Talvi jatkuu

Kaikenlaista pientä on taas tapahtunut erityisesti terveysrintamalla. 

Helmikuun alkupuolella koirat kävivät osteopaatilla. Pientä kireyttä ja jäykkyyttä löytyi molemmilta, mutta kokonaistilanne oli aika hyvä etenkin vallitsevaan keliin nähden. Osteopaatti totesi, että Kipin kroppa on vielä joustava, kun taas Vinskillä on iän tuomaa jäykkyyttä kropassa. Kovin tärkeitä nämä käsittelyt molemmille pojille ovat, noinkohan kumpaakaan enää olisi muuten ollut pitkään aikaan olemassakaan.

Kelien kanssa on tosiaankin ollut haastetta. Heti edellisen postauksen jälkeen alkoivat tiet ja polut olla luistinratoja, ja sen jälkeen on tilanne vaihdellut huonosta tosi huonoon. Kadut alkoivat olla suureksi osaksi sulia vähän aikaa sitten, mutta ei niitä pitkin voi pitkiä lenkkejä tehdä, kun alla on kova asfaltti ja sen päällä paksu kerros sepeliä. Pikkumetsien polut ja hiekkatie ovat olleet enimmäkseen luistinratoja. Tänään tuli taas lunta, joten lumi hetkeksi pehmentää kulkureitit, mutta plussakelit ja räntä- ja vesisateet vaanivat jo nurkan takana.

Talvi on tuntunut loputtoman pitkältä. Ja onhan se masentavaa, kun ajattelee, että liukkautta ja muutenkin epäotollisia olosuhteita voi olla puoletkin vuodesta, eikä silloin välttämättä pääse retkille tai kunnon metsälenkeille. Koko ajan saa varoa askeleitaan ja etsiä epätoivoisesti paikkoja, joissa koirien olisi vähän turvallisempaa ulkoilla. Sellainen kunnollinen ja kestoltaan kohtuullinen talvi vielä jotenkin menisi, mutta ei tällainen, missä sää vaihtuu koko ajan ja on loputtoman liukasta ja ankeaa. Voi kun saisi lenkkeillä sulassa maassa suuremman osan vuotta. 

Hetken sentään sai hiljattain nauttia hankikannosta ja auringosta, mutta sitten tulivat vesisateet.

Rappukäytävän liukkauskin muodostui taas ongelmaksi Kipille. Se meni yhtenä päivänä vähän nokalleen käytävässä kun olimme lähdössä ulos. Sama toistui vähän myöhemmin samassa kohdassa.  Ihmetytti, että miten Kipi ei yhtäkkiä pysy kunnolla pystyssä rapussa, vaikka on jo yli kaksi vuotta kulkenut siellä lyhyen alkukankeuden jälkeen ongelmitta ja huolettomasti. Ja on säilyttänyt tasapainonsa kaikista pelleilyistään huolimatta.

Toisen kompurointinsa jälkeen Kipi ei todellakaan enää pelleillyt rapussa. Se alkoi liikkua siellä varovaisesti seinää pitkin, ja joskus epäröi ollenkaan astua kotiovelta ulos. Onkohan siihen nyt jokin fyysinen syy, että noin kävi. Mutta miksi vain rapussa, kun jäällä Kipi on pysynyt hyvin pystyssä. Ehkä se vain oli oppinut jo liiankin itsevarmaksi ja liian huoleton liikkuminen kostautui.

Taas harmittaa katsoa koiraa, jolle rapussa kulkeminen on ongelma. Hissiin se sukeltaa kuin turvaan, koska ei ole koskaan siellä liukastunut. Pitäisi varmaan nyt tosissaan ryhtyä katsomaan uutta asuntoa, kun olisi muutenkin paljon mukavampaa, jos olisi oma uloskäynti tai edes muuten helpompi pääsy ulos näiden vanhusten kanssa, joiden fyysinen kunto ei ainakaan tästä paremmaksi mene. 

En hirveästi tykännyt tästä asunnosta alunperinkään, mutta olen tottunut siihen ja kaikki toimii, joten en ole viitsinyt vielä kovin aktiivisesti etsiä uuttakaan. Täällä on hyviäkin puolia, kuten se, että ulko-ovelta on vain muutama askel metsäpolulle ja siitä hiekkatielle. Kivoja lenkkeilyreittejä löytyy, vaikkei kunnollista metsää vanhuskoirille sopivan kävelymatkan päässä olekaan (se olisi suuri toiveeni!). Eikä tämä kuitenkaan ole mikään betonihelvetti pahimmasta päästä, jollaisessa en haluaisi asua päivääkään. 

Sen verran usein on myös tullut viime vuosina muutettua, ettei jaksaisi taas. Huoh. Voipi siinä niinkin käydä, että sopivan kämpän löytymiseen menee niin pitkä aika, ettei koiriakaan sitten enää ole. On aika tuuripeliä löytää kämppä, joka täyttää kaikki tärkeimmät kriteerit. Mutta kai sitä katsella voisi.

Vinskillä oli hiljattain muutaman kerran tippa verta pissan seassa ihan satunnaisesti. Syyksi osoittautui ärtynyt esinahka. Asia hoitui Betadine-huuhteluilla nopeasti. Eläinlääkäri sanoi, että jatkuva pissan valuminen altistaa tuollekin, ja voi altistaa myös pissatulehdukselle. Pissa tutkittiin ihan varmuuden vuoksi, mutta mitään tulehdusta ei ollut.

Tällä kertaa inkontinenssi tuli ilmeisesti jäädäkseen. Se ei enää mene pois edes huollon jälkeen, eikä näytä ollenkaan johtuvan jumeista. Sekä kraniohoitaja että osteopaatti ovat arvelleet syyksi hermon löystymisen. 

Lähinnä pissaa valuu alle Vinskin levätessä, mutta yksittäisiä tippoja tulee joskus lattiallekin Vinskin liikkuessa, eli mikään ei ole siinä suhteessa muuttunut. Pedit ja sohva on peitelty peitoilla, joita välillä vaihdetaan uusiin ja pestään, mikä sujuu ihan rutiinilla jo. Tietenkin olisi mukavampaa, kun koko ongelmaa ei olisi, etenkään nyt, kun pesukonekin hajosi eikä uutta vielä ole. Eläinlääkäri ehdotti, että voisimme vielä kokeilla virtsankarkailuun lääkitystä. No miksei, vaikka eivät ne lääkkeet ainakaan ennen mitään auttaneet. 

Samalla kun kiikutin Vinskin pissanäytteen tutkittavaksi, niin vein sinne myös Kipin ulostenäytteen. Sillä kun oli yhä joskus satunnaista löysyyttä. Vinskilläkin oli, mutta vähän harvemmin, ja todennäköisesti syy oli molemmilla sama, joten vein näytteen vain toiselta. Ei siitä näytteestä sitten mitään löytynyt, ei matoja eikä Giardiaa.

Tammikuun lopussa madotin koirat varmuuden vuoksi. Olin huomannut Kipin ulosteessa jotain kummallista, josta eläinlääkärikään ei kuvan perusteella ollut varma, että oliko se vain limaa vai sittenkin matoja. Hän neuvoi antamaan matolääkettä, jotta madot voitiin sulkea pois ripulin aiheuttajana. Niinpä annoin molemmille Dronbitsia. Axiluria kun ei Kipille voinut antaa, ja oli syytä käyttää jotain laajakirjoista lääkettä.

Tabletit annettuani olin vähän ihmeissäni, että siinäkö kaikki. Eikö oikeasti tarvitse edes pestä mitään? Jos ihan vähän vaan pesisi? No en sitten kyllä pessyt, mutta olipa ihanan helppo lääkitys Giardian häätöön verrattuna.

Huono puoli asiassa vain oli se, että koirien oireilu yhä jatkui. Lievänä ja harvakseltaan, mutta kuitenkin. Siksi Kipin ulostekin sitten tutkittiin. Kun mitään ei löytynyt, niin pohdin, voisiko kyse silti olla Giardiasta, joka kuulemma joskus on vaikea saada testeillä kiinni. Eläinlääkärimme kuitenkin sanoi, että kyseessä on vain myytti, ja oireileva Giardia kyllä jää testissä kiinni. Aina pitäisi muistaa kriittisyys myös yleisenä totuutena netissä julistettuihin asioihin.

Ehkä ympäristössä silti on jotain, mikä pitää koirien oireita yllä. Onneksi oireilun kanssa pärjää, ellei tilanne tästä pahene. Saa nähdä, selviääkö syy koskaan. Ruokintajuttujakin jo eläinlääkärin kanssa mietittiin, vaikka ympäristö tuntuu todennäköisemmältä syyltä. Samalla ruokinnalla koirat ovat olleet myös pitkään oireettomia. Olikohan niillä alunperinkään Giardiaa tai matoja ollenkaan...

Oli kyllä mahtavaa, että saimme vielä Vinskin 14-vuotissynttärit viettää. Ja että se oli niin hyväkuntoisena synttäreitä juhlimassa. Se kyllä yritti sitten myrkyttää itsensä vain kolme päivää synttäreiden jälkeen. Yllätin sen eteisestä mussuttamassa jotain, ja huomasin sen kaivaneen avoimesta repusta siellä olleen suklaalevyn, joka siellä oli jo pitkään kulkenut eväänä. Ei vain ollut aiemmin tainnut reppu jäädä samalla tavalla saataville. 

Vinski oli ehtinyt jo syödä melkein kaiken suklaalevystä, jossa oli ainakin reilusti yli puolet jäljellä. Vinskin kokoisella koiralla ei kokonainenkaan maitosuklaalevy mene ihan myrkytysrajan yli, mutta ainahan jotkut yksilöt voivat olla herkempiä. Vähän varpaillani siis olin, että saadaanko tässä lähteä päivystykseen perjantai-illan kunniaksi, mutta ei sille mitään oireita tullut. Suklaassa oli mukana myös hasselpähkinää, mutta kuukkeli tiesi kertoa, ettei se ole koirille myrkyllistä kuten jotkut muut pähkinät. 

Helmikuussa yllätin Vinskin myös kerran eteisestä, kun se oli työntänyt päänsä kauppakassiin ja imeskeli suureksi epäuskokseni ihan pokkana laskiaispullan kermaa kitusiinsa. Vinski ei ole koskaan ennen harrastanut tällaista varastelua. Vinski varmaankin nyt katsoo, että ikä tuo hänelle tiettyjä erivapauksia. Tiedänpä olla vastaisuudessa huolellisempi kassien ja syötävien kanssa. 

Viime maanantaina oli vielä aurinkoinen ja aika lämmin päivä ja hankikanto, joten lähdimme vapaapäivän kunniaksi vähän ex tempore retkelle meidän entisille kulmille, jossa emme olleet marraskuun alun jälkeen käyneet. Ensin suunnistimme rantaan, jossa pidimme evästauon meidän yhdellä vakipaikoista. Aurinko lämmitti, ja sain tauon ajan katsella ja kuunnella joutsenpariskuntaa ihan siinä vastapäätä järvellä. Kuvaa en edes yrittänyt ottaa, sillä vaikka näin joutsenet paljaalla silmällä hyvin, niin surkea kännykamera ei niitä olisi taltioinut.

Kipi nautiskeli ennen evästaukoa

Se on retki nyt!

Voisimmeko keskustella noista eväistä?

Lähdimme tauon jälkeen kohti meidän vakireittiä, josta tosin kävelimme nyt vain pienen osan. Reitti kuitenkin oli osittain jäinen, enkä myöskään halunnut viedä Vinskiä pienen rantalenkin jälkeen enää kovin pitkälle lenkille. Kuljimme osittain reitin sivussa pellolla hankikannosta nauttien. Olipa kivaa. Kotimatkalla ajoimme taas entisen kodin läheltä, ja muistelin, miten tähän aikaan vuodesta teimme siinä tiellä usein potkukelkkalenkkejä, ja koirat saivat myös kirmailla viereisellä pellolla hankikannon aikaan. Tuntuu joskus vähän hassulta kulkea tuolla kaikkien muistojen keskellä, kun ei enää asu siellä ja niin paljon on muuttunut, mutta nyt luomme uusia, vähän erilaisia muistoja.

Metsän etelärinne oli näin sula, vaikka muuten lunta on vielä tosi paljon

Vinski 14 vuotta!

Enhän minä silloin syyskuussa uskonut tätä päivää näkeväni, kun Vinski sai uusimmat diagnoosinsa. Ja usko on matkan varrellakin pari kertaa ollut koetuksella. Mutta tänään olemme saaneet viettää Vinskin 14-vuotissynttäriä.

Yritin saada vangittua synttärikuvaan iloisen ilmeen, mutta Vinski suhtautui poseeraamiseen hyvin vakavasti ja pomppi ja hymyili sitten kaikki väliajat.

Synttärin kunniaksi meillä oli tänään nosework-treenit. Kovasti oli sankari tohkeissaan töihin päästessään ja löysi kaikki hajut. Hyvin se on myös jaksanut tehdä ihan kunnollisia lenkkejä. 

Onpa mainio juttu, että Vinski vielä on täällä. 💓

Alkuvuosi

Ensimmäisenä välipäivänä joulun jälkeen Kipi oli ripulilla ja Vinskikin hieman löysällä. Koska syynä eivät voineet olla jouluherkut (ne eivät olleet syöneet mitään poikkeavaa eivätkä muutenkaan ole erityisen herkkämahaisia), niin aloitin samana päivänä oletetun Giardian häätämisen. 

Pojilla oli ollut hetkittäistä löysyyttä jo loppusyksystä asti. Osasin epäillä Giardiaa heti, koska oireet vastasivat edellisen syksyn oireilua. Saimme eläinlääkäriltä Trikozolia Kipille häätöä varten, koska se ei voi syödä Axiluria. Sitten heti sen jälkeen kävikin niin, että oireilu laantui yllättävän pitkäksi ajaksi Kipiltä kokonaan, ja Vinskinkin oireilu oli hyvin lievää. Aloin arpoa, että oliko kyse kuitenkin muusta tai oliko koirien oma immuunipuolustus saamassa Giardian kuriin ja olisiko häätö järkevää Vinskiä ajatellen, kun kaikki ylimääräinen lääkitys kuormittaa elimistöä.

Välipäivänä lopetin arpomisen, koska oireilu kuitenkin näköjään aina jossain vaiheessa palasi, ja koirien painokin näytti olevan laskusuunnassa. Kipi oli ennen oireilun alkamista päässyt takaisin normaalipainoonsa, eikä ollut syytä taas päästää sitä ylilaihaksi - mikä viime kerralla johti lihotuskuuriin, joka epähuomiossa meni vähän liiankin pitkälle. 

Ja kuormittaa oireileva Giardiakin elimistöä, joten ei sen ole syytä antaa jyllätä vapaasti. Vaikka nykyäänhän Giardian katsotaan jopa kuuluvan koiran normaaliflooraan eikä sitä oireettomana edes tarvitse nykykäsityksen mukaan häätää. Mutta nämä nyt kuitenkin oireilivat.

Niinpä aloitin Kipille reilun viikon mittaisen Trikozol-kuurin ja Vinskille viiden päivän Axilur-kuurin. Kun Vinskin kuurissa oli viimeinen päivä, niin koitti taas tuo niin hauska pesurumba. Vietin siis uudenvuodenaattoa pesemällä koirat ja niiden petivaatteet. Pesin ja/tai vaihdoin myös matot. Siivosin kämpän. Pesin koirien hihnat, pannan ja valjaat. Kannattaisi varmaan tehdä se muutenkin vähän useammin kuin vain Giardiaa häätäessä, sen verran pitkään oli huuhteluvesikin mustaa... Pesuun joutuivat koirien vaatteetkin. Nää on näitä koiranomistajan tähtihetkiä tällaiset.

Siinä pestessä ja siivotessa mietin, että riittääkö tämä varmasti häätöön. Vai onko se sittenkin jo liioittelua. Mistä minä sen tietäisin, tein vain ohjeiden mukaan. 

Onneksi koirien vaatteita on sen verran vuosien mittaan kertynyt, ettei niiden tarvinnut lähteä ulos kovaan pakkaseen ilman vaatteita, vaikka jokapäiväisessä käytössä olevat takit olivat narulla märkinä, vaan ylle löytyi kaapin perältä toiset talvitakit. Samoin löytyi hihnoja ja pantoja pestyjen tilalle. Kuumassa ei koirien vaatteita voinut pesuohjeiden mukaan pestä, joten mistä minä sitäkään tiedän, jos Giardia jäi niihin vielä pesun jälkeen juhlimaan. Etenkään Back on Trackien kanssa ei uskalla sitäkään riskiä ottaa, että liian kuumassa peseminen tuhoaa niiden ominaisuudet.

Häätö sujui hyvin, kummallekaan koiralle ei tullut kuureistaan mitään ongelmia. Kuurin toisena päivänä kyllä ryhdyin jo miettimään, että pitääkö kuuri muusta syystä johtuen keskeyttää Vinskin osalta. Sillä oli vähän apeampi päivä ja se liikkui ulkona vähän epäpuhtaasti ja pää alhaalla. Annoin sille Paramaxin ja mietin kannattaako Axiluria enää jatkaa, Paramaxin aiheuttama kuormitus huomioiden. 

Eläinlääkäri kuitenkin näytti vihreää valoa häädön jatkamiselle, joten niin tehtiin. Vaihdoin hänen kanssaan myös ajatuksia siitä, millä kriteereillä eutanasia on Vinskin kohdalla aikanaan ajankohtainen, kun tuo notkahdus sai mielen taas vähän synkäksi. Aika samoilla linjoilla olimme. Mitään akuuttia hätää ei kuitenkaan ollut tuosta notkahduksesta huolimatta, mutta tulevaa ajatellen oli hyvä näitä käydä läpi. 

Paramaxin jälkeen Vinskin mieliala ja liikkeet paranivat heti. Se on nyt yhteensä saanut Paramaxia kolmesti, ja apu on joka kerta ollut nopea ja oireet pysyneet sen jälkeen pitkään poissa. Jatkossakin sitä annetaan tarpeen vaatiessa, vaikka se maksaa kuormittaakin.

Kovien pakkasten takia hirvitti, että Vinskin vointi ja liikkuminen menevät sen takia takapakkia. Vaan sepä onkin ollut näihin päiviin asti iloinen ja hyvin liikkuva tuon yhden päivän notkahduksen jälkeen. Liukkaus on sille yksiselitteisesti paha juttu, mutta pakkanen ei näköjään ole. 

On ollut ihanaa seurata poikien pakkasulkoilua. Kaikkein kovimmilla pakkasilla lyhensimme hieman lenkkejä, mutta muuten teimme normilenkkejä, kaikki yhdessä. En hirveästi uskonut, että tällaiseen tilanteeseen vielä pääsisimme, mutta ei näitä koskaan kunnolla ennakoida voi. 

On todella lämmittänyt mieltä, kun Kipi ja Vinski ovat pari kertaa intoutuneet hetken juoksemaan rinnakkain ja ottamaan iloista kontaktia toisiinsa ohikiitävän hetken ajaksi. Ne eivät ole tehneet tuota aikoihin, eivätkä ole vuosiin enää leikkineet keskenään. Vinski on joskus juossut muutenkin yllättävän kovaa ja pukitellut kuin varsa ja ollut muutenkin leikkisä. 

Viime päivinä onkin taas ollut liukasta, joten lenkkeily on taas ollut haastavampaa. Annoin valjaat vaihteeksi Vinskin käyttöön, jotta voin tarvittaessa tukea sitä niistä pahimmissa kohdissa. Kyllä noille Draaman perintövaljaille sittenkin tuli käyttöä, Kipin ajoittainen säntäily ja vetäminen eivät niiden ansiosta kuormita sen niskaa, ja nyt Vinskin liukkaan kelin ulkoilut ovat vähän turvallisempia. Kestävät valjaat ovat olleet kyllä, kun ovat olleet päivittäisessä käytössä jo seitsemän ja puoli vuotta, lukuun ottamatta lyhyttä taukoa Draaman poismenon jälkeen. On tuolla kaapissa parit muutkin valjaat, mutta ne eivät ole läheskään yhtä hyviä, joten niitä ei juuri tule käytettyä.

Toissa päivänä Vinskillä oli yksi vähän alavireisempi lenkki pitkästä aikaa, mutta seuraava lenkki sujui taas iloisesti ja energisesti. Eilen sama toistui. Valmistauduin jo antamaan sille Paramaxia, mutta lykkäsin vielä asiaa, kun tilanne meni niin pian ohi. Gabapentiini menee koko ajan. 

Ei ole mikään ihme, että tuo inhottava keli alkaa vaikuttaa Vinskiin. Lenkit joutuu nyt tekemään kovalla ja liukkaalla alustalla, eikä Vinskiä voi pitää paljon edes vapaana. Kehoon tulee väkisinkin jännityksiä. Eikä liukkaudelle näy sääennusteessa loppua, ennemminkin se on vain pahenemaan päin. 😟 Tänään lämpötila meni plussan puolelle, ja keli huononee koko ajan. Tulee ikävä menneitä pakkaslenkkejä, kun jalkojen alla narskui pakkaslumi, eivätkä reitit olleet niin kovapintaisia ja liukkaita.

Auton kanssa kävi huonosti. Ensimmäisenä välipäivänä soitin heti autokorjaamoon, jonne se oli aatonaattona hinattu, että alkaisivat etsiä vikaa heti kun ehtivät. Vaan eihän se ollut auki koko korjaamo ennen kuin vasta vuoden vaihtumisen jälkeen. En ollut osannut varautua siihen, että joutuisin odottamaan puolitoista viikkoa ennen kuin kukaan edes menee sinne töihin. 

Uudenvuoden jälkeen sitten autoa vähitellen alettiin tutkia. Se esitti ihan pyhäkoululaista, ei antanut yhtään vikakoodia eikä muutakaan vikaa löytynyt. Kunnes sitten löytyi viallinen käynnistyspuola, joka vaihdettiin, mutta ei auto silti startannut. Lisää tutkittiin taas, mutta mitään ei löytynyt. Hyviä vaihtoehtoja ei enää ollut jäljellä, joten lähetin auton romikselle ja hain tilalle toisen. Kiire kun oli, niin autoksi valikoitui naurettavan pieni tapaus, mutta muut kriteerit menivät nyt edelle.

Kaikenlaista tuli taas koettua, kun olin kaksi ja puoli viikkoa autoton. Voisin olla vaikka kokonaan ilman autoa, jos se onnistuisi edes vähän paremmin. Mutta asioita jäi kokonaan hoitamatta, kun eri palvelut ovat niin hujan hajan eri suunnilla, ettei ole mahdollista kaikkiin julkisilla mennä. Jouluna en päässyt käymään sukulaisten luona. Useisiin paikkoihin kaupungin sisällä joutuu täältä menemään 2-3 bussilla ja usein kävelemään osan matkaa, joten pitäisi olla rautainen paikallistuntemus, jota minulla ei ole, ja hurjasti ylimääräistä aikaa. 

Onneksi koirille ei sattunut mitään, koska niiden kanssa julkisilla ei käytännössä pääse minnekään. Siinäkin harvinaisessa tilanteessa, että jonnekin teoriassa pääsisi julkisilla, niin se on kuitenkin äärimmäisen hankalaa ja vie julmetun kauan aikaa. Enkä enää voi kuvitella etenkään Vinskiä bussin kyytiin, koska se olisi vanhuskoiralle paitsi hyvin stressaavaa ja haastavaa, niin koettelisi myös sen tasapainoa, joka ei aivan entisellään ole. No taksit ovat olemassa toki myös, mutta en yhtään tiedä miten helppoa nykypäivänä on saada luotettava taksi, joka ottaa koirat kyytiin ja on käytettävissä juuri silloin kun tarve on. Ja minnekään osteopaatille ei kyllä taksilla mentäisi, sen verran sinne on matkaa.

Kerran seisoin lähes puoli tuntia 20 asteen pakkasessa odottamassa bussia, joka ei koskaan tullut. Katsoin myös monttu auki bussia, joka ajoi viittoilusta huolimatta pysähtymättä ohi valot vilkkuen, mutta huomasin sitten, että näytössä luki "täynnä". Yhden bussin päästin ohi siksi, ettei sen numero ollut näkyvissä, mutta sen ajaessa ohi huomasin, että siinä luki oikean paikan nimi.

Onneksi Kennelrehun autolle pääsi bussilla, joten sain koirille ruokaa haettua, mutta bussilla sain kuljetettua vain kymmenen kilon laatikon, jolla ei pitkälle pötkitty. Aikaa kului hakureissuun moninkertaisesti se mikä autolla. 

Vähän heppoiselta talviautolta tuo pikkuauto vaikuttaa, enkä ole tottunut siihenkään, kun koko auto tuntuu loppuvan kesken takapenkkien jälkeen. Entistä autoa on tullut ikävä. Ainahan tuon onneksi voi vaihtaa, jos se ei ala tuntua omalta. 

Uudenvuodenaattona lenkillä ennen pesurumbaa

Muutama päivä sitten Kipi yllättäen teki taas ripulia, vaikka sen uloste oli siihen asti ollut häädön jälkeen kiinteää. Syitä saa arvailla. Joko a) häätö ei ole onnistunut tai b) suolisto vielä vähän oikuttelee Giardian jäljiltä tai c) kyse on jostain ihan muusta. Varuiksi Kipi taitaa saada vielä matolääkkeen, jotain muuta kuin Axiluria. Tarvittaessa sitten tutkitaan asiaa lisää. 

Kyllä noista kahdesta kaikenlaista pienempää ja isompaa huolta usein on, mutta on ihan parasta, että ne vielä ovat täällä jakamassa arjen kanssani. Harrastuksissa ne ehkä osittain vähän reputtivat, mutta koiran paikan ne täyttivät alusta asti täysillä. Hassut ja hauskat pojat. Tärkeitä juuri tuollaisina kuin ovat.

Olisipa Draamakin vielä täällä, sen ja Kipin olisi kuulunut saada viettää seniorivuodet yhdessä. Ne sopivat aina niin hyvin yhteen, ja niillä oli ikäeroa vain kahdeksan kuukautta. Nyt Kipin osana on jäädä yksin sitten kun Vinskistä aika jättää. Pitääköhän minun hankkia jostain sitten lainakoira sen kaveriksi?

Hetkeksi hyppäsimme polun sivuun lunta ihmettelemään

Tänään oli vähemmän idyllinen lenkkeilykeli

Loppuvuotta

Päästiin me vielä syksyllä retkeilemään. Ajattelin, että kyllä Vinskin täytyy ainakin kerran vielä päästä meidän entisille kotikulmille käymään, mutta kävimme siellä lopulta kahdesti. Siellä Vinskin pystyy pitämään melkein koko ajan irti, kun meidän lenkki kulkee osittain pitkin metsää ja osittain hiljaisella reitillä, jossa ei juurikaan muita näy. Vinskin voisi oikeasti pitää irti melkein missä vain, kun se on niin umpikiltti ja välittömästi kytkettävissä, ja mahdollisimman paljon se saa vapaana ollakin.

Ensimmäisellä retkellä lokakuun loppupuolella lämpötila oli vain nollassa lähtiessämme, eikä se siitä paljon päivän aikana kohonnut. Tuuli oli navakkaa ja sai lämpötilan tuntumaan usean asteen pakkaselta, ja siksipä puin koirille jo lähtiessä jumppapompat ylle. Evästaukoa varten olin varannut niille myös lämpimämmät takit reppuun, mutta niitä ei lopulta tarvittu. Tauon aikana aurinko jo hieman lämmitti ja takana oleva metsä suojasi tuulelta. 

Vallitseva sää tuntui vain hetki sitten muuttuneen suoraan kesästä talveen. Vastahan joku pari kolme viikkoa aiemmin olin paistatellut päivää t-paidassa puiston penkillä kesken koiralenkin. Ja sitten jo saikin kaivaa esiin auton lämmittimen ja talvivaatteet. Ruskakin tuli tänä vuonna paljon myöhempään. Viime syksynä otin syyskuun puolella hienoja ruskakuvia, mutta tänä vuonna samaan aikaan ei vielä kunnon ruskaa ollut. Viime vuoden kuvissa oli myös upea maaruska, jota ei tänä vuonna tullut lainkaan.

Sattuneesta syystä teimme kilometreissä mitattuna lyhyemmän retken kuin yleensä, mutta saimme viettää kivasti aikaa luonnossa, ja kohmeisia suppiksia kertyi hetkessä saaliiksi monta litraa. Marraskuussa kävimme vielä retkellä eri paikassa ja sitten uudestaan entisillä kulmilla, tällä kertaa harmaassa ja edellistä kertaa lämpimämmässä säässä.

Entisillä kulmilla on ihan omanlainen fiilis, siellä on jotenkin niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin jos ei mene talolle asti. Vieläkin hiipii usein mieleen haikeus siitä, että ennen saimme kulkea siellä joka päivä. Vinski oli seitsenviikkoinen muuttaessaan sinne ja 9,5-vuotias muuttaessaan pois, Kipi puolestaan tuli sinne nelikuisena ja muutti pois kuusivuotiaana, joten merkittävän osan elämäänsä ovat molemmat siellä asuneet. Niin minäkin, 12 vuotta on ihan merkittävä siivu ihmisen elämässä.

Enempää emme ole varsinaisia retkiä tehneet, mutta metsälenkkejä olemme tehneet enemmän kuin ennen. Sellaisia, jotka tehdään kokonaan metsässä, mikä tarkoittaa kotikulmilta vähän kauemmas lähtemistä. Mertakin kävimme eräänä päivänä ihmettelemässä. Ei tule yleensä käytyä, vaikkei täältä kovin pitkä matka merelle olekaan. Kivaa vaihtelua sekin, ja koirat olivat ihan täpinöissään uudesta paikasta.

Talvi tulikin melko aikaisin ja retket saivat jäädä senkin takia. Taas sai alkaa pelätä liukkautta ja kylmyyttä koirien selkävaivojen kannalta. 

Jo ennen liukkaita kelejä alkoi Vinski taas pissata levossa alleen. Vuorasin pedit ja sohvan peitoilla ja varasin sille ajan kranioon. Osteopaattikäynnistä oli vasta reilu kuukausi, missä ajassa ei normaalisti vielä tule tarvetta uudelle käsittelylle. Niskasta kuitenkin löytyi jumikohta, joka oli tehnyt jumin myös takaselkään. On kuulemma voinut tulla tosi pienestä virheliikkeestä. Vinski on nyt kyynärongelmansa takia herkempi myös jumeille selkänsä suhteen. Sain ohjeeksi hieroa Vinskin olkavartta säännöllisesti, ja myös osteopaatti tästä mainitsi.

Koska Vinski saatiin käsiteltyä nopeasti, niin Kipikin pääsi käsiteltäväksi, löytyi siltäkin jotain pientä laittoa.

Pissailu väheni tosi paljon hoidon jälkeen, mutta myöhemmin se taas lisääntyi. Pyykkiä riitti. Päätin kokeilla vielä akupunktiota, ja siellä käytiin ensimmäisen kerran reilut neljä viikkoa sitten. Menimme perinteiseen kiinalaiseen akupunktioon, jollaisessa Vinski ei aiemmin ole käynyt, vaikka se nuorena kävikin ahkerasti akupunktiossa. Käynnin jälkeen pissailu loppui melkein kokonaan kahdeksi päiväksi ja oli sen jälkeenkin puolentoista viikon ajan normaalia vähäisempää. Liikkumiseen tuli ihan uusi reippausvaihde, jonka huomasi selkeästi. 

Kaksi viikkoa ensimmäisen akupunktion jälkeen Vinski kävi uudessa käsittelyssä, mutta harmillisesti siitä ei tullut samaa vaikutusta kuin ensimmäisestä. Itse asiassa Vinskin tilanne huononi heti sen jälkeen, ilme oli välillä huono lenkillä ja etuliikkeissä oli lievää epäpuhtautta. Parin päivän päästä se yhdellä lenkillä ontui hyvin selkeästi, mutta seuraava lenkki oli taas parempi. Siinä välissä päiväkausia kestänyt kova pakkanen oli lauhtunut muutamalla asteella. Ihmettelin, että aiheuttiko kova pakkanen oireilun vai oliko kyseessä akupunktion aiheuttama pahenemisvaihe vai vähän molempia.

Huollossa käymisen aiheuttamat pahenemisvaiheet kuitenkin yleensä menevät parin päivän sisällä ohi, ja Vinskin oireilu jatkui vielä kolmantena päivänä akupunktion jälkeen. Pissailukaan ei vähentynyt yhtään. Vinski ei ollut tavanomaisen riehakas ulos lähtiessä ja ulkona se jaksoi olla vain hetkittäin iloisen näköinen. Liikkeessä oli edelleen epäpuhtautta. 

Jätin soittopyynnön meidän eläinlääkärille, jotta lääkitys saataisiin kuntoon. Meillä oli jo resepti gabapentiiniin odottamassa, ja oli selvää, että se olisi syytä aloittaa, mutta ihmettelin millä Vinski pärjäisi siinä akuutissa tilanteessa, koska gaba ei auta nopeasti. Tulehduskipulääkkeitä taas ei Vinskille saisi antaa. Eläinlääkäri mietti ensin, että Norocarpia voisi silti tilapäisesti antaa, mutta päätyi sitten siihen, että parasetamolia voisi antaa pari kertaa.

Vinski oli saanut jo kolme Librela-pistosta ja eläinlääkärin kanssa oli juteltu, että Librelan voisi jättää tauolle, koska en ollut huomannut kahdesta viimeisestä pistoksesta mitään muutosta mihinkään suuntaan. Nyt edellisestä Librelasta oli kulunut jo lähes neljä viikkoa ja tietysti mietitytti, että entä jos se kuitenkin jollain tapaa oli taustalla auttanut ja nyt sen vaikutus oli hiipumassa, mikä osaltaan vaikutti oireiluun. Sovimme, että Vinski sittenkin käy hakemassa neljännen Librelan vielä. Niin tehtiin heti seuraavana päivänä.

Heti puhelun jälkeen annoin Vinskille parasetamolia, sitä samaa Paramaxia mitä Draamakin oli syönyt ja joka auttoi sitä hyvin. Ja Vinski oli illan viimeisellä pissalenkillä ihan eri koira, tai siis oma itsensä taas. Iloinen, hömppä ja hyvin liikkuva. Ja se oli sitä vielä seuraavana päivänäkin. Varmuuden vuoksi ehkä jätämme akupunktion jatkossa väliin. On kyllä hankalaa, kun ei voi aina tietää mikä johtuu mistäkin.

Gabapentiini eli Neurontin aloitettiin myös, ja nyt sitä on mennyt yli kaksi viikkoa. Olin vähän huolissani, että gaba saattaisi aiheuttaa Vinskille huteraa oloa, mikä kasvattaisi liukastumisriskiä ulkona. Eläinlääkäri neuvoikin antamaan lääkkeen ensin kerran päivässä yötä vasten, jotta elimistö ehtii tottua siihen, ja sen jälkeen normaalisti kaksi kertaa päivässä. Näin tehtiin. Toisena päivänä aloituksen jälkeen teimme myöhäislenkin pari tuntia lääkkeen saamisesta ja hieman Vinski hidasteli lenkin lopussa, käveli rapussa pää kallellaan ja asettui eteisessä makaamaan kummalliseen asentoon. Sen enempää sivuvaikutuksia en lääkkeestä ole huomannut, ja viikon päästä Vinski alkoi saada gabaa myös aamuisin.

Vinski kävi myös uudestaan kraniohoidossa ja sai samalla laseria. Menimme tällä kertaa tutun yrityksen siihen toimipisteeseen, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Muistin vasta ajan varattuani, että sinne pitää mennä portaita pitkin ja olin huolissani, miten saan Vinskin sinne ja takaisin, kun se ei saisi portaita kulkea eikä todennäköisesti edes suostuisi, eikä sen kantaminenkaan olisi helppoa. Asiaa ei helpottanut se, että Kipi oli pakko ottaa mukaan, koska autoon sitä ei voinut pakkasella jättää eikä kotiinkaan, koska otin koirat lennosta kyytiin töiden jälkeen.

Yllätys olikin iloinen, kun kraniohoitaja meitä aulasta noutaessaan kysyi haluammeko tulla hissillä. No totta ihmeessä. Se olikin astetta jännempi kyyti, sillä kyseessä oli tavarahissi, jolla henkilökuljetus oli periaatteessa kiellettyä. Hissi jysähti pian lähdön jälkeen, mistä kraniohoitaja meitä varoittikin. Koirat eivät siitä olleet moksiskaan, mutta hieman ne kyyristelivät kyydin lopussa, johtuiko sitten metallilattiasta vai mistä. Tulivat kyllä reippaasti pois hissistä ja taas takaisin hissiin käynnin jälkeen, eivätkä enää toisella kertaa kyyristelleet. Jännää oli sekin, ettei hissistä päässyt itsenäisesti poistumaan vaan piti odottaa, että ovi tullaan avaamaan ulkoapäin.

Vinskillä oli taas jumia esimerkiksi SI-nivelessä ja niskassakin taas jotain. Kysyin kyynärän tilanteesta, eikä se kuulemma kovin pahalta vaikuttanut. Lopuksi Vinski sai laseria. Kipi puolestaan keskittyi erityisesti hoidon alussa ja lopussa käyttäytymään huonosti vaikka toki koiramaisesta näkökulmasta hyvinkin loogisesti, eli pomppimaan ja hötkyilemään, koska se olisi halunnut osansa huomiosta eikä edes päässyt käsittelyyn tällä kertaa. 

Jo kranioon ajellessa oli ollut huono keli ja lumisade, mutta kotimatkan teimme kunnon myräkässä, näkyvyys oli huono ja liikenne eteni hitaasti. Tuli ihan deja vu -fiilis. Viime vuonna samalla päivämäärällä ajelimme vastaavassa kelissä pois eläinlääkäriltä. Ja tämä päivämäärähän sattui myös olemaan Draaman syntymäpäivä. Nyt vietimme jo toista sellaista ilman, että Draama enää oli fyysisesti läsnä. Se olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Sen sisarukset ja emä ovat kaikki vielä täällä, mutta Draama-murun osa oli toisenlainen ja elämä nimensä mukaista.

Kraniohoitaja varoitti meitä, että hoidon jälkeen Vinski voi hetken olla kipeämpi. Niin se olikin, liikkuminen oli hetkittäin jotenkin vähän vaikeamman näköistä, mutta levon kannalta me pari päivää lähinnä otimmekin. Pissailu väheni heti tosi paljon. Vinskihän on pissannut levon aikana alleen iltaisin vähäisiä määriä ja yöllä sitten enemmän, päivät se on ollut kuiva, mutta kävellessä on voinut jokunen hassu tippa lattialle tulla. Iltapissailut jäivät heti kokonaan pois ja yöpissailu väheni reilusti. Yhden yön Vinski oli kokonaan kuiva.

Kraniohoidon jälkeinen pahenemisvaihe kesti normaalit pari päivää (usein sitä ei tule ollenkaan), ja sen jälkeen Vinski oli iloinen, energinen ja hyvin liikkuva. Pahaksi onneksi vain muutaman päivän päästä alkoivat karmeat pääkallokelit. Ensin oli peilijäätä, ja sitten vielä jään päälle tuli höttöinen lumikerros, mikä pahensi tilannetta entisestään, enkä meinannut itsekään pysyä pystyssä edes nastakengillä enää, kun ne eivät lumen takia ottaneet kiinni jäähän. 

Tämmöinen lenkkikeli sitten, pah

Vinskin liikkeissä alkoi vähitellen näkyä pientä ja hetkittäistä huononemista, kun liukkautta vain kesti. Sitten kaksi päivää ennen aattoa kaupasta tullessani se tuli minua vastaan etujalkaansa ontuen ja apean näköisenä. Annoin sille puolikkaan Paramaxin, ja kohta se oli taas iloinen ja hössöttävä oma itsensä eikä ontunut. 

Nyt olemme tehneet useamman lyhyen lenkin päivässä, ettei Vinskille tule liikaa rasitusta. Kerran päivässä vien pojat ulos erikseen ja silloin Kipi saa pidemmän lenkin. Kovasti Vinski olisi aina tunkemassa mukaan Kipinkin lenkille. Pitemmän päälle saattaa vähän raskaaksi käydä, kun koirien tarpeet eivät kohtaa, mutta on kivakin viettää välillä aikaa molempien kanssa kahden kesken. 

Huomaan sen, miten paljon Kipi joutuu pidättelemään itseään silloin, kun olemme lenkillä kolmistaan. Vaikka olen aina tuskaillut Kipin valtavaa innostusta tyttöjen hajuviestejä kohtaan, niin Vinski viettää silti paljon enemmän aikaa haistellen asioita. Se pysähtyy tihein välein nuuskimaan jotain pitkään ja hartaasti. Tietenkin myös annan sen tehdä niin, koska se tuottaa sille iloa. Sen lenkkeilyvauhti on aika leppoisa muutenkin. Kipillä taas riittää menohaluja paljon ripeämpään vauhtiin, pidempään matkaan ja vähempiin pysähdyksiin. Niinpä onkin hyvä, että se pääsee myös omille lenkeille. 

Valitsen lenkkireitit niin, että Vinski voi olla irti melkein koko ajan ja kytken sen vain kun muita tulee vastaan. Jatkuva hihnaliikunta ei tekisi yhtään hyvää sen kropalle eikä mielelle. Jään päällä on onneksi tällä hetkellä karhea lumikerros ja lenkkeily on helpompaa. Kauaa ei tilanne varmaan tälläisena pysy, sääennuste lupaa jo loppuviikosta plussakeliä, räntää ja sitten pakkasta. Ja tammikuusta on kuulemma tulossa tavallista kylmempi. Nykyään usein vihaan talvea.

Olen jo kahdesti miettinyt, että onko se nyt menoa, kun Vinskille nuo huonot hetket tulivat. Sitten tilanne onkin nopeasti kääntynyt parempaan. En kuitenkaan voi pyytää Vinskiä sinnittelemään talven yli, jos huonoja hetkiä tulee liian usein. Kevääseen on pitkä aika, pahimmillaan liukkautta ja pakkasia voi olla vielä yli neljän kuukauden ajan. En voi luvata Vinskille sitäkään, että kevät on sille parempi, koska sen muut vaivat voivat paheta kohtalokkaasti siihen mennessä.

Vinskin reiden kasvain kasvoi alussa hieman, mutta on sitten pysynyt ennallaan eikä vielä yhtään haittaa liikkumista tai muuta elämää. Pissailu on ikävä ongelma, mutta Vinski ei itse sitä tiedosta eikä siihen välttämättä liity kipuakaan, tästä juuri kraniohoitajan kanssa juteltiin. Pissailua ei nyt näköjään enää saa kokonaan kuriin kuten aiemmin sai. Huollossa käynnin vaikutukset eivät muutenkaan ole niin pitkäkestoisia kuin ennen, kun tilanne kropan kanssa on nyt hauraampi ja ulkoiset olosuhteet meitä vastaan.

Gabaa on mennyt täydellä annoksella nyt reilun viikon ajan, joten se ei ehkä ole saavuttanut vielä täyttä tehoa. Paramax onneksi auttaa todella hyvin ja sitä voi akuuteissa tilanteissa antaa, vaikka se maksan päälle käykin. Päivä ja hetki kerrallaan katsellaan, ja tarvittaessa tehdään päätöksiä. Tähän vaiheeseen on nyt tultu. Jotenkin epätodelliselta se välillä tuntuu, kun näkee Vinskin iloisena ja hömppänä ja kepeästi liikkuvana ulkona. Toisina hetkinä sitten huomaa, etteivät asiat kuitenkaan entisellään ole. 

Joulu alkoi sillä tavalla vähän ikävästi, että auto hyytyi kaupan parkkipaikalle aatonaattona. Eipä tarvitse minnekään nyt sitten vähään aikaan lähteä. Ei ole nykyinen auto vielä kertaakaan matkan varrelle jättänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Soitin paikalle hinausauton, joka ei kuitenkaan päässyt nopeasti tulemaan, joten jätin avaimen renkaaseen ja kävelin kotiin 2,5 kilometriä. Onneksi en sen kauempana ollut eivätkä koirat olleet kyydissä. Vinski ei olisi voinut noin pitkää matkaa kävellä. 

Aattona piti oikein käydä kävellen Kipin kanssa katsomassa, että sinne lähikorjaamon pihaan auto tosiaan oli hinattu. Tässä mielessä taajamassa on kyllä kätevää asua, kun auton voi hakea korjaamolta kävellen. Entisillä kulmilla lähimpään korjaamoon oli 12 kilometriä eikä sinne todellakaan päässyt myöskään julkisilla. Vähän syrjässä nykyinenkin asuinalue on eikä ilman autoa ole helppo pärjätä. Koirien kanssa se on melko mahdotonta. Nytkin jos tulisi joku päivystyskäynti niiden kanssa, niin emme me julkisilla pääsisi. 

Aatonaattona oli joulukorttimaisemat

Pyhäinpäivää tuli taas pienimuotoisesti vietettyä tänä vuonna. Viime vuonna minulla ei vielä ollut yhtään paperikuvaa Draamasta, mutta tänä vuonna korjasin sen asian. Draama on yhä viimeisin edesmennyt niin koirista kuin ihmisistäkin.

Vaikka elänkin päivä kerrallaan nykyhetkessä, niin tulevaa tulee välillä pohdittua ja sitä, millaista yhden koiran kanssa eläminen mahtaa olla. Todella outoa ja tyhjää se ainakin tulee olemaan, enkä ole sitä kokenut vuosikymmeniin. Silloin alussakin kyse oli ihan eri asiasta, kun lauman koko kasvoi vähitellen yhdestä koirasta useampaan, ja nyt suunta on päinvastainen. 

Mitenköhän Kipi sopeutuu ainoan koiran asemaan, kun on aina elänyt laumassa. Onko siitä sitten outoa olla ihan yksin kotona poissaolojeni ajan. Siitä se varmaan nauttii, kun saa jakamattoman huomioni, mutta toisaalta sen mielestä saattaa olla tylsääkin, kun ei tarvitse eikä voi kilpailla mistään eikä saa jakaa mitään koiramaisuuksia kenenkään kanssa. Vaikka pojat eivät toisaalta ole toisilleen hirveän läheisiä, niin huomaan kuitenkin, että toisen läsnäolo on niille merkityksellistä.

Sitäkään ei täysin sisäistä ja osaa kuvitella vielä, että lopulta ei jää jäljelle yhtään koiraa. Minulle on kuitenkin viime vuosien ajan ollut selvää, ettei uusia koiria laumaan enää tule. Mutta välillä olen jo kyseenalaistanut ehdottomuutta tässä asiassa, vaikka sekä järki että tunne ovat yhdessä tämän päätöksen tehneet. Mutta entä jos vielä järjettömämpää on yrittää elää ilman koiria, vaikka on täysin koiraihminen? 

Tiedän vain liiankin hyvin, mitä kaikkea voi koirien kanssa sattua. Tiedän, mitä on esimerkiksi elää hankalan ja kroonisen sairauden kanssa ja tuntea jatkuvaa huolta. Tai miten silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua, kun tapahtuu jotain yllättävää. Koiran tai minkä tahansa elävän olennon kanssa se riski vain on otettava, ja sen vielä ehkä voisin tehdäkin. Arvaamatontahan koko elämä muutenkin on. Mutta se suurin este on toinen ja ylittämätön.

Tiedän sattuneesta syystä hyvin senkin, mitä on elää sellaisen kroonisen sairauden kanssa, joka vie paljon rahaa ihan koko ajan, päivästä ja vuodesta toiseen, ilman hengähdystaukoja, eikä edes ole ketään niitä kuluja jakamassa. Se on kovin stressaavaa elämää. Viime kierroksesta jäi isot seuraukset, eikä toiseen kierrokseen olisi rahkeita, kun se voisi pahimmillaan olla 10-15 vuoden keikka.

Eläinlääkärikulut ovat järkyttäviä nykyään ja ne näyttävät alati vain nousevan. Ihan hetkessä nousivat esim. hammashoitojen hinnat satasilla. Jotkut ovat kuulemma köyhtyneet tonneilla päivystyskäynnillä, eikä mitään välttämättä ole silti selvinnyt. Jatkuvia eläinlääkärikäyntejä ja lääkitystä vaativa sairaus taas vie tonnikaupalla rahaa vuosittain.

Ei olisi vuosia sitten voinut kuvitella, miten kalliita eläinlääkärikäynnit jonain päivänä ovat, ja että myös ruokinnan ja harrastusten hintalappu nousee niin paljon. Eikä voi nytkään ennustaa, miltä maailma näyttää 10-15 vuoden kuluttua tai mitä itselle sinä aikana tapahtuu. Jos koiran vielä ottaisi, niin pitäisi ainakin olla varasuunnitelma siltä varalta, että sekin on sairas. Kai sitä voisi vaikka muuttaa pakolaiseksi maahan, jossa eläinlääkärit ovat halvempia. Mutta huolettomampaa on olla ilman koiraa.

Sitäkin olen miettinyt, millaista se olisi jos minulle joskus vielä koira tulisi. Varmasti touhuaisin sen kanssa, mutta innostuisinko enää koskaan entisellä tavalla harrastamisesta. Haluaisinko enää tavoitteita, uskaltaisinko luottaa, olisinko mieluummin höntsäilijä. Palaisinko ainakaan entisiin lajeihin muuten kuin höntsäilymielessä. Pk:ssa on se uusi B-luokka, joten estepeikkoa ei enää olisi, mutta toisaalta seuraavalla koiralla ei välttämättä edes olisi pk-oikeuksia. Se kilometrin seuraaminen B-tottiksessa ei myöskään innosta, eivätkä SPKL:n uusimmat metkut harrastamisen vaikeuttamiseksi tai silmien ummistaminen epäkohdilta nyt ja ennen, siitä minulla on omakohtaistakin traumaa.

Toko taas on lajina mennyt koko ajan tyhmempään suuntaan, enkä koe kaikkia liikkeitä kovin mielekkäinä sen enempää koiran kuin ohjaajankaan kannalta. Se välinearsenaali myös vähän ärsyttää. Onhan niitä muitakin lajeja, ja ehkä tilanne veisi mennessään ja innostuisin jostain. Ehkä en saa sitä koskaan tietää, jos ja kun uutta koiraa ei tule, kunhan huvikseni mietin. Tärkeintä olisi muutenkin itse se koira, jos sellainen tulisi, eivät mitkään tavoitteet. Se entinen harrastaja minussa silti joskus asioita pyörittelee.

Olen sentään saanut jo pitkään jakaa elämäni koirien kanssa, joten muisteltavaa kyllä jää. Vinskikin on saanut elää jo täyden koiranelämän. Siitä saa olla kiitollinen, etenkin kun sillä on ollut selkävika pennusta asti. Aina se aika tuntuu silti loppuvan liian äkkiä, ja on haikeaa tiedostaa Vinskinkin tilanne ja ajan rajallisuus.

Aatto

Terveysjuttuja ja syysulkoilua

Kävimme ihan ex tempore pienellä tutustumiskäynnillä Nuuksion ytimessä puolitoista kuukautta sitten. Valitsin kahden kilometrin reitin, koska aikaa ei sillä kertaa ollut kovin pitkään retkeen, ja halusin myös säästää koiria. Oli aurinkoinen ja lämmin arki-iltapäivä, ja muitakin liikkujia reitillä oli tasaisena mutta maltillisena virtana. Kuitenkin vähän liikaa minulle. En saanut normaalia luontofiilistä myöskään siksi, että kyseinen reitti oli leveä baana, jota reunustivat valotolpat. Enpä ole sellaisella ennen retkeillyt, enkä välitä toiste välttämättä mennäkään. Kotimatkalla pysähdyimmekin tuttuun metsään, jossa koirat saivat hetken kirmata vapaana eikä muita kulkijoita näkynyt, ja se olikin lopulta mielekkäin osuus siitä reissusta.

Hieno kallio ja näköala reitillä kyllä oli, ja hyppäsimme välillä pois reitiltä kalliolle ja myös metsään. Eräs seurue kalliolla varoitti minua, että heidän vieressään on kyy, ei kannata tulla siitä. Kiitin tiedosta, enkä ollut yhtään yllättynyt havainnosta. Kyitä kyllä Nuuksion joka kolkasta löytyy, ja lämmin syyspäivä on otollista aikaa bongata niitä.

Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin kuvaushetkellä sattui olemaan pilvistä.

Aika pian sen jälkeen näimme itsekin taas omin silmin kyyn muutaman kilometrin päässä olevalla ulkoilualueella, joka itse asiassa myös kuuluu Nuuksion alueeseen vaikkei siellä ydinalueella olekaan. Taas törmäsimme siihen kun olimme jo tulossa metsästä pois, ja taaskin Vinski oli se joka oli lähinnä käärmettä, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa ihan tallannut sitä, vaikka todella läheltä piti. Käärmekin oli vikkelämpi kuin se edelliskertainen löhöilijä ja luikerteli vauhdilla poispäin polulta. Huh, kylläpä taas pomppasi sydän hetkeksi kurkkuun, mutta koirat eivät taaskaan käärmeeseen reagoineet.

Lääkärissäkin ollaan taas käyty. Vinski alkoi ihan yllättäen välillä vähän keventää etuosaansa liikkuessaan, ja yhdellä lenkillä se vältteli matalien puunrunkojen yli hyppäämistä, joissa ei aiemmin ole mitään ongelmia ollut. Sohvalle ja autoon se pääsi nousemaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Annoin sille kaksi päivää Norocarpia, mutta sitten lopetin, koska sille tuli pari kertaa yökkäilyoireilua, joka saattoi liittyä Norocarpiin. 

Mietitytti, että Vinskille pitäisi löytää jokin muu kipulääkitys jatkoon. Verikokeet pitäisi myös ottaa, koska niitä ei ollut pitkään aikaan otettu. Samalla näkisi sen, olisiko jotain anestesiariskejä tiedossa, koska olin miettinyt, pitäisikö Vinskille vielä kerran tehdä hammashoito. Ja tietenkin samalla olisi hyvä tarkistaa kokonaisterveys muutenkin, että missä mennään seniorikoiran kanssa.

Niinpä menimme luottolääkärillemme, ja tutkimuksissa sitten tuli vähän yllättäviäkin löydöksiä. Oikea kyynärnivel oli vasenta paksumpi ja myös lämmin ja rutiseva, joten se oli ollut syynä satunnaiseen etusten keventämiseen, toispuoleista se oli mielestäni enemmän ollutkin. Mutta mikä hämmästyttävämpää, niin toisesta reidestä löytyi kasvain. Oikean takajalan sisäreiden ja ulkoreiden sisäpuolella lihasten välissä oli pehmeä, rasvamainen massamuutos, melko kookas mutta aristamaton. Hyvin todennäköisesti infiltroiva lipooma. Ei siis pahanlaatuinen, mutta varsin inhottava, kun se voi kasvaa todella isoksikin ja haitata liikkumista.

Vinskin silmäluomessa oleva Meibomin rauhaskasvain oli myös vähän kasvanut, ja saattaa jossain vaiheessa myös aiheuttaa huolta. Muut patit olivat melko ennallaan ja ihan rasvapatteja tai syyliä. Täydellinen verenkuva ja maksa- ja munuaisarvot otettiin. Verenkuvassa kaikki oli hyvin, mutta munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat vähän yli viitearvojen, mikä kertoo siitä että sisäelintila on heikentymässä, ja 75 prosenttia tehosta on eläinlääkärin mukaan jo menetetty tässä vaiheessa kun veriarvot ovat lähteneet nousuun.

Anestesiaa eläinlääkäri piti jo jonkinlaisena riskinä, eikä hammashoitoon nyt sitten varmaankaan mennä. Hampaat eivät pahassa kunnossa onneksi ole, ja Vinski pärjää kyllä niiden kanssa loppuikänsä, ellei mitään akuuttia tule. Asiaa alun perin pohtiessani en tiennyt nykyisiä uhkia ja mietin, että Vinski voisi parhaassa tapauksessa elää vaikka vuoden tai ylikin vielä, vaikka tiesin senkin, että aika voi loppua ihan milloin vain. Hammashoito myös hirvitti. Nimittäin viimeksi Vinski alkoi taas hammashoidon jälkeen laskea alleen, mikä kertoi selän ärtymisestä. Selällään pöydällä nukutettuna makaaminen ei olisi mikään kovin hyvä juttu. Hampaiden kotihoitoa jatkamme yhä, jo vuosien ajan olen harjannut koirien hampaat joka päivä.

Vinskin selkä oli palpoidessa jäykkä ja kireä, lihakset aristivat. Kropan muutokset olivat tulleet vasta ihan äskettäin ja hyvin nopeasti, koska muuten olisin itsekin huomannut ne jo aiemmin. Kraniohoidostakin oli tasan kaksi kuukautta, eikä näitä muutoksia silloin vielä ollut, kraniohoitaja olisi kyllä maininnut pienetkin ongelmat. Vinskin kroppa oli silloin varsin hyvässä kunnossa, kyynärässä ei ollut havaittavissa mitään ongelmaa, reiden massamuutosta ei vielä ollut, selkä oli paljon parempi, jumia oli vain vähän.

Vinski ei enää voi syödä tulehduskipulääkkeitä eikä myöskään parasetamolia. Niinpä sille päätettiin kokeilla Librelaa, ja se sai ensimmäisen pistoksen heti. Jos Librela ei tehoaisi, niin eläinlääkäri kehotti seuraavaksi kokeilemaan vähän yllättävää  lääkettä, eli Litalginia, jota yleensä käytetään sisäelinkipuun. Myös gabapentiiniä voi harkita. Sain ohjeeksi mitata Vinskin reiden paksuuden kerran viikossa, jotta nähdään, miten nopeasti kasvain kasvaa. 

Nyt on eläinlääkärikäynnistä kulunut jo kuukausi. Librela näyttää auttaneen ja Vinski on liikkunut hyvin, satunnaisesti olen silti havainnut ohimenevää ihan lievää jäykkyyttä oikean etujalan askelluksessa, mutta nyt en vähään aikaan sitäkään. Neljä päivää Librelan saamisesta Vinski sai metsässä jonkin virtapiikin ja teki tosi lennokkaita juoksuspurtteja, jollaisia se ei ole aikoihin tehnyt. Ei ole sen jälkeenkään, mutta lenkillä sen askellus usein näyttää hyvin kepeältä ja kauniilta, hetkittäin se myös vähän löntystelee. 

Viime perjantaina haimme jo toisen Librela-pistoksen hoitajakäyntinä. Useinhan kuulemma Librelan paras teho tulee näkyviin toisen tai kolmannen pistoksen jälkeen. Joillain teho myös jossain vaiheessa hiipuu. Saa nähdä, miten Vinskin kohdalla, ja miten kauan se ylipäätään ehtii Librelaa saada.

Vinskin reiden paksuus pysyi samana ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta kolme viikkoa eläinlääkärikäynnin jälkeen läpimittaa oli tullut lisää ainakin senttimetri, ja kasvain tuntui selkeästi isommalta myös käteen. Tulee mieleen ikäviä kaikuja lähimenneisyydestä, vaikkei tämä kasvain yhtä hillittömän nopeasti kasvakaan kuin Draaman kasvain kasvoi. 

Syyskuun loppupuolella Vinski ja Kipi pääsivät osteopaatille. Vinskin kyynärvarsi oli jäykkä ja selässäkin oli jäykkyyttä, mutta kokonaistilanne ei muuten ollut niin kamala kuin olin kuvitellut. Vinskin kroppa oli taas hoidon jälkeen parempi. Hirveän ikävä kombo tuo kyllä on, kun kyynär- ja selkäongelma ruokkivat toisiaan ja vaikuttavat liikkumiseen. Reiden kasvain ei vielä liikkumista ollenkaan haittaa, mutta sitten ollaankin lirissä, kun niin käy.

Kipillä oli kireyttä niskassa ja selän ylimenoalueella, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Oli taas virkistävää ja tärkeää saada tilannekatsaus omista koirista ja samalla vaihtaa ajatuksia terveydestä ja koirista osteopaatin kanssa. Pojat ovat ikänsä tuolla käyneet, vaikka välillä paljon myös kraniossa, ja kyllä nämä käynnit molemmissa huolloissa ovat samalla olleet terapiaa omalle mielelle. Ei missään muuten ehdi yhtä hyvin puida terveysjuttuja ja kaikkea niihin liittyvää.

Meidän retkeilyt on pikkuhiljaa retkeilty, Vinskin osalta ainakin. Onneksi olemme vielä tänä vuonna saaneet retkeillä ja kerätä muistoja. Lyhyitä metsäretkiä toki voimme vielä tehdä. Reiteille en välttämättä välitä enää lähteä ollenkaan, koska silloin hihnaliikuntaa tulee useimmiten turhan paljon. Mieluummin haluan noiden liikkuvan vapaana omaan tahtiinsa, emmekä kuitenkaan edes voisi mitään useiden kilometrien pituisia reittejä valita.

Enimmäkseen me ihan vain lenkkeilemme leppoisasti metsässä, se on ihan parasta liikuntaa koirille ja mielekästä meille kaikille. Eikä tarvitse pelkkiin pikapyrähdyksiin tyytyä, kun etenemme leppoisasti ja koirat saavat liikkua omaehtoisesti. Minä taas saatan välillä pysähtyä poimimaan sieniä, niitä nyt vaan ei voi jättää metsään, vaikka olisi ennalta niin päättänytkin, kun haluaisi ajanpuutteen takia välttää niiden putsaus- ja valmistusrumban. Ihan kotikulmilla ei kunnon metsää ole, ja tylsästi joutuu myös pitämään koiria aika paljon hihnassa, mutta onneksi ei kuitenkaan tarvitse asfaltilla tehdä lenkkejä täälläkään.

Syyskuussa olimme metsäretkellä ennestään tutussa metsässä, jossa kuitenkin suunnistimme vähän eri alueelle kuin yleensä ja katsastimme kaksi uutta lampea, joille oli melko lyhyt matka. Olisin halunnut kävellä vielä kolmannelle, jonne olisi ollut enää vain kilometrin matka ja jossa olisi ollut laavu, mutta ei Vinskin kanssa uskaltanut pidentää retkeä enää yhtään, kun siitä olisi kuitenkin tullut kaksi kilometriä lisää käveltävää.

Siitä tuo oli vähän tylsä retki, että jouduin pitämään koiria aika paljon hihnassa erityisesti lampien läheisyydessä, etteivät ne olisi rynnänneet lampeen. Uiminen kun ei kuulunut päivän agendaan. Pidimme yhden pidemmän ja kaksi lyhyempää taukoa, ettei yhtäjaksoista liikuntaa tulisi paljon. Vinski oli hyvin energinen ja hyvin liikkuva vielä retken lopussakin.

Muutama viikko sitten kävimme tutussa metsässä lenkillä ja jäljestämässä. Alueella oli tiedote siitä, että viikonloppuna siellä järjestetään jälkikoe eikä alueella saisi silloin liikkua. Mitenköhän kävi, kun sää oli koepäivänä hyvä ja metsät täynnä sieniä... Me saatoimme hyvillä mielin käyttää aluetta, koska kokeeseen oli vielä monta päivää. Alueella oli jo janat ja esineruudun paikka merkittynä. Tämän lähemmäksi koetilannetta eivät meidän pojat koskaan pk:ssa pääse! Jälkensä ne ajoivat taas suurella innolla ja taitavasti. 

Oli hieman nostalginen fiilis katsoa valmiiksi merkattua janan paikkaa ja muistella miltä tuntui ennen koesuoritusta katsoa janaa ja miettiä, että millainen jälki siellä meitä odottaa, mihin suuntaan jälki mahtaa janalta lähteä ja ottaako koira sen heti oikeaan suuntaan vai huudetaanko meidät takaisin janalle. Tuossa metsässä en koskaan kokeessa ollut, mutta monet jäljet siellä on eri koirilla ajettu, ja kouluttajan ominaisuudessa vedin siellä myös muutamat ryhmätreenit.

Siitä on jo niin kauan, kun viimeksi olin jälkikokeessa. Kuuden eri koiran kanssa sain sen kokea, viimeisten kolmen koiran kanssa en enää. Ei aina käy niin kuin suunnittelee ja toivoo. Minulla oli pitkään vahva jälkiharrastajan identiteetti, mutta nyt se on jo vähän haalistunut. Ei se koskaan kokonaan katoa vaan tulee aina olemaan osa minua. Oli se niin rakas laji, ja vieläkin olen saanut sitä höntsäilymielessä tehdä. Jälkikokeiden maailmasta ja tavoitteellisesta treenaamisesta vain olen täysin vieroittunut, enkä seuraa tätä aihepiiriä edes somessa sen enempää kuin mitä sattumalta silmiin osuu.  

Oli tuskallinen, pitkä ja mutkikas prosessi irtautua aktiiviharrastajan identiteetistä niin pk-jutujen kuin muiden lajienkin osalta. Draaman aikana sitten omaksuin suolistosairaan koiran omistajan identiteetin. Draaman kuoltua jatkoin yhä sairauteen liittyvien fb-ryhmien lukemista, koska se maailma oli tullut niin tutuksi. Seuraan ryhmiä yhä, mutta en lue niitä yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ehkä jonain päivänä eroan ryhmistä kokonaan. Jotkut eroavat heti oman koiran kuoleman jälkeen, koska ryhmien seuraaminen tekee liian kipeää tai tuntuu siinä vaiheessa turhalta, mutta me ihmiset olemme erilaisia. Minä en kokenut tarvetta heti irtautua, ja olen myös hyvin tiedonhaluinen. Sekin maailma tulee aina olemaan osa minua, vaikka olen saanut siihen jo hieman etäisyyttä.

Vinskin kanssa mennään nyt päivä kerrallaan, ja toivotaan vielä monia hyviä ja onnellisia päiviä sille. Se on oma höpsö itsensä, iloinen ja energinen aina silloin kun jotain tapahtuu. Kotona se vanhojen koirien tapaan lepää paljon. 

Vaikeita päätöksiä voi tulla eteen. Entä jos esimerkiksi Meibomin rauhaskasvain äkkiä kasvaa sellaiseksi, että se pitäisi leikata? Se ei ole mikään iso leikkaus, mutta anestesiassa on omat riskinsä, ja sitten on kaikki nuo muut vaivat, joiden takia leikkaus ei välttämättä toisi juurikaan (jos ollenkaan) lisää elinaikaa. Eläinlääkäri myös jo huomautti, ettei Meibomin rauhaskasvain todellakaan ole se suurin ongelma, ja suhtautui hieman pessimistisesti Vinskin elinajanodotteeseen muiden vaivojen takia.

Reiden kasvain on iso huoli, eikä sille ole paljon tehtävissä. Sijainnin takia sen leikkaushoito olisi haastavaa, eikä koko kasvainta välttämättä koskaan saataisi poistettua. CT-kuvat pitäisi ensin ottaa sen selvittämiseksi, että kannattaako leikkausta yrittää ja minkä verran ehkä saataisiin pois. Tuollaista prosessia en kuitenkaan edes harkitse, kun kyseessä on vanha koira, jolla on useampi terveysongelma. Voi vain toivoa, ettei reiden kasvain ihan heti kiihdytä tästä kasvuaan vaan Vinski pärjäisi vielä jonkin aikaa sen kanssa.

Olisipa laumassa nuori koira tuomassa elämää ja jatkuvuutta. Nyt todellakin kostautuu se, että viimeiset kolme koiraa olivat sattuneesta syystä niin pienillä ikäeroilla. Identiteettikriisejä tässä on jo podettu, mutta pahin niistä on sittenkin vasta edessä. Nyt kuitenkin saan vielä nauttia kahden koiran seurasta, ja koirillakin on koiramaista seuraa toisistaan. Miten pitkään, sitä ei kukaan voi täsmällisesti ennustaa, mutta ei elämä koskaan ole ennustettavaa muutenkaan.