Jälkimaininkeja ja uusi tuttavuus

Hissidraama sai aikaan kaikenlaista, vaikka hissi onkin nyt taas toiminut viikkojen ajan ihan normaalisti. Asuntojen perässä on edelleen tullut juostua ja kahta potentiaalista kävin taas katsomassa. Ensimmäinen oli luhtitalo, joka mietitytti jo valmiiksi joidenkin epäkohtien takia. Hyviäkin puolia oli. Sitten kuulin naapurilta, että asunnossa oli aiemmin tupakoitu sisällä yli kymmenen vuoden ajan. Se oli sitten siinä, tupakan myrkyttämä asunto on ihan nou-nou. Sellaiselle en altista koiria enkä itseäni.

Näytöllä kyllä olin haistanut asunnossa lievän tupakan hajun, jonka arvelin tulleen ulkoa ja tupakoivan asukkaan vaatteista ja lähtevän helposti pois, mutta tiedä sitten haisiko siinä enemmän nykyiset vai entiset tupakat vai molemmat. Se kyllä heti mietitytti, että peittyikö hajun alle ehkä jotain muuta joka olisi ollut hyvä tietää, esimerkiksi sisäilmaongelmia. Tuollaista aiempaa tuprutteluhistoriaa asunnossa en osannut odottaa. Ja kun asialle ei todennäköisesti ole tehty muuta kuin maalattu seinät, niin se ei vielä riitä mihinkään, tupakka kyllä jämähtää kaikkiin pintoihin pysyvästi. 

No aika pian oli kiikarissa seuraava asunto kerrostalon pohjakerroksesta pienellä pihalla. Oli pettymys, kun piha-aidassa ei ollut porttia, joten pihan kautta ei voinut kulkea. Kipi olisi joutunut siellä yhä kulkemaan ulos ja takaisin porraskäytävää pitkin, vaikka hissin ja portaiden kanssa ei enää ongelmia olisi ollutkaan. Käytävä kuitenkin on sille myös ongelma. Sisällä haistoin tässäkin asunnossa ongelman, se oli vasta maalattu. Tuore maali saattaa aiheuttaa herkälle ongelmia yllättävän pitkäänkin. Ja jos haju häiritsi minua niin entä koirat.

Maali olisi joskus sentään lakannut ärsyttämästä, mutta isoin turn off tuon asunnon suhteen oli ympäristö. Olin odottanut jotain ihan muuta, koska kyseisessä kaupunginosassa on maaseutu ihan vieressä ja se on luonnonläheinen ja pientalovaltainen alue. Mutta siis siellä ei ollut lenkkimaastoja. Lähilenkit olisi pitänyt tehdä ankean näköisiä asfalttikatuja pitkin. Kartalta olin nähnyt, että takapihalla oli metsää, mutta sitä en ollut nähnyt että metsä nousi ylös jyrkästi kuin vuori eikä ollut mistään kohtaa kulkukelpoinen (paitsi jos haluaa harrastaa vuorikiipeilyä).

Minulle oli heti selvä juttu, etten vie selkävikaisia vanhoja koiriani asumaan paikkaan, jossa ei voi tehdä lenkkejä suureksi osaksi metsässä tai hiekkatiellä. Puolentoista kilometrin päässä kyllä oli metsä, mutta ei sinne mitään järkeä olisi koko ajan olla autolla ajamassa. Kyllä suoraan kotoakin pitää päästä lenkille. Kävelymatka metsään ja takaisin olisi liikaa Vinskille, ja osan matkaa joutuisi kävelemään vaarallisesti liikenteen seassa, joten se ei ollut kovin houkutteleva ajatus muutenkaan. 

Olin ihan puulla päähän lyöty, koska olin aina kuvitellut, että tuo olisi yksi parhaista paikoista asua tässä kaupungissa. Ja kun olin tehnyt tutustumismatkoja pariin muuhun kaupunginosaan sillä mielellä, että haenko sieltä päin asuntoa, niin olin nähnyt houkuttelevia luonnon keskellä kulkevia hiekkatiereittejä ja metsää, joita olisi ollut kiva päästä tutkimaan. Ja sitten tuolla ei yhtään mitään. 

Asuntojen perässä juostessa olen myös alkanut entistä enemmän arvostaa nykyistä ympäristöä sen joistain puutteista huolimatta. Ei joka paikassa pääse suoraan rapusta metsään ja ole vastaavia lenkkireittejä. Maalla asuessa meillä tietenkin oli vielä paremmat lenkkimaastot, mutta se oli siellä se. Ei se aina edes ole mikään maaseutu-kaupunki-asetelma, maaseudullakin voi olla huonot lenkkeilyolosuhteet kodin lähellä ja kaupungissa hyvät. 

Huomaan kiintyneeni nykyisiin lenkkireitteihin ja olevani melkein puolustuskannalla aina kun on uusi asunto kiikarissa. Että mekö luopuisimme tästä kaikesta, jos uudella paikalla ei ole tarjota läheskään samaa. Ison metsäalueen viereen jos pääsisi muuttamaan, niin se olisi vielä parempaa. Täältä jäisin silti kaiholla muistelemaan erityisesti puistoa ja joenvartta pitkin kulkevaa luontopolkua, jota pitkin pääsee myös meidän edellisen asunnon lähistölle. Joki ja sen lähimiljööt olivat tosi tärkeitä myös Draamalle, ja sen muisto elää niillä paikoilla.

En voi kuvitella koiria ja itseäni paikkaan, jossa lähilenkit kulkisivat vain asfalttikatuja pitkin ja jossa ei olisi mitään mielenkiintoista nähtävää tai erilaisia reittejä valittavaksi. Jossa ei edes voisi päästää koiria missään irti, kun autotie on aina ihan vieressä ja muita koiria tulee koko ajan vastaan. Ei seniorikoirien pitäisi sellaista loppuelämää saada, se olisi melkoinen heikennys niiden elämänlaatuun. Ei se nuoremmalle koirallekaan ideaali tilanne olisi, mutta sellaisen kanssa kävelisi äkkiä paremmille apajille. Etenkin Vinski tarvitsee ne paremmat apajat ihan lähelle, ja Kipikin vanhenee koko ajan.

On tämä asunnon etsiminen aika surkuhupaisaa ollut. Maan tasalla olevia asuntoja on välillä tarjolla, mutta aina on jotain ongelmia. Eikä ihan pieniäkään. Nyt on pohdinnassa se miten aktiivisesti asuntoja jatkossa kannattaa etsiä ja olisiko syytä pitää välillä taukoa. Ihan työstä asuntojen perässä juokseminen ja asioiden selvittely käy.

Ainakin olen taas oppinut uutta ja tiedän mitä jatkossa vältän. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että mahdollisuudet ovat entistä rajallisemmat. Voi hyvin käydä niinkin, että molemmat koirat asuvat loppuikänsä tässä. Hissi, portaat ja käytävä jäävät siinä tapauksessa kummittelemaan elämäämme ja voi vain toivoa, että niiden kanssa jotenkin pärjätään. 

Eihän sitäkään tiedä, elääkö Vinski näkemään hissiremonttia ja huolehdinko ihan turhaan siitä, miten saan sen kuljetettua portaissa. Tai hajoaako hissi jo piankin ja on pitkään pois käytöstä, jolloin olemmekin ihan kusessa ja harmittaa, ettemme muuttaneet johonkin vaikka huonoonkin maan tasalla olevaan kämppään kun olisimme vielä voineet. Elämä on siitä hassua, että se on ennakoimatonta ja monet päätökset joutuu tekemään sokkona. 

Kipin kanssa pärjään vähän paremmin ilman hissiä kuin Vinskin, vaikka haastavaa se kyllä on. Käytävä tulee joka tapauksessa aina olemaan sille jonkinlainen ongelma, vaikka parempiakin aikoja sen kanssa on välillä ollut. Mutta miten sitten Kipin vanheneminen vaikuttaa näihin ongelmiin, niin sen näkee sitten aikanaan jos tänne jäämme.

Opetin Kipille syliin nostamista vihjesanalla "syliin" sillä mielellä, että joskus taas joudun sitä kantamaan portaissa. Ei ole ennen tullut moista treenattua. Kipi oppi nopeasti suhtautumaan nostoihin luottavaisesti. Mutta hitsi miten painavalta se sylissä ja kainalossa tuntuu, en yhtään ymmärrä miten sain sen kannettua pitkät ja jyrkät portaat alas kun hissi oli rikki. Siitä ei ole jäänyt mitään yksityiskohtaisia muistikuvia, kuten ei siitäkään, että laskettelin Vinskin kanssa portaat alas pyllymäkeä. Tiedän että tein niin, mutten muista enempää. Pakkotilanteessa sitä vain toimii ja on adrenaliinipöllyissä. Silloin ei koirakaan tunnu niin painavalta. 

Kun palasimme tuon episodin jälkeen lenkiltä rappuun, niin olin valmistautunut taistelemaan meidät jotenkin takaisin kotiinkin ilman hissiä. Sillä välin hissi kuitenkin oli taas saatu käyttökuntoiseksi. Ei minulla ollut mitään ideaa siitä, miten olisimme kotiin päässeet, ja vasta jälkikäteen tajusin, että emme mitenkään, Vinskin kanssa ainakaan. Tai ehkä jos kaikessa rauhassa nostaisi sen yhden portaan kerrallaan ja käyttäisi aikaa vaikka tunnin, niin onnistuisiko se. En tiedä, enkä viitsi kiusata Vinskiä kokeilemalla asiaa jos ei ole pakkotilanne. Joka tapauksessa se vastustelisi portaita ja touhu olisi varsin riskialtista.

Treenasin syliin nostamista myös Vinskin kanssa. Vihjesanaa ei voinut käyttää, koska sen kuulo on niin huono, joten vihjeenä toimi se että kosketin sitä etujalkojen välistä. Oppi sekin olemaan rimpuilematta niin paljon kuin aiemmin, mutta ei sitä kauaa pysty sylissä pitämään. Edelleen se jäykistelee ja hieman rimpuilee. Ja se on vielä Kipiäkin kookkaampi ja painavampi ja hankala pidellä ilman rimpuiluakin. Tajusin, etten varmaan millään pystyisi kantamaan sitä portaissa vaikka se antaisi.

Kipin kanssa kokeilin myös Ikean kassi -kikkaa. Olin kuullut joidenkin kantavan koiria kassin avulla ja pitihän sitäkin kokeilla. No, pari metriä sen avulla kantaa kyllä, mutta portaat olisivat sula mahdottomuus. Kipi on liian iso ja painava kanniskeltavaksi sillä tavalla. Ja entä jos kassi pettäisi juuri portaissa. Auttaisi paljon, kun koirat olisivat vähän pienempiä ja kevyempiä. Pitää kai olla tyytyväinen, etteivät ne sentään bernhardilaisia ole.

Kaikkea sitä 

Kaverille tuli pentu, ja pojat ovat tavanneet sitä ulkona ja meillä sisällä. Hyvin ne osaavat pennun kanssa olla, mutta leikkimään ne eivät rupea, ja usein ne vähän kiusaantuvat pennun lähentelystä. Kunhan pentu kasvaa ja Kipi tajuaa sen olevan tyttö, niin olettaisin kiinnostuksen kasvavan eri sfääreihin 😃

Meillä käydessä pentu oli heti kuin kotonaan ja otti tilan haltuun. Se juoksenteli pitkin kämppää, kantoi sukkaa, leikki kengällä, joi vesikupista, kokeili koiranpetiä, tuli välillä rapsuteltavaksi ja bongasi leikkeihinsä myös pehmolelut. Olipa hauska nähdä, kun joku otti ne leikkeihin. Vinski ei koskaan kiinnitä niihin mitään huomiota ja Kipi retuuttaa niitä vain kun olemme lähdössä ulos ja sen on purettava jännitys johonkin. Oli mahtavaa kun kämppä täyttyi pentuenergiasta. Tietenkin siinä tuli myös mieleen, että pitäisi meilläkin olla oma pentu täällä vipeltämässä. Ja minulla lenkkikaveri kasvamassa, että pääsisin vielä tekemään pitkiä koiralenkkejä jonain päivänä.

Pentu osasi myös jotain mitä pojat eivät, nimittäin kulkea kerrostalon portaissa. Olisi varmaan pitänyt poikiakin niiden nuoruudessa välillä käyttää kerrostaloissa kiipeämässä portaita. Ei vaan tullut mieleen moinen, enkä silloin arvannut, että ne joskus päätyisivät kerrostaloon asumaan. Meiltä oli lähimpiin kerrostaloihin sellainen 20 kilometriä silloin. Olisi hyvä, jos pojat osaisivat tarvittaessa mennä portaat, vaikka ei niiden enää voisi antaa portaita käyttää kuin pakkotilanteessa. Erilaisia ulkoportaita pojat ovat kyllä ongelmitta menneet, Vinski joskus nuorena jopa takaperin.

Käytävilläkin pojat ovat kulkeneet ongelmitta nuoresta asti. Ovathan ne vierailleet erilaisissa liikkeissä, klinikoilla ja kauppakeskuksessakin, ja ne olivat usein mukanani koululla opiskelujen aikana ja siellä oli liukkaat lattiat. Ero nykyiseen oli siinä, että näistä paikoista pääsi aina astumaan suoraan ovesta ulos kuten myös entisissä asunnoissa. Ja juuri sitä Kipi ei voinut käsittää, että täällä joku olikin muuttanut säännöt. Kun se ensimmäistä kertaa iloiseen tyyliinsä ja itsevarmasti rynnisti asunnon ovesta ulos, niin sitä ei ottanutkaan vastaan pitävä ja ennakoitavissa oleva maaperä vaan kova ja luistava alusta. Se loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja päätti ikinä enää olla luottamatta moiseen petolliseen alustaan, vaikkei se edes millään lailla menettänyt tasapainoaan. 

Kerran kun pojat tapasivat pentua puistossa, niin aikaa vierähti tunti. Emme kävelleet yhtään pitempää matkaa kuin muutenkaan ja hengailimme välillä aloillamme, mutta aikaa kului meidän tavallista lenkkiä enemmän. Pian sen jälkeen Vinski alkoi lenkillä liikkua hitaammin ja vaikeammin, ja epäilin tuon olleen sille liikaa, vaikka itse lenkki oli hyvinkin leppoisa. 

Sain Vinskille nopeasti ajan ultrakylmähoitoon, ja kävimme siellä puolitoista viikkoa sitten. Vähän ennen sinne pääsyä Vinski alkoi taas liikkua paremmin, mikä oli helpotus. Ensin se taas sai hetken kraniokäsittelyä, ja sen kropassa oli samat ongelmat kuin viimeksi. Koska niiden ei tällä kertaa olisi pitänyt voida johtua liukkaudesta, niin ne luultavasti johtuivat siitä että se käyttää kroppaansa epätasaisesti. Huolto onkin keskeisessä osassa Vinskin hyvinvointia.

Nyt Vinskin liikkuminen on taas parempaa, ja minä olen tarkka siitä etteivät lenkit lipsahda liian pitkiksi edes pentua tavatessa. Meidän normaalit lenkit ovat noin puolen tunnin mittaisia, enintään muutaman minuutin yli joskus. Joskus alle, kun kuitenkin käymme ulkona niin monta kertaa päivässä. Kipin kanssa voi tehdä pitempiäkin lenkkejä, joten se saa välillä tehdä omia lenkkejä ja tavata pentua ilman Vinskiä. Liiankin leppoisaa on meidän lenkkeily silti keskimäärin ollut, koska minusta tuntuu että oma kuntoni on rapistunut selkeästi. Niin tarvitsisin tähän nuoren koiran, että pääsisin tekemään pitkiä ja reippaita lenkkejä seuraavat vuodet. Yksin lenkkeily on edelleen ihan plääh, ja tulee varmasti aina olemaankin.

Hissidraama

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pelännyt tänne muuttamisesta asti. Olimme lähdössä aamupissalle, mutta hissi ei toiminut. Se näytti ensin tulevan normaalisti meidän kerrokseen, mutta sitten se vain lipui epänormaalin hitaasti ohi. Arvasin heti, ettei se ollut toimintakuntoinen ja sadattelin ääneen. Yläkerrasta kuului sen jälkeen miehen ääni, joka ilmoitti että hissi on rikki.

Koirat olivat tietenkin ihmeissään, kun emme menneetkään hissiin ja kun sen sijaan ryhdyin viemään niitä takaisin kotiin. Ihan sekoiluksi meni, ja Kipin on muutenkin vaikea tehdä täyskäännöstä rapussa, kun se ei luota alustaan. Kun sain vihdoin koirat jätettyä eteiseen, niin kipusin ylös jututtamaan miestä, joka osoittautui hissiasentajaksi. Hän testasi hissin toimintaa ja kertoi, että siihen olisi pitänyt yksi osa vaihtaa jo kaksi vuotta sitten ja että siinä on ollut toimintahäiriöitä. Se pysähtyy joskus väärään kohtaan niin, että oven eteen jää kynnys. 

Muistin, että meilläkin oli taannoin ollut yksi vähän jännempi hissimatka. Hissi lähti ensin normaalisti liikkeelle, mutta alkoi heti jysähdellä pelottavasti ja pysähtyi kuin seinään. Olin varma, että siihen jäimme jumiin nyt, mutta kokeilin painaa meidän kerroksen nappia uudestaan ja pääsimmekin normaalisti perille. Jep, sanoi asentaja, tuota se tekee myös.

Asentaja sanoi tulevansa seuraavalla viikolla vaihtamaan osan, jos saa isännöitsijältä luvan. Ja että silloin hissi on pois käytöstä koko päivän, mikä kuulosti karmealta, mutta juuri sillä hetkellä minulla oli ongelmana senhetkinen ulospääsy.

Olin mielessäni tuuminut, että tällaisen tilanteen tullessa kohdalle kantaisin koirat yksitellen ulos ja joko ulkoiluttaisin ne erikseen tai veisin toisen autoon odottamaan siksi aikaa kun kannan toisen. Ei se sitten ihan niin suoraviivaisesti mennyt. 

Yritin ensin viedä Kipin alas, ja se vain yritti pyrkiä hissiin ja sekoili käytävällä eikä halunnut itseään nostettavan syliin. Kun kuitenkin sain sen syliin, niin se rimpuili liikaa. Kokeilin ottaa sen kainaloon, ja siinä se suostui olemaan paljon rauhallisemmin ja sain sen kannettua alas. Autolle en sitä lähtenyt viemään, sinne oli matkaa, mutta alakerrassa taas ei ollut mitään paikkaa, mihin sen olisi järkevästi saanut jätettyä odottamaan. Laitoin sen kyllä kaiteeseen kiinni, mutta se ylti siitä kohdasta vapaasti seisomaan keskellä kulkuväylää ja olemaan jokaisen ulko-oven käyttäjän tiellä. En siinä tilanteessa jaksanut hirveästi asiasta välittää eikä muita kulkijoita lopulta edes tullut.

Sitten hain Vinskin, ja sen kanssa olikin vielä enemmän tekemistä. Sekään ei ymmärtänyt tilanteesta mitään ja ihmetteli, kun emme vain menneet normaaliin tapaan ulos. Kokeilin monta kertaa nostaa sitä joko syliin tai kainaloon eri tavoin, mutta se veti joka kerta itsensä ihan sahapukiksi ja alkoi sitten sätkiä kuin kala. Jouduin aina nopeasti laskemaan sen alas, ettei se loukkaisi itseään. Sitä ei millään olisi saanut turvallisesti alas sylissä eikä kainalossa. 

Alkoi olla epätoivoinen olo, etten millään saa Vinskiä ulos ollenkaan. Sitten keksin mennä lattialle portaiden alkuun istumaan, ottaa Vinskin siinä syliin ja lasketella portaat hitaasti alas pyllymäkeä. Lopulta pääsimme myös sen kanssa alas.

Kun palasimme pisulenkiltä sisälle rappuun, niin asentaja sanoi, että hissiä voi taas käyttää. Emme muuten olisi takaisin kotiin päässeetkään. En millään olisi saanut Vinskiä vietyä rappusia ylös. Ylöspäin ei pyllymäen meneminen onnistu. Jälkikäteen ihmettelin, miten me edes alas pääsimme, siitä ei jäänyt mitään yksityiskohtaisia mielikuvia. Koko ulosmenosekoilusta jäi vain sisäinen tärinä pitkäksi aikaa.

Sekoilupäivän iltana kotiin menossa

 

Kipin asenne rappukäytävässä

Siitä mentiin pyllymäkeä 

Seuraavaksi alkoi hirvittää, että miten me selviämme kokonaisen päivän ilman hissiä seuraavalla viikolla. Kai yrittäisin taas saada Vinskin pyllymäkeä alas aamulla, mutta sitten joutuisimme pysymään koko päivän pois kotoa, kunnes hissi olisi korjattu. Minne menisimme? Ei meillä mitään paikkaa ollut, koirien päivä kuluisi kai sitten enimmäkseen autossa. Onneksi ei ollut tiedossa mitään 20 asteen pakkasia.

Mietin myös erilaisia muita vaihtoehtoja kuljettaa Vinski rappusia pitkin. Ramppi ehkä? Mutta mistä saisi sopivan, tuskin autoramppi siihen käy, eikä Vinski edes suostuisi mitään kapeaa ramppia kulkemaan. Todennäköisesti ei leveämpääkään, portaat ovat niin jyrkät ja pitkät. Miten ramppia edes saisi siirrettyä välillä eteenpäin ja minne sen laittaisi odottamaan käytön jälkeen? Kantovaljaat ja vastaavat eivät myöskään olisi vaihtoehto, koska Vinski rimpuilisi niissä yhtä paljon kuin sylissäkin ja homma menisi vaaralliseksi.

Vinski on aiemmin antanut nostaa itsensä syliin paremmin. Nyt varmaan ikä ja aistien heikkeneminen ovat tehneet sille tepposet. Kokeilin kotonakin kaikessa rauhassa nostaa sitä välillä syliin, mutta sätkiminen alkoi heti, enkä viitsinyt sen enempää kiusata sitä. Ei se varmaan ennenkään olisi antanut itseään noin pitkää matkaa kantaa kuin portaissa pitäisi, kun tarkemmin asiaa ajattelen.

Hain myös varastosta kevythäkin ja kokeilin onnistuuko kantaminen sen avulla. No ei todellakaan, häkkiä oli aivan mahdotonta kantaa koiran ollessa sen sisällä. Vaatisi vähintäänkin avustajan ja olisi silti haastavaa portaissa. Mistäpä sen avustajan edes saisi 8-10 kertaa päivässä, mikä on se määrä, jonka normaalisti rapussa liikumme. 

Tällä viikolla sitten jännäsin maanantaista alkaen, että onko meillä hissiä käytössä vai ei. Lopulta keskiviikkona soitin isännöitsijälle ja kysyin, onko korjausta tulossa. Ei ole lähitulevaisuudessa, teknisen puolen tyypit olivat päättäneet, ettei kiirettä vieläkään ole. Ja asiasta tiedotetaan sitten etukäteen, kun se joskus tapahtuu. No se on hyvä, mutta miten turvallista on siihen asti käyttää toimintahäiriöistä hissiä... Luulisi asentajan tietävän paremmin milloin viallinen osa pitää vaihtaa. Isännöitsijä vielä totesi iloisesti, että älä huoli, ei ole vielä tulossa korjausta, mutta kyllä minä vähän huolin...

Koska meidän tilanne ilman hissiä osoittautui pelättyäkin vaikeammaksi, niin ajattelin, että meidän on pakko muuttaa maan tasalle ensimmäiseen asuntoon minkä löydämme. Olkoon homekämppä tai ihan mikä tahansa, mutta ulos ja takaisin pitää aina päästä kulkemaan. On todella turvaton olo, kun tietää, että kulku voi estyä varoittamatta. Ja että joka tapauksessa hissi on pois käytöstä vähintään kokonaisen päivän joskus tulevaisuudessa. Entä jos meillä olisi ollut viimeksi vaikka eläinlääkärin aika varattuna hissin ollessa pois käytöstä? Emme olisi millään ehtineet, kun ulospääsy kesti niin toivottoman kauan.

Siispä päätin tinkiä joistain kriteereistä ja menin katsomaan asuntoja, joista en muuten olisi välttämättä ollut hirveän kiinnostunut. Kävin yhden päivän aikana katsomassa kolmea maan tasalla sijaitsevaa asuntoa. Ensimmäinen oli kiva, melko uusi ja sijainniltaan hyvä luhtitaloyksiö. Ei kuitenkaan ehkä ole kaikkein kätevintä asua koirien kanssa pelkästään yhdessä huoneessa, kun edes erillistä keittiötä ei ole. Ainoa ikkuna oli länteen eli kesällä siellä olisi varmaankin kuuma. Mikä oudointa, niin asunnossa ei ollut yhtä ainoaa vaatekaappia. Ei mitään muuta säilytystilaa kuin keittiökaapit ja siivouskaappi. Melko haasteellista.

Toinen kämppä oli vähän isompi rivariyksiö, jossa oli mahtavat lenkkimaastot ihan vieressä. Mutta muuten siellä oli epäkohtia, joista isoimpana lievä mutta selkeä todennäköisistä sisäilmaongelmista kielivä haju. Ei mikään yllätys 60-luvun rivarissa. 

Kolmas asunto oli kaksio kaksikerroksisen kerrostalon pohjakerroksessa. Tiloiltaan mahtava ja käytännöllinen asunto, jossa aidattu pieni piha. Mutta sijainti vähemmän hyvä. Tiedän aika tarkkaan sen alueen miinukset kokemuksesta enkä välttämättä halua sinne takaisin.

Olinkin sitten ihan hukassa, että mitäs nyt sitten. Maan tasalle olisi niin kovin tärkeää päästä, mutta aloin taas kerran epäröidä, että kannattaako sen takia tinkiä kaikesta muusta tärkeästä. Pitäisi kämpässä edes jotenkin viihtyä ja pystyä asumaan, ei jatkuva muuttaminenkaan mitään herkkua ole. Ja vaikka olin taas kerran alkanut suorastaan vihata nykyistä kämppää, niin muuttoajatusten keskellä näin taas ne hyvätkin puolet. Ehkä ei kannattanut suinpäin rynnätä mihin tahansa. Eri asia sitten, jos hissi joskus on pitempään kuin päivän pois käytöstä, sitten on pakko rynnätä ensimmäiseen maan tasalla olevaan kämppään minkä löytää. Tosin minnekään ei päivän varoajalla pääse, joten jippii... Jos sopivan kämpän löytäminen olisi yksinkertaista, niin olisimme muuttaneet jo ajat sitten. Paitsi toisaalta emme siinä tapauksessa olisi koskaan muuttaneet tähän.

Kuuleehan niitä juttuja, miten joissain taloyhtiöissä hissi on rikki päivä- ja jopa kuukausitolkulla. Tai on vähän väliä rikki. Joten kyllä täällä on turvaton olo asua, kun ei koskaan tiedä. Ja jos hissiin joskus meidän kulkiessa jää kynnys, niin koirat eivät siitä kyllä osaa mennä ja ovat loukkaantumisvaarassa. Tietenkin siinä tilanteessa ensin kokeilisin ajella hissillä uuden kierroksen, jos hissi sitten pysähtyisi normaaliin kohtaan. Vaarallista silti, kun koirat ovat niin ehdollistuneet siihen, että oven aukeaminen tarkoittaa hissistä poistumista välittömästi. Ja kun itsekin olen siihen ehdollistunut, niin reagoisinko tarpeeksi nopeasti, ja muistanko varmasti joka kerta olla varuillani hississä.

Nykyisessä kämpässä meillä on juuri sopivasti tilaa ja kaikille löytyy omaa rauhaa niin halutessa. Pihalta suoraan metsäpolulle pääseminen on iso etu. Siellä myös pääsee näkemään tutut linnut ja oravat, kerran sain myös katsella puunrungolla kipittävää lumikkoa. Pieni tilkku se metsä vain on, mutta metsäpolun jälkeen alkaa hiekkatie ja vastaan tulee myöhemmin se pikkumetsä, jossa koirat usein saavat olla irti. Lähipuisto ja puistometsä ovat mahtavia paikkoja. Meidän lenkkimestoja en haluaisi huonompiin vaihtaa, vielä paremmat kyllä kelpaavat.

Tuossa hiekkatiellä näimme taas viime viikolla ketun. Se oli ihan harvinaisen isokokoinen ja ohikiitävän hetken ajan mietin, että voisiko se olla susi. Tässä ihan lähellä on viime vuoden loppupuolelta asti tehty susihavaintoja. Mutta ei, olemus oli kettumainen ja kyllä sudet ovat vielä isompia. Kettu ei piitannut meistä mitään, tutki jotain siellä pientareella, eivätkä koiratkaan piitanneet ketusta.

Meidän entisillä kulmillakin on ollut susihavaintoja, ja yhden facekaverin riistakameraan oli tallentunut kaksi sutta. Minusta olisi mahtavaa joskus nähdä luonnossa susi tai joku muu suurpeto, mutta kyllä siinä sydän pomppaisi kurkkuun varmasti, ja koirien kanssa liikkeellä ollessa eritoten. 

Hiekkatielenkin loppupäässä tänään

Pari viikkoa sitten Vinski hetken aikaa kevensi etuosaa lenkillä, ja veinkin sen sitten aika pian saamaan ultrakylmähoitoa. Hoidossa oli ollut harvinaisen pitkä tauko, kun ei oireitakaan ollut ollut.

Ennen ultrakylmähoitoa Vinskin kroppa käytiin läpi ja se sai pikakäsittelyn kraniohoitoa. Sillä oli ongelmaa SI-nivelessä ja ylempänäkin toispuoleista kireyttä. Keventäminen on voinut johtua siitä, kyynärät eivät erityisen huonoilta vaikuttaneet. Niihin ja selkään Vinski sitten ultrakylmähoitoa sai. Se antaa edelleen hyvin tehdä tämän hoidon eikä pelkää härveliä. 

Liukkaus nuo kropan kireydet varmaankin oli aiheuttanut. On ollut hirveä talvi ja alati liukasta, ja Vinskillä on joskus askel lipsunut ja pari kertaa se on mennyt vähän rähmälleen. Nyt ovat pienen hetken reitit olleet enimmäkseen sulana, mutta vieläkin paikoin on jäätä, ja latupohjina olleet reitit ovat aivan umpijäässä.

Perjantaina yritimme päästä autolla meidän yhteen lempimetsään lenkille, mutta se ei onnistunut, kun paikka, johon auto olisi pitänyt pysäköidä, oli kauttaaltaan peilijäässä. Siinä ei olisi ollut turvallista liikkua, enkä olisi voinut luottaa, että kitkarenkailla pääsemme sieltä autolla pois. Niinpä menimme eri paikkaan vähän huonompaan metsään. 

Siellä huonommassa metsässä 

Lenkillä on välillä saanut kulkea niin, että pitää koirat tiukasti lyhyellä hihnalla, etteivät ne liukastelisi. Ne kun usein menevät pientareelle hajujen perässä, ja juuri siellä saattaa olla erityisen liukasta, ja lisäksi ne mennessään ja pois tullessaan usein rynnivät tai pyörähtelevät niin, että ovat erityisessä vaarassa liukastua. Nähty on. Monta viikkoa putkeen lenkkeily oli todella haastavaa ja jokaista askelta piti erikseen katsoa. Vapaana ei juuri pystynyt koiria pitämään. Kaikkialla oli tarjolla vain kova lenkkeilyalusta, usein vielä sepelillä kuorrutettuna. Toteuta siinä sitten agendaa, että koirien on paras liikkua pehmeällä alustalla, ja että erityisen tärkeää se olisi vanhoille ja selkävikaisille koirille.

Ottaisin paljon mieluummin vaikka täysin mustan talven kuin tällaisen, missä sää vaihtelee koko ajan plussan ja pakkasen, lumisateen ja vesisateen puolella. Ankeaa, pimeää ja rapaistahan sellainen ikuinen marraskuu olisi, mutta lenkkeily onnistuisi hyvin ja metsään pääsisi milloin vain. Kropat pysyisivät paremmassa kunnossa. Tosin jatkuva matalapaine ja kylmänkostea ilma on myös kropalle usein huono juttu, ja se olisi ikuisessa marraskuussa vaarana. Paras olisi tietenkin sellainen talvi, että olisi kohtuullisesti lunta ja lämpötila pysyisi tasaisesti pakkasen puolella. Mutta sellainen on käynyt kovin harvinaiseksi.

Muuttamisasiassa on sekin puoli, etten voi tietää, miten kauan Vinski enää täällä on. Ehtisikö se kovin pitkään hyötyä uudesta asunnosta jos muuttaisimme, ehtisikö se edes muuttaa. Olisi ikävää, jos sen viimeiset ajat kuluisivat muuttohässäkän keskellä. Mutta kun koskaan ei etukäteen tiedä, miten nämä asiat menevät, niin joskus on otettava riskejäkin. Jos sopiva asunto nyt löytyisi niin muuttaisin. 

On kyllä hyvin todennäköinen vaihtoehto, ettemme löydä uutta asuntoa niin pian, että Vinski ehtisi muuttaa, kun löytämiseen voi edelleenkin mennä kuukausia tai vuosia. Toivon totisesti, ettei hissin kanssa Vinskin elinaikana tulisi mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia. Pitäähän vanhuskoiralla olla oikeus päästä turvallisesti ulos ja takaisin kotiin. En kyllä olisi joskus uskonut, että meidän maalaiskoirat päätyvät seniorivuosinaan asumaan näin.

Välillä olen pohtinut sitäkin, että entä jos sittenkin menemme siihen kämppään, missä ei ole edes vaatekaappeja. Se on vielä vapaana suuresta kiinnostuksen määrästä huolimatta, varmaan juuri em. syystä. Ne muut kämpät menivät jo.

Erinomaisen sekava tilanne. Kai pitäisi lohduttautua sillä, että pahemminkin voisi olla. Liikkumisrajoitteisia ihmisiä ja koiranomistajia on jäänyt pulaan myös seitsenkerroksisen talon ylimmässä kerroksessa hissin ollessa rikki. Mutta kun ne yhdetkin portaat ovat silti meille vuoren korkuinen ongelma ja ihan yhtä lailla estävät kulkemisen. Huoh. Alakerran asukkailla täällä on omat pihat, ja meidänkin elämä olisi ihan toisenlaista, jos olisimme sieltä asunnon saaneet.

Se vuori

Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Huoltoa ja pohdintoja

Viime viikolla kävimme taas Iso-Valkeella. Jes, Vinski ei taaskaan kutissut uinnin jälkeen, vaikkei turkkia ole edelleenkään leikelty ja vaikken tällä kertaa edes pessyt sitä reissun jälkeen. Iso-Valkeen reissu oli helteinen, mutta nyt on taas ollut vähän viileämpää. Minä ja koirat tykkäämme. 

Alkuviikosta Vinski kävi kraniohoidossa. Olin pähkäillyt, että veisinkö sen seuraavaksi ultrakylmähoitoon vai laseriin, mutta päätin aloittaa kraniohoidosta ja jutella löydösten perusteella kraniohoitajan kanssa siitä, mitä täsmähoitoa seuraavaksi kannattaisi mieluiten käyttää.

Hoidettavaa löytyi jonkin verran, ja Vinskin vakituiset liikkumiseen vaikuttavat ongelmakohdat ovat tietenkin selkä ja kyynärät. Selässä oli jäykkä kohta, kyynäristä oikeanpuoleinen oli huonompi kuten ennenkin. Kraniohoitaja oli sitä mieltä, että ultrakylmähoito olisi Vinskille laseria tehokkaampi ja suositteli sitä annettavaksi kyynäriin pienemmät suihkaukset kuin viimeksi, ja lisäksi käsittelemään myös selän ongelmakohdan kylmähoidolla.

Onnekkaasti paikalla oli samaan aikaan myös ultrakylmähoitoja tekevä hoitaja, ja hän ehti käsitellä Vinskin heti kraniohoidon jälkeen. Eihän se ollut kuin parin minuutin juttu. Vinski selvästi muisti sopen, jossa kylmähoito viimeksi tehtiin, ja yritti aluksi maastoutua pöydän alle. Yllätyin, kun se silti otti suihkaukset reippaana ja tyynenä vastaan. 

Kipi oli mukana ihan jo senkin takia, että sen painoa pitää tarkkailla, ja tuolla sattuu olemaan vaaka. Painoa oli tullut lisää 400 grammaa edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, joten suunta on oikea. Ja sai Kipi lyhyen kraniokäsittelynkin Vinskin jälkeen, kun se kuulemma oli sitä heti meidän saapuessa pyytänyt 😀 Siltä löytyi niskasta laitettavaa. Vinski istui oman käsittelynsä ajan, mutta Kipi makoili välillä sen käsittelyn aikana kyljellään hoitomaton reunalla, ehkä toiveikkaana odottamassa omaa vuoroaan. Siinä on kyllä hoitomyönteinen koira, jonka hoitosuhde juuri tähän kraniohoitajaan alkoi jo alle vuoden iässä. Ei se silloin alkuaikoina aina ollut niin hoitomyönteinen, mutta sillä oli isot jumit silloin nuorella iällä.

Vinski sai kylmähoitoa kyynäriin vähän varovaisemmin siksi, että sille viimeksi tuli niin selkeä pahenemisreaktio. Reaktio loiveni päivien mittaan vähitellen kuin huomaamatta, kunnes tajusin, että sehän liikkuu jo hyvin. Tällä kertaa ei mitään pahenemisreaktiota näkynyt ensimmäisenä päivänä, toisena välillä näkyi jotain, sen jälkeen vain ajoittain jotain. Joutuuhan siinä kroppa kuitenkin käymään läpi oman prosessinsa joka kerta ja se ottaa aikaa.

Hieno juttu, jos tämä on sopiva tukihoito Vinskille, kun lääkkeitä sille voi antaa vain rajallisesti. Neurontin menee koko ajan, mutta tulehduskipulääkkeitä ei voi antaa. Librelaa Vinski ei myöskään ole tänä vuonna enää saanut, kun siitä ei näyttänyt olevan ensimmäisen kerran jälkeen enää hyötyä. 

Virtsankarkailuun Vinskille kokeiltiin taas lääkitystä keväällä. Ensin annoin sille varastosta löytyneet Rinexinin loput. Enää kyseinen lääke ei ole markkinoilla. Hämmästyin, kun virtsankarkailu sen jälkeen loppui melkein kokonaan. Kun Rinexin loppui, niin oli pakko vaihtaa Propaliniin. Sen teho oli huonompi, mutta sekin näytti aluksi auttavan jonkin verran, myöhemmin ei ehkä niinkään. Suunnitelmissa on jättää se nyt kokeeksi pois ja katsoa, muuttuuko tilanne. Aina voi jatkaa lääkkeen antamista, jos tilanne huononee.

Eläinlääkäri arveli virtsankarkailun edelleen johtuvan selästä, joten se on vähän jännä, että virtsankarkailulääkitys näytti aluksi auttavan. Virtsankarkailua sinänsä en jaksa stressata, kun ei Vinski mitään lammikoita sisälle kuitenkaan tee eikä edelleenkään itse edes huomaa koko asiaa. Välillä pissaa ei valu juuri ollenkaan, välillä sitten pieniä määriä.

Aina joskus ulos lähtiessämme on tullut mieleen, että olisihan se mukavampaa astua suoraan ulos omasta ovesta ja säästää vanhat koirat kulkemasta rappukäytävässä ja hississä, ja että pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kuin laiskasti ja harvakseltaan selata asuntoilmoituksia. Päätinkin käydä fiilistelemässä kahden tarjolla olevan asunnon ympäristöä ja miettiä, että voisiko niistä vakavammin kiinnostua vai ei. Tiesin, että mitään täydellisiä matcheja ne eivät olisi, mutta toinen oli rivari ja toinen luhtitalon alakerta, joten suora ulospääsy omasta ovesta toteutui kyllä.

Kummankaan asunnon lähiympäristö ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä. Ei jatkoon. Meidän nykyinen lähiympäristö on mukavampi, kun suoraan pihalta pääsee metsäpolulle ja koko lenkin voi halutessaan tehdä luonnon keskellä asfalttikaduille poikkeamatta. Lähipuistosta tykkää koko meidän jengi. Naapuruston koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen, eikä meidän rapussa asu montaa koiraa, joten yllättäviä kohtaamisia hississä tai rapussa ei juuri tule.

Asumme toisessa kerroksessa, ja kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa asuu oranssi kissa, joka välillä oleskelee oman ovensa edustalla rapussa. Siinä se tyynenä ja tyytyväisenä makoilee. Ilmeisesti se saa hupia tarkkaillessaan siinä tapahtumia, ja siksi sille välillä jätetään ovi auki rappuun. Ei se koskaan minnekään siitä lähde, ja usein omistaja sulkee oven siinä vaiheessa, kun kuulee jonkun liikkuvan rapussa. Joskus pimeällä ulos lähtiessä erottaa vain kiiluvat silmät yläkerrassa, johon meidän ovelta on suora näköyhteys. 

Lenkillä tulee tuttuja naamoja vastaan. Entinen pietarilainen katukoira on Kipin inhokki, kun se aina haukkuu aggressiivisesti, eikä Kipikään silloin hiljaiseksi jää. Sen sijaan usein vastaan tulevaa käppänäkaksikkoa Kipi kovasti rakastaa. Se heiluttaa iloisesti häntäänsä ja vikisee haikeasti ja innokkaasti kaksikon perään ihan joka kerta, ja mikä hauskinta, niin käppänät aloittavat myös vikinän jo nähdessään meidän lähestyvän. Kohtaamiset hymyilyttävät aina meitä hihnojen toisiakin päitä. Kaikki nartut eivät mitään vastakaikua Kipille suo, se yksikin bichon frise vain tuiskahtaa Kipin kaihoisalle vikinälle.

Kyllä minä tätäkin paikkaa jään joiltain osin kaipaamaan, jos joskus pois muutan. Ja sen todellakin totesin, etten mihin tahansa kämppään muuta vain siksi, että se on maan tasalla. Huomattavasti kauemmas jos muuttaisi, niin löytäisi paljon helpommin kämpän, joka täyttää useimmat kriteerit. Mutta tällä hetkellä sijaintikin on tärkeä kriteeri. Esimerkiksi koirien huoltojoukkojen ja vakieläinlääkärin haluan pysyvän jollain lailla kohtuullisen matkan päässä. Sekin on kiva, että entiset asuinpaikat ovat kohtuullisen lähellä. 

Sitten kun koirista aika jättää, niin en tiedä, haluanko edes enää muuttaa jonnekin kauas metsän reunaan ilman niitä. Mitä itua siinä olisi, kun miettisin vain koko ajan, että sellainen paikka pitäisi ehdottomasti saada jakaa koirien kanssa? Jotain tuntuisi koko ajan puuttuvan. 

Puistossa meillä oli hiljattain mieleenpainuva kohtaaminen erään vanhemman naisen kanssa. Hän lähestyi meitä joenvarren metsäpolulla, ja ohjasin koirat ohittamaan mahdollisimman reunaan. Nainen sanoi, että anna tulla tänne vaan. Hän halusi tervehtiä koiria ja kertoi oman 16-vuotiaan koiransa kuolleen juuri edellisenä päivänä. Hän oli tullut ulos, koska ei pystynyt olemaan kotona, ja oli miettinyt, että pitää varmaan ryhtyä puita halaamaan. Sitten tulimme me ja hän pääsi seurustelemaan innokkaiden ja iloisten koirien kanssa. Me kuulemma pelastimme hänen päivänsä.

Voi miten hyvin tunnistin tuon tarpeen lähteä ulos, ja kerroinkin sen naiselle. Samaa tein itse kun Draama kuoli. Enkä voinut olla ajattelematta, että näinkö tässä naisessa samalla oman tulevaisuuteni. Sen, missä kuljen ulkona yksin ilman yhtäkään koiraa ja mietin, että pitäisikö ehkä halata puuta.

Taannoisen hyvin hetkelliseksi jääneen harmituksen jälkeen eivät koiraharrastukset ole taaskaan herättäneet minussa harmitusta tai erityistä kiinnostusta. Ei minulla ole mitään hinkua päästä tällä hetkellä harrastamaan mitään lajia, ei sitä B-tottistakaan. Olisin silti toivonut, että B-tottis olisi tullut jo viimeisten kolmen koirani aikana, koska pk-jutut olisivat sopineet niille niin hyvin, ja olisi ollut mielekästä kun olisi ollut pienimuotoisia tavoitteita. 

Jos nyt pystyisin ottamaan uuden koiran, niin en valitsisi sitä sillä perusteella, että siitä voisi tulla hyvä harrastuskoira. Katsoisin, mitä vastaan tulee. Kodinvaihtaja tai rescue olisivat vahvoja vaihtoehtoja. 

Ennen Kipin tuloa olin jo aika hyvin sopeutunut elämään ilman tavoitteellista harrastamista. Sitten tuli Kipi ja myöhemmin Draama, ja Vinskinkin kaivoin vielä telakalta, nuorihan se vielä silloin oli. Luopumisprosessia vaikeutti juuri se, että siitä tuli niin pitkä ja polveileva. Välillä toivoa oli, sitten taas kaikki romahti. Yksikään koira ei lopulta voinut pk:ta yhtään tavoitteellisesti harrastaa, kun ei sitä B-tottista vielä silloin ollut. Tokosta taas ei koskaan tullut poikien juttua. Draaman kyllä, mutta sen kohdalla terveystilanne pitkälti romutti tokouran.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi kannattanut nopeammin jättää toko poikien kohdalla ihan vaan höntsäilylajiksi. Olisi pitänyt myöntää itselleen, että ei toko tavoitteellisessa muodossa nyt vaan ollut niiden pala kakkua. Kipillä ei ollenkaan, Vinskillä ei enää alempien luokkien jälkeen. Kyllä meillä hauskaa oli, eikä koiria koskaan painostettu sellaiseen muottiin, johon niistä ei ollut. Mutta itse olisin päässyt helpommalla, kun olisin aiemmin suuntautunut tokossa pelkkään höntsäilyyn tai olisin etsinyt meille jonkin muun lajin. Tai päättänyt olla ihan vaan ilman mitään tavoitteellisempaa lajiharrastamista. Ei olisi tarvinnut analysoida kaikkea puhki ja lyödä päätänsä seinään niin paljon huomatessaan, etteivät hommat useinkaan edistyneet kuten olisin luullut ja toivonut. Kaiken sen ajan ja tarmon olisi voinut suunnata toisin. 

Kipi oli tokossa vähän ADHD-tyyppinen persoona. Jos ympäristössä oli liikaa ärsykkeitä, niin se ei pystynyt keskittymään hyvin. Samoin kun se seurustelee ihmisten kanssa, niin sen on vaikea keskittyä rauhassa ottamaan rapsutuksia pitkäkestoisesti vastaan vaan se höseltää ja häseltää, ja joskus menee hetkeksi sivuunkin ilmeisesti rauhoittelemaan itseään. Vinski sen sijaan on rauhassa aloillaan vaikka miten kauan rapsutuksista ja silityksistä nauttimassa. Kipikin joskus, mutta sen yleisolemus on silti usein levoton näissä tilanteissa, 

Ylivilkas Kipi ei silti kokonaisuutena missään nimessä ole, vaikka voi joskus siltä vaikuttaa, enemmänkin sen vain on joskus vaikea keskittyä. Vinski sen sijaan on erittäin keskittymiskykyinen lähes kaikessa. Uloslähdöistä Kipi menee kierroksille (niin kyllä Vinskikin, mutta paljon lievemmin), ja purkaa itseään silloin retuuttamalla pehmoleluja ja puremalla niitä raivoisasti. Se onkin ainoa tilanne, missä se pehmoleluja käyttää ja ainoa syy, miksi meillä niitä lattioilla yhä on, vaikka se varsinainen pehmoleluilla leikkijä onkin ollut poissa jo lähes kaksi vuotta.

Jälkeen Kipi on aina osannut keskittyä paljon paremmin, ja jälki olisi sopinut sille tavoitteelliseksi lajiksi niin paljon paremmin kuin toko. Nenänkäyttölajeissa se saa olla tärkeimmän ja luontaisimman aistinsa varassa, eikä ympäristössäkään silloin välttämättä ole niin paljon ärsykkeitä. Sen motivaatiokin tällaiseen työskentelyyn on parempi. 

Kipistä on aina ollut todella vaikeaa ottaa kuviakaan. Monelle bortsulle tyypilliseen tapaan se vetää korvat heti linttaan kun kamera ilmestyy näkyviin, mutta sen lisäksi se myös pälyilee koko ajan oikealle ja vasemmalle ja sitä on tosi vaikea saada katsomaan sekuntiakaan kameraan päin. Samaa pälyilyä se pahimmillaan harrasti tokossakin, joskin lievemmessä muodossa.

Kyllä Kipi osasi olla ihan hieno tokokoira välillä; iloinen, motivoitunut ja oppivainen. Siksi jaksoin pitkään uskoa, että lajiin kannatti panostaa, ja ehkä ailahtelu joskus loppuisi. No ei se loppunut. Kipin vahvuudet ovat muualla kuin tokossa. Eivät kaikki bortsutkaan mene tokomuottiin, eihän Vinskikään mennyt. Enää en taida mennä itsekään! Jos koskaan olen täysin mennytkään. Kivoja muistoja meille kyllä tokoilustakin poikien kanssa jäi, että ei sitä nyt katua tarvitse kuitenkaan.

Kipin piilevät selkäongelmatkin varmaan osaltaan vaikuttivat sen tokoiluihin nuoruudessa, mutta toisaalta ne eivät näkyneet nenänkäyttölajeissa tai arjen käytöksessä, mikä ehkä kertoo jotain kuitenkin. Siinä missä Vinski jaksaa seurata minua vaikka miten pitkään ihastuneesti tuijottaen, niin Kipi ei. Sen mieli alkaa vaeltaa, se alkaa jossain vaiheessa todennäköisesti jätättää tai pälyillä. Ja aika joutavaa puuhaahan pitkä seuruu kaikkine pilkuntarkkoine sääntöineen onkin.😁 Onnistuessaan toki hienon näköistä yhteistyötä.

Loppuun vielä pari kuvaa siitä, mitä kaikkea voi puistossa tulla vastaan.

Hammaslääkärissä ja muita kuulumisia

Talvi oli tosiaan loputtoman pitkä ja järjesti vielä pari jälkinäytöstäkin. Oli siinä ihmettelemistä, kun huhtikuun loppupuolella satoi kymmeniä senttejä lunta, oli autoja pitkin tienpenkkoja ja bussiliikenne joillain teillä kokonaan seis. Taloyhtiön pihatalkoot peruttiin kahtena lauantaina peräkkäin. Aamuisin oli pakkasta, ja kiikutin autoon takaisin sisätilalämmittimen, jonka olin ehtinyt jo viedä kesäsäilöön. 

Ei heti välttämättä tulisi alla olevia kuvia katsoessa mieleen, miten lähekkäin ne on otettu. Ensimmäinen 21.4., toinen 23.4. ja kolmas 3.5.

Huhtikuun alkupuolella huomasin Vinskin ikenessä pienen verestävän kohdan. Siinä vaiheessa ei voinut tietää, liittyikö se jotenkin hampaaseen vai oliko Vinski ehkä loukannut ikenen johonkin. Haava näytti rauhoittuvan itsestään aika hyvin sinä aikana, kun odotimme pääsyä eläinlääkärin tarkastukseen, ja arvelin jo kyseessä olleen ulkoisen vamman. 

Menimme varmuuden vuoksi kuitenkin eläinlääkäriin, ja hyvä niin. Eläinlääkäri kun vähän paineli ientä, niin sieltä tursusi pieni määrä mätää. Diagnoosi oli jo sillä selvä: hammasjuuripaise. 

Vinski tutkittiin muutenkin läpikotaisin, koska tilanne aiheutti tietenkin pähkäilyä sen tulevaisuuden suhteen. Että mitä kannattaisi tai ei kannattaisi tehdä. No, ainahan meidän eläinlääkäri tutkii koiran kokonaan läpi vaikka menisi vain näyttämään silmää, mutta tällä kertaa otettiin myös veriarvot uudestaan, koska munuaiset olivat kysymysmerkki anestesiaa ajatellen. Viimeksi arvot oli katsottu syyskuussa. Veriarvoissa kaikki muu oli hyvin, mutta maksa-arvo ALAT oli edelleen noussut, ja munuaisarvot olivat ihan rajalla, kuitenkin hitusen laskeneet viime kerrasta. Varmaan siksi, ettei Vinski enää ole ollenkaan saanut tulehduskipulääkkeitä.

Reiden lipooma oli kasvanut siitä, kun se syyskuussa havaittiin, mutta haittaa se ei edelleenkään aiheuta. Meibomin rauhaskasvain oli myös hieman kasvanut, mutta se ei vielä hankaa silmää, ja vuosiahan se on tuossa jo ollut. Yleisesti ottaen Vinski oli eläinlääkärin mukaan ikäisekseen aika hyväkuntoinen. 

Eläinlääkäri totesi anestesian edelleen olevan Vinskille riski munuaisten takia. Ja kun kyseessä oli vanha koira, jolla oli useampia vaivoja, niin se teki tilanteesta muutenkin kimurantin. Ei kukaan sitä voisi ennustaa, miten Vinski vaikkapa pärjäisi lähitulevaisuudessa selkänsä ja kyynäriensä kanssa. Jos munuaiset eivät ottaisikaan anestesiasta itseensä, niin loppuelämä saattaisi silti jäädä hyvin lyhyeksi muista syistä johtuen.

Vinski sai heti antibioottikuurin, joka rauhoitti suun tilannetta ja soi minulle hieman lisää miettimisaikaa. Se oli todella vaikea päätös. Hämmästyttävää oli myös se, että edes jouduin tällaista päätöstä tekemään. En syksyllä uskonut Vinskin elävän tänne asti, sellaisen kuvan sain eläinlääkärin tilannearviosta ja puheista silloin. Mutta infiltroiva lipooma ei ole kasvanut aivan hurjinta mahdollista tahtia vielä. Vinski on liikkunut mielellään ja ollut iloinen ja reipas. Muutama huonompi hetkikin on ollut, mutta ne ovat menneet ohi.

Mihinkään isosti kajoavaan ja pitkää toipumista vaativaan operaatioon en enää Vinskiä olisi laittanut. Lopulta päätin, että hammashoitoon mennään riskeistä huolimatta. En ollut valmis heti lopettamaan elämäniloista senioria, ja muita vaihtoehtoja ei operaation lisäksi tietenkään ollut. Jos loppuelämä jäisi hammashoidon jälkeen hyvin lyhyeksi, niin olisi ainakin yritetty eikä jossiteltavaa jäisi siltä osin. Vinski ansaitsi joka tapauksessa loppuelämän terveellä suulla, oli se sitten miten lyhyt tahansa.

Päätöstä hankaloitti kyllä loppumetreillä vielä se, että yhden retken jälkeen Vinskin etuliikkeet muuttuivat tosi huonoiksi juuri vähän ennen hammashoitoa. Emme olleet liikkuneet mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta siinä kohtaa se ehkä oli Vinskille silti liikaa. Päätös horjui hetken ja vaati taas myös yhden keskustelun eläinlääkärin kanssa, mutta lopulta se piti kuitenkin.

Hammashoitoon pääsyä odotellessa kävimme kivoissa paikoissa ihan siltäkin varalta, että hammashoito koituisi Vinskin kohtaloksi. Olisin halunnut viedä sen uimaan, mutta siinä kohtaa vedet olivat turhan kylmiä vielä, joten koirat saivat tyytyä kahlaamaan.

Hammashoitoon Vinski sitten pääsi neljä viikkoa sitten. Se oli klinikalla koko päivän. Ensin se oli pari tuntia tipassa ennen operaatiota munuaisten tukemiseksi. Heräämisen jälkeen sitä nesteytettiin toiset pari tuntia. Eikä itse operaatiokaan ihan nopeasti mennyt, kun hampaanpoistoja tuli lopulta kolme, joista kaksi oli vähän enemmän aikaa vieviä poskihampaita. Röntgenissä löytyi hammasjuuripaiseen lisäksi hammas, jonka kohdalla oli tulehduspesäke ja yksi heiluva välihammas, jonka kohdalla oli parodontiittia. Sitä ei Vinskillä ole ennen missään kohtaa ollutkaan, lievää ientulehdusta kyllä. Mutta olipa hyvä juttu, että huonot hampaat saatiin pois, ja samalla tietenkin hampaat puhdistettiin.

Hammashoidon jälkeen oli muutama jännä päivä. Jos munuaiset olisivat ottaneet itseensä, niin se olisi todennäköisesti näkynyt 3-5 päivän sisällä. Ja sittenhän asialle ei olisi ollut enää mitään tehtävissä vaan se olisi koitunut Vinskin kohtaloksi. Vinskin juominen kuitenkin pysyi normaalilla tasolla eikä muutakaan ihmeellistä tullut. 

Vinskille meni antibiootti ja parasetamoli hammashoidon jälkeen, kun tulehduskipulääkkeet olivat tietenkin yhä pannassa. Ruokaa piti aluksi antaa usein ja vähän kerrallaan. Hyvin Vinski alkoi heti syödä. Ruoan piti olla pehmeää kahden viikon ajan, ja suuta piti huuhtoa kahdesti päivässä Hexarinsellä sama aika. Sitten alettiin taas normaalisti harjata hampaita päivittäin, ja Vinski sai maistella pieniä määriä vähän kovempaa ruokaa. Sille kyllä sitten tuli taas ikeneen tikkien kohdalle vähän verestävä ja turvonnut kohta, joten se on taas saanut jatkaa pelkän pehmeän ruoan syömistä tänne asti. Pehmeää koirien pääruoka muutenkin on, mutta aamuisin ne saavat pienen määrän kuivamuonaa, joka ei täysin pehmene pitkähköstä liotuksestakaan, joten se on nyt ollut Vinskiltä pannassa, samoin kuin puruluut.

Kävimme vielä jälkitarkastuksessa näyttämässä ientä kolme viikkoa operaation jälkeen, eikä se onneksi vielä niin paha ollut, että olisi vaatinut antibiootin. Sieltä oli ilmeisesti irronnut yksi tikki ja siihen oli osunut jotain kovaa. 4-5 viikon kuluessa pitäisi tikkien sulaa itsestään.

Liikkuminenkin on mennyt huimasti parempaan taas. Vinski kävi kolme päivää hammashoidon jälkeen kraniohoidossa oikomassa hoidosta tulleet jumit, ja sai samalla myös laseria.  Jumia oli erityisesti SI-nivelessä.

Osteopaatillakin olimme käyneet huhtikuussa ennen hammashoitoa. Vaikka talvi oli tuntunut kauhealta, loputtomalta ja liukkaalta, niin koirat olivat selvinneet siitä hyvin, mitään ihan kamalia jumeja ei kummallakaan ollut. 

Toissa viikolla sitten päätin kokeilla Vinskille ihan uutta hoitomuotoa, joka oli tullut tarjolle meidän kraniohoitajien vastaanotolle, eli ultrakylmähoitoa. Sitä annettiin kyynärniveliin. Kylmähoito aiheuttaa thermoshokin hoidettavaan kohtaan, ja se sitten aktivoi hermostoa ja kudosten omaa paranemisprosessia ja auttaa kipuun. 

Vinskin kohdalla kylmähoito oli erityisen jännä paikka, kun siinä suunnataan ääntä pitävä ja hiilidioksidikidesuihkua puhaltava härveli lähietäisyydeltä hoidettavaan kohtaan. Homma muistutti vähän föönaamista, jota kohtaan Vinski on kehittänyt fobian. Syötinkin Vinskille aluksi nameja siitä, että se näki härvelin ja sitten siitä, että härveliä suihkautettiin kauempana. Sitten syötin sitä koko ajan, kun suihkaus kohdistettiin kyynäriin. Vinski antoi yllättävän hyvin tehdä hoidon, mutta loppua kohden se vähän stressaantui. Itse hoito oli hyvin nopeasti ohi.

Pari päivää hoidon jälkeen Vinski liikkui huonommin. Arvaile siinä sitten, että onko kyse normaalista hoidon jälkeisestä pahenemisreaktiosta vai eikö ko. hoitomuoto sovi Vinskille. Vähitellen liikkuminen parani ja on nyt jo hyvällä tasolla. Ehkä kokeilemme kylmähoitoa vielä uudestaankin. Jos Vinski alkaa selkeästi pelätä sitä tai se ei näytä auttavan, niin sitten käymme laserissa, jota Vinski ei pelkää yhtään. Se myöskin auttaa eikä siitä ole koskaan tullut pahenemisreaktioita, joilla on ikävä vaikutus emännän hermorakenteeseen.

Kipi liikkuu taas rapussa enimmäkseen hyvin ja luottavaisesti, mutta hetkittäin turvahakuisesti seinää pitkin. Pääasia, että ulos ja takaisin päästään kulkemaan. Polla sillä on taas ollut viikkoja sekaisin, kun lähistöllä selvästi on ollut juoksuisia narttuja.

Viime viikolla Kipi kävi rokotuksilla, ja yllätyksenä siltä löytyi samalla sydämestä sivuääni luokkaa 3/6. Eläinlääkäri piti ensin itse Kipin kuonoa kiinni sydäntä kuunnellessaan, jottei läähättäminen häiritsisi toimenpidettä. Kun hän laski hetkeksi stetoskoopin ja pyysi minua pitämään itse Kipin kuonoa kiinni voidakseen kuunnella sydämen uudestaan vuorotellen oikean ja vasemman kyljen puolelta, niin arvasin heti hänen kuulleen jotain poikkeavaa.

Viimeksi sydän oli kuunneltu viime elokuussa silmäkontrollissa käydessä, eikä mitään sivuääntä vielä silloin ollut. On kyllä mahtavaa, että meidän eläinlääkäri tutkii koiran hyvin joka käynnillä. Muuten ei tiedettäisi sitäkään, että Kipin sivuääni on kehittynyt näin nopeasti, kun sydämen tilasta ei olisi mitään dataa pitkältä ajalta. Kunnolla tutkimalla myös monet vaivat löydetään varhaisemmassa vaiheessa ja pysytään kartalla kokonaisuuden suhteen. Arvostan. Eivät muut eläinlääkärit, joilla silmävaivan takia silloin kävimme, tutkineet sydäntä tai muutenkaan mitään muuta kuin vain silmää.

Rokotuspäivänä oli hellettä, ja sisällä klinikallakin oli hiostavaa. Se on voinut sydänkuunteluun jotain vaikuttaa, mutta tuskin se nyt sentään sivuääntä on tyhjästä kehittänyt. Kipi onkin menossa myöhemmin tässä kuussa sydänultraan, jotta nähdään missä mennään. Oireita ei Kipillä ole ollut, sen rasituksensietokin on hyvällä tolalla. Eläinlääkäri tosin mainitsi, että sen kieli olisi vaikuttanut vähän siniseltä siinä läähättäessä. Joten kyllä se on hyvä tutkia tilanne nyt.

Nyt onkin jo jonkin aikaa ollut todella lämmintä. Ei täällä taida enää olla kuin kaksi vuodenaikaa, talvi ja kesä, ja välivuodenajat kestävät ehkä muutaman päivän. Mitkään äärisäät eivät oikein ole oma juttuni, ja on jotenkin surullista, että toukokuussa rikottiin ennätys hellepäivien määrässä ja että myöhään illallakin oli vielä yli 20 astetta. Koirien kanssa helle on selviytymistaistelua, kun meillä sisälläkin alkoivat hellelämpötilat jo toukokuussa ja auto on ihan pätsi.

Uimassa olisi kiva käydä vaikka joka päivä, mutta koirien aktiivisimmat uintivuodet ovat jo mennyttä elämää. Erityisesti Vinskin takia on rajoitteita, mutta ei Kipinkään uskaltaisi pitkää matkaa antaa uida ennen kuin sydämen tila on selvitetty. Tosin ei se pitkää matkaa edes koskaan ui, joten sikäli ei väliä. Mutta Vinskin kanssa pitää nykyään katsoa, että ranta on sellainen, josta se pääsee nousemaan vedestä ylös ilman isoja ponnisteluja. Mieluiten hiekkaranta. Se jo rajoittaa uimapaikkoja valtavasti. Sitten on se kastraation jälkeen alkanut kutinaongelma, jonka syynä olen pitänyt villaiseksi ja runsaaksi muuttunutta pohjavillaa, jatkuvaa karvanlähtöä ja hitaasti kuivuvaa turkkia, mutta se ei ehkä ole ainoa syy.

Olen huomannut. että kutinan määrä on vaihdellut riippuen siitä, missä olemme käyneet uimassa. Iso-Valkeella uinnin jälkeen viime vuonna ei kutinaa tullut ollenkaan, vaikka turkki oli silloin jo ehtinyt aika paljon kasvaa takaisin leikkaamisen jälkeen. Kutina on muutenkin saatu pidettyä aisoissa, kun olen leikannut turkkia pois kesäksi, käyttänyt Vinskin suihkussa kotona uinnin jälkeen ja harjannut turkkia kuivaksi tuulettimen vieressä. Fööniä kun Vinski jossain vaiheessa tosiaan alkoi kammota. Siitä huolimatta on lievää kutinaa joskus tullut, ja jostain tietystä paikasta vähän isompikin kutina. Olenkin nyt taipuvainen ajattelemaan, että vedenlaadulla on iso merkitys, mutta myös kastraatio vaikuttaa asiaan, koska sen jälkeen ongelma alkoi.

Niinpä uintipaikka pitää valikoida myös sillä perusteella, että siellä on poikkeuksellisen kirkas vesi eikä niin paljon ravinteita. Sellaiset paikat ovat meiltä aika kaukana, joten se rajoittaa uimisia kovasti. Turkkia en enää haluaisi leikellä, kun kaikkea pohjavillaa ei siten kuitenkaan saa irti eikä ongelma täysin poistu. Uidaan sitten harvemmin. Trimmaajalle voisi Vinskin viedä turkin alasajoon, mutta on jo vähän myöhäistä tälle vuotta varata aikaa, kun ajat menevät niin pitkälle, enkä tiedä miten Vinski sellaiseen edes suhtautuisi. Huonoja kokemuksia en sille halua. Aina näissä ei saa omistaja olla mukana, enkä kyllä Vinskiä yksin sellaiseen tilanteeseen jättäisi. Jos se jännittäisi liikaa, niin pakolla ei turkkia kyllä myöskään ajettaisi.

Reilu viikko sitten kävimme korkkaamassa uintikauden Iso-Valkeella. Oli lämmintä vettä ja uin itsekin. En heittänyt Vinskille ollenkaan keppejä suun tilanteen takia. En ehkä jatkossakaan heitä, vaan heitän sille pehmeitä leluja noudettavaksi. Vinski haluaa nimenomaan noutaa jotain uidessaan, mutta kyllä se minunkin kanssani ui ja itsekseenkin, päämäärättömämmin vain. Hitsi kun tuo ihana järvi on vähän turhan kaukana, että siellä kovin usein kävisi. Kutinoita ei nytkään Iso-Valkeen jäljiltä tullut.

Harrastukset eivät enää aikoihin ole juuri lainkaan mielessä pyörineet. Silti hiljattain vieläkin heräsi harmitus, kun osui facessa silmään juttu uudesta B-tottiksesta. MIKSI ei voinut tuo uusi tottis tulla voimaan jo niinä vuosina, kun kärvistelin selkävikaisten koirien kanssa ja luovuin kolme kertaa peräkkäin pk-haaveista hyppyesteen ja vähän A-esteenkin takia. Olisi ollut mahtavaa harrastaa pk-juttuja vähän aktiivisemmin ja käydä joskus kokeissakin niin Vinskin, Kipin kuin Draamankin kanssa. Vaan ei ollut meillä onni myötä siinäkään. 

Jälkeä kyllä olisi tarkoitus jossain vaiheessa kesää ottaa. Nosea olemme kotona välillä ottaneet, ja aina yhtä innoissaan pojat treeneistä ovat, molemmat yrittävät väkisin tunkea itsensä ensimmäisenä hommiin. Hyvin vapaamielisiä meidän treenit ovat, kun ainoa tavoite on saada koirille mielekästä tekemistä. Eivät tavoitteet ja kokeet ole mikään tärkein asia elämässä, vaikka enemmän muistoja ja elämyksiä kyllä olisi jäänyt, jos olisin saanut harrastaa edes vähän tavoitteellisemmin viimeistenkin koirien kanssa. 

On hassua tajuta, että tämä blogi on jo Kipin ikäinen, yli kymmenvuotias, enkä koko tänä aikana ole käynyt yhdessäkään pk-kokeessa (yhdessä BH-kokeessa kyllä mutta sitä ei lasketa), vaikka entisessä elämässä oli itsestään selvää käydä niissä. Viimeisestä jälkikokeesta on jo 12 vuotta. Hurjaa, miten nopeasti aika kuluu. Ja se, miten asiat joskus tahtomatta muuttuvat, koska tietenkin kuvittelin harrastavani pk-juttuja vielä pitkään, enkä ainakaan osannut kuvitella sitä millaiseksi arki muuttuisi kaikkien terveysongelmien myötä.

Nyt elän arkea kahden vanhan koiran kanssa, enkä tiedä miten pitkään enää saan olla koirallinen ihminen. En sitä liikoja mieti, elän tätä hetkeä ja nautin siitä, että vielä nyt saan elää koiramaista arkea. Tämä on vähän tällainen seniorikoirien hoivakoti nykyään 💓