Mennyttä ja nykyisyyttä

Joulu ja uusivuosikin sitten menivät jo. Jouluaatoksi tuli sopivasti pakkasta, aurinkoa ja hankikanto vesisateiden jälkeen, ja koirille joulun kohokohta olikin päästä pellolle kirmailemaan ja piehtaroimaan. 

Vinski ja joulupäivän piparkakkutalo

Aiemmin joulukuussa näytti siltä, että saadaan suorastaan satumainen joulu, kun lunta alkoi olla jo yli puoli metriä ja oli hyvin kaunista. Mutta niin vain jouluviikon vesisateet lässäyttivät kaiken. Inhoan talvessa juuri tätä sään sahaamista edestakaisin, ensin tulee lunta ja sitten vettä ja sitten pakkasta ja sitten sama uudestaan. Pahimmillaan talvikaudella on melkein koko ajan liukasta, lenkit ovat yhtä tuskaa ja noiden selkävaivaisten puolesta saa ihan oikeasti pelätä. 

Vinskin selkävaivaan liukkaus ja talviset olosuhteet vaikuttavat selkeästi. Sulan maan aikana öistä allepissailua on esiintynyt vain hyvin harvoin, on mennyt kuukausiakin ilman että tippaakaan on karannut, mutta talvikaudella pissailua esiintyy enemmän. Nytkin se joulun alla alkoi taas kuukausien tauon jälkeen. 

Vinski on aina vastannut hyvin huollossa käyntiin, pissailu on loppunut yleensä heti osteopaatilla tai kraniohoidossa käymisen jälkeen, myös laser on auttanut. Joskus vaikutus on ollut vain hetkellinen, joskus pitkäaikainen. Nyt Vinski kävi ennen joulua kraniohoidossa ja uudenvuoden jälkeen laserissa, eikä pissailu tällä kertaa kokonaan loppunut silti. Kunhan nyt pysyisi aisoissa, määrällisesti Vinski ei paljon ole nyt pissaillut.

Akupunktiota ajattelin kokeilla Vinskille seuraavaksi, ja täytyy varmaan myös kysellä peruutusaikaa meidän osteopaatille, kun meillä on varattuna hänelle seuraava aika vasta huhtikuulle. Peruutusaikaa ei varmaan ole helppo saada, koska osteopaatti on vähentänyt niin paljon töitään ja on aina muutenkin ollut hyvin kysytty. 

Vinski itse ei pissailusta kärsi, se ei sitä edes huomaa, eikä kipujakaan näytä olevan. Kovin on reipas, liikkuvainen, iloinen ja rento poika hän. Varuiksi Vinski sai kuurin Norocarpia, mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta mihinkään. Se on näköjään pienestä kiinni, että hermotus ottaa itseensä ja aiheuttaa pissan valumista, ja sekin, missä määrin ja miten pitkään se vastaa huoltoon.

Usein olen leikitellyt ajatuksella, että muuttaisin jonnekin sen verran pohjoisempaan, ettei sää sahaa talvella näin paljon, tai ehkä vieläkin mieluummin jonnekin tarpeeksi etelään, vaikkapa Välimerelle, missä ei lunta edes ole. Sen verran rajoittavaa ja tuskastuttavaa liukkaus on, ja maastotkin saattavat olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kulkukelvottomia. Hyvähän se on haaveita olla, toteutus on asia erikseen.

Jouluna tuli katseltua elokuvia ja ohjelmia, mm. Pelastuskoirat-sarjan jaksoja. Oli mielenkiintoista ja muistutti taas siitä, miten mahtavia koirat ovat. Pelastustoiminta on raskasta, monipuolista, kiehtovaa ja tärkeää. Harkitsin sitä itsekin välillä silloin, kun laumassa vielä oli aktiivisia pk-koiria, mutta on varmaan kaikille parempi, etten siihen ryhtynyt, koska saatan helposti eksyä pelkästään kauppakeskuksen sokkeloihin. 

Tuli myös taas elävästi mieleen kasvattini Jami, joka palautui minulle vajaan kolmen vuoden iässä omistajan elämänmuutoksen ja pitovaikeuksien takia uutta kotia etsimään. Sellainen löytyi, ja tässä kodissa Jamista tuli pelastuskoira, joka oli mukana etsimässä kadonneita ihmisiä ja lemmikkieläimiä, ja se myös löysi molempia. Se kävi myös muutamat pelastuskoirien MM-kisat. Aivan mahtava koira ja suuri persoona. Jamin pojasta tuli sittemmin rajakoira, ja ainakin yksi sen pennuista löysi tiensä isänsä tavoin pelastuskoiratoimintaan. 

Ilman kodinvaihtoa Jamin ominaisuudet olisivat menneet hukkaan, eikä se koskaan olisi myöskään saanut jälkeläisiä. Niin monesti asiat ovat kohtalon oikuista ja sattumasta kiinni. Teetin Jamille myös terveystutkimukset sen palauduttua minulle, ja sekin on hauska muisto. Kuvannut eläinlääkäri totesi, että harvoin näkee näin priimoja lonkkia, tätä kannattaisi lonkkien puolesta käyttää jalostukseen. Kennelliiton lausunnossa luki erikseen: Hienot lonkat! Joten kyllä A-lonkissakin on eroja. Jamin vanhemmilla oli myös lonkat luokkaa A1, ja kaikilla Jamin tutkituilla jälkeläisillä oli A-lonkat, joten omena ei pudonnut kauas puusta tässä tapauksessa. 

Koira toki on aina kokonaisuus, eikä se pärjätäkseen tarvitse juuri kaikkein priimoimpia lonkkia, mutta perimään ja terveyteen liittyviä asioita on mielenkiintoista pohtia. Eivät priimat lonkat Jamiakaan siinä vaiheessa auttaneet, kun sen kohtaloksi koitui täysin yllättäen sydänsairaus 9-vuotiaana. Se ehti olla uudessa kodissa kuusi vuotta, kuten Draamakin aikanaan, mutta se saavutti siinä ajassa paljon. 

Edelliset kaksi joulua meidän laumalta kuluivat muuttopuuhien parissa, kun muutot olivat molemmilla kerroilla heti välipäivinä, joten nyt saimme vihdoinkin rauhoittua kunnolla joulunviettoon, eikä tarvinnut elää muuttolaatikoiden keskellä työn touhussa. Ensimmäinen näistä muutoista oli sentään omasta päätöksestä tehty, mutta toinen ei. Ei kyllä olisi ollut se ensimmäinenkään, jos minulle olisi kerrottu kaikki faktat ajoissa. Emme ehtineet kunnolla edes muuttaa vielä, kun selvisi, ettei kyseiseen paikkaan ehkä voi jäädä vuodeksikaan. Myöhemmin olimme hetken siinä tiedossa, että voimme sittenkin jäädä niin pitkäksi aikaa kuin lystäämme. Mutta sitten kaikki taas keikahti päälaelleen ja selvisi, että vuoden loppuun mennessä on lähdettävä. 

En koskaan ilman erittäin painavaa syytä muuttaisi minnekään tietoisesti vain vuodeksi, en edes unelmieni asuntoon. Jos olisin tiennyt asian jo ennen muuttopäätöstä, niin olisin jäänyt rauhassa asumaan entiseen asuntoon, kunnes olisi löytynyt sellainen parempi asunto, jonne voi asettua pitkäaikaisesti. Olin syvästi huolissani erityisesti Draamasta, koska se oli oireillut edellisen muuttomme jälkeen niin pitkäkestoisesti ja ajoittain vaikeasti, ja joutui näin pian muuttamaan uudestaan. Suolistosairaan koiran kohdalla ei venettä olisi vara keikuttaa turhan takia.

Oma lukunsa oli se, että uuden asunnon etsimiseen jäi lopulta aivan liian vähän aikaa. Alkuajat etsin sinnikkäästi asuntoa, joka olisi maantasalla ja jossa olisi oma uloskäynti, kuten aiemmissakin asunnoissa, mutta lopulta oli pakko tinkiä tästä periaatteesta, koska en kadullekaan halunnut koirien kanssa joutua, ja tarjonta oli meidän kannalta huonoa. Yhtä rivitaloa peräti pääsin katsomaan meidän entiseen asuinkuntaan, mutta haistoin asunnossa jopa maskin läpi hyvin selkeästi tunkkaisen, pistävän hajun, joten ei siitä olisi meille kodiksi ollut. 

Maantasalle emme sitten tosiaan päässeet, vaan uuteen kämppään oli jyrkät 18 askelman portaat. Mutta hissi sentään oli, eikä muuttomatka ollut pitkä. Pihalta pääsi metsäpolkua pitkin hiekkatielle lenkille. Kunnollista metsää ei ihan vieressä ollut, mutta pikkuisia metsiä sentään. Lähipuistosta tuli pian koirien lempparipaikka, ja puiston ja metsän välissä virtasi ennestään tuttu joki.

Puistolenkillä pari viikkoa muuton jälkeen

Me oltais lähdössä lenkille, haloo!

Tällä kertaa osasin varautua Draaman stressireaktioon, ja se sai kaulaansa Adaptil-pannan hyvissä ajoin ennen muuttoa, suolistosairauden lääkitys pidettiin maksimaalisella teholla, rutiinit pidettiin niin täsmällisinä kuin muuton keskellä pystyi, ja kävimme myös ennen muuttoa lenkkeilemässä uuden kodin ympäristössä. Muutto sujuikin Draaman osalta edellistä paremmin, vaikka oireilua sitten viiveellä tulikin.

Pojat sen sijaan kehittivät rappukäytävästä itselleen ylitsepääsemättömän ongelman. Ne kulkivat kyllä uuteen asuntoon reippaasti sisään ensimmäisellä kerralla, mutta jo ensimmäinen uloslähtö oli ongelma. Kipi lähti tapansa mukaan ovesta iloisesti ja vauhdilla henkselit paukkuen, mutta vastassa olikin liukas käytävä, kun se aiemmissa asunnoissa oli tottunut pitävämpään maahan tassujen alla koko edeltävän elämänsä ajan. Kipi järkyttyi tästä niin, ettei olisi halunnut kulkea rapussa ollenkaan, ja tartutti epäluulonsa myös Vinskiin. Draama sen sijaan kulki käytävässä suvereenisti varmoin jaloin ja ihmetteli, että mikä tässä nyt pojilla maksaa, päivänselvässä jutussa.

En tarkkaan muista, miten lopulta sain pojat silloin alussa ulos ja takaisin sisään. Pahaksi onneksi hissiin päästäkseen oli kuljettava pitkästi käytävää pitkin. Sen muistan, että kävin heti ensimmäisenä päivänä ostamassa tosi pitkän käytävämaton, jonka laitoín aina ennen uloslähtöä käytävään ja houkuttelin pojat kulkemaan sitä pitkin. Koko matkalle matto ei yltänyt, ja uloslähdöt olivat yhä hankalia, kun pojat ensin epäröivät ovella ja sitten kulkivat kyyryssä seiniä pitkin naapureiden ovia kolistellen ja stoppeja tehden hissille ja hissiltä ulko-ovelle. Olin ihan epätoivoinen ja kettuuntunut, kun emme enää saaneet asua maantasalla. Kokeilin pojille myös jarrusukkia ja erilaisia aineita tassunpohjiin, mutta niistä ei apua ollut.

Aika ja kärsivällisyys auttoivat jonkin verran ensimmäisinä päivinä, mutta pyysin silti avuksi myös lähellä asuvan kouluaikaisen kaverin, joka on eläintenkouluttaja. Läheltä katsoen kun ei aina huomaa kaikkea. Hän tuli katsomaan meidän rapussa kulkemista, ja kertasimme toimintatapoja. Hän neuvoi meitä hengailemaan rapussa välillä ihan muuten vaan, ja hän myös huomasi, että minun kannattaisi hissistä poistuessa jäädä kaikessa rauhassa seisomaan ja odottamaan poikia ja luottaa siihen, että hissi kyllä odottaa eikä ihan heti kurista koiria ovensa väliin. Tämän jälkeen tilanne helpotti lisää ja heivasin maton lopullisesti.

Nykyään rapussa kulkeminen on niin luontevaa, ettei sitä edes juuri ajattele. Se kyllä vähän hirvittää, kun koko ajan pelotellaan sähkökatkoilla. Millä me sitten ulos ja takaisin kotiin pääsemme? Tai jos hissi on rikki tai remontissa? Ei myöskään ole mikään kiva ajatus jäädä jumiin hissiin sähkökatkon yllättäessä... 

Etenkään Vinski ei saisi osteopaatinkaan mielestä enää kulkea portaissa juuri ollenkaan, eikä se kyllä suostukaan. Kokeilin portaita molemmilla pojilla, ja Kipi kyllä meni ne, koheltamista vain piti vähän hillitä. Vinski ei suostunut yrittämään alaspäin menemistä ollenkaan, se heittäytyi kauhuissaan lattialle ja teki kertakaikkisen stopin. Ylös se suostui menemään pari askelta, ei sen enempää. Olemme kokeilleet myöhemmin muutaman kerran uudestaan, mutta tulos on aina sama. Vinskin tuntien tiedän, että olisi tosi pitkällinen prosessi saada tilanne paremmaksi. En enää edes yritä, kun ei tuo portaissa kulkeminen muutenkaan suotavaa sille ole. Hätätilanteita ajatellen se vain olisi tarpeellinen taito, mutta nyt jää ainoaksi keinoksi ottaa kauhusta jäykkä 22 kg painava koira jollain ilveellä kainaloon, jos pakkotilanne tulee, ja ulkoiluttaa pojat sitten erikseen. Erilaisissa ulkoportaissahan Vinski on koko ikänsä kulkenut hyvin, se menee ne halutessaan vaikka takaperin, epäluulo kohdistuu nyt nimenomaan näihin rappukäytävän portaisiin.

Se riepoo kyllä vähän vieläkin, ettei sitä maantasan kämppää löytynyt, olisi niin paljon helpompaa koirien kanssa, kun voisi astua omasta ovesta suoraan ulos. Muuten ei itseäni niin kauheasti enää hetkauta asua vaihteeksi näin, eikä omasta puolesta edes haittaisi, vaikkei hissi toimisi, kun muutenkin käytän mieluummin portaita kulkiessani ilman koiria. Mutta kun ne koiratkin on ulos saatava monta kertaa päivässä.

Olemme solahtaneet näihin kuvioihin noin muuten ihan hyvin, vaikka pojat ovat syntyneet maalla ja eläneet siellä sen jälkeen minunkin kanssani pitkään. Draamakin sopeutui hienosti uusiin kuvioihin, ei sen stressireaktio näissä tilanteissa näkynyt päällepäin muuten kuin lisääntyneinä sairauden oireina. Sen päätin muuton jälkeen, että ihan heti emme pois lähde, vaikkei asunto ihanteellinen ollutkaan. Etenkään vuodenvaihteessa en aikonut vähään aikaan, jos enää koskaan, muuttaa. Draamalle eritoten en muutenkaan halunnut taas kerran uutta muuttoa, mutta tämä sitten jäi muutenkin sen viimeiseksi kodiksi.

Alla olevissa kuvissa on Draama viime maalis- ja huhtikuussa. Ne lumet jäivät sen viimeisiksi.

Selvisin Draaman syntymäpäivästä joulukuussa suhteellisen hyvin, vaikka haikeita mietteitä olikin pitkin päivää. Pahin paikka oli se, kun some muistutti sen menneistä syntymäpäivistä ja siitä, että sen kaikki sisarukset saivat yhä omaa synttäriään juhlia. Sisaruksille tietenkin toivon kaikkea hyvää ja pitkää ikää, mutta pahaltahan se tuntuu, kun Draama ainoana puuttuu siitä joukosta. Some on usein muutenkin niin monella tapaa vähän paha paikka. 

Olin myös hommannut meille syntymäpäiväksi ylimääräistä ohjelmaa, joka sai ajatukset osittain muualle. Seikkailimme Helsingin keskustassa, ja Vinski kävi siellä rokotuksilla Draaman luottolääkärillä, ja kotiin ajelimmekin sitten hirmuisessa lumimyräkässä hissuksiin (no sitä myräkkää en kyllä ollut tilannut, ihan pyytämättä tuli). Liian pian Draaman poismenon jälkeen en olisi helposti pystynyt sen omalle lääkärille menemään, koska lopetusmuistojen käsittelykin oli silloin niin alkutekijöissään vielä. Nyt sinne oli jo luontevaa mennä, ja Kipi oli siellä jo aiemmin syksyllä käynyt myös. 

Ajatuksissa Draama yhä on joka päivä monta kertaa, mutta suru ei enää viillä ihan niin syvältä kuin alussa. Takapakkia voi aina tulla, sen tiedostan. Lähes puoli vuotta Jipon poismenon jälkeen huomaan kirjoittaneeni blogiin, että toisinaan surua ja kaipausta on enemmän kuin eilen oli. Ja kyllä vuosia sitten poismenneitäkin yhä ajattelee kaipauksella, mutta ne eivät pyöri mielessä koko aikaa samalla tapaa kuin hiljattain poismenneet. Jokaisen poismenon jälkeen on ollut oma prosessinsa työstää asiaa. Surutyön lisäksi on joutunut keräämään palapelin palasia uudestaan kokoon, vaikka osa paloista puuttuu, ja arki on muuttunut pysyvästi. Silloin on vain toivonut, että kunpa kukaan muu ei liian pian lähtisi, on se sen verran raskas prosessi aina ja elämä mullistuu joka kerta.

Me ihmiset käsittelemme asioita eri tavalla, ja jotkut eivät esimerkiksi pysty katsomaan edesmenneen lemmikin kuvia pitkään aikaan. Minä sen sijaan melkein vimmaisesti kaivoin kuvia Draamasta joka paikasta pian sen poismenon jälkeen, myös rikkinäisen vanhan läppärin uumenista ja vanhoilta muistikorteilta. Ensimmäiset viikot myös juoksentelin pitkin maita ja mantuja, kun en halunnut olla kotona pitkiä aikoja kerrallaan. Kuuntelin usein tilanteeseen sopivaa surumielistä musiikkia ja luin yhä uudestaan erään sähköpostin ja siinä olevan runon. Sitten jossain vaiheessa aloin taas viihtyä kotona ja nuo muutkin asiat vähän hiipuivat vähitellen. Mutta yhä jos kuulen samantyyppistä musiikkia tai jos joskus luen kyseisen sähköpostin runoineen, niin se menee tunteisiin. Tulee varmaan aina menemään.

Luulen, että Draaman syntymäpäivä tulee olemaan vähän haikea niin pitkään, kun se ikävuosiensa perusteella voisi olla elossa. Jipon syntymästä tuli huhtikuussa kuluneeksi 20 vuotta, enkä heti sinä päivänä edes muistanut, että on sen syntymäpäivä. Mutta siis 20 vuotta, miten voi olla! Aika kuluu hurjan nopeasti, ei pysy edes perässä.

Jipon kuoltua surin sitäkin, että se lähti paljon nuorempana kuin aiemmat bordercollieni. Draama sitten lähti vielä paljon sitä nuorempana. Molemmat olivat suurella sydämellä ja intohimolla työtä tekeviä koiria, ja niiden olemuksessa oli jotain samaa, vaikka muuten ne olivat luonteeltaan aika erilaisia. Molempien lähtö oli kova paikka, mutta lähdön jälkeinen elämäntilanne oli kovin erilainen. Jipon kuollessa Kipi oli vasta puolivuotias, Vinski neljä ja Snoopy kymmenen. Touhua ja tulevaisuuden näkymiä riitti. Draaman lähdettyä laumaan ei jäänyt yhtään nuorta eikä harrastavaa koiraa, vain valtava aukko ja tylsät tulevaisuudennäkymät.

Otin hiljattain vihdoinkin Draaman valjaat kokeiluun Kipille, eikä se vastoin oletuksiani vetänyt niissä yhtään niin paljon kuin pelkäsin, joten se saa nyt välillä käyttää niitä. Oma mieli yritti tässä laittaa vähän hanttiin. Valjaat näyttivät jotenkin vääriltä Kipin yllä, kun Draama ehti käyttää niitä monta vuotta, ne kuuluvat yhteen nimenomaan Draaman kanssa. Mutta ei hyviä valjaita viitsi loputtomiin naulassakaan ilman käyttöä roikottaa. Vaatteiden käyttämisessä on vähän sama, että Draamalla eniten käytössä olleet vaatteet näyttävät vääriltä poikien päällä, mutta eivät niin selvästi kuin valjaat, jotka olivat sataprosenttisesti vain ja ainoastaan Draaman.

Joskus on käynyt mielessä joku asia, jonka olisin halunnut Draaman kanssa toteuttaa sen eläessä. Aika harvoin onneksi, koska turhaahan se on, eikä meiltä jäänyt mitään oleellista tekemättä. Mutta mietin, miten kiva olisi ollut käyttää Draama vaikkapa smartDOG-testissä, se olisi ollut myös sille itselleen tosi mieleinen, toisin kuin sen ennen minulle tuloa käymä luonnetesti, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut odottamani kaltainen. Uskon, että esim. ongelmanratkaisukyky olisi Draamalla ollut hyvä.

Uskon myös tuntevani koirani aika hyvin, vaikka jotain uutta voisi tuollaisesta testistä oppiakin. Vinskin osalta luulen, että sen tunnollisuus eli halu välttää virheitä tulisi testissä erittäin hyvin esille. Vinskihän vaikuttaa joskus jopa vähän tyhmältä, mutta ei se oikeasti niin tyhmä ole, se haluaa välttää virheiden tekemistä, vaikkei sitä koskaan ole niistä edes rangaistu. Se takertuu mielellään valmiisiin tuttuihin kaavoihin, vaikka sitä ohjeistettaisiin tekemään toisin. Ja sitten se tekee niitä virheitä juuri siksi, että yrittää välttää niitä, tai se saattaa jättää tekemättä jonkun asian kokonaan. Nämä koirien persoonallisuuteen ja kognitioon liittyvät asiat ovat mielenkiintoisia, ja on kiehtovaa, miten tieto niistä koko ajan lisääntyy. Tästä aiheesta oli juuri artikkelikin.

Syksyn aikana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni häätämään Giardiaa. Pojilla alkoi loppukesästä välillä olla löysyyttä, ja mietin, että Draama taisi jättää niille perinnöksi suolistovaivat. Osasin kyllä pian epäillä nimenomaan Giardiaa. Kun oireet aina muutaman hyvän päivän jälkeen uusivat, niin oli aika tehdä asialle jotain. Olisin voinut muuten yksinkertaisesti antaa pojille Axilur-kuurit ilman mitään lääkärikäyntiä, mutta Kipi sai nuorena Axilurista ikävän reaktion, kuolasi hulluna tuntikausia ja ripuloi, joten se ei tullut kyseeseen. Se oli siis vietävä lääkäriin, että se saisi antibioottikuurin mahdollista häätöä varten.

Päätin kiikuttaa Kipin Draaman lääkärille, jotta saisin samalla varmuuden siitä, oliko suolistossa mitään epäilyttävää. Otin kolmen päivän ulostenäytteen  mukaan, ja se lähetettiin laboratorioon. Suolisto ei tuntunut yhtään huolestuttavalta, vaikkei täysin moitteettomaltakaan, verikokeissa oli kaikki kunnossa. Labratulokset varmistivat Giardia-tartunnan, matoja ei todettu.

Draamaltahan tutkittiin uloste muutamaan kertaan vuosien mittaan, eikä sillä koskaan todettu matoja tai Giardiaa. Näin ollen sitä ei myöskään tarvinnut madottaa, mikä oli suoliston kannalta hyvä juttu. En madottanut poikiakaan enää viime vuosina, koska oletin, ettei niilläkään sitten todennäköisesti ole matoja. 

Oireetonta Giardiaakaan ei nykysuositusten mukaan tarvitse häätää, ja terveellä koiralla saattaa oma immuunipuolustus hoidella tartunnan. Koska pojat kuitenkin oireilivat säännöllisesti, niin niiden kohdalla häätö tehtiin. Kipi sai viikon kuurin Trikozolia, Vinski viisi päivää Axiluria. Somehan on täynnä pelottelua, että Giardian häätöön tarvitaan vähintään kymmenen päivää Axiluria eikä viisi päivää missään nimessä riitä. Päätin kuitenkin noudattaa eläinlääkärin ohjetta, tuskin hän sitä antaisi, jos se ei kellekään koskaan tepsisi. 

Häädön alussa ja lopussa koirat piti pestä desinfioivalla shampoolla. Kämpän siivosin, koirien pedit, hihnat ja pannat pesin. Kloriitilla en viitsinyt läträtä kuin ihan vähän eteisen ja kylppärin likaisimmissa nurkissa, sen haju käy henkeen liikaa. Jotkut pesevät kloriitilla koko kämpän, mutta ei vaan pysty. Ei Giardia muutenkaan kuiville lattiapinnoille ihan taloksi asetu.

Kuurin jälkeen ei kummallakaan enää ripulia ollut, jee! Reilun kuukauden päästä Vinskille sitten kerran löysyyttä tuli kahtena peräkkäisenä päivänä, ja rokotuskäynnillä sen uloste varuiksi tutkittiin, Giardiaa ei todettu. Eikä löysyyttä ole enää sen jälkeen ollut uudestaan, joten sen osalta näyttää viiden päivän Axilur todella tepsineen, ja Kipille puolestaan viikko Trikozolia. Ympäristöstä tuon riesan silti voi uudestaan saada myöhemmin, paskan määrä joka paikassa on vakio eli suuri.

Vinski tosiaan kävi rokotuksilla, turhan pitkä aika olikin edellisistä kulunut, mutta en niin pitänyt kiirettä, koska moneen kertaan rokotetulla vanhemmalla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita vaikka loppuiäksi. No tutkimattahan sitä ei silti voi varmasti tietää, ja rokotutin nyt vielä Vinskin, vaikkei hyödystä varmuutta olekaan, kun ei voi edes tietää, miten se selviää talven yli. Mutta eipä tuosta rokottamisesta nyt kauheasti haittaakaan ole kuin harvoissa tapauksissa. Ja eläinlääkärikin totesi, että se on hyvä siksikin, kun nykyään tuodaan niin paljon koiria ulkomailta. Selän lisäksi ei Vinskillä isompia ongelmia toistaiseksi ole, muutama harmittoman oloinen patti ja silmäluomessa pieni Meibomin rauhaskasvain, joiden tilannetta seurataan, ne ovat olleet jo pitkään. 

Uudenvuodenaattona oli kammottava, alla olevan kuvan mukainen lenkkeilykeli. Tuon pahimman jään kohdalta emme kyllä kävelleet vaan väistelimme aina pahimmat kohdat miten milloinkin. Näinä aikoina saa päivä ja lenkki kerrallaan katsoa, missä milloinkin voi kulkea. Silti sitä ei voi estää, että joskus koirilla jalat lipsuvat, ja tapaninpäivänä Vinski meni suojatiellä melkein nokalleen.

Nyt loppiaisena on ollut paukkupakkanen, mutta ensi viikolle luvataan taas lisää lunta, räntää, vesisadetta ja plussakelejä, joopa joo. Onneksi on nosework, sitä voi treenata kotona, jos lenkkeily menee mahdottomaksi. Ollaan me sitä treenattukin, vaikkei vielä ole tarvinnut mihinkään viiden minuutin lenkkeihin tyytyä.

Loppiaislenkin varrelta

Retkeilyä ja muistoja

Meidän pienen laumamme elämä on soljunut eteenpäin, vaikka Draama vielä paljon mielessä onkin ja ikävä läsnä nyt kun reilut kolme kuukautta on mennyt. Arjessa on tullut vieläkin tilanteita, joissa Draaman puuttuminen on tuntunut oudolta ja haikealta. Pojat esimerkiksi kävivät toissa viikolla osteopaatilla, ja tuntui vähän orvolta mennä vain niiden kanssa, kun Draama oli tärkein syy siellä käymiseen, sen herkälle kropalle kun juuri tämä huoltomuoto ja tämän osteopaatin tekemänä oli toimivin ratkaisu. Ja niin iloinen ja hoitomyönteinen Draama siellä aina oli. Aikaa kesällä varatessani se oli vielä elossa, eikä kukaan silloin vielä tiennyt, että sen aika oli käymässä vähiin. Osteopaatti ei sen poismenosta vielä tiennyt, joten siitä ja Draaman muista vaiheista tuli paljon juttua.  Pojilla oli jonkin verran laitettavaa, Kipillä lukkokin, mutta ne saatiin hyvin huollettua. Ja kyllä pojatkin ovat siellä aina hyvin innokkaita asiakkaita.

Syksyn aikana olemme aika paljon retkeilleet poikien kanssa. Pienimuotoisesti tietenkin, koska ei ikääntyvien selkävikaisten koirien kanssa mitään kymmenien kilometrien tai koko päivän saati useamman pituisia retkiä tehdä. Mutta kun välillä pitää evästauon, niin ei tarvitse ihan minilenkkiin tyytyä myöskään. Ja eväätkin voi nykyään jakaa koirien kanssa, kun niillä ei ole ruokarajoitteita.

Muutaman kerran olemme käyneet meidän entisillä kulmilla retkeilemässä. Ensimmäinen kerta ilman Draamaa oli erityisen haikea, koska edellisellä kerralla melko hiljattain se vielä oli ollut siellä mukana, ja tiesin, miten se olisi riemastunut sinne pääsemisestä. Ne seudut olivat sille erityisen rakkaita, kuten ovat minulle ja pojillekin. Draamakin ehti asua siellä reilut kolme vuotta eli kolmanneksen elämästään, me muut paljon pitempään. Mutta kyllä Draama yhä meidän mukana siellä kulki, sydämessä ja ajatuksissa. Ja mieleen tulivat myös muut edesmenneet koirat, jotka sinne tassunjälkensä jättivät ja joiden elämä tuli siellä asuessa päätökseensä, eli Jason, Nasta, Jippo ja Snoopy. Vain Netta ja Jessi eivät ehtineet siellä asua.

Entinen asuinpaikka näyttäytyy melkoisena satumaana siellä käydessä. Patikointireittejä joka suuntaan kilometreittäin, pehmeäpohjaista metsää, lampia, hiekkateitä. Ei asfalttia missään paitsi päätiellä, jossa emme lenkkeilleet koskaan. Ihanteellinen asuinpaikka selkävikaisille koirille. Siellä asuessa ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos, niin heti olivat käden ulottuvilla lenkkireitit ja jälkimaastot, marjat ja sienet. Meidän vakilenkkireitillä siellä asuessa ei välillä viikkokausiin tullut ketään muita vastaan. 

Siellä kaikki on niin tuttua. Tiedän, mistä kannattaa etsiä sieniä ja marjoja tai missä kohdassa kannattaa kulkea erityisen varovasti, kun olen siellä muutaman kerran nähnyt kyyn poikasia, yhden koppasin melkein marjaämpäriinkin mukaan. Senkin tiedän, että missä vain siellä voi kyyhyn törmätä, ja yleensä juuri silloin kun vähiten odottaa. En kyllä ymmärrä, miten talon edellinen asukas ei kertomansa mukaan kuudessa vuodessa nähnyt siellä yhtään kyytä... Tiedän myös, minne joutsenet kerääntyvät keväällä ja syksyllä ja missä kohtaa metsää liikkuu erityisen paljon peuroja ja hirviä. 

Alla olevissa kuvissa lauma lenkkeilee lähellä meidän entistä kotia, kolme vuotta sitten marraskuussa. Silloin olimme jo kolmisen kuukautta asuneet muualla.

Voihan home sentään, kun veit meiltä kodin, irtaimiston ja mieluisan asuinympäristön. Kyllä taajamassa silti puolensa on, vaikka maalla asuessa yksi pahimmista painajaisistani oli nykyisenkaltainen asumismuoto. Mutta maalla asuessa oli omat haasteensa. Ja nytkin on satumaahan tullut uusi särö, kun meidän entisen kodin lähimetsässä on tehty avo- ja harvennushakkuita. Ehkä on ihan hyvä, ettei tarvitse sitä näkyä joka päivä katsella.

Muuallakin olemme retkeilleet, meillä on melko lähellä paljon kivoja paikkoja. Vanhoissa paikoissa riittää aina uutta tutkittavaa ja on myös paikkoja, joissa emme ole ollenkaan vielä käyneet. Ja kyllä Draamaa on tullut muillakin retkillä ikävä, se rakasti kaikkea retkeilyä kuten me muutkin.

Voi olla, ettei Vinski enää pitkään voi retkillä mukana kulkea. Eikä Kipistäkään voi varma olla, ja aina voi itsellekin jotain sattua. Mutta siksikin olemme nyt retkeilleet kun vielä voimme, ei sitten tarvitse myöhemmin katua tekemättä jääneitä asioita.

Nämä kuvat ovat tämän syksyn retkiltä.

Pyhäinpäivänä sytytin kynttilän palamaan koko illaksi Draaman muistoksi. Sen poismenosta on sen verran lyhyt aika vielä, että se oli päällimmäisenä mielessä, mutta paloi se kynttilä myös muiden edesmenneiden eläinteni ja edesmenneiden sukulaisten ja tuttujen muistoksi. Kynttilä tuntui kaipaavan kuvaa seurakseen, ja koska Draamasta ei yhtään paperikuvaa ole, niin piti löytää korvaava tapa laittaa kuva hetkeksi esille. Valikoin kuolinpäivänä otetun kuvan. Haudoilla en lähtenyt kiertämään, koska suurella osalla eläimiäni ei sellaista ole, ja ihmiset taas on haudattu kuka minnekin. Eikä muisteluun hautaa tarvita.

Kesällä silti kävin erään kaverini haudalla muistelemassa yhdessä koettuja vaiheita, kun vihdoin vuosien jälkeen sain tietää mihin hänet oli haudattu. Asia jotenkin myös konkretisoitui, kun näin haudan. Törmäsin häneen aikoinaan sattumalta lenkillä Netan kanssa, ja osoittautui, että hänen koiransa oli omani siskopuoli, asuimme melkein naapureina ja olimme molemmat aloitelleet jälkiharrastusta. Siitä alkoivat meidän yhteiset lenkit, treenit ja muut puuhat. Hänestä tuli myös Netan apuohjaaja viestitreeneissä ja kisoissa, ja minä olin välillä hänen koiransa apuohjaaja. Harrastimme myös jälkeä, tottista ja agilityä, ja teimme kisamatkoja yhdessä. Koiraharrastukset olivat kyllä siitäkin kivoja, kun niiden kautta tuli monia mukavia tuttavuuksia.

Kerran kun ulkona satoi rankasti, niin ovikelloni soi yllättäen ja oven takana oli kaverini, joka naama loistaen sanoi, että nyt sinulla on elämäsi tilaisuus lähteä treenaamaan jälkeä sateessa. Tietenkin lähdin.  Kerran olimme uittamassa koiria ja lähdin uimapatjalla vähän kirittämään niitä, vaatteet päällä, koska en ollut uimaan menossa. Kaverin koira innostui tästä ja tarttui patjaan kiinni kuin saalisleluun, jolloin siitä lähti ilmat pihalle ja tipahdin järveen kaikki vaatteet päällä. Kaverin naurusta ei ollut tulla loppua. Hän oli mukana myös, kun hain Jessin kasvattajalta, ja niin paljossa muussakin vuosien mittaan. Nyt ovat poissa sekä kaveri että kasvattaja, turhan varhain lähtivät molemmat. Eipä sitä olisi silloin uskonut.

Poissa ovat myös koirat, jotka ovat olleet minulle ihan erityisellä tavalla läheisiä, sekä aktiiviset harrastusajat. Elämä on hyvin erilaista kuin ennen ja olen itsekin muuttunut. Varmaan joskus tulevaisuudessa voin hyvillä mielin, paremmin ja yksityiskohtaisemmin muistella kaikkia harrastusjuttuja kuin mihin nyt vielä kykenen. Kaikkea sitä oppimisen iloa, yhteyden tunnetta koiran kanssa, kommelluksia, mokia, onnistumisia, kisoja, leirejä ja seikkailuja. Ja kaikkea muutakin, mitä olen saanut koirien kanssa kokea.

Vinskille ja Kipille kuuluu ihan hyvää. Kipi täytti elokuussa yhdeksän vuotta, ja nyt ikä näkyy vähän jo naamastakin harmaina karvoina. Muuten se ei kyllä näy, ja ihmiset aina luulevat sitä nuoreksi koiraksi. Sen käytös on niin riehakasta ja iloista ja olemus nallemainen. Vinskin kuulo on vähän heikentynyt, ja se uppoutuu ulkona välillä vanhojen koirien tapaan omaan maailmaansa, joten sen perään saa katsoa entistä huolellisemmin, ettei se eksy laumasta. Vauhtikin on vähän hiljentynyt. Mutta on mahtavaa, että se vielä on saanut lenkkeillä ja retkeillä ja vointi on ollut hyvä. Se täyttää helmikuussa jo 13 vuotta ja on saanut elää pitkän ja hyvän elämän selkäviastaan huolimatta, kävi jatkossa miten kävi. Kipillä on ollut nuoresta asti vielä pahemmat selkäviat, ja on hienoa, että sekin on tänne asti selvinnyt noin liikkumiskykyisenä koirana. Tulevaa ei voi tietää, paitsi sen, että jonain päivänä jäljelle jää vain yksi ja sitten ei enää yhtäkään, ja se on pelottava ajatus se. En usko, että siihen voi valmistautua, se tulee joka tapauksessa shokkina.

Draaman kanssa oli usein raskasta, kun se sairasteli ja dramaattisia käänteitä riitti, mutta vielä raskaampaa on ollut ilman sitä. Se puuttuu niin paljon. Sen karismaattinen läsnäolo täytti huoneen, ja meillä oli erityinen yhteys. Viimeisistä ajoista muistan erityisesti sen, miten Draama lenkkeili suu korvissa ja keskittyi nauttimaan itselleen tärkeistä asioista.

Päällimmäisenä haluan muistaa nuo valoisat asiat, ja uskon, että niin Draamakin haluaisi. En silti koskaan kokonaan unohda synkkiäkään aikoja ja sitä jäätävää huolta, ahdistusta ja epätietoisuutta, joita silloin tunsin, se kaikki oli myös osa meidän elämää. Sellaisina aikoina haaveetkin kutistuvat entistä pienemmiksi, erilaisiksi, kun poissa on turvallinen arki ja entiset harrastukset. 

Yksi tärkeä, mutta yleensä toteutumaton haave synkkinä hetkinä oli, että kunpa joku kysyisi meidän kuulumisia ja haluaisi myös oikeasti kuulla vastauksen. Sellaisessa tilanteessa myös todella tarvitsisi tilaisuutta peilata asioita jonkun kanssa. Ja sitä tarvitsisi paljon useammin kuin pari kertaa vuodessa, koska kroonisen ja arvaamattoman sairauden kanssa eläminen on stressaava tilanne, joka ei mene ohi. Peilin kautta asiat näkee myös vähän eri näkökulmasta, ja ilman peiliä asioiden mittasuhteet saattavat joskus vääristyä. Synkät hetket voivat tuntua synkemmiltä kuin ne oikeasti ovat, ja jotkut yksityiskohdat voivat jäädä huomaamatta.

Kohtalollakin on melko kieroutunut huumorintaju sen suhteen, mitä kaikkea se kasaa aina kerralla tai monta kertaa peräkkäin niskaani. Näin on ollut viime vuosina, mutta näin oli myös silloin, kun Jippo sairasteli vuosia sitten. Erityisesti sairauden pahin vaihe oli täydellinen maanpäällinen helvetti, kun koira oli tuskainen ja levoton 24/7, valvoin yötkin sen kanssa, eikä kukaan osannut auttaa.

Samaan aikaan Jipon sairastumisen kanssa alkoi Jessi saada epileptisiä kohtauksia, jotka muutaman viikon päästä kilpistyivät status epilepticukseen, siitä päälle jääneisiin neurologisiin oireisiin, aivokasvaindiagnoosiin ja pikaiseen lopetukseen. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Jessi oli ollut hyväkuntoinen ja oireeton koira, samoin kuin Jippokin. Jessin kuoltua alkoi Jipon sairaudessa äärettömän raskas pahenemisvaihe. 

Samana syksynä olin itsekin hetken aikaa todella sairas, kun hampaan juurihoito meni pahasti pieleen ja kärvistelin korkeassa kuumeessa ja infernaalisissa kivuissa, joihin eivät vahvat kipulääkkeetkään auttaneet, ja toivoin pikaista kuolemaa. Pakotin itseni silti ruokkimaan koirat ja käyttämään ne ulkona, mutta pitkiä lenkkejä ei todellakaan tehty, kun hädin tuskin pysyin lyhyen lenkin ajan pystyssä. Toimin silloin seuran jälkikouluttajana ja jouduin perumaan koulutuksia, josta sain noottia koulutusvastaavalta. Totesin, että vähän paha rasti, kun en omiakaan koiria jaksa edes lenkittää. 

Niihin aikoihin myös jokainen uloslähtö oli pelottava ja stressaava, koska naapuritalossa asui isokokoinen sakemanni, joka välillä hyökkäsi salamana kulman takaa meidän pihalle ja suoraan koirien kimppuun, eikä sakun omistaja nähnyt asiassa mitään ongelmaa tai omaa syytä. Siellä emme hirveän pitkään asuneetkaan, vaikka tarkoitus oli. Ja oli silloin muitakin isosti kuormittavia asioita. Kohtalo nähtävästi halusi testata, tappaisiko tuollainen stressikuorma minut, ja taisimme molemmat olla yllättyneitä, kun niin ei käynyt.

Jipon sairastaessa tuntui kuin meidät olisi heitetty pimeään kuiluun tai vieraalle planeetalle pärjäämään aivan ypöyksin, muuten siellä ei ollut ristin sieluakaan. Treeni- ja kisakentillä vasta äsken loistanut koira muuttui täydellisen näkymättömäksi. Silloin meille ei ollut apua eläinlääkäreistäkään, joten valonkajoakaan ei synkkään kuiluumme koskaan yltänyt. Kävimme kaikkiaan viidellä eri lääkärillä ja kaikenlaista tutkittiin, mutta yksikään ei osannut vaivaa silloin diagnosoida. Vasta jälkikäteen diagnoosi selvisi osteopaatin ja uuden, kivunhoitoon erikoistuneen eläinlääkärin avulla. Ensimmäinen eläinlääkäri sairastumisen alussa oli ainoa, jolla oli täysin oikeansuuntaisia ajatuksia, mutta vaivan jatkuessa vaihdoimme lääkäriä, koska ko. kunnanlääkärillä ei ollut edes röntgeniä, ja sen jälkeen kaikki olivatkin sitten täysin kuutamolla.

Draaman kanssa sentään meillä oli apuna taitavat asiantuntijat. Meillä oli onni saada avuksemme ihania ja päteviä ammattilaisia, erityisesti meidän sisätautilääkäri ja osteopaatti. Ilman heitä emme olisi pärjänneet. Tärkeänä apuna olivat myös Draaman rankavaivoja hoitanut eläinlääkäri ja kraniohoitajat.

Olen jälkikäteen vielä kysellyt Draaman lääkäriltä mieltäni askarruttavista asioista ja saanut niihin selvennystä, mikä on samalla auttanut myös poismenon  prosessointia. Tietenkin jo Draaman eläessä kyselin aina lisätietoja, kun joku mietitytti. Minulle on tärkeää yrittää ymmärtää asioita ja taustoja. Myös osteopaatin kanssa puhuimme toissa viikolla Draamasta ja kuolemasta, ja se oli tärkeä keskustelu. Olen saanut uutta näkökulmaa tähänkin aiheeseen.

Olen myös tiedostanut ja hyväksynyt sen, etten saanut juuri sitä elämää Draaman kanssa, josta haaveilin ja jonka luulin saavani, mutta tehtäväkseni annettiin hoitaa sitä parhaani mukaan, jotta se pärjäisi niin hyvin kuin sen niistä lähtökohdista oli mahdollista pärjätä. Sen tehtävän hoidin. Välillä väsyin kovasti, mutta en silti missään vaiheessa ollut oikeasti luovuttamassa, koska ei Draamakaan ollut, ja suolistosairauden aiheuttamista aallonpohjista aina jossain vaiheessa taas noustiin. Ja nyt kun koko draaman kaari on eletty läpi, niin tuntuu, että todellakin kannatti sinnitellä. Kauniita muistoja jäi paljon, ja sain tuntea ihanan persoonan ja oppia uutta sen kanssa. Kun jäähyväisten aika tuli, niin jossiteltavaa ei jäänyt, ja viimeisistä ajoista jäi ihan erityisiä muistoja. Meidän elämä oli vähän erilaista, välillä turhankin dramaattista, mutta usein silti hyvää ja täyttä. Toisille vain sattuu vähän huonommat kortit elämässä.

En Vinskin ja Kipinkään kanssa saanut juuri sitä elämää, josta haaveilin. Se on silti selvä juttu, että koirat ovat tärkeitä ja rakkaita omana itsenään. Minusta sairaskin koira on aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin terveempi ja mahdollisesti harrastuksissa menestyvä koira. 

Olen huomannut kaikesta huolimatta ajattelevani, että jos se vain muuten mahdollista olisi, niin varmaankin ryhtyisin jossain vaiheessa varovasti harkitsemaan pojille pikkusiskoa. Ihan vain koiran paikkaa täyttämään, ilman valmiiksi mietittyjä tavoitteita. Ja se voisi olla myös aikuinen kotia vailla oleva koira, vaikka toisaalta olisi kivaa kokea vielä pentuaikakin, kun laumassa ei pentuja ole Kipin tulon jälkeen ollut, ja sekin oli tullessaan jo nelikuinen. Mutta ei se kaiken tapahtuneen jälkeen enää ole mahdollista, joten täytyy nyt nauttia poikien seurasta niin kauan kuin ne tuossa vielä ovat, ja ihmetellä mitä sitä sen jälkeen sitten tekisi. Toivottavasti saan pitää pojat tai edes toisen niistä vielä muutaman vuoden.

Ensi kuussa Draama täyttäisi kymmenen vuotta, jos olisi saanut elää. Olisin niin mielelläni nähnyt sen saavuttavan edes tämän merkkipaalun vielä, mutta sitä ei meille suotu. Draaman aika vain tuli jo täyteen, eikä se itse varmaan jäänyt syntymäpäiviensä määrää laskemaan, tärkeämpää on eletyn elämän sisältö. Mutta minulla tulee varmaankin olemaan hyvin haikea fiilis sen syntymäpäivänä.

En ole vielä raaskinut poistaa Draaman nimeä blogin otsikosta, ja miksi pitäisikään, kun se on vielä kulkenut mukana päivityksissä. Saattaa taas blogikin painua unholaan vähitellen, fiilispohjalta mennään. Nytkin palasin tänne pitkän tauon jälkeen vain käsittelemään Draaman poismenoa.

Loppuun vielä kuva viime kesäkuulta, kun trio oli vielä yhdessä. 💕

Lähdön jälkeen

Kuukausi on mennyt Draaman poismenosta. Se on aivan liian lyhyt aika siihen, että ikävä ja suru olisi vielä lieventynyt. Draama kulkee mukana ajatuksissa  koko ajan. Mietin usein myös viimeisiä hetkiä, ja sitä miten en muista niistä kaikkia yksityiskohtia. Muuten muistan kaiken hyvin, mutta ne tietyt pienet merkitykselliset yksityiskohdat jotka haluaisin myös muistaa, niin niitä en rekisteröinyt tarpeeksi hyvin kyetäkseni muistamaan. Olin sen verran onnistuneesti etäännyttänyt itseni siitä tilanteesta voidakseni olla Draamalle se turvallinen ihminen ja säilyttääkseni kommunikointikykyni eläinlääkärin suuntaan. 

Olen miettinyt, miten kiva olisi ollut tuntea Draama jo pentuna. Nyt se tuli elämääni aikuisena, jolla oli jo elettyä elämää takana, enkä tiedä tarkalleen millainen se oli pentuna. Joitain kuvia olen nähnyt, ja kuullut tarinoita sen tempauksista. Sillä oli taipumus hyökätä jukkapalmujen kimppuun, ja olen nähnyt kuvia runnellusta palmusta ja multaisista lattioista. Se oli varsin puuhakas pentu. Nuorihan Draama vielä oli minulle tullessaan, ja ehti seniori-ikäiseksi luonani, vaikka lähtikin aivan liian varhain. Sain kuitenkin kulkea sen kanssa merkittävän osan sen elämää.

Arjessa tulee eteen tilanteita, joissa tulee mieleen, miten Draama tästä nauttisi. Olimme esimerkiksi retkellä Iso-Valkeella, ja kaiken kivan keskellä oli haikea fiilis kun tiesin miten paljon Draama olisi riemastunut sinne pääsemisestä.

Draaman poismenon jälkeen pysähdyimme poikien kanssa vielä jonkin aikaa lenkillä aina Draaman lempipaikalle joen varrella. Kipi kävi innolla kahlaamassa siellä, mutta ei se paikka ollut sille yhtään niin merkityksellinen kuin se Draamalle oli. Vinski ei edes välittänyt kahlata, koska se ei uimamaisterina ymmärrä vesistöjä, joissa ei voi uida. Kumpikaan ei isommin rakastanut veden virtauksen katselemista kuten Draama. Lopulta Kipi alkoi menettää innostusta myös kahlaamiseen, joten lopetimme pysähtymisen siihen kohtaan kokonaan. Se oli Draaman oma juttu ja sellaiseksi se jää. Ei se minullekaan enää ole sama asia ilman Draamaa.

Kipillä taisi into kahlata joessa myös kummuta sen kilpailuhengestä. Kun se näki Draaman tekevän niin ja muutenkin nauttivan joesta, niin se halusi siitä oman osansa. Se on sillä tavalla hassu, ettei siitä aina tiedä, mikä on sen oma juttu ja mikä vain laumakäyttäytymistä. Se saattaa olla ihan eri koira kaksin minun kanssani. Lauman kanssa sillä on tarve esimerkiksi olla uimareissuilla aina vedessä ensimmäisenä, mutta oikeasti se ei ole mikään uimamaisteri ollenkaan. Kerran sen ollessa nuorempi olin sen kanssa kahdestaan treeneissä, ja kotimatkalla pysähdyin uittamaan sitä. Kuvittelin tarjoavani sille laatuaikaa järvellä ilman muita koiria, mutta mitä vielä. Kipi katsoi minua vähän hölmistyneenä ja kysyvästi, että mitä me täällä tehdään? Ei sillä ollut mitään mielenkiintoa mennä veteen ollenkaan, vaikka lauman yhteisillä uimareissuilla se oli joka kerta juossut täyttä häkää suoraan veteen. Omituinen pieni koira. 

Tavarat muistuttavat myös. Miksi edes tavarat säilyvät usein niin paljon pitempään kuin elävät olennot? Sitä olen useinkin pohtinut. Draaman valjaat roikkuvat yhä naulassa, enkä tiedä mitä niille tekisi. Kipille niitä ei voi antaa, koska se vetää valjaissa kuin peijooni. Vinskikään ei niitä tarvitse. Draama itsekään ei niitä loppuaikoina enää käyttänyt, koska valjaat osuivat juuri kasvaimen kohdalle. Lisäksi on takit, ruokakuppi, kongit, jne. Lääkkeitäkin tietenkin jäi, ja on tylsää, kun ei edes noita arvokkaampia voi laillisesti luovuttaa eteenpäin. Kaapissa oli myös odottamassa jo uudet pehmolelut Draaman leikkejä varten. Pojat eivät niillä leiki, mutta Draamaa varten piti säännöllisesti hankkia uudet, kun ne eivät kauan sen leikkejä kestäneet. Nyt se ei ehtinyt edes käyttää niitä entisiä loppuun. Ei ole enää ketään, joka silmät loistaen ja suu korvissa toisi minulle leluja leikin toivossa. Ja aina minä Draaman kanssa leikin kun se halusi, ei se mitenkään liian usein halunnut. Ymmärsin hyvin miten arvokkaita ne hetket olivat.

Pian Draaman poismenon jälkeen kohtasimme lenkillä naapuritalon kohdalla pikkutytön, joka usein oli silittänyt koiria. Nyt hän tuli taas kysymään lupaa silittää, ja kysyi samalla, missä se kolmas on. Vastauksen kuultuaan kääntyivät tytön suupielet hetkeksi alaspäin. 

Käytin Vinskiä kraniohoidossa muutama päivä Draaman poismenon jälkeen, ja hoitaja kysyi iloisesti mitä teille kuuluu, luullen Vinskiä siinä vaiheessa Draamaksi. Kerroin että kyseessä on eri koira, ettei Draamaa enää ollut ja että sillä oli ollut juurikin kasvain kuten kraniohoitaja itsekin oli arvellut. Sitten juttelimmekin aika paljon Draamasta. Ja tiedän, että näitä tilanteita tulee lisää, eivät kaikki vielä Draaman poismenosta tiedä. Osteopaattikaan ei tiedä, ja arvaan, että keskustelusta tulee pitkä kun sinne myöhemmin syksyllä menemme. Draama oli tärkein syy miksi osteopaatilla aina kävimme, sen kroppaa ei voinut kuka tahansa hoitaa ja se vastasi osteopaatin käsittelyyn hyvin. Puhun Draamasta ihan mielelläni, koska siten saan itse myös työstettyä asiaa, mutta jotkut kohtaamiset voivat olla raskaampia, jos toinen osapuoli kovasti yllättyy ja tyrmistyy ja menen liikaa siihen tunteeseen mukaan.

Lenkkeily on nykyään erilaista kahden koiran kanssa. Kaksi tuntuu hirveän vähältä. Eihän minulla ole ollut näin vähän koiria vuoden 1995 jälkeen! Draaman takia aina väistimme lenkeillä muita koiria, koska en halunnut stressata sitä. Nyt emme enää väistele ja maailma näyttäytyy aivan erilaisena. On tietenkin kätevää, kun ei tarvitse vaihtaa suuntaa tai etsiä väistämispaikkaa, mutta kyllä väistelyssä oli puolensakin. Ihan eri tavalla törmää nyt kummallisiin tilanteisiin. On räyhääviä koiria, on omalaatuisia omistajia. Jotkut eivät edes yritä ottaa koiria käsiin, jotkut eivät siihen pysty, jotkut tekevät muuten vaan kaikkea outoa. Onneksi aika paljon on myös ongelmattomia ohituksia. 

On pysäyttävää tajuta, ettei näitä kahtakaan koiraa enää loputtomiin ole. Että niillä on jo ikää, ne ovat selkävikaisia, ja parhaassakin tapauksessa niiden aika loppuu muutaman vuoden sisällä. Järjestys oli vähän väärä nyt, kun Draama lähti ennen Vinskiä. On pelottava ajatus, että jonain päivänä jäljelle jää vain yksi. Ja mitä sitten kun viimeinenkin lähtee... Sitä ei voi edes kuvitella. Jos asiat olisivat menneet viime vuosina toisin, niin minulla varmaan olisi jo nuori koira kotona tai ainakin suunnittelisin pennun hankkimista tulevaisuudessa, mutta elämä osoitti ennakoimattomuutensa. Aina ennen yhden koiran lähtiessä on laumaan jäänyt nuoria koiria, joten tilanne on nyt aivan uusi. Oli lohdullista, kun jatkuvuus oli turvattu. 

Draaman poismenon myötä myös ovat nousseet mieleen kaikki muut edesmenneet koirat. Ilmoitin Draaman kuolleeksi jalostustietokantaan, ja oli pysäyttävää katsoa riviä, missä oli seitsemän kuollutta koiraa ja vain kaksi elossa olevaa. Niin paljon luopumisia, niin paljon historiaa, niin vähän enää tulevaisuutta. On käynyt mielessä sekin, että mitä järkeä on ottaa koiria, kun ne elävät niin vähän aikaa ja jättävät jälkeensä niin ison ikävän. Ne mullistavat elämän sekä tullessaan että lähtiessään. Mutta siinä välissä ne ovat olemassa, tuovat iloa ja tekevät elämästä täydempää.

Olen miettinyt myös muiden edesmenneiden koirien viimeisiä aikoja. Miten sitä toivookaan, että voisi aina päästää koirat pois ennen pahoja kärsimyksiä ja romahdusta, mutta ei se aina toteudu. Sellaisesta jää traumaattiset muistot. Snoopy ja Jippo olivat viimeisimmät lähtijät ennen Draamaa. Snoopyn viimeisistä ajoista jäi hyvät muistot. Se ehti elää vanhaksi, sen vointi ei ehtinyt romahtaa ennen kuin se pääsi pois, sen kohdalla luopuminen tapahtui  lempeämmin, hitaammin ja luonnollisemmin. Se sai vielä viimeisenä päivänä kokea kivoja juttuja. Jippo sen sijaan meni äkillisesti ja arvaamatta, sen tila romahti ja sen viimeinen aamu oli kamalaa kärsimystä, jossa ei ollut mitään hyvää tai kivaa. Sen lähtö on ollut vaikea käsitellä. Molempia jäi kova ikävä, mutta Snoopyn kohdalla mielessä oli paljon kauniita muistoja ja kiitollisuutta yhteisestä taipaleesta, Jipon kohdalla jossittelua ja muistoja sen kamalasta äkkilähdöstä ja myös sen aiemmista kärsimyksistä välilevytyrän vuoksi. Draaman kohdalla tietenkin myös sen sairaudet kummittelevat ajatuksissa, mutta viimeisistä ajoista ei jäänyt painajaisia mieleen, koska kaikki sujui niin hyvin kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Vaikeaa on sekin, ettei koskaan voi satavarmasti tietää minkä verran koira kokee kipua tai kärsimystä. Voi vain yrittää parhaansa mukaan lukea koiraa ja miettiä sen elämänlaatua. Draaman kohdalla jouduin tekemään tätä usein, koska etenkin suolistosairaus aiheutti välillä vaikka mitä, ja silloin ihmettelin, että mitä järkeä tässä on. Kuitenkin siihen liittyi myös se fakta, ettei tilanne missään vaiheessa mennyt ennusteen suhteen huonoksi. Kroonisen enteropatian suhteen on ihan normaalia, että tilanne elää. Huonon hetken tai ajan jälkeen voi tulla pitkäkin hyvä aika, eikä suolistosairaita koiria siksi yleensä rynnätä lopettamaan huonon ajanjakson aikana, ellei tilanne mene toivottomaksi. 

Elämään aina väistämättä kuuluu myös kipua ja kärsimystä, kyse on rajanvedosta sen suhteen mikä on missäkin tapauksessa liikaa. Joskus rajanveto on selkeää, mutta esimerkiksi aaltoilevan sairauden suhteen haastavampaa. Kroonisen enteropatian aiheuttamista aallonpohjista Draama aina nousi, ja viimeiset viikot olivat enteropatian osalta oireetonta aikaa, aggressiiviselle kasvaimelle sen sijaan ei kukaan mahtanut mitään. Mutta krooninen enteropatia on joka tapauksessa hyvin viheliäinen sairaus niin koiralle kuin omistajallekin. Draaman ei koskaan enää tarvitse siitä tai muistakaan vaivoista kärsiä, eikä minun tarvitse stressata ja kytätä oireita. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin vielä on helpotuksen sijaan tyhjyys ja menettämisen aiheuttama suru. 

Toivottavasti Draama itse koki elämänsä riittävän hyväksi, ja uskon sen kyllä niin tehneen. Se todella osasi elää hetkessä ja nauttia asioista, eivätkä sairaudetkaan koko ajan oireilleet.

Alla olevat kuvat muistuttavat siitä, että meillä oli Draaman kanssa paljon hyviä aikoja.

Olisitpa voinut viipyä pitempään, olisitpa saanut olla terveempi. Kiitos että olit. 💓

                                                                  

                                                                    

                                                               

                                                                      

                                                      

                                                                     

                              

Kuvien jatkoksi lisään vielä omaksi ilokseni muutaman videon, ihan muutaman sekunnin pituisia vain. Draamasta on aika vähän videoita ja vain lyhyitä pätkiä, mutta sitä arvokkaampia muistoja ne itselleni ovat. Ensimmäinen video on uintireissulta ja näyttää Draaman hassun puolen, miten se usein päätti lähteä uimaan siinä vaiheessa kun ehdotin poislähtöä. Ja sen uintivauhti oli hyvin nopea, kaiken se teki täysillä. Toisessa videossa se treenaa tunnaria, kolmannessa jälkeä.