Näin kaksistaan me jatketaan

 

 

Maailman kiltein ja hyväntahtoisin koira, mamman oma Hessu Hopo lähti sinne missä hänen aikalaisensa Nasta, Jippo, Snoopy ja Draama varmasti olivat vastassa. 

Kiitos pitkästä yhteisestä matkasta Vinski 💓

Vinski 27.2.2010-29.5.2025

Tiesin tämän päivän tulevan, mutta Vinski sitkeänä tyyppinä porskutti vähän pidemmälle kuin kukaan uskalsi odottaakaan. Osasin odottaa viimeistään takapään koituvan jossain vaiheessa isommaksi ongelmaksi, jos muut vaivat eivät ehdi ensin, ja niin kävi. Pari kertaa Vinski jäi kotona seisomaan kummalliseen asentoon takapää vähän vajonneena muutaman kymmenen sekunnin ajaksi. Se jo kilkutti hälytyskelloja ja informoin eläinlääkäriä asiasta, mutta jäimme vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta, kun arki sujui muuten hyvin. Olin valmistautunut päästämään irti heti, jos oireilua alkaisi olla enemmän.

Pian tämän jälkeen yhtenä aamuna soi radiossa Kaija Koon kappale Kylmä ilman sua. Ajatukset menivät heti Vinskin tilanteeseen ja mietin, että oliko tämä jokin enne. Jännä sattuma sikälikin, etten muista ennen kappaletta kyseisellä kanavalla kuulleeni. Juuri tätä kappaletta soitin moneen kertaan Draaman poismenon jälkeen YouTubesta oman lempiartistini liveversiona ja myös levyltä Kaijan omana versiona. Ja monia muita Kaijan haikeansävyisiä kappaleita, jotka sopivat silloiseen mielenmaisemaani täydellisesti.

Juuri luin jostain, ettei surutyön aikana välttämättä kannata kuunnella kaikkein surullisimpia kappaleita, kun ne vain ruokkivat surua. No katin kontit sanon minä, jokainen päättää itse miten surua työstää eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen surutyö myös on erilainen, ja itse olen turvautunut musiikkiin erityisesti Jipon ja Draaman lähtöjen jälkeen.

Hetken kuluttua tästä lähdimme lenkille, Vinski iloisena kuten yleensäkin. Lenkki sujui hyvin, kunnes loppupuolella Vinskin takapää vajosi ja sen kulku muuttui vähän huojuvaksi. Pääsimme kuitenkin kotiin ihan hyvin, mutta arvoin siinä jo hetken, että pitääkö meidän lähteä päivystykseen ja minun tehdä nopeita ratkaisuja. Tietenkin silloin oli viikonloppu. Tilanne kuitenkin parani pikkuhiljaa kotiin päästyämme, mutta tiesin, että nyt on lähtölaskenta varmuudella alkanut. Sitä en jäisi odottamaan, että Vinskin takapää pettää kokonaan tai että oireilu koko ajan pahenee ja aiheuttaa sille ongelmia. Oireilu tapahtui nyt ensimmäisen kerran lenkin aikana ja kesti huomattavasti kauemmin kuin edelliset.

Myöhemmin samana päivänä kävin kirjastossa, jossa tietämättäni oli eräs artisti esiintymässä. Hän lauloi mm. siitä, miten tärkeää on tehdä ja sanoa asioita vielä kun voi, jonain päivänä se on myöhäistä. Miten sopivaa tähän tilanteeseen tuokin, mietin. Ei siinä ehkä mitään kohtalon johdatusta ollut, mutta jännästi juuri sinä päivänä törmäsin musiikin kautta juuri tähän teemaan.

Jäljellä olevat päivät keskityimme tekemään kivoja juttuja. Sain sovittua kotikäynnin hoitavan eläinlääkärin kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Draaman kanssa kokemus kotikäynnistä oli niin hyvä ja lähtö sille niin rauhallinen ja stressitön, etten muuta vaihtoehtoa edes harkinnut Vinskin kohdalla, jos vain kohtalo meille soisi sen, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä pikapäätöksellä, jolloin ketään ei välttämättä kotiin saa.

Draaman kohdalla huomasin, miten paljon mukavampaa oli, kun se säästyi viimeisen ajomatkan ja klinikalla olemisen aiheuttamalta stressiltä ja viimeiset hetket saattoi käyttää toisin. Loppuun asti sai olla tutuissa ympyröissä oman lauman keskellä. Yhtä lailla se oli mukavampaa itsellenikin, kun ei tarvinnut lähteä liikenteeseen ja olla klinikalla. Voin vain kuvitella, miten eutanasian jälkeen meidän vakiklinikalta kotimatkalle lähtiessäni ajaisin jossain vaiheessa päin yhtä niistä lukuisista punaisista valoista mitä matkalla on tai löytäisin itseni keskeltä raitiovaunukiskoja. Siellä päin maailmaa pitää olla tavallistakin skarpimpi. 

Hermotuksesta tuo tilanne Vinskin selän kanssa varmaan johtui. Nostin Neurontinin annosta viimeisiksi päiviksi ja joka päivä meni myös parasetamolia. Vinski oli usein niin hyväntuulinen ja lähti mielellään lenkeille, että olisi välillä melkein voinut kyseenalaistaa eutanasiapäätöksen. Ei sitten kuitenkaan, kun näki miten Vinskin takapää hetkittäin vähän vajosi, ja kun tiesi miten monivaivainen se muutenkin oli. Rappukäytävässä siltä luistivat pari kertaa jalat kokonaan alta, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Tuinkin sitä sitten aina ennakoivasti valjaista rapussa kulkiessa, ja useimmiten ei ongelmia edes tullut.

Viimeisenä päivänä lähdimme vielä kerran yhdessä metsään Vinskille erityisen mieluisaan paikkaan. Vinski oli niin kovin innoissaan siellä, välillä ihan hyppeli riemuissaan ja jopa laukkasi vähän. Se oli suorastaan vauhdikkaampi kuin useimmiten lenkillä. Niinhän koirat monesti piristyvät viimeisillä hetkillä, Draamakin otti kaiken irti viimeisestä päivästä. Olisi kiva tietää, mitä kaikkea ne tietävät, ymmärtävät ja vaistoavat. 

Metsälenkin jälkeen siirryimme rantaan. Totta kai Vinskin piti vielä veden äärelle päästä, uiminen oli sille aina niin tärkeää. Se ei ollut sinä keväänä vielä kertaakaan päässyt veteen. Vedet olivat aika viileitä ja pelkäsin muutenkin, että uiminen voisi aiheuttaa lisäongelmia Vinskin kropalle. Mutta kun eletään oikeasti viimeistä päivää, niin tuollaisia ei tarvitse enää miettiä. 

Vinski riemastui myös rannalle pääsemisestä ja meni innoissaan veteen. Mielellään se myös nouti vesilelua, mutta aina kun se oli sellaisessa syvyydessä, mistä olisi pitänyt seuraavaksi lähteä uimaan, se teki stopin. Sellaista ei ole koskaan ikinä milloinkaan tapahtunut, Vinski oli aina todella intohimoinen uimari. Jos se nyt kieltäytyi uimasta edes paria vetoa, niin se kieli siitä, että se itsekin tiedosti kropan tilanteen olevan huono ja ettei uiminen enää kunnolla onnistuisi. Ja se vain vahvisti käsitystä siitä, että juuri nyt oli oikea aika Vinskin lähteä.

Iltapäivällä eläinlääkäri tuli meille, ja Vinskin lähtö oli hyvin rauhallinen ja levollinen kuten Draamankin oli ollut. Sen viimeisestä päivästä jäi muutenkin hyvät muistot, kuten myös Draaman kohdalla. Vinskin lähtöön vain ehdin valmistautua pidempään ja se sai elää täyden elinkaaren toisin kuin Draama, joten siinä mielessä tilanne oli hyvin erilainen.

Oli outoa jäädä kaksistaan Kipin kanssa. Kämppä vaikutti autiolta ja monet tutut jutut erilaisilta ja vajailta. Vielä oli koira ruokittavana ja lenkitettävänä, mutta se ei ollut samanlaista kuin kahden koiran kanssa.

Kipi sai nähdä Vinskin lopetuksen jälkeen, mutta ei se halunnut katsoa sitä. Se hyvin tiukasti katsoi eri suuntaan, ei edes ohimennen vilkaissut tai nuuskaissut. Draaman lähdön jälkeen molemmat pojat nuuskivat sitä kyllä. Kipi ihan varmasti tiesi muutenkin, mitä oli tapahtunut, eikä vain jostain syystä kokenut tarpeelliseksi ottaa mitään kontaktia.

Jotenkin hiljaisemmalta Kipi tapahtuneen jälkeen vaikutti, vaikka muuten porskutti eteenpäin ihan hyvin. Ruoka-aikoina eron on huomannut selvästi, kun se on niin paljon hillitympi ainoana koirana. Ennen se söi ruokansa sellaista tahtia, että ihme kun se ei tukehtunut siihen. Vieläkin se syö hyvällä halulla, muttei yhtä hullua tahtia, ja nostelee välillä päätä pois kupilta ja jää hetkeksi katsomaan mitä touhuan. Onhan se erikoista käytöstä Kipille, mutta ei ole ihme, jos ainoaksi koiraksi jääminen aiheuttaa muutoksia. Kipi on kuitenkin tätä ennen aina elänyt laumassa, suurimman osan aikaa 3-4 koiran laumassa, ja viimeiset vajaat kolme vuotta kahden koiran laumassa.

Autoreissuilla Kipi ja Vinski aina riehaantuivat, kun ne otettiin autosta ulos, haukkuivat, hyppivät ja purivat leikkisästi hihnojaan. Silloinkin, kun tultiin vain kotiin. Vinskin poismenon jälkeen Kipi oli myös näissä tilanteissa paljon hillitympi ja hiljaisempi, mutta on nyt taas alkanut hillua enemmän, ei silti läheskään yhtä paljon kuin ennen. Kun puuttuu se kaveri yllyttämästä.

Pojat olivat syöneet puruluiksi enimmäkseen kahta eri kotimaista luuta. Kipi söi yksin jäätyään toista niistä yhtä innolla kuin ennen Vinskin poismenoakin, mutta kun ensimmäisen kerran annoin sille vaihteeksi sen toisenlaisen luun, niin se ei meinannut edes ottaa sitä suuhun. Lopulta pitkin hampain otti, mutta söi sen vain osittain, jätti lattialle lojumaan eikä ole sen koommin halunnut koskeakaan luuhun. Ikinä ennen se ei ole jättänyt mitään syömättä. Se siis söi kyseisiä luita aiemmin vain kilpailutilanteen takia, oikeasti se ei välitä niistä. Kun taas Vinski piti juuri näistä luista vielä enemmän kuin niistä toisista, jos sai joskus valita kumman ottaa.

Kauaa Kipi ei vaikuttanut erityisen hiljaiselta, vaan se oli välillä kotona vähän levotonkin ja lähelle tunkeva. Se oli sitä jo ennen Vinskin poismenoa, koska se oli taas sekoittanut pollansa kevään tulosta ja tyttöjen hajuista. En vain tiedä, johtuiko tilanne enää yksinomaan siitä vai muuttuneesta laumatilanteesta, koska ulkona hajujen perässä vouhotus alkoi jo lieventyä. Ihan viime päivinä Kipi on ollut kotona levollisempi, mikä saattaa johtua tämän viikon tavallistakin isommista aktiviteeteista tai sitten sopeutumisesta uuteen laumatilanteeseen. Tai molemmista.

On outoa, kun koiranpedit ovat 99% ajasta tyhjinä. Kipi viittaa kintaalla moisille mukavuuksille ja lepää yleensä maton tai pelkän viltin päällä tai paljaalla lattialla. Vinski taas oli aina joko pedillä tai sohvalla. Petejä oli kolme, mutta laitoin niistä jo yhden pois. Harmi katsoa tyhjiä ortopedisiä petejä, joista selkävaivainen ikääntyvä koira käsittääkseni hyötyisi, mutta odottelen vielä, josko petien käyttöaste edes vähän lisääntyisi.

Varusteita on muutenkin turhan paljon yhdelle koiralle. Onhan se tietenkin kätevää, kun sadetakki on märkänä edellisen lenkin jäljiltä ja seuraavalle lenkille voi silti laittaa kuivan sadetakin. Tai kun valjaatkin ovat läpimärät ja kuraiset, niin niitäkin löytyy toiset. 

Olen elänyt vain yhden koiran kanssa viimeksi 33 vuotta sitten. Ja kun nyt ei näköpiirissäkään ole enää uutta koiraa, niin tilanne on melko lohduton ja pelottava. Voi miten haluaisin toisen koiran tähän, siitä olisi niin paljon iloa sekä Kipille että minulle, enkä jäisi koirattomaksi sitten kun Kipistä aika jättää. Saan kuitenkin vielä tällä hetkellä elää koiramaista elämää. Sitä ei voi kukaan ennustaa, miten pitkään enää, mutta liian nopeasti se loppuaika joka tapauksessa menee. Kipillä kuitenkin on ikävuosia jo melkein 12 ja omat terveysongelmansa silläkin. 

On ollut nyt aiempaa helpompaa lähteä Kipin kanssa pidemmille lenkeille ja retkillekin. Siitä aiomme nauttia niin pitkään kuin se mahdollista on. Tulee sekin aika, kun myös sen kanssa joutuu entistä enemmän rajoittamaan retkien ja lenkkien pituutta, jos sille muuten vielä elinpäiviä suodaan. Kipi on myös päässyt uimaan, kimppalenkeille ja jäljestämään. On ollut kiva nähdä, että se ilman omaa laumaakin menee uimaan, mutta ei se vieläkään mikään uimamaisteri ole ja häviää tässä suhteessa kaikille edesmenneille koirilleni.

 

Vinski eli pitkän ja hyvän elämän. Ei siitä tullut sitä tavoitteellista pk-koiraa, josta sen hankkiessani haaveilin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on se, että Vinski sai elää täyttä elämää haasteistaan huolimatta ja olla tärkeä laumanjäsen, aina niin tasapainoinen ja hyväntahtoinen, vähän hömppäkin toisinaan. Ihan oma persoonansa, joka opetti minulle taas paljon uutta. Paljon me yhdessä touhusimme kaikenlaista, myös niitä pk-juttuja, ja liikuimme luonnossa. 

En koskaan unohda, miten hartaasti Vinski saattoi tutkia joitain luonnon yksityiskohtia tai miten se syttyi uimiseen ja veteen heti ensimmäisellä kerralla päästyään rannalle 2,5 kk ikäisenä. En unohda sitä, miten se lenkeillä usein otti pitkäänkin katsekontaktia ja miten lämmin, luottavainen ja sädehtivä se katse oli.  Tai miten se aamiaista syödessäni laski päänsä polvelleni ja nautti silmät ummessa hellyydestä päivän alkajaisiksi. En unohda, miten elämänhaluinen se oli ja kuten eläinlääkäri sen poismenon jälkeen sanoi, suuri tsemppari. En unohda, miten sinnikäs se omalla hiljaisella tavallaan oli, eikä muutenkaan tehnyt asioista ja itsestään suurta numeroa. Tai miten tunnollinen se oli. En unohda, miten kaunis luonne sillä oli.

Kevät pikakelauksena

Meidän elämä on keväänkin aikana pyörinyt paljon terveysasioiden ympärillä. Maaliskuussa Vinskillä oli välillä huonoja lenkkejä, ja ihmetystä oli jo aiemmin herättänyt se, ettei se vastannut huoltoon enää niin hyvin kuin ennen. Talven ja alkukevään aikana se kävi kraniohoidossa, laserissa ja ultrakylmähoidossa ja samat jumit tuntuivat aina vain pysyvän. Tilanne vaati mielestäni osteopaattia, mutta meillä oli aika omalle osteopaatille vasta huhtikuun loppupuolella. Kyselin peruutusaikaa, mutta sellaista emme koskaan saaneet, osteopaattimme on hyvin kysytty ja on myös vähentänyt työtunteja.

Niinpä sitten kiikutin Vinskin maaliskuun loppupuolella uudelle osteopaatille, jolle ei ollut pitkä matkakaan. Tämän käynnin jälkeen sen tilanne parani merkittävästi, joten nuo muut hoitomuodot eivät kaikissa tilanteissa ole sille yhtä tehokkaita. Kuukauden päästä sitten jo olimme omalla osteopaatilla, jolla tykkään käydä pitkästä matkasta huolimatta, koska hän tuntee koirat pitkältä ajalta ja on taitava. Tenttasin häneltä tarkat tiedot Vinskin kropasta ja kokonaisuudesta. Ei tilanne hänestä kovin kehno ollut, Vinskin kroppa oli kuulemma ollut huonommassakin jamassa aiemmin, silloin kun spondyloosi oli akuutissa vaiheessa. Kipi sai oman käsittelyn osteopaatilla ja sen kroppa oli melko hyvässä kunnossa.

Maaliskuun alussa Vinski käväisi myös eläinlääkärissä kontrollissa. Veriarvot otettiin ja maksa-arvo oli vähän taas noussut. Niskassa oli jäykkyyttä, reiden kasvain oli isompi muttei aristava eikä liikkumista haittaava. Eläinlääkäri lähetti meidät vielä kotiin jatkamaan tassuttelua.

Kipi puolestaan kävi eläinlääkärissä sydänkontrollissa tämän kuun alussa. Vakiklinikkamme kardiologi oli lopettanut työt, joten menimme toiseen paikkaan. Ultrassa selvisi, että sydänsairaus oli edennyt, mikä oli pettymys, kun edellinen kardiologi oli ollut positiivinen ja sanonut että eteneminen voi lääkityksen ansiosta pysähtyä. Etenevä tuo läppärappeuma joka tapauksessa on, joten olihan se odotettavissa että se jossain vaiheessa etenee, harmi vain että näin pian. Läppävuotoa on nyt vähän enemmän ja sivuääni on luokkaa 4/6.

Kipille tuli entisen sydänlääkkeen rinnalle toinenkin sydänlääke ja lyhytvaikutteinen nesteenpoistolääke. Eläinlääkäri hetken mietti aloitetaanko nesteenpoisto jo nyt, kun on kuulemma vähän rajatapaus, mutta päätti aloittaa. Ei kokonaistilanne mitenkään huolestuttava vielä ole eikä Kipi oireile näkyvästi.

Kipi yritti käynnin aikana kovasti kertoa, että hän toivoisi saavansa huomiota ja nameja. Edellisen sydänultran aikana se sai paljon rapsutuksia, kehuja ja nameja ja suorastaan pahastuin itsekin, kun nyt hoitaja ja eläinlääkäri eivät sitä paljon edes huomioineet eivätkä antaneet yhtään namia. Itse sitten annoin. Kyllä koiraa vähän voisi huomioida henkilökunnan taholtakin, jotta käynti olisi mukava asia. Ja kun toinen sitä niin kovasti odottaa.

Kipin lääkitys ei ole mikään helpoin nakki. Toinen sydänlääke pitää antaa tyhjään mahaan, yli kolme tuntia aterian jälkeen tai 0,5-1 tuntia ennen ateriaa. Aamulla pitää lääkkeen jälkeen odottaa ennen kuin voi antaa ruoan ja illalla pitää ehtiä antaa iltaruoka ajoissa ja muistaa, ettei sen jälkeen anna mitään. Nesteenpoistolääkkeen kanssa saa miettiä sitä, että sen jälkeen on kohtuullisessa ajassa päästävä pissalle. 

Vinskiä olen ollut hautaamassa matkan varrella jo monta kertaa, kun on tullut huonompi hetki tai uusi diagnoosi, mutta aina se on vaan porskuttanut eteenpäin ja tilanne on muuttunut parempaan. Osteopaatilta olen aina varannut ajan kuukausia etukäteen ja joka kerta sanonut, että varataan nyt vielä kahden koiran aika, vaikka ei minulla käynnin aikaan ehkä kahta koiraa enää ole, muutan sen sitten tarvittaessa yhden koiran ajaksi. Kun olen ostanut koirille ison pullon effeöljyä, niin olen jo muutamankin kerran ajatellut, että tämä on nyt ehkä viimeinen iso pullo, jonka ostan. Kipille yksin ei voi ostaa isoa pulloa, kun säilyvyys tulee vastaan. Jne. Mutta tällä hetkellä on lähtölaskenta oikeasti alkanut. Kiitollinen olen saatuani kulkea Vinskin kanssa yli 15 vuotta siitäkin huolimatta, että sillä on ollut selkävikakin pennusta asti.

Asuntoja en ole enää aktiivisesti etsinyt. Ei kuitenkaan kannata muuttaa minnekään jos kokonaisuus ei ole selvästi parempi, ja pelkkä maan tasalla asuminen ei siihen riitä. Muuttorumbakaan ei houkuttele. Olen miettinyt, kannattaako minun edes muuttaa tämän kaupungin sisällä enää. En halua jäädä tänne pysyvästi, niin miksen sitten kerralla muuttaisi kokonaan täältä pois. Nyt vielä jotkut asiat sitovat minua tänne, mutta joskus vielä haluan takaisin vähän pienemmälle paikkakunnalle. Entiselle tai ihan uudelle.

Sitä en sitten tiedä, miten muuttohaluihin vaikuttaa se, jos viimeinenkin koira ehtii kuolla ennen kuin muutto olisi ajankohtainen. Onko sitten enää mitään väliä sillä, miten ja missä asuu. Ei missään ole sitten enää mitään itua. Autiolle saarellekin ottaisin mieluummin mukaan koiran tai useamman kuin ihmisen,  jos valita pitäisi. Elämässä kuuluu olla koira. Piste. En ole minä ilman koiria. 

Kevään mittaan koirat ovat joutuneet pienimuotoisten terrierihyökkäysten kohteiksi. Kipi oli lenkillä ilman Vinskiä, kun sen luokse juoksi ulkoiluttajalta irti päässyt pieni valkoinen terrieri, vähän parsonin näköinen. Se tuli suoraan rähisemään ja hampaitaan esittelemään, Kipikään ei jäänyt sanattomaksi ja koirat pyörivät väkkäränä ympyrää rähjäten. Koska terrierin omistaja vain katsoi tilannetta sivusta, niin yritin itse häätää terrierin pois, jolloin se kävi kiinni hihaan. Varo se puree, sanoi omistaja siinä vaiheessa. No älä. Sattui olemaan kylmä päivä ja minulla toppatokki päällä, joten vain takkiin jäivät hampaankuvat muistoksi mutta iho säilyi ehjänä. Lopulta omistaja sai otettua terrierinsä kiinni, ja ilmeisesti sen hyökkäyksessä oli enemmän ääntä ja uhoa kuin todellista hampaiden käyttöä, koska en ainakaan löytänyt Kipistä vammoja. Hyvä niin, että osumaa otti vain hihani. 

Kipi palautui välikohtauksesta välittömästi ja jatkoi lenkkiä hyväntuulisena. Menimme puistoon, jossa tuli muita koiria vastaan, eikä Kipi reagoinut niihin eikä ole sen jälkeenkään suhtautunut muihin koiriin eri tavalla. Uroksille se joskus muutenkin voi jotain sanoa, mutta ei aina niillekään. Viime aikoina on lenkkireiteillä ollut niin paljon huumaavia narttutuoksuja, että Kipi äskettäin lenkillä vikisi haikeana jopa kahden russelipojan perään. Niiden omistaja kertoi, että sekaisin ovat russelitkin, olivat ensimmäisen kerran sinä päivänä jättäneet jopa syömättä.

Puistossa on taas näyttely

Kaksi russelipoikaa asuu myös meidän rapussa, ja viime viikolla ne olivat tulossa ulkoa rappuun, kun me taas olimme menossa ulos. Omistaja ei huomannut meitä ulko-ovelta ja päästi koirat pitkällä hihnalla hissin ovelle. Olin juuri lähtenyt väistämään kellarin ovelle (ja ehdin liian myöhään hihkaista että täällä muuten on koiria) ja pojat olivat siinä nokka kellarin ovelle ja takapuolet hissin suuntaan. Mitään rähinää ei tullut, mutta toinen russeli tarttui muina koirina Vinskin häntään ja jäi siihen roikkumaan. Reikiä en jälkeenpäin hännästä löytänyt, mutta eihän niitä aina karvan seasta löydäkään. Vinski-raasu, hännästä vetäminen ei tee mitenkään hyvää selkävaivaiselle koiralle tai ole muutenkaan kovin mukavaa. Vinski ei reagoinut millään lailla hännässä roikkuvaan terrieriin, odotti vain rauhassa että avaan kellarin oven ja matka jatkuu.

Viime viikolla kävimme pienimuotoisella retkellä meidän entisillä kulmilla, sillä pitihän Vinskin vielä päästä siellä käymään. Retki tehtiin Vinskin ehdoilla, joten kävelimme ensin lyhyen matkan rantaan ja pidimme evästauon, minkä jälkeen hengailimme nurtsilla, katselimme lintuja ja nautimme auringosta ja tuulesta. Sitten kävelimme autolle ja pidimme siellä pienen lepotauon, minkä jälkeen ajoimme ulkoilureitin varteen ja teimme siellä ihan pienimuotoisen lenkin. Kävelymatka parkkipaikalta sinne olisi ollut Vinskille turhan pitkä, mutta näin se pääsi fiilistelemään tuttua reittiä, jossa ennen kuljimme joka päivä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä jaloittelemaan metsään. Kotona oli retken jälkeen väsyneitä ja onnellisia koiria. 

Vinski 15 vuotta!

Eilen oli päivä, jota en uskonut näkeväni. Enhän uskonut Vinskin elävän edes 14-vuotiaaksi sen jälkeen, kun se sai edeltävänä syksynä nipun uusia diagnooseja. Mutta niin vain saimme viettää vielä sen 15-vuotissynttäreitäkin. Vinski on saanut pitkän elämän ja on myös ensimmäinen koirani, joka on elänyt 15-vuotiaaksi asti. Senkin takia olin vähän epäuskoinen, että ihanko oikeasti se saavuttaa tämän merkkipaalun. Syntymäpäivän lähestyessä aloin jo uskoa, että niin siinä taitaa käydä.

Koska kyseessä oli vähän spesiaalimpi syntymäpäivä, niin sitä juhlittiin tavallista paremmin. Oli kakkua, herkkuja, synttärivieraita ja paljon rapsutuksia. Vinski on kovin perso kermaisille herkuille ja sai tietenkin siivun kakusta, vaikka vähän aina pitää miettiä ettei tule liikaa mitään sopimatonta. 

Voisin ottaa lisää kakkua

Yksi synttärivieraista oli pikku-Nebula, joten bileet olivat taatut. 

Mahtava juttu, että olemme saaneet näin pitkän yhteisen matkan. Paljon onnea kultaisin Vinski!

Jälkimaininkeja ja uusi tuttavuus

Hissidraama sai aikaan kaikenlaista, vaikka hissi onkin nyt taas toiminut viikkojen ajan ihan normaalisti. Asuntojen perässä on edelleen tullut juostua ja kahta potentiaalista kävin taas katsomassa. Ensimmäinen oli luhtitalo, joka mietitytti jo valmiiksi joidenkin epäkohtien takia. Hyviäkin puolia oli. Sitten kuulin naapurilta, että asunnossa oli aiemmin tupakoitu sisällä yli kymmenen vuoden ajan. Se oli sitten siinä, tupakan myrkyttämä asunto on ihan nou-nou. Sellaiselle en altista koiria enkä itseäni.

Näytöllä kyllä olin haistanut asunnossa lievän tupakan hajun, jonka arvelin tulleen ulkoa ja tupakoivan asukkaan vaatteista ja lähtevän helposti pois, mutta tiedä sitten haisiko siinä enemmän nykyiset vai entiset tupakat vai molemmat. Se kyllä heti mietitytti, että peittyikö hajun alle ehkä jotain muuta joka olisi ollut hyvä tietää, esimerkiksi sisäilmaongelmia. Tuollaista aiempaa tuprutteluhistoriaa asunnossa en osannut odottaa. Ja kun asialle ei todennäköisesti ole tehty muuta kuin maalattu seinät, niin se ei vielä riitä mihinkään, tupakka kyllä jämähtää kaikkiin pintoihin pysyvästi. 

No aika pian oli kiikarissa seuraava asunto kerrostalon pohjakerroksesta pienellä pihalla. Oli pettymys, kun piha-aidassa ei ollut porttia, joten pihan kautta ei voinut kulkea. Kipi olisi joutunut siellä yhä kulkemaan ulos ja takaisin porraskäytävää pitkin, vaikka hissin ja portaiden kanssa ei enää ongelmia olisi ollutkaan. Käytävä kuitenkin on sille myös ongelma. Sisällä haistoin tässäkin asunnossa ongelman, se oli vasta maalattu. Tuore maali saattaa aiheuttaa herkälle ongelmia yllättävän pitkäänkin. Ja jos haju häiritsi minua niin entä koirat.

Maali olisi joskus sentään lakannut ärsyttämästä, mutta isoin turn off tuon asunnon suhteen oli ympäristö. Olin odottanut jotain ihan muuta, koska kyseisessä kaupunginosassa on maaseutu ihan vieressä ja se on luonnonläheinen ja pientalovaltainen alue. Mutta siis siellä ei ollut lenkkimaastoja. Lähilenkit olisi pitänyt tehdä ankean näköisiä asfalttikatuja pitkin. Kartalta olin nähnyt, että takapihalla oli metsää, mutta sitä en ollut nähnyt että metsä nousi ylös jyrkästi kuin vuori eikä ollut mistään kohtaa kulkukelpoinen (paitsi jos haluaa harrastaa vuorikiipeilyä).

Minulle oli heti selvä juttu, etten vie selkävikaisia vanhoja koiriani asumaan paikkaan, jossa ei voi tehdä lenkkejä suureksi osaksi metsässä tai hiekkatiellä. Puolentoista kilometrin päässä kyllä oli metsä, mutta ei sinne mitään järkeä olisi koko ajan olla autolla ajamassa. Kyllä suoraan kotoakin pitää päästä lenkille. Kävelymatka metsään ja takaisin olisi liikaa Vinskille, ja osan matkaa joutuisi kävelemään vaarallisesti liikenteen seassa, joten se ei ollut kovin houkutteleva ajatus muutenkaan. 

Olin ihan puulla päähän lyöty, koska olin aina kuvitellut, että tuo olisi yksi parhaista paikoista asua tässä kaupungissa. Ja kun olin tehnyt tutustumismatkoja pariin muuhun kaupunginosaan sillä mielellä, että haenko sieltä päin asuntoa, niin olin nähnyt houkuttelevia luonnon keskellä kulkevia hiekkatiereittejä ja metsää, joita olisi ollut kiva päästä tutkimaan. Ja sitten tuolla ei yhtään mitään. 

Asuntojen perässä juostessa olen myös alkanut entistä enemmän arvostaa nykyistä ympäristöä sen joistain puutteista huolimatta. Ei joka paikassa pääse suoraan rapusta metsään ja ole vastaavia lenkkireittejä. Maalla asuessa meillä tietenkin oli vielä paremmat lenkkimaastot, mutta se oli siellä se. Ei se aina edes ole mikään maaseutu-kaupunki-asetelma, maaseudullakin voi olla huonot lenkkeilyolosuhteet kodin lähellä ja kaupungissa hyvät. 

Huomaan kiintyneeni nykyisiin lenkkireitteihin ja olevani melkein puolustuskannalla aina kun on uusi asunto kiikarissa. Että mekö luopuisimme tästä kaikesta, jos uudella paikalla ei ole tarjota läheskään samaa. Ison metsäalueen viereen jos pääsisi muuttamaan, niin se olisi vielä parempaa. Täältä jäisin silti kaiholla muistelemaan erityisesti puistoa ja joenvartta pitkin kulkevaa luontopolkua, jota pitkin pääsee myös meidän edellisen asunnon lähistölle. Joki ja sen lähimiljööt olivat tosi tärkeitä myös Draamalle, ja sen muisto elää niillä paikoilla.

En voi kuvitella koiria ja itseäni paikkaan, jossa lähilenkit kulkisivat vain asfalttikatuja pitkin ja jossa ei olisi mitään mielenkiintoista nähtävää tai erilaisia reittejä valittavaksi. Jossa ei edes voisi päästää koiria missään irti, kun autotie on aina ihan vieressä ja muita koiria tulee koko ajan vastaan. Ei seniorikoirien pitäisi sellaista loppuelämää saada, se olisi melkoinen heikennys niiden elämänlaatuun. Ei se nuoremmalle koirallekaan ideaali tilanne olisi, mutta sellaisen kanssa kävelisi äkkiä paremmille apajille. Etenkin Vinski tarvitsee ne paremmat apajat ihan lähelle, ja Kipikin vanhenee koko ajan.

On tämä asunnon etsiminen aika surkuhupaisaa ollut. Maan tasalla olevia asuntoja on välillä tarjolla, mutta aina on jotain ongelmia. Eikä ihan pieniäkään. Nyt on pohdinnassa se miten aktiivisesti asuntoja jatkossa kannattaa etsiä ja olisiko syytä pitää välillä taukoa. Ihan työstä asuntojen perässä juokseminen ja asioiden selvittely käy.

Ainakin olen taas oppinut uutta ja tiedän mitä jatkossa vältän. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että mahdollisuudet ovat entistä rajallisemmat. Voi hyvin käydä niinkin, että molemmat koirat asuvat loppuikänsä tässä. Hissi, portaat ja käytävä jäävät siinä tapauksessa kummittelemaan elämäämme ja voi vain toivoa, että niiden kanssa jotenkin pärjätään. 

Eihän sitäkään tiedä, elääkö Vinski näkemään hissiremonttia ja huolehdinko ihan turhaan siitä, miten saan sen kuljetettua portaissa. Tai hajoaako hissi jo piankin ja on pitkään pois käytöstä, jolloin olemmekin ihan kusessa ja harmittaa, ettemme muuttaneet johonkin vaikka huonoonkin maan tasalla olevaan kämppään kun olisimme vielä voineet. Elämä on siitä hassua, että se on ennakoimatonta ja monet päätökset joutuu tekemään sokkona. 

Kipin kanssa pärjään vähän paremmin ilman hissiä kuin Vinskin, vaikka haastavaa se kyllä on. Käytävä tulee joka tapauksessa aina olemaan sille jonkinlainen ongelma, vaikka parempiakin aikoja sen kanssa on välillä ollut. Mutta miten sitten Kipin vanheneminen vaikuttaa näihin ongelmiin, niin sen näkee sitten aikanaan jos tänne jäämme.

Opetin Kipille syliin nostamista vihjesanalla "syliin" sillä mielellä, että joskus taas joudun sitä kantamaan portaissa. Ei ole ennen tullut moista treenattua. Kipi oppi nopeasti suhtautumaan nostoihin luottavaisesti. Mutta hitsi miten painavalta se sylissä ja kainalossa tuntuu, en yhtään ymmärrä miten sain sen kannettua pitkät ja jyrkät portaat alas kun hissi oli rikki. Siitä ei ole jäänyt mitään yksityiskohtaisia muistikuvia, kuten ei siitäkään, että laskettelin Vinskin kanssa portaat alas pyllymäkeä. Tiedän että tein niin, mutten muista enempää. Pakkotilanteessa sitä vain toimii ja on adrenaliinipöllyissä. Silloin ei koirakaan tunnu niin painavalta. 

Kun palasimme tuon episodin jälkeen lenkiltä rappuun, niin olin valmistautunut taistelemaan meidät jotenkin takaisin kotiinkin ilman hissiä. Sillä välin hissi kuitenkin oli taas saatu käyttökuntoiseksi. Ei minulla ollut mitään ideaa siitä, miten olisimme kotiin päässeet, ja vasta jälkikäteen tajusin, että emme mitenkään, Vinskin kanssa ainakaan. Tai ehkä jos kaikessa rauhassa nostaisi sen yhden portaan kerrallaan ja käyttäisi aikaa vaikka tunnin, niin onnistuisiko se. En tiedä, enkä viitsi kiusata Vinskiä kokeilemalla asiaa jos ei ole pakkotilanne. Joka tapauksessa se vastustelisi portaita ja touhu olisi varsin riskialtista.

Treenasin syliin nostamista myös Vinskin kanssa. Vihjesanaa ei voinut käyttää, koska sen kuulo on niin huono, joten vihjeenä toimi se että kosketin sitä etujalkojen välistä. Oppi sekin olemaan rimpuilematta niin paljon kuin aiemmin, mutta ei sitä kauaa pysty sylissä pitämään. Edelleen se jäykistelee ja hieman rimpuilee. Ja se on vielä Kipiäkin kookkaampi ja painavampi ja hankala pidellä ilman rimpuiluakin. Tajusin, etten varmaan millään pystyisi kantamaan sitä portaissa vaikka se antaisi.

Kipin kanssa kokeilin myös Ikean kassi -kikkaa. Olin kuullut joidenkin kantavan koiria kassin avulla ja pitihän sitäkin kokeilla. No, pari metriä sen avulla kantaa kyllä, mutta portaat olisivat sula mahdottomuus. Kipi on liian iso ja painava kanniskeltavaksi sillä tavalla. Ja entä jos kassi pettäisi juuri portaissa. Auttaisi paljon, kun koirat olisivat vähän pienempiä ja kevyempiä. Pitää kai olla tyytyväinen, etteivät ne sentään bernhardilaisia ole.

Kaikkea sitä 

Kaverille tuli pentu, ja pojat ovat tavanneet sitä ulkona ja meillä sisällä. Hyvin ne osaavat pennun kanssa olla, mutta leikkimään ne eivät rupea, ja usein ne vähän kiusaantuvat pennun lähentelystä. Kunhan pentu kasvaa ja Kipi tajuaa sen olevan tyttö, niin olettaisin kiinnostuksen kasvavan eri sfääreihin 😃

Meillä käydessä pentu oli heti kuin kotonaan ja otti tilan haltuun. Se juoksenteli pitkin kämppää, kantoi sukkaa, leikki kengällä, joi vesikupista, kokeili koiranpetiä, tuli välillä rapsuteltavaksi ja bongasi leikkeihinsä myös pehmolelut. Olipa hauska nähdä, kun joku otti ne leikkeihin. Vinski ei koskaan kiinnitä niihin mitään huomiota ja Kipi retuuttaa niitä vain kun olemme lähdössä ulos ja sen on purettava jännitys johonkin. Oli mahtavaa kun kämppä täyttyi pentuenergiasta. Tietenkin siinä tuli myös mieleen, että pitäisi meilläkin olla oma pentu täällä vipeltämässä. Ja minulla lenkkikaveri kasvamassa, että pääsisin vielä tekemään pitkiä koiralenkkejä jonain päivänä.

Pentu osasi myös jotain mitä pojat eivät, nimittäin kulkea kerrostalon portaissa. Olisi varmaan pitänyt poikiakin niiden nuoruudessa välillä käyttää kerrostaloissa kiipeämässä portaita. Ei vaan tullut mieleen moinen, enkä silloin arvannut, että ne joskus päätyisivät kerrostaloon asumaan. Meiltä oli lähimpiin kerrostaloihin sellainen 20 kilometriä silloin. Olisi hyvä, jos pojat osaisivat tarvittaessa mennä portaat, vaikka ei niiden enää voisi antaa portaita käyttää kuin pakkotilanteessa. Erilaisia ulkoportaita pojat ovat kyllä ongelmitta menneet, Vinski joskus nuorena jopa takaperin.

Käytävilläkin pojat ovat kulkeneet ongelmitta nuoresta asti. Ovathan ne vierailleet erilaisissa liikkeissä, klinikoilla ja kauppakeskuksessakin, ja ne olivat usein mukanani koululla opiskelujen aikana ja siellä oli liukkaat lattiat. Ero nykyiseen oli siinä, että näistä paikoista pääsi aina astumaan suoraan ovesta ulos kuten myös entisissä asunnoissa. Ja juuri sitä Kipi ei voinut käsittää, että täällä joku olikin muuttanut säännöt. Kun se ensimmäistä kertaa iloiseen tyyliinsä ja itsevarmasti rynnisti asunnon ovesta ulos, niin sitä ei ottanutkaan vastaan pitävä ja ennakoitavissa oleva maaperä vaan kova ja luistava alusta. Se loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja päätti ikinä enää olla luottamatta moiseen petolliseen alustaan, vaikkei se edes millään lailla menettänyt tasapainoaan. 

Kerran kun pojat tapasivat pentua puistossa, niin aikaa vierähti tunti. Emme kävelleet yhtään pitempää matkaa kuin muutenkaan ja hengailimme välillä aloillamme, mutta aikaa kului meidän tavallista lenkkiä enemmän. Pian sen jälkeen Vinski alkoi lenkillä liikkua hitaammin ja vaikeammin, ja epäilin tuon olleen sille liikaa, vaikka itse lenkki oli hyvinkin leppoisa. 

Sain Vinskille nopeasti ajan ultrakylmähoitoon, ja kävimme siellä puolitoista viikkoa sitten. Vähän ennen sinne pääsyä Vinski alkoi taas liikkua paremmin, mikä oli helpotus. Ensin se taas sai hetken kraniokäsittelyä, ja sen kropassa oli samat ongelmat kuin viimeksi. Koska niiden ei tällä kertaa olisi pitänyt voida johtua liukkaudesta, niin ne luultavasti johtuivat siitä että se käyttää kroppaansa epätasaisesti. Huolto onkin keskeisessä osassa Vinskin hyvinvointia.

Nyt Vinskin liikkuminen on taas parempaa, ja minä olen tarkka siitä etteivät lenkit lipsahda liian pitkiksi edes pentua tavatessa. Meidän normaalit lenkit ovat noin puolen tunnin mittaisia, enintään muutaman minuutin yli joskus. Joskus alle, kun kuitenkin käymme ulkona niin monta kertaa päivässä. Kipin kanssa voi tehdä pitempiäkin lenkkejä, joten se saa välillä tehdä omia lenkkejä ja tavata pentua ilman Vinskiä. Liiankin leppoisaa on meidän lenkkeily silti keskimäärin ollut, koska minusta tuntuu että oma kuntoni on rapistunut selkeästi. Niin tarvitsisin tähän nuoren koiran, että pääsisin tekemään pitkiä ja reippaita lenkkejä seuraavat vuodet. Yksin lenkkeily on edelleen ihan plääh, ja tulee varmasti aina olemaankin.