maanantai 28. maaliskuuta 2016

Hallikauden lopetus, huoltoa ja rotumietteitäkin

Toissaviikon perjantaina oli viimeiset hallitokot. Tällä kertaa meillä oli seurana kolme muuta koirakkoa, joten pääsimme ottamaan ihan oikean ryhmäpaikallaolon. Kipi oli taas vaihteeksi reunassa, mutta se sopi meille nyt ihan hyvin. Kipin mielentila oli hyvä koko istumisen ja paikkamakuun ajan, eikä se häiriintynyt yhtään, vaikka keskeltä kerran lähti koira karkuun, se kun ei ollut menossa Kipin tai muidenkaan koirien luokse.

Muutenkin treenit olivat ihan onnistuneet ja Kipin asenne pysyi hyvänä, mutta huipuimmassa vireessään se ei ollut, ei ole muutenkaan vähään aikaan ollut. No, harvinaista herkkuahan se tuppaa olemaankin se Kipin paras vire. Mutta hallikausi saatiin näin pakettiin ja siitä jäi hyvä kokonaisfiilis.

Toissaviikon sunnuntaina sitten oli ohjatut tokotreenit, aiheena kuunteleminen. Yleensä pyrin siihen, että kenttä on paikka, jossa tapahtuu mukavia asioita ja jossa keskitytään vain itse asiaan, siellä ei esim. kouluteta koiralle käytöstapoja tai hoeta kieltosanoja. Samoin ennen treenin alkua muutenkin pyritään keskittymään hyvään fiilikseen. Nyt jouduin tinkimään tästä periaatteesta, kun kentän laidalla vuoroa odotellessamme Kipi meinasi antautua täysin nenänsä vietäväksi ja kielsin sitä haistelemasta maata, se kun ei myöskään ole treenitilanteessa kovin toivottava asia. Sitten Kipi vieläpä syöksähti äkkiä murisemaan urokselle, joka sen mielestä ilmeiseti tuli liian äkisti liian lähelle. Kyseinen uros ei ollut sille ennestään erityisen tuttu. Epävarmuuteen ja resurssien vahtimiseen tuo käytös pohjautuu. Ärsyttävää joka tapauksessa, yhtään en tuollaisesta tykkää. Huomautin Kipiä siitäkin, ja sitten jo kohta olikin meidän vuoro. Vähän mietitytti, miten Kipi mahtaa toimia, kun joutui ennen treeniä kuuntelemaan kieltoja vireen nostatuksen sijasta...

Ihan mielellään Kipi kuitenkin työskenteli, vaikkei vire mikään korkea ollutkaan. Suoritimme hauskan radan, jossa oli monta erilaista temppua peräkkäin. Alussa esim. heitin noutokapulan, mutta sitten käännyimmekin oikealle ja lähetin Kipin ruutuun. Sen jälkeen vasta palasimme noutamaan kapulaa. Rataan kuului myös seuraamista, luoksetulo, zetaa, kaukoja ja houkutusruutu, jossa pujottelimme lelun ja purkisssa olevien kinkunpalojen vierestä. Kipi oli kiltti poika ja kuunteli hyvin, ei lähtenyt kapulan perään eikä vilkaissutkaan houkutuksia. 

Vauhtia olisi liikkeissä saanut taas kerran olla enemmän. Vetäjä ehdotti meille vireennostatustreeniksi esim. sellaista, että menisimme kentälle katsomaan agilitytreenejä ja sitten ottaisimme tokoa. Kokeillaan varmaan tätäkin joskus, nähtäväksi sitten jää, auttaako se. Kipi on kuitenkin hallilla nähnyt ja kuullut aika vierestä aksakoiria, eikä se siellä vaikuta siihen kiihdyttävästi tai virettä nostavasti. Toisaalta hallissa on matalat umpiaidat kenttien välissä, joten kaikkea naapurikentillä tapahtuvaa siellä ei näe. Jospa se edes vähän innostuisi, kun näkee paremmin..? Mutta voi olla, että ei, kun ei se edes lajista mitään ymmärrä. Niin ne ajat muuttuvat, muistan miten joskus muinaisina aikoina toivoin, ettei vaan toko- tai pk-kokeessa olisi samalla kentällä agilityesteitä tai vieressä agilitykenttää, jossa joku juuri olisi treenaamassa, koska se kiihdytti silloista, itsekin agilitya harrastavaa koiraani liikaa. Ja nyt toivon, että koirassa heräisi edes pikkuriikkisen kiihkeyttä aksaa nähdessään...

Treenin jälkeen vielä pujottelimme muiden koirien läheltä, myös sen uroksen, jolle Kipi oli murissut. Nyt pääsin kehumaan ja palkkaamaan, kun Kipi seurasi kauniisti eikä välittänyt muista koirista mitään. Ei se mikään tappelunhaluinen koira ole muutenkaan, mutta saisi vähän relata tuosta ajoittaisesta tiukkapipoilustaan.

Ihanaa hankikantoa riitti pääsiäisen alkuun asti, mutta nyt pääsiäisen loppupuolella se on muisto vaan ja kevät etenee kohisten. Kurakelit ovat taas täällä, plääh. Tässä vielä viimeiset, ennen pääsiäistä otetut kuvat näiltä lumilta.








Toissapäivänä meillä alkoivat vepen kuivanmaan treenit, teemana vienti. Ensimmäisellä kierroksella Vinski sai viedä tuttua patukkaa apuohjaajalle etäisyyttä vähitellen lisäten. Vinski muisti jutun juonen hyvin, oli innokas ja vei hyvin, mutta luovutukset olivat vähän hätäisiä. Kun se huomasi, ettei palkkaa tipu kuin kunnollisesta suorituksesta, alkoi se paremmin tarjota patukkaa. Toisella kierroksella sitten treenattiin muita, haastavampia esineitä. Vinski vei nekin perille asti, mutta sylki ne siellä suustaan ennen kuin apuohjaaja ehti ne ottaa. Sitten se paineistui, kun ei saanutkaan palkkaansa vaan siltä odotettiin kunnollista luovutusta. Helpotimme hommaa, ja loppuun otimme vielä lyhyen viennin tutulla patukalla. Luovutuksia ja erilaisia esineitä pitää nyt treenata erikseen.

Muuten emme ole juuri viime aikoina treenanneetkaan, mutta temppuja olemme joskus operantisti ottaneet. Hyvin tulevat koirien luonne-erot siinäkin esiin. Kaikilla on hirveän hauskaa, mutta Snoopy haluaa aina päästä mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti lopputulokseen. Vinski tarjoaa mielellään asioita, mutta se haluaa pysyä mukavuusalueellaan, se ei enää ole niin oma-aloitteinen kun kriteeriä nostetaan. Kipi taas on nokkela ja yritteliäs ja sen treenit etenevät. Olisipa se tokossakin yhtä innokas. Ehkä sille olisi pitänyt opettaa tokokin alusta asti täysin operantisti...Vaan eipä sille kyllä tyhjään lähetyksessäkään vauhtia siunaantunut, vaikka liike opetettiin täysin operantisti, mutta miksi olisikaan, kun se on jo tottunut tekemään liikkeitä tietyllä vauhdilla.

Oma tokomotivaationi on viime aikoina taas ollut vähän kateissa. Jos ei ole ollut ns. pakollisia treenejä, niin asia on tupannut jäämään. On tämä vähän hassu tilanne, kun koirista yksi on vanhuuseläkkeellä, yksi on jäänyt tokosta eläkkeelle kun siitä ei ollut ylempiin luokkiin, ja sen kolmannen kanssa on kaikki auki, että pääseekö sen kanssa edes alokasluokkaan joskus tai ainakaan sitä pidemmälle. Ainakaan sillä tavalla, että hommassa olisi jotain järkeäkin, ettei tarvitse jotain puolihalutonta koiraa kehässä vetää perässään.

Onhan se valtava pettymys, kun laumassa on kaksi noin nuorta koiraa, joista kummankaan kanssa en pääse harrastamaan täysillä, kun kummallakin on vähän puutteellinen moottori etenkin tokoon, ja kaupan päälle vielä selkäongelmat. Eivät ne aivan ainutlaatuisia rotunsa edustajia ole, löytyy muitakin samanlaisia. Ja on niitäkin, joilta kyllä moottori löytyy, mutta on isoja ongelmia esim. silmän käytön kanssa. Minusta onkin vähän surkuhupaisaa, kun jotkut pitävät bc:tä takuuvarmasti hyvänä ja helppona tokokoirana tai suorastaan oikotienä onneen. Ihan huikeita yksilöitähän rodusta löytyykin, mutta niidenkin takana on paljon tehtyä työtä. Ja yksilöeroja on tässäkin rodussa tosi paljon, mikä rotua harkitsevien todellakin on hyvä tiedostaa.

Jopa bc-harrastajien kuulee joskus väittävän, että kaikista bortsuista saa helposti vähintäänkin valion jossain lajissa ja että hyvä kouluttaja tekee hyvää tulosta huonommallakin yksilöllä. Sen perusteella mitä itse olen vuosien mittaan nähnyt, olen aivan eri mieltä. Kaikista bortsuistakaan ei saa valiota mitenkään helposti tai ei ollenkaan. Huippukouluttaja toki saa vähemmän huipustakin yksilöstä enemmän irti kuin keskinkertainen kouluttaja, mutta ei huippukouluttajilla ole yleensä mitään kiinnostusta alkaa työstää koiraa, jolla on puutteelliset palikat. 

Kun ensimmäisen kerran päätin lopettaa Vinskin tokouran, tapahtui se erään arvostetun tokogurun koulutuksen jälkeen. Hänellä ei ollut antaa meille mitään eväitä eteenpäin, ja kun kysyin, kouluttaisiko hän itse tuollaista koiraa tokoon, paukautti hän suorasukaisesti vastaukseksi, että ei. Hyvin ymmärrettävää, kun tavoitteet ovat aivan huipulla. Omani ovat vaatimattomammat, joten päädyin kuitenkin myöhemmin jatkamaan Vinskin tokouraa sinne asti kuin se koiran kannalta järkevää oli, ja meillä oli hauskaa niin tehdessämme! Vinski kuitenkin oli aika mainio alempien luokkien tokokoira.

Kouluttajalla toki on aina se ratkaiseva rooli, koska koira ei synnynnäisesti tiedä esim. tokotempuista mitään. Myös sillä on merkitystä, että koira sopii ohjaajan käsiin. Mutta eivät koiran ominaisuudet muutenkaan mikään vähäpätöinen juttu ole, todellakaan! Em. guru totesi myös, että Vinskin kaltaisia tokokoiria on alkanut enemmän ilmaantua, kun ihmiset ottavat enemmän puhtaasti paimentaustaisia koiria. Niissä on kultakimpaleitakin, mutta myös niitä, jotka sopivat parhaiten juuri paimennukseen tai ehkä agilityyn.

Omilla koirilla toki on myös sellaisia hyviä ominaisuuksia, jotka ovat bc:lle ominaisia. Ne oppivat nopeasti. Ja opettaja kerran koululla Kipin tekemistä katsellessaan totesi muillekin, että tällä rodulla on kyky lähes nollan latenssiaikaan, mitä taas ei joiltain roduilta voi lähtökohtaisesti edes odottaa. Koska bortsut usein ovat ennakoinnin mestareita, niin oikeastaan niiden latenssiaika on joskus jopa miinusmerkkinen 😀

Koirani myös ovat arjessa melko tai hyvin helppoja, kuten mielestäni keskiverto bc yleensä onkin, vaikka rodusta usein maalaillaan hypervaativan koiran kuvaa. Okei, omani saavat toki lenkkiä ja muuta tekemistä, joten niillä ei ole niin syytäkään olla turhautuneita, mutta eivät ne seinille hypi tylsempinäkään päivinä. Arjessa hankalia yksilöitä toki on silti olemassa. Linjoissa ja suvuissa on isojakin eroja, mutta pentueiden sisälläkin luonnollisesti on luonne-eroja. Ja tuo vaativuus on aina hyvin subjektiivinen kokemus, eri asiat ovat eri ihmisille haastavia. Jollekin pelkkä bc:n tarmokkuus tai nopea reaktiokyky voi olla ongelma, joku ei ehkä muuten vaan sovi yhteen nöyrän paimenen kanssa. Tai jos kuvittelee saavansa nöyrän paimenen ja se oma pentu onkin jotain aivan muuta, voi käydä niin kuin Snoopylle, joka palasi sen takia kasvattajalle :D

Kyllä me nyt vielä pikkuhiljaa tokoakin Kipin kanssa jatkamme ja katsomme, saisiko sitä motivaatiota vielä hitusen jostain lisää ja ailahtelua vähän vähemmäksi. Jos ei, niin sitten vain täytyy hyväksyä se, ettei toko ole Kipin laji ainakaan tavoitteellisessa mielessä. Ehkä jonain päivänä löydämme jonkun lajin, joka sopii Kipille ja johon minäkin motivoidun. Kyllä se ohjaajankin motivaatio lajia kohtaan on tärkeää, ei vain koiran! Aika moni laji kuitenkin karsiutuu pois jo selkäviankin takia.

Mutta jos palaisi takaisin kuulumisiin, kummallisesti eksyin aivan sivuraiteille, eikä täältä varmaan juuri kukaan rotuvalistusta etsi ;D Pitkäperjantaina Vinski pääsi taas kävelylle ihanan Miion kanssa. Vinski oli ihan hassu, se meni hämilleen, kun Miio nyt oli paljon aktiivisempi sitä kohtaan ja yritti kiivetä Pirjon syliin turvaan, mitä Miio katsoi ihan ihmeissään.



Kyllä Vinski kumminkin mielellään lenkin Miion kanssa käveli, mutta on se vähän hömppä, uudet jutut usein jänskättävät sitä aluksi. Hallilla viimeksi kävi niin, että yksi pentukoira karkasi kesken kaiken Vinskin luokse yltiöinnokkaana tervehtimään, joten ehkä tämäkin lisäsi Vinskin jännitystä pentua kohtaan. Allaolevassakin kuvassa vielä näkyy, miten se kenottaa poispäin Miiosta ottaakseen vähän etäisyyttä.



Eilen koko jengi oli kraniosakraalihoidossa. Tällä kertaa Mari ei itse käsitellyt koiria kuin hetkittäin, koska kyseessä oli tilaisuus, missä koulutettiin uusia hoitajia alalle. Havainnollisia huomioita tuli hoitoon liittyvistä jutuista ja koirien reaktioista, mielenkiintoista. Ja laitettavaa oli taas kaikissa, Vinskillä oli jo aikaakin edellisestä käsittelystä. Hauskaa oli nähdä Kipin reaktio, kun saavuimme paikalle, se viuhtoi sisälle määrätietoisesti ja iloisesti häntä heiluen, kun tiesi mihin mennään. Ja hoitohuoneessa käsittelyä odottaessaan se hyppi innosta tasajalkaa :) Että voisi sanoa sen olevan varsin hoitomyönteinen :) Hoidon aikana se toki silti vähän kiemurteli hankalia kohtia käsiteltäessä, mutta muuten rauhoittui hyvin aloilleen ja silmät painuivat välillä umpeen. Myös Vinski ja Snoopy antoivat hyvin käsitellä ja niiden reaktioista pystyi hyvin lukemaan asioita.

**********

PS. Luin tämän postauksen vuosien jälkeen uudestaan ja huomaan ajatteluni muuttuneen. En enää arvota koirien ominaisuuksia hyviin tai huonoihin sen suhteen, miten ne esimerkiksi sopivat tavoitteelliseen tokoon. Ei koirieni tehtävä tässä maailmassa ole tyydyttää minun harrastushaaveitani, eikä tavoitteellinen toko ole kaikille koirille luontaisinta tekemistä. Tiesin sen kyllä ennenkin, mutta kesti aikansa päästää irti omista harrastustoiveista. Koirani ovat parhaita juuri sellaisina kuin ovat.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Laatikkoleikkejä, muita koulutusjuttuja ja terveyshuolia

Viime viikonloppuna oli aivan ihanat hankikantokelit ja viihdyimme paljon ulkona.










Toissaviikon perjantaina oltiin taas hallissa omatoimitokossa. Paikalla oli vain yksi koirakko meidän lisäksi. Vinski kävi ensin ansaitsemassa iltaruokansa tekemällä lyhyen ja iloisen treenin, sitten oli Kipin vuoro. Toinen koira ryntäsi sitä ovelle tuulispäänä vastaan ja vähän huolestuin, koska kyseessä oli juuri se uusi uroskoira, jolle Kipi oli aiemmassa treenissä murissut. Väistimme sen mitä pystyimme, ja tilanne meni ihan rauhallisesti ohi, eikä Kipi kertaakaan treenin aikana murissut kyseiselle koiralle tai kytännyt sitä.

Emme treenanneet pitkään Kipinkään kanssa, koska halusin ennen kaikkea pitää yllä motivaatiota. Vähän seuraamista ja ruutua ja tyhjään lähetystä alustalle, alustaa vähitellen hiekkaan piilottaen. Hyvin meni kyllä. Lopuksi Kipi pääsi paikallaoloon toisen koiran kanssa. Tässä vaiheessa kuulin, että tällä koiralla oli epävarmat paikallaolot, mikä jo sinällään vähän arvelutti minua. Mutta ei siinä kaikki, koiralle oli edellisessä treenissä käytetty karkailun korjaamiseksi rankaisuna koulutussuihketta, ja omistaja tiedusteli kantaani sen käyttöön tässäkin treenissä. Onneksi tiedusteli, niin pääsin kieltämään suihkeen käytön Kipin lähellä. Tuollainen pelkkää ilmaa suihkauttava väline voi vaikuttaa pehmeältä keinolta puuttua koiran ei-toivottuun käytökseen, mutta sen vaikutus perustuu kuitenkin koiran pelästyttämiseen ja voi olla etenkin herkälle koiralle hyvin ikävä kokemus. Paikallaolotreeniin ja tokoon yleensäkin tuollainen metodi on mielestäni totaalisen väärä.

Vieras koira oli alusta asti paineistuneen oloinen paikallaolossa, ja omistajakin totesi, ettei se edellinen treeni koulutussuihkeen kanssa ehkä niin onnistunut ollutkaan. Ja lähtihän se koira sitten Kipiä kohti, mutta ei luokse asti ehtinyt, kun omistaja palautti sen paikalleen. Kipin mielentila muuttui tästä selvästi epävarmemmaksi, ja kävin palkkaamassa sitä tiheästi. Puistattaa ajatuskin, että se lisäksi olisi tuossa tilanteessa joutunut pelästymään suihketta! Miten hirvittävän epäreilua olisi ollut, että se olisi saanut rangaistuksen, vaikka pysyi itse hyvin paikalla, ja vielä samalla hetkellä kun vieras koira lähestyi sitä, jolloin se hyvinkin todennäköisesti olisi oppinut pelkäämään myös vieraita koiria.

Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi, millaisia vaaroja rankaisuihin voi sisältyä. Koirat voivat oppia rankaisuista aivan jotain muuta kuin oli tarkoitus, ne voivat oppia pelkäämään ja menettää luottamuksen ohjaajaan. Jos rangaistus ei tule sekunnilleen oikein, yhdistää koira sen mielessään johonkin aivan muuhun asiaan kuin mitä haluttiin. Ja vaikka rangaistus tulisi juuri oikealla hetkellä, voi koira silti oppia muuta kuin mitä haluttiin. Erityisen epäreilua on rangaista koiraa jostain, mitä sille ei ole opetettu kunnolla.

Kovan onnen Kipi on valitettavasti oppinut vääriä asioita ilman tietoisia rankaisujakin. Sillä on varhaisnuoruudessaan jo ollut tietämättäni ikäviä tuntemuksia kehittyvän spondyloosin takia, ja se mahdollisesti yhä yhdistää tämän treenitilanteisiin. On ollut hyvin epäreilua Kipiä kohtaan, että siltä on odotettu kykyä keskittyä treenaamiseen hetkenä, jona sillä ei ole kunnollisia edellytyksiä siihen ollut :(  Ja tietenkin Kipillä saattaa yhä toisinaan olla huonoja tuntemuksia jumien takia, ja spondyloosikin saattaa jossain vaiheessa lähteä leviämään. Siksi tärkein kriteeri Kipin kanssa treenatessa onkin se, että mielentilan on oltava hyvä. Treeniä muokataan sen mukaan, mikä on mielentila, ja tarvittaessa treeni keskeytetään kokonaan ja pidetään treenitaukoja.

On ironista, että kun vihdoin pääsimme mukaan ohjattuihin tokotreeneihin, niin huomaan miettiväni, ettei se Kipin kannalta ole pelkästään hyvä juttu. Treeneissä on joka kerta teemana joku tietty liike tai asia, eikä se välttämättä juuri silloin sovi meidän tilanteeseen. Treeneissä myös tulee oman vuoron odottelua, joka on huono juttu vireen kannalta. Vaikka välillä vien Kipin autoon odottamaan tai treenaamme odotellessa omia juttuja, niin lässähtäneitä hetkiä uhkaa silti tulla, jolloin ympäristö vie liiaksi Kipin huomion ja vire laskee.

Mutta Vinskipä se pääsi eräänä päivänä pikku kävelylle Pirjon shelttipennun Miion kanssa, jotta pentu saisi kokemuksen isosta mustasta koirasta. Kivasti tulivat juttuun Vinski ja söpönen pikku Miio. Sheltit ovat aina kuuluneet suosikkirotuihini, ties vaikka jonain päivänä itsekin tuollaisen hankkisi.





Viime viikon maanantaina Kipi ja Snoopy pääsivät Marille kraniosakraalihoitoon, ja olihan sitä laitettavaa taas molemmissa. Mari totesi, ettei Kipin kroppa ollut pysynyt aivan niin hyvällä tasolla kuin mille se parhaimmillaan saatiin hoidettua. Piiralla käynnistä oli tasan kaksi kuukautta, ja selvästi näin pitkä käsittelyväli kuitenkin on Kipille vielä liian pitkä. Joten seuraavaksi mennään hoitoon vielä tämän kuun aikana, ja kun kroppa on taas saatu sille tasolle, jolla se parhaimmillaan on ollut, haetaan sopiva käsittelyväli yhteistyössä Marin kanssa.

Niin tärkeää kuin huollossa käyminen onkin, niin seuraavat pari päivää ovat rasittavia, kun lenkit pitää tehdä remmissä, mikä koettelee niin minun kuin energisen, paljon vapaana olemaan tottuneen koiran hermoja. Kipin kohdalla näihin pariin päivään sisältyy vielä sellainenkin lieveilmiö, että se pissaa sisälle useamman lätäkön. Muutenkin sillä on ajanjaksoja, jolloin se pissaa kerran yössä sisälle, muttei sentään sen enempää. En tiedä, onko sillä mahdollisesti hermotuksen kanssa jotain ongelmaa selkäviasta johtuen, mikä tuota aiheuttaa, vai onko se ihan merkkailua. Mutta käsittely sitten oikein avaa hanat hetkeksi.

Viime viikolla saimme Kipin kanssa päätökseen koulun projektit. Klapien hakeminen vajasta sujuu nyt varsin mainiosti. Tyhjään lähetyksestäkin Kipillä on aika hyvä käsitys. Alusta saatiin häivytettyä, liikkeeseen lisättiin vihje ja sitten vielä testattiin, reagoiko Kipi hämykäskyyn - mitä se ei tehnyt. Joskus Kipi ennakoi pysähdystä ennen kuin on edennyt ihan kymmentä metriä tai kaartaa hieman, joten ei liike vielä aivan valmis ole. En tässä ajassa mitään täydellistä suoritusta odottanutkaan. Peruuttamistreenissä kadotin itse omat kriteerini, ja sen treenaaminen jäi muutenkin kovin vähiin, mikä taas ei ollut huono asia kropan tilannetta ajatellen.

Uudeksi tehtäväksi opettaja antoi meille vielä laatikkoleikin, jossa vahvistetaan kaikkea mahdollista, mitä koira tekee laatikkoa kohtaan. Tämä siksi, että Kipi saisi itse tarjota asioita, koska opettajan mielestä joskus autoin sitä liikaa. No Kipihän tarjosi välittömästi kaikenlaisia toimintoja laatikkoa kohtaan, se ei ole sille mikään ongelma. Opettaja huomautti laatikkovideon nähtyään, ettei minun myöskään olisi ollenkaan pitänyt ohjata Kipiä palkan suunnalla, eli en olisi saanut palkata laatikon suuntaan, jotta Kipi olisi täysin omaehtoisesti lähestynyt laatikkoa. No ihan omaehtoisesti se kyllä heti laatikon nähtyään riensi tarjoamaan toimintoja, ryhdyin vain sitten sitä laatikon suuntaan automaattisesti palkkaamaan, kun ei opettajakaan etukäteen ollut muuta ohjeistanut. Minulla kuulemma on taipumus pyrkiä aina tavoitteeseen koiran kanssa, kun tässä vaiheessa minun olisi tärkeämpää kouluttaa nimenomaan itseäni. Tunnustan, ja myös sen, että minulla on taipumus pysyä omalla mukavuusalueellani. Lisäksi kuulemma omat koirani reagoivat liiankin hyvin koulutukseen, enkä saa seuraavissa projekteissa käyttää niitä :) En kuulemma saa käyttää muitakaan bordercollieita ;D Ja kaikkein mieluiten minun kuulemma pitää seuraavaksi kouluttaa jotain ihan muuta eläinlajia kuin koiraa.

Ajattelinkin seuraavaksi kouluttaa jotain ahneelle Osku-kissalle, joka jaksaisi keskittyäkin koulutukseen paremmin kuin Nella. Sovimme jo opettajan kanssa, että pidämme kissankoulutuspäivän maaliskuun lopussa. Sitten sitä seuraavana päivänä Oskua silitellessäni huomasin, että sen imusolmukkeet leuan alla tuntuivat käteen isoilta. Ja löysin myös kainalon alta suurentuneen imusolmukkeen. Minulla oli heti pahoja aavistuksia diagnoosista.

Menimme Oskun kanssa lääkäriin, ja lääkäri löysi vielä polvenkin alta suurentuneet imusolmukkeet. Hän otti ohutneulanäytteet kahdesta imusolmukkeesta, ja värjäyksessä niistä löytyi pahanlaatuisia soluja. Se oli se, minkä olin heti arvannut. Lymfooma. Mitään muita oireita ei Oskulla ole vielä ollut kuin satunnaista nesteen oksentelua, jonka takia juuri kaksi viikkoa sitten kävimme eläinlääkärillä, ja Osku todettiin silloin hyväkuntoiseksi kissaksi, eivätkä imusolmukkeet vielä silloin olleet suurentuneet. Lymfooma on silti voinut jo olla muualla ja aiheuttaa tuon oksentelun.

Aikaa ei ole paljon jäljellä, heti kun vointi notkahtaa alaspäin, pääsee Osku pois. Osku on varsinaisesti serkkuni kissa, joka tuli meille hoitoon lähes kolme vuotta sitten ja jäi sille tielleen. Siitä on tullut minulle läheinen, se makaa nytkin vieressäni onnellisen näköisenä kehräämässä. Se on leppoisa, ihmisläheinen ja hellyydenkipeä kissa. Toisin kuin Nella, jolle olen enemmän pelkkä ovenavaaja, ja joka valitsee makuupaikkansa mieluummin koiran kuin ihmisen vierestä. Tuntuu mahdottomalta uskoa, ettei Oskua pian enää ole :( Kuka sitten käpertyy syliini tai viereeni kodikkaasti kehräämään ja puskemaan? Tai kuka ryntää alati nälkäisenä ruokakupille? Kuka nyt osallistuu kissankoulutusprojektiini?