lauantai 30. joulukuuta 2017

Loppuvuoden kuulumiset ja pohdintaa harrastuksista ja vähän terveydestäkin

On jäänyt blogi jo pitkään päivittämättä Snoopy-uutista lukuun ottamatta, eikä tullut aiottua koulutusjuttuakaan kirjoitettua. On ollut vähän muuta mielessä, kun ollaan taas Draaman kanssa painittu terveysongelmien kanssa. Niistä taidan myöhemmin laittaa myös ihan oman päivityksen, koska tarina on sen verran pitkä.

Marraskuu oli synkkä ja märkä, ja vielä synkemmäksi sen teki se, että sen aikana alkoi käydä selväksi, ettei Draaman mahaongelmia suinkaan vielä ole selätetty.  Ehdimme me kuitenkin viettää normaaliakin elämää marraskuussa. Kokeilimme uutta lajiakin, tai oikeastaan tutun lajin yhtä muunnosta. Minulle tarjottiin yllättäen peuran sorkkaa, jonka ilomielin otin vastaan. Ja mitä sitä sitten muutakaan voi tehdä kuin mennä kauppaan ja ostaa sieltä pullollinen verta. Tein siis elämäni ensimmäisen verijäljen, jonka Draama pääsi ajamaan seuraavana päivänä. Annoin jäljen vanhentua yli 18 tuntia, koska tiesin, ettei hyvissä olosuhteissa vanhakaan jälki ole ongelma, ja edellisenä päivänä tehtyjä jäljet mejä-kokeissakin ovat.

Draaman työskentely oli selvästi rauhallisempaa kuin tuoreemmalla jäljellä. Veri ei kammottanut sitä millään lailla, päinvastoin se oli Draamasta aika kiinnostava juttu, vaikka jotkut koirat verta kuulemma aluksi saattavat arkailla. Alussa, puolivälissä ja lopussa oli makaukset, joista ensimmäistä Draama hetken haisteli, muttei erikseen pysähtynyt muita käymään läpi kylläkään. Pari kertaa se ajautui jäljeltä sivuun, mutta löysi sen uudestaan. Lopusta sitten löytyi sorkka ja oma ruokakippo, joista jälkimmäinen oli selvästi kiinnostavampi, mutta kiinnosti sorkkakin kyllä.



Täytyy kokeilla verijälkeä Vinskillä ja Kipilläkin ihan mielenkiinnosta, vaikkei siitä koelajia meille taida tullakaan. Siellähän ne pakkasessa odottavat seuraavaa käyttöä, sorkka ja veripullo, jos tässä joskus ehtii vielä muutakin miettiä kuin sairastamista...

Marraskuussa Draamalla myös oli treffit entisen laumansa kanssa. Se haistoi tutut tyypit jo kaukaa ja ryhtyi innolla vetämään kohti. Hetken päästä se jo painelikin menemään vanhan kaverinsa, Skisma-bortsun, kanssa. Puoleentoista vuoteen ei parivaljakko ollut toisiaan nähnyt.




Normaalia treenielämää kerettiin marraskuussa jonkun verran harrastaa, ja kentätkin olivat vielä treenikelpoisia. Tässä Draama tyytyväisenä tehokkaan ja tuloksellisen treenin jälkeen ;)



Hallitreenit alkoivat myös marraskuussa, ja ollaan joka toinen viikko käyty siellä. Vähän harmillista on ollut se, että ryhmäpaikallaoloja ei ole otettu kertaakaan, vaikka aiempina treenikausina ne ovat näissä omatoimitreeneissä kuuluneet kuvioon. Tunnarin otimme Draaman kanssa heti työn alle hallissa, ja kokeilin ohjeen mukaan laittaa tunnarit seinän viereen vauhdin hillitsemiseksi. No, ei se juuri vauhtia hillinnyt, ja joskus Draama myös nosteli vääriä kapuloita, erityisesti oman viereisiä, jotka se sitten kyllä saattoi heti vaihtaa omaan.  Palasimmekin sitten (taas kerran) rutkasti taaksepäin treeneissä. Matka on otettu kokonaan pois ja välillä tunnarit ovat olleet ritilän alla. Hyvin hitaasti tämä liike edistyy. Kun sattuu olemaan vauhtia arvostava tyyppi ja on joskus päässyt tekemään jonkun jutun väärällä mutta palkitsevalla tavalla, niin lujassahan se väärä tapa sitten istuu. Mutta on kyllä täysin yhdentekevää, tuleeko tästä koskaan valmista liikettä, kunhan vain Draaman vointi saataisiin paremmaksi.

Joulukuussa ollaankin sitten mm. ravattu eläinlääkärillä Draaman kanssa, ja terveydestä on riittänyt jatkuvaa murhetta. Draama laihtui hurjasti ja sillä todettiin imeytymishäiriö, närästysoireita, kipuilua ja vaisuilua on myös ollut. Draama on nyt eliminaatioruokavaliolla mahdollisen ruoka-aineyliherkkyyden selvittämiseksi. Tämä kaikki on myös tullut järjettömän kalliiksi. Snoopyn kanssa käytiin yksi lääkärikäynti myös, se Snoopyn elämän viimeinen. Joulukuu onkin ollut hyvin raskas. Alkusyksyä lukuun ottamatta koko syksy on ollut raskas. Vuoteen kokonaisuutena mahtui hyviäkin asioita, mutta myös isoja vastoinkäymisiä, jotka osaltaan vaikuttavat myös nykyhetkeen ja tekevät kokonaistilanteesta vielä vaikeamman. Jaksamisen rajat on kyllä jo käytännössä ylitetty, vaikka pakkohan se vaan on yrittää sinnitellä.

Joulukuussa Draama täytti viisi vuotta. Tässä synttäripäivän poseerausta.




Joulua ei tällä kertaa tullut ihmeemmin vietettyä, vaikka aiemmin olenkin aika lailla ollut jouluihminen. Oli myös ensimmäinen kerta ikinä, kun koirat eivät saaneet yhtään pakettia jouluna. Herkkujahan paketeissa yleensä on ollut, mutta eipä Draamalla edes ole tällä hetkellä lupa syödä muuta kuin omaa erikoisruokaansa. Joulupäivänä sentään pitkästä aikaa annoin puruluut Kipille ja Vinskille, ja Draamalle annoin kongin, joka oli täytetty sen omalla ruualla. Siitä lähtien Draama on saanut osan ruuasta kongista, joten onneksi löytyy tapoja antaa sillekin jotain järsittävää ja ajanvietettä.

Jouluaamun herätys ei ollut mitenkään miellyttävä. Kun aloin heräillä, tuli Kipi siihen viereen, ja sitten myös Vinski oli tulossa siihen. Sepä ei Kipistä ollut niinkään hyvä idea, joten se teki nopean syöksyn karkottaakseen Vinskin ja teloi samalla naamani. Silmän alle tuli isot naarmut ja verenpurkauma. Kiitti vaan Kipi, lunastit itsellesi tällä tempulla taas yöunet erillään muusta laumasta mahdollisesti loppuelämän ajaksi.

Kipihän ei ole tätä ennen melko pitkään aikaan nukkunut muun lauman kanssa. Sillä oli ennen tapana pissata sisälle lähes joka yö, ja sitten kokeeksi laitoin sen yksin keittiöön nukkumaan. Kappas vaan, pissailu loppui siihen. Tajusin silloin, että kyse oli todellakin ollut vain merkkailusta, vaikka terveydellistäkin syytä oli etsitty. Tilanne oli itselleni outo, koska kukaan koirista ei ennen ole aikuisiällä sisälle pissannut. Syynkin ymmärsin tässä vaiheessa. Kipi ei aina meinannut saada omaa egoaan sopimaan samaan tilaan Snoopyn kanssa ja merkkaili sen takia. Tuntui vähän keljultakin eristää yksi koira laumasta yöksi, mutta Kipi suhtautui tilanteeseen hyvin, se taisi vain olla hyvin helpottunut, kun elämässä oli yksi stressin aihe vähemmän.

Kyllä Kipi Snoopyn kanssa toimeen tuli, vaikka mitään parhaita kavereita ne eivät koskaan olleet. Joissain resursseihin liittyvissä tilanteissa Kipille vain tuli joskus tarve vaatia omaa tilaa, ja Snoopy puolestaan oli hyvin vahva persoona, jota Kipi toisaalta kunnioitti, mutta jonka se myös koki enemmän kilpailijaksi kuin nöyrän Vinskin. Jostain syystä Kipi myös koki omistavansa yksinoikeuden aamuisin siihen hetkeen, kun aloin herätä, eikä se olisi silloin halunnut muiden koirien tulevan liian lähelle. Isoja ongelmia tästä ei aiemmin aiheutunut, ja vihelsin myös pelin poikki heti kun sen havaitsin. Ja sitten tulikin ajanjakso, kun Kipi nukkui yksin keittiössä. Snoopyn kuoleman jälkeen päätin kokeilla, pystyisikö Kipi nukkumaan yhdessä muun lauman kanssa pissailematta. Pissailua ei enää ilmennytkään, mutta tuo aamuhetkien omimiskäyttäytyminen oli melkeinpä vain pahentunut. Unenpöpperöisenä sitä ei ehdi ennaltaehkäistä tarpeeksi hyvin, joten jatkakoon tosiaan Kipi uniaan keittiössä. Ihan vapaaehtoisesti ja mielellään se sinne jää. Nauttii omasta rauhasta ja siitä, ettei ole tarvetta vahtia resursseja keneltäkään. Ei se tarve pelkästään Snoopyyn liittynyt. Aamuisin Kipi ennakoi aina hetken, milloin kohta noustaan ylös, ja silloin kuulen keittiöstä unen läpi rytmikkään paukutuksen, kun se riemuissaan hyppii omalla hassulla tyylillään ja odottaa laumaa herääväksi.

Snoopy ja Kipi siellä taustalla lokakuun lopussa

Kipi mielipuuhassaan uutta lunta maistelemassa

Vain viikkoa ennen jouluaamua oli Kipi edellisen kerran vammauttanut minua. Silloin olimme lähdössä ulos ja olin nostamassa koirien hihnoja lattialta, kun Kipi juuri silloin hyppäsi innoissaan ja tuli pamauttaneeksi minua täysiä nenänvarteen. Jouduin tyrehdyttämään verenvuotoa monen minuutin ajan, ennen kuin lenkille lopulta päästiin. Siitäkin on vielä jälki näkyvissä, on se kiva kun naamataulu on koiran uusiksi muotoilema.

Snoopya olen muistellut valtavalla kiitollisuudella, lämmöllä ja haikeudella. Miten mahtava kohtalon oikku se olikaan, että Snoopy tuli takaisin kotiin oltuaan nelikuisena puolitoista viikkoa uudessa kodissa. Se lähti uuteen kotiin joulun jälkeen 14 vuotta sitten, emmekä saaneet olla sen ensimmäistä uutta vuotta enää yhdessä, mutta kaikki seuraavat saimme. Miten mielenkiintoinen ja hieno se yhdessä kuljettu matka olikaan. Snoopy oli hyvin erilainen persoona kuin aiemmat koirani ja opetti minulle paljon uutta. Paljon hyvää olisi jäänyt puuttumaan elämästäni, ellei Snoopy olisi palannut kotiin.

Olen muistellut myös muita Snoopyn aikalaisia, koko edesmennyttä bc-viisikkoani. Olen miettinyt, miten paljon elämää määrittääkään se, millaisen koiran sattuu saamaan. Tuosta viisikosta jokaisen kanssa sain harrastaa pk-jälkeä ja käydä niiden kanssa kokeissa kolmosluokkaan asti. Enää ei laumassa ole yhtään koiraa, jonka kanssa olisin joskus pk-kokeessa ollut.

Pk-jäljen olen aina kokenut eniten omaksi lajikseni, joten onhan se valtava muutos koko elämään, kun sitä ei enää tavoitteellisesti pääse harrastamaan, ja kun elämästä on samalla kadonnut monta mukavaa tuttavuutta. Tavoitteeksi minulle riittää vaikka se, että edes pari kolme kertaa koiran uran aikana pääsisi johonkin kyläkokeeseen tarkistamaan koulutuksen onnistumisen. Nykyisten koirien kanssa sekin on hyvin kaukainen haave. Metrin hyppyä en ketään näistä aio laittaa hyppäämään, joten koetilanteessa se hyppy pitäisi jättää väliin ja ottaa siitä nolla, mikä ei välttämättä ole hirveän mielekästä. Vinskillä myös ikä tulee vastaan, eikä se tykkää A-esteestä, Draaman terveys puolestaan on täysi kysymysmerkki.

Toko tuli jossain vaiheessa mukaan kuvioihin vähän vahingossa ja vain harvoin harrastettavana sivulajina, jossa ei ollut kummempia tavoitteita. Ainakaan tarkoitus ei koskaan ollut edetä ylempiin luokkiin asti, joissa oli pk-ihmisen silmiin ihan utopistisia liikkeitä ;) Sittemmin kuitenkin sinnekin taapersin, kantapään kautta ja enimmäkseen yksin lajia opiskellen. Siksi olen vieläkin vähän jälkeenjäänyt tässä lajissa, ja samaan aikaan laji on kehittynyt ihan hurjasti, mikä tekee kontrastista vielä isomman.

Olen oppinut tykkäämään tokosta ihan tosissaan. Mutta mutta, kovasti on vastatuulta ollut senkin harrastamisessa. Vinskin tokoura jäi alempiin luokkiin, Kipin kanssa emme ole päässeet alkua pidemmälle. Draamasta vihdoin sain motivoituneen tokokoiran, mutta terveyshuolet varjostavat jo toistamiseen isosti meidän harrastamista. Tosi kurja tilanne, kun harrastukset ovat muutenkin lähinnä yhden koiran varassa. Mutta jos pitäisi valita, otanko koiran, jolla on huonot harrastusominaisuudet mutta joka on terve ja pystyy elämään arkea aina täysillä, vai harrastuksiin sopivan mutta sairaan koiran, niin sitä ei tarvitsisi sekuntiakaan miettiä. Ottaisin sen terveen koiran. Aina. Mutta kun sitä ei saa itse päättää. Eikä laumassa yhtään täysin tervettä koiraa ole.

Jos liittyi Snoopyn minulle jäämiseen sattumaa, niin on sattumalla ja muiden ihmisten ja omilla valinnoilla ollut osuutensa myös muiden koirien minulle tuloon, tai tulemattomuuteen. Ennen Vinskin tuloa minulla esimerkiksi oli kiikarissa eräs toinen pentue. Jos minulle olisi siitä pentueesta tullut pentu, niin olisin nämä vuodet todennäköisesti harrastanut täysin terveen ja monipuolisen koiran kanssa, ja koko lauma olisi ihan toinen. Toisaalta kerran myös kieltäydyin ottamasta erästä pentua, joka sittemmin osoittautuikin hyvin sairaaksi.

En tietenkään osaa enää kuvitella elämää ilman nykyisiä koiria. Ne ovat rakkaita, vaikka niillä olisi miten paljon puutteita harrastusominaisuuksissa ja terveydessä. Mutta ne terveysmurheet ovat välillä aivan liian raskaita kantaa. Koiria en vaihtaisi pois, mutta niiden terveysongelmat kyllä antaisin pois. Pk:ta ilman oleminen on paljon pienempi murhe, ja kun olen saanut etäisyyttä pk-harrastukseen, niin entistä paremmin näen myös ne huonot puolet, kuten etenkin änkyrät asenteet, jotka estävät lajin kehittämisen koirille turvallisemmaksi ja suuremmalle koirajoukolle sopivaksi. Tai vastuun ottamisen siitä, ettei olla noudatettu edes olemassa olevia turvasääntöjä. Jipon loukkaantuminen sääntöjen vastaisella A-esteellä aiheutti sille kammottavia pitkäaikaisia kärsimyksiä ja teki myös minun elämästäni helvettiä pitkäksi aikaa, ja siitä asiasta en varmasti koskaan pääse täysin yli. Jippo oli poikkeuksellisen hieno, taitava ja kultainen koira, eikä olisi sellaista kohtaloa ansainnut, mutta ei yksikään koira muutenkaan ansaitse.

Viime aikoina olen myös miettinyt, että miksen olisi voinut tuntea intohimoa jotain sellaista lajia kohtaan, joka oikeasti on vain välineurheilua. Kuten vaikka tennistä. Jos joku tennismaila ei sovi omaan käteen tai menee rikki, sen voi aina vaihtaa uuteen. Elävää olentoa ei niin vain vaihdeta uuteen, vaikka jotkut sitäkin tekevät. Toisaalta siinä juuri on koiraharrastuksen hohto, että saa touhuta elävän olennon kanssa, tehdä yhteistyötä toisen lajin edustajan kanssa ja kokea erilaisia tunteita. Tennismaila ei samanlaisia elämyksiä tarjoaisi, mutta eipä se toisaalta aiheuttaisi samalla tavalla surua ja huoltakaan. Eikä tennismailan huoltoon tarvitse laittaa tuhansia euroja.

Tavoitteellinen harrastaminen on tällä hetkellä jäissä, mutta jotain pientä kuitenkin välillä puuhastelemme, koska se on Draamalle tärkeää. Hallitreeneissä myös ollaan toistaiseksi pystytty käymään. Pinnan alla silti jäytää epävarmuus terveydestä koko ajan. Pienen pakohetken arjesta treenituokiot kuitenkin tarjoavat, kun näkee miten Draama syttyy treeniin, silmät loistavat ja se elää juuri siinä hetkessä, mutta enemmänkin pitäisi päätä päästä tuulettamaan. Harmi, kun lenkkeilykään ei ole tarjonnut väylää pään tuulettamiseen samalla tavalla kuin ennen. Näinä aikoina se on muutenkin hasardia hommaa, kun koko ympäröivä maailma on ollut yhtä suurta jääkenttää.

Uusi vuosi on ovella, mutta uusia tuulia ei ole meidän laumalle näköpiirissä, eläinlääkärissä ravaaminen jatkuu ensi vuoden puolellakin. Uusi vuosi tuo tullessaan myös SPKL:n lisenssin, jota ilman ei kokeisiin enää ole asiaa. Itse en tosin lisenssiä vielä hanki, kun en tiedä ensi vuoden harrastustilannettanikaan. On ironista, että olin päättänyt sanoa irti pitkäaikaisen Palveluskoirat-lehden tilauksen (ja sanoinkin) ensi vuoden alusta kustannussyistä johtuen, ja siksi, ettei lehti enää ole ollut niin kiinnostava kuin joskus. Viimeisin numero tosin oli taas vähän parempi. Ja nyt sitten tulee samanhintainen pakollinen lisenssi ja sen kylkiäisenä lehti. Kuten monet muutkin, niin olen ollut pettynyt SPKL:n huonoon tiedottamiseen ja suoranaiseen ylimielisyyteen asiassa. Perustelivat tiedottamisen surkeutta jälkikäteen kustannussyillä, mutta mitä lisäkustannuksia siitä olisi tullut, kun olisi tiedotettu vähän aikaisemmassa vaiheessa ja vähän enemmän harrastajia  arvostaen... Kokouksessa sitten lisenssi runnottiin lopullisesti läpi, kun ei osallistujilla kuulemma ollut tarjota parempia vaihtoehtoja. Öö, miten olisi voinutkaan olla kovin pitkälle kehitettyjä vaihtoehtoja, kun asiasta tiedotettiin niin hirveän viime tipassa? Ja jos olisikin ollut, niin ei niihin yhden kokouksen aikana ehdi kattavasti perehtyä. Että olisikohan kannattanut keskustella asiasta vähän avoimemmin harrastusporukoiden kanssa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa...

Tänään sai sentään ulkona ihastella harvinaista valoilmiötä.



tiistai 19. joulukuuta 2017

Viimeinen jälki



                                                     Snoopy 26.8.2003-18.12.2017

Hyvää matkaa rakas Snoopy, vie terveiset Jessi-mummolle, Nasta-emolle, Jason-enolle ja parhaalle kaverillesi Jipolle.

Snoopy oli koira, jonka ei koskaan pitänyt jäädä kotiin, mutta niin se kuitenkin jäi. Olen onnellinen siitä, että se jäi, että sain tuntea tämän suuren persoonan ja jakaa sen kanssa kaikki nämä vuodet. Snoopyn jättämä aukko on suuri ja ikävä kova.

Snoopyn poismenoon päättyy myös lopullisesti 25 vuotta sitten alkanut ajanjakso elämässäni. Tuolloin minulle tuli ensimmäinen bordercollieni, Snoopyn isoäiti Jessi. Jessi jatkui tyttäressään Nastassa ja sitten Nastan pojassa Snoopyssa, mutta nyt laumassa ei enää ole suoraa linkkiä Jessiin. Snoopy oli oma kasvattini toisessa polvessa, ja nyt ei laumassa myöskään enää ole yhtään omaa kasvattia. Snoopy oli myös jälkikoirani kolmannessa polvessa. Se oli viimeinen koirani, jolla pk-jälkeä pystyi täysipainoisesti terveyden puolesta harrastamaan. Snoopy oli myös viimeinen alkuasukas tässä talossa, joka oli mukana muuttokuormassa, kun tänne kymmenen vuotta sitten muutin. Niin paljon meni pois Snoopyn myötä ja moni tarina tuli päätökseensä, mutta ennen kaikkea menetin mahtavan ja niin rakkaan persoonan.

Alla oleva kuva on otettu vuoden 2006 syksyllä silloisesta laumasta, josta ei Snoopyn poismenon myötä enää ole ketään jäljellä. Snoopy oli silloin nuori poika, ja Jessi puolestaan lähti muutama viikko kuvan ottamisen jälkeen, myös joulukuussa ja samanikäisenä kuin Snoopy nyt. Nyt tämä viisikko on jälleen yhdessä ja jatkaa seikkailujaan toisessa ulottuvuudessa. Olkoon siellä paljon jälkiä ajettavaksi ja lampia uitavaksi.



Viimeisenä päivänä Snoopy pääsi vielä kerran ajamaan jäljen. Tein lyhyen jäljen viereiseen metsään ja laitoin loppupalkaksi superherkkua, kissanruokaa. Ei Snoopylle tarvinnut kertoa, mitä ollaan menossa tekemään, se nosti jäljen heti pihalta ja löysi tiensä viimeiselle palkalle.



Viimeisenä päivänä myös ulkoilimme vielä kerran yhdessä kvartetin kanssa, ennen kuin laumasta tuli trio. Vielä viimeinen poseeraus metsässä, ja possunkorvan syöntiä kotona. Viimeinen autoajelu koko lauman kesken, kiinnostavat hajut klinikan pihalla, rauhoituspiikki lihapullia mutustellen. Kullanarvoisia asioita, jotka ovat mahdollisia silloin, kun lähtö ei tapahdu äkisti ja täysin ennakoimattomasti, kuten joidenkin kohdalla on käynyt.



Snoopy pärjäsi pitkään varsin hyvin takapään heikkenemisen kanssa. Loppuun asti se pääsi itse hyppäämään sohvalle ja autoon ja kävi päivittäin lenkillä häntä heiluen. Enimmäkseen se liikkui ravaten ja kävellen, mutta innostuessaan esimerkiksi uloslähdöstä se usein veti pätkän höpsöä pukkilaukkaa. Viime päivien lumiset ja jäiset kelit ilmeisesti kuitenkin aiheuttivat lisää ongelmia takapäähän, ja suunta oli selkeästi huono, oltiin astuttu sen kynnyksen yli, että tiesin ajan koittaneen. Snoopyn ei tarvitsisi kokea sitä, että takapää pettää lopullisesti sen alta.

Kyllä ikä jo Snoopyssa näkyi, se nukkui paljon ja oli tyytyväinen vähemmän aktiiviseen pappakoiran elämään. Nuorena poikana se oli niin aktiivinen ja tulinenkin, että silloin minun oli vaikea kuvitella sitä seesteisenä pappakoirana, ennemmin kuvittelin sen lähtevän tästä maailmasta saappaat jalassa ennen vanhuutta, niin täysiä se eli. Mutta niin vain Snoopy sai elää läpi täyden elämänkaaren, ja sain pitää sen luonani näin kauan. Ja takapään ongelmia lukuun ottamatta se eli hyvin terveen elämän, eikä paljon eläinlääkäriä tarvinnut, mikä on sekin ihan todella hieno asia.

Mikään alla olevista kuvista ei ole kovin vanha, ja onkin tärkeää, että nämä muistot jäävät, muistot siitä, että Snoopy sai elää hyvän vanhuuden ja nauttia elämästä. Ihan järjetön ikävä vain kuvia katsoessa iskee <3











lauantai 28. lokakuuta 2017

Terveys- ja koulutusjuttuja

Pari viikkoa sitten koirat tekivät retken Myyrmannin kauppakeskukseen. Hauskaa oli maalaiskoirilla, kun pääsivät ajelemaan hissillä, ihmettelemään maailmanmenoa ja ottamaan vastaan rapsutuksia. Retkemme varsinainen kohde oli Faunatar, jossa järjestettiin näytteenottotilaisuus koirien aineenvaihdunta- ja geenitutkimuksiin. Bordercollie on yksi aineenvaihduntatutkimukseen valituista roduista, ja mielelläni kävin antamassa tutkimukseen panoksen meidän lauman osalta, kun siihen tuli tilaisuus. Erityisesti vanhojen koirien ja pentujen näytteitä toivottiin, joten Snoopy antoi oman panoksensa vanhojen koirien puolesta. Näytteitä tarvitaan vielä paljon lisää, ja toivottavasti tutkittavien rotujen omistajat aktivoituvat asian suhteen - näytteenottajia voi myös pyytää tapahtumaan, missä on koolla vähintään kymmenen koiraa kerralla. Tällaisesta tutkimuksesta siis on kyse.

Samalla koirilta lähtivät näytteet geenitutkimusryhmän käyttöön muihinkin tutkimuksiin. Snoopyn ja Vinskin näytteet siellä jo ennestään olivatkin, mutta niiltä otettiin silti uudet näytteet, Kipin ja Draaman näytteet lähtivät ryhmälle ihan ensimmäistä kertaa. Vuosia sitten kävin viimeksi antamassa silloisen lauman näytteet, kun Vinskin kahdella sisaruksella oli mystisiä oireita, ja oli tärkeää kerätä näytteitä lähisukulaisilta. Myöhemmin sairaus diagnosoitiin metaboliseksi myopatiaksi, ja se kuuluu tauteihin, joita tällä hetkellä bordercolliella tutkitaan. Ilmeisesti mitään ihmeempää ei vielä ole selvinnyt. Joissain muissa sairauksissa on läpimurtoja tehty, niin bordercollien kuin muiden rotujen osalta. Bortsuilta mm. löydettiin hampaiden hypomineralisaatiota aiheuttava geeni, ja omista koirista Nasta oli otettu tutkimukseen mukaan ja sain tiedon, että se oli ominaisuuden suhteen terve. Mielellään sitä on mukana edistämässä tutkimuksia, joista on ihan todellista hyötyä. Jonain päivänä jos vaikka selviäisi rodun kahden ison vitsauksen, OCD:n ja epilepsian periytymistapa, niin se olisi todella hienoa!






Kolme viikkoa sitten käväisimme jälleen Piiran pakeilla. Draama tsekattiin vain pikaisesti, ja koska se oli pysynyt suorana kuukautta aiemmin olleen käsittelyn jäljiltä, ei sille nyt tehty mitään. Käsittelyyn pääsivät Vinski ja Kipi, joiden käsittelytauko olikin venynyt niiden koko elämän pisimmäksi. Ei niillä mitään hälyttävää oireiluakaan ole tässä välissä ollut, ja melko kevyesti niillä vain on harrasteltu, joten ei tullut aiemmin niitä minnekään vietyä sen jälkeen, kun entinen luottohuoltajamme katosi jonnekin. Piira tietenkin on myös jo vuosien ajan ollut meidän luottohuoltaja, mutta hänelle on pitkät jonot ja jonkin verran matkaakin, joten siellä ei tule käytyä kovin tiheästi.

Kipi käsiteltiin ensin, ja sillä oli rintarangassa vähän isompaa kireyttä, mutta ei muuten mitään ihmeempää. Spondyloosi vaikuttaisi edelleen olevan rauhallisessa vaiheessa. Vinskillä sitten oli alempana selässä lukko, mutta ei muuten mitään ihmeellistä silläkään. Molemmat saatiin hyvin hoidettua. Hyvä niin, vanhemmiten on molempien tilanne ollut parempi. Molemmat ovat olleet rikki pennusta asti ja kehittyivät kropaltaan tosi hitaasti. Molemmat ovat tarvinneet tiheää käsittelyä jatkuvien jumien takia alle vuoden iästä alkaen, mikä ei ole koiralle ollenkaan normaali tilanne. Onkin huojentavaa, että joskus kolmen vuoden korvilla molempien tilanne muuttui paremmaksi, kun kroppa oli kehittynyt valmiimmaksi ja toimi parempana suojana jumeja vastaan.




Piiralla käynnin jälkeinen lauantaipäivä tuli sitten vietettyä Mevetin päivystyksessä. Aamuyöllä havahduin siihen, että Draama oli valveilla ja nieleskeli voimakkaasti. Ajattelin, että sitä närästää, ja tarjosin sille vähän syötävää, mutta se ei huolinut sitä, vaikka on normaalisti ihan todella ahne. Aamulla se kyllä sitten söi aamuruokansa, mutta ei normaalilla innolla, oli vaisun oloinen ja köyristi selkäänsä, kun tunnustelin sen vatsaa. Kun tilanne ei päivän edetessä muuttunut parempaan, konsultoin Mevetin hoitajaa ja sain ohjeeksi, että viimeistään seuraavana päivänä kannattaisi lääkärille lähteä, ellei tilanne paranisi. Päätin sitten, että mieluummin tarkistan tilanteen jo samana päivänä kuin sunnuntai- tai yöpäivystyksessä. Matkalla lääkäriin Draama oksensi aamuruokansa, mitä se ei koskaan aiemmin ole tehnyt.

Lääkärissä se lauantai tosiaan sitten kuluikin, kun ensin odotimme omaa vuoroamme neljä tuntia, sitten Draama oli tutkimuksissa, ja sen jälkeen odotimme vielä tunnin verran tuloksia.

Yleistutkimuksessa eläinlääkäri totesi sen minkä minäkin, eli mahan aristuksen ja vaisun olemuksen. Lämpö oli normaali, ripulia tai ummetusta ei ollut. Eikä Draama ollut syönyt mitään sellaista, mitä ei joskus aiemminkin olisi saanut. Erinäisiä verikokeita otettiin, eikä niistäkään mitään selvinnyt. Tulehdusarvot, haiman pikatesti, maksa- ja munuaisarvot ja kaikki muukin oli ok. Lopulta tilaa hoidettiin ihan närästyksenä, jota Draamalla on joskus aiemminkin epäilty. Draama sai piikin pahoinvointia vastaan, kehotuksen syödä jonkin aikaa Losecia ja vaihtaa ruokavalio esim. hypoallergeeniseen.

Draama oli vaisu vielä sunnuntainkin, ja olin kyllä tyytyväinen, että tilanne oli jo tsekattu edellisenä päivänä, ettei tarvinnut sunnuntaipäivystykseen lähteä. Ruokahalu sillä kyllä oli taas hyvä. Maanantain aikana se sitten onneksi muutenkin palasi entiselleen.

Että minä inhoan tuollaisia tilanteita, kun koiralla on ikäviä oireita, joiden syytä ei saada selville. Joitain närästykseen sopivia oireita on aiemminkin ollut, mutta ei mitään öistä levottomuutta, voimakasta nieleskelyä tai mahakipua koskaan. Eikä mahakipu kaikkein tyypillisin närästysoire olekaan. Ruohoa ja muuta vihreää Draama on aina mielellään ja säännöllisesti ulkona maistellut, muttei mitenkään maanisesti kuitenkaan. Joskus harvakseltaan on lievää nieleskelyä ollut, tai jotain muuta epämääräistä. Viime talvena nielukin kerran tarkistettiin, mutta se oli ihan puhdas. Olen kokeillut jättää ruokavaliosta pois erilaisia asioita, mutta millään en ole huomannut ihmeempää vaikutusta. Oireilu on välillä ollut pitkiä aikoja poissa, ja ilmetessäänkin oireet ovat olleet vain hyvin lyhyen hetken näkyvissä. Ennen kuin nyt, mikäli kyse edes on samasta asiasta.

Nyt Draama on ollut tiukalla ruokavaliolla, kotiruualla toistaiseksi, kun en halunnut summamutikassa valita sille jotain hypoallergiamuonaa. Pelkkää teollista en muutenkaan välitä syöttää, ellei koiran etu jostain syystä sitä vaadi. Tässä tapauksessa ei voi edes olla varma, vaikuttaako ruokavalio suuntaan tai toiseen, mutta ruokavaliosta ei todellakaan tee mieli nyt vähään aikaan lipsua.





On ollut kiva, kun ollaan episodin jälkeen voitu taas elää normaalisti. Viime viikolla käytiin pitkästä aikaa koko lauman kesken Vihtijärvellä. Tein ensin kaikille koirille jäljet, sitten käytiin lenkillä, ja sen jälkeen koirat pääsivät ajamaan jälkensä. Kipillä ja Draamalla oli taas pisimmät jäljet useammalla kulmalla, joista yksi oli melko terävä. Kaikki neljä ajoivat jäljet hirveän hyvin eikä yhtään keppiä jäänyt maastoon <3 Kipiltä ja Draamalta menivät terävät kulmatkin hyvin. Ja on niin kiva nähdä, miten Snoopykin ajaa vielä jälkeä kuin nuorena poikana konsanaan. Niinhän sitä sanotaan, että hajuaisti on aisteista ensimmäinen, joka koiran elämän alussa alkaa toimia, ja viimeinen joka elämän lopussa sammuu. Snoopy ei ehkä enää kuule hyvin, mutta sen hajuaistissa ja jäljestysinnossa ei ole mitään vikaa.

Syys- ja lokakuun vaihteessa osallistuin  Draaman kanssa Juha Korrin vetämään koulutukseen, jonka teemana olivat vietit, tunnetila ja motivaatio. Ensin oli luento ja sitten käytännön koulutuksia. Draaman kanssa otin aiheeksi huonon otteen tunnarista. Neuvoksi sain käyttää tässä saalisjännitettä, jolloin ote automaattisesti tiukkenee. Olen tätä vähän soveltaen nyt treeneissä tehnytkin, ja kyllähän se otetta parantaa. Mutta tunnari mietityttää myös kokonaisena liikkeenä, enkä ole ihan vakuuttunut, miten saisi oikean mielentilan siihen osaan liikettä, joka tapahtuu ennen tunnarin palautusvaihetta. Kun pitkästä aikaa kokeilin tunnaria kokonaisena liikkeenä, niin sähläämiseksihän se meni. Kauhea kiire kapuloille, kapulat sinkoilivat sinne ja tänne ja välillä joku vääräkin eksyi suuhun. Eikä palautuskaan ollut kaunis. Nämä ovat niitä hetkiä, kun todella kaipaisi vähän säännöllisempää tokohenkistä treeniseuraa, että voisi jonkun kanssa pohtia eri näkökulmia asioihin, saada ideoita ja palautetta. Ja joskus liikkurinkin treeneihin, huoh.

Ehkä rustaan joskus tarkemman yhteenvedon tuosta Juha Korrin koulutuksesta. Muita koulutuksia ei nyt ole edes näköpiirissä, mutta ensi viikolla alkaa omatoimivuoro tokon hallitreeneihin. On taas kiva päästä halliin edes joka toisena perjantaina läpi talvikauden. Ulkona ei tällä hetkellä juuri mitään voi tehdäkään, kun siellä on vettä, loskaa ja lunta.

On sentään juttuja, joita voi harrastaa myös sisätiloissa kotona talvikaudella. Nyt ollaan treenattu eukalyptuksen etsimistä, kun viime talvena etsittiin kanelia. Koirat eivät olleet moksiskaan, kun etsittävä haju vaihtui, työskentelivät vanhasta muistista. Vaihdoin eukalyptukseen myös eri vihjesanan kuin kaneliin. Koirat ovat saaneet etsiä hajua eri paikoista pitkin asuntoa, ja välillä erotella sitä laatikkorivistä tai lasipurkeista. Mitään kursseja en ole käynyt tai muutenkaan aiheeseen kovin läheisesti perehtynyt, ihan mutu-tuntumalla mennään. Sillehän ei sitten mitään voi, jos pilaan koirat niin, ettei yhdenkään kanssa koskaan voi mennä oikeaan Nose Work-kokeeseen, jos sellaisesta joskus sattuu innostumaan ;) Tärkeintä on se, että koirilla on mielekästä tekemistä, jossa saa käyttää hajuaistia.

Sienessä ja puolukassa tuli käytyä paljon aina siihen asti, kun pakkaset ja lumi sitten tulivat.



Muutenhan tämä syksy on ollut kovin vetinen ja tulvivakin. Meidän yhden lenkkireitin pieni koski pauhasi tavallista suuremmalla voimalla.



Osa ulkoilureitistä on ollut suljettuna tulvan takia. Ihan tekisi mieli mennä ottamaan pieni kiertotreeni tässä kohtaa :)


Sillan toisella puolella sitten näytti tältä.


Tiistaina alkoi jo lähijärvi jäätyä.


Ja sitten keskiviikkoiltana satoi ensilumi ja torstaina oli näin lumista.




perjantai 29. syyskuuta 2017

Hyvän mielen treenejä

Mihin madonreikään tuo aika oikein katoaa, kun muka se meidän neljän kerran kilpatokokurssikin jo oli ja meni, ja viimeinen kerta oli jo viime viikolla? Ja kohta on jo lokakuu.

Ensimmäinen kurssikerta oli elokuun lopussa ja aiheena oli seuraaminen. Draama seurasi aika nätisti, mutta käännöksissä vähän ylityöskenteli, pieni hidastus ennen käännöksiä auttoi tähän. Näpsimistä on saatu vähemmälle, mutta joissain tilanteissa sitä vielä saattaa ilmetä, joten skarppina saa olla. Myös liiallista tiiviyttä ja painamista ilmenee joskus. Seuratessa peruuttaminen on vielä vähän vaiheessa, sitä saa työstää melko alkeista.

Toinen kurssikerta ajoittui samaan päivään, jolloin Draamalla oli pitkästä aikaa visiitti Piiran luokse. Missään muuallakaan ei Draama ollut huollossa ihan hetkeen käynyt, mutta ilahduttavasti se oli kropastaan melko hyvässä kunnossa, ei erityisen toispuoleinenkaan tällä kertaa. Tyyppikohdissa kyllä pientä kireyttä oli.

Käsittelyn takia Draama oli sen päivän treenikiellossa, joten kurssille sitä paikkaamaan pääsi Kipi. Aiheena oli noudon eri osa-alueet. Ekalla kierroksella heitimme kapulan, mutta koira ei saanut sitä noutaa, vaan palkka tuli kontaktista ja maltista. Kipi toimi tässä kivasti, oli aktiivinen minua kohtaan eikä varastanut kapulalle. Vauhtinoutoa tehtiin siten, että heitettyäni kapulan kävi Hanna heittämässä sen vielä pidemmälle, ja sitten koira perään ja irrotus vauhdista. Aika kivasti tämäkin meni, vaikkei Kipi ihan huippuvauhtia kiitänytkään, mutta ihan ripeästi noin niin kuin Kipiksi kyllä. Pitotreeniä tehtiin myös erikseen, ja se oli Kipin mielestä tylsää. Se on aina inhonnut pitoa. Kun siltä ottaa kapulan pois huonon otteen takia ja laittaa yrittämään uudestaan, ei se aina meinaa edes suostua tarttumaan kapulaan uudestaan. Se ottaa kovasti itseensä, jos huono suoritus sen inhokkiliikkeestä ei kelpaa, mikä ei niinkään johdu ohjaajapehmeydestä (sehän on enimmäkseen ohjaajakova koira) vaan siitä, ettei sillä riitä motivaatio korjauksiin ja se on sitä mieltä, että pidä sitten tunkkisi.

Ryhmäpaikallaolokin meni Kipiltä mallikkaasti. Lopulta oli ihan kiva olla myös sen kanssa kerran kurssilla, vaikka harmittelin etukäteen sitä, ettei Draama voinut itse käyttää kaikkia kurssikertoja.

Kolmannella kurssikerralla oli taas vetovastuussa Anna-Leena. Katsoimme pikaisesti ruutua ja sitten kiertonoudon alkeita. Ruudussa pitää vieläkin työstää Draaman ajatusta oikeasta paikasta varmemmaksi, yhä se toisinaan alkaa himmailla jo ruudun etualalla. Saimme neuvoksi mm. ottaa välillä ruutuun lähetyksiä ihan läheltä. Näitä ollaankin tehty ja olen suorapalkannut Draaman ilman pysäyttämistä.

Kiertonoudossa oli agilityesteiden siivekkeet toimittamassa hyppyjen virkaa, ja Draama sitten lähtikin kiertämään siivekettä tötsän sijasta. Entiselle aksakoiralle siiveke oli liian kova houkutus. On se joskus siivekkeellä tainnut kiertoakin ottaa, eikä ehkä osaa vielä erotella muita kiertoja eri asiaksi kuin tötsän kiertoa, vaikka tötsään on oma käskynsä. Täytyy jatkaa vielä tötsän yleistämistä, ja myös luopumistreenejä tietenkin. Kierto itsessään on hyvällä mallilla.

Neljännellä kerralla taas Hannan huomassa treenasimme kisamaisuutta ja teimme useamman liikkeen putkeen. Kivalla asenteella Draama teki, joitain tyyppivirheitä sieltä kyllä läpi putkahteli. Tarkkana saa olla mm. siinä, ettei salli puolinaisia istuma-asentoja. Ja tarkkana saa olla miljoonasta muustakin asiasta. Erikseen katsoimme vielä kaukokäskyjä, ja Hanna piti Draaman takajaloista kiinni. Kiva oli päästä tätäkin kokeilemaan, kun aiemmin ei kukaan ole jaloista kiinni pitänyt. Hyvin Draama tähän suhtautui, ja nyt oli seisomisessakin tapahtunut edistystä edelliseen kurssiin nähden, jolloin Draama ei käytännössä sitä ollenkaan osannut. 

Työtä riittää yllin kyllin niin uusien liikkeiden opettelemisessa kuin virheiden karsimisessa, mutta ei ainakaan lopu tekeminen kesken! Oli kiva olla taas kurssilla, mutta harmittaa, kun taas joudutaan treenaamaan melkein aina yksin, pöh. Viikonlopuksi sentään päästään yhdelle kurssille tunnetiloja ja viettejä opiskelemaan.



Kipi ja Vinski pääsevät välillä myös tokoilemaan Draaman treenien yhteydessä, vähän omien ja niiden fiilisten mukaan. Eräänäkin päivänä minulla oli aikomuksena treenata vain Draaman kanssa, mutta kun palautin sen kivasti menneen treenin jälkeen pihalta sisälle, oli eteisessä Kipi vastassa niin iloisesti ja toiveikkaasti etujaloillaan hyppien, että pakkohan se oli ottaa myös pihalle tokoilemaan. Kun palkkasin sen lelulla, jäin odottamaan, että se tapansa mukaan rallattelisi yksin sen kanssa hyvän tovin. Mutta sepä tulikin melkein heti tarjoamaan lelua minulle ja halusi leikkiä minun kanssani. Muutenkin treeni sujui iloisissa tunnelmissa, me teimme hommia yhdessä, meillä oli kivaa ja Kipi oli motivoitunut. Nämä ovat hetkiä, joiden avulla jaksaa ne huonommatkin treenit, joita vääjäämättä tulee.

Vinski kärkkyi myös sisällä omaa vuoroaan ja oli kuin lentoon lähdössä, kun sai tokoilla. Sillä on tosi kivasti intoa, kun se saa tehdä itselleen mieluisia liikkeitä. Lopulta oli treenijonoon asettunut myös Snoopy, joka ei yleensä toko/tottistreeneihin osallistu. Se ei enää kuule käskyjä, joten se on lähinnä joskus tehnyt satunnaisia temppuja tai saanut jäljestää. Mutta kun se kerran oli tulossa, niin toki sekin pääsi. Käsimerkeillä pystyy hyvin tekemään joitain liikkeitä, eikä tarvitse kuin noutokapulaa heittää, niin Snoopy kyllä automaattisesti ja nopeasti noutaa sen.

Niin hienot koirat <3






Viime sunnuntaina oli Myytin paimennuspäivä, jonne lähdin Draaman kanssa mukaan. Oli kiva nähdä sukulaiskoiria omistajineen. Paikalla oli lähisuvusta Nyyti-äiti, Myy-mummo ja Neo-veli. Muita Draaman sisaruksia en vieläkään ole koskaan tavannut. Tietenkin paikalla oli myös tilan oma paimenkoira, Liv-täti. Draama on kyllä monessa suhteessa ihan äitiinsä tullut. Nyyti yritti tarjota minulle keppiä heitettäväksi tismalleen samanlaisin elkein kuin Draama tekee, ja kun en tarttunut tarjoukseen, tehosti se pyyntöään täysin identtisellä, kärsimättömällä äännähdyksellä kuin tyttärensäkin noissa tilanteissa.

Nyyti
Nyyti paimentaa


Draaman paimennustaipumuksista minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä, koska en ollut koskaan nähnyt sitä lampailla. Pentuna se kuuleman mukaan oli kerran käynyt lampailla ja syttynyt, mutta siitä oli kulunut jo aikaa. Kipikin syttyi paimentamiseen synnyinkodissaan, jossa asui lampaiden parissa nelikuiseksi, mutta kun se seuraavan kerran vuoden iässä pääsi lampaille, oli tilanne sille jännä, eikä se mitenkään automaattisesti lähtenyt paimentamaan.

Ensimmäisellä kierroksella Draama jännitti lampaita, minkä se purki ryntäilemällä niitä kohti ja haukkumalla. Pysähdyin aina, kun se ryntäsi, jotta se tajuaisi, ettei siten pääse mihinkään päämäärään, eteenpäin pääsi silloin kun kulki rynnimättä ja haukkumatta. Ja liinassa Draama tietenkin oli.

Toisella kierroksella en itse ohjannut Draamaa, mutta olin aluksi mukana aitauksessa, loppuajan aidan ulkopuolella. Osaavampi ohjaaja kun tiesi paremmin, miten asiaa kannatti viedä eteenpäin. Ja edistystä tapahtuikin, lopuksi Draama kulki jo paljon siivommin, vaikkei vielä ehkä ihan paimenkoiralta näyttänytkään, kun häntä pysyi koko ajan ylhäällä. Aluksi Draama oli vähän hämmentynyt ja vilkaisi minua aina ryntäilyn jälkeen kysyvästi, odottaen hyväksyntää käytökselleen. Kun se alkoi vähän päästä jyvälle, että sen nimenomaan ei odotettu tekevän noin ja alkoi rauhoittua, lakkasi se myös vilkuilemasta minua. Se osaa olla melkoisen omapäinen, joten sinänsä oli kivakin nähdä, että se kyllä myös kyselee asioita minulta. Jos pääsisimme syksyn aikana vielä uudestaan lampaille, niin sitten näkisi, lähtisikö homma vielä tuosta etenemään. Vähän kyllä kutkuttaisi kokeilla.

Tämä kuva todistaa sen, että kävihän se Draaman häntä sittenkin ainakin kerran alhaalla.


Alla olevat kuvat otti Taina Laakso.




Eilen Draama pääsi ajamaan pitkän nurtsijäljen. Jätin nyt purkit pois keppien alta ja palkka tuli taskusta. Maahanmenoa kepeillä sai joskus vähän muistutella vielä, joskus se tapahtui jo ihan automaattisesti. Välillä Draama maahanmenon yhteydessä myös otti kepin suuhun. FH-jäljellähän tämä on virhe, mutta mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä vähemmän luulen, että koskaan FH-puolelle olisin sen kanssa menossa. Joten en kiellä, jos keppi menee suuhun, enkä yritä estää kaikkia muitakaan metsäjälkimäisyyksiä tai suurpiirteisyyksiä. Siihen olen tyytyväinen, että keppien ilmaisu on selvästi rauhoittunut, turha sählääminen on jäänyt pois. On sillä vielä kiire päästä jatkamaan jälkeä keppien jälkeen, mutta malttaa kuitenkin hetkeksi rauhoittua kepille eikä lennätä keppejä tai pure niitä säpäleiksi. Kulmat menivät eilen hyvin, yhden kohdalla tosin tuli metsäjälkimäinen tarkistelu ja oikaisu.