Eläinlääkärissä ja eläinlääkäreistä

Vuosi ei ehtinyt montaa päivää vanhentua, kun jo taas löysimme itsemme eläinlääkäristä. Vinski alkoi ravistella päätään, ja tutkin sen korvat silmämääräisesti. Niissä ei mitään outoa näkynyt, mutta puhdistin ne puhdistusaineella siltä varalta, että niissä oli epätavallisen paljon likaa tai jokin ylimääräinen roska. Vasemmasta korvasta tulikin likaa, oikeasta ei juurikaan.

Tilanne näytti ensin menevän parempaan, mutta seuraavana päivänä Vinski ravisteli päätään vielä vähän enemmän ja piti pari kertaa päätään aavistuksen verran vasemmalle kallellaan. Eihän se auttanut muu kuin ruveta eläinlääkäriaikaa varaamaan samalle päivälle, koska edessä oli kaiken lisäksi pitkä loppiaisviikonloppu ja suurin osa klinikoista kolme päivää kiinni. 

Soitin ensin meidän vakiklinikalle ja kysyin oliko meidän omalla lääkärillä mitään rakoa, että ehtisi kurkata korvaan. Ei ollut, enkä odottanutkaan olevan, eläinlääkärimme on aina täyteen buukattu ja kiireinen, ja olisi ollut aikamoinen sattuma, että joku muu olisi juuri silloin oman aikansa perunut. 

Minulle kyllä tarjottiin mahdollisuutta mennä samalle klinikalle toiselle lääkärille, mutta valitsin mieluummin jonkin muun kuin ketjuklinikan ja loputtomissa liikennevaloissa seisomisen loppumatkasta, kun emme kerran omalle lääkärille päässeet. Toki vakiklinikalla (ja kaikilla muillakin Evidensian klinikoilla) olisi ollut Vinskin terveystiedot valmiiksi potilajärjestelmässä, jolloin uusikin lääkäri olisi ne nähnyt. Ei se silti ole sama asia kuin oma lääkäri, ja todennäköisesti säästin myös rahaa kun menin muualle.

Seuraavaksi soitin läpi ensisijaiset vaihtoehdot tilanteessa, missä omalle lääkärille ei pääse, kaksi melko lähellä olevaa hyvämaineista klinikkaa, joista toisessa olemme asioineet muutaman kerran. Ei aikoja. Seuraavaksi sitten varasinkin netin kautta ajan samalle klinikalle, jossa Vinski lokakuussa nesteytettiin, koska tiesin siellä olevan akuuttiaikoja paremmin kuin muualla. Lokakuussa soitin ennen sinne päätymistä läpi 11 klinikkaa ja kaikissa muissa paikoissa myytiin ei-oota, mutta se kymmenes klinikka tiesi suositella tätä yhdettätoista, koska siellä jätetään tilaa akuuttiajoille. Puhelinlaskussa näkyi kyseiseltä päivältä ylimääräinen kymmenen euron kulu, koska osa soittamistani klinikoista kuului Evidensiaan eikä heidän kanssaan tavallisen puhelumaksun hinnalla jutella.

Eläinlääkärikään ei huomannut Vinskin korvissa silmämääräisesti mitään ihmeellistä. Kun hän tutki vasemman korvan otoskoopilla, niin korvakäytävä oli kyllä erittäin punainen ja Vinski myös osoitti kipua. Tärykalvo oli ehjä, eikä korva erittänyt juurikaan mitään. Polyyppeja tai vierasesineitä ei näkynyt. Molemmista korvista otettiin pumpulipuikolla näytteet eikä niistä löytynyt muuta kuin kokkibakteereja ja epiteelisoluja.

Hoidoksi Vinski sai korvaan laitettavaa kortisoniliuosta 1-2 viikon kuurin. Eläinlääkäri olisi myös antanut kipuun pienen kuurin tulehduskipulääkettä, mutta huomautin hänelle, ettei Vinski saa sellaisia syödä. Olin kertonut hänelle Vinskin vikaluettelon, mutta hän oli jo ehtinyt unohtaa munuaisarvot. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi haluaisin aina käydä omalla lääkärillä. Hän tuntee koiran ja sen historian eikä määrää vääriä lääkkeitä. On turhauttavaa selittää aina uudelle lääkärille koiran kaikki vaivat ja toivoa, että hän osaa hahmottaa kokonaisuuden.

Viimeksikin samalla klinikalla Vinskille tuli kotiin lääke, josta oma lääkärimme antoi meille vähän eri ohjeet kuin lääkkeen määrännyt eläinlääkäri, koska kyseinen lääke on aika tuju ja rasittaa maksaa. Vinski ei edes lopulta tarvinnut lääkettä, joten turhaa kuormitusta olisi tullut, jos olisin sitä antanut ja vieläpä sillä annoksella, jonka eläinlääkäri määräsi, kun oma eläinlääkäri antoi ohjeeksi puolittaa annoksen jos lääkettä olisi tarve antaa.

Vinskin oireet alkoivat nopeasti lääkityksen alettua lievetä, ja nyt se on ollut jo muutaman päivän ilman lääkettä. Saa nähdä, oliko tämä nyt tässä. Mistä lie tulehdus tullut. 

Eläinlääkäri oli asiallinen ja todennäköisesti hoiti tilanteen pätevästi, mutta aina uuden eläinlääkärin kanssa on vähän odottavalla kannalla, koska hänet ja hänen käytäntönsä oppii tuntemaan vasta ajan kuluessa. Nytkin huomasin pohtivani, että tutkiko hän korvan varmasti todella huolellisesti ja oliko määrätty lääke juuri se sopivin. Todennäköisesti kyllä, mutta oman eläinlääkärin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, ja käynnin jälkeen on turvallinen olo siksikin, että hän on käynyt koiran kokonaan läpi ja osaa sanoa missä mennään.

Eläinlääkäreiden käytännöissä, osaamisessa, perehtyneisyydessä ja tietojen päivittämisessä on eroja. Oman eläinlääkärimme kohdalla tiedän, että hän on tarkka ja osaava ja tietää mitä tekee. Eivät kaikki ole yhtä tarkkoja. Kaikki eivät katso eläintä kokonaisvaltaisesti. On harvinaista, että lääkäri käy eläimen joka käynnillä kunnolla läpi, vaikka menisi vain silmäkontrolliin, mutta niin meidän lääkäri tekee. Hän osaa myös todella hyvin käsitellä erilaisia eläimiä, mitä kaikki lääkärit eivät osaa. 

Draaman poismenon jälkeen minulle oli selvää, että pojat jatkavat juuri tämän eläinlääkärin asiakkaina, jolle alun perin Draaman takia hakeuduin. Vaikka hän työskentelee Evidensian klinikalla, niin halusin silti jatkaa siellä, koska tärkeintä on hyvä lääkäri. Kun aikoinaan valitsin Draamalle uutta lääkäriä, niin tilanne oli se, ettei silloinen yleislääkäri enää osannut sitä hoitaa ja häntä edeltävälle sisätautilääkärille en halunnut palata. Vähän nikottelin, kun potentiaalisin uusi eläinlääkäri löytyi juuri Evidensiasta, mutta en nyt sentään sen takia halunnut evätä Draamalta parempaa hoitoa.

Draama klinikalla

Sain sittemmin huomata, että vaikka Evidensia oli kallis, niin lopulta jopa säästin (vaikka hirveästi rahaa meni siltikin), kun Draaman hoito siirtyi uudelle lääkärille sinne. Hän kun tiesi mitä teki eikä juoksuttanut meitä turhilla käynneillä. Entinen sisätautilääkärimme oli tätä turhaa juoksuttamista harrastanut, mikä oli yksi syy siihen, etten hänellä halunnut jatkaa. Kyseinen iso klinikka ei silloin edes kuulunut Evidensiaan, mutta nykyään on Evidensia senkin nielaissut. Heillä oli silti jo silloin vähintään yhtä kalliit hinnat kuin sillä Evidensian klinikalla, jonne siirryimme.

Nettikeskusteluissa usein parjataan Evidensian lääkäreitä. Ihan kuin lääkäri muuttuisi huonoksi vain sen takia, että klinikka on siirtynyt Evidensian omistukseen. On myös kummallinen näkökulma, että Evidensian lääkärit olisivat keskenään kaikki samaa massaa toisin kuin muiden klinikoiden työntekijät. Me olemme viime vuosina asioineet oman lääkärin lisäksi kolmella muulla tietyn alan spesialistilla Evidensiassa kertaluonteisesti, ja tosi hyvin kokemuksin. 

Silti suhtaudun kriittisesti Evidensiaan samoista syistä kuin moni muukin. Ketju on paisunut liian suureksi pienessä maassa, vääristää kilpailua ja nostaa hintatasoa. En välittäisi eläinlääkärikäynneillä tuottaa lisää voittoa ulkomaisen suurpääomasijoittajan taskuun. Moni ketjuihin kuulumaton klinikka on nostanut myös hintoja Evidensian tasolle tai lähelle sitä riippumatta siitä, löytyykö sieltä erikoistason hoitoa ja kalleimpia laitteita. 

Mainitsin isälleni, että Vinski kävi lääkärissä näyttämässä korvaa ja että se maksoi 200 euroa. Hän pöyristyi kovasti hinnasta. Hänellä ei ole koskaan ollut omaa eläintä, enkä ole aiemmin hänelle konkreettisia hintoja maininnut. Nauroin ja kerroin, että halpahan tuo käynti nykymittapuulla oli. Vaikka kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin onhan se oikeasti kova hinta pienestä toimenpiteestä.

Vinskin edellinen eläinlääkärikäynti marraskuussa maksoi yli 440 euroa. Siihen sisältyi irtonaisen kynnen nyppääminen pois, veriarvojen tarkastus, koiran tarkastus ja pullo Kaoliinia (n. 15 euroa). Ei ihan halpaa lystiä. Kun vielä suhteuttaa siihen, että samalla rahalla ostaisin vaikkapa uuden pesukoneen tai television, joista olisi luultavasti hyötyä monien vuosien ajan. Jos ostaisi halvimman mallin, niin rahaa jäisi vielä muuhunkin. Miksi yksittäinen peruskäynti eläinlääkärissä maksaa saman tai enemmän kuin uusi kodinkone..? Ja kun niitä käyntejä voi vuoden mittaan tulla useita.

Mainitut kodinkoneet eivät tulleet mieleen sattumalta. En ole raaskinut ostaa uutta pesukonetta sen jälkeen, kun 25 vuotta palvellut kone hajosi viime talvena. Telkkarista puuttuu HD-valmius, mutta sitäkään en ole raaskinut vaihtaa uuteen. Kun ei koskaan tiedä, milloin taas menee kasa rahaa eläinlääkäriin. Materia ja puitteet eivät ole minulle kovin tärkeitä asioita, mutta koirien hyvinvointi on. Kyllä sen hinta silti kirpaisee ja tuntuu suhteettomalta. Kun on toisenlaisetkin ajat nähnyt. Voisin olla loppuikäni ilman kodinkoneita ja muutamaa muuta asiaa, mutta ei sillä säästöllä montaa eläinlääkärikäyntiä maksettaisi.

Laskin huvikseni koirien viime vuoden eläinlääkärikulut yhteen. Yleensä en ole niitä uskaltanut laskea, Draaman kohdalla erityisesti hirvitti sitä tehdä, mutta tiedän siihen menneen tuhansia euroja joka ikinen vuosi, kun ynnätään yhteen eläinlääkärikäynnit, lääkkeet, huollot ja erikoisruokavalio.

Vinskin kulut viime vuonna olivat 2362,28 euroa. Tuossa on pelkät käyntikulut, lääkkeisiin on mennyt sen lisäksi satasia. Lisäksi Vinski kävi tosi monta kertaa huollossa, johon on mennyt melkoisen iso summa myös, joten terveydenhuollon yhteissumma on tuhansia euroja. 

Lakkautin Vinskiltä vakuutuksen, kun sen hinta pomppasi Vinskin täytettyä kymmenen vuotta. Ei ehkä olisi kannattanut, mutta viime vuoden isoimmasta eläinlääkärilaskusta vakuutus ei olisi korvannut senttiäkään, koska kyseessä oli hammashoito. Se tuli maksamaan 1189,77 euroa, koska poistojakin tuli.

Kipin eläinlääkärikäynnit kustansivat viime vuonna 579,11 euroa, josta vakuutus korvasi 321,11 euroa. Summassa on mukana paketillinen klinikalta saatua sydänlääkettä. Lisäksi apteekista haettuihin sydänlääkkeisiin meni parisataa euroa, josta vakuutus myös korvasi osan. Huoltoihin meni myös satasia, ja niitä ei vakuutus korvaa. Kipin vakuutuksen hinta pomppasi myös tälle vuodelle melkein satasella, mutta en uskalla sitä irtisanoa. Siitä alkaisi ihan varmasti jatkuva lääkärissä ramppaaminen. Kipin vakuutus ei silti korotuksen jälkeenkään maksa läheskään niin paljon kuin jotkut pahimmillaan vakuutuksista maksavat. En tiedä mitä itua sellaisissa vakuutuksissa enää on, ellei korvauskatto ole huikean iso ja koira sairastele.

Kipin osalta kustannukset siis olivat maltillisemmat. Jos voisi luottaa, ettei kovin paljon tuon enempää menisi koskaan, niin todellakin olisin jo ottanut uuden koiran. Mutta kun ei voi koskaan tietää. Olen liikaa nähnyt sivusta sitä, ettei vakuutuskaan korvaa esim. tuhansien eurojen leikkauskuluja jonkin porsaanreiän takia. Tai että vakuutuskatto tulee vastaan hyvin äkkiä, jos koira sairastelee vähän enemmän. Olen kokenut myös sen, kun koira sairastelee vähän enemmän, joten en voi tuudittautua ajatukseen siitä, että ei se minua koske ja tapahtuu vain joillekin muille jossain muualla. 

Ei verikokeiden ottaminen ennen maksanut noin paljon kuin Vinskillä viimeksi. Katsoin Draaman aikaisista laskuista, että hinta oli vielä silloin huomattavasti alempi. Mutta Evidensia on nostanut hintatasoaan ihan koko ajan. Ultraaminenkin maksoi ennen huomattavasti vähemmän kuin olen nyt kuullut asiakkaiden maksavan vatsaontelon ultraamisesta. Tuleekohan katto tai ihmisten maksukyky missään vaiheessa vastaan. Joillekin nuo hinnat ovat pikkurahaa, mutta iso on sekin joukko, jolle ei ole. Ja on tässä se sudenkuoppakin, että vakuutus mahdollistaa monille kalliimmankin lääkärin, mutta samalla vakuutukset osaltaan vaikuttavat hintoja nostavasti.

Vinski taannoin neulatyynynä lääkärissä

Jossain vähän kauempana ja syrjemmässä on kuulemma vielä eläinlääkäreitä, joiden hinnat ovat paljon kohtuullisempia. Löytyy täältäkin päin maata pieniä ja vähän edullisempia klinikoita, mutta niissä ei välttämättä tehdä esimerkiksi hampaanpoistoja tai voida tutkia ultralla kattavasti, jolloin joutuu kuitenkin menemään muualle juuri näissä kalliiksi tulevissa toimenpiteissä. 

Joskus olen puolitosissani miettinyt, että muuttaisin jonnekin eri maakuntaan kauemmas. Entä jos sitten uskaltaisi vielä koirankin ottaa. Ei mikään mahdoton ajatus, mutta ei pelkästään halvempien eläinlääkärikulujen perässä kannata muuttaa, koska ei ole mitään takeita, että tilanne säilyisi samanlaisena tulevat vuodet. Syrjäisemmätkin paikat voivat nostaa hintoja roimasti, edullisemman hintatason klinikoita saattaa myös siirtyä Evidensian omistukseen. Ja monessa paikassa on päivystys ulkoistettu Evidensialle, joten se siitä. Siinähän sitten maksat kerralla nelinumeroisen summan, jos koira tarvitsee vaikkapa tehohoitoa ripulin tai kennelyskän takia pyhänä.

Eläinlääkärilaskussa on ikävästi arvonlisäveroakin neljännes, ja EU-säädökset kuulemma estävät tekemästä asialle mitään. Silti joissain EU-maissa voi selvitä eläinlääkärissä kympeillä sellaisesta käynnistä, josta täällä menee satasia, joten yleinen hintataso ja hinnanmuodostus on siellä vähän erilainen. 

En arvannut, että Vinski tarvitsisi niin tiheää eläinlääkärin konsultaatiota käyntien välissäkin kuin se on tarvinnut, kun päätin pitää pojatkin Draaman lääkärin asiakkaina. Ei sillä vielä silloin näin montaa vaivaa ollut. On vähän syyllinenkin olo asiasta, kun tiedän, miten ylityöllistetty lääkärimme on muutenkin. Kuormitin häntä aiemmin jo ihan tarpeeksi Draaman asioilla. Hänen oman erikoistumisalansa potilaita virtaa koko ajan lisää ovista ja ikkunoista, vaikka entisissäkin riittää tekemistä jopa yötä myöten. No onhan Vinskikin osittain sisätautipotilas, että eipä sillä. 

Joskus olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa tästä syystä lääkäriä, ja myös siksi, ettei hänelle kuitenkaan ole helppoa akuutisti päästä. Sitten ei tarvitsisi myöskään enää kiikuttaa rahoja Evidensiaan. En kuitenkaan haluaisi millään vaihtaa lääkäriä, eikä siinä mitään järkeä etenkään Vinskin kannalta olisi. Sillä ei kuitenkaan ole enää paljon aikaa jäljellä eikä kukaan muu lääkäri tunne sen asioita. Joten aina päädyn siihen, että todellakaan emme lääkäriä vaihda.

Siinä vaiheessa jos minulle tulisi uusi koira, niin ehkä etsisin uuden luottolääkärin. Pääsisin sitten Evidensiasta eroon, ellei se vähitellen osta kaikkia loppujakin klinikoita pois. Eläinlääkäristä olisi kyllä silti erittäin haastavaa luopua, ja paras tae onnistumiselle olisi se, että samalla muuttaisimme riittävän kauas... Hyvin spekulatiivista mietintää toki, koska ei uutta koiraa edelleenkään näillä näkymin ole tulossa.

Koirillani on kyllä joskus ennenkin ollut ihania eläinlääkäreitä, mutta harvoin ketään pitkäaikaista luottolääkäriä. Yksi luottolääkärimme aikoinaan muutti muualle ja sekin asiakassuhde katkesi siihen. Luottolääkäri on kyllä tosi kiva olemassa.

Esimerkiksi vatsavaivoja ei moni eläinlääkäri osaa kokemukseni mukaan hoitaa kunnolla, tieto on hyvin rajallista, eivätkä he myöskään tiedä puoliakaan lääkkeistä, joita voisi käyttää.  Perusripulitaudit nyt ehkä vielä menevät, mutta jos siis puhutaan pitkittyneistä ja monimutkaisemmista oireista, kuten vaikka Draamalla oli. Ihan närästyksen hoitokin voi olla haastavaa. Usein pääsee helpommalla kun menee suoraan sisätautilääkärille.

Aiemmista koiristani Jasonilla oli kerran pitkittynyttä ripulia ja laihtumista. Eläinlääkäri totesi verikokeissa kohonneen amylaasiarvon ja diagnosoi sen perusteella haiman vajaatoiminnan. Tämän takia aloin antaa Jasonille raakaa haimaa ruoan mukana. Ei siitä haittaa ollut ja koiran vointi koheni vähitellen. Myöhemmin ymmärsin, ettei diagnoosi ollut aivan pätevä, ja vein Jasonin muualle ottamaan TLI-arvon. Siinä ei ollut vikaa ja haima jätettiin ruokavaliosta pois. Oireetkin jäivät historiaan. Todennäköisesti kyseessä on ollut pelkästään pitkittynyt suolistotulehdus. Amylaasiarvo voi kyllä joskus reagoida esim. haimatulehdukseen tai sappivaivaan, mutta ei niitäkään voi sen perusteella diagnosoida.

Ei se ollut ainoa virheellinen diagnoosi Jasonin kohdalla. Puolivuotiaana se alkoi lenkin jälkeen ontua toista etujalkaansa ja vein sen lääkärille, joka sitten kopeloi sen läpi. Kyynärän paineluun Jason reagoi selvästi, jolloin eläinlääkäri huudahti, että ai jumalauta, sillä on kyynärnivelen OCD. Sitten hän näytti minulle kaavakuvaa kyseisestä vaivasta ja sanoi, että olen liikuttanut Jasonia liikaa ja syöttänyt väärin. Mikä olisi ollut puppua, vaikka kyseessä olisi ollut OCD, sillä geenit ovat ratkaisevassa asemassa, enkä muutenkaan ollut liikkumisen tai ruokinnan suhteen mitään ylilyöntejä tehnyt.

Ajattelin ensin, että jahas, koiralla sitten on tämä OCD, onpa tylsää. Sitten mietin, että hetkinen, ei diagnoosia voi sentään noin heppoisesti tehdä. Ja jos kyseessä silti on OCD, niin haluan varmuuden asiasta. Vein Jasonin eri lääkärille, joka sen liikkeitä katsoessaan heti totesi, että vika näyttäisi olevan tassussa. Ensimmäinen lääkäri ei edes katsonut liikkeitä. Tassu kuvattiin ja todettiin varvasmurtuma. Se siitä OCD:sta ja kyynärongelmasta.

Jippo puolestaan sai välilevytyrädiagnoosin vasta jälkikäteen pitkän ajan päästä, vaikka kävi usealla lääkärillä. Ensimmäinen lääkäri totesi spasmin niskassa, mutta ei sen enempää arvaillut mistä se voisi johtua. Hän määräsi kipulääkityksen ja uuden käynnin, jos vaiva ei hellittäisi. No eihän se hellittänyt ja seuraavaksi menimme eri klinikalle, koska siellä ensimmäisessä paikassa ei ollut edes röntgeniä. Seuraava lääkäri sanoi, että tällaiset oireet usein viittaavat nielutulehdukseen, rauhoitti koiran ja totesi, että juu, tulehtunut on nielu. Hän penslasi nielurisat ja lähdin kotiin siinä luulossa, että nyt vaiva selvisi.

Oireet vain eivät loppuneet vaan päinvastoin pahenivat. Takaisin lääkäriin. Lääkäri rauhoitti koiran taas ja totesi risat edelleen tulehtuneiksi, penslasi ne ja lähetti meidät kotiin. Ihmettelin asiaa, kun omaan silmään nielurisat eivät näyttäneet ihan hirveän punaisilta tai turvonneilta, ja oireet sen käynnin jälkeen edelleen pahenivat. Jippo oli myös jo saanut aika tujun antibioottikuurin. 

Kyselin lääkäriltä muiden tutkimusten tarpeellisuudesta, mutta hän ei nähnyt siihen mitään syytä. Hän itse asiassa selvästi loukkaantui kyselyistäni. Olin epätoivoinen, koska koira oli infernaalisen kipeä, ja ihmettelin, miten nielutulehdus saattoi olla niin kammottava. Ja kun se ei mennyt millään ohi, niin kai siellä jokin syy täytyi taustalla olla. Eläinlääkäri oli kuitenkin päättänyt, että pelkkä nielutulehdus se on, eikä häntä muu kiinnostanut. Ei sekään, että koiran tila vain paheni. Ei auttanut kuin vaihtaa taas lääkäriä.

Kävimme lopulta kaikkiaan kolmella uudella lääkärillä, mutta kukaan ei päässyt arvauksissa sinne päinkään. Yksi halusi tutkia, olisiko Jipolla Cushingin tai Addisonin tauti. Ei ollut. Yksi ehdotti, että ruokavalio vaihdettaisiin, hän ei osannut sanoa mihin, mutta johonkin. Hän myös tutki nielun ja totesi sen terveeksi, joten siitä ei oireilu ainakaan enää voinut johtua. Jouduin myös erikseen vaatimaan kipeälle koiralle kipulääkettä, kun sitäkään ei kukaan muuten olisi määrännyt.

Ymmärrän hyvin, että eläinlääkäreiden on usein hankala päästä diagnoosiin ainakaan kovin nopeasti, kun eläimet eivät osaa edes puhua. Ihmiset osaavat, mutta eivät ihmislääkäritkään aina helposti oikeaa diagnoosia löydä. Ihmettelen silti, miten hakoteillä kaikki Jipon kanssa olivat. Kukaan muu kuin ensimmäinen lääkäri ei kiinnittänyt mitään huomiota niskaan, ja hänkin vain siksi, kun siinä juuri silloin näkyi spasmi. Minua ei aina kuunneltu tarpeeksi eikä osattu ajatella laatikon ulkopuolelta, pidettiin vain kiinni jostain valitusta kapeasta näkökulmasta, eikä niskan tilanne käynyt edes mielessä, vaikka oireilu hyvinkin siihen suuntaan viittasi.

Myöhemmin Jipolle myös määrättiin kilpirauhaslääkitys veriarvojen perusteella. Ihmettelin tätä ja näytin veriarvot toisen klinikan lääkärille, joka totesi, ettei koiralla arvojen perusteella todellakaan ole kilpirauhasen vajaatoimintaa eikä se tarvitse lääkitystä. Säästyipä koira jatkossa turhalta lääkitykseltä, jonka se oli ehtinyt jo aloittaa.

Jippo klinikalla akupunktiossa

Olisi näitä tarinoita lisääkin. Nuo olivat vanhoja tapauksia, mutta on tässäkin blogissa kerrottu joitain uudempia vähemmän onnistuneita lääkärikokemuksia. Tässäpä yksi syy siihen, miksi olen tarkka siitä mille lääkärille koiran vien, jos pystyn valitsemaan eikä ole jostain pakkoraosta kyse akuuttitapauksessa. Sillä todellakin on väliä, vaikka virheitä tekevät kaikki väkisinkin joskus eikä kukaan pysty ihan simsalabim järjestämään kaikkea kuntoon tai tiedä kaikkea. 

Arvostan lääkäriä, joka perehtyy asiaan kunnolla, on asiantunteva, osaava ja tarkka, ottaa kokonaisuuden huomioon, kuuntelee, osaa kommunikoida selkeästi, vastaa kysymyksiin, käsittelee eläintä kauniisti ja on empaattinen. Juuri sellainen lääkäri meillä viime vuosina on ollut. 

Hyvällä muistelen myös monia muita eläinlääkäreitä, he tekevät tärkeää ja haastavaa työtä. Minulla on joistain virheitäkin tehneistä lääkäreistä myös hyviä kokemuksia. Jotkut virheet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Asenteista ja kuuntelun puutteesta tai silkasta huolimattomuudesta johtuvat virheet ovat turhauttavia, koska ne voisi helposti välttää, ja olen nähnyt taitavankin lääkärin niihin sortuvan. Silloin on vähän arpapeliä, mitä saa, kun menee vastaanotolle. Ihmisiä eläinlääkäritkin vain ovat, mutta paljon vartijoina.

Moni asialleen omistautunut eläinlääkäri on jäänyt mieleen. Kuten se, joka vapaapäivänään tuli leikkaamaan Jessin märkäkohdun. Tai se, joka joulun alla antoi Nastalle ilmaisen virtsarakon ultrauksen joululahjaksi, kun virtsanäyte antoi siihen aihetta, mutta en ollut ultraan varautunut ja mietin rahojen riittämistä. Sitten on ne kerrat, kun olemme päässeet ylimääräisinä vastaanotolle. Ja kaikki ne lukemattomat neuvot kiperissä paikoissa, joita olen nykyiseltä eläinlääkäriltä käyntien välissä saanut maksamatta niistä senttiäkään ja pitänyt pääni niiden ansiosta edes jotenkin kasassa.

Vuodenvaihde

Uudenvuodenaattona eli eilen kävimme pikaisesti ulkona vielä ennen kuutta illalla. No eikös silloinkin kuulunut jo yksittäinen pamahdus, kun olimme palaamassa kotiin. Kipi katsoi sen jälkeen pihan suuntaan kuin siellä olisi olisi ollut jotain erikoista ja haukotteli. Kotona se tuli hetkeksi sohvalle kainalooni vähän kuin turvaa hakemaan. Täysin poikkeuksellista käytöstä Kipille. 

Loppuilta ja yö kotona kuitenkin sujuivat ihan normaalisti. En kyllä kaiken aikaa Kipiä tarkkaillut, joten en tiedä onko sillä jotain rauhoittavia eleitä vielä jossain välissä ollut, mutta ei mitään isompaa ainakaan. Laitoin sekä radion että television päälle taustamelua tuottamaan, mutta rakettien jysähdykset kuuluivat silti koko ajan. Ei tuollainen taustahäly peitä kuin jostain kauempaa tulevan paukkeen, lähistön tulitusta ei peitä mikään. 

Treenasimme illalla nosea, ja iloisesti ja motivoituneina koirat etsivät hajuja. Oli kyllä helpotus, ettei Kipin alkuillan reaktiosta tullut tuon pahempaa tai pitkäkestoisempaa.

Puoli kolmelta yöllä kävimme seuraavan kerran ulkona. Sisällä oli silloin rauhallista, mutta ulkona kuului jatkuva pauke monesta suunnasta. Sen verran kaukaa, ettei ääni ollut hirveän kova, mutta voin vain kuvitella miten hirveä tilanne se olisi ollut koiralle, joka on jo koko illan ja yön pelännyt ilotulitusta. Tai miten hirveää se oli luonnonvaraisille eläimille, jotka eivät vieläkään saaneet rauhaa.

Surettaa miettiä niin luonnonvaraisten eläinten kuin lemmikkien ja kotieläintenkin hätää ilotulituksen aikana. Olen itse vierestä nähnyt, millaista se hätä on, ja se kyllä jätti itseenkin pysyvät jäljet ja pysyvän inhon ns. ilotulitusta kohtaan. Aina paukkeen aikana mieleen muistuu hyvin elävästi omien jo edesmenneiden koirien hätä ja tuska, ja suren sitä, miten lukematon määrä eläimiä juuri nyt kärsii vastaavalla tavalla. Joka vuosi ilotulitus vammauttaa ja tappaa kaikenlaisia eläimiä. Koiria jää pysyvästi kateisiin. Tänään face läväytti silmille melkein ensimmäisenä kuvan kuolleena löydetystä koirasta. 

Vielä tunteja laillisen ilotulitusajan päättymisen jälkeen kuulin nukkumista yrittäessäni, miten joku ampui raketteja ihan sarjatulena. Pistää vihaksi, ettei laillinen kahdeksan tunnin tulitusaika kaikille riitä, ja pitää kylvää kauhua sen ulkopuolellakin ja tehdä tyhjäksi esimerkiksi monien koiranomistajien varotoimenpiteet. Aamulla oli uusi lumi peittänyt roskat, mutta yölenkillä tavalliseen tapaan oli reitti täynnä rakettiroskaa, maa oli mustunut monin paikoin ja ilmassa oli ruudinhaju.

Ihmiset eivät koskaan opi, joten raketit pitäisi ehdottomasti kieltää yksityisihmisiltä kokonaan. Olisi pitänyt kieltää jo ajat sitten, mutta kun ei. Viis myöskään saastumisesta, tulipaloista ja olosuhteista, joissa raketit valmistetaan. Netissä kaikki empatiakyvyttömät ja itsekeskeiset urpot kilpaa selittävät, ettei eläimillä ole mitään väliä syystä x, y ja z, ja juuri näiden urpojen pitää saada tehdä mitä vain, on kyse heidän perustavanlaatuisista ihmisoikeuksistaan. En itse lue tuollaisia keskusteluja tarkoituksella, mutta kuvakaappauksia on osunut silmiin, ja jopa koirapalstoilla joskus törmää outoihin asenteisiin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, ja näin somen aikakaudella ymmärrän aina vain vähemmän.

Onneksi Kipi lopulta selvisi vuoden vaihtumisesta hyvin. Onkohan sen kuuloaistissa tapahtumassa muutoksia, mikä sai aikaan tuon ensimmäisen pienen reaktion. Ei olisi ollenkaan omituista Kipin iässä. Koskaan ei voi luottaa siihen, etteikö raketteja aiemmin pelkäämätön koira alkaisi niitä pelätä, ja syitä voi olla monia. Joillain paukkuarkuus alkaa vasta myöhemmin, koiralla voi olla kipuja ja sairauksia, sillä voi olla korvatulehdus, sen kuuloaistissa voi tapahtua muutoksia, se voi pelästyä rakettia. Jotkut muuten paukkuvarmat koirat pelkäävät silti raketteja.

Omat koirani ovat kaikki olleet alkujaan rakettivarmoja, mutta kahdelle on myöhemmin tullut tilapäisiä pelkoja muista syistä johtuen. Jasonille niin kävi lähes satavarmasti kuuloaistissa tapahtuneiden muutosten takia, kun se eräänä uutenavuotena vain äkkiä oli ihan hermoraunio, vaikka oli aiemmin ollut täysin varma. Sen jälkeen uudetvuodet olivat sen kanssa ihan täyttä helvettiä. Se läähätti ja pyrki hädissään turvaan ahtaisiin paikkoihin, tunki välillä syliinkin paniikissa, muttei rauhoittunut siihenkään, kuten ei minnekään muuallekaan. Silloin ei ollut vielä esim. Sileota keksitty. 

Jason alkoi samaan aikaan pelätä myös ukkosta, jota ei ollut aiemmin pelännyt. Kun se sitten kuuroutui lähes kokonaan, sai se viettää viimeiset vuodenvaihteet ja ukonilmat rauhassa. Oli aivan hirveää katsoa sen jatkuvaa kauhua ja tuskaa tuntien ja tuntien ajan.

Jippo oli ikänsä täysin paukkuvarma koira, mutta pari notkahdusta sillekin sattui. Kun se oli hirveän kipeä välilevytyrän takia, niin se pelkäsi kovia ääniä ja oli uutenavuotena samanlainen hermoraunio kuin Jasonkin. Loput uudetvuodet se taas oli täysin välinpitämätön ilotulitusta kohtaan. Kerran sen treenatessa tokoa kentällä tuli sinne muita treenaamaan ampumista, ja täysin yllättäen se paineistui ampumisesta. Epäilykseni heräsivät ja vein sen lääkäriin, ja lievä tulehdushan sieltä korvasta löytyi. Muita oireita ei ollut ollut. 

Kerran pari alakouluikäistä lasta heitti papatteja melkein Netan ja Jessin jalkoihin rappukäytävän ovelta, kun olimme menossa siitä ohi, eikä silloin ollut edes laillinen ilotulitusaika. Kerran pellolla silloisten koirien perään lähetettiin raketti, taaskin alaikäisten toimesta, onneksi vain jokin heikkovoimainen, ja ehdimme välttää osuman. Koirat eivät noista hätkähtäneet, mutta monelle olisi tullut ikuinen trauma. Kerran ikkunaani lensi samassa asuinpaikassa raketti. Ja näin siellä myös, miten noin kolmekymppiset miehet avoimesti keskellä kirkasta päivää myöhemmin tammikuussa keskellä katua meidän asuintalon vieressä virittelivät raketteja. Juu, jatkakaa vain rakettien vapaata myyntiä, kyllä ihmiset niin vastuullisia ovat.😡

Tänään oli maailma taas valkoinen

Viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä koirat pääsivät vihdoinkin tapaamaan siskon perheen koiran Jalon, joka on rescue Kreikasta. Itse olin sitä jo tavannut, mutta koirat olivat vain päässeet nuuhkimaan sen hajuja vaatteistani. Nyt tapasimme ensin metsässä. Vinski oli tietenkin hyvin ystävällinen heti, mutta Kipi murahteli muutaman kerran ja kertoi haluavansa enemmän etäisyyttä, vaikkei ihan vieressä oltu muutenkaan. Kaikki olivat alussa kytkettyinä. 

Hetken päästä Kipi tuli tutummaksi tilanteen kanssa ja meni nuuhkimaan Jaloa. Sitten se jo innostuikin kovasti ja ryhtyi pyytämään sitä leikkiin. Jalo on leikattu uros, ja sellaiset ovat Kipin mielestä tosi ok, vaikka se Vinskin kanssa leikkimisen lopettikin sen jälkeen, kun Vinski kastroitiin. Ei Kipi aikoihin ole kenenkään kanssa leikkinyt, joten minulle tuli sen riehakkuus ja leikkipyynnöt yllätyksenä.

Päästin pojat irti, mutta Jaloa ei uskallettu päästää. Tilanne olikin kaikille vähän turhauttava. Niinpä siirryimme aidatulle pihalle, jotta kaikki koirat saattoivat olla vapaana. Siellä Jalo ja Kipi hetken ajoivat toisiaan takaa, mutta ei siellä ollut tilaa kunnon leikkiin, Kipi ainakin on melko suureellinen leikkiessään, ja koirilla oli myös muita mielenkiinnon kohteita, kuten vaikkapa ihmiset ja makupalat.

Alla olevat kuvat ovat siskontytön ottamia.

Viime vuoden loppu toi myös suru-uutisen Kipin veljen poismenosta. Jalostustietokannasta olin huomannut toisenkin veljen kuolleen jo aiemmin viime vuonna. Surullista ja pysäyttävää, että näitäkin jo lähtee. Kepeät mullat heille.

Olen laskenut sen varaan, että ainakin Kipi on täällä vielä jonkin aikaa, enkä ihan heti ole koirattomaksi jäämässä. Mutta ei oikeasti voi koskaan tietää. Ja nyt on tosiaan vielä se tilanne, että näiden jälkeen ei koiria enää jää yhtään, ja se tuntuu täysin käsittämättömältä ja hirvittää vielä astetta enemmän kuin koiran menettäminen tilanteessa, missä muita koiria jää vielä laumaan.

Vinskin kanssa olemme nyt viettäneet 15 uuttavuotta yhdessä. Ensimmäisen aikaan se oli kymmenkuinen, meillä oli silloin lapsivieraita aattona käymässä ja asuimme maalla. Ai että, siellä olivat vuodenvaihteet sentään rauhallisempia kuin täällä. Vinski ei kyllä ole koko elämänsä aikana reagoinut yhteenkään rakettiin.

Kävin vanhassa blogissa nostalgiamatkalla ja liitän sieltä tähän kuvan Vinskin ekasta uudestavuodesta, jolloin se ja suvun uusin vauva tutustuivat toisiinsa vähän paremminkin. Heillä on alle viisi kuukautta ikäeroa.

Ja sitten kuva uusimmasta vuodenvaihteesta, pari minuuttia puolenyön jälkeen. Ei jaksa vanha enää juhlia ja valvoa ❤️

Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.

Seniorikoirien elämää

Vielä me olemme muutaman kerran päässeet retkeilemään. Entistä huomattavasti pienimuotoisemmin toki, mutta kuitenkin. 

Muutaman kerran retkemme on suuntautunut Iso-Valkeelle. Olimme siellä myös sinä päivänä elokuussa, kun Draaman poismenosta oli kulunut tasan kaksi vuotta. Muistelin siellä erityisesti Draaman edesottamuksia veden äärellä ja sen intohimoista suhdetta veteen. Se olisi niin nauttinut kun olisi saanut nytkin olla meidän mukana, ja olisi sen pitänytkin olla, vastahan se olisi ollut 11-vuotias. Ei se ollut kuin vajaat kahdeksan kuukautta Kipiä vanhempi. Mutta ajatuksissa ja sydämessä se yhä oli läsnä. Kahdessa vuodessa sen poismenoon on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta mielessä se käy ihan jokaisena päivänä.

Iso-Valkeella vietimme myös Kipin 11-vuotissynttäriä viikko muistopäivän jälkeen. Kipi on edelleen vilkas, iloinen ja ehtiväinen tyyppi, jossa silti ikäkin jo näkyy. Harmaata on, ja Kipi on aika pitkään jo liikkunut lähes pelkästään käynnissä ja ravissa, reikäpäisimmät temput ovat jääneet pois ja laukkakin suureksi osaksi. Nuorempana Kipi säännöllisesti metsässä vapaana ollessaan sai hepulilaukkakohtauksen, jonka aikana se kiiti pitkin maastoa hirmuista vauhtia ristiin rastiin suurta riemua ilmentäen. Nyt sillä oli vain yksi hepulikohtaus koko kesän aikana.

11v

Kipin kohdalla sen selän tilanne vaikuttaa sen liikkumiseen ja tavallaan vanhentaa sitä nopeammin. Vanhaksi eläneissä koirissani on yleensä näkynyt ikääntyminen selkeämmin vasta joskus 12 ikävuoden jälkeen. Mutta kyllä Kipi vielä kovavauhtista ravia pistelee menemään ja jaksaa väsymättä pitkiä lenkkejä. 

Koska Vinskin liikkumista pitää rajoittaa enemmän kuin Kipin, niin Kipi saa välillä omia lenkkejä. Silloin se pistelee menemään tasaisen kovaa vauhtia eikä paljon pysähtele. Kivaa vastapainoa itsellenikin välillä mennä kovempaa vauhtia pysähtelemättä. Vinskin kanssa mennään leppoisammin ja aikaa kuluu paljon seisoskeluun, kun se nuuskii niin hartaasti asioita. Metsälenkit ovat parhaita, koska silloin pojat saavat liikkua omaan tahtiinsa vapaana. Metsälenkille vain emme joka päivä pääse, kun kunnolliset metsät ovat automatkan päässä ja lähimetsät ovat niin pieniä, ettei niissä varsinaista metsälenkkiä saa aikaiseksi. Vinskin kanssa ei muutenkaan liikuta paljon yli puolta tuntia pidempään kerralla, mutta ulkona käydään 4-5 kertaa päivässä.

Ei Kipinkään kanssa yltiöpitkiä lenkkejä tehdä. Olenkin huomannut, että oma pää ja kroppa vaativat enemmän. Ennen oli arkea tehdä joka päivä yksi pitkä useiden kilometrien pituinen lenkki ja pienemmät siihen päälle. Oli myös arkea valita retkillä pitkiä reittejä. Nyt emme mene edes niitä lyhyempiä kokonaan. Olenkin kaihoten katsellut retkillä reittien suuntaan.

Niinpä sitten lopulta päätin repäistä ja lähdin pitkälle lenkille ulkoilualueelle ilman koiria. Olihan se vapauttavaa ja helppoa, kun sai mennä miten lystäsi eikä tarvinnut ottaa koirien tarpeita huomioon. Mutta samalla se oli ihan hemmetin tylsää, tyhjää ja suorastaan luonnotonta. En edes haluaisi tottua sellaiseen, retkellä ja lenkillä kuuluu olla mukana koira tai useampi. Olen käynyt uudestaankin lenkillä ilman koiria eikä mielipiteeni ole muuttunut. Jotain tuntuu aina puuttuvan.

Kipin kanssa toki voisin joskus mennä kahdestaan retkellekin, voihan sen kanssa vielä mennä huolettomammin kuin Vinskin kanssa. Ongelma on siinä, etten halua jättää Vinskiä ihan yksin kotiin. Se on aina kovasti lähdössä mukaan kun poistun kotoa. Kun lähdemme Kipin kanssa kahdestaan lenkille, saan Vinskin jäämään kotiin nameilla lahjomalla. Mutta joka kerta se odottaa meitä eteisessä valppaana. Meidän lenkit eivät kestä kauaa, mutta retkellä viipyisimme huomattavasti kauemmin. 

Jos asiat olisivat menneet toisin eikä maailma olisi muuttunut tässäkin asiassa niin tyhmään suuntaan, niin laumassa olisi jo nuori koira ja voisin lähteä sen kanssa retkille Kipin ja Vinskin jäädessä kotiin odottamaan ja pitämään seuraa toisilleen. En tiedä miksi some edelleen mainostaa minulle aina välillä rescue-koiria. Kai olen joskus jäänyt katsomaan kyseisiä päivityksiä vähän liian pitkään. Hiljattain siellä mainostettiin kotia vailla olevaa hienoa koiraa retki- ja lenkkikaveriksi. No kiva. Onko pakko kääntää veistä haavassa.

Vinski on käynyt säännöllisesti ultrakylmähoidossa. Kyllä se auttaa vaikkei olekaan mikään sellainen ihmehoito, että Vinski sen jälkeen alkaisi kirmailla kuin nuori varsa. Pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta liikkumisessa huomaa parannusta. Kun se taas kääntyy huonompaan, on aika uudelle hoidolle.

Syyskuun alkupuolella Vinskillä kyllä oli sellainen hankalampi olo kroppansa kanssa, ettei sitä hoidettu ultrakylmähoidolla vaan kraniohoidolla. Meillä oli aika osteopaatille viikon päästä, mutta tilanne vaati käsittelyä heti. Kraniohoidon lisäksi Vinski sai myös laseria. Jumia oli erityisesti rintarangassa ja tuli epäilys siitä, että jokin taustasyy oli sen aiheuttanut. Mitään isompaa en ollut huomannut sattuneen, mutta kerran Vinski esimerkiksi kyllä oli tullut aika huonosti sohvalta alas melkein nokalleen. Se havahtui suoraan syvästä unesta kun oltiin lähdössä ulos ja oli kai siksi niin tokkurainen ettei laskeutunut sohvalta kovin skarpisti. Se vaan ei enää ollut mikään tuore juttu. 

Viikon päästä kraniosta sitten mentiin osteopaatille. Vinskillä oli edelleen rintarangassa lapojen välissä jumia, ja myös osteopaatti sai tunteen, että sen takana voi olla jokin sattumus. Käsittelyn jälkeen Vinski alkoi palautua ennalleen ja on taas pystynyt lenkkeilemään normaaleja lenkkejä.

 

Kipi pääsi myös osteopaatin käsittelyyn ja pientä jumia löytyi, mutta kroppa oli pysynyt suorana. Osteopaatti sanoi, että sen kroppa vastaa käsittelyyn Vinskiä paremmin, onhan se nuorempi. Kuitenkin hyvä juttu oli se, että myös Vinskin kroppa vielä vastasi käsittelyyn ja siihen saatiin joustoa. Ja iän/selkävaivan tuomaa jäykkyyttä on toisaalta myös Kipillä.

Hiljattain Vinski aiheutti uuttakin huolta. Se juoksutti minua ripulin takia ulkona lauantain vastaisen yön viikko sitten. Annoin sille Dia-Tabia ja Kaoliinia ja tilanne rauhoittui, mutta sunnuntai-iltana ripuli alkoi uudestaan ja jatkui vielä maanantainakin. Tällä kertaa tilanne oli pahempi, eivätkä DiaTab ja Kaoliini enää tepsineet. Maanantain aikana kuvaan astui mukaan myös oksentelu. Vinski alkoi muuttua apeammaksi ja huonosti liikkuvaksi. Soitin meidän vakiklinikalle ja sieltä sanottiin, että vanhan koiran kyseessä ollessa se pitäisi viedä hoitoon vielä samana päivänä, mutta heillä ei aikoja ollut. Soitin sitten läpi hirveän monta paikkaa, mutta missään ei ollut aikoja joko ollenkaan tai ei tarpeeksi pitkää aikaa. Maanantait ovat usein pahoja päiviä. Lopulta kuitenkin sain ajan eräälle klinikalle, jossa emme aiemmin olleet käyneet.

Klinikalla Vinskin todettiin jo hieman kuivuneen, mutta ei pahasti, kuivumisaste oli 5-6%. Vinski sai sitten muutaman tunnin viettää klinikalla tipassa ja sille annettiin pahoinvointi- ja kipulääkkeitä suoneen. 

Kyseinen klinikka panostaa siihen, että eläinlääkärikäynti on lemmikille mahdollisimman hyvä kokemus. Niinpä Vinski sai etujalkaansa puudutteen ennen kanyylin asentamista. Pistorasiassa pöhisi Adaptil. Nameja annettiin joka välissä. Hoitaja ehdotti, että hän voisi hakea Vinskille tyyliin jotain maksapasteijaa nuoltavaksi kanyloinnin ajaksi, mutta sen kielsin, kun kyseessä kuitenkin oli oksentava ja ripuloiva koira. Annoin Vinskille pikkuriikkisiä nameja ihan muutaman ja rapsuttelin sitä kanyloinnin ajan. Aika kauan se kesti, kun suoniyhteyttä ei meinattu saada.

Meidän oma eläinlääkäri soitti minulle kun olin parkkipaikalla odottamassa, että haen kohta Vinskin pois klinikalta. Hän oli saanut muut potilastyöt valmiiksi ja olisi tarvittaessa ottanut meidät ylimääräisinä vastaan vielä samana iltana. Ihan mahtavaa, harmi vain etten sitä aiemmin tiennyt, kun meidän vakiklinikalta käskettiin mennä muualle. Mutta eipä ainakaan työllistetty lisää muutenkin ylityöllistettyä lääkäriä, paitsi jatkohoito-ohjeita häneltä kyllä kyselin ja sain. Oli helpottavaa saada yhteys myös häneen, kun hän tuntee Vinskin ja sen vaivat parhaiten ja luotan muutenkin hänen asiantuntemukseensa. Vinskin klinikalta mukaan saamaan lääkitykseen tulikin maksaongelmien takia vähän eri ohje kuin klinikalta annettiin, eli lääke annettaisiin vain oireiden niin vaatiessa ja vain puoli annosta määrätystä. Lopulta Vinski ei tarvinnut lääkettä ollenkaan.

Lääkärikäynnin jälkeen Vinski ei enää oksennellut ollenkaan eikä ripuloinut samana päivänä enää. Seuraavana päivänä se teki yhden löysän ja limaisen ulosteen, mutta sen jälkeen uloste muuttui hyväksi. Tiistai oli vielä vähän vaisu päivä ja Vinski nukkui paljon rankan maanantain jäljiltä, mutta sitten se palautui ennalleen. 

Taas jaksaa lenkkeillä kunnolla

Olen nyt entistä enemmän pohtinut koiratonta tulevaisuutta, koska se on päivä päivältä lähempänä. Asia tuntuu konkreettisemmalta siksikin, kun näkee että Kipikin jo oikeasti ikääntyy ja sillä on selkävaivojen kylkiäisenä jo sydänvikakin. Olen vakuuttunut siitä, että sitten pääni hajoaa ja kaikki muu on turhaa. Kyllä sitä vielä harrastuksista luopuu, mutta ei nyt sentään koirista kokonaan. Miten tyhjä sitten onkaan niin koti kuin koko elämä. Vaikka miten etsisi uusia harrastuksia, niin eivät ne koskaan voi korvata koiran kumppanuutta ja koko sitä elämäntapaa. Koskaan ei ole yhtä kivaa retkeillä yksin kuin koiran kanssa. 

Vinskin kanssa mennään muutenkin jo päivä ja hetki kerrallaan. Syksyn koleat ja kosteat ilmat eivät tee sille hyvää, ja pahimmat ovat vasta edessä. Jos se vielä liukkaat kelit on näkemässä, niin nekään eivät sille hyväksi ole. 

Kesän ja syksyn tähän asti me vielä ainakin saimme, ja yritin käyttää sen ajan mahdollisimman hyvin. Olemme käyneet lenkeillä ja retkillä koirien lempipaikoissa. Koirat ovat päässeet välillä jäljestämään. Eniten on jälkiä tehty nurtsille, se on helppo alusta erityisesti Vinskille. Metsäjäljellä se kerran vähän kompastui epätasaisessa maastossa, kun vanhuksen ei ole aina niin helppo keskittyä sekä jälkeen että maaston muotoon. Kotona ollaan joskus tehty nosea. Pari kertaa olemme jopa ottaneet vähän tottistakin, tosi pitkästä aikaa. Vinskillä hyvin pienimuotoisesti ja eleillä ohjaten, koska sen kuulo on huono. Kipillä vähän enemmän. Siellä ne taidot yhä olivat (no ehkä vähän suurpiirteisinä kuitenkin;), ja motivaatiokin kohdillaan kun sai pitkästä aikaa ja lyhyesti tehdä.

Ihan tavallista arkea siis olemme eläneet, mutta siten, että siinä on mukana noita tavallaan ylimääräisiä pieniä juttuja välillä. Tavallinen arki on parasta.