Vinski 15 vuotta!

Eilen oli päivä, jota en uskonut näkeväni. Enhän uskonut Vinskin elävän edes 14-vuotiaaksi sen jälkeen, kun se sai edeltävänä syksynä nipun uusia diagnooseja. Mutta niin vain saimme viettää vielä sen 15-vuotissynttäreitäkin. Vinski on saanut pitkän elämän ja on myös ensimmäinen koirani, joka on elänyt 15-vuotiaaksi asti. Senkin takia olin vähän epäuskoinen, että ihanko oikeasti se saavuttaa tämän merkkipaalun. Syntymäpäivän lähestyessä aloin jo uskoa, että niin siinä taitaa käydä.

Koska kyseessä oli vähän spesiaalimpi syntymäpäivä, niin sitä juhlittiin tavallista paremmin. Oli kakkua, herkkuja, synttärivieraita ja paljon rapsutuksia. Vinski on kovin perso kermaisille herkuille ja sai tietenkin siivun kakusta, vaikka vähän aina pitää miettiä ettei tule liikaa mitään sopimatonta. 

Voisin ottaa lisää kakkua

Yksi synttärivieraista oli pikku-Nebula, joten bileet olivat taatut. 

Mahtava juttu, että olemme saaneet näin pitkän yhteisen matkan. Paljon onnea kultaisin Vinski!

Jälkimaininkeja ja uusi tuttavuus

Hissidraama sai aikaan kaikenlaista, vaikka hissi onkin nyt taas toiminut viikkojen ajan ihan normaalisti. Asuntojen perässä on edelleen tullut juostua ja kahta potentiaalista kävin taas katsomassa. Ensimmäinen oli luhtitalo, joka mietitytti jo valmiiksi joidenkin epäkohtien takia. Hyviäkin puolia oli. Sitten kuulin naapurilta, että asunnossa oli aiemmin tupakoitu sisällä yli kymmenen vuoden ajan. Se oli sitten siinä, tupakan myrkyttämä asunto on ihan nou-nou. Sellaiselle en altista koiria enkä itseäni.

Näytöllä kyllä olin haistanut asunnossa lievän tupakan hajun, jonka arvelin tulleen ulkoa ja tupakoivan asukkaan vaatteista ja lähtevän helposti pois, mutta tiedä sitten haisiko siinä enemmän nykyiset vai entiset tupakat vai molemmat. Se kyllä heti mietitytti, että peittyikö hajun alle ehkä jotain muuta joka olisi ollut hyvä tietää, esimerkiksi sisäilmaongelmia. Tuollaista aiempaa tuprutteluhistoriaa asunnossa en osannut odottaa. Ja kun asialle ei todennäköisesti ole tehty muuta kuin maalattu seinät, niin se ei vielä riitä mihinkään, tupakka kyllä jämähtää kaikkiin pintoihin pysyvästi. 

No aika pian oli kiikarissa seuraava asunto kerrostalon pohjakerroksesta pienellä pihalla. Oli pettymys, kun piha-aidassa ei ollut porttia, joten pihan kautta ei voinut kulkea. Kipi olisi joutunut siellä yhä kulkemaan ulos ja takaisin porraskäytävää pitkin, vaikka hissin ja portaiden kanssa ei enää ongelmia olisi ollutkaan. Käytävä kuitenkin on sille myös ongelma. Sisällä haistoin tässäkin asunnossa ongelman, se oli vasta maalattu. Tuore maali saattaa aiheuttaa herkälle ongelmia yllättävän pitkäänkin. Ja jos haju häiritsi minua niin entä koirat.

Maali olisi joskus sentään lakannut ärsyttämästä, mutta isoin turn off tuon asunnon suhteen oli ympäristö. Olin odottanut jotain ihan muuta, koska kyseisessä kaupunginosassa on maaseutu ihan vieressä ja se on luonnonläheinen ja pientalovaltainen alue. Mutta siis siellä ei ollut lenkkimaastoja. Lähilenkit olisi pitänyt tehdä ankean näköisiä asfalttikatuja pitkin. Kartalta olin nähnyt, että takapihalla oli metsää, mutta sitä en ollut nähnyt että metsä nousi ylös jyrkästi kuin vuori eikä ollut mistään kohtaa kulkukelpoinen (paitsi jos haluaa harrastaa vuorikiipeilyä).

Minulle oli heti selvä juttu, etten vie selkävikaisia vanhoja koiriani asumaan paikkaan, jossa ei voi tehdä lenkkejä suureksi osaksi metsässä tai hiekkatiellä. Puolentoista kilometrin päässä kyllä oli metsä, mutta ei sinne mitään järkeä olisi koko ajan olla autolla ajamassa. Kyllä suoraan kotoakin pitää päästä lenkille. Kävelymatka metsään ja takaisin olisi liikaa Vinskille, ja osan matkaa joutuisi kävelemään vaarallisesti liikenteen seassa, joten se ei ollut kovin houkutteleva ajatus muutenkaan. 

Olin ihan puulla päähän lyöty, koska olin aina kuvitellut, että tuo olisi yksi parhaista paikoista asua tässä kaupungissa. Ja kun olin tehnyt tutustumismatkoja pariin muuhun kaupunginosaan sillä mielellä, että haenko sieltä päin asuntoa, niin olin nähnyt houkuttelevia luonnon keskellä kulkevia hiekkatiereittejä ja metsää, joita olisi ollut kiva päästä tutkimaan. Ja sitten tuolla ei yhtään mitään. 

Asuntojen perässä juostessa olen myös alkanut entistä enemmän arvostaa nykyistä ympäristöä sen joistain puutteista huolimatta. Ei joka paikassa pääse suoraan rapusta metsään ja ole vastaavia lenkkireittejä. Maalla asuessa meillä tietenkin oli vielä paremmat lenkkimaastot, mutta se oli siellä se. Ei se aina edes ole mikään maaseutu-kaupunki-asetelma, maaseudullakin voi olla huonot lenkkeilyolosuhteet kodin lähellä ja kaupungissa hyvät. 

Huomaan kiintyneeni nykyisiin lenkkireitteihin ja olevani melkein puolustuskannalla aina kun on uusi asunto kiikarissa. Että mekö luopuisimme tästä kaikesta, jos uudella paikalla ei ole tarjota läheskään samaa. Ison metsäalueen viereen jos pääsisi muuttamaan, niin se olisi vielä parempaa. Täältä jäisin silti kaiholla muistelemaan erityisesti puistoa ja joenvartta pitkin kulkevaa luontopolkua, jota pitkin pääsee myös meidän edellisen asunnon lähistölle. Joki ja sen lähimiljööt olivat tosi tärkeitä myös Draamalle, ja sen muisto elää niillä paikoilla.

En voi kuvitella koiria ja itseäni paikkaan, jossa lähilenkit kulkisivat vain asfalttikatuja pitkin ja jossa ei olisi mitään mielenkiintoista nähtävää tai erilaisia reittejä valittavaksi. Jossa ei edes voisi päästää koiria missään irti, kun autotie on aina ihan vieressä ja muita koiria tulee koko ajan vastaan. Ei seniorikoirien pitäisi sellaista loppuelämää saada, se olisi melkoinen heikennys niiden elämänlaatuun. Ei se nuoremmalle koirallekaan ideaali tilanne olisi, mutta sellaisen kanssa kävelisi äkkiä paremmille apajille. Etenkin Vinski tarvitsee ne paremmat apajat ihan lähelle, ja Kipikin vanhenee koko ajan.

On tämä asunnon etsiminen aika surkuhupaisaa ollut. Maan tasalla olevia asuntoja on välillä tarjolla, mutta aina on jotain ongelmia. Eikä ihan pieniäkään. Nyt on pohdinnassa se miten aktiivisesti asuntoja jatkossa kannattaa etsiä ja olisiko syytä pitää välillä taukoa. Ihan työstä asuntojen perässä juokseminen ja asioiden selvittely käy.

Ainakin olen taas oppinut uutta ja tiedän mitä jatkossa vältän. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että mahdollisuudet ovat entistä rajallisemmat. Voi hyvin käydä niinkin, että molemmat koirat asuvat loppuikänsä tässä. Hissi, portaat ja käytävä jäävät siinä tapauksessa kummittelemaan elämäämme ja voi vain toivoa, että niiden kanssa jotenkin pärjätään. 

Eihän sitäkään tiedä, elääkö Vinski näkemään hissiremonttia ja huolehdinko ihan turhaan siitä, miten saan sen kuljetettua portaissa. Tai hajoaako hissi jo piankin ja on pitkään pois käytöstä, jolloin olemmekin ihan kusessa ja harmittaa, ettemme muuttaneet johonkin vaikka huonoonkin maan tasalla olevaan kämppään kun olisimme vielä voineet. Elämä on siitä hassua, että se on ennakoimatonta ja monet päätökset joutuu tekemään sokkona. 

Kipin kanssa pärjään vähän paremmin ilman hissiä kuin Vinskin, vaikka haastavaa se kyllä on. Käytävä tulee joka tapauksessa aina olemaan sille jonkinlainen ongelma, vaikka parempiakin aikoja sen kanssa on välillä ollut. Mutta miten sitten Kipin vanheneminen vaikuttaa näihin ongelmiin, niin sen näkee sitten aikanaan jos tänne jäämme.

Opetin Kipille syliin nostamista vihjesanalla "syliin" sillä mielellä, että joskus taas joudun sitä kantamaan portaissa. Ei ole ennen tullut moista treenattua. Kipi oppi nopeasti suhtautumaan nostoihin luottavaisesti. Mutta hitsi miten painavalta se sylissä ja kainalossa tuntuu, en yhtään ymmärrä miten sain sen kannettua pitkät ja jyrkät portaat alas kun hissi oli rikki. Siitä ei ole jäänyt mitään yksityiskohtaisia muistikuvia, kuten ei siitäkään, että laskettelin Vinskin kanssa portaat alas pyllymäkeä. Tiedän että tein niin, mutten muista enempää. Pakkotilanteessa sitä vain toimii ja on adrenaliinipöllyissä. Silloin ei koirakaan tunnu niin painavalta. 

Kun palasimme tuon episodin jälkeen lenkiltä rappuun, niin olin valmistautunut taistelemaan meidät jotenkin takaisin kotiinkin ilman hissiä. Sillä välin hissi kuitenkin oli taas saatu käyttökuntoiseksi. Ei minulla ollut mitään ideaa siitä, miten olisimme kotiin päässeet, ja vasta jälkikäteen tajusin, että emme mitenkään, Vinskin kanssa ainakaan. Tai ehkä jos kaikessa rauhassa nostaisi sen yhden portaan kerrallaan ja käyttäisi aikaa vaikka tunnin, niin onnistuisiko se. En tiedä, enkä viitsi kiusata Vinskiä kokeilemalla asiaa jos ei ole pakkotilanne. Joka tapauksessa se vastustelisi portaita ja touhu olisi varsin riskialtista.

Treenasin syliin nostamista myös Vinskin kanssa. Vihjesanaa ei voinut käyttää, koska sen kuulo on niin huono, joten vihjeenä toimi se että kosketin sitä etujalkojen välistä. Oppi sekin olemaan rimpuilematta niin paljon kuin aiemmin, mutta ei sitä kauaa pysty sylissä pitämään. Edelleen se jäykistelee ja hieman rimpuilee. Ja se on vielä Kipiäkin kookkaampi ja painavampi ja hankala pidellä ilman rimpuiluakin. Tajusin, etten varmaan millään pystyisi kantamaan sitä portaissa vaikka se antaisi.

Kipin kanssa kokeilin myös Ikean kassi -kikkaa. Olin kuullut joidenkin kantavan koiria kassin avulla ja pitihän sitäkin kokeilla. No, pari metriä sen avulla kantaa kyllä, mutta portaat olisivat sula mahdottomuus. Kipi on liian iso ja painava kanniskeltavaksi sillä tavalla. Ja entä jos kassi pettäisi juuri portaissa. Auttaisi paljon, kun koirat olisivat vähän pienempiä ja kevyempiä. Pitää kai olla tyytyväinen, etteivät ne sentään bernhardilaisia ole.

Kaikkea sitä 

Kaverille tuli pentu, ja pojat ovat tavanneet sitä ulkona ja meillä sisällä. Hyvin ne osaavat pennun kanssa olla, mutta leikkimään ne eivät rupea, ja usein ne vähän kiusaantuvat pennun lähentelystä. Kunhan pentu kasvaa ja Kipi tajuaa sen olevan tyttö, niin olettaisin kiinnostuksen kasvavan eri sfääreihin 😃

Meillä käydessä pentu oli heti kuin kotonaan ja otti tilan haltuun. Se juoksenteli pitkin kämppää, kantoi sukkaa, leikki kengällä, joi vesikupista, kokeili koiranpetiä, tuli välillä rapsuteltavaksi ja bongasi leikkeihinsä myös pehmolelut. Olipa hauska nähdä, kun joku otti ne leikkeihin. Vinski ei koskaan kiinnitä niihin mitään huomiota ja Kipi retuuttaa niitä vain kun olemme lähdössä ulos ja sen on purettava jännitys johonkin. Oli mahtavaa kun kämppä täyttyi pentuenergiasta. Tietenkin siinä tuli myös mieleen, että pitäisi meilläkin olla oma pentu täällä vipeltämässä. Ja minulla lenkkikaveri kasvamassa, että pääsisin vielä tekemään pitkiä koiralenkkejä jonain päivänä.

Pentu osasi myös jotain mitä pojat eivät, nimittäin kulkea kerrostalon portaissa. Olisi varmaan pitänyt poikiakin niiden nuoruudessa välillä käyttää kerrostaloissa kiipeämässä portaita. Ei vaan tullut mieleen moinen, enkä silloin arvannut, että ne joskus päätyisivät kerrostaloon asumaan. Meiltä oli lähimpiin kerrostaloihin sellainen 20 kilometriä silloin. Olisi hyvä, jos pojat osaisivat tarvittaessa mennä portaat, vaikka ei niiden enää voisi antaa portaita käyttää kuin pakkotilanteessa. Erilaisia ulkoportaita pojat ovat kyllä ongelmitta menneet, Vinski joskus nuorena jopa takaperin.

Käytävilläkin pojat ovat kulkeneet ongelmitta nuoresta asti. Ovathan ne vierailleet erilaisissa liikkeissä, klinikoilla ja kauppakeskuksessakin, ja ne olivat usein mukanani koululla opiskelujen aikana ja siellä oli liukkaat lattiat. Ero nykyiseen oli siinä, että näistä paikoista pääsi aina astumaan suoraan ovesta ulos kuten myös entisissä asunnoissa. Ja juuri sitä Kipi ei voinut käsittää, että täällä joku olikin muuttanut säännöt. Kun se ensimmäistä kertaa iloiseen tyyliinsä ja itsevarmasti rynnisti asunnon ovesta ulos, niin sitä ei ottanutkaan vastaan pitävä ja ennakoitavissa oleva maaperä vaan kova ja luistava alusta. Se loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja päätti ikinä enää olla luottamatta moiseen petolliseen alustaan, vaikkei se edes millään lailla menettänyt tasapainoaan. 

Kerran kun pojat tapasivat pentua puistossa, niin aikaa vierähti tunti. Emme kävelleet yhtään pitempää matkaa kuin muutenkaan ja hengailimme välillä aloillamme, mutta aikaa kului meidän tavallista lenkkiä enemmän. Pian sen jälkeen Vinski alkoi lenkillä liikkua hitaammin ja vaikeammin, ja epäilin tuon olleen sille liikaa, vaikka itse lenkki oli hyvinkin leppoisa. 

Sain Vinskille nopeasti ajan ultrakylmähoitoon, ja kävimme siellä puolitoista viikkoa sitten. Vähän ennen sinne pääsyä Vinski alkoi taas liikkua paremmin, mikä oli helpotus. Ensin se taas sai hetken kraniokäsittelyä, ja sen kropassa oli samat ongelmat kuin viimeksi. Koska niiden ei tällä kertaa olisi pitänyt voida johtua liukkaudesta, niin ne luultavasti johtuivat siitä että se käyttää kroppaansa epätasaisesti. Huolto onkin keskeisessä osassa Vinskin hyvinvointia.

Nyt Vinskin liikkuminen on taas parempaa, ja minä olen tarkka siitä etteivät lenkit lipsahda liian pitkiksi edes pentua tavatessa. Meidän normaalit lenkit ovat noin puolen tunnin mittaisia, enintään muutaman minuutin yli joskus. Joskus alle, kun kuitenkin käymme ulkona niin monta kertaa päivässä. Kipin kanssa voi tehdä pitempiäkin lenkkejä, joten se saa välillä tehdä omia lenkkejä ja tavata pentua ilman Vinskiä. Liiankin leppoisaa on meidän lenkkeily silti keskimäärin ollut, koska minusta tuntuu että oma kuntoni on rapistunut selkeästi. Niin tarvitsisin tähän nuoren koiran, että pääsisin tekemään pitkiä ja reippaita lenkkejä seuraavat vuodet. Yksin lenkkeily on edelleen ihan plääh, ja tulee varmasti aina olemaankin.

Hissidraama

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pelännyt tänne muuttamisesta asti. Olimme lähdössä aamupissalle, mutta hissi ei toiminut. Se näytti ensin tulevan normaalisti meidän kerrokseen, mutta sitten se vain lipui epänormaalin hitaasti ohi. Arvasin heti, ettei se ollut toimintakuntoinen ja sadattelin ääneen. Yläkerrasta kuului sen jälkeen miehen ääni, joka ilmoitti että hissi on rikki.

Koirat olivat tietenkin ihmeissään, kun emme menneetkään hissiin ja kun sen sijaan ryhdyin viemään niitä takaisin kotiin. Ihan sekoiluksi meni, ja Kipin on muutenkin vaikea tehdä täyskäännöstä rapussa, kun se ei luota alustaan. Kun sain vihdoin koirat jätettyä eteiseen, niin kipusin ylös jututtamaan miestä, joka osoittautui hissiasentajaksi. Hän testasi hissin toimintaa ja kertoi, että siihen olisi pitänyt yksi osa vaihtaa jo kaksi vuotta sitten ja että siinä on ollut toimintahäiriöitä. Se pysähtyy joskus väärään kohtaan niin, että oven eteen jää kynnys. 

Muistin, että meilläkin oli taannoin ollut yksi vähän jännempi hissimatka. Hissi lähti ensin normaalisti liikkeelle, mutta alkoi heti jysähdellä pelottavasti ja pysähtyi kuin seinään. Olin varma, että siihen jäimme jumiin nyt, mutta kokeilin painaa meidän kerroksen nappia uudestaan ja pääsimmekin normaalisti perille. Jep, sanoi asentaja, tuota se tekee myös.

Asentaja sanoi tulevansa seuraavalla viikolla vaihtamaan osan, jos saa isännöitsijältä luvan. Ja että silloin hissi on pois käytöstä koko päivän, mikä kuulosti karmealta, mutta juuri sillä hetkellä minulla oli ongelmana senhetkinen ulospääsy.

Olin mielessäni tuuminut, että tällaisen tilanteen tullessa kohdalle kantaisin koirat yksitellen ulos ja joko ulkoiluttaisin ne erikseen tai veisin toisen autoon odottamaan siksi aikaa kun kannan toisen. Ei se sitten ihan niin suoraviivaisesti mennyt. 

Yritin ensin viedä Kipin alas, ja se vain yritti pyrkiä hissiin ja sekoili käytävällä eikä halunnut itseään nostettavan syliin. Kun kuitenkin sain sen syliin, niin se rimpuili liikaa. Kokeilin ottaa sen kainaloon, ja siinä se suostui olemaan paljon rauhallisemmin ja sain sen kannettua alas. Autolle en sitä lähtenyt viemään, sinne oli matkaa, mutta alakerrassa taas ei ollut mitään paikkaa, mihin sen olisi järkevästi saanut jätettyä odottamaan. Laitoin sen kyllä kaiteeseen kiinni, mutta se ylti siitä kohdasta vapaasti seisomaan keskellä kulkuväylää ja olemaan jokaisen ulko-oven käyttäjän tiellä. En siinä tilanteessa jaksanut hirveästi asiasta välittää eikä muita kulkijoita lopulta edes tullut.

Sitten hain Vinskin, ja sen kanssa olikin vielä enemmän tekemistä. Sekään ei ymmärtänyt tilanteesta mitään ja ihmetteli, kun emme vain menneet normaaliin tapaan ulos. Kokeilin monta kertaa nostaa sitä joko syliin tai kainaloon eri tavoin, mutta se veti joka kerta itsensä ihan sahapukiksi ja alkoi sitten sätkiä kuin kala. Jouduin aina nopeasti laskemaan sen alas, ettei se loukkaisi itseään. Sitä ei millään olisi saanut turvallisesti alas sylissä eikä kainalossa. 

Alkoi olla epätoivoinen olo, etten millään saa Vinskiä ulos ollenkaan. Sitten keksin mennä lattialle portaiden alkuun istumaan, ottaa Vinskin siinä syliin ja lasketella portaat hitaasti alas pyllymäkeä. Lopulta pääsimme myös sen kanssa alas.

Kun palasimme pisulenkiltä sisälle rappuun, niin asentaja sanoi, että hissiä voi taas käyttää. Emme muuten olisi takaisin kotiin päässeetkään. En millään olisi saanut Vinskiä vietyä rappusia ylös. Ylöspäin ei pyllymäen meneminen onnistu. Jälkikäteen ihmettelin, miten me edes alas pääsimme, siitä ei jäänyt mitään yksityiskohtaisia mielikuvia. Koko ulosmenosekoilusta jäi vain sisäinen tärinä pitkäksi aikaa.

Sekoilupäivän iltana kotiin menossa

 

Kipin asenne rappukäytävässä

Siitä mentiin pyllymäkeä 

Seuraavaksi alkoi hirvittää, että miten me selviämme kokonaisen päivän ilman hissiä seuraavalla viikolla. Kai yrittäisin taas saada Vinskin pyllymäkeä alas aamulla, mutta sitten joutuisimme pysymään koko päivän pois kotoa, kunnes hissi olisi korjattu. Minne menisimme? Ei meillä mitään paikkaa ollut, koirien päivä kuluisi kai sitten enimmäkseen autossa. Onneksi ei ollut tiedossa mitään 20 asteen pakkasia.

Mietin myös erilaisia muita vaihtoehtoja kuljettaa Vinski rappusia pitkin. Ramppi ehkä? Mutta mistä saisi sopivan, tuskin autoramppi siihen käy, eikä Vinski edes suostuisi mitään kapeaa ramppia kulkemaan. Todennäköisesti ei leveämpääkään, portaat ovat niin jyrkät ja pitkät. Miten ramppia edes saisi siirrettyä välillä eteenpäin ja minne sen laittaisi odottamaan käytön jälkeen? Kantovaljaat ja vastaavat eivät myöskään olisi vaihtoehto, koska Vinski rimpuilisi niissä yhtä paljon kuin sylissäkin ja homma menisi vaaralliseksi.

Vinski on aiemmin antanut nostaa itsensä syliin paremmin. Nyt varmaan ikä ja aistien heikkeneminen ovat tehneet sille tepposet. Kokeilin kotonakin kaikessa rauhassa nostaa sitä välillä syliin, mutta sätkiminen alkoi heti, enkä viitsinyt sen enempää kiusata sitä. Ei se varmaan ennenkään olisi antanut itseään noin pitkää matkaa kantaa kuin portaissa pitäisi, kun tarkemmin asiaa ajattelen.

Hain myös varastosta kevythäkin ja kokeilin onnistuuko kantaminen sen avulla. No ei todellakaan, häkkiä oli aivan mahdotonta kantaa koiran ollessa sen sisällä. Vaatisi vähintäänkin avustajan ja olisi silti haastavaa portaissa. Mistäpä sen avustajan edes saisi 8-10 kertaa päivässä, mikä on se määrä, jonka normaalisti rapussa liikumme. 

Tällä viikolla sitten jännäsin maanantaista alkaen, että onko meillä hissiä käytössä vai ei. Lopulta keskiviikkona soitin isännöitsijälle ja kysyin, onko korjausta tulossa. Ei ole lähitulevaisuudessa, teknisen puolen tyypit olivat päättäneet, ettei kiirettä vieläkään ole. Ja asiasta tiedotetaan sitten etukäteen, kun se joskus tapahtuu. No se on hyvä, mutta miten turvallista on siihen asti käyttää toimintahäiriöistä hissiä... Luulisi asentajan tietävän paremmin milloin viallinen osa pitää vaihtaa. Isännöitsijä vielä totesi iloisesti, että älä huoli, ei ole vielä tulossa korjausta, mutta kyllä minä vähän huolin...

Koska meidän tilanne ilman hissiä osoittautui pelättyäkin vaikeammaksi, niin ajattelin, että meidän on pakko muuttaa maan tasalle ensimmäiseen asuntoon minkä löydämme. Olkoon homekämppä tai ihan mikä tahansa, mutta ulos ja takaisin pitää aina päästä kulkemaan. On todella turvaton olo, kun tietää, että kulku voi estyä varoittamatta. Ja että joka tapauksessa hissi on pois käytöstä vähintään kokonaisen päivän joskus tulevaisuudessa. Entä jos meillä olisi ollut viimeksi vaikka eläinlääkärin aika varattuna hissin ollessa pois käytöstä? Emme olisi millään ehtineet, kun ulospääsy kesti niin toivottoman kauan.

Siispä päätin tinkiä joistain kriteereistä ja menin katsomaan asuntoja, joista en muuten olisi välttämättä ollut hirveän kiinnostunut. Kävin yhden päivän aikana katsomassa kolmea maan tasalla sijaitsevaa asuntoa. Ensimmäinen oli kiva, melko uusi ja sijainniltaan hyvä luhtitaloyksiö. Ei kuitenkaan ehkä ole kaikkein kätevintä asua koirien kanssa pelkästään yhdessä huoneessa, kun edes erillistä keittiötä ei ole. Ainoa ikkuna oli länteen eli kesällä siellä olisi varmaankin kuuma. Mikä oudointa, niin asunnossa ei ollut yhtä ainoaa vaatekaappia. Ei mitään muuta säilytystilaa kuin keittiökaapit ja siivouskaappi. Melko haasteellista.

Toinen kämppä oli vähän isompi rivariyksiö, jossa oli mahtavat lenkkimaastot ihan vieressä. Mutta muuten siellä oli epäkohtia, joista isoimpana lievä mutta selkeä todennäköisistä sisäilmaongelmista kielivä haju. Ei mikään yllätys 60-luvun rivarissa. 

Kolmas asunto oli kaksio kaksikerroksisen kerrostalon pohjakerroksessa. Tiloiltaan mahtava ja käytännöllinen asunto, jossa aidattu pieni piha. Mutta sijainti vähemmän hyvä. Tiedän aika tarkkaan sen alueen miinukset kokemuksesta enkä välttämättä halua sinne takaisin.

Olinkin sitten ihan hukassa, että mitäs nyt sitten. Maan tasalle olisi niin kovin tärkeää päästä, mutta aloin taas kerran epäröidä, että kannattaako sen takia tinkiä kaikesta muusta tärkeästä. Pitäisi kämpässä edes jotenkin viihtyä ja pystyä asumaan, ei jatkuva muuttaminenkaan mitään herkkua ole. Ja vaikka olin taas kerran alkanut suorastaan vihata nykyistä kämppää, niin muuttoajatusten keskellä näin taas ne hyvätkin puolet. Ehkä ei kannattanut suinpäin rynnätä mihin tahansa. Eri asia sitten, jos hissi joskus on pitempään kuin päivän pois käytöstä, sitten on pakko rynnätä ensimmäiseen maan tasalla olevaan kämppään minkä löytää. Tosin minnekään ei päivän varoajalla pääse, joten jippii... Jos sopivan kämpän löytäminen olisi yksinkertaista, niin olisimme muuttaneet jo ajat sitten. Paitsi toisaalta emme siinä tapauksessa olisi koskaan muuttaneet tähän.

Kuuleehan niitä juttuja, miten joissain taloyhtiöissä hissi on rikki päivä- ja jopa kuukausitolkulla. Tai on vähän väliä rikki. Joten kyllä täällä on turvaton olo asua, kun ei koskaan tiedä. Ja jos hissiin joskus meidän kulkiessa jää kynnys, niin koirat eivät siitä kyllä osaa mennä ja ovat loukkaantumisvaarassa. Tietenkin siinä tilanteessa ensin kokeilisin ajella hissillä uuden kierroksen, jos hissi sitten pysähtyisi normaaliin kohtaan. Vaarallista silti, kun koirat ovat niin ehdollistuneet siihen, että oven aukeaminen tarkoittaa hissistä poistumista välittömästi. Ja kun itsekin olen siihen ehdollistunut, niin reagoisinko tarpeeksi nopeasti, ja muistanko varmasti joka kerta olla varuillani hississä.

Nykyisessä kämpässä meillä on juuri sopivasti tilaa ja kaikille löytyy omaa rauhaa niin halutessa. Pihalta suoraan metsäpolulle pääseminen on iso etu. Siellä myös pääsee näkemään tutut linnut ja oravat, kerran sain myös katsella puunrungolla kipittävää lumikkoa. Pieni tilkku se metsä vain on, mutta metsäpolun jälkeen alkaa hiekkatie ja vastaan tulee myöhemmin se pikkumetsä, jossa koirat usein saavat olla irti. Lähipuisto ja puistometsä ovat mahtavia paikkoja. Meidän lenkkimestoja en haluaisi huonompiin vaihtaa, vielä paremmat kyllä kelpaavat.

Tuossa hiekkatiellä näimme taas viime viikolla ketun. Se oli ihan harvinaisen isokokoinen ja ohikiitävän hetken ajan mietin, että voisiko se olla susi. Tässä ihan lähellä on viime vuoden loppupuolelta asti tehty susihavaintoja. Mutta ei, olemus oli kettumainen ja kyllä sudet ovat vielä isompia. Kettu ei piitannut meistä mitään, tutki jotain siellä pientareella, eivätkä koiratkaan piitanneet ketusta.

Meidän entisillä kulmillakin on ollut susihavaintoja, ja yhden facekaverin riistakameraan oli tallentunut kaksi sutta. Minusta olisi mahtavaa joskus nähdä luonnossa susi tai joku muu suurpeto, mutta kyllä siinä sydän pomppaisi kurkkuun varmasti, ja koirien kanssa liikkeellä ollessa eritoten. 

Hiekkatielenkin loppupäässä tänään

Pari viikkoa sitten Vinski hetken aikaa kevensi etuosaa lenkillä, ja veinkin sen sitten aika pian saamaan ultrakylmähoitoa. Hoidossa oli ollut harvinaisen pitkä tauko, kun ei oireitakaan ollut ollut.

Ennen ultrakylmähoitoa Vinskin kroppa käytiin läpi ja se sai pikakäsittelyn kraniohoitoa. Sillä oli ongelmaa SI-nivelessä ja ylempänäkin toispuoleista kireyttä. Keventäminen on voinut johtua siitä, kyynärät eivät erityisen huonoilta vaikuttaneet. Niihin ja selkään Vinski sitten ultrakylmähoitoa sai. Se antaa edelleen hyvin tehdä tämän hoidon eikä pelkää härveliä. 

Liukkaus nuo kropan kireydet varmaankin oli aiheuttanut. On ollut hirveä talvi ja alati liukasta, ja Vinskillä on joskus askel lipsunut ja pari kertaa se on mennyt vähän rähmälleen. Nyt ovat pienen hetken reitit olleet enimmäkseen sulana, mutta vieläkin paikoin on jäätä, ja latupohjina olleet reitit ovat aivan umpijäässä.

Perjantaina yritimme päästä autolla meidän yhteen lempimetsään lenkille, mutta se ei onnistunut, kun paikka, johon auto olisi pitänyt pysäköidä, oli kauttaaltaan peilijäässä. Siinä ei olisi ollut turvallista liikkua, enkä olisi voinut luottaa, että kitkarenkailla pääsemme sieltä autolla pois. Niinpä menimme eri paikkaan vähän huonompaan metsään. 

Siellä huonommassa metsässä 

Lenkillä on välillä saanut kulkea niin, että pitää koirat tiukasti lyhyellä hihnalla, etteivät ne liukastelisi. Ne kun usein menevät pientareelle hajujen perässä, ja juuri siellä saattaa olla erityisen liukasta, ja lisäksi ne mennessään ja pois tullessaan usein rynnivät tai pyörähtelevät niin, että ovat erityisessä vaarassa liukastua. Nähty on. Monta viikkoa putkeen lenkkeily oli todella haastavaa ja jokaista askelta piti erikseen katsoa. Vapaana ei juuri pystynyt koiria pitämään. Kaikkialla oli tarjolla vain kova lenkkeilyalusta, usein vielä sepelillä kuorrutettuna. Toteuta siinä sitten agendaa, että koirien on paras liikkua pehmeällä alustalla, ja että erityisen tärkeää se olisi vanhoille ja selkävikaisille koirille.

Ottaisin paljon mieluummin vaikka täysin mustan talven kuin tällaisen, missä sää vaihtelee koko ajan plussan ja pakkasen, lumisateen ja vesisateen puolella. Ankeaa, pimeää ja rapaistahan sellainen ikuinen marraskuu olisi, mutta lenkkeily onnistuisi hyvin ja metsään pääsisi milloin vain. Kropat pysyisivät paremmassa kunnossa. Tosin jatkuva matalapaine ja kylmänkostea ilma on myös kropalle usein huono juttu, ja se olisi ikuisessa marraskuussa vaarana. Paras olisi tietenkin sellainen talvi, että olisi kohtuullisesti lunta ja lämpötila pysyisi tasaisesti pakkasen puolella. Mutta sellainen on käynyt kovin harvinaiseksi.

Muuttamisasiassa on sekin puoli, etten voi tietää, miten kauan Vinski enää täällä on. Ehtisikö se kovin pitkään hyötyä uudesta asunnosta jos muuttaisimme, ehtisikö se edes muuttaa. Olisi ikävää, jos sen viimeiset ajat kuluisivat muuttohässäkän keskellä. Mutta kun koskaan ei etukäteen tiedä, miten nämä asiat menevät, niin joskus on otettava riskejäkin. Jos sopiva asunto nyt löytyisi niin muuttaisin. 

On kyllä hyvin todennäköinen vaihtoehto, ettemme löydä uutta asuntoa niin pian, että Vinski ehtisi muuttaa, kun löytämiseen voi edelleenkin mennä kuukausia tai vuosia. Toivon totisesti, ettei hissin kanssa Vinskin elinaikana tulisi mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia. Pitäähän vanhuskoiralla olla oikeus päästä turvallisesti ulos ja takaisin kotiin. En kyllä olisi joskus uskonut, että meidän maalaiskoirat päätyvät seniorivuosinaan asumaan näin.

Välillä olen pohtinut sitäkin, että entä jos sittenkin menemme siihen kämppään, missä ei ole edes vaatekaappeja. Se on vielä vapaana suuresta kiinnostuksen määrästä huolimatta, varmaan juuri em. syystä. Ne muut kämpät menivät jo.

Erinomaisen sekava tilanne. Kai pitäisi lohduttautua sillä, että pahemminkin voisi olla. Liikkumisrajoitteisia ihmisiä ja koiranomistajia on jäänyt pulaan myös seitsenkerroksisen talon ylimmässä kerroksessa hissin ollessa rikki. Mutta kun ne yhdetkin portaat ovat silti meille vuoren korkuinen ongelma ja ihan yhtä lailla estävät kulkemisen. Huoh. Alakerran asukkailla täällä on omat pihat, ja meidänkin elämä olisi ihan toisenlaista, jos olisimme sieltä asunnon saaneet.

Se vuori

Eläinlääkärissä ja eläinlääkäreistä

Vuosi ei ehtinyt montaa päivää vanhentua, kun jo taas löysimme itsemme eläinlääkäristä. Vinski alkoi ravistella päätään, ja tutkin sen korvat silmämääräisesti. Niissä ei mitään outoa näkynyt, mutta puhdistin ne puhdistusaineella siltä varalta, että niissä oli epätavallisen paljon likaa tai jokin ylimääräinen roska. Vasemmasta korvasta tulikin likaa, oikeasta ei juurikaan.

Tilanne näytti ensin menevän parempaan, mutta seuraavana päivänä Vinski ravisteli päätään vielä vähän enemmän ja piti pari kertaa päätään aavistuksen verran vasemmalle kallellaan. Eihän se auttanut muu kuin ruveta eläinlääkäriaikaa varaamaan samalle päivälle, koska edessä oli kaiken lisäksi pitkä loppiaisviikonloppu ja suurin osa klinikoista kolme päivää kiinni. 

Soitin ensin meidän vakiklinikalle ja kysyin oliko meidän omalla lääkärillä mitään rakoa, että ehtisi kurkata korvaan. Ei ollut, enkä odottanutkaan olevan, eläinlääkärimme on aina täyteen buukattu ja kiireinen, ja olisi ollut aikamoinen sattuma, että joku muu olisi juuri silloin oman aikansa perunut. 

Minulle kyllä tarjottiin mahdollisuutta mennä samalle klinikalle toiselle lääkärille, mutta valitsin mieluummin jonkin muun kuin ketjuklinikan ja loputtomissa liikennevaloissa seisomisen loppumatkasta, kun emme kerran omalle lääkärille päässeet. Toki vakiklinikalla (ja kaikilla muillakin Evidensian klinikoilla) olisi ollut Vinskin terveystiedot valmiiksi potilajärjestelmässä, jolloin uusikin lääkäri olisi ne nähnyt. Ei se silti ole sama asia kuin oma lääkäri, ja todennäköisesti säästin myös rahaa kun menin muualle.

Seuraavaksi soitin läpi ensisijaiset vaihtoehdot tilanteessa, missä omalle lääkärille ei pääse, kaksi melko lähellä olevaa hyvämaineista klinikkaa, joista toisessa olemme asioineet muutaman kerran. Ei aikoja. Seuraavaksi sitten varasinkin netin kautta ajan samalle klinikalle, jossa Vinski lokakuussa nesteytettiin, koska tiesin siellä olevan akuuttiaikoja paremmin kuin muualla. Lokakuussa soitin ennen sinne päätymistä läpi 11 klinikkaa ja kaikissa muissa paikoissa myytiin ei-oota, mutta se kymmenes klinikka tiesi suositella tätä yhdettätoista, koska siellä jätetään tilaa akuuttiajoille. Puhelinlaskussa näkyi kyseiseltä päivältä ylimääräinen kymmenen euron kulu, koska osa soittamistani klinikoista kuului Evidensiaan eikä heidän kanssaan tavallisen puhelumaksun hinnalla jutella.

Eläinlääkärikään ei huomannut Vinskin korvissa silmämääräisesti mitään ihmeellistä. Kun hän tutki vasemman korvan otoskoopilla, niin korvakäytävä oli kyllä erittäin punainen ja Vinski myös osoitti kipua. Tärykalvo oli ehjä, eikä korva erittänyt juurikaan mitään. Polyyppeja tai vierasesineitä ei näkynyt. Molemmista korvista otettiin pumpulipuikolla näytteet eikä niistä löytynyt muuta kuin kokkibakteereja ja epiteelisoluja.

Hoidoksi Vinski sai korvaan laitettavaa kortisoniliuosta 1-2 viikon kuurin. Eläinlääkäri olisi myös antanut kipuun pienen kuurin tulehduskipulääkettä, mutta huomautin hänelle, ettei Vinski saa sellaisia syödä. Olin kertonut hänelle Vinskin vikaluettelon, mutta hän oli jo ehtinyt unohtaa munuaisarvot. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi haluaisin aina käydä omalla lääkärillä. Hän tuntee koiran ja sen historian eikä määrää vääriä lääkkeitä. On turhauttavaa selittää aina uudelle lääkärille koiran kaikki vaivat ja toivoa, että hän osaa hahmottaa kokonaisuuden.

Viimeksikin samalla klinikalla Vinskille tuli kotiin lääke, josta oma lääkärimme antoi meille vähän eri ohjeet kuin lääkkeen määrännyt eläinlääkäri, koska kyseinen lääke on aika tuju ja rasittaa maksaa. Vinski ei edes lopulta tarvinnut lääkettä, joten turhaa kuormitusta olisi tullut, jos olisin sitä antanut ja vieläpä sillä annoksella, jonka eläinlääkäri määräsi, kun oma eläinlääkäri antoi ohjeeksi puolittaa annoksen jos lääkettä olisi tarve antaa.

Vinskin oireet alkoivat nopeasti lääkityksen alettua lievetä, ja nyt se on ollut jo muutaman päivän ilman lääkettä. Saa nähdä, oliko tämä nyt tässä. Mistä lie tulehdus tullut. 

Eläinlääkäri oli asiallinen ja todennäköisesti hoiti tilanteen pätevästi, mutta aina uuden eläinlääkärin kanssa on vähän odottavalla kannalla, koska hänet ja hänen käytäntönsä oppii tuntemaan vasta ajan kuluessa. Nytkin huomasin pohtivani, että tutkiko hän korvan varmasti todella huolellisesti ja oliko määrätty lääke juuri se sopivin. Todennäköisesti kyllä, mutta oman eläinlääkärin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, ja käynnin jälkeen on turvallinen olo siksikin, että hän on käynyt koiran kokonaan läpi ja osaa sanoa missä mennään.

Eläinlääkäreiden käytännöissä, osaamisessa, perehtyneisyydessä ja tietojen päivittämisessä on eroja. Oman eläinlääkärimme kohdalla tiedän, että hän on tarkka ja osaava ja tietää mitä tekee. Eivät kaikki ole yhtä tarkkoja. Kaikki eivät katso eläintä kokonaisvaltaisesti. On harvinaista, että lääkäri käy eläimen joka käynnillä kunnolla läpi, vaikka menisi vain silmäkontrolliin, mutta niin meidän lääkäri tekee. Hän osaa myös todella hyvin käsitellä erilaisia eläimiä, mitä kaikki lääkärit eivät osaa. 

Draaman poismenon jälkeen minulle oli selvää, että pojat jatkavat juuri tämän eläinlääkärin asiakkaina, jolle alun perin Draaman takia hakeuduin. Vaikka hän työskentelee Evidensian klinikalla, niin halusin silti jatkaa siellä, koska tärkeintä on hyvä lääkäri. Kun aikoinaan valitsin Draamalle uutta lääkäriä, niin tilanne oli se, ettei silloinen yleislääkäri enää osannut sitä hoitaa ja häntä edeltävälle sisätautilääkärille en halunnut palata. Vähän nikottelin, kun potentiaalisin uusi eläinlääkäri löytyi juuri Evidensiasta, mutta en nyt sentään sen takia halunnut evätä Draamalta parempaa hoitoa.

Draama klinikalla

Sain sittemmin huomata, että vaikka Evidensia oli kallis, niin lopulta jopa säästin (vaikka hirveästi rahaa meni siltikin), kun Draaman hoito siirtyi uudelle lääkärille sinne. Hän kun tiesi mitä teki eikä juoksuttanut meitä turhilla käynneillä. Entinen sisätautilääkärimme oli tätä turhaa juoksuttamista harrastanut, mikä oli yksi syy siihen, etten hänellä halunnut jatkaa. Kyseinen iso klinikka ei silloin edes kuulunut Evidensiaan, mutta nykyään on Evidensia senkin nielaissut. Heillä oli silti jo silloin vähintään yhtä kalliit hinnat kuin sillä Evidensian klinikalla, jonne siirryimme.

Nettikeskusteluissa usein parjataan Evidensian lääkäreitä. Ihan kuin lääkäri muuttuisi huonoksi vain sen takia, että klinikka on siirtynyt Evidensian omistukseen. On myös kummallinen näkökulma, että Evidensian lääkärit olisivat keskenään kaikki samaa massaa toisin kuin muiden klinikoiden työntekijät. Me olemme viime vuosina asioineet oman lääkärin lisäksi kolmella muulla tietyn alan spesialistilla Evidensiassa kertaluonteisesti, ja tosi hyvin kokemuksin. 

Silti suhtaudun kriittisesti Evidensiaan samoista syistä kuin moni muukin. Ketju on paisunut liian suureksi pienessä maassa, vääristää kilpailua ja nostaa hintatasoa. En välittäisi eläinlääkärikäynneillä tuottaa lisää voittoa ulkomaisen suurpääomasijoittajan taskuun. Moni ketjuihin kuulumaton klinikka on nostanut myös hintoja Evidensian tasolle tai lähelle sitä riippumatta siitä, löytyykö sieltä erikoistason hoitoa ja kalleimpia laitteita. 

Mainitsin isälleni, että Vinski kävi lääkärissä näyttämässä korvaa ja että se maksoi 200 euroa. Hän pöyristyi kovasti hinnasta. Hänellä ei ole koskaan ollut omaa eläintä, enkä ole aiemmin hänelle konkreettisia hintoja maininnut. Nauroin ja kerroin, että halpahan tuo käynti nykymittapuulla oli. Vaikka kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin onhan se oikeasti kova hinta pienestä toimenpiteestä.

Vinskin edellinen eläinlääkärikäynti marraskuussa maksoi yli 440 euroa. Siihen sisältyi irtonaisen kynnen nyppääminen pois, veriarvojen tarkastus, koiran tarkastus ja pullo Kaoliinia (n. 15 euroa). Ei ihan halpaa lystiä. Kun vielä suhteuttaa siihen, että samalla rahalla ostaisin vaikkapa uuden pesukoneen tai television, joista olisi luultavasti hyötyä monien vuosien ajan. Jos ostaisi halvimman mallin, niin rahaa jäisi vielä muuhunkin. Miksi yksittäinen peruskäynti eläinlääkärissä maksaa saman tai enemmän kuin uusi kodinkone..? Ja kun niitä käyntejä voi vuoden mittaan tulla useita.

Mainitut kodinkoneet eivät tulleet mieleen sattumalta. En ole raaskinut ostaa uutta pesukonetta sen jälkeen, kun 25 vuotta palvellut kone hajosi viime talvena. Telkkarista puuttuu HD-valmius, mutta sitäkään en ole raaskinut vaihtaa uuteen. Kun ei koskaan tiedä, milloin taas menee kasa rahaa eläinlääkäriin. Materia ja puitteet eivät ole minulle kovin tärkeitä asioita, mutta koirien hyvinvointi on. Kyllä sen hinta silti kirpaisee ja tuntuu suhteettomalta. Kun on toisenlaisetkin ajat nähnyt. Voisin olla loppuikäni ilman kodinkoneita ja muutamaa muuta asiaa, mutta ei sillä säästöllä montaa eläinlääkärikäyntiä maksettaisi.

Laskin huvikseni koirien viime vuoden eläinlääkärikulut yhteen. Yleensä en ole niitä uskaltanut laskea, Draaman kohdalla erityisesti hirvitti sitä tehdä, mutta tiedän siihen menneen tuhansia euroja joka ikinen vuosi, kun ynnätään yhteen eläinlääkärikäynnit, lääkkeet, huollot ja erikoisruokavalio.

Vinskin kulut viime vuonna olivat 2362,28 euroa. Tuossa on pelkät käyntikulut, lääkkeisiin on mennyt sen lisäksi satasia. Lisäksi Vinski kävi tosi monta kertaa huollossa, johon on mennyt melkoisen iso summa myös, joten terveydenhuollon yhteissumma on tuhansia euroja. 

Lakkautin Vinskiltä vakuutuksen, kun sen hinta pomppasi Vinskin täytettyä kymmenen vuotta. Ei ehkä olisi kannattanut, mutta viime vuoden isoimmasta eläinlääkärilaskusta vakuutus ei olisi korvannut senttiäkään, koska kyseessä oli hammashoito. Se tuli maksamaan 1189,77 euroa, koska poistojakin tuli.

Kipin eläinlääkärikäynnit kustansivat viime vuonna 579,11 euroa, josta vakuutus korvasi 321,11 euroa. Summassa on mukana paketillinen klinikalta saatua sydänlääkettä. Lisäksi apteekista haettuihin sydänlääkkeisiin meni parisataa euroa, josta vakuutus myös korvasi osan. Huoltoihin meni myös satasia, ja niitä ei vakuutus korvaa. Kipin vakuutuksen hinta pomppasi myös tälle vuodelle melkein satasella, mutta en uskalla sitä irtisanoa. Siitä alkaisi ihan varmasti jatkuva lääkärissä ramppaaminen. Kipin vakuutus ei silti korotuksen jälkeenkään maksa läheskään niin paljon kuin jotkut pahimmillaan vakuutuksista maksavat. En tiedä mitä itua sellaisissa vakuutuksissa enää on, ellei korvauskatto ole huikean iso ja koira sairastele.

Kipin osalta kustannukset siis olivat maltillisemmat. Jos voisi luottaa, ettei kovin paljon tuon enempää menisi koskaan, niin todellakin olisin jo ottanut uuden koiran. Mutta kun ei voi koskaan tietää. Olen liikaa nähnyt sivusta sitä, ettei vakuutuskaan korvaa esim. tuhansien eurojen leikkauskuluja jonkin porsaanreiän takia. Tai että vakuutuskatto tulee vastaan hyvin äkkiä, jos koira sairastelee vähän enemmän. Olen kokenut myös sen, kun koira sairastelee vähän enemmän, joten en voi tuudittautua ajatukseen siitä, että ei se minua koske ja tapahtuu vain joillekin muille jossain muualla. 

Ei verikokeiden ottaminen ennen maksanut noin paljon kuin Vinskillä viimeksi. Katsoin Draaman aikaisista laskuista, että hinta oli vielä silloin huomattavasti alempi. Mutta Evidensia on nostanut hintatasoaan ihan koko ajan. Ultraaminenkin maksoi ennen huomattavasti vähemmän kuin olen nyt kuullut asiakkaiden maksavan vatsaontelon ultraamisesta. Tuleekohan katto tai ihmisten maksukyky missään vaiheessa vastaan. Joillekin nuo hinnat ovat pikkurahaa, mutta iso on sekin joukko, jolle ei ole. Ja on tässä se sudenkuoppakin, että vakuutus mahdollistaa monille kalliimmankin lääkärin, mutta samalla vakuutukset osaltaan vaikuttavat hintoja nostavasti.

Vinski taannoin neulatyynynä lääkärissä

Jossain vähän kauempana ja syrjemmässä on kuulemma vielä eläinlääkäreitä, joiden hinnat ovat paljon kohtuullisempia. Löytyy täältäkin päin maata pieniä ja vähän edullisempia klinikoita, mutta niissä ei välttämättä tehdä esimerkiksi hampaanpoistoja tai voida tutkia ultralla kattavasti, jolloin joutuu kuitenkin menemään muualle juuri näissä kalliiksi tulevissa toimenpiteissä. 

Joskus olen puolitosissani miettinyt, että muuttaisin jonnekin eri maakuntaan kauemmas. Entä jos sitten uskaltaisi vielä koirankin ottaa. Ei mikään mahdoton ajatus, mutta ei pelkästään halvempien eläinlääkärikulujen perässä kannata muuttaa, koska ei ole mitään takeita, että tilanne säilyisi samanlaisena tulevat vuodet. Syrjäisemmätkin paikat voivat nostaa hintoja roimasti, edullisemman hintatason klinikoita saattaa myös siirtyä Evidensian omistukseen. Ja monessa paikassa on päivystys ulkoistettu Evidensialle, joten se siitä. Siinähän sitten maksat kerralla nelinumeroisen summan, jos koira tarvitsee vaikkapa tehohoitoa ripulin tai kennelyskän takia pyhänä.

Eläinlääkärilaskussa on ikävästi arvonlisäveroakin neljännes, ja EU-säädökset kuulemma estävät tekemästä asialle mitään. Silti joissain EU-maissa voi selvitä eläinlääkärissä kympeillä sellaisesta käynnistä, josta täällä menee satasia, joten yleinen hintataso ja hinnanmuodostus on siellä vähän erilainen. 

En arvannut, että Vinski tarvitsisi niin tiheää eläinlääkärin konsultaatiota käyntien välissäkin kuin se on tarvinnut, kun päätin pitää pojatkin Draaman lääkärin asiakkaina. Ei sillä vielä silloin näin montaa vaivaa ollut. On vähän syyllinenkin olo asiasta, kun tiedän, miten ylityöllistetty lääkärimme on muutenkin. Kuormitin häntä aiemmin jo ihan tarpeeksi Draaman asioilla. Hänen oman erikoistumisalansa potilaita virtaa koko ajan lisää ovista ja ikkunoista, vaikka entisissäkin riittää tekemistä jopa yötä myöten. No onhan Vinskikin osittain sisätautipotilas, että eipä sillä. 

Joskus olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa tästä syystä lääkäriä, ja myös siksi, ettei hänelle kuitenkaan ole helppoa akuutisti päästä. Sitten ei tarvitsisi myöskään enää kiikuttaa rahoja Evidensiaan. En kuitenkaan haluaisi millään vaihtaa lääkäriä, eikä siinä mitään järkeä etenkään Vinskin kannalta olisi. Sillä ei kuitenkaan ole enää paljon aikaa jäljellä eikä kukaan muu lääkäri tunne sen asioita. Joten aina päädyn siihen, että todellakaan emme lääkäriä vaihda.

Siinä vaiheessa jos minulle tulisi uusi koira, niin ehkä etsisin uuden luottolääkärin. Pääsisin sitten Evidensiasta eroon, ellei se vähitellen osta kaikkia loppujakin klinikoita pois. Eläinlääkäristä olisi kyllä silti erittäin haastavaa luopua, ja paras tae onnistumiselle olisi se, että samalla muuttaisimme riittävän kauas... Hyvin spekulatiivista mietintää toki, koska ei uutta koiraa edelleenkään näillä näkymin ole tulossa.

Koirillani on kyllä joskus ennenkin ollut ihania eläinlääkäreitä, mutta harvoin ketään pitkäaikaista luottolääkäriä. Yksi luottolääkärimme aikoinaan muutti muualle ja sekin asiakassuhde katkesi siihen. Luottolääkäri on kyllä tosi kiva olemassa.

Esimerkiksi vatsavaivoja ei moni eläinlääkäri osaa kokemukseni mukaan hoitaa kunnolla, tieto on hyvin rajallista, eivätkä he myöskään tiedä puoliakaan lääkkeistä, joita voisi käyttää.  Perusripulitaudit nyt ehkä vielä menevät, mutta jos siis puhutaan pitkittyneistä ja monimutkaisemmista oireista, kuten vaikka Draamalla oli. Ihan närästyksen hoitokin voi olla haastavaa. Usein pääsee helpommalla kun menee suoraan sisätautilääkärille.

Aiemmista koiristani Jasonilla oli kerran pitkittynyttä ripulia ja laihtumista. Eläinlääkäri totesi verikokeissa kohonneen amylaasiarvon ja diagnosoi sen perusteella haiman vajaatoiminnan. Tämän takia aloin antaa Jasonille raakaa haimaa ruoan mukana. Ei siitä haittaa ollut ja koiran vointi koheni vähitellen. Myöhemmin ymmärsin, ettei diagnoosi ollut aivan pätevä, ja vein Jasonin muualle ottamaan TLI-arvon. Siinä ei ollut vikaa ja haima jätettiin ruokavaliosta pois. Oireetkin jäivät historiaan. Todennäköisesti kyseessä on ollut pelkästään pitkittynyt suolistotulehdus. Amylaasiarvo voi kyllä joskus reagoida esim. haimatulehdukseen tai sappivaivaan, mutta ei niitäkään voi sen perusteella diagnosoida.

Ei se ollut ainoa virheellinen diagnoosi Jasonin kohdalla. Puolivuotiaana se alkoi lenkin jälkeen ontua toista etujalkaansa ja vein sen lääkärille, joka sitten kopeloi sen läpi. Kyynärän paineluun Jason reagoi selvästi, jolloin eläinlääkäri huudahti, että ai jumalauta, sillä on kyynärnivelen OCD. Sitten hän näytti minulle kaavakuvaa kyseisestä vaivasta ja sanoi, että olen liikuttanut Jasonia liikaa ja syöttänyt väärin. Mikä olisi ollut puppua, vaikka kyseessä olisi ollut OCD, sillä geenit ovat ratkaisevassa asemassa, enkä muutenkaan ollut liikkumisen tai ruokinnan suhteen mitään ylilyöntejä tehnyt.

Ajattelin ensin, että jahas, koiralla sitten on tämä OCD, onpa tylsää. Sitten mietin, että hetkinen, ei diagnoosia voi sentään noin heppoisesti tehdä. Ja jos kyseessä silti on OCD, niin haluan varmuuden asiasta. Vein Jasonin eri lääkärille, joka sen liikkeitä katsoessaan heti totesi, että vika näyttäisi olevan tassussa. Ensimmäinen lääkäri ei edes katsonut liikkeitä. Tassu kuvattiin ja todettiin varvasmurtuma. Se siitä OCD:sta ja kyynärongelmasta.

Jippo puolestaan sai välilevytyrädiagnoosin vasta jälkikäteen pitkän ajan päästä, vaikka kävi usealla lääkärillä. Ensimmäinen lääkäri totesi spasmin niskassa, mutta ei sen enempää arvaillut mistä se voisi johtua. Hän määräsi kipulääkityksen ja uuden käynnin, jos vaiva ei hellittäisi. No eihän se hellittänyt ja seuraavaksi menimme eri klinikalle, koska siellä ensimmäisessä paikassa ei ollut edes röntgeniä. Seuraava lääkäri sanoi, että tällaiset oireet usein viittaavat nielutulehdukseen, rauhoitti koiran ja totesi, että juu, tulehtunut on nielu. Hän penslasi nielurisat ja lähdin kotiin siinä luulossa, että nyt vaiva selvisi.

Oireet vain eivät loppuneet vaan päinvastoin pahenivat. Takaisin lääkäriin. Lääkäri rauhoitti koiran taas ja totesi risat edelleen tulehtuneiksi, penslasi ne ja lähetti meidät kotiin. Ihmettelin asiaa, kun omaan silmään nielurisat eivät näyttäneet ihan hirveän punaisilta tai turvonneilta, ja oireet sen käynnin jälkeen edelleen pahenivat. Jippo oli myös jo saanut aika tujun antibioottikuurin. 

Kyselin lääkäriltä muiden tutkimusten tarpeellisuudesta, mutta hän ei nähnyt siihen mitään syytä. Hän itse asiassa selvästi loukkaantui kyselyistäni. Olin epätoivoinen, koska koira oli infernaalisen kipeä, ja ihmettelin, miten nielutulehdus saattoi olla niin kammottava. Ja kun se ei mennyt millään ohi, niin kai siellä jokin syy täytyi taustalla olla. Eläinlääkäri oli kuitenkin päättänyt, että pelkkä nielutulehdus se on, eikä häntä muu kiinnostanut. Ei sekään, että koiran tila vain paheni. Ei auttanut kuin vaihtaa taas lääkäriä.

Kävimme lopulta kaikkiaan kolmella uudella lääkärillä, mutta kukaan ei päässyt arvauksissa sinne päinkään. Yksi halusi tutkia, olisiko Jipolla Cushingin tai Addisonin tauti. Ei ollut. Yksi ehdotti, että ruokavalio vaihdettaisiin, hän ei osannut sanoa mihin, mutta johonkin. Hän myös tutki nielun ja totesi sen terveeksi, joten siitä ei oireilu ainakaan enää voinut johtua. Jouduin myös erikseen vaatimaan kipeälle koiralle kipulääkettä, kun sitäkään ei kukaan muuten olisi määrännyt.

Ymmärrän hyvin, että eläinlääkäreiden on usein hankala päästä diagnoosiin ainakaan kovin nopeasti, kun eläimet eivät osaa edes puhua. Ihmiset osaavat, mutta eivät ihmislääkäritkään aina helposti oikeaa diagnoosia löydä. Ihmettelen silti, miten hakoteillä kaikki Jipon kanssa olivat. Kukaan muu kuin ensimmäinen lääkäri ei kiinnittänyt mitään huomiota niskaan, ja hänkin vain siksi, kun siinä juuri silloin näkyi spasmi. Minua ei aina kuunneltu tarpeeksi eikä osattu ajatella laatikon ulkopuolelta, pidettiin vain kiinni jostain valitusta kapeasta näkökulmasta, eikä niskan tilanne käynyt edes mielessä, vaikka oireilu hyvinkin siihen suuntaan viittasi.

Myöhemmin Jipolle myös määrättiin kilpirauhaslääkitys veriarvojen perusteella. Ihmettelin tätä ja näytin veriarvot toisen klinikan lääkärille, joka totesi, ettei koiralla arvojen perusteella todellakaan ole kilpirauhasen vajaatoimintaa eikä se tarvitse lääkitystä. Säästyipä koira jatkossa turhalta lääkitykseltä, jonka se oli ehtinyt jo aloittaa.

Jippo klinikalla akupunktiossa

Olisi näitä tarinoita lisääkin. Nuo olivat vanhoja tapauksia, mutta on tässäkin blogissa kerrottu joitain uudempia vähemmän onnistuneita lääkärikokemuksia. Tässäpä yksi syy siihen, miksi olen tarkka siitä mille lääkärille koiran vien, jos pystyn valitsemaan eikä ole jostain pakkoraosta kyse akuuttitapauksessa. Sillä todellakin on väliä, vaikka virheitä tekevät kaikki väkisinkin joskus eikä kukaan pysty ihan simsalabim järjestämään kaikkea kuntoon tai tiedä kaikkea. 

Arvostan lääkäriä, joka perehtyy asiaan kunnolla, on asiantunteva, osaava ja tarkka, ottaa kokonaisuuden huomioon, kuuntelee, osaa kommunikoida selkeästi, vastaa kysymyksiin, käsittelee eläintä kauniisti ja on empaattinen. Juuri sellainen lääkäri meillä viime vuosina on ollut. 

Hyvällä muistelen myös monia muita eläinlääkäreitä, he tekevät tärkeää ja haastavaa työtä. Minulla on joistain virheitäkin tehneistä lääkäreistä myös hyviä kokemuksia. Jotkut virheet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Asenteista ja kuuntelun puutteesta tai silkasta huolimattomuudesta johtuvat virheet ovat turhauttavia, koska ne voisi helposti välttää, ja olen nähnyt taitavankin lääkärin niihin sortuvan. Silloin on vähän arpapeliä, mitä saa, kun menee vastaanotolle. Ihmisiä eläinlääkäritkin vain ovat, mutta paljon vartijoina.

Moni asialleen omistautunut eläinlääkäri on jäänyt mieleen. Kuten se, joka vapaapäivänään tuli leikkaamaan Jessin märkäkohdun. Tai se, joka joulun alla antoi Nastalle ilmaisen virtsarakon ultrauksen joululahjaksi, kun virtsanäyte antoi siihen aihetta, mutta en ollut ultraan varautunut ja mietin rahojen riittämistä. Sitten on ne kerrat, kun olemme päässeet ylimääräisinä vastaanotolle. Ja kaikki ne lukemattomat neuvot kiperissä paikoissa, joita olen nykyiseltä eläinlääkäriltä käyntien välissä saanut maksamatta niistä senttiäkään ja pitänyt pääni niiden ansiosta edes jotenkin kasassa.

Vuodenvaihde

Uudenvuodenaattona eli eilen kävimme pikaisesti ulkona vielä ennen kuutta illalla. No eikös silloinkin kuulunut jo yksittäinen pamahdus, kun olimme palaamassa kotiin. Kipi katsoi sen jälkeen pihan suuntaan kuin siellä olisi olisi ollut jotain erikoista ja haukotteli. Kotona se tuli hetkeksi sohvalle kainalooni vähän kuin turvaa hakemaan. Täysin poikkeuksellista käytöstä Kipille. 

Loppuilta ja yö kotona kuitenkin sujuivat ihan normaalisti. En kyllä kaiken aikaa Kipiä tarkkaillut, joten en tiedä onko sillä jotain rauhoittavia eleitä vielä jossain välissä ollut, mutta ei mitään isompaa ainakaan. Laitoin sekä radion että television päälle taustamelua tuottamaan, mutta rakettien jysähdykset kuuluivat silti koko ajan. Ei tuollainen taustahäly peitä kuin jostain kauempaa tulevan paukkeen, lähistön tulitusta ei peitä mikään. 

Treenasimme illalla nosea, ja iloisesti ja motivoituneina koirat etsivät hajuja. Oli kyllä helpotus, ettei Kipin alkuillan reaktiosta tullut tuon pahempaa tai pitkäkestoisempaa.

Puoli kolmelta yöllä kävimme seuraavan kerran ulkona. Sisällä oli silloin rauhallista, mutta ulkona kuului jatkuva pauke monesta suunnasta. Sen verran kaukaa, ettei ääni ollut hirveän kova, mutta voin vain kuvitella miten hirveä tilanne se olisi ollut koiralle, joka on jo koko illan ja yön pelännyt ilotulitusta. Tai miten hirveää se oli luonnonvaraisille eläimille, jotka eivät vieläkään saaneet rauhaa.

Surettaa miettiä niin luonnonvaraisten eläinten kuin lemmikkien ja kotieläintenkin hätää ilotulituksen aikana. Olen itse vierestä nähnyt, millaista se hätä on, ja se kyllä jätti itseenkin pysyvät jäljet ja pysyvän inhon ns. ilotulitusta kohtaan. Aina paukkeen aikana mieleen muistuu hyvin elävästi omien jo edesmenneiden koirien hätä ja tuska, ja suren sitä, miten lukematon määrä eläimiä juuri nyt kärsii vastaavalla tavalla. Joka vuosi ilotulitus vammauttaa ja tappaa kaikenlaisia eläimiä. Koiria jää pysyvästi kateisiin. Tänään face läväytti silmille melkein ensimmäisenä kuvan kuolleena löydetystä koirasta. 

Vielä tunteja laillisen ilotulitusajan päättymisen jälkeen kuulin nukkumista yrittäessäni, miten joku ampui raketteja ihan sarjatulena. Pistää vihaksi, ettei laillinen kahdeksan tunnin tulitusaika kaikille riitä, ja pitää kylvää kauhua sen ulkopuolellakin ja tehdä tyhjäksi esimerkiksi monien koiranomistajien varotoimenpiteet. Aamulla oli uusi lumi peittänyt roskat, mutta yölenkillä tavalliseen tapaan oli reitti täynnä rakettiroskaa, maa oli mustunut monin paikoin ja ilmassa oli ruudinhaju.

Ihmiset eivät koskaan opi, joten raketit pitäisi ehdottomasti kieltää yksityisihmisiltä kokonaan. Olisi pitänyt kieltää jo ajat sitten, mutta kun ei. Viis myöskään saastumisesta, tulipaloista ja olosuhteista, joissa raketit valmistetaan. Netissä kaikki empatiakyvyttömät ja itsekeskeiset urpot kilpaa selittävät, ettei eläimillä ole mitään väliä syystä x, y ja z, ja juuri näiden urpojen pitää saada tehdä mitä vain, on kyse heidän perustavanlaatuisista ihmisoikeuksistaan. En itse lue tuollaisia keskusteluja tarkoituksella, mutta kuvakaappauksia on osunut silmiin, ja jopa koirapalstoilla joskus törmää outoihin asenteisiin. En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, ja näin somen aikakaudella ymmärrän aina vain vähemmän.

Onneksi Kipi lopulta selvisi vuoden vaihtumisesta hyvin. Onkohan sen kuuloaistissa tapahtumassa muutoksia, mikä sai aikaan tuon ensimmäisen pienen reaktion. Ei olisi ollenkaan omituista Kipin iässä. Koskaan ei voi luottaa siihen, etteikö raketteja aiemmin pelkäämätön koira alkaisi niitä pelätä, ja syitä voi olla monia. Joillain paukkuarkuus alkaa vasta myöhemmin, koiralla voi olla kipuja ja sairauksia, sillä voi olla korvatulehdus, sen kuuloaistissa voi tapahtua muutoksia, se voi pelästyä rakettia. Jotkut muuten paukkuvarmat koirat pelkäävät silti raketteja.

Omat koirani ovat kaikki olleet alkujaan rakettivarmoja, mutta kahdelle on myöhemmin tullut tilapäisiä pelkoja muista syistä johtuen. Jasonille niin kävi lähes satavarmasti kuuloaistissa tapahtuneiden muutosten takia, kun se eräänä uutenavuotena vain äkkiä oli ihan hermoraunio, vaikka oli aiemmin ollut täysin varma. Sen jälkeen uudetvuodet olivat sen kanssa ihan täyttä helvettiä. Se läähätti ja pyrki hädissään turvaan ahtaisiin paikkoihin, tunki välillä syliinkin paniikissa, muttei rauhoittunut siihenkään, kuten ei minnekään muuallekaan. Silloin ei ollut vielä esim. Sileota keksitty. 

Jason alkoi samaan aikaan pelätä myös ukkosta, jota ei ollut aiemmin pelännyt. Kun se sitten kuuroutui lähes kokonaan, sai se viettää viimeiset vuodenvaihteet ja ukonilmat rauhassa. Oli aivan hirveää katsoa sen jatkuvaa kauhua ja tuskaa tuntien ja tuntien ajan.

Jippo oli ikänsä täysin paukkuvarma koira, mutta pari notkahdusta sillekin sattui. Kun se oli hirveän kipeä välilevytyrän takia, niin se pelkäsi kovia ääniä ja oli uutenavuotena samanlainen hermoraunio kuin Jasonkin. Loput uudetvuodet se taas oli täysin välinpitämätön ilotulitusta kohtaan. Kerran sen treenatessa tokoa kentällä tuli sinne muita treenaamaan ampumista, ja täysin yllättäen se paineistui ampumisesta. Epäilykseni heräsivät ja vein sen lääkäriin, ja lievä tulehdushan sieltä korvasta löytyi. Muita oireita ei ollut ollut. 

Kerran pari alakouluikäistä lasta heitti papatteja melkein Netan ja Jessin jalkoihin rappukäytävän ovelta, kun olimme menossa siitä ohi, eikä silloin ollut edes laillinen ilotulitusaika. Kerran pellolla silloisten koirien perään lähetettiin raketti, taaskin alaikäisten toimesta, onneksi vain jokin heikkovoimainen, ja ehdimme välttää osuman. Koirat eivät noista hätkähtäneet, mutta monelle olisi tullut ikuinen trauma. Kerran ikkunaani lensi samassa asuinpaikassa raketti. Ja näin siellä myös, miten noin kolmekymppiset miehet avoimesti keskellä kirkasta päivää myöhemmin tammikuussa keskellä katua meidän asuintalon vieressä virittelivät raketteja. Juu, jatkakaa vain rakettien vapaata myyntiä, kyllä ihmiset niin vastuullisia ovat.😡

Tänään oli maailma taas valkoinen

Viime vuoden toiseksi viimeisenä päivänä koirat pääsivät vihdoinkin tapaamaan siskon perheen koiran Jalon, joka on rescue Kreikasta. Itse olin sitä jo tavannut, mutta koirat olivat vain päässeet nuuhkimaan sen hajuja vaatteistani. Nyt tapasimme ensin metsässä. Vinski oli tietenkin hyvin ystävällinen heti, mutta Kipi murahteli muutaman kerran ja kertoi haluavansa enemmän etäisyyttä, vaikkei ihan vieressä oltu muutenkaan. Kaikki olivat alussa kytkettyinä. 

Hetken päästä Kipi tuli tutummaksi tilanteen kanssa ja meni nuuhkimaan Jaloa. Sitten se jo innostuikin kovasti ja ryhtyi pyytämään sitä leikkiin. Jalo on leikattu uros, ja sellaiset ovat Kipin mielestä tosi ok, vaikka se Vinskin kanssa leikkimisen lopettikin sen jälkeen, kun Vinski kastroitiin. Ei Kipi aikoihin ole kenenkään kanssa leikkinyt, joten minulle tuli sen riehakkuus ja leikkipyynnöt yllätyksenä.

Päästin pojat irti, mutta Jaloa ei uskallettu päästää. Tilanne olikin kaikille vähän turhauttava. Niinpä siirryimme aidatulle pihalle, jotta kaikki koirat saattoivat olla vapaana. Siellä Jalo ja Kipi hetken ajoivat toisiaan takaa, mutta ei siellä ollut tilaa kunnon leikkiin, Kipi ainakin on melko suureellinen leikkiessään, ja koirilla oli myös muita mielenkiinnon kohteita, kuten vaikkapa ihmiset ja makupalat.

Alla olevat kuvat ovat siskontytön ottamia.

Viime vuoden loppu toi myös suru-uutisen Kipin veljen poismenosta. Jalostustietokannasta olin huomannut toisenkin veljen kuolleen jo aiemmin viime vuonna. Surullista ja pysäyttävää, että näitäkin jo lähtee. Kepeät mullat heille.

Olen laskenut sen varaan, että ainakin Kipi on täällä vielä jonkin aikaa, enkä ihan heti ole koirattomaksi jäämässä. Mutta ei oikeasti voi koskaan tietää. Ja nyt on tosiaan vielä se tilanne, että näiden jälkeen ei koiria enää jää yhtään, ja se tuntuu täysin käsittämättömältä ja hirvittää vielä astetta enemmän kuin koiran menettäminen tilanteessa, missä muita koiria jää vielä laumaan.

Vinskin kanssa olemme nyt viettäneet 15 uuttavuotta yhdessä. Ensimmäisen aikaan se oli kymmenkuinen, meillä oli silloin lapsivieraita aattona käymässä ja asuimme maalla. Ai että, siellä olivat vuodenvaihteet sentään rauhallisempia kuin täällä. Vinski ei kyllä ole koko elämänsä aikana reagoinut yhteenkään rakettiin.

Kävin vanhassa blogissa nostalgiamatkalla ja liitän sieltä tähän kuvan Vinskin ekasta uudestavuodesta, jolloin se ja suvun uusin vauva tutustuivat toisiinsa vähän paremminkin. Heillä on alle viisi kuukautta ikäeroa.

Ja sitten kuva uusimmasta vuodenvaihteesta, pari minuuttia puolenyön jälkeen. Ei jaksa vanha enää juhlia ja valvoa ❤️

Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.