Treenejä ja kevättä

Ollaan ehditty käydä kolmet ohjatut tokotreenit sitten viime päivityksen, ja nyt saatiin lisäksi ihan vakipaikkakin ryhmään. Tuurauspaikaltakin päästiin kyllä joka viikko treeneihin mukaan, joten sikäli ero ei ole suuri.

Tässä välissä kerkesin myös miettiä Kipin ajoittaista taipumusta murista vieraille koirille kentällä ja mitä sille tekisin. Yleensä olen ollut neutraali ja pyrkinyt vain kiinnittämään Kipin huomion muualle, ja äkkiä se on murinat unohtanutkin. Ei niitä murinoita usein ole edes ollut. Räyhäämistä tai hyökkäämistä Kipi ei ole harrastanut. Mutta sitten tuli se kerta, kun se oikein syöksähti murisemaan läheltä ohi menevälle koiralle ennen treenejä, jolloin spontaanisti kielsin sitä. Toivoisin kentän olevan paikka, jossa toisiin koiriin suhtaudutaan neutraalisti ja provosoitumatta, ellei mitään todellista aihetta ole, töitä sinne ollaan menty tekemään.

Yleensä en kiellä koiriltani murisemista, koska se on tärkeä viestintäkeino. Jos murina on äitymässä isommaksi resurssikiistaksi, niin laukaisen tilanteen rauhanomaisesti muuttamalla ympäristössä jotain. Harvoin sellaisia tilanteita tulee, koska resurssikiistoja pystyy myös ennaltaehkäisemään, ja suurimmaksi osaksi nämä jakavat resurssit aivan sulassa sovussa muutenkin.

Miettiessäni, mitä seuraavaksi teen, jos Kipi taas murisee kentällä, tajusin miettiväni asiaa väärästä näkökulmasta. Oikea kysymys kuului, että mitä minun pitää tehdä, ettei murina edes ala. Nyt olenkin jo ennen treenien alkua palkannut Kipiä kentällä hyvästä käytöksestä muita koiria kohtaan. Olen pitänyt itsestään selvänä, että se käyttäytyy hyvin, mutta kun se ei niin kirkossa kuulutettua olekaan, niin sitä on todellakin syytä vahvistaa - miten nuo yksinkertaiset totuudet niin usein tuppaavatkin unohtumaan?! Minun tehtäväni on myös valvoa, etteivät muut koirat kentällä pääse tekemään aivan lähietäisyydellä mitään, mistä Kipi oikeasti ehtii huolestua. Tutuilta koirilta se yleensä sietää aika paljonkin, vieraammille enemmän on tiukkapipoillut.

Treeneissä on joka kerta eri koulutusohjaaja. Kaksi viikkoa sitten Mari toi terveisiä käymältään Lentsun kurssilta, jossa oli ollut aiheena tokokoiran huolto. Tokoa ei usein ajatella kovin fyysisenä ja kropalle haastavana lajina, mutta tiukat kierrot, jatkuva vasemmalla puolella seuraamisasennossa kenottaminen ja muut jutut kyllä kuormittavat kroppaa aika lailla. Nykyaikaa onkin opettaa koira tekemään kaikki liikkeet myös toisinpäin, ettei kroppa kuormitu toispuoleisesti. Jos koira kiertää kartion vastapäivään, pyydetään se seuraavaksi kiertämään myötäpäivään. Vasemmalla seuraamisen lisäksi opetetaan se seuraamaan myös oikealla. Opetetaan sivulletulo myös oikealle puolelle.

Näitä asioita sitten treenasimme sillä kertaa. Kokeilimme Kipin kanssa merkille menemistä ja stoppia molemmista suunnista kiertäen, ison tötsän kiertoa molemmista suunnista, oikealta seuraamista ja oikealta sivulletuloa. Oikealle tapahtuvia toimintoja jouduin vähän houkuttelemaan, koska niihin ei ole olemassa vielä vihjettä. Oli yllättävän haastavaa hahmottaa, milloin koira on oikeassa kohdassa ja suorassa oikealla sivulla ollessaan!

Kipillä oli nyt seuraamisissa kiva asenne, kierrot taas olivat melko hitaita kuten yleensäkin. Kokeilimme Marin ehdotuksesta vielä, miten Kipi tulee sivulle, kun jätän sen eteeni istumaan ja suljen silmäni ennen käskyn antamista. Välittömästi oli kuulemma reagoinut käskyyn ja tuli hienosti sivulle.

Olin treeniin kokonaisuutena tosi tyytyväinen, vaikka ne kierrot vähän hitaita olivatkin, mutta hyvällä asenteella ja ilmeellä Kipi teki ja meillä molemmilla oli kivaa!

Toissa sunnuntaina hioimme treeneissä kaukokäskyjä ja eilen tunnaria. Kipi otti tunnaritreenin alussa hirveästi häiriötä jostain kentän tapahtumasta ja sen keskittyminen hajosi hetkeksi täysin. Niin häiriöherkkä se vielä ajoittain on. Ohjeeksi saimmekin treenata paljon tunnaria häiriössä.

Ikävämpiäkin asioita on sattunut. Pari viikkoa sitten saattelin Osku-kissan viimeiselle matkalleen, ja nyt olen totutellut yhden kissan talouteen, joka on tilanteena aivan uusi. Aina on kissoja ollut 2-3 kerrallaan. Osku olisi täyttänyt toukokuussa 15 vuotta, joten pitkän elämän se sai elää, mutta olisihan sillä paremmalla tuurilla voinut olla vielä useita vuosia jäljelläkin. Nella on Oskun poismenon jälkeen muutaman kerran tullut hetkeksi sohvalle viereen silitettäväksi ja kerran syliinkin, mikä on sille hyvin harvinaista käytöstä.

Vinski oli taas kerran viime kuun lopussa pienellä lenkillä Miion kanssa. Nyt se oli paljon vapautuneempi ja aktiivisempi kuin edellisellä kerralla. On se vähän hassua, että alun perin tarkoitus oli totuttaa Miio isoon mustaan koiraan, ja sitten se melkeinpä kääntyikin siihen, että totutetaan Vinskiä pentuun :D

Ihana Miio, joudun ehkä hankkimaan oman sheltin!

Opinnoissa on pitänyt pientä kiirettä, mutta mikäs se opiskellessa on, kun luokkahuoneessa on tällaisia tyyppejä ;)

Kevään etenemistä on ollut hienoa seurata, on se vaan aina yhtä sykähdyttävää, kun päivät ovat enemmän täynnä valoa ja linnunlaulua. Ensimmäiset sinivuokot ilmestyivät pihaan jälleen jo maaliskuussa, nyt niitä on jo sinisenään. Myös kurkia ja joutsenia on tässä lähistöllä näkynyt ja perhosiakin on liihotellut. Ikävämpänä ilmiönä sitten ensimmäiset punkit on nypitty koirista, ja nyt mietitään, millä noita pirulaisia lähdettäisiin torjumaan.

Maaliskuun lopussa meidän lähimetsä oli jo näin sula.

Huhtikuun 7. päivä jäät lähtivät jo hyvää kyytiä lähijärvestä. Kipi tietenkin juoksi suoraan järveen ja olisi varmaan uimaankin lähtenyt, ellen olisi kutsunut sitä pois.

Kipin mielestä oli ihan parasta, kun jäät alkoivat lähteä myös lätäköistä ja se pääsi taas läträämään.

Ja meistä kaikista oli ihan parasta, kun ulkoilureitiltä sulivat loputkin jäät pois myös varjoisilta alueilta ja päästiin taas lenkkeilemään kokonaan sulassa maassa. Taustalla on pieninä pisteinä joutseniakin...

Lauantaina olivat taas vuorossa vepen kuivatreenit. Kävimme läpi uusia sääntöjä, jotka tulevat ilmeisesti ensi vuonna voimaan, mutta hetihän niitä on syytä ryhtyä treenaamaan. Hieman tokomaisia muutoksia on tulossa, eli enemmän valmistellaan ylempien luokkien liikkeitä jo alemmissa luokissa. Rantaan paluut tapahtuvat jatkossa vinosti. Yksi uusi liike on, että koiran pitää ohjatusti hakea joko vasemmalla tai oikealla puolella oleva vene, eli liike muistuttaa tokon ohjattua noutoa. Nyt treenasimmekin veneen luokse menemistä vuorotellen vasemmalle ja oikealle ja rantaan paluuta vinosti. Vinski lähti kerran väärään suuntaan, vaikka miten näytin oikeaa suuntaa ja olin asetellut Vinskin rintamasuunnankin sinne. Mutta se kun oli siitä toisesta suunnasta juuri namia päässyt hakemaan, eikä millään uskonut, että minun näyttämäni suunta oli nyt se oikea. Ohjautui se lopulta sinne minne piti, eikä juuri paineistunut mokastaan. Tuollainen omapäinen se osaa olla, mutta usein se sitten vielä menee lukkoonkin, kun tajuaa tehneensä väärin. Ei mikään helpoin koira kouluttaa tämänkään takia.

Yksi uusi liike vepessä tulee olemaan myös liikkuvasta veneestä hyppääminen, jonka osalta vähän mietityttää, että a) onko liike turvallinen Vinskille, vaikka sen selkävika lievä onkin ja b) suostuuko Vinski edes hyppäämään liikkuvasta veneestä. Mutta niin pitkälle emme ehkä lajissa muutenkaan pääse, että tämä liike vastaan tulisi.

Kotona olemme treenanneet Vinskin kanssa pelastusliivin kaunista luovutusta. Vähän hätäiseksi on mennyt aina välillä, eikä Vinski useinkaan suhtaudu hyvin siihen, kun jää ilman palkkaa ja siltä odotetaan parempaa suoritusta. Ryhdyinkin sitten kehumaan sitä hillitysti, vaikka se olisi sylkenyt esineen suustaan liian nopeasti, mutta kunnon palkka on tullut vasta halutusta suorituksesta. Muutin treenejä myös operantimpaan suuntaan, eli Vinski on itse saanut tarjota esineen ottamista ja tuomista. Tämä toimii paljon paremmin kuin käskyttäminen ja palkkaamatta jättäminen huonosta suorituksesta.

Nykyään näyttää esim. tokokoulutuksessa olevan usein vallalla koulutustapa, missä koiralle huomautetaan virheistä hyvin herkästi. Joskus muinoin niissä piireissä, missä itse liikuin, painotettiin enemmän sitä, ettei ohjaaja koskaan saa paineistaa koiraa eikä virheisiin tule kiinnittää kummempaa huomiota, niistä vain ei palkata. Sittemmin kilpailu on kiristynyt ja toko on muuttunut lajina entistäkin pikkutarkemmaksi, ja koulutukset samaten. Toki erilaisia koulutustyylejä on aina ollut ja on yhä, ja taitava kouluttaja osaa samaan aikaan vaatia, motivoida ja pitää treenit hauskoina. Virheistä pystyy kertomaan koiralle myös neutraalisti, eivätkä kaikki koirat paineistu moitteistakaan.

Mutta sitten on näitä koiria, joille ei paljon voi virheistä huomautella (ja ohjaajia, jotka eivät edes halua huomautella...). Juuri juttelin yhden treenikaverin kanssa, jolla on Vinskin tyyppinen koira, ja jota vieraileva koulutusguru neuvoi huomauttamaan aina, kun se oli tuomassa väärää tunnarikapulaa. Koira meni siitä kuitenkin lukkoon ja lakkasi tekemästä mitään, ja toiselta treenikaverilta ohjaaja sai neuvoksi päinvastoin kiittää hillitysti koiraa, kun se toi väärän kapulan, mutta lähettää sitten uudestaan etsimään ja palkata paremmin vasta oikeasta. Tällä tavalla koiran tunnari saatiinkin kuntoon. Kaikkia koiria vaan ei voi vääntää samanlaiseen muottiin.

Kipin kanssa minulla taas on alkanut operaatio vauhdin etsiminen. Se saa nykyään ansaita iltaruokansa kotipihalla tekemällä jonkun vauhtiliikkeen. Muutamana päivänä ruokakuppi oli ruudussa odottamassa, ja kylläpä pisteli Kipi hirmuista vauhtia ruutuun! Tänään otimme luoksetulon ja siitä ruokakupille vapauttamisen, taaskin vauhti oli hyvä. Yritän saada Kipin tunnetilaa vauhtiliikkeitä kohtaan muuttumaan. En tiedä, tuleeko tämä kovin kauaskantoisesti toimimaan ja tuleeko Kipi kuitenkin herkästi palaamaan hitaisiin suorituksiin silloin, kun ruokakuppi puuttuu. Vinskilläkin tehtiin tällaista treeniä aikanaan ja jossain vaiheessa se alkoi kantaa hedelmääkin, mutta kisakuntoonhan ylempien luokkien irtoavat liikkeet eivät koskaan tulleet.

Olen kuvitellut, että olen alusta asti motivoinut Kipiä hyvin ja huomioinut sen tunnetilat. Mutta jos voisi kysyä Kipiltä itseltään, niin olisiko se ollenkaan samaa mieltä? Ja voi kun olisin tiennyt sen spondyloosista ajoissa, niin en olisi yrittänyt opettaa sille mitään uutta hankalimpina aikoina. Kipi on ilmeisestikin päässyt oppimaan vääriä mielleyhtymiä nimenomaan isoissa liikkeissä ja häiriössä. Keittiössä Kipi tekee aina tokoa ja temppuja hirmu hyvällä motivaatiolla.

Tärkein projekti meillä Kipin kanssa onkin nyt keskittyä tunnetiloihin, enkä ota liikkeiden edistymisestä paineita. Tuntuu, että olen oivaltamassa tunnetilojen säätelystä koko ajan jotain uutta. Ehkä joskus sinne alokastokoonkin vielä päästään. Vinskin kanssa taas katsellaan, päästäänkö joskus vepessä soveltuvuuskokeeseen. Tavoitteet näiden kahden kohdalla ovat sellaisia, että jollekin muulle ne olisivat vasta ponnahduslauta kohti isompia tavoitteita. Eivät nämä tosiaan mitään helppoja harrastuskoiria ole, mutta ne pakottavat minut oppimaan uutta. Ja kyllä ne hetket, kun yhteistyö onnistuu ja koirat tekevät iloisesti, ovat hienoja!
,

Laatikkoleikkejä, muita koulutusjuttuja ja terveyshuolia

Viime viikonloppuna oli aivan ihanat hankikantokelit ja viihdyimme paljon ulkona.

Toissaviikon perjantaina oltiin taas hallissa omatoimitokossa. Paikalla oli vain yksi koirakko meidän lisäksi. Vinski kävi ensin ansaitsemassa iltaruokansa tekemällä lyhyen ja iloisen treenin, sitten oli Kipin vuoro. Toinen koira ryntäsi sitä ovelle tuulispäänä vastaan ja vähän huolestuin, koska kyseessä oli juuri se uusi uroskoira, jolle Kipi oli aiemmassa treenissä murissut. Väistimme sen mitä pystyimme, ja tilanne meni ihan rauhallisesti ohi, eikä Kipi kertaakaan treenin aikana murissut kyseiselle koiralle tai kytännyt sitä.

Emme treenanneet pitkään Kipinkään kanssa, koska halusin ennen kaikkea pitää yllä motivaatiota. Vähän seuraamista ja ruutua ja tyhjään lähetystä alustalle, alustaa vähitellen hiekkaan piilottaen. Hyvin meni kyllä. Lopuksi Kipi pääsi paikallaoloon toisen koiran kanssa. Tässä vaiheessa kuulin, että tällä koiralla oli epävarmat paikallaolot, mikä jo sinällään vähän arvelutti minua. Mutta ei siinä kaikki, koiralle oli edellisessä treenissä käytetty karkailun korjaamiseksi rankaisuna koulutussuihketta, ja omistaja tiedusteli kantaani sen käyttöön tässäkin treenissä. Onneksi tiedusteli, niin pääsin kieltämään suihkeen käytön Kipin lähellä. Tuollainen pelkkää ilmaa suihkauttava väline voi vaikuttaa pehmeältä keinolta puuttua koiran ei-toivottuun käytökseen, mutta sen vaikutus perustuu kuitenkin koiran pelästyttämiseen ja voi olla etenkin herkälle koiralle hyvin ikävä kokemus. Paikallaolotreeniin ja tokoon yleensäkin tuollainen metodi on mielestäni totaalisen väärä.

Vieras koira oli alusta asti paineistuneen oloinen paikallaolossa, ja omistajakin totesi, ettei se edellinen treeni koulutussuihkeen kanssa ehkä niin onnistunut ollutkaan. Ja lähtihän se koira sitten Kipiä kohti, mutta ei luokse asti ehtinyt, kun omistaja palautti sen paikalleen. Kipin mielentila muuttui tästä selvästi epävarmemmaksi, ja kävin palkkaamassa sitä tiheästi. Puistattaa ajatuskin, että se lisäksi olisi tuossa tilanteessa joutunut pelästymään suihketta! Miten hirvittävän epäreilua olisi ollut, että se olisi saanut rangaistuksen, vaikka pysyi itse hyvin paikalla, ja vielä samalla hetkellä kun vieras koira lähestyi sitä, jolloin se hyvinkin todennäköisesti olisi oppinut pelkäämään myös vieraita koiria.

Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi, millaisia vaaroja rankaisuihin voi sisältyä. Koirat voivat oppia rankaisuista aivan jotain muuta kuin oli tarkoitus, ne voivat oppia pelkäämään ja menettää luottamuksen ohjaajaan. Jos rangaistus ei tule sekunnilleen oikein, yhdistää koira sen mielessään johonkin aivan muuhun asiaan kuin mitä haluttiin. Ja vaikka rangaistus tulisi juuri oikealla hetkellä, voi koira silti oppia muuta kuin mitä haluttiin. Erityisen epäreilua on rangaista koiraa jostain, mitä sille ei ole opetettu kunnolla.

Kovan onnen Kipi on valitettavasti oppinut vääriä asioita ilman tietoisia rankaisujakin. Sillä on varhaisnuoruudessaan jo ollut tietämättäni ikäviä tuntemuksia kehittyvän spondyloosin takia, ja se mahdollisesti yhä yhdistää tämän treenitilanteisiin. On ollut hyvin epäreilua Kipiä kohtaan, että siltä on odotettu kykyä keskittyä treenaamiseen hetkenä, jona sillä ei ole kunnollisia edellytyksiä siihen ollut :(  Ja tietenkin Kipillä saattaa yhä toisinaan olla huonoja tuntemuksia jumien takia, ja spondyloosikin saattaa jossain vaiheessa lähteä leviämään. Siksi tärkein kriteeri Kipin kanssa treenatessa onkin se, että mielentilan on oltava hyvä. Treeniä muokataan sen mukaan, mikä on mielentila, ja tarvittaessa treeni keskeytetään kokonaan ja pidetään treenitaukoja.

On ironista, että kun vihdoin pääsimme mukaan ohjattuihin tokotreeneihin, niin huomaan miettiväni, ettei se Kipin kannalta ole pelkästään hyvä juttu. Treeneissä on joka kerta teemana joku tietty liike tai asia, eikä se välttämättä juuri silloin sovi meidän tilanteeseen. Treeneissä myös tulee oman vuoron odottelua, joka on huono juttu vireen kannalta. Vaikka välillä vien Kipin autoon odottamaan tai treenaamme odotellessa omia juttuja, niin lässähtäneitä hetkiä uhkaa silti tulla, jolloin ympäristö vie liiaksi Kipin huomion ja vire laskee.

Mutta Vinskipä se pääsi eräänä päivänä pikku kävelylle Pirjon shelttipennun Miion kanssa, jotta pentu saisi kokemuksen isosta mustasta koirasta. Kivasti tulivat juttuun Vinski ja söpönen pikku Miio. Sheltit ovat aina kuuluneet suosikkirotuihini, ties vaikka jonain päivänä itsekin tuollaisen hankkisi.

Viime viikon maanantaina Kipi ja Snoopy pääsivät Marille kraniosakraalihoitoon, ja olihan sitä laitettavaa taas molemmissa. Mari totesi, ettei Kipin kroppa ollut pysynyt aivan niin hyvällä tasolla kuin mille se parhaimmillaan saatiin hoidettua. Piiralla käynnistä oli tasan kaksi kuukautta, ja selvästi näin pitkä käsittelyväli kuitenkin on Kipille vielä liian pitkä. Joten seuraavaksi mennään hoitoon vielä tämän kuun aikana, ja kun kroppa on taas saatu sille tasolle, jolla se parhaimmillaan on ollut, haetaan sopiva käsittelyväli yhteistyössä Marin kanssa.

Niin tärkeää kuin huollossa käyminen onkin, niin seuraavat pari päivää ovat rasittavia, kun lenkit pitää tehdä remmissä, mikä koettelee niin minun kuin energisen, paljon vapaana olemaan tottuneen koiran hermoja. Kipin kohdalla näihin pariin päivään sisältyy vielä sellainenkin lieveilmiö, että se pissaa sisälle useamman lätäkön. Muutenkin sillä on ajanjaksoja, jolloin se pissaa kerran yössä sisälle, muttei sentään sen enempää. En tiedä, onko sillä mahdollisesti hermotuksen kanssa jotain ongelmaa selkäviasta johtuen, mikä tuota aiheuttaa, vai onko se ihan merkkailua. Mutta käsittely sitten oikein avaa hanat hetkeksi.

Viime viikolla saimme Kipin kanssa päätökseen koulun projektit. Klapien hakeminen vajasta sujuu nyt varsin mainiosti. Tyhjään lähetyksestäkin Kipillä on aika hyvä käsitys. Alusta saatiin häivytettyä, liikkeeseen lisättiin vihje ja sitten vielä testattiin, reagoiko Kipi hämykäskyyn - mitä se ei tehnyt. Joskus Kipi ennakoi pysähdystä ennen kuin on edennyt ihan kymmentä metriä tai kaartaa hieman, joten ei liike vielä aivan valmis ole. En tässä ajassa mitään täydellistä suoritusta odottanutkaan. Peruuttamistreenissä kadotin itse omat kriteerini, ja sen treenaaminen jäi muutenkin kovin vähiin, mikä taas ei ollut huono asia kropan tilannetta ajatellen.

Uudeksi tehtäväksi opettaja antoi meille vielä laatikkoleikin, jossa vahvistetaan kaikkea mahdollista, mitä koira tekee laatikkoa kohtaan. Tämä siksi, että Kipi saisi itse tarjota asioita, koska opettajan mielestä joskus autoin sitä liikaa. No Kipihän tarjosi välittömästi kaikenlaisia toimintoja laatikkoa kohtaan, se ei ole sille mikään ongelma. Opettaja huomautti laatikkovideon nähtyään, ettei minun myöskään olisi ollenkaan pitänyt ohjata Kipiä palkan suunnalla, eli en olisi saanut palkata laatikon suuntaan, jotta Kipi olisi täysin omaehtoisesti lähestynyt laatikkoa. No ihan omaehtoisesti se kyllä heti laatikon nähtyään riensi tarjoamaan toimintoja, ryhdyin vain sitten sitä laatikon suuntaan automaattisesti palkkaamaan, kun ei opettajakaan etukäteen ollut muuta ohjeistanut. Minulla kuulemma on taipumus pyrkiä aina tavoitteeseen koiran kanssa, kun tässä vaiheessa minun olisi tärkeämpää kouluttaa nimenomaan itseäni. Tunnustan, ja myös sen, että minulla on taipumus pysyä omalla mukavuusalueellani. Lisäksi kuulemma omat koirani reagoivat liiankin hyvin koulutukseen, enkä saa seuraavissa projekteissa käyttää niitä :) En kuulemma saa käyttää muitakaan bordercollieita ;D Ja kaikkein mieluiten minun kuulemma pitää seuraavaksi kouluttaa jotain ihan muuta eläinlajia kuin koiraa.

Ajattelinkin seuraavaksi kouluttaa jotain ahneelle Osku-kissalle, joka jaksaisi keskittyäkin koulutukseen paremmin kuin Nella. Sovimme jo opettajan kanssa, että pidämme kissankoulutuspäivän maaliskuun lopussa. Sitten sitä seuraavana päivänä Oskua silitellessäni huomasin, että sen imusolmukkeet leuan alla tuntuivat käteen isoilta. Ja löysin myös kainalon alta suurentuneen imusolmukkeen. Minulla oli heti pahoja aavistuksia diagnoosista.

Menimme Oskun kanssa lääkäriin, ja lääkäri löysi vielä polvenkin alta suurentuneet imusolmukkeet. Hän otti ohutneulanäytteet kahdesta imusolmukkeesta, ja värjäyksessä niistä löytyi pahanlaatuisia soluja. Se oli se, minkä olin heti arvannut. Lymfooma. Mitään muita oireita ei Oskulla ole vielä ollut kuin satunnaista nesteen oksentelua, jonka takia juuri kaksi viikkoa sitten kävimme eläinlääkärillä, ja Osku todettiin silloin hyväkuntoiseksi kissaksi, eivätkä imusolmukkeet vielä silloin olleet suurentuneet. Lymfooma on silti voinut jo olla muualla ja aiheuttaa tuon oksentelun.

Aikaa ei ole paljon jäljellä, heti kun vointi notkahtaa alaspäin, pääsee Osku pois. Osku on varsinaisesti serkkuni kissa, joka tuli meille hoitoon lähes kolme vuotta sitten ja jäi sille tielleen. Siitä on tullut minulle läheinen, se makaa nytkin vieressäni onnellisen näköisenä kehräämässä. Se on leppoisa, ihmisläheinen ja hellyydenkipeä kissa. Toisin kuin Nella, jolle olen enemmän pelkkä ovenavaaja, ja joka valitsee makuupaikkansa mieluummin koiran kuin ihmisen vierestä. Tuntuu mahdottomalta uskoa, ettei Oskua pian enää ole :( Kuka sitten käpertyy syliini tai viereeni kodikkaasti kehräämään ja puskemaan? Tai kuka ryntää alati nälkäisenä ruokakupille? Kuka nyt osallistuu kissankoulutusprojektiini?

Hullut treenaajat ja muita lomakuulumisia

Jouluaaton vietimme lähisuvun kesken. Illalla kotiin tultuamme koirat saivat avata omat pakettinsa. Vinski ja Snoopy avasivat paketit tottuneesti, mutta Kipi ei heti tiennyt mitä omallaan olisi tehnyt, ei näköjään kahden joulun harjoittelu vielä ollut riittänyt sille taidon oppimiseksi!

Kissat saivat joululahjaksi uuden kiipeily- ja raapimispuun. Tai ei se kyllä aluksi yhtään puuta muistuttanut, kun hieman epätoivoisena katsoin niitä kaikkia pieniä osia, joista puu piti koota. Niin vain hetken aherruksen jälkeen puu jo muistutti aika lailla alkuperäismallia, mitä nyt yksi ruuvi jäi yli, vaikka ihan taatusti jokaiseen löytämääni koloon ruuvin lykkäsin.

Joulupäivänä oli tarkoitus ihan vaan oleilla kotona rauhassa koko päivä. Hallivuoromme osui juuri joulupäivälle, mutta olin etukäteen ajatellut, että se saa jäädä käyttämättä. Nautiskeltuamme rauhallisesta joulutunnelmasta illansuuhun asti juolahti kuitenkin mieleeni, että pitäisikö sittenkin lähteä hallille. Tulisi muuten pitkä tauko hallitreeneihin, kun vuoro on muutenkin vain joka toisena perjantaina. Koirille olisi mieluinen joululahja päästä treenaamaan, kun kotona saa talviaikaan muutenkin möllöttää niin paljon, ja itsekin aloin vähän kaivata jotain tekemistä.

Tuumasta toimeen, pakkasin koirien iltaruoat mukaan, ja ajelimme hallille täysikuuta katsellen ja tuulen ujeltaessa. Perillä oli aika hiljaista, mutta oli siellä yhdellä kentällä juuri pari tyyppiä lopettanut treeninsä. Tulivat uteliaina tervehtimään, kun piti kuulemma nähdä kuka hullu tulee treenaamaan joulupäivänä :D Totesin, etten näköjään ollut edes ainoa ;) Tyypit lähtivät pois ja sammuttivat valot mennessään. Yhtään seurakaveria ei paikalle ilmaantunut, eikä yhtään ketään muutakaan koko halliin, joten molemmat päätykentät olivat pimeinä ja saimme olla ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Häiriötä ei siis ollut, mutta tilaa ja rauhaa senkin edestä. Ja tosi kivat treenit, kannatti lähteä! Vinski teki töitä innokkaasti ja irtosi jälleen kerran itsenäisesti ja varmasti ruutuun ja voi-luokan ohjattuun noutoon. Seuruun yhteydessä otimme myös peruuttamista, ja Vinski oli siinä ihailtavan suora.

Kipi oli hyvässä vireessä ja jaksoi hyvin keskittyä pitkän treenin ajan. Ensin teimme alo-luokan liikkeet läpi kisamaisesti ja vain sosiaalisella palkalla palkaten. Maahanmenossa jäi ensin istumaan ja sen otimme uusiksi, luoksetulon eteen istuminen oli hieman vino. Ei muita huomattavia virheitä ja asenne oli hyvä, vastasi sosiaaliseen palkkaan hyvin. Lopuksi sitten otimme ruutua, voi-luokan ohjattua noutoa ja tötsän kiertoa vähemmän kisamaisesti. Tötsän kiertoon yhdistettiin sitten myös asentoon pysähtyminen ja sen jälkeen esteelle hakeutuminen, eli kiertonoudon alkeita, kun halusin nähdä miten onnistuu. No ei nyt ihan huonostikaan, mutta pitää varmaan malttaa palastella liike vielä pienemmiksi paloiksi ja vahvistaa paljon pelkkää tötsän kiertoa, kun ei sekään mikään supervarma liike vielä ole.

Mutta tosi hyvä fiilis jäi tästä treenistä, pojat saivat iltaruokansa loppupalkaksi ja olivat hyvin tyytyväisiä, kun vihdoinkin pääsivät treenaamaan.

Joulun jälkeen Kipi pääsi pitkästä aikaa lenkille Repen kanssa. Vihdoin oli tullut pakkasta ja hitunen luntakin ja vedet alkoivat jäätyä kohinalla.

Uudenvuoden aattona teimme pitkän lenkin päivällä ja pienemmän taajamalenkin klo 17 maissa asiointireissun yhteydessä. Tietenkin raketteja paukkui jo silloin, kuten oli paukkunut jo monta päivää siellä täällä. Turhan paljon on vatipäitä, jotka eivät muista piittaa ja kylvävät ympärilleen aivan turhaa hätää ja kauhua. Kyllä esim. päivätöissä käyvän koiranomistajan pitäisi voida luottaa siihen, että saa rauhassa ulkoiluttaa koiransa vielä klo 17, koska silloin ei vielä saa ampua raketteja. Mutta kun ei. Meidän pojat eivät raketteihin mitään reagoineet, onneksi. Yhden vauhkoontuneen oloisen pupun näin säntäilemässä pitkin poikin autotietä ja hämmästelin sen pientä kokoa, kun ei tähän aikaan vuodesta enää poikasia pitäisi olla. Kun se säntäsi vähän lähemmäs, huomasin, että se oli kääpiökani. Liekö karannut jostain vai onko täällä päinkin jo citykaneja, mene tiedä. Olisin talteen poiminut, mutta se katosi, eikä muutenkaan olisi kiinni takuulla antanut.

Kotona uusi vuosi sujui rauhallisesti, pauke kantautui vain ajoittain radion ja telkkarin äänen yli. Koirat eivät korvaansa lotkauttaneet, vain Kipi kerran puolittain nosti päänsä ja katsoi kysyvästi, kunnes jatkoi uniaan. Puolenyön molemmin puolin pauke oli kovempaa ja silloin Kipi havahtui murisemaan raketeille. Kun eivät ymmärtäneet lopettaa paukkumista, tassutteli Kipi keittiön ikkunalle haukkumaan ja ilmaisemaan närkästystään. Kun pauke yhä vain jatkui, antoi Kipi periksi ja palasi nojatuoliin nukkumaan. Klo 1.30 pisulenkillä alkoi taas yllättäen paukkua, mutta siitä ei Kipi tai kukaan muukaan mitään välittänyt.

Uudenvuodenpäivänäkin paukkui vielä. Lenkin aikana tuli yksi tosi kova jysäys, mutta koirat eivät siihenkään reagoineet. Mutta todella epäreilua sellaista eläintä tai ihmistä kohtaan, joka on jo koko aaton jännittänyt, eikä vieläkään saa olla rauhassa, eikä voi ollenkaan ennakoida, milloin ja missä seuraavaksi pamahtaa!

Uudenvuodenpäivän iltana löysimme itsemme taas hallista, kun sieltä vapautui vuoro ja päätin tarttua tilaisuuteen. Ensi viikolla emme välttämättä omalle vuorollemme pääse, joten siksikin oli kiva hyödyntää tämä tilaisuus.

Vinski aloitti taas. Ideanahan tässä on se, että Kipi on vielä astetta innokkaampi, kun joutuu ensin odottamaan omaa vuoroaan. Vaikka luulen, että sen motivaattoriksi hyvinkin riittäisi se mukaan otettu iltaruoka ;) Vinski meni taas kivasti. Onhan se sääli, ettei sille voi/kannata asettaa enää tavoitteita tokossa, kun se treeneissä toimii yleensä ihan hyvin, mutta pääasia, että sillä on treeneissä kivaa.

Kipin suhteen suunnitelma oli sama kuin viime kerralla, eli ensin kisamainen setti alo-liikkeitä ja sitten ylempien luokkien liikkeitä palastellen ja palkaten. Tällä kertaa paikalla oli kolme muutakin koirakkoa meidän kentällä ja aksaajia viereisellä kentällä, ruuhkaa suorastaan! Kipi sitten reagoi tähän häiriöön sen verran, että loittoni seuruussa eikä keskittynyt kunnolla, jolloin muutin suunnitelman lennosta. Ei kisamaista treeniä sentään asenteen kustannuksella ole tarkoitus ottaa. Otettiin sitten seuruuta eri pituisina pätkinä ja palkaten. Hyvin meni, mutta yhdessä kohtaa minusta tuntui, että Kipi jätätti ja mietin, että alkaako sen asenne nyt lässähtää. Vilkaisin sitä sivusilmällä, ja ilme oli iloinen ja paikkakin taisi olla suht oikea, ei ainakaan pahasti takana.

Jostain syystä Kipi ei taaskaan osannut ensimmäisellä yrittämällä mennä maahan. Alo-luokan liikkeistä tehtiin muut paitsi kaukot ja paikkamakuu. Sitten työstettiin ruutua, tunnaria ja kiertoa. Eniten keskityimme nyt tunnariin. Väärät tunnarit olivat läjässä ja laitoin oman ensin kasan eteen, sitten viereen, ja molemmilla kerroilla Kipi toi oikean. Sitten laitoin oman kasan taakse ja sepä olikin vaikeaa, Kipi nosteli ja kantoi vääriä ennen kuin löysi oman. Toistettiin tämä kahdesti niin, että lähetin Kipin ihan kasan vierestä etsimään, ja nyt se ei vääriä enää nostellutkaan. Väärissä ei ollut vahvaa hajua, koska niitä ei kukaan ollut pitkään aikaan koskenut, joten annoin ne tässä vaiheessa treenikaverille hajustettaviksi ja sitten otettiin vielä pari toistoa. Laitoin tunnarit kahteen vierekkäiseen riviin ja oman paikkaa vaihdettiin. Hieman enemmän Kipi ensin haisteli vääriä nyt, kun niissä oli tuore haju, mutta oma löytyi sieltä kyllä, eikä se enää toisella kierroksella haistellut väärien hajua samalla mielenkiinnolla.

Häiriötä Kipi otti pari kertaa ihan kunnolla. Kerran se esimerkiksi lopetti tunnareiden haistelun kesken, kun läheisestä ovesta juuri silloin tuli koirakko sisälle halliin. Kyllä se hetken päästä taas jatkoi haistelua, löysi oman ja sai kunnon kehut. Keskityin nyt enemmän kehumaan, kannustamaan ja palkkaamaan, kun olosuhteet olivat haastavat. Jännä kun ei Kipi ole ennen tässä hallissa noin isosti häiriötä ottanut, vaikuttiko se viime kerran yksin treenaaminen nyt näin isosti sen häiriönsietoon?! Todistaa vain sitä, miten tärkeää häiriötreeni on! Kyllä se nytkin toisaalta välillä sieti hyvin varsin isoakin häiriötä, esim. toisen koiran palkan lentämistä viereen ja erään ohjaajan kohti kävelyn samalla, kun se odotti hyppykäskyä.

Loppuun pääsimme vielä ottamaan ryhmäpaikallaolot. Ensin istuminen, joka meni hyvin. Siitä kaukokäskynä maahan. Kipi käskytettiin ensimmäisenä, joten ei päästy kokeilemaan sitä, olisiko se reagoinut muiden käskyihin. Se meni välittömästi käskystä maahan, mutta jätti toisen tassun alleen, mitä se välillä tekee, ja yleensä korjaan sen heti. Nytkin ensimmäinen ajatus oli lähteä korjaamaan se, mutta päätin sitten olla häiritsemättä vieruskaveria, ja halusin myös pitää liikkeen mahdollisimman kisamaisena. Saa nähdä, kostautuuko tämä lisääntyneenä tassun alle jättämisenä...Paikkamakuu meni hyvin, ja sen päätteeksi koirat kutsuttiin luokse. Tällä kertaa Kipi oli se, joka kutsuttiin viimeisenä, eikä se reagoinut muiden kutsuihin ollenkaan, jes!

Lopuksi Kipi sai vielä ottaa muutaman askeleen seuraamista ja sitten heiteltiin narupalloa palkaksi, että saatiin päätettyä treeni iloisiin tunnelmiin. Sen jälkeen mentiin autolle ja Kipi sai vielä palkaksi iltaruokansa. Hyvin jaksoi Kipi työskennellä pitkäkestoisesti. Aina ei ole tarkoitus treenata näin pitkää treeniä, mutta iltaruoan mukana ollessa on hyvä tilaisuus treenata kestoa, kokonaisuuksia ja kisamaisuutta. Kipi malttaa hyvin odottaa ruokaansa ja tehdä töitä sen eteen. Vireeseen ruoalla on erittäin positiivinen vaikutus.

Nyt pitäisikin tehdä parannus ja ryhtyä taas treenaamaan kotonakin, ja keskittyä myös liikkeiden osiin enemmän. Jos vaikka joskus saataisiin kokonaisuus sellaiseksi, että uskaltaisi kokeeseenkiin mennä. Paljon viilattavaa löydän vielä liikkeiden osissa, ja on myös liikkeitä, joita emme lainkaan vielä osaa. Asenteen jatkuva ylläpito on myös hirmuisen tärkeää. Kipi ei todennäköisesti tule koskaan tekemään tiettyjä liikkeitä millään räjähtävällä innolla tai nopeudella, mutta tarkoitus on päästä sellaiseen lopputulokseen kuin sille mahdollista on. Tärkein päämäärä on, että Kipi aidosti tykkäisi siitä, mitä se tekee.

Tänään satoi lisää lunta ja oli kiva lenkkeillä.

Iloisia treenejä ja huoltoa

On mukavaa nähdä Nellan palautuneen leikkauksesta täysin omaksi itsekseen. Se käy taas yläkerrassa päivittäin, muttei jää sinne asumaan. Leikkaushaava on kadonnut olemattomiin. Jo viikko leikkauksen jälkeen se oli niin hyvällä mallilla, ettei mitään tarvetta pitää suojapukua enää ollut.

Koirien kanssa ollaan hiljakseen treenailtu ja sitäkin enemmän lenkkeilty. Lauantaina olimme Kipin kanssa Salmessa 10,7 kilometrin lenkillä kera Pirjon ja Repen. Pojat olivat osan matkaa kiinni ja osan vapaana. Kutsuimme niitä aina välillä luokse ja melkein joka kerta kävi niin, että Repe tuli minun luokseni ja Kipi meni Pirjon luokse, ilmeisesti molemmat ajattelivat, että kaverin emännältä löytyy paremmat herkut! Mietimme jo, että pitääkö vaihtaa koiria kokonaan ;)  Lenkin jälkeen tokoilimme parkkiksella pari minuuttia ja Kipi keskittyi kivasti.

Myöhemmin lauantai-iltana treenasimme vielä vähän tokoa keittiössä, ja treeni sujui siihen malliin kuin keittiötokot yleensäkin, eli Kipi keskittyi tosi hyvin, oli täysillä mukana, naama yhtä naurua, ja liikkeiden välissä pomppi innoissaan, kun odotti lisää tekemistä. Häiriötreeneissä asenne ei useinkaan ole ihan samanlainen ollut, vaikka parhaimmillaan ollaankin lähelle päästy. Toivoinkin mielessäni, että tämä sama ilme, vire ja into siirtyisivät ulkotreeneihin.

Seuraavana päivänä, pääsiäissunnuntaina, lenkkeilimme Luukissa ja sen jälkeen Kipi otti tokoa nurmikkojen välisellä hiekkatiellä. Paikka oli aukea ja kulkijoita lähistöllä riitti, joten olin varautunut siihen, että treenistä voi tulla haastava. Vielä mitä. Kipi piti kontaktin hyvin ja teki samalla ilmeellä kuin edellisenä päivänä keittiössä, myöskin pomppi välillä liikkeiden välissä innoissaan ja pyysi lisää tekemistä <3 Otimme ihan perusjuttuja, kontaktia, seuruuta, luoksetuloa, noutoa ja jääviä siten, että peruutin ja pyysin aina Kipiä ottamaan jonkun asennon. Liikkeet onnistuivat nekin hyvin, mutta hienointa oli se asenne :)

Eilen lenkkeilimme Salmessa ja siellä myös Kipi otti lyhyen tokohetken parkkipaikalla. Asenne oli edelleen yhtä hyvä. Voi että oli hienoa nähdä Kipin häriössäkin olevan mukana treenissä täydellä sydämellä, sulkien ympäristön täysin pois. Välillä kannattaa vähän kriiseillä, niin voi sitäkin enemmän nauttia tällaisista hetkistä!

Eilen myös tein koirille jäljet kotimetsään. Kaikki ajoivat jälkensä reilun parin tunnin ikäisinä. Vinskin jäljelle osui pari lumilaikkua, muilla oli täysin lumeton maasto. Kipin jäljellä oli viisi keppiä ja loppuesineenä lelu. Janalla Kipi eteni vähän mutkitellen, mutta nosti jäljen ihan tikkana, kunnes sitten pyörähtikin takajäljelle tekemään pienen tarkistusliikkeen. Jäljellä ei ollut mitään ongelmia, puoliterävä kulmakin meni hyvin. Kepeillä sen sijaan oli vähän ongelmia, kun Kipi jätti kaksi niistä huomiotta. Loppuesineen se merkkasi, mutta oli pokkana jatkamassa matkaa. Minun sitten piti kertoa sille, että ihan voi lelunkin ilmaista ja sillä voi palkaksi jopa leikkiä. Keppien alla ei nyt ollut purkkeja ja pitääkin miettiä, ottaako purkit takaisin vai keksiikö jotain muuta, kun keppi-ilmaisu on näköjään mennyt huonompaan suuntaan.

Vinski meni janan hyvin ja nosti hienosti jäljen, joka leikkasi janan n. 30 metrissä. Sen jäljellä oli kolme keppiä ja poikkeuksellisesti myös kaksi erilaista esinettä, lasten hanska ja kävelysauvan käsilenkki. Se ilmaisi epäröimättä kaikki ja selvitti jäljen muuten hyvin, mutta yhdessä kohtaa se seilasi, koska alueella oli selkeästi häiriöjälkiä. Snoopyn jälki oli lyhyempi kuin muilla ja keppejä kaksi, ihan nappisuorituksen teki.

Ruoka-aikoina koirat ovat saaneet tehdä jotain pientä ruokansa eteen, pätkän seuruuta tai jotain muuta. Vinski on ruokakuppitreeneissä ihan eri koira kuin muuten, se kuumenee ja haukkuu odottaessaan tehtäväänsä, mitä se ei yleensä todellakaan tee.

Niin jännän erilaisia nuo ovat. Snoopylla ei koskaan ollut näkyvää murkkuikää ja kaikki treenit elämänsä aikana se on treenannut sata lasissa. Vinskille ja Kipille teini-iän ailahteluja tuli, mutta muuten nekin ovat keskenään aika erilaisia. Kaikkien kanssa sitä parasta treenitapaa juuri tälle yksilölle on saanut miettiä ja etsiä, kaikilla on omat hyvät ja huonot puolet. Kaikkien koirieni suhteen koen, että olen tuntenut ne kunnolla vasta vanhemmalla iällä. Olen leikitellyt ajatuksella, että jos nyt saisin edesmenneet koirani takaisin pentuina, niin osaisin kouluttaa ne alusta asti paljon paremmin. Mutta toisaalta se on osa yhteisen matkan viehätystä, että saa tutustua uuteen persoonaan pikkuhiljaa ja rakentaa yhteistyötä yritysten ja erehdysten kautta, uutta oivaltaen.

Tänään pääsivät kaikki koirat Marin käsittelyyn. Päätin, että nyt on aika Snoopynkin päästä tsekkaukseen, kun se ei muutamaan vuoteen ole missään huollossa käynyt. Olen vähän vältellytkin sen viemistä, koska se ei kovin hoitomyönteinen ollut silloin, kun sai iskiasvaivaansa akupunktiota ja kävi myös kerran Piiralla. Mutta se olikin silloin oikeasti kipeä, mikä vaikutti sen asenteeseen. Tällä kertaa se oli hyvinkin leppoisa ja vastasi hoitoon hyvin, osasi miettiä, miten sen kannattaa käsiteltävä kohta asetella edistääkseen hoitotapahtumaa. Eikä se mitenkään hirveässä kunnossa ollut, vaikka laittamista löytyikin mm. alimmista kaulanikamista ja ristiluun kohdalta. Kaikkiaan Mari totesi, että Snoopysta saa terveen ja elinvoimaisen vaikutelman.

Vinskissä oli laittamista mm. ranteissa ja selässä. Kipi oli ilahduttavasti taas mennyt eteenpäin viime kerrasta. Mari totesi sen olevan ihan eri koira kuin se törmäilyistään jumiutunut tyyppi vuosi sitten. Hän myös sanoi, että sen laatuiset jumit saavat aikaan sen, ettei koira pysty silloin oppimaan uutta. Joten eipä ihme, jos ei olla Kipin kanssa vielä valmiita edes ALO-tokoon, kun se ensin tuli minulle vähän isompana pentuna ja sitten poti jumeja ja murkkuikää.

Jälkitreenit ja Operaatio Kissa

Tänään meillä piti olla Riitan yksäri, mutta siirsimme sitä kelin takia parilla viikolla eteenpäin. Eipä kyllä viime viikon aikana ehditty tehdä kotiläksyjäkään ihan siihen malliin kuin tarkoitus oli, kun aikaa meni mm. kissajahdissa. Parina päivänä vähän tokoiltiin, kontaktitreenejä Kipi sentään teki vähän useamminkin.

Torstaina olimme taas jälkitreeneissä Leean ja Jaanan kanssa. Kipi pääsi ajamaan Leean tallaaman jäljen, jolla oli pituutta puolisen kilometriä. Keppejä oli viisi, ja tällä kertaa niiden alla ei ollut purkkeja, päätin siirtää purkit tulemaan taskustani. Siinä janan lähellä oli joku koiranpissa, jota Kipi juuttui haistelemaan. Kehotin sitä jatkamaan matkaa kanssani janalle, mutta se ei uskonut, joten vedin sen (ihan nätisti) perääni. Ja kyllä Kipi siitä mielensä niin pahoitti, että eteni janaa huonosti, eikä aluksi edes yrittänyt nostaa jälkeä. Kun ei kerran saanut muiden koirien viestejä haistella, niin ei Kipin mielestä nenää tarvinnut sitten muuhunkaan käyttää, ja se vain seisoskeli ja välillä vähän haahuili päämäärättömästi ja nokka pystyssä. Odotin rauhassa ja lopulta se armollisesti nosti jäljen.

Ensimmäinen keppi meinasi jäädä, ja tällä kertaa autoin Kipiä pysähtymällä odottamaan, että se huomasi sen, jotta se varmasti muistaisi mitä oltiin tekemässä. Yksi välikeppi jäi myöhemmin ja annoin sen jäädä, kun ei Kipi siihen reagoinut. Muut kepit se nosti ja näytti välillä vähän etsiskelevän purkkia kepin läheltä. Jäljen ajoi tarkasti, eikä ottanut häiriötä kahdesta perässä kulkevasta ihmisestä.

Vinski pääsi ajamaan itse tekemäni jäljen, joka kyllä alun perin oli tarkoitettu Jackille. Mutta jälkeä tehdessäni jouduin tiheikköön, jossa kadotin muutenkin onnettoman suuntavaistoni vähäisimmätkin rippeet, enkä enää tiennyt, olinko jossain kohtaa kulkenut melkein ristiin. Niin no, sentään löysin takaisin autolle, mutta päätimme Leean kanssa varmuuden vuoksi vaihtaa jäljet päittäin. Ekan kepin jälkeen Vinski lähti suuntaan, jonne en ollut jälkeä tehdessäni mennyt, ja päätyi sitten hetkeksi ajamaan takajälkeä ennen kuin taas oli oikealla jäljellä ja vielä oikeaan suuntaankin. Kaikki neljä keppiä se ilmaisi varmasti. Ei siellä mitään silmukkaa sitten ollut, mutta jäljen alku ja loppu olivat lähellä toisiaan, mikä luultavasti aiheutti Vinskin harhautumisenkin.

Snoopykin pääsi ajamaan aika pitkän jäljen, kun toisesta tekemästäni jäljestä jäi muista syistä johtuen suurin osa ajamatta. Ja Snoopy oli meidän lauman paras jälkikoira sinä päivänä, ajoi jälkeä voimakkaasti ja intensiivisesti, nosti kaikki kepit eikä lähtenyt harhoille, vaikka jäljen loppuosassa oli ollut vieraita kulkijoita juuri ennen jäljen tekoa, ja jälki myös sivusi polkua, jossa oli paljon muiden koirien jättämiä viestejä. Niin on hyvä työmoraali meidän eläkeläiskoiralla!

Muuten viime viikko meni aika kissamaisissa merkeissä. Maanantaina varasin Nellalle sterkkausajan, jonka sain heti seuraavalle päivälle. Nella tuli leikattua vanhempana kuin muut kissani, mutta sen kiimat ovat aina ajoittuneet vain kevääseen ja alkukesään, joten suurin osa vuodesta on ollut kiimatonta ja vaivatonta aikaa. Nyt se kevään ensimmäinen kiima oli sen verran ärsyttävä, että päätin sen jäävän viimeiseksi ikinä, ja varasin leikkausajan heti kiiman loputtua.

Tiistaina Nellan ollessa leikkauksessa me koirien kanssa lenkkeilimme sillä aikaa uudessa maastossa. Sain taas ihmetellä urosten ihmeellistä maailmaa, kun pojat olivat vieläkin hanakampia hajujen perään kuin tutummissa maastoissa. Parin metrin välein piti lyödä jarrut pohjaan ja jumittua tutkimaan lohjalaiskoirien jättämiä viestejä, mitään yhteyttä muuhun maailmaan ei ollut. Välillä sitten nostettiin koipea suoraan kaverin naamalle. On ne niin fiksuja.

Kotoa lähtiessä en meinannut millään saada rimpuilevaa Nellaa kuljetuskoppaan. Kuvittelin jo itseni soittamassa klinikalle, että valitettavasti emme pääse paikalle, kun en millään saa taisteltua tuota hädin tuskin kolmekiloista kissaa koppaan... Leikkauksen jälkeen Nella suorastaan sukelsi omaan koppaansa ja kotona se vaati heti päästä yläkertaan, minkä julmasti siltä kielsin.

Viimeksi minulta on steriloitu kolme tyttökissaa 90-luvulla. Tässä välissä käytännöt ovat muuttuneet, ja Nellalle oli jo klinikalla puettu ylle verkkopuku haavan suojaamiseksi. Kehotettiin laittamaan kauluri, jos se ottaisi haavapuvun pois. Kipulääkettäkin saimme mukaan. Ennen ei kissoille mitään suojaa leikkauksen jälkeen laitettu, eikä kipulääkitystä annettu kotiin operaatioiden jälkeen sen enempää kissoille kuin koirillekaan. Nella myös oli saanut haavaan laserhoitoa heräämisvaiheessa.

Nella liikkui heti leikkauksen jälkeen hoippumatta, mutta ensimmäisinä päivinä se myös kyhjötti paljon aloillaan. Joka päivä se vaati päästä yläkertaan, mutta halusin pitää sen alakerrassa valvottuna. Perjantaina sitten myönnyin pyyntöön. Yläkerta kuuluu kissojen lempipaikkoihin. Siellä ei ole asuttu enää aikoihin, ja siellä on monta huonetta, joissa voi seikkailla ja vaania hiiriä, tai vain nauttia omasta rauhasta. Mutta Nellaa ei sitten kuulunut ollenkaan takaisin retkeltään. Päätin hakea sen itse takaisin, mutta en löytänyt sitä mistään. Arvasin sitten sen olevan välikatolla, jonne pääsee tikkaita pitkin, koska se on suunnilleen ainoa paikka, jonne yläkerrassa pääsee kunnolla piiloon. Olin jo menossa sinne sen perään, kun pysähdyinkin tarkastelemaan välikaton rakennetta vähän tarkemmin. Siellä oli harvakseltaan parruja, joiden päällä oli purupatja. Edetä voisi vain parruja pitkin, mikä oli hankalaa, koska parrut olivat kulkusuuntaan nähden poikittain. Eikä asiaa auttanut se, että välikatolla pääsisi etenemään lähinnä vain konttaamalla, jolloin kulkemista olisi mahdotonta kohdistaa pelkästään parrujen kohdalle. Sinne jäi kissa. Kyllä olin itselleni vihainen, että olin sen yläkertaan laskenut, mutten osannut varautua siihen, ettei sitä tarpeen vaatiessa saa sieltä myös pois.

Vein yläkertaan yöksi ruoka- ja vesikupin, mutta ne olivat lauantaiaamuna aivan koskemattomia. Synkeänä mietin, että liekö katti hengissäkään enää, piiloon vetäytynyt kuolemaa odottamaan varmaan. Jätin suoraan välikatolle kissanruokaa ja keitettyä seitiä. Seitit hävisivät myöhemmin lautaselta, joten sain todisteen, että Nella oli välikatolla ja ihan elossakin. Mutta yhtään näkö- tai kuulohavaintoa en siitä saanut, vaikka jo perjantaista asti kävin huhuilemassa sitä säännöllisesti. Jos tilanne olisi ollut normaali, olisin jäänyt rauhassa odottamaan, että Nella itse päättää joskus laskeutua alas, enkä olisi sitä edes ruokkinut yläkertaan. Mutta minulla oli käsissäni leikkauspotilas, jonka kunto olisi pitänyt välillä ehdottomasti tarkistaa, ja jota toisaalta en halunnut toipilaana jättää ruoatta ja vedettä ollenkaan. Ja jolla oli haavan päällä liimaside, joka piti ottaa pois viimeistään lauantaina. Ohjeen mukaan side piti poistaa 2-4 vrk leikkauksen jälkeen. Ei mikään mukava skenaario, että kissalta hautuu ja tulehtuu leikkaushaava siteen alla, koska se on karannut.

Soitin päivystävälle klinikalle ja kysyin, onko neljän vuorokauden ylitys lähtökohtaisesti paha juttu. Sieltä hämmästeltiin, että missä käsketään liimasidettä pitämään noin kauan ensinkään, heillä se käsketään ottamaan pois jo seuraavana päivänä. Tosiaan on leikatuilta koiriltanikin liimasiteet käsketty ottaa nopeammin pois, mutta näköjään klinikoiden käytännöt vaihtelevat. Hoitaja ehdotti, että haen heti kissan pois vintiltä ja poistan liimasiteen. Juuh, sitä en tehnyt, mutta sen sijaan otin yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen ja kävin sieltä hakemassa lainaksi kissanloukun.

Oli oma operaationsa saada kissanloukku hilattua välikatolle. Sen kun joutui kantamaan tikkaita pitkin, ja lopuksi joutui päästämään kädetkin irti tikkaista, että sai nostettua loukun perille. Huomasin myös, että tikkaiden yksi askelma oli muita huterampi ja mietin, että ovatkohan nämä tikkaat yhtä vanhat kuin yli satavuotias talo. Jätin ruokaa enää loukkuun ja kävin välillä myös kutsumassa Nellaa, mutta mitään elonmerkkiä en siitä saanut. Loukkukin pysyi koskemattomana. Sinne jäi Nella kylmään viettämään toista yötä.

Sunnuntaina olin jo varma, ettei Nellalle todellakaan voi kuulua hyvää, kun se ei näytä liikkuvan välikatolta minnekään, eikä edes syö, ruoat loukussa olivat yhä koskemattomia. Eikä Nella koskaan ollut viipynyt yläkerrassa tai missään muuallakaan noin kauan. Osku pyysi myös päästä yläkertaan ja annoin sen mennä, mutta varauduin siihen, että saan käydä myöhemmin vapauttamassa sen loukusta, jos se ahneena sinne menee. Mutta myöhemmin se tuli takaisin alakertaan retkeltään ja sen vanavedessä asteli pirteän näköinen Nella, tasan kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun oli yläkertaan lähtenyt. Osku oli aiemminkin Nellan reissun aikana käynyt yläkerrassa ja välikatollakin, mutta Nella ei siihenkään millään lailla reagoinut ennen kuin nyt.

Nellalla oli kova nälkä. Kun se sai syötyä, otin heti liimasiteen pois, ja haava oli ilokseni siisti. Verkkopukukin oli yhä päällä, mutta rispaantunut. Myöhemmin kun Nella puhdisti itseään, juuttui se suustaan verkkoon. Otin turhapuro-puvun pois ja virittelin tilalle sukkahousupuvun. Kun se aika äkkiä meni riekaleiseksi Nellan rimpuilun takia, askartelin sille uuden sinisen puvun tukevammasta materiaalista.

Kissat, nuo mahdottomat ja oikukkaat eläimet! Aina haluamassa oven toiselle puolelle. Ja kun sen oven avaa, jäävät usein oviaukkoon jahkaamaan, että halusivatko sittenkään juuri tuolle puolelle ovea. Jos lopulta päättävät haluta, niin kohta jo ollaan vaatimassa takaisin pääsyä. Paitsi silloin, kun päätetään karata ja olla piittaamatta kutsuista. Nyt Nella on myös ilmoittanut, että ruoaksi sille käy nykyään vain seiti. Justiinsa.

Huomenna vien kissanloukun takaisin, jos saan nostettua sen myös alas välikatolta. Ja jatkossa jos vielä erehdyn kissaeläimiä hankkimaan, niin valmiiksi leikattu rescue-kissa voisi olla kova sana! (Mutta kissanpennut ovat kyllä niin syötävän suloisia...)


Koirat ovat nauttineet, kun lenkeillä on vielä jostain löytynyt lunta. Ja tällä hetkellähän maa onkin taas kauttaaltaan valkoinen...