdilla, vaikka se välillä on vauhtiakin väläytellyt, mutta on se joskus nuorempanakin saattanut ihan satunnaisesti sitä väläytellä, kotipihatreeneissä erityisesti. Se on jännä ja arvoituksellinen tyyppi. Sanoin Riitallekin, että se on omalaatuinen, ja hän sanoi olevansa asiasta aivan samaa mieltä :D

Katsoin muiden koulutuksia sen mitä ehdin. Seurattavaksi osuivat Pekan koulutettavat, koska Pekka koulutti hallin etuosassa. Tuli taas kerrattua muutamia perusasioita, mikä onkin todella tarpeellista aina välillä. Pekka korosti sitä, että koiralle kerrotaan onko suoritus hyvä vai huono, harmaata aluetta ei ole, on vain hyvä tai huono. Hän totesi, että koirankoulutus on periaatteessa juuri näin yksinkertaista - mutta ei käytännössä toki usein olekaan. Tärkeää on myös antaa palaute koiralle aina reaaliajassa, koska muuten herkästi vahvistaa väärää asiaa. Ja koulutuksessa on tärkeää pelata suhteella, koska vain sen suhteen saa mukaan kisakehään, leluja tai nameja sinne ei saa viedä. Esimerkiksi seuraamisessa Pekka muutenkin suosii sitä, että hyvästä kehutaan (treeneissä toki myös palkataan) ja huonosta huomautetaan sanallisesti, hihnasta tempomiset eivät häneltä ymmärrystä saa. Samansuuntaiset ovat aina omatkin ajatukseni olleet.

Pekka totesi, että joskus voi saada sitäkin mitä ei vahvista. Kuten jos hitaasta luoksetulosta antaa palkaksi Sheba-purkin, niin seuraavalla kerralla koira tulee nopeammin, kun osaa odottaa palkkaa.

Eräällä vilkkaalla ja hektisellä koiralla oli ongelmana paikkamakuu. Pekka totesi, että koira osaa, ongelmana on väärä tunnetila. Tällaista koiraa ei kannata opettaa odottamaan lelupalkkaa, vaikka tällaisella palkkauksella usein haetaankin sitä, että koiralla on jotain mihin keskittyä. Mutta tunnetila muodostuu vilkkaalla ja leluja rakastavalla koiralla silloin helposti sellaiseksi, että se vain miettii, että jee, kohta saan lelun, kohta saan lelun! Ja se tekee koiran levottomaksi. Tällaisessa tapauksessa kannattaa palkata pelkällä kehulla ja ohjaajan hyväksynnällä. Voi makuuttaa pitkiäkin aikoja ja paikkamakuun jälkeen treeni loppuu siihen, ettei koiralla tässä liikkeessä ole mitään odotusarvoa hauskanpitoon. Ennen paikkamakuuta voi ottaa pitkänkin treenin ja leikittää koiraa, että se saa itseään purettua.

Pekka kehotti myös miettimään, vaatiiko koiran makaavan leuka maassa, koska silloin koira ei pysty läähättämään, mikä on ongelma, kun takana saattaa olla pitkä treeni ja paikallakin on ehkä tarkoitus maata pitkään. Samoin leuka maassa on ongelma, jos ollaan kisaamassa kuumassa säässä. Meillä Kipin kanssa on se ongelma, että se itse helposti laittaa leuan maahan, vaikken sitä ole opettanut sille, enkä koskaan palkkaa sitä siitä. Ehkä pitäisi alkaa kouluttaa tapaa järjestelmällisesti pois, vaikka eihän Kipille tuota läähätysongelmaa tulekaan, kun se ei koko ajan makaa leuka maassa. Mutta ei tuo sekatekniikka järkevä ole. Muutakin korjattavaa on, kuten taipumus vetää toinen etujalka aina koukkuun ja maata mutkalla. Tunnetila mielestäni on hyvä.

Joku kysyi, voiko koiraa paikallaolossa kehua etäältä vai pitääkö aina mennä koiran luokse, hänen koiransa kun tulee levottomaksi, jos hän menee sen luokse. Pekka totesi, että molempia tapoja voi käyttää, mutta jos hänen koiransa tulisi levottomaksi kun hän menee sen luokse, hänellä heräisi siitä ajatus, että juuri sitä on treenattava tosi paljon. Samoin kaikkea muutakin, mikä tuottaa hankaluuksia.

Pekka myös totesi, että vinkumisesta on turha moittia koiraa, koska koira ei oikeastaan mahda sille mitään. Pitää puuttua syyhyn, miksi koira vinkuu. Joillekin roduille piippaaminen on erityisen tavallista, eikä se tarkoita, että koiralla välttämättä on huonot hermot. Samoin on turha moittia koiraa, joka häntä koipien välissä pelkää jotain, kuten vaikkapa jotain alustaa. Silloin totutetaan koira vähitellen asiaan.

Tykkään kyllä paljon Riitan ja Pekan tavasta kouluttaa. Nyt teemme reilun viikon ajan läksyjä Kipin kanssa ja sitten pääsemmekin näyttämään taas meidän tokoa Riitalle.

Alkuviikon puuhastelut ja mietelmät

Maanantaina kävimme Nummelassa ja ihan ensin siellä suuntasimme metsään. Tein kaksi lyhyttä jälkeä sulaan kohtaan, Kipin jäljelle tosin osui pari lumistakin kohtaa. Varjoisissa kohdissa on vielä metsissä lunta, ja jotkut polut ja ulkoilutiet ovat ainakin osittain jäisiä.

Jälkien vanhetessa kävimme metsälenkillä ja sitten Kipi pääsi ajamaan jälkensä. Nyt olin jopa muistanut ottaa kotoa mukaan kuivia jälkikeppejä. Myös viikonloppuna tein Kipille jäljen, mutta silloin huomasin unohtaneeni jälkikepit kotiin. Otin sitten maasta oksia ja tein kepit niistä, mutta märkiä ja kohmeisia olivat, eikä Kipi ilmaissut kuin osan kepeistä. Nyt laitoin kolme keppiä ja purkit alle ja Kipi ilmaisi kaikki. Jäljesti myös hienosti, myös yhden puoliterävän kulman, jonka jouduin maaston takia tekemään. Lumiset kohdat jäljesti myös hyvin.

Toisen jäljen sai Vinski, Snoopy pääsi humputtelemaan muita temppuja. Vinskillä vain kaksi keppiä ja kaksi kulmaa, kun lyhyt oli jälkikin maaston rajallisuudesta johtuen, hyvin teki sekin töitä.

Sitten kävin asioilla ja kaupassa lompakkoa taskusta kaivaessani huomasin, miten lompakon välistä tipahteli neulasia ja keppiroskaa. Niin tuttua, usein olen metsätreenien jälkeen kaupan kassajonossa saman kokenut, ja myöskin kaivanut risuja hiuksista tai piposta. Selvää ainesta metsänpeikoksi! Jännempiäkin juttuja voi joskus treenien jälkeen taskusta löytyä. Kerran olin kaupassa tottistreenien jälkeen ja kaivoin kassalla lompakkoa treeniliivin taskusta. Käteen osui jotain ihan muuta, mutta työnsin sen vähin äänin takaisin ja toivoin, ettei kukaan ehtinyt huomata mitään. Nimittäin se taskuun unohtunut starttipyssy olisi voinut herättää kassalla hieman vääriä mielikuvia...

Kun kerran olimme taajamassa, pääsi Kipi ottamaan Prisman parkkiksella vähän kontaktitreeniä ja parin askeleen seuraamisen. Sitten aioin palauttaa Kipin autoon, mutta sepä pomppi innoissaan ja pyysi lisää tekemistä :) Annoin sen vielä ihan lyhyesti jatkaa, mutta laitoin sitten autoon, hyvä vaan jos jää nälkä tekemiseen.

Tiistaina ei treenattu mitään, mutta ulkoiltiin pitkään ja nautittiin ihanasta kevätauringosta ja viime juhannusta lämpimämmästä säästä :) Olen jo nähnyt monta sitruunaperhosta, leskenlehden ja sinivuokkoja, aika hyvin maaliskuussa.

Tänään olimme Luukissa. Ensin teimme lenkin, sitten Kipi ja Vinski pääsivät kentälle ottamaan pk-tottista, koska kenttä oli ilokseni sulanut. Kipi aloitti, ja näytin sille, että treenirepussa oli odottamassa rasiallinen kissanruokaa loppupalkkana. Ideana on nyt opettaa sille, että hyvästä työskentelystä voi tällaisen jackpotin saada. Muutaman kerran olin jo kotona antanut sen ansaita ruokakuppinsa ottamalla kontaktitreeniä ja seuruuta. Ensimmäisellä kerralla se vilkuili kovasti kuppia ja yritti rynniä kupille kesken kaiken, mutta pian se oppi luopumaan kupista ja tekemään lyhyen treeninsä loistavalla asenteella.

Ensin otimme pari pätkää seuraamista ja se meni nähdäkseni hyvin, mutta apusilmiä olisin kaivannut. Sitten otimme liikkeestä maahanmenon ja luoksetulon. Seuraamisosuus olisi voinut olla vähän täpäkämpi, mutta maahan putosi hyvin ja tuli luokse hyvää vauhtia, loppuasennossa jotain pientä epätarkkuutta.

Sitten vauhtinouto, vapautus jess-sanalla ja palkaksi patukkaleikki. Koska Kipi saisi ottaa kapulan maasta nopeammin ja voimakkaammin, tehtiin myös sellaista treeniä, että juostiin kilpaa kapulalle ja vapautin ja palkkasin heti kun Kipi otti kapulan.

Eteenmeno tehtiin niin, että jätin pallon eteenmenopaikalle Kipin kanssa, siirryimme kentän toiseen päähän ja virittelysanan jälkeen lähetin Kipin eteen. Kivalla vauhdilla meni ja palkkautui hyvin pallosta.

Loppuun oli tarkoitus ottaa pieni pätkä seuruuta, josta olisi saanut mennä loppupalkalle, jos asenne olisi ollut hyvä. Mutta kun syrjäsilmällä katselin, niin häntä ei nyt heilunut yhtään ja pientä loittonemista myös tapahtui, joten vein Kipin kentän laitaan odottamaan ja treenasin Vinskin siinä välissä.

Vinskin kanssa teimme pk-kaavion mukaisen seuraamisen vähän lyhennettynä, Vinski piti kivasti oikean paikan ja asennekin oli hyvä. Sitten liikkeestä istuminen, jossa jäi ensin seisomaan, uusinta ok.

Tasamaanouto oli hyvä. Sitten eteenmeno täyttöpatukalle, yritti ottaa varaslähdön, mutta sain komennettua sen takaisin, eikä se edes ottanut ihmeemmin nokkiinsa, ja teki ihan hyvävauhtisen eteenmenon.  Päätin kokeilla A-estettäkin, vaikka Vinski yleensä aina kieltäytyy siitä. Se suhtautuu epäluuloisesti A-esteisiin ihan yleisesti, mutta Luukin este on sen mielestä erityisen epäilyttävä. En yllättynyt, kun se nytkin kieltäytyi, kun yritin sitä juoksusta seurauttaa esteelle. Se kieltäytyi toisenkin kerran ja päätin, että kolmas yritys saa olla viimeinen, ja ihanhan minä silmäni pudotin, kun se menikin yli! Siitä kunnon kehut ja palkka, en vaatinut toiseen suuntaan suorittamista enää, kun se jo tuossa suorituksessa ylitti itsensä.

Loppuliikkeenä otimme juoksusta maahanmenon ja luoksetulon, joka oli onnistunut suoritus ja vauhtikin edelleen mukava. Loppupalkaksi Vinskikin sai kissanruokarasian ja oli ihan tohkeissaan.

Kipi oli saanut katsella Vinskin treeniä ja loppupalkan nauttimista. Otin sen taas kentälle, muistutin sitä sen omasta loppupalkasta ja sitten seuraamaan. Ihan eri asenteella teki nyt, häntä heilui ja teki intensiivisemmin, siitä vapautus loppupalkalle. Kriteerinä loppupalkan saamiselle on nimenomaan asenne, pienet tekniset epätarkkuudet hyväksytään. Mutta niitä epätarkkuuksiakin näyttää tulevan vähemmän silloin, kun asenne on kohdillaan. Nyt teki koko treenin aika hyvässä vireessä ja kontaktikin pysyi melkein koko ajan, vain se yksi seuruupätkä ennen taukoa oli huonompi.

Treenien päätteeksi Kipi pääsi myös rallattelemaan frisbeen kanssa.

Ehkä se tästä, kun ei liian usein treenata pitkästi ja kun saadaan paljon lisää häiriötreenejä. Nytkin olin varautunut treenaamaan paljon lyhyemmin, mikäli vire ei olisi kantanut. Kun mietin Kipin tottista ja tokoilua, niin se on ollut vähän sellaista vuoristorataa siitä asti, kun teini-ikä alkoi. Välillä Kipi on väläytellyt hyvää asennetta ja keskittymiskykyä ja osaaminen on mennyt eteenpäin, sitten se on taas saattanut olla ympäristöä koko ajan vilkuileva ja taantumuksellinen. Motivaatio ei vaan aina ole kantanut häiriötreeneissä, keittiössä on tehnyt kyllä aina hyvin. Maastotreeneissä motivaatio on myös aina ollut hyvä. Luulenpa, että jos Kipi paimentaisi työkseen, niin siinäkään ei motivaatio liiemmin pätkisi. Toko ja pk-tottis eivät samalla tavalla ole koiralle luonnollisia lajeja, vaikka omista koiristani lähes kaikki ovatkin helposti motivoituneet niihin, mutta osan koirista joutuu opettamaan tykkäämään niistä - tai sitten pitää odottaa, että teini-ikä menee kunnolla ohi, jos hormonit ja aivotoiminta sekoittavat koiran pään ;) Tässä tuli taas ihmisvertaus mieleen: eivät ne teini-ikäiset poikalapsetkaan usein jaksa kunnolla keskittyä ja kiinnostua teorian opiskelusta koulunpenkillä, mutta saattavat kyllä innolla ja keskittyneesti urheilla tai rassata mopoja.

Vinski myös ailahteli paljon teini-iässä, mutta sen jälkeenkään se ei erityisesti pitänyt itsenäisten vauhtiliikkeiden tekemisestä. Tein paljon töitä sen motivaation eteen ja kävimme myös huippukouluttajilla hakemassa neuvoja. Vauhtia ja asennetta ei vaan löytynyt. Viimeisen kouluttajan pakeille menin sillä mielellä, että nyt jos koskaan saamme neuvoja motivaatioon. Näytimme kouluttajalle meidän seuruuta ja luoksetulon, jonka Vinski silloin teki itselleen nopeasti mutta rotuisekseen hitaasti. Kouluttajan neuvoilla kokeilimme sitten paria kikkaa, joilla ruutuun voisi saada motivaatiota ja vauhtia. Vinski ei vastannut koulutukseen ja kouluttajan mielenkiintokin lopahti. Kysyin, kouluttaisiko hän itse tuollaista koiraa tokoon, ja hän paukautti suoraan, että ei. Kertoi myös omakohtaisen kokemuksen paimenlinjan bordercolliesta, joka oli aivan loistava paimen, muttei myöskään oikein syttynyt tokoon, eikä siitä sitten tokokoiraa tehtykään.

Tavoitteellisen tokon päätinkin lopettaa Vinskin kanssa, mutta olen tyytyväinen, etten kokonaan lopettanut tokoa tai tottistelua, vaan jatkoin niitä koiran ehdoilla silloin tällöin, yrittämättä enää saada ongelmaliikkeistä kisakuntoisia. Ellen olisi tehnyt niin, en olisi saanut kokea Vinskin kanssa sitä hyvää yhteistyötä mitä esimerkiksi tänään teimme. Sitä oppii niin paljon jokaiselta koiralta. Erityisesti olen oppinut sen, miten vähän tiedän :D Ja sen, ettei ole itsestäänselvyyksiä, että kaikki bordercollietkaan eivät aina sovi joka lajiin, mutta silti voi löytää mielekkään tavan tehdä jotain. Ja että vaikka aina vaan olen enemmän narttuihminen, niin nuo uroksetkin ovat ihan hauskoja :)

Siinä, että olen lenkeillä pyytänyt koiria välillä kiipeämään kiville ja kannoille ja tasapainoilemaan puunrungoilla, on myös varjopuolensa. Nyt tuo meidän huimapäinen wannabe-vuorikiipeilijämme tarjoaa oma-aloitteisesti mitä hurjimpiin kohteisiin kiipeämistä palkkion toivossa. Se kiipeää jyrkille ja korkeille kiville, joille en itse pyytäisi koiria kiipeämään. Maanantaina se kiipesi kaatuneen puun juurakon päälle ja katseli tyytyväisenä alas sieltä parin metrin korkeudesta. Autoin sitten Kipin alas kiikkerältä vuoreltaan.

Kipin tasapaino on kehittynyt. Ristikkäisten jalkojen nostelu on sille nykyään helppoa. Näen muitakin merkkejä siitä, että syvät lihakset ovat ehkä viimeinkin alkaneet kehittyä. Jumppaa jatketaan.

Kriiseily jatkuu

Kuluneen viikon aikana olemme treenanneet tokoa parkkipaikalla, seuran kentällä ja pihalla. Kipin osalta treenit ovat noudattaneet samaa kaavaa; osa liikkeistä on mennyt  kohtuullisen hyvin ja osa päin mäntyä, erityisesti asenteen osalta, joka on ollut EVVK. Vinski puolestaan on toiminut hyvin. Ja Snoopy tietenkin on tehnyt omat pikku tokoilunsa täysillä kuten aina.

Kipillä ilmeisesti todellakin on meneillään joku nuoren uroksen Hirmuisen Vaikea Vaihe. Vinskillähän näitä oli myös aikanaan. Muilla uroksillani ei ole ollut. Eikä yhdelläkään nartulla koskaan ole tuollaisia ailahduksia ollut. Narttuja olen muutenkin aina tajunnut paremmin, ne vaan ovat minusta selkeämpiä, helpompia ja järkevämpiä, niiden kanssa on helpompi virittäytyä samalle aaltopituudelle ja niiden sielunelämää on helppo ymmärtää.Vinskin jälkeen silti otin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan tarkoituksella nimenomaan uroskoiran, kun arvelin sen olevan helpompi vaihtoehto kahden uroksen jatkoksi. Nyt kyllä tuntuu vahvasti siltä, että jos koskaan enää uutta koiraa taloon tulee, niin se on ehdottomasti narttu! Siitä huolimatta, että sitten saa taas olla eristämässä juoksuaikoina ym., mutta ei se ylivoimaista ollut ennenkään.

Näin kevään tultua minulla olisi kova into treenata kunnolla, mutta Kipin kanssa ei nyt ole järkevää treenata kuin joskus ja lyhyesti, jos se tuollaisena päättää pysyä. Toki Vinskin kanssa voi myös treenata, ja maastotreenejä varmaan voi huoletta tehdä Kipilläkin, mutta olisi niin kiva tehdä kunnolla myös tokoa tai tottista, huoh. Vielä tämän kuun aikana päästään Kipin kanssa kyllä kahdesti näyttämään meidän tokoilua Riitalle, joten toivottavasti saadaan vinkkejä siihen, miten hommat vähän edistyisivät.

Niin ovat erilaisia kaikki koirat yksilötasolla, vaikka edustaisivat samaa rotuakin. Näille nykyisille koirilleni on yhteistä se, että ne kaikki ovat itsepäisiä. Mutta jokainen on sitä omalla tavallaan. Snoopylla on vahvat mielipiteet, mutta sillä on myös aina ollut iso moottori ja suuri halu yhteistyöhön, eikä itsepäisyys ole treenejä juurikaan haitannut. Sen kanssa kontakti tuli ihan ilmaiseksi. Häiriöt ovat olleet sille aina samantekeviä. Kun se pääsi pentuna ensimmäistä kertaa halliin, asteli se sinne tyytyväisen näköisenä häntä pystyssä ja oli ihan, että joo, tää on tää mun halli. Se keskittyi heti täysillä omaan treeniinsä, eikä sitä kiinnostanut vähääkään mitä sen alamaiset hallissa puuhasivat :D Vinski ja Jippo myös olivat heti reippaita hallissa, mutta ne myös halusivat perehtyä tilanteeseen ja uusi paikka vaikutti aluksi niiden tekemiseen jonkun verran.

Vinskin itsepäisyys näkyy erityisesti asioissa, joita se ei halua tehdä, koska ne arveluttavat sitä. Silloin se osaa olla todellinen jääräpää, mutta muutenhan se on nöyrä ja kuulolla oleva koira. Mitä taas Kipi ei samalla tavalla ole, vaikka osaa joskus ollakin. Mutta se osaa myös sulkeutua omaan kuplaansa, jonne on joskus vaikea saada yhteyttä.

Treenejäkin tärkeämpää on sujuva arki koirien kanssa. Se jo on hienoa, että koirat ovat terveinä ja voivat tehdä pitkiä lenkkejä ja nauttia koirana olemisesta. Se kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Aina välillä pyydän koiria tekemään lenkillä jotain, että ne muistaisivat minunkin olevan mukana eivätkä pelkästään höseltäisi hajujen perässä. Tässä niiden huomio on tehtävää suorittaessa kiinnittynyt lähestyvään ihmiseen, joka sinne autioon maisemaan äkkiä ilmestyi.

Pääkuvat kaikista tältä päivältä.

Huomasin pihassa nupullaan olevia sinivuokkoja, aikaisin tulivat kuten viime vuonnakin.

Minulla on nyt ollut kaksi hitaasti kypsyvää koiraa peräkkäin, vaikka bordercollieta usein pidetään varhaiskypsänä rotuna. Eivät ne kaikki sitä ole, etenkin urokset saattavat kypsyä hitaammin. Toki uroksissa on myös varhaiskypsiä ja nartuissa hitaammin kypsyviä, yksilöstä se aina on kiinni. Moni bordercollie on kisavalmis jo nuorena ja on niitä varhaiskypsiä yksilöitä muissakin roduissa. Tokosääntöjä sitten muutettiinkiin taannoin sellaisiksi, että luokkaa pääsee vaihtamaan jo yhdellä ykköstuloksella entisen kolmen ykkösen sijaan, että lupaavat koirat pääsevät nopeammin arvokisatasolle asti. Ja sehän on ihan ok, jos edetään koiran ehdoilla, eikä yritetä väkisin prässätä koiraa jo nuorena kohti tuloksia. Ei se saisi mikään itseisarvo olla, että tulosta pitää tulla mahdollisimman nuorena, missään lajissa. Itse asiassa tiedän englantilaisen bc-kasvattajan, jolla oli kasvateilleen sellainen ehto, että kisaamaan ei saa mennä alle kaksivuotiaana. Ymmärrän pointin siinäkin, vaikka minusta asian voi hyvin ratkaista koirakohtaisesti.

Jokohan tokokin on niin totista, että hitaammat jäävät auttamatta aina jalkoihin? En niin tarkkaan tiedä, kun en itse ole vieläkään päässyt edes paikalliseen treeniryhmään asti :D Aika paljon lajia on kehitetty huippujen ehdoilla joka tapauksessa. Ja olen kuullut juttuja, että esimerkiksi päästäkseen nuorten koirien tokorinkiin pitää olla aika valmis tapaus jo, ja ihmettelen, että miksi, kun siitä nuorena  pahasti keskeneräisestä voi tulla vielä vaikka mitä. Mutta haluan uskoa, että tokoakin voi harrastaa pipo vähemmän kireällä jos haluaa. Uusissa säännöissäkin on kivoja liikkeitä, joita haluaisin päästä joskus kisoissa kokemaan. Tällä viikolla treenattiin taas uusien sääntöjen mukaista VOI-luokan ohjattua noutoa. Vinskiltä onnistui hyvin ja Kipi teki liikkeestä oman sovelluksensa. Se otti merkiltä kapulalle lähtiessään merkin suuhunsa ja toi sitten minulle sekä merkin että kapulan :D On sillä kivaakin treeneissä ollut, vaikka välillä jähmii.