Kesäkuulumisia

Jos nyt jotain päivityksen tynkää vähän tavallistakin pidemmän tauon jälkeen, oli vähän hankaluuksia, kun osa läppärin näppäimistä sanoi itsensä irti.

Juhannusviikon alkajaisiksi tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun Draama tuli meille. On ollut niin kivaa kulkea sen kanssa tämä aika. On ollut hienoa saada laumaan taas suuren moottorin ja motivaation omaava koira, jonka kanssa on ilo tehdä yhteistyötä. Terveysongelmat ja niiden tuomat rajoitukset toki ovat luoneet varjoakin yhteiseloomme.

Aikuisen kodinvaihtajan kanssa  on niin erilaista aloittaa yhteistyö kuin pennun kanssa. En ole aina voinut täsmälleen tietää, mitä Draama jo osaa ja miten jonkun asian perusteet on sille opetettu. Tutkimusmatkalla tässä ollaan sen kanssa oltu. Onhan se omalla tavallaan vähän haikeaakin, kun ei ole voinut olla mukana niitä perusteita luomassa, kun ei ole saanut tuntea Draamaa jo pentuna ja nähdä sen kasvavan, ja on hypännyt kyytiin vähän niin kuin kesken matkan. Mutta niin hienosti Draama sopeutui alusta asti laumaamme ja lauma siihen, ja niin luontevasti se on kanssani työskennellyt, että sen ihmeemmin en tuota murehdi. Etujakin aikuisen koiran ottamisessa on, kun tietää jo paremmin mitä saa, kuin mitä pienestä pennusta voi tietää. Silti on jännä välillä ajatella, että Draamalla on menneisyys jo ennen minua ja meidän laumaa, enkä tiedä siitä kaikkea. Pois ovat myös jääneet monet sellaiset kuviot, jotka uuden koiran kanssa yleensä tulevat eteen, jos koira tulee taloon jo pentuna, kuten juuri asioiden opetteleminen nollapisteestä alkaen, sisaruksiin ja muihin sukulaisiin tutustuminen ja muu sellainen. Mutta silti, tuhannesti haikeampaa ja vaikeampaa olisi se, jos joutuisi vastoin tahtoaan luopumaan aikuisesta koirastaan, jonka kanssa on jo ehtinyt harrastaa paljon ja johon on kiintynyt.

Draaman Neo-veljeä sentään olin nähnyt jo ennen Draaman tuloa, koska se on ollut samassa veperyhmässä Vinskin kanssa, ja samassa tokojoukkueessakin. Muita sisaruksia en ole koskaan tavannut enkä ulkomaista isääkään, ihastuttavan Nyyti-emän kyllä.

Itse asiassa näin kerran Draaman itsensäkin ennen kuin siitä tuli oma koirani. Tämä tapahtui tokokisoissa vuonna 2015, juuri uusien sääntöjen tultua voimaan, kun olin katsomassa Uudenmaan piirinmestaruuskisoja. Draama oli mukana joukkueessa ALO-luokassa ja kuulin, että kyseessä oli Neon sisko. Ykköstuloksen se silloin teki ja oli mukana voittamassa piirinmestaruuskultaa. Enpä olisi ikinä uskonut sen suoritusta seuratessani, että jonain päivänä siitä tulisi minun koirani!

Juhannusta vietimme ulkoillen, ja vieraitakin kävi. Meidän pihan juhannusruusu kukki tänä vuonna myöhässä, juhannuksena suurin osa kukista oli vasta nupuilla. Koivunlehdet sentään olivat silloin jo aika hyvän kokoisia :) Myöhässähän moni muukin asia on tänä kesänä ollut, aina uimavesien lämpenemisestä mustikoiden kypsymiseen.

Vasta viikko juhannuksen jälkeen oli juhannusruusu täydessä kukassa.

Meillä oli Draaman kanssa tokokurssin viimeinen tunti heinäkuun alussa, teemana tunnari ja kaukokäskyt. Teimme tunnarin kolme kertaa liikkuroituna ja kisamaisesti. Ekalla kerralla Draama ei heti tajunnut lähteä tunnarikasan luokse, koska emme ole yleensä tehneet sitä kisapituiselta matkalta. Vauhti sillä kasvoi kovaksi, ja se oikein roiskaisi tunnareille. Vain kerran se silti otti väärän, silloinkin toisella yrittämällä omansa. Otekaan tunnarikapuloista ei aina ollut paras mahdollinen. Silti en osaa tuota niin murehtia, koska edistyminen alkutilanteeseen nähden on kuitenkin selkeää. Alussahan tunnarit menivät tuhannen päreiksi, ote oli vieläkin huonompi, ja väärät nousivat omaa useammin.

Jatkossa siis keskitymme yhä treenaamaan lyhyeltä matkalta, ettei vauhti kasva liikaa. Tunnarit, niin oman kuin väärätkin, voi myös piilottaa esim. korkeaan ruohikkoon, jotta Draama joutuu oikeasti etsimään, eikä myöskään opi siihen, että vain oma on aina piilossa. Eikä se tällöin myöskään pysty roiskaisemaan kapuloille niin rajusti ja huolettomasti. Hallissa treenatessa tunnarit voi laittaa seinän viereen vauhdin hillitsemiseksi. Hyvä on myös treenata joskus niin, että kapulat ovatkin vähän korkeammalla. Treenissä yksi EVL-koira kokeili tunnareiden etsimistä ihmisen päältä, ja se oli kyllä sille tosi vaikeaa. Korkeamman paikan ei vältämättä tarvitse olla niin haastava kuin ihminen, laudanpätkäkin riittää haasteeksi. Haju ei silloin tule suoraan maasta, ja koiralle on siinäkin uutta haastetta.

Kaukokäskyjä katsottiin myös, ja niissähän on ongelmia piisannut. Erityisesti seisomisessa, joka on edelleen täysin alkutekijöissään. Pompputekniikalla ollaan sitä otettu, mutta Draama ei ole liikettä sisäistänyt eikä osaa sitä, ellen ole sen edessä auttamassa. Naksuttelin sille taannoin myös tyynyä takajalkatargetiksi, ja innollahan se toimintaa alkoi tarjota, ei vain sitten täpinöissään usein malttanut pitkään pitää takajalkoja aloillaan, ja varsin usein se jo targetille mennessään lennätti koko targetin metrin päähän. Joten ei sekään homma sitten edennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Nyt saimme neuvoksi opetella seisomista ihan kaukojumppana ilman pomppua ja vaihtaa vihjesanan. Koska takajalkatargetti ei ole toiminut toivotulla tavalla, niin jatkossa voi takajalkojen eteen laittaa riman, jonka yli takajalkoja ei saa laittaa.

Harmi kun kurssi jo päättyi, olisi niin tärkeää saada vähän säännöllisemminkin palautetta, neuvoja ja kisamaista häiriötä. Onneksi kuukauden päästä alkaa neljän kerran kilpatokokurssi seuran valmennusrenkaalaisten vetämänä, jonne myös saimme paikan. Yhä vaan haaveilen siitä, että pääsisi säännöllisesti johonkin koulutukseen, jossa voisi paneutua liikkeiden edistymiseen pitkäjänteisemmin. Yhden koulutuskerran aikana saa jonkinlaiset eväät yksittäisen liikkeen eteenpäin viemiseksi, mutta myös seuranta olisi tärkeää. Kun ei ole niitä ylimääräisiä silmiä näkemässä, niin ei aina voi olla edes varma, tekeekö ne asiat oikein ja kuten on neuvottu. Eikä näe kaikkea mitä koira tekee. Uusiakin ongelmia tulee yleensä aina, ja niitä olisi hyvä pohtia jonkun kanssa. Mutta ikuisuushaaveeksi nämä kai jäävät...

Jäljellä ollaan käyty muutaman kerran. Kerran kävimme ihanassa Vihtijärven metsässä ja tein jäljet koko laumalle. Vinskille ja Snoopylle melko lyhyet yhdellä kulmalla, Kipille ja Draamalle pitkät useammalla kulmalla. Jälkien tallaamisen jälkeen tuli rankka sadekuuro ja sen perään muutama lisääkin sillä aikaa, kun olimme lenkillä jälkien vanhenemista odottamassa. Jälkiä tehdessäni oli vielä melko kuivaa. Jäljestys sitten olikin tosi hankalaa niissä oloissa. Kaikki kyllä nostivat jäljet hyvin ja selvisivät alkujäljestä, mutta kaikki joutuivat vaikeuksiin ensimmäisessä kulmassa. Vinski ja Snoopy löysivät tovin pyörimisen jälkeen jäljen uudestaan, selvittivät sen loppuun asti ja nostivat kepit. Kipi ja Draama taas ajoivat kulmasta reilusti ohi, pyörivät ympäriinsä, mutteivat enää löytäneet jälkeä, jolloin keskeytin niiden työskentelyn. Jäljet olivat täysin merkkaamattomia, joten en myöskään ihan tarkkaan tiennyt, miten kauas jäljeltä ne ajautuivat.  Seniorit vastaan juniorit siis 2-0.

Illalla tein vielä kotimetsään Draamalle uuden jäljen useammalla kulmalla ja kepillä, tällä kertaa merkatun, jotta voisin tarvittaessa keskeyttää jäljen ajoissa, jos ongelmia taas tulisi. Oikein toivoin, että taas tulisi rankkoja sadekuuroja, että saataisiin samat olosuhteet kuin aiemmalla epäonnisella jäljellä, mutta eihän niin käy koskaan silloin kun sitä toivoo. Tämä jälki meni hyvin, kulmissa ei ollut mitään ongelmia ja kepit nousivat. Työstämistä niin kulmat kuin kepitkin vielä Draaman kanssa vaativat, aina se ei malta olla riittävän huolellinen.

Uimassa ollaan tietenkin käyty, ja pari kertaa Draama on aiheuttanut harmaita hiuksia, kun se ei ole ollut lähdössä pois ollenkaan samaan aikaan kuin muut. Sitten sitä onkin saanut odottaa hyvän tovin. Snoopy ei yleensä ole meidän uintireissuilla mukana, kun useimmiten koirat käyvät uimassa jonkun pitkän lenkin varrella ja/tai Snoopylle huonossa rannassa. Niinpä olen vienyt Snoopya yksin uimaan. Ne ovat olleet hyviä reissuja, Snoopy on saanut ihan itse ja rauhassa noutaa kaikki kepit, kun kukaan muu ei ole päässyt väliin, ja rannalle ja pois kävellessä se on saanut pysähtyä nuuhkimaan kaikkia hajuja sielunsa kyllyydestä.

Muilla koirilla on välillä ollut Repe ja Miio lenkki- ja uintiseurana. Miio-sheltti on ollut kovasti ihastunut Draamaan, nenä usein sen peräpäässä kiinni, ja uinnin jälkeen nämä kaksi ovat spurttailleet villisti.

Yhdet sukujuhlatkin käytiin, ja Kipi kirmaili villisti pihalla Vilin ja lapsijoukon kanssa. Kipi on kyllä lasten parissa hyvin suosittu tyyppi, ja yleensä kyllä aikuistenkin, ei sen puoleen.

Vinski on tänä kesänä käynyt kerran vepetreeneissä. Enempään en ole saanut itseäni vielä motivoitua. Vinski osaa periaatteessa ALO-liikkeet, mutta vientiesinettä se pitäisi saada tyrkyttämään paremmin käteen asti. Maalitolppien läpi rantaan tulemista sille ei ole erikseen opetettu, ja asian merkitys on uusien sääntöjen myötä korostunut, kun rantaan tullaan vinosti. Treeneissä Vinski ajautui joka kerta tolppien ohi, kun lähestyminen ei enää ollut suora. Vepe on kiva laji, mutta tavoitteiden puuttuminen syö kyllä motivaatiota, kun ALO-luokkaa korkeammalle ei välttämättä ole realistista haaveilla etenevänsä. Ja pelkästään SOVE- ja ALO-luokkaan päästäkseen pitäisi vielä opetella uusia asioita, jotka juuri Vinskin kohdalla eivät ole mitään läpihuutojuttuja. Jos joku inspiraatio vielä iskee, niin saatammehan me vepetreeneihin mennä, mutta toisaalta saatamme olla menemättäkin. Vedestä aiomme joka tapauksessa nauttia, koska vesi on Vinskille niin rakas ja tärkeä elementti, on ollut ensimmäisestä kerrasta saakka. Vinski on laumassa se kaikkein hartain ja omistautunein uimari, vaikka kaikki nuo ovat aivan hulluina veteen. Uimassa takuulla käydäänkin niin kauan kuin uintikelejä riittää.

Heinäkuun kuulumisia

Lauman elo on edelleen sujunut mukavasti. Draama ja Kipi tykkäävät välillä painia ja ajaa toisiaan takaa. Vinski ei niiden leikkeihin mene mukaan, mutta se tykkää ottaa juoksuspurtteja Draaman kanssa, ja välillä kaikki kolme juoksevat yhdessä. Snoopy jättää raisumman menon nuoremmille koirille, mutta kulkee leppoisasti mukana sopivan mittaisilla lenkeillä. Se on ollut aika hyvässä kunnossa, vaikkei sen takapää tuosta enää entiselleen tule, ja uskallan taas välillä antaa sen tehdä yli puolenkin tunnin lenkkejä.

Olemme välillä päässeet lenkille ja treenaamaan myös isommassa porukassa. Ollaan treenattu niin tokoa kuin pk-tottistakin. Minnan kanssa treenasimme kerran esineitä ja olimme ahkeria ja treenasimme kaikki koiramme, eli yhteensä seitsemän koiraa, kun Snoopykin pääsi hommiin. Staffien osalta treeni tosin muutettiin henkilöhakutreeniksi, kun ne ovat joskus hakuilleet ja selvästi mielsivät sitä nytkin pääsevänsä tekemään saadessaan pk-liivit ylleen. Telman kanssa minulla oli hiljattain taas vähän omaakin koulutusprojektia, ja kyllä se vaan on niin nopea ja ylitsepursuavan innokas koira, viimeisimmissä treeneissä olin jo ihan helisemässä sen kanssa, kun se oli niin leikkisällä ja hyppiväisellä tuulella :)

PK-Telma

Snoopy, Vinski ja Kipi olivat päteviä esineruutukoiria. Draamakin haki ensimmäisen esineen tosi hyvin, mutta toista se ei yhtä hyvin lähtenyt etsimään, joten kävimme ottamassa siitä sitten hajun, jolloin sekin esine palautui minulle vikkelään.

Pirjon kanssa ollaan treenaamisen lisäksi lenkkeilty. Viime aikoina on lenkeillä ollut mukana viisi koiraa, kun molempien laumojen vanhuskoirat ovat jääneet kotiin odottamaan.

Kipi, Miio, Draama, Vinski ja Repe

Draaman kanssa on edelleen ollut tosi kiva treenata, kun sillä on juuri sellaista tekemisen intoa ja paloa, jota olen kaivannutkin. Olemme treenanneet vähän kaikkea, eli pk-tottista, tokoa ja jälkeä. Jälkeä ollaan ajettu niin nurmikolla kuin metsässäkin. Pohdin alussa kovasti, että miten Draaman jälkitreenejä kannattaisi viedä eteenpäin ja päädyin siihen, etten sillekään lähde tässä vaiheessa enää opettamaan mitään jokaisen askeleen huolellista erikseen nuuskimista. En ole sellaista muillekaan koirille opettanut, enkä harrasta erikoisjälkeä, jossa on eri vaatimukset. En ole vielä keksinyt tarpeeksi pätevää syytä, miksi metsäjälkeä pitäisi välttämättä ajaa kuten erikoisjälkeä, vaikka tarkkuutta se toki lisää toisikin. Sen sijaan yritän kyllä treenata monipuolisesti erilaisia jälkiä erilaisissa maastoissa ja välillä myös nurtsipohjalla. Vielä emme tässä ajassa ole Draaman kanssa ennättäneet treenata kuin lähimetsässä ja nurtsilla, mutta kaikki aikanaan. Kivaa on ollut, ja Draamalla on tähänkin lajiin hyvä motivaatio ja se osaa työskennellä itsenäisesti.

Tokoliikkeiden suhteen minulla alkaa jo olla käsitys siitä, mitä asioita meidän erityisesti pitää Draaman kanssa treenata. Noutoesineiden kaunis pitäminen ja luovuttaminen käteen asti ovat listalla. Metallikapula oli Draaman mielestä aluksi vähän ällöttävä, mutta hommaa saatiin kyllä pian edistymään. Vielä paremmin saatiin metallinouto sujumaan, kun sitä otettiin kierron kautta, kuten entisessä kodissakin oli tehty. Tunnarin suhteen treenasimme ensin pelkkää oman etsimistä ja sitten laitoin kokeeksi vääriäkin näytille. Draama nosti vääriä ja puraisi yhtä sen verran lujasti, että päreiksi meni yhdellä puraisulla :D Nyt sitten ryhdynkin rakentamaan tunnaria aivan kuin se olisi Draamalle aivan uusi liike, vaikkei se oikeasti olekaan.

Olen kovasti ihastellut Draaman vauhtia irtoavissa liikkeissä kuten vaikkapa ruudussa, etenkin kun on viime aikoina tullut noita hitaammanpuoleisia koiria katseltua. Ja ai niin, on Draama vähän päässyt vepeäkin kokeilemaan Vinskin treeneissä! Vähän veneestä hyppyä ja köyden hakua veneestä. Sillä on hirmu nopea uintivauhti, se näyttää ottavan uimisenkin hyvin tosisaan.

Vinski on jatkanut vepetreenejä ja meillä oli ryhmässä käymässä ulkopuolinen kouluttajakin, kun yleensä treenaamme ilman vetäjää ja lisäksi ne kokeneimmat tyypit ovat ryhmästä jo aikaa sitten lähteneet. Kouluttajan ohje Vinskin ajoittaisiin vientiongelmiin oli se, ettei treeniä pidä helpottaa, jos Vinski kieltäytyy viemästä, vaan minun pitää saattaa se veneelle vaikka uimalla sen kanssa. Jos treeniä helpotetaan, niin se helposti oppii neuvottelemaan kanssani asiasta. Juuri tätä olen itsekin pohtinut, että noinhan se menee. Saa nähdä, oppiiko se sitten neuvottelemaan minut aina uimaan kanssaan :D

Vepekuvat: Matti Nenonen

Kipi on jokusen kerran treenannut tokoa. Ihan kohtuullisella motivaatiolla, mutta vauhtia ja fokusta kaipaisin enemmän. Viimeksi kokeiltiin Oilin neuvomaa kikkaa ruutuun menossa, eli laitoin ruutuun kissanruokarasian ja juoksimme ruutuun kilpaa. Nyt Kipi meni aika kivaa vauhtia ja ehti ennen minua, joten avasin sille mielihyvin kissanruokarasian palkaksi. Olen miettinyt, että menemme kokeilemaan alokastokoa vielä tänä vuonna, koska ei Kipi välttämättä tämän valmiimmaksikaan koskaan tule. Ehkä emme alokasluokkaa pidemmälle koskaan menekään, mutta sen näyttää aika, riippuu niin paljon siitäkin, tapahtuuko Kipin asenteessa mitään muutosta parempaan.

Olen huvikseni miettinyt, mikä koirien oma motto tai mielipide näistä työ- ja rotukysymyksistä olisi, jos ne puhuisivat ihmisten kieltä. Mielestäni se menisi kutakuinkin näin:

Draama: Minä olen bordercollie. Bordercolliet ovat Työkoiria.

Kipi: No joo joo, mutta täytyy myös muistaa, että meillä bordercollieilla on myös älyä ja oma tahto ja me voimme itse päättää, mitä työtä ja millä ehdoilla meidän kannattaa tehdä.

Snoopy: Senkin nulikka, kaikki työ on ihan tosi siistiä ja tärkeää! Sä et vain ole niin pätevä kaikessa kuin mä.

Vinski: Bordercollie? En kai minä ole bordercollie? Mää oon Vinski vaan.

Kipi kyttää väijymispaikaltaan ties mitä ja Draama kyttää Kipiä :)

Kipi katsoo kun mustavalkoiset uivat

Tämän viikon maanantaina kävivät kaikki paitsi Snoopy Marin käsittelyssä. Vinski oli ihan kunnolla jumissa tällä kertaa, mikä ei ollut yllätys, koska eturauhasvaivat ja tulehdukset kyllä herkästi jäkittävät kropan. Draamalta oikaistiin etu- ja takapään kireyksiä kuten viimeksikin ja se miltei nukahti käsittelyn ajaksi. Kipille tehtiin vain hyvin pikainen käsittely, koska siinä ei juuri laisinkaan laitettavaa ollut :) Mukavaa, että vihdoinkin se on näin hyvässä kunnossa, toivottavasi nyt jonkun aikaa pysyykin!

Keskikesää

Niin se aika rientää ja yltäkylläinen keskikesä on jo täällä. Juhannusta ollaan vietetty jokseenkin koiramaisissa merkeissä. Nämä kuvat on kuitenkin otettu jo vähän ennen juhannusta.

Treenattukin ollaan aina välillä. Viime viikon perjantaina tokoilimme Minnan kanssa ja kokeilimme Kipille samoja häiriöitä, joita Oilin koulutuksessa käytettiin. Minnan luoksetulohoukutteluun Kipi lankesi kerran, muttei enää toista kertaa. Minnan maahanmenokäskyihin se ei retkahtanut kertaakaan, mutta yhden kerran vähän nytkähti kyllä. Jee, edistystä! 

Sunnuntaina sitten oltiin lenkillä Pirjon ja Miio-sheltin kanssa. Kipi ei ollut aiemmin päässyt mukaan lenkille Miion kanssa, mutta hyvin se suhtautui pikku shelttiin ja kutsui sitä leikkiin. Vinski ja Kipi menivät uimaankin lenkin varrella ja yrittivät vakuuttaa myös Miiolle, että uiminen on ihan mahtavaa puuhaa. Kyllä Miioa vesi kovasti kiinnostikin, mutta se katsoi vielä parhaaksi pysytellä kohdassa, jossa tassut ylsivät pohjaan.

Lenkin jälkeen vähän tokoiltiin ja kokeiltiin Kipille taas samat houkutukset ja samalla tuloksella kuin Minnan kanssa. Kipi teki aika kivalla asenteella nyt muutenkin, vaikkei esim. luoksetulo mikään hirmu nopea taaskaan ollut. Mutta kun lopuksi otimme pätkän seuruuta, josta sitten vapautin Kipin loppupalkalle, niin siinä seuruussa Kipi väläytti ihan tosi kivaa asennetta.

Vinski oli taas viime tiistaina vepetreeneissä. Veneen haku ja hukkuva sujuivat ihan ok, mutta vientiin tuli taas joku iso klikki ja Vinski kääntyi jo alkumatkasta takaisin. Ehkä täyden matkan yrittäminen oli sille liikaa tai aallokkoa oli liikaa, mutta kun edellisellä kierroksella oli veneen haku onnistunut ilman mitään ongelmia, niin kuvittelin vienninkin menevän ihan hyvin niissä oloissa. Vaikka matkaa lyhennettiin reilusti, ei Vinski olisi halunnut mennä veneelle, mutta kahlasin itse veteen ja kerroin sille, että höpsis vaan, tämän osaat kyllä ja vene odottaa. Saimme me lopulta onnistumisia lyhyeltä matkalta, mutta Vinski sai nyt tyytyä pelkkään lihapullapalkkaan, ruokarasiaa se ei tuolla suorituksella ansainnut. Tuo Vinskin ajoittainen uskonpuute on tuttua jo tokoajoilta ja on harmi, että sitä esiintyy vepessäkin välillä, mutta kyllä Vinski on silti vepessä ollut keskimäärin reippaampi ja itsenäisempi kuin tokon irtoavissa liikkeissä. 

Edelliset vepetreenit menivät paljon paremmin, ja Matti Nenonen otti niistä hienoja kuviakin. Tässä kuvia Vinskin onnistuneesta viennistä, veneen hausta ja veneestä hypystä, joka ei ehkä niin tyylikäs ja lennokas ollut kuin joillain muilla, mutta pääasia, että hyppäsi.

Treenejä leirillä ja vähän muuallakin

Mutta ensin kuitenkin Snoopyn kuulumiset. Snoopy oli viime viikon torstaina taas akupunktiossa. Jälleen se protestoi voimakkaasti neulojen laittamista tietylle selän alueelle, vaikka muut neulat se antoi laittaa hyvin tai vain lievää epäluuloa osoittaen. Eläinlääkäri sanoi, ettei reaktio kuitenkaan johtunut siitä, että kyseinen kohta olisi erityisen kipeä, vaan siitä, että neulojen laittaminen siihen tuntuu joka tapauksessa.

Lääkitystä hieman rukattiin, Onsior vaihdettiin Norocarpiin, joka on pitkäaikaisessa käytössä turvallisempi. Neurontin jatkuu ennallaan. Jatkossa yritämme ehkä taas selvitä ilman akupunktiota, koska nyt vanhemmiten Snoopy stressaa lääkärikäyntejä ja protestoi niin voimakkaasti joidenkin neulojen laittamista. Takapään kuntoa voi yrittää pitää yllä kevyellä hieronnalla ja venyttelyllä. Totesipa eläinlääkäri vielä, ettei Snoopya uskoisi ikäisekseen. Sydän kuunneltiin myös varmuuden vuoksi, edellisestä kerrasta oli puolisen vuotta. Edelleen sydän kuulosti normaalilta.

Snoopyyn tuli taas uutta lennokkuuta akupunktion jälkeen. Se on nyt muutenkin palannut vähintään siihen tilaan, missä se oli ennen oireiden alkamista, nukkuu yöt levollisesti ja elää tavallista arkea.

Harmi, kun Snoopy noin vastustaa selän neuloittamista, sillä se todellakin saa vastetta akupunktiosta. Omista koiristani se on saanut kaikkein isoimman avun akupunktiosta. En ole edes ajatellut sitä samalla tavalla selkävikaisena kuin Vinskiä ja Kipiä, koska sen elämässä ei ole ollut mitään rajoitteita ja se eli vuosikaudet täysin oireettomana. Vika tuli aikanaan ilmi, kun se meni jumiin ja alkoi satunnaiseti ontua liikkeelle lähtiessään. Selän hermotus ei tykännyt hyvää runsaslumisesta talvesta ja umpihangessa liikkumisesta. Sitä ennenkin oli yksi huolestuttava oire ollut näkyvissä jo ihan nuoresta asti, kun Snoopy pisteli mielellään menemään kovavauhtista pupulaukkaa. Koskaan se ei kuitenkaan ontunut tai vaikuttanut muuten kipeältä ennen tuota talvea.

Hoidoksi aloitimme silloin kipulääkityksen ja akupunktion, vaikka ortopedin mielipide oli, etteivät akupunktio, fysioterapia yms. hoitomuodot tähän auta, eikä mitään erityistä ole tarpeen tehdä. Mutta akupunktiolla Snoopy lähti menemään koko ajan parempaan suuntaan, kunnes se lopulta oli täysin oireeton. Jumit ja iskiaksesta johtunut ontuminen jäivät historiaan. Vaikuttavinta minulle kuitenkin oli se, että Snoopylta hävisi ihan täysin pupulaukka, jota se oli ehtinyt päivittäin käyttää jo muutaman vuoden ajan. Eikä se ole tähän päivään mennessä palannut, kun tuosta on jo useita vuosia kulunut.

Sitten niihin treeneihin. Toissa viikon sunnuntaina ohjattujen tokotreenien aiheena oli kisamaisuus. Menimme kaksi kertaa kehään kisamaisesti ja teimme ekalla kierroksella luoksetulon ja tokalla seuruun liikkuroituna. Nämä menivät Kipiltä yllättävän hyvin. Ryhmäpaikallaolot tehtiin niin, että ohjaajat pelasivat samalla peliä, johon kuuluivat koirien eteen laitetut kipot, juoksentelua ja tunnarikapuloiden kuljettamista kippoihin ja pois. Hyvin meni tämäkin.

Mutta viime viikonlopun vietimme sitten Kunkkulan koirakeskuksessa Hartolassa Hiiden Haukkujen 30-vuotisjuhlaleirillä. Tärkeintä antia meille olivat tietenkin koulutukset, joista laitan tähän koostetta.

11.6. lauantai

Jälki, kouluttajana Virpi Laamanen (Kipi)

Leirimme alkoi sopivasti lempilajillani. Mielellään käytin mahdollisuuden saada uusia tiedonmuruja ja arvion Kipin jäljestyksestä, vaikkei siitä oikein pk-jälkikoiraa voi tullakaan. Kyllähän siellä sitten ryhmän kesken tuli taas puhe muista mahdollisista lajeista, joista pk-esteet puuttuvat, eli erikoisjäljestä ja pelastusjäljestä. Minusta erikoisjälki on hirmu vaikea ja haastava, mutta kouluttaja ei ollut samaa mieltä asiasta. Hmm, en nyt kuitenkaan ihan heti näe meitä tämän lajin parissa, mutta yhä on kesken ajatusprosessi siitä, mikä jälkilaji voisi olla se meidän juttu. Vai treenaammeko vain pk-metsäjälkeä siitä huolimatta, ettemme pääse kokeisiin. Tällä hetkellä ainakin teemme juuri viimemainittua.

Teimme itse jäljet omille koirille. Kipille osui maastoksi vaikeakulkuinen ryteikkö. Vetinen oja piti ylittää kahdesti ja toisella kertaa ylitys oli vähän vaikeampi, kun ensin olin kulkenut pitkin ojan viertä ja sitten siinä oli edessä niin haastavaa maastoa, että oli pakko heittää 90 asteen kulma ihan siitä ojan reunasta ojan yli. Kipi otti sen kulman kuin nakutettu.

Tuuli oli navakkaa ja Kipi ajoi jälkensä melko tuoreena. Niinpä osasin odottaa, ettei se aja kovin syvällä nenällä eikä kaikissa kohdissa täysin jäljen päällä. Alkusuoralla Kipi ajoi pätkän pari metriä jäjen sivussa tuulen alla, mutta myöhemmin se pysyi jäljen päällä. Janalla eteni suoraan ja määrätietoisesti, tarkisti takajälkeä metrin verran ja kääntyi sitten nopesti ympäri. Kulmissa ei juurikaan mennyt yli, neljästä kepistä nosti kolme. Tämä oli vasta kauden kolmas jälki Kipille ja olin siihen ihan tyytyväinen.

Kouluttaja tietenkin näki jäljessä myös huomautettavaa. Työskentely voisi olla tarkempaa ja rauhallisempaa, Kipin vauhti oli kuulemma turhan kova. Itse en välttämättä ole samaa mieltä, koska etenin itse koko ajan kävelyvauhtia, mutta toki Kipin meno on saattanut vaikuttaa hektiseltä sellaiselle, joka on tottunut peltojälkimäiseen tarkkuuteen. On niitä sellaisiakin metsäjälkikoiria, jotka etenevät oikeasti juoksuvauhtia ja jotkut vieläpä hyvin tuloksin, mutta itse en koskaan ole päästänyt koiriani edes mitään puolijuoksua etenemään, reipasta kävelyvauhtia kylläkin.

Janalla Kipi olisi saanut edetä heti nenä maassa ja rauhallisesti haistellen, kun se nyt eteni nenä korkealla ja vauhdilla. Muillakin koirillani on vähän vastaava tyyli ollut, koska joskus muinoin opetin janaa vähän niin kuin eteenmenoliikkeenä. Sujui se niinkin, jäljen ylityksiä ei koirille tullut ja kokeissa tuli keskimäärin tosi hyviä janapisteitä. Ymmärrän kyllä kouluttajan pointin tässä, enkä ole Kipille tarkoituksella opettanut tuollaista suoritustapaa, janaa emme vain ole varsinaisesti ajatuksella treenanneet.

Kehuja Kipi sai motivoituneesta ja innokkaasta suorituksesta ja minä siitä, että kehuin kepeistä kunnolla ja Kipi myös aidosti ilahtui tästä sosiaalisesta palkasta. Minkä jälkeen toki tuli vielä namipalkka, välikepeistä lihapullia ja loppukepistä kissanruokarasia. Jep, jäljellä meillä ei ole samoja ongelmia kuin tokossa!

Kuten monet muutkin jälkikouluttajat, neuvoo Virpi tekemään pohjatyön pellolla. Alussa on jokaisen askeleen kärjessä makupala. Askeleet hän neuvoi heti tekemään normaalisti erikseen, ei jonona, kuten joskus on jossain neuvottu. Koiraa kannustetaan heti haistelemaan jokainen askel erikseen. Myös metsäjäljellä koiran pitäisi haistella jokainen askel. Aika tähän riittää kyllä, jos koira on opetettu niin tarkaksi, ettei se tee kulmissa tarkistuksia tai hukkaa välillä jälkeä kokonaan. Kulmiin voi opettaa tarkkuutta antamalla koiralle pysähtymällä vain sen verran työskentelysädettä, ettei se pääse etenemään kauas kulmasta, mutta saa kuitenkin selvittää kulman muuten täysin itsenäisesti.

Kuten kouluttaja itsekin totesi, niin monilla eri tavoilla voi kuitenkin päästä tuloksiin. Koiria on rakennettu jäljelle ilman namijälkiä laumapalkalla ja muilla variaatioilla. Jonkun ideologiaan kuuluu olla koskaan puuttumatta koiran työskentelyyn edes pysähtymällä, joku hakee metsäjälkeenkin samanlaista työskentelyä ja yhtä pilkuntarkkaa esineiden ilmaisua kuin peltojäljelle. Itse ajattelen niin, että lopulta kaikki riippuu koiran ominaisuuksista ja ohjaajan tavoitteista, eikä jäljenkään suhteen ole yhtä ainoaa totuutta. Jälkien merkkaaminen on myös yksi ikuisuusaihe, jotkut vastustavat henkeen ja vereen merkkaamista missään tilanteessa. Virpi ei vastustajiin kuulunut ja neuvoi merkkaamaan jäljet tarpeeksi tiheästi, että oikeasti tietää missä jälki menee. Itse käytän merkkaamista usein aloitteluvaiheessa, ja sitten pyrin siitä eroon, mutta tilanteen vaatiessa voin käyttää sitä kyllä -> esim. epäily huolella sotketusta maastosta, tietoinen harhajäljen treenaus tai muu syy, miksi haluan olla varma jäljen kulusta.

Bosse, vajaat 5 kk, jäljen alkeisopissa leirillä

Toko, kouluttajana Oili Huotari (Kipi)

Iltapäivällä oli sitten vuorossa tokokoulutus, ja me olimme ihan ekaa kertaa ikinä Oilin koulutuksessa. Lukemani perusteella osasin odottaa kurinpalutusta, ja kyllähän sitä tulikin ;)

Näytimme aluksi meidän seuraamista, joka ei nyt mennyt kovin hyvin. Enemmän huomiota Oili kiinnitti kuitenkin perusasentoon, Kipi ei hänen mielestään tiennyt, mitä sivulla oleminen tarkoittaa. Tästä olen kyllä samaa mieltä. Kuten usein ennenkin, otti Kipi kontaktia vain välillä ja antoi muuten katseensa harhailla hajamielisesti ympäristössä. Oili kysyi, miten tätä ollaan treenattu. Kerroin, että ollaan käyty esimerkiksi parkkipaikoilla treenaamassa kontaktia ja olen palkannut kontaktista. Mutta ongelmahan tuleekin vasta siinä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, kun kontakti katkeaa. Olen kokeillut tässä joskus huomautussanaa huonolla menestyksellä. Mitään liikettä ei ole huonossa kontaktissa aloitettu, mitään tekemistä tai palkkaa ei ole huonosta kontaktista saanut. Mutta Kipille tämä ei riitä, Oili sanoi, että sitä pitää kieltää kunnolla. Ja kyllähän se tällaiseen treeniin heti lähtikin vastaamaan.

Olen vältellyt tuota varsinaista kieltämistä, koska olen tottunut aiemmatkin koirani kouluttamaan pääasiassa positiivisella vahvistamisella ja virheistä palkkaamatta jättämisellä tai vaivihkaisella korjaamisella. Niille se on sopinut, mutta Kipi on eri maata. Sen suhteen minua kuitenkin on jarruttanut tieto sen selkävaivoista, ja olen siksikin yrittänyt olla mustavalkoinen mahdollisimman pehmeästi ja positiivisesti. Tällä hetkellä tilanteen pitäisi olla hyvä, eikä tietenkään kannata liikaa selkäjuttuja miettiä, pitää vain yrittää lukea koiraa niin hyvin, että osaa olla sille reilu ja huomaa ajoissa muutokset terveydentilassa.

Oili neuvoi myös antamaan palkan perusasenosta ylempää, että Kipi joutuu aktiivisesti tavoittelemaan sitä. Tätä voisi myös tehdä kotona iltaruoan aikaan peilin edessä ja pikkuhiljaa nostaa kriteeriä.

Seuraavaksi Kipi laitettiin istumaan paikalla vähän matkan päähän minusta ja Oili houkutteli sitä luokse namia näyttämällä ja kutsumalla. Halpaanhan se meni, joten hain sen takaisin paikalleen ja muistutin, että pitää istua. Sitten Oili alkoi käskyttää sitä maahan ja sehän meni joka kerta. Laitoin takaisin istumaan ja annoin painokkaan istu-käskyn, mutta se ei auttanut, sama toistui kerta toisensa jälkeen ja Oili totesi Kipin tehneen tästä itselleen pelin.

Kokeiltiin houkutuksia myös sivulla ollessa ja tässä Kipi ei ihan niin helposti retkahtanut, Oilin mukaan siitä huomasi, että tätä on joskus treenattu.

Näytimme vielä ruutuun menoja ja kerroin Oilille Kipin hitaasta vauhdista tässä ja muissa vauhtiliikkeissä. Nyt Kipi meni ekalla kerralla aika hyvää vauhtia, mutta joka toistolla ei. Oili totesi, että oikean paikan ruudussa se hahmottaa hyvin. Seiso-käskyn jälkeen kehuessani se usein lähtee steppailemaan, mutta Oili ihmetteli, miksi edes pyydän sen seisomaan. No siitäkin on vain tullut tapa, kun niin on joskus muinoin opetettu tekemään...Oili neuvoi hihkaisemaan palkkasanan, kun Kipi on oikeassa kohdassa, ja palkkaamaan nopeasti ja kunnolla. Näin Kipi saa palkan oikeasta paikasta, eikä tarvitse pilata hyvää suoritusta keskittymällä steppailun korjaamiseen. Seisomista voi harjoitella erikseen muualla kuin ruudussa.

Hitaalle koiralle Oili neuvoi käyttämään ruudussa aina 20-30 metrin matkaa, että se ehtii päästä vauhtiin. Joskus voi myös juosta kilpaa koiran kanssa ruutuun ja jos ehtii sinne ennen koiraa, niin sitten vaan sieppaa palkan sen nenän edestä. Palkkana ihanteellinen ruudussa olisi lelu, mutta koska Kipi ei aina palkkaannu siitä tarpeeksi, voi sille käyttää suljetussa rasiassa olevaa ruokaa. Voi myös kokeilla ruudun takana olevaa avustajaa, joka koiran tullessa ruutuun lähtee nopeasti vetämään esim. narupalloa taaksepäin ja koira saa sitä tavoitella.

Oili totesi Kipin olevan vahva koira. Ja oli hän samaa mieltä kanssani myös siitä, ettei se ole mikään helppo koira. Kerroin Kipin ailahtelusta ja Oili kertoi itselläänkin olevan kokemusta aiheesta. Jos koiraa ei joku päivä olisi huvittanut treenata, niin Oili oli todennut, että häntäpä huvittaa, ja oli vaikeuttanut treeniä. Näin koira oppi, ettei lusmuilemalla pääse helpommalla. Minun ei jatkossa kannata Kipinkään kohdalla lähteä huonona päivänä treenistä kesken kotiin. Olen ajatellut palkkion ja tekemisen poistumisen olevan sille rangaistus, mutta näin ei välttämättä ole. Vähän vaan mietityttää, miten treenin vaikeuttaminen toimii, jos Kipi muutenkin tekee huonolla asenteella. Mutta kokeillaan ehdottomasti.

Oili myös totesi, ettei Kipillä ole miellyttämishalua minua kohtaan. Tieteellisesti ottaen koirilla ei muutenkaan katsota olevan miellyttämishalua ihmisiä kohtaan, ne haluavat lähinnä miellyttää itseään. Mutta kyllähän se miellyttämishaluna usein meille ihmisille näyttäytyy, kun koira haluaa tehdä työtä ohjaajalle tai yhteistyössä ohjaajan kanssa. Ja Kipillä tätä ei tokossa tosiaan paljonkaan ole, vaikka se joskus saattaa sitä kyllä väläytellä.

Ohjeeksi saimme myös yrittää päästä mukaan sellaisiin treeneihin, jotka todella vievät meitä eteenpäin. Ja tässähän yksi ongelman ydin juuri onkin. Vaikka pitkän odottelun jälkeen saimme paikan seuran treeniryhmästä, niin nämä treenit eivät ole eteenpäin vieviä. Häiriötä saamme kyllä, ja toisinaan hyviä neuvojakin. Mutta kun vetovastuussa ovat treenaajat itse vuorotellen, niin kukaan vetäjä ei edes opi tuntemaan koirakkoja kunnolla, ja kaikilla on omat lähtökohtansa ja mielipiteensä. Tällainen treeni sopii meille huonosti, ja yhtä hyvin voi häiriötä hakea jonkun kaveriporukan kesken. Meidän pitäisi päästä vaikkapa jollekin hyvälle kurssille. Mistä ja milloin sellaisen löytäisi, niin se on toinen juttu. Harmillista minusta on sekin, että ne osaavimmat tyypit helposti muodostavat omia sisäänpäinlämpeäviä treeniklikkejään, eivätkä halua treenata kuin samalla tasolla olevien kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, kun ei ihmisillä rajattomasti ole aikaa ja muita resursseja, mutta kuitenkin harmillista, kun tietotaito pidetään pienen piirin juttuna.

Treenien päätteeksi otettiin vielä ryhmäpaikallaolot ja tämä meni Kipiltä hyvin, myös Oilin mielestä.

Illalla oli vähän jännää vetäytyä omaan huoneeseen yöpuulle. Entä jos meidän maalaisjuntit reagoisivat kaikkiin mahdollisiin ääniin ja häiritsisivät muita yöllä? Mitä vielä, vaikka oven ohi lappasi porukkaa, ympäristöstä kuului koirien haukkua ja muita ääniä, niin meidän pojat ne nukkuivat kaikessa rauhassa. Tämä huone kun ei ollut niille vielä oma reviiri, niin ne suvaitsivat vaikka mitä. Eikä olisi tarvinnut huolehtia siitäkään, että ne ketään häiritsevät, sen verran railakas ja äänekäs oli yö muiden toimesta, että itse torkahdin hetkeksi vasta aamuyöstä...

12.6. sunnuntai

Rally-toko, kouluttajana Taru Leskinen (Kipi)

Aamulla tosi freesinä (not) rally-tokoa ihmettelemään. Ei ne radat ihan virheettömästi menneet, kun säännöissäkin on vielä opettelemista. Pitää muistaa, missä liikkeessä piti pysähtyä ja missä ei saa pysähtyä, missä kohtaa kylttiä liike pitää tehdä jne. Yllättävän haastavaa, jos ei hahmotuskyky muutenkaan ole se vahvin puoli. Kivaa tässä lajissa on se, että vartaloapuja saa käyttää. Toisaalta se on myös kompastuskivi, jos harrastaa myös tokoa, että kannattaako sitä totuttaa itseään käyttämään vartaloapuja vai ei...

Rally-tokossa hassua on sekin, että kymppi merkitsee kymmenen pisteen menetystä, eikä sitä, että liikkeestä tuli kymppi kuten tokossa.

Kipille tuotti yllättäviä vaikeuksia radalla pyörähtää vasemmalle, se on niin selkeästi oikeakätinen. Jotkut temput se jo jollain lailla osaa, esim. eteenistumisen osaamisesta on hyötyä. Kyllä tämä voisi lajina sopia Kipille tokoa paremmin, koska se ei vaadi samaa virettä eikä sisällä samanlaisia vauhtiliikkeitä. Kunhan joskus ehtisin kyltit opettelemaan, niin katsellaan.

Kipi odottaa rally-vuoroaan

Vepe, kouluttajana P-H Vepe (Vinski)

Leirin päätöstreeneihin pääsi vihdoinkin Vinski. Ensin otimme vientiä, jossa nyt on ollut ongelmiakin. Ihan määrätietoisesti Vinski lähti tehtävää suorittamaan, mutta luovutuksessa oli taas vähän ongelmaa, Vinski ehti sylkäistä patukan vain hetkeä ennen kuin vastaanottaja sai siitä otteen. Toisella yrittämällä vähän paremmin. Tässä saimme ohjeeksi treenata erikseen pitoa samalla tavalla kuin noutokapulalla, että ohjaaja voi ottaa patukasta kiinni ja yrittää siirrellä sitä, mutta koira saa irrottaa vasta irti-käskystä.

Rupesinkin miettimään, että miten ne luovutushetket oikeasti ovat menneet, onko kriteeri ollut koiralle epäselvä. Avustajat ovat varmaan yleensä ottaneet patukan ilman suullista käskyä, mutta irrotuskäsky nimenomaan toisi selkeyttä tilnteeseen. Hassua, kun ei ole mieleen kunnolla moinen tullutkaan, kun koko laji on ollut niin uusi. Leirin jälkeen otin Vinskin kanssa pihalla pitotreeniä patukalla ja kerroin, ettei otetta saa päästää ennen irti-käskyä, ja nyt taisi kriteeri paremmin aueta sillekin. Viime tiistaina kun olimme seuran vepetreeneissä, niin ohjeistin avustajan ottamaan patukan irti-käskyllä, ja Vinski teki kaksi ihan täydellistä suoritusta!

Leirivepessä otimme myös veneen hakua ja veneestä hyppyä, hyvin menivät. Treenin jälkeen jäin vielä uittamaan koiria veperantaan, kun oli Snoopyllekin sopiva ranta kyseessä. Tiistain treenien veperantakin oli sille sopiva, joten onpas kiva, että pappakoirakin on vähän päässyt uimaan viime aikoina <3

Uinnin jälkeen lähdimme ajelemaan kotiin ja kyllä se vaan on niin, että poissa hyvä mutta kotona paras. Rankkaa oli leirielämä, mutta jotain uutta tuli taas opittua ja oivallettua. Kuten että a) ohjaaja on tyhmä (no tämä oli kyllä vanhaa tietoa ;) ja b) Kipin haastavuus ei ole vain oma mielipiteeni. Ja ehkä jotain hyödyllisempääkin mukaan tarttui :)

Snoopy <3