Koiramaisia oppeja

Eihän ne puiston reitit sitten sulaneet niin vauhdilla kuin kuvittelin ja sääkin muuttui ennustuksia kylmemmäksi. Vain rajallisesti pystyimme puiston ja viereisen metsän reittejä käyttämään, koska liukkauden kanssa ei huvittanut pelleillä.

Sitten taas lämpeni reilusti, ja viime viikon perjantaina lähdimme retkelle katsomaan mitä meidän entisille kulmille nyt kuuluu, kaksi viikkoa ja päivä edellisen käynnin jälkeen. Hyvää kuului. Parkkipaikat olivat sulaneet ja myös ranta ja meidän lenkkireitti olivat täysin sulia. Tulva oli poissa. Järvi oli alkanut sulaa reunoilta. Paljon edistyksellisempää kuin meidän nykyisessä asuinpaikassa. 

Pidimme rannassa pitkän evästauon. Kun lähdimme pois ja lähestyimme viereistä koirarantaa ja tulipaikkaa, niin huomasin äkkiä, miten rinnettä alas juoksi vapaana oleva koira, jolle oli juuri heitetty klapi noudettavaksi. Piti tehdä salamannopea tilannearvio. Klapin lentosuunta oli suoraan meitä kohti, ei kai se osuisi Kipiä päähän? Ei osunut, kunhan pysähdyimme välittömästi niille sijoille. Entä koira, oliko siitä vaaraa ja pitäisikö meidän poistua äkkiä takavasemmalle tai valmistautua puolustautumaan? Omistajapariskunta kutsui meidät äkättyään koiraa luokse selkeästi tyttökoiran nimellä, joten tuumin, ettei vaaraa ole. Koira näytti aika pentumaiselta pieneltä aussielta, joten eihän sitä muutenkaan pelätä osannut, vaikka se tuli vauhdilla kohti ja kiinnitti nyt huomionsa enemmän meihin kuin siihen klapiin.

Koira ehti parin metrin päähän meistä, mutta sitten se totteli luoksetulokutsua ja palasi omistajien luokse. He pyysivät vuolaasti anteeksi ja sanoivat, etteivät odottaneet siellä olevan ketään. Kovin rauhallistahan alueella tuppaa erityisesti arkipäivisin olemaankin, emme mekään olleet kehenkään sitä ennen törmänneet. Hekin kertoivat juuri siksi mieluiten käyvänsä siellä arkisin, mistä nyökyttelin olevani samaa mieltä. Siinä sitten toistemme rauhaa häiritsimme. 😀 

Vähän varovasti tyypit kysyivät minulta, että pidänkö koiraani irti, kun joillain on asiasta niin vahvoja mielipiteitä. Kipi oli tapahtumahetkellä kiinni, kuten se rannassa yleensä muutenkin on, paitsi jos joskus hetkeksi kuvan ottamista varten irrotan hihnan. Kerroin heille, että totta mooses pidän sitä sopivissa paikoissa irti, ei ole koiran elämää kulkea koko elämänsä ajan vain hihnanjatkeena. Minusta olisi absurdia pitää pelkästään hihnassa vanhaa ja selkävaivaista koiraa, joka jättää muut eläimet rauhaan ja on välittömästi kytkettävissä. Jos Kipi ei olisi irtipidettävää sorttia, niin sitten se saisi ulkoilla pitkässä liinassa. Ei tullut mieleenkään läksyttää pariskuntaa koiransa irtipidosta, kun se ei ollut mikään aggressiivinen ja palasi kutsusta luokse, toki olisivat voineet nakata klapin siihen suuntaan minne on parempi näkyvyys eikä yllättäviä kulkijoita ehdi ilmestyä. 😅

Pariskunnan koira ei ollut keskenkasvuinen aussie vaan aikuinen pampai ja kuulemma isokokoinen rotuisekseen. Sillä oli juuri ollut valtava karvanlähtö, joten se näytti siksi siltä kuin olisi pentukarvassa. Kipi tietenkin innostui ihanasta tyttökoirasta kovasti, ja hetken koirat tapailivat leikkiäkin. Pari kertaa narttu vähän komensi Kipiä, mistä pariskunta hiukan huolestui. Sanoin heille, että se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että nartut pitävät uroksille jöötä eikä Kipi sellaista hätkähdä. He olivat tästä vähän hämmentyneitä. Hämmentyneitä he olivat myös iloisesti poukkoilevan Kipin iästä ja kysyivät, että onko se oikeasti jo 12-vuotias.

Pampai oli kodinvaihtaja ja ollut pariskunnalla vasta hetken, mistä pääsimmekin puhumaan kodinvaihtajien ihanuudesta ja entisistä koiristamme. Yksi antoisa kohtaaminen siis jälleen. Koska en enää tapaa koiraihmisiä treeneissä tai melkein missään, niin on aina virkistävää päästä edes hetki juttelemaan koirista.

Reitillä kohtasimme taas tutun vanhan miehen, mitä osasin odottaakin ajankohdan ansiosta. Ketään muita emme koko aikana läheltä kohdanneet, vaikka viivyimme alueella melko pitkään, ja kaunis ilma kyllä oli houkutellut sinne kourallisen ihmisiä. Oli todella lämmintä ja aurinkoista eikä huvittanut palata kotiinkaan turhan pian ja hautautua sisälle. Maaliskuussa ei tietenkään vielä pitäisi niin lämmintä edes olla, mutta se on toinen juttu. 

Välitauko

Retkipäivän aamuna poistin Kipistä ensimmäisen punkin. Taas alkoi punkkisuojaus olla ajankohtainen. Kaksi kesää käytetty Seresto alkoi olla tiensä päässä, joten oli suunnattava apteekkiin hakemaan uusi.

Viime viikolla vihdoinkin myös hankin Kipille kauan mielessä olleen oman harjaspään sähköhammasharjaan ja ajattelin totuttaa sen sähköhammasharjan käyttöön pienissä erissä. Onhan se erilainen kuin tavallinen harja ja vielä suriseekin. Mutta Kipi suhtautui siihen heti niin luontevasti, että saatoin suoraan harjata sen hampaat sillä. No ei kai siinä sitten. 

Hävisin taas taistelun itseäni vastaan. Edelliseen postaukseen viitaten olin jo päättänyt erota rotuyhdistyksestä, mutta yksi fb-postaus sai mielen muuttumaan. Huomasin, että yhdistys järjestää luennon monimuotoisuudesta jalostuksessa, koska myös bc alkaa olla rotuna geneettistä pullonkaulaa vastaavassa tilanteessa. Tämä aihe on oikeasti tärkeä ja kiinnostaa minuakin, vaikken enää aikoihin ole kasvattanut. Niinpä päätin vielä jatkaa yhden vuoden jäsenenä - siitä huolimatta, että luennolle saa pientä maksua vastaan osallistua vaikkei olisi jäsen. Tapahtuu siellä jotain positiivistakin, minusta on vain ehkä tullut liiankin kyyninen ja intressini ovat hieman muuttuneet.

Ne rotulehden näyttelysivut ja muut epäkiinnostavat jutut voi hypätä yli kuten ennenkin. Ei se minua kaivele, että ihmiset käyvät näyttelyissä, kunhan tekevät sen koirien ehdoilla. Minua kaivelee se, mitä näyttelyt ja niiden nostaminen jalustalle ovat tehneet koirille. 

Joskus muinoin kävin itsekin muutamassa näyttelyssä, aluksi kasvattajien toiveesta. Minusta se oli välillä ihan kivaakin, vaikka suhtauduin näyttelyihin jo silloin kriittisesti. Näyttelyt olivat mielestäni melko pimeää touhua lieveilmiöineen ja ulkomuotoon keskittyvä jalostus typerää. Jo kasvattajan peruskurssilla opetettiin, että jalostuksessa tärkeintä on terveys ja luonne, mutta käytännössä se ei useinkaan mennyt niin. Minun taas on aina ollut vaikea ymmärtää näyttelyiden hypetystä ja koirien arvottamista näyttelymenestyksen mukaan.

Jo silloin joidenkin showlinjaisten bordercollieiden ulkomuodossa näkyi liioiteltuja piirteitä, ja nykyään sellaisia koiria on entistä enemmän. Koiria, joilla on matalat raajat, raskas rakenne, pallopää, mikkihiirikorvat, jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono ja turhan paljon turkkia tai osa mainituista piirteistä. Eivät kaikki showlinjaiset sellaisia ole, mutta ei tuollaiseen suuntaan olisi koskaan edes pitänyt mennä, esimerkiksi jalat ovat paimenkoiralle varsin tärkeät kapineet. Näyttelyiden yksi tarkoitus väitetysti on vaalia tervettä rakennetta ja myös kunnioittaa rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta se on usein pelkkää sanahelinää ja räikeimmillään tulos on juuri päinvastainen. Ulkomuotopainotteisen jalostuksen myötä käyttöominaisuudetkin lähtevät muuttumaan. Huolestuin jo kauan sitten näyttelyjalostuksen vaikutuksesta myös omaan rotuuni.

Työ- ja sekalinjaisissa on hyvin monenkirjavaa ulkomuotoa, ja se on mielestäni rikkaus, en ymmärrä miksi koirien pitäisi näyttää kuin samasta kumileimasimesta tulleilta. Omaa silmääni miellyttää enemmän vaikka rakin näköinen koira kuin liian sliipattu. Showlinjaisia teoriassa jalostetaan nimenomaan hyvää rakennetta silmällä pitäen ja kunnioittaen rotumääritelmää, joka on laadittu rodun (luonnollisesti) paimenlinjaisen kantaisän mukaan, mutta todellisuus ja lopputulos on jotain ihan muuta. Ja kun sanotaan, että näyttelyissä korkeasti palkittu rakenne olisi myös tae kestävästä työkoiran rakenteesta, niin ei se ole, se asia selviää oikeasti vasta työkäytössä. Toki showlinjan kasvattajiin mahtuu niitäkin, jotka painottavat vahvasti muitakin asioita kuin vain ulkomuotoa. 

Nettikeskustelut, joissa sivutaan showlinjan ongelmia, menevät aina saman kaavan mukaan. Keskustelijat kaivautuvat heti poteroihinsa ja puhuvat enimmäkseen asian vierestä. Showlinjaisten omistajat puolustavat kiivaasti omaa linjaansa, eivät myönnä ongelmia ja osa nimittelee työlinjaisia katkaravuiksi tai ravunsyöteiksi. Kipi usein liikkuu innostuessaan sivuttain ja takaperin, joten hän kyllä saattaa olla jonkin sortin rapu.  Työlinjaa hänessä toki on vain vähän yli puolet. 

Olisi kiva joskus nähdä rakentava ja ratkaisukeskeinen keskustelu, joka pysyy itse asiassa ja myöntää ongelmat. Ihmisillä vain heti herää siilipuolustus, vaikkei kukaan ole heidän omaa koiraansa edes kritisoinut. Tietenkin myös työlinjaisten omistajat puolustavat omiaan. Erilaisia ongelmia on kaikissa linjoissa. Kivoja koiria on kaikissa linjoissa. Lopulta minkä vain linjan ongelmat ovat rodun ongelmia, ja monimuotoisuuden takia linjoja myös on hyvä sekoittaa keskenään.

Omat kokemukset opettavat eniten, ja minulle ratkaiseva sysäys vaatimattoman näyttelykiinnostuksen lopulliseen hiipumiseen tapahtui hauskalla tavalla. Olin tapahtumahetkellä Jasonin kanssa näyttelykehässä, kun parasta urosta valittiin. Jason sijoittui viidenneksi ja serti meni neljänneksi sijoittuneelle, koska kolme ensimmäistä eivät saaneet ottaa sertiä vastaan. Mutta mitä tekikään kyseisen koiran omistaja. Hän kysyi harmissaan, voiko lahjoittaa sertin seuraavalle, koska hän tuli hakemaan vain kakkosta. No eihän siitä sertistä luopua saanut, joten hän tunki häpeällisen ruusukkeen vähin äänin taskuunsa piiloon. Kyseessä oli työlinjainen uros, eikä hän halunnut, että sitä esimerkiksi kysellään jalostukseen sertin takia, joten hän ei olisi mokomaa koiralleen halunnut.

Minua ei jäänyt yhtään harmittamaan, että serti olisi tullut meille jos siitä olisi saanut luopua, en olisi sitä tuolla tavalla edes halunnut. Heräsin myös miettimään, että noinkin voi ajatella ja tajusin entistä selkeämmin, etteivät sertit lopulta tärkeitä ole minullekaan henkilökohtaisesti. Käyttötuloksia olin aina muutenkin arvostanut paljon enemmän ja näyttelytuloksia en niinkään, en aina pentuemainoksiinkaan edes kirjannut emokoiran näyttelytitteliä. Aloin miettiä, että mihin minä itsekään niitä vähäisiäkään näyttelytuloksia muka tarvitsin.

Jipon tultua taloon hain vielä sille muissa lajeissa valioitumiseen tarvittavan näyttelytuloksen ja siihen päättyi oma näyttelyurani 20 vuotta sitten. Aika hauskaa muuten, että työlinjainen Jippo sai ensimmäisestä ja ainoasta näyttelykäynnistä paremman tuloksen kuin vaikkapa showlinjainen Jessi ensimmäisestään. No edellä mainittu sertin saanut uros toki oli Jipon eno.😀 Jos vielä koiraa ja rotusellaista olisin hankkimassa, niin skippaisin näyttelykäyntejä vaativat kasvattajat. Ei ole oma juttuni se, enkä kyllä näyttelyorientoituneilta kasvattajilta koiraa edes katselisi, eikä koiran olisi pakko edes olla rotukoira.

Sittemmin olen oppinut olemaan kriittinen myös käyttöpuolta kohtaan, paljon on sielläkin epäkohtia ja lieveilmiöitä koirien hyvinvointia ajatellen. Ei myöskään ole tervettä, jos lähdetään näyttävien koesuoritusten toivossa esimerkiksi jalostamaan malimaista sähäkkyyttä rotuun, jonka ei kuulu olla niin nopeasti reagoiva ja sähäkkä, silloin voi tuloksena olla melkoinen pommi. Tai jos jalostetaan valmiiksi sähäkkään rotuun lisää tätä ominaisuutta ja saadaan aikaiseksi kaiken aikaa sähläävä hermokimppu, niin se ei palvele kenenkään etua, kaikkein viimeiseksi sen koiran. Terveys ei ole kaikille ykkösprioriteetti käyttöpuolellakaan. Missä ihminen, siellä ongelma... 

Ei jalostus tietenkään helppoa ole, kompromisseja joutuu tekemään ja riskejä ottamaan ja yllätyksiä tulee ihan varmasti eteen vaikka kaikkensa tekisi. Nykyään ihmettelen rohkeuttani joskus teettää muutama pentue, enää en uskaltaisi. Tietous sairauksista ja uhkakuvista on koko ajan lisääntynyt, vaikka terveysjutut kyllä mietityttivät minua jo pentueiden aikana.

Näyttelyjuttuja muisteltuani aloin myös miettiä, miten paljon kaikki koirani ovat minulle uutta opettaneet, avanneet uusia näkökulmia ja joskus ravistaneet entisiä näkemyksiä ihan huolella. Ensimmäiset koirat opettivat minulle mitä on jakaa elämä koirien kanssa, monia siihen liittyviä asioita ei voi kirjoista oppia tai ennalta kuvitella. Silloin myös menetin uskoni joihinkin sen aikaisiin edottomana totuutena esitettyihin väittämiin koirista, koska niillä ei näyttänyt aina olevan yhteyttä todellisuuteen. Kuten siihen, että kaikki ongelmat johtuvat aina hihnan toisesta päästä ja ovat ehkäistävissä pelkällä peruskoulutuksella. Olin aika varma, etten ollut itse saanut aikaan Netan joitain puskista ilmaantuneita hankalia käytöspiirteitä, ja ettei toisaalta ollut omaa ansiotani että Jessi oli niin itsevarma, tasapainoinen, helppo ja sosiaalinen koira.

Koska Jessi oli niin mainio koira, niin kuvittelin aikani, että juuri sen edustama linja oli paras. Se oli myös kohtuullisen kova koira, ja ajattelin, että ominaisuudesta oli paljon hyötyä. Sitten sain kokemuksia pehmeämmistä ja nöyremmistä koirista ja huomasin, että itse asiassa juuri sen tyyppinen koira sopi tosi hyvin omaan käteeni. Ei pehmeys tai herkkyys ollutkaan mikään mörkö, kun se ei mennyt liian pitkälle. Aloin paremmin ymmärtää, miksi pehmeyttä esiintyy rodussa paljon. Sen tyyppinen koira reagoi nopeasti ja herkästi ohjaajan vihjeisiin etäältäkin esimerkiksi paimennustilanteissa ja sillä on herkkyyttä myös lukea tilanteita itse. 

Jessi, liioittelematon showlinjainen

Jippo, huikea työlinjainen

Sittemmin sain taas kokemusta ihan erilaisista koirista. Snoopy esimerkiksi oli hyvin voimakasluonteinen, mutta niin vain senkin kanssa löytyi yhteinen sävel ja se oli mahtava tyyppi. Opin sen, että ratkaisevaa on myös kokonaisuus, ei aina jokin yksittäinen piirre. Sain myös huomata, että yksilövaihtelu rodun sisällä on suurta ja että toisinaan koira voi olla tosi erilainen kuin kumpikaan vanhempansa. Geenilotto on mielenkiintoinen asia. 

Koiria kouluttaessani opin paljon myös itsestäni ja omista heikkouksista ja vahvuuksista. Huomasin, että agilityssa ja tokossa olin mallia räpeltäjä, ja pk-jälki taas oli minulle alusta asti luontevampaa ja muutenkin aina se kaikkein rakkain laji. 

Viimeisen trion kanssa sain kokemusta koirista, jotka eivät terveytensä puolesta käyneet pk-puolelle ja joista kaksi ei kovin paljon ollut tokoonkaan kallellaan ja yhden terveys teki siinä tenän. Moni mieltää, että toko kuuluu näillä perusasetuksiin, mutta olin siihen mennessä toki nähnyt useitakin bordercollieita, joilla ei välttämättä ollut tarvittavia ominaisuuksia tokoon tai johonkin muuhun lajiin. On kasvattavaa työskennellä sellaisen koiran kanssa itse.

Viimeinen trio on opettanut minulle hyvin paljon luopumisesta. Olen joutunut luopumaan niin koirien terveydestä, harrastuksista kuin jo trion kahdesta jäsenestäkin. Olen oppinut, mitä on elää hankalan kroonisen sairauden kanssa enkä ole sen jälkeen enää sama ihminen, mutta suolisto-ongelmista tiedän melkoisen paljon. Olen myös oppinut paljon kroppaongelmista selkävaivaisten koirien kanssa. 

Opin itsestäni myös sen, että olin valmis näkemään paljon vaivaa voidakseni edes jollain tasolla tokoilla, vaikkei se ollut minulle mikään ykköslaji. Mutta muuta ei ollut jäljellä. Opin myös sen, että lopulta oli aika luopua ja tunnustaa tosiasiat. Opin, että tärkeintä on lopulta aina koira itse, harrastuksilla tai ilman. Olin aina ollut sitä mieltä, mutta silti ajatusmaailmani oli ollut hyvin harrastuskeskeinen. Nyt voin sanoa, että pitkä luopumistyö harrastuksista on jo jonkin aikaa ollut tehtynä ja ajatusmaailma on muuttunut, mutta jotkin asiat saatan vielä ajatella myös harrastusten kautta.

Tämä koko matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiheikas. Olen saanut jakaa elämäni monen hienon koiran kanssa. Olen saanut katsoa asioita monesta eri näkökulmasta ja välillä olen muuttanut mielipidettäni jostain asiasta. Olisi mielenkiintoista vielä kokeilla ihan uutta rotua tai sekarotuista koiraa, jos se olisi mahdollista. Olisi kiva tutustua uuteen yksilöön ilman mitään ennakko-odotuksia. Taas olisi tilaisuus oppia paljon uutta. Mutta hirveän paljon olen jo oppinut yhdeksältä koiraltani ja kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni.

***

Eilen kävimme taas katsastamassa meidän entiset kulmat, viikko edellisen käynnin jälkeen. Taas oli lämmin ja aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä (tänään onkin sitten ollut melko hyistä). Järvi oli kokonaan sulanut. Näin perhosen ja ensimmäisen leskenlehden. Vanha mies tuli taas iloksemme reitillä vastaan ja Kipi sekosi.

Helou kevät

Kipi sai myös ajaa kauden ensimmäisen jäljen nurtsilla. Alusta oli aika muhkurainen ja vanhaa irtoruohoa oli maassa paljon. Kipi ajoi tuoreen jäljen tuulesta huolimatta hienosti ja otti kulmat kuin juna. Niin kiva reissu ja viivyttiin monta tuntia taas. Tuolla jotenkin tuntuu aina aika pysähtyneen, kun asiat pysyvät niin samanlaisina ja puuttuu hälinä ja kiire.

Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.

Terveysjuttuja ja syysulkoilua

Kävimme ihan ex tempore pienellä tutustumiskäynnillä Nuuksion ytimessä puolitoista kuukautta sitten. Valitsin kahden kilometrin reitin, koska aikaa ei sillä kertaa ollut kovin pitkään retkeen, ja halusin myös säästää koiria. Oli aurinkoinen ja lämmin arki-iltapäivä, ja muitakin liikkujia reitillä oli tasaisena mutta maltillisena virtana. Kuitenkin vähän liikaa minulle. En saanut normaalia luontofiilistä myöskään siksi, että kyseinen reitti oli leveä baana, jota reunustivat valotolpat. Enpä ole sellaisella ennen retkeillyt, enkä välitä toiste välttämättä mennäkään. Kotimatkalla pysähdyimmekin tuttuun metsään, jossa koirat saivat hetken kirmata vapaana eikä muita kulkijoita näkynyt, ja se olikin lopulta mielekkäin osuus siitä reissusta.

Hieno kallio ja näköala reitillä kyllä oli, ja hyppäsimme välillä pois reitiltä kalliolle ja myös metsään. Eräs seurue kalliolla varoitti minua, että heidän vieressään on kyy, ei kannata tulla siitä. Kiitin tiedosta, enkä ollut yhtään yllättynyt havainnosta. Kyitä kyllä Nuuksion joka kolkasta löytyy, ja lämmin syyspäivä on otollista aikaa bongata niitä.

Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin kuvaushetkellä sattui olemaan pilvistä.

Aika pian sen jälkeen näimme itsekin taas omin silmin kyyn muutaman kilometrin päässä olevalla ulkoilualueella, joka itse asiassa myös kuuluu Nuuksion alueeseen vaikkei siellä ydinalueella olekaan. Taas törmäsimme siihen kun olimme jo tulossa metsästä pois, ja taaskin Vinski oli se joka oli lähinnä käärmettä, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa ihan tallannut sitä, vaikka todella läheltä piti. Käärmekin oli vikkelämpi kuin se edelliskertainen löhöilijä ja luikerteli vauhdilla poispäin polulta. Huh, kylläpä taas pomppasi sydän hetkeksi kurkkuun, mutta koirat eivät taaskaan käärmeeseen reagoineet.

Lääkärissäkin ollaan taas käyty. Vinski alkoi ihan yllättäen välillä vähän keventää etuosaansa liikkuessaan, ja yhdellä lenkillä se vältteli matalien puunrunkojen yli hyppäämistä, joissa ei aiemmin ole mitään ongelmia ollut. Sohvalle ja autoon se pääsi nousemaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Annoin sille kaksi päivää Norocarpia, mutta sitten lopetin, koska sille tuli pari kertaa yökkäilyoireilua, joka saattoi liittyä Norocarpiin. 

Mietitytti, että Vinskille pitäisi löytää jokin muu kipulääkitys jatkoon. Verikokeet pitäisi myös ottaa, koska niitä ei ollut pitkään aikaan otettu. Samalla näkisi sen, olisiko jotain anestesiariskejä tiedossa, koska olin miettinyt, pitäisikö Vinskille vielä kerran tehdä hammashoito. Ja tietenkin samalla olisi hyvä tarkistaa kokonaisterveys muutenkin, että missä mennään seniorikoiran kanssa.

Niinpä menimme luottolääkärillemme, ja tutkimuksissa sitten tuli vähän yllättäviäkin löydöksiä. Oikea kyynärnivel oli vasenta paksumpi ja myös lämmin ja rutiseva, joten se oli ollut syynä satunnaiseen etusten keventämiseen, toispuoleista se oli mielestäni enemmän ollutkin. Mutta mikä hämmästyttävämpää, niin toisesta reidestä löytyi kasvain. Oikean takajalan sisäreiden ja ulkoreiden sisäpuolella lihasten välissä oli pehmeä, rasvamainen massamuutos, melko kookas mutta aristamaton. Hyvin todennäköisesti infiltroiva lipooma. Ei siis pahanlaatuinen, mutta varsin inhottava, kun se voi kasvaa todella isoksikin ja haitata liikkumista.

Vinskin silmäluomessa oleva Meibomin rauhaskasvain oli myös vähän kasvanut, ja saattaa jossain vaiheessa myös aiheuttaa huolta. Muut patit olivat melko ennallaan ja ihan rasvapatteja tai syyliä. Täydellinen verenkuva ja maksa- ja munuaisarvot otettiin. Verenkuvassa kaikki oli hyvin, mutta munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat vähän yli viitearvojen, mikä kertoo siitä että sisäelintila on heikentymässä, ja 75 prosenttia tehosta on eläinlääkärin mukaan jo menetetty tässä vaiheessa kun veriarvot ovat lähteneet nousuun.

Anestesiaa eläinlääkäri piti jo jonkinlaisena riskinä, eikä hammashoitoon nyt sitten varmaankaan mennä. Hampaat eivät pahassa kunnossa onneksi ole, ja Vinski pärjää kyllä niiden kanssa loppuikänsä, ellei mitään akuuttia tule. Asiaa alun perin pohtiessani en tiennyt nykyisiä uhkia ja mietin, että Vinski voisi parhaassa tapauksessa elää vaikka vuoden tai ylikin vielä, vaikka tiesin senkin, että aika voi loppua ihan milloin vain. Hammashoito myös hirvitti. Nimittäin viimeksi Vinski alkoi taas hammashoidon jälkeen laskea alleen, mikä kertoi selän ärtymisestä. Selällään pöydällä nukutettuna makaaminen ei olisi mikään kovin hyvä juttu. Hampaiden kotihoitoa jatkamme yhä, jo vuosien ajan olen harjannut koirien hampaat joka päivä.

Vinskin selkä oli palpoidessa jäykkä ja kireä, lihakset aristivat. Kropan muutokset olivat tulleet vasta ihan äskettäin ja hyvin nopeasti, koska muuten olisin itsekin huomannut ne jo aiemmin. Kraniohoidostakin oli tasan kaksi kuukautta, eikä näitä muutoksia silloin vielä ollut, kraniohoitaja olisi kyllä maininnut pienetkin ongelmat. Vinskin kroppa oli silloin varsin hyvässä kunnossa, kyynärässä ei ollut havaittavissa mitään ongelmaa, reiden massamuutosta ei vielä ollut, selkä oli paljon parempi, jumia oli vain vähän.

Vinski ei enää voi syödä tulehduskipulääkkeitä eikä myöskään parasetamolia. Niinpä sille päätettiin kokeilla Librelaa, ja se sai ensimmäisen pistoksen heti. Jos Librela ei tehoaisi, niin eläinlääkäri kehotti seuraavaksi kokeilemaan vähän yllättävää  lääkettä, eli Litalginia, jota yleensä käytetään sisäelinkipuun. Myös gabapentiiniä voi harkita. Sain ohjeeksi mitata Vinskin reiden paksuuden kerran viikossa, jotta nähdään, miten nopeasti kasvain kasvaa. 

Nyt on eläinlääkärikäynnistä kulunut jo kuukausi. Librela näyttää auttaneen ja Vinski on liikkunut hyvin, satunnaisesti olen silti havainnut ohimenevää ihan lievää jäykkyyttä oikean etujalan askelluksessa, mutta nyt en vähään aikaan sitäkään. Neljä päivää Librelan saamisesta Vinski sai metsässä jonkin virtapiikin ja teki tosi lennokkaita juoksuspurtteja, jollaisia se ei ole aikoihin tehnyt. Ei ole sen jälkeenkään, mutta lenkillä sen askellus usein näyttää hyvin kepeältä ja kauniilta, hetkittäin se myös vähän löntystelee. 

Viime perjantaina haimme jo toisen Librela-pistoksen hoitajakäyntinä. Useinhan kuulemma Librelan paras teho tulee näkyviin toisen tai kolmannen pistoksen jälkeen. Joillain teho myös jossain vaiheessa hiipuu. Saa nähdä, miten Vinskin kohdalla, ja miten kauan se ylipäätään ehtii Librelaa saada.

Vinskin reiden paksuus pysyi samana ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta kolme viikkoa eläinlääkärikäynnin jälkeen läpimittaa oli tullut lisää ainakin senttimetri, ja kasvain tuntui selkeästi isommalta myös käteen. Tulee mieleen ikäviä kaikuja lähimenneisyydestä, vaikkei tämä kasvain yhtä hillittömän nopeasti kasvakaan kuin Draaman kasvain kasvoi. 

Syyskuun loppupuolella Vinski ja Kipi pääsivät osteopaatille. Vinskin kyynärvarsi oli jäykkä ja selässäkin oli jäykkyyttä, mutta kokonaistilanne ei muuten ollut niin kamala kuin olin kuvitellut. Vinskin kroppa oli taas hoidon jälkeen parempi. Hirveän ikävä kombo tuo kyllä on, kun kyynär- ja selkäongelma ruokkivat toisiaan ja vaikuttavat liikkumiseen. Reiden kasvain ei vielä liikkumista ollenkaan haittaa, mutta sitten ollaankin lirissä, kun niin käy.

Kipillä oli kireyttä niskassa ja selän ylimenoalueella, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Oli taas virkistävää ja tärkeää saada tilannekatsaus omista koirista ja samalla vaihtaa ajatuksia terveydestä ja koirista osteopaatin kanssa. Pojat ovat ikänsä tuolla käyneet, vaikka välillä paljon myös kraniossa, ja kyllä nämä käynnit molemmissa huolloissa ovat samalla olleet terapiaa omalle mielelle. Ei missään muuten ehdi yhtä hyvin puida terveysjuttuja ja kaikkea niihin liittyvää.

Meidän retkeilyt on pikkuhiljaa retkeilty, Vinskin osalta ainakin. Onneksi olemme vielä tänä vuonna saaneet retkeillä ja kerätä muistoja. Lyhyitä metsäretkiä toki voimme vielä tehdä. Reiteille en välttämättä välitä enää lähteä ollenkaan, koska silloin hihnaliikuntaa tulee useimmiten turhan paljon. Mieluummin haluan noiden liikkuvan vapaana omaan tahtiinsa, emmekä kuitenkaan edes voisi mitään useiden kilometrien pituisia reittejä valita.

Enimmäkseen me ihan vain lenkkeilemme leppoisasti metsässä, se on ihan parasta liikuntaa koirille ja mielekästä meille kaikille. Eikä tarvitse pelkkiin pikapyrähdyksiin tyytyä, kun etenemme leppoisasti ja koirat saavat liikkua omaehtoisesti. Minä taas saatan välillä pysähtyä poimimaan sieniä, niitä nyt vaan ei voi jättää metsään, vaikka olisi ennalta niin päättänytkin, kun haluaisi ajanpuutteen takia välttää niiden putsaus- ja valmistusrumban. Ihan kotikulmilla ei kunnon metsää ole, ja tylsästi joutuu myös pitämään koiria aika paljon hihnassa, mutta onneksi ei kuitenkaan tarvitse asfaltilla tehdä lenkkejä täälläkään.

Syyskuussa olimme metsäretkellä ennestään tutussa metsässä, jossa kuitenkin suunnistimme vähän eri alueelle kuin yleensä ja katsastimme kaksi uutta lampea, joille oli melko lyhyt matka. Olisin halunnut kävellä vielä kolmannelle, jonne olisi ollut enää vain kilometrin matka ja jossa olisi ollut laavu, mutta ei Vinskin kanssa uskaltanut pidentää retkeä enää yhtään, kun siitä olisi kuitenkin tullut kaksi kilometriä lisää käveltävää.

Siitä tuo oli vähän tylsä retki, että jouduin pitämään koiria aika paljon hihnassa erityisesti lampien läheisyydessä, etteivät ne olisi rynnänneet lampeen. Uiminen kun ei kuulunut päivän agendaan. Pidimme yhden pidemmän ja kaksi lyhyempää taukoa, ettei yhtäjaksoista liikuntaa tulisi paljon. Vinski oli hyvin energinen ja hyvin liikkuva vielä retken lopussakin.

Muutama viikko sitten kävimme tutussa metsässä lenkillä ja jäljestämässä. Alueella oli tiedote siitä, että viikonloppuna siellä järjestetään jälkikoe eikä alueella saisi silloin liikkua. Mitenköhän kävi, kun sää oli koepäivänä hyvä ja metsät täynnä sieniä... Me saatoimme hyvillä mielin käyttää aluetta, koska kokeeseen oli vielä monta päivää. Alueella oli jo janat ja esineruudun paikka merkittynä. Tämän lähemmäksi koetilannetta eivät meidän pojat koskaan pk:ssa pääse! Jälkensä ne ajoivat taas suurella innolla ja taitavasti. 

Oli hieman nostalginen fiilis katsoa valmiiksi merkattua janan paikkaa ja muistella miltä tuntui ennen koesuoritusta katsoa janaa ja miettiä, että millainen jälki siellä meitä odottaa, mihin suuntaan jälki mahtaa janalta lähteä ja ottaako koira sen heti oikeaan suuntaan vai huudetaanko meidät takaisin janalle. Tuossa metsässä en koskaan kokeessa ollut, mutta monet jäljet siellä on eri koirilla ajettu, ja kouluttajan ominaisuudessa vedin siellä myös muutamat ryhmätreenit.

Siitä on jo niin kauan, kun viimeksi olin jälkikokeessa. Kuuden eri koiran kanssa sain sen kokea, viimeisten kolmen koiran kanssa en enää. Ei aina käy niin kuin suunnittelee ja toivoo. Minulla oli pitkään vahva jälkiharrastajan identiteetti, mutta nyt se on jo vähän haalistunut. Ei se koskaan kokonaan katoa vaan tulee aina olemaan osa minua. Oli se niin rakas laji, ja vieläkin olen saanut sitä höntsäilymielessä tehdä. Jälkikokeiden maailmasta ja tavoitteellisesta treenaamisesta vain olen täysin vieroittunut, enkä seuraa tätä aihepiiriä edes somessa sen enempää kuin mitä sattumalta silmiin osuu.  

Oli tuskallinen, pitkä ja mutkikas prosessi irtautua aktiiviharrastajan identiteetistä niin pk-jutujen kuin muiden lajienkin osalta. Draaman aikana sitten omaksuin suolistosairaan koiran omistajan identiteetin. Draaman kuoltua jatkoin yhä sairauteen liittyvien fb-ryhmien lukemista, koska se maailma oli tullut niin tutuksi. Seuraan ryhmiä yhä, mutta en lue niitä yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ehkä jonain päivänä eroan ryhmistä kokonaan. Jotkut eroavat heti oman koiran kuoleman jälkeen, koska ryhmien seuraaminen tekee liian kipeää tai tuntuu siinä vaiheessa turhalta, mutta me ihmiset olemme erilaisia. Minä en kokenut tarvetta heti irtautua, ja olen myös hyvin tiedonhaluinen. Sekin maailma tulee aina olemaan osa minua, vaikka olen saanut siihen jo hieman etäisyyttä.

Vinskin kanssa mennään nyt päivä kerrallaan, ja toivotaan vielä monia hyviä ja onnellisia päiviä sille. Se on oma höpsö itsensä, iloinen ja energinen aina silloin kun jotain tapahtuu. Kotona se vanhojen koirien tapaan lepää paljon. 

Vaikeita päätöksiä voi tulla eteen. Entä jos esimerkiksi Meibomin rauhaskasvain äkkiä kasvaa sellaiseksi, että se pitäisi leikata? Se ei ole mikään iso leikkaus, mutta anestesiassa on omat riskinsä, ja sitten on kaikki nuo muut vaivat, joiden takia leikkaus ei välttämättä toisi juurikaan (jos ollenkaan) lisää elinaikaa. Eläinlääkäri myös jo huomautti, ettei Meibomin rauhaskasvain todellakaan ole se suurin ongelma, ja suhtautui hieman pessimistisesti Vinskin elinajanodotteeseen muiden vaivojen takia.

Reiden kasvain on iso huoli, eikä sille ole paljon tehtävissä. Sijainnin takia sen leikkaushoito olisi haastavaa, eikä koko kasvainta välttämättä koskaan saataisi poistettua. CT-kuvat pitäisi ensin ottaa sen selvittämiseksi, että kannattaako leikkausta yrittää ja minkä verran ehkä saataisiin pois. Tuollaista prosessia en kuitenkaan edes harkitse, kun kyseessä on vanha koira, jolla on useampi terveysongelma. Voi vain toivoa, ettei reiden kasvain ihan heti kiihdytä tästä kasvuaan vaan Vinski pärjäisi vielä jonkin aikaa sen kanssa.

Olisipa laumassa nuori koira tuomassa elämää ja jatkuvuutta. Nyt todellakin kostautuu se, että viimeiset kolme koiraa olivat sattuneesta syystä niin pienillä ikäeroilla. Identiteettikriisejä tässä on jo podettu, mutta pahin niistä on sittenkin vasta edessä. Nyt kuitenkin saan vielä nauttia kahden koiran seurasta, ja koirillakin on koiramaista seuraa toisistaan. Miten pitkään, sitä ei kukaan voi täsmällisesti ennustaa, mutta ei elämä koskaan ole ennustettavaa muutenkaan.