Kuulumisia ja mietteitä

Talvi on jatkunut keleiltään alati vaihtelevana. Alla olevan kuvan otin helmikuisena vesisateisena päivänä. Sitä voi sitten katsella kesällä viilennykseksi, kun meinaa läkähtyä kuumuuteen ja lohduttautua samalla sillä, ettei sentään ole liukasta.

Liukkaiden kelien takia päätin, että Kipin voisi olla hyvä käydä välihuollossa ennen huhtikuista osteopaattiaikaa. Niinpä se pääsi kraniohoitoon helmikuun puolivälissä. Kipillä olikin ihan kunnolla kireyksiä, ja se yritti välillä luistaa käsittelystä, kun tuntemukset eivät olleet pelkästään kivoja. Ihan tarpeeseen tuli se käynti. Pitkästä aikaa Kipi nyt kranioon pääsi, ja samalle hoitajalle, joka sitä alle vuoden ikäisestä on hoitanut.

Nyt ollaankin sitten eletty harvinaisen pitkää pakkasjaksoa, ja luntakin on tullut lisää, mutta ensi viikolle näyttäisi olevan luvassa loskakelejä. Taitaa vielä hetki mennä parhaisiin retkeilykeleihin, että maastot ovat helpompia kulkea ja taukoja voi pitää noiden selkävaivaisten senioreiden kanssa ilman ylenpalttista pukemista. 

Jännä nähdä, vieläkö molemmat pojat ovat retkeilykuntoisia, kun maastot sulavat. Kun se tilanne voi muuttua äkkiäkin. Jos jompi kumpi ei enää retkiä pysty tekemään, niin tuskin haluan lähteä vain yhden kanssa. Ehkä voisi sitten muuttaa retket sellaisiksi, että kävelyä on entistä vähemmän, ja panostaa enemmän taukoihin ja eväisiin. On niin paljon oudompaa nykyään jättää yksi koira kotiin, kun sinne ei jää ketään sen kaveriksi, ei edes kissaa enää. Ja on kaikkiaan vieläkin vähän outoa, kun on vain kaksi koiraa, kun on niin pitkään elänyt isomman lauman kanssa.

Muistan, kun minulle tuli elämäni toinen koira, ja tuntui vähän oudolta käsitellä kahta koiraa ja kahta hihnaa lenkeillä. Kädet tuntuivat joskus loppuvan kesken. Äkkiä siihen silti rutinoitui. Sittemmin koirien määrä yhä kasvoi, ja lenkeillä oli parhaimmillaan mukana viisikin koiraa kerralla. Sekin sujui, mutta enemmän toki lenkkeilimme maastossa ja vähemmän tietä pitkin hihnassa. Ja etenkin pentuaikoina ulkoilutin koiria myös kahdessa erässä.

Nyt sitten on pitänyt tottua siihen, että koirat vain vähenevät ja vanhenevat koko ajan, eikä tilalle tule yhtään uutta. Paljon tylsempää näin päin, oli kivaa kun oli elämää ympärillä ja aina nuoriakin koiria laumassa. Ei minulla kyllä mitään tarvetta ole kovin isoa laumaa välttämättä pitää, en koskaan sitä viittä koiraakaan ennalta suunnitellut, mutta olisi kiva kun olisi edes yksi nuori koira laumassa. 

Paljon tulee yhä vaan mietittyä Draamaa. Joskus sen kuvien katsominen on lohdullista, koska muistot sentään ovat jäljellä. Joskus olen hymyillyt vähän haikeasti joillekin kuville, joissa se on oikein elementissään tai pilke silmäkulmassa. Mutta sitten tuli jokin aika sitten se kerta, kun sen kuvien näkeminen tuntui vain hirveän surulliselta ja herätti järjettömän ikävän. Suru ei käyttäydy suoraviivaisesti.

Joskus kauan sitten arvelin, että aikuisen koiran ottaminen on usein haastavampaa kuin pennun, kun se on omaksunut tietyt tavat entisessä kodissa ja saattaa olla pentua vaikeampi kouluttaa. Arvelin myös, että pentuna tulleen koiran kanssa on kasvanut niin yhteen, että siitä tulee läheisempi kuin aikuisena tulleesta. Katin kontit. Draamasta tuli minulle jopa läheisempi koira kuin pentuna tulleista pojista. Ei se ole iästä kiinni. Hyvin läheinen tuli myös siitä ainoasta kissasta, joka tuli minulle vasta aikuisena, vieläpä seniori-ikäisenä.

Meillä myös sujui arki Draaman kanssa heti vaivattomasti, ja treeneissä oli alusta asti hauskaa. Treenatessa en toki yksityiskohtaisesti tiennyt, mitä kaikkea Draama oikeasti osasi ja miten jotkut asiat oli sille rakennettu, mutta se oli kokonaisuutta ajatellen mitätön juttu. Draamalla oli elämänsä aikana kaksi kotia ja kaksi vähän erilaista elämää, ja vaikka tuntuu vähän haikealta, etten saanut tuntea sitä jo pentuna, niin oli myös hienoa voida tarjota sille uusi koti aikuisena, kun se sitä tarvitsi.

Voisin ehdottomasti uudestaankin tarjota kodin aikuiselle koiralle, jos muuten voisin vielä koiran ottaa. Nyt kuuluvat löytöeläintalot ihan pullistelevan kodittomia korona-ajan eläimiä. Turhauttavaa. Olisi kiva, kun olisi nuori koira, jonka kanssa voisi touhuta ja joka olisi lenkkiseurana vielä sittenkin kun pojat eivät enää ole. On hyvin outo ajatus, että pitäisi jonain päivänä lähteä lenkkeilemään tai retkeilemään ilman yhtäkään koiraa. Tuleekohan sitten edes lähdettyä. Koirien kanssa vain on niin paljon hauskempaa ja antoisampaa.

Ei toki pidä liikaa mennä asioiden edelle, nyt minulla vielä on nuo kaksi lenkkikaveria. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, kun ne vielä pystyvät kunnollisia lenkkejä tekemään. Vinskikin usein ihan höpsähtää ulkona, tanssahtelee innoissaan ja näykkii minua leikkisästi lenkin alussa. Jo eteisessä molemmat puhkuvat intoa tulevasta lenkistä, ja Kipi ihan erityisesti vetää omaa yltiöpäistä uloslähtöshow'taan kenguruhyppyineen. Se saa minut myös joka kerta vähän huokailemaan, mutta uloslähtöhaukkumisen olen sentään saanut noilta karsittua pois jo aikaa sitten, mikä on aika hyvä juttu, kun meillä nykyään on naapureitakin ja käymme viimeisen lenkin yleensä tosi myöhään.

Eivät nuo kai hirveästi ole muutenkaan häiriköineet, koska syksyllä kun vastapäätä asuva naapuri oli lähdössä samaan aikaan ulos, niin hän katsoi meitä silmät suurina ja sanoi, ettei tiennyt, että tässä asui kaksi koiraa. En tullut kertoneeksi, että oli juuri asunut kolmekin koiraa yli seitsemän kuukauden ajan. 

Hyvin nämä maalla syntyneet ja pitkään asuneet tosiaan ovat sopeutuneet kaupunkilaiskoiriksi, mutta ei tämä meidän alue toki mikään Helsingin keskusta ole, vaikka osaisivat nuo varmasti sielläkin asua. Mutta itse en viihtyisi, eikä se noillekaan niin kivaa olisi. Siitä olen iloinen, ettei meidän tarvinnut tälläkään kertaa muuttaa mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon, tämä on melkeinpä syrjäkylä verrattuna joihinkin muihin alueisiin.

Melkein jo kotipihassa

Lenkkeily meillä on nyt asettunut uusiin uomiinsa. Draaman aikana väistimme ulkona muita koiria aina kun se oli mahdollista, ja sen kuoltua emme hetkeen väistäneet juuri ketään. Sitten huomasin, ettei sekään ollut meille paras vaihtoehto, joten nyt elämme eräänlaista kompromissia ja väistelemme osaa koirista. Joskus pystyy lukemaan jo kaukaa vastaantulevan koiran tai sen ulkoiluttajan eleistä ja käytöksestä, että kannattaa mieluummin väistää. Miksi turhaan aiheuttaisi ylimääräistä stressiä kenellekään. 

Rähisevät koirat on parempi kiertää kaukaa jos voi, samoin ne, joiden annetaan jäädä paikoilleen vaanimaan. Se on valitettavan yleistä. Myös Kipi haukkuu takaisin provosoiville koirille, ja joskus ihan vaan siksi, että toinen koira on uros. Nartuille se heiluttaa häntää ja vikisee perään. Ohitukset onnistuvat Kipin kanssa hyvin silloinkin kun se haukkuu, ei se kovin raivokas ole kuitenkaan. Vinski taas on aina ohitustilanteissa äärimmäisen helppo koira.

Joskus on ulkoillessa vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä liikkuu. Kuten silläkin juoksijalla, jolla oli koira pitkässä narussa kiinni vetovyössä ja joka ohitti meidät takaapäin kapealla ulkoilutiellä melkein kylkeä hipoen. En huomannut parivaljakon tuloa ajoissa, joten en ehtinyt edes väistää koirien kanssa pusikkoon kuten muuten olisin tehnyt. Kipi hermostui yllättävästä tilanteesta ja antoi täysin ansaitusti palautetta haukkuen, jolloin juoksija vasta vähän yritti ottaa koiransa kanssa etäisyyttä. Miksi ihmeessä juoksija ei voinut varoittaa tulostaan tai edes ottaa koiraansa ohituksen ajaksi vaikkapa sivulleen? Olisiko hän toiminut samoin, jos minulla olisi ollut hihnassa kaksi rotikkaa? Entä jos Kipi olisikin oikeasti vihainen ja olisi purrut toista koiraa? Ei minulla olisi ollut tilaisuutta sitä estää, kun toinen koira niin äkkiarvaamatta siihen puremaetäisyydelle juoksi.

Eivät täällä kyllä yleensä pyöräilijätkään varoita tulostaan tai kiitä tien antamisesta, kuten he usein entisen asuinpaikkamme ulkoilureiteillä tekivät. Jänniä kulttuurieroja.

 

Vinski 13 vuotta!

Tänään viettää Vinski 13-vuotissynttäriä. Meidän energinen ja iloinen pappakoira.💓 

Synttäripäivä on kulunut ulkoilun, hyvän ruoan, herkkujen ja nosework-treenin merkeissä. 

Vinski on edelleen liikkuvainen ja jaksavainen koira. Kuulo on heikentynyt, mutta kun puhuu tarpeeksi kovalla äänellä, niin sen Vinski kyllä kuulee. Muut aistit pelittävät hyvin. Selän tilanne on tällä hetkellä hyvä. Saa olla kiitollinen, että Vinski on näin hyväkuntoisena näkemässä tämän syntymäpäivän vielä. 

Vinski on kulkenut pitkän matkan siitä, kun se tuli seitsenviikkoisena laumaan Nastan, Jipon ja Snoopyn kaveriksi. Se on nähnyt niiden kaikkien lähtevän ja Kipin ja Draaman tulevan, ja sitten myös Draaman lähtevän. Monta vuotta se on jo ollut lauman vanhin koira.

Vinski on saanut kokea eri asuinpaikkoja ja on sopeutunut mainiosti monien maalaisvuosien jälkeen kaupunkiasumiseen. Se ei vähästä hätkähdä. Se on vakaa ja kiltti luottokoirani, joka ei ikinä ole rähjännyt kenellekään tai millekään.

Ensimmäisenä kesänään Vinski sai kokea hyvin poikkeuksellisia helteitä, nähdä lampaita ja olla turistina mukana hyvin erikoisissa PK-SM-kisoissa, joihin Jippo osallistui. Alle kaksivuotiaana se koki Tapani-myrskyn, heilutti innokkaasti häntäänsä tuulessa heiluvalle kiehtovalle kaatuneen puun juurakolle, ja eli muun lauman kanssa muutaman päivän ilman sähköä hiljaisessa ja talviunta nukkuvassa talossa. Ja vaikka mitä muuta.

Uintireissuja Vinski on saanut tehdä pennusta asti, se löysi tämän intohimonsa jo hyvin nuorena. Retkeilystä ja kaikesta ulkoilusta se on aina nauttinut, oli sää tai vuodenaika mikä tahansa. Se on saanut harrastaa vepeä, tokoa, jälkeä, rallya ja nosea. Se on ilostuttanut arkeani kaikki nämä vuodet olemalla oma itsensä, se joskus vähän hömppä Hessu Hopo. 

Puoli vuotta myöhemmin

Tasan puoli vuotta on nyt mennyt Draaman poismenosta. Tässä ajassa asiaan on jo saanut vähän etäisyyttä, mutta ikävä on edelleen. Draama kulkee yhä mukana ajatuksissa ihan joka päivä pitkin päivää.

Alkuaikoina Draaman poismenon jälkeen hoidin poikia aika robottimaisesti. Sitten aloin taas vähitellen nähdä ne yksilöllisemmin ja olla enemmän vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Arki on asettunut uomiinsa tällä porukalla, mutta jotain tuntuu silti koko ajan puuttuvan.

Ihan alussa tuo puuttuminen on tietenkin vielä konkreettisempaa, kun mieli ei meinaa heti taipua siihen, että yksi on poissa jokaisesta arjen tilanteesta. Ihan tavallista on, että olen siinä vaiheessa etsinyt katseellani, missä se yksi koira on, kun mieli laskee niitä olevan liian vähän joissain tilanteissa. Muistan myös, miten Snoopyn poismenon jälkeen ojensin illalla nojatuoliin istuessani automaattisesti käteni kohti viereistä sohvaa silitelläkseni sitä, eikä se ollutkaan siinä. Sillä oli tapana nukkua illat sohvalla ja usein silittelin ja rapsuttelin sitä samalla.

On tosi hyvä, että pojat sentään jäivät Draaman jälkeen ja ovat pitäneet yllä rutiineja ja koiramaista arkea. Vielä. Aina ennenkin yhden lähdettyä on laumaan jäänyt muita koiria, itse asiassa useampikin kuin kaksi tätä ennen. Ei se poista surua tai poismenneen jättämää aukkoa, mutta antaa muuta tekemistä kuin pelkkä suruun käpertyminen. Se merkitsee myös jatkuvuutta. 

Tällä historialla sydän on revitty jo monta kertaa palasiksi. Sen hinnan näistä joutuu maksamaan. Välillä se tuntuu aivan liian isolta hinnalta, mutta toisaalta on kuitenkin saanut elämäänsä niin paljon. Elämä on luopumista.

Olisin juossut kauas karkuun, jos minulle olisi kristallipallosta näytetty etukäteen, että Draaman myötä elämääni tulisi niin paljon sairautta, huolta ja surua, ja että sen tulosta olisi niin kauaskantoiset seuraukset loppuelämääni. Silloin ei olisi ollut ongelmaa tehdä niin, kun en vielä tuntenut Draamaa, se oli vain yksi tuntematon koira monien joukosta. Kun se sitten tuli meille, niin ei tullut koskaan mieleen juosta karkuun mitään ongelmia. Draama oli siinä vaiheessa konkreettinen olento ja persoona, joka kuului elämääni ja oli minulle tärkeä. Olin sen puolella iäksi ja vastuussa siitä.

On varmaan muutenkin parempi, ettei kristallipalloja oikeasti ole olemassa. Jokaisen koiran tai muun elävän olennon myötä tulee elämään kaikenlaista, niin surua kuin iloa, kaikenlaisia tapahtumia. Mitä itua olisi tietää etukäteen mitä tuleman pitää. Yhteistä matkaa tehdessä on parempi elää hetkessä ja nauttia matkasta aina kun voi, vaikka vastatuultakin olisi. Olisi kyllä sinänsä kätevää, jos kasvattajat voisivat etukäteen katsoa kristallipallosta, mitkä yhdistelmät tuottavat terveimmät koirat, mutta melkoisia lieveilmiöitä ennustamisesta monella tapaa muuten koituisi. Epäilemättä osa kasvattajistakin mieluummin katsoisi, että mistä yhdistelmästä saa jonkun superhypernäyttelytähden tai maailman nopeimman ratajuoksijan, terveydestä viis.

Draama tuntui tosi pian tulonsa jälkeen tutulta, meidän laumaan tarkoitetulta. Se toi tullessaan paljon iloa. Kuollessaan se opetti minulle uutta kuolemasta. Asioita, joita en ollut aiemmin pysähtynyt kunnolla miettimään. Muiden koirien kuolemat menivät juuri sen verran eri tavalla, etten joutunut niin nokakkain juuri näiden asioiden kanssa. Opettivat nekin kaikki silti jotain uutta myös kuolemasta - ja elämästä. Aina sitä huomaa itse oppivansa ja oivaltavansa uutta, ja samalla tajuaa, kuinka vähän on ennen tiennyt. Ja kuinka hirveän vähän edelleenkään tietää. On myös arvoituksia, joihin ei edes voi saada vastausta. 

Tänään laitoin ruoaksi myskikurpitsakeittoa, ja sekin muistutti Draamasta. Draaman ansiosta tutustuin tähän kasvikseen, ja sen keittäminen tuli tutuksi viimeisten reilun kolmen vuoden aikana, jolloin se Draaman ruokavalioon kuului. Eläinlääkäri sen Draamalle määräsi osana sairauden hoitoa.

Nyt on alkanut ensimmäinen sellainen kalenterivuosi, jossa Draama ei enää ole mukana ollenkaan. Muuten kuin muistoissa. Sydämestä edesmenneet eivät koskaan lähde.

Ihana Draama 💓💗

Draama viime maaliskuussa käpyleikeissä lähimetsässä ja kotona rentoutumassa

Höpinöitä

Ei hitsi, tämä päivitystahti näyttää vain kiihtyvän, vaikka olen ollut monta kertaa jo lopettamassa koko blogia. 😀  Aika harva enää nykyään muutenkaan pitää blogia. Itse taas en koe facea tai instaa itselleni luontevimmaksi alustaksi kirjata asioita ylös, ja harmittelen sitä, että blogeja on nykyään vähemmän myös luettavaksi. 

Aloitin tämän blogin, kun Kipi oli juuri tullut minulle, ajatuksena jakaa sen kasvua ja myös muun lauman touhuja muillekin. Sittemmin blogi on saanut erilaisia sävyjä, kun olen pohtinut paljon  sairauksia ja harrastuksista luopumista. En edes oleta näiden höpinöiden, jaaritteluiden ja aiheiden kiinnostavan suurta yleisöä. Etupäässä itseäni varten näitä juttuja tänne tallennan, koska ei kaikkia muutenkaan voi miellyttää. Jälkikäteen on sitten mielenkiintoista katsoa, mitä on mielen päällä milloinkin ollut, tai palauttaa mieleen tapahtumia ja faktoja. Nämä jutut ehkä säilyvät paremmin kuin muut muistiinpanot, ja kuvat auttavat myös palauttamaan mieleen tapahtumia ja tunnelmia kulloiseltakin hetkeltä. Luokattoman huonojahan nuo kuvat ovat, kun on viime vuosina ollut vähän muita, tärkeämpiä rahareikiä kuin kuvauskaluston uusiminen, mutta arvokkaita muistoja itselleni silti.

On vähän surkuhupaisaa, että ensimmäisten koirien aikana ei blogeja ollut, ja juuri silloin tapahtui kaikkein eniten kaikkea. Elämä oli aktiivista, oli usean lajin treenejä ja kokeita, koko ajan uuden oppimista, vaikka mitä seikkailuja, pentueiden syntymät. Nykyinen pienentynyt ja vanhentunut lauma elää aivan toisenlaista arkea. Se on silti meidän elämää, ja haluan siitäkin tallentaa itselleni muistoja. 

Ties vaikka ryhtyisin päivittämään blogia entistä tiheämmin, ehkä sitten päivitykset eivät olisi niin uuvuttavan pitkiä. En kyllä oikeasti yhtään tiedä, mitä blogille teen, elän sen kanssa ihan hetkessä. Niin kuin pitkälti kaiken muunkin kanssa. Ennen oli enemmän suunnitelmia tulevaa ajatellen, nyt ei. Minulla oli pitkään ajatuksissa kokeilla joskus uutta rotuakin, ja tietenkin jatkaa harrastamista muutenkin, mutta enää ei sattuneesta syystä ole.

Meidän elämä ei tosiaan ole hirveän aktiivista harrastusten hiivuttua, mutta jotain sentään joskus teemme,  yleensä noseworkia tai pieniä temppuja. Kevään tullen olisi kiva päästä pitkästä aikaa jäljestämään, jos olemme silloin vielä kaikki hengissä ja treenikunnossa. Olen aina pitänyt tärkeänä erityisesti sitä, että koirat saavat harrastaa jotain nenänkäyttölajia. Nykyään tämä kyllä ennemmin on pientä puuhastelua kuin harrastamista. Ei ole niin tarkkaa, tekevätkö koirat kaiken sääntöjen mukaan. Sen verran ne kyllä ovat ottaneet vapauksia noseworkin ilmaisussa viime aikoina, että ehkä siihen jo vähän voisi puuttua. 😀

Tokoa tai tottista ei olla tehty aikoihin. Minua ei vain kiinnosta enää yhtään, eivätkä pojatkaan niitä mihinkään erityisesti tarvitse. Draamalla tietenkin oli näihin intohimoinen suhde, kuten kaikkeen muuhunkin työhön. Oli minullakin joskus, mutta kohtalo tuli väliin. Nykyään kun mietinkin tokoa, tottista tai mitä vain tavoitteellista tekemistä, niin tulee vain lamaantunut, tyhjä ja ahdistunut olo. Olen vieraantunut siitä maailmasta täysin, mutta se on myös jättänyt valtavan aukon, jonka tilalle ei ole tullut mitään. Oikein pysähdyin miettimään, miten paljon muutakin elämään harrastusten myötä tuli kuin vain treenaamista, ja se lista oli hätkähdyttävän pitkä.

Lenkkeilyyn meidän laumassa panostetaan, enkä ole vielä ikinä siihen kyllästynyt. Huolehdin siitä, että lenkit ovat monipuolisia ja mielekkäitä. Tutkimiselle ja nuuskimiselle pitää olla aikaa, ja joka päivä pojat pääsevät ainakin hetkeksi irti. Välttelemme asfaltoituja katuja mahdollisimman paljon. Näin talvikaudella niitä voi joutua käyttämään enemmän silloin, kun ne ovat sulia ja muut lenkkireitit ovat peilijäässä. Onneksi ei ole tarvinnut kilometreittäin kuitenkaan niillä kulkea viime aikoinakaan, asfaltti ja sen päällä oleva sepeli ei ole mikään kiva yhdistelmä. Draamalla joutui sepelillä käyttämään tossuja, koska se aristi tassujaan, mutta pojilla ei tätä ongelmaa samalla tavalla ole, vaikka eihän se sepeli varmaan kivalta tassunpohjissa tunnu.

Eläimet tuovat myös jännitystä ja vaihtelua lenkkeihin, muutkin kuin vastaantulevat koirat. Meidän lähilenkkimaastossa elää kaurislauma ja hirmuisesti pupuja. Kettujakin on, vaikkei olla päästy niistä näköhavaintoja tekemään. Mutta viime talvena Kipi tuossa lähimetsässä kieri ketun ulosteessa ja oli aivan yltympäri sen peitossa, ja tietenkin löyhkäsi kammottavalta. Kotimatkalla pidin sen mahdollisimman loitolla itsestäni, mutta hissin seinät se onnistui sotkemaan. Saatoin olla hieman myrtsi, kun pesin hissin seiniä ja Kipiä. Ei ollut eka kerta, kun se tai joku muu piehtaroi ulosteessa, mutta ehdottomasti ällöimmästä päästä se kerta kyllä oli. Karmeimpia kokemuksia ovat ketun tai ihmisen ulosteet, jaiks.

Kipi erään vähäisemmän kakkaepisodin jälkeen

Oppiikohan se koskaan syy-seuraussuhdetta...

Tänään juuri juoksi rusakko metsässä melkein Kipin nenän ohi, ja se ehti valpastua ja melkein lähteä perään, mutta tuli heti kutsusta luokse. Hiljattain myös osuimme lenkillä muutaman metrin päähän kaurislaumasta. Pojat eivät kiihtyneet niistä ollenkaan, Vinski ei taaskaan tuntunut mitään edes huomaavan, ja Kipi katseli niitä vain lievästi kiinnostuneena. Molemmat olivat siloin hihnassa. Kauriitkaan eivät pienen alkusäikähdyksen jälkeen enää välittäneet meistä. Taitavat olla aika tottuneita kulkijoihin.

Kerran nuorena Kipi hävisi hetkeksi metsässä luultavasti riistan jäljille, mutta muuten se ei ole koskaan jahdannut riistaa muutamaa askelta enempää, vaikka on osoittanut mielenkiintoa sitä kohtaan. Vinskiä taas ei yhtään edes kiinnosta. Noiden kanssa on sen puolesta helppoa lenkkeillä, mutta kyllä saa silti itse olla valppaana, aina voi tulla eteen se yksi poikkeus. Vinskin kohdalla kyllä löisin vetoa, ettei niin käy ainakaan riistan suhteen, niin välinpitämätön se on aina ollut. Papanat sitä kyllä kiinnostavat. Joskus tuossa takapihan metsässä joku ulkoiluttaa kissaa, ja olen ollut ylpeä siitä, miten nätisti pojat ohittavat kisut. Se ei ole itsestäänselvyys edes kissoihin tottuneen koiran kohdalla, nimim. kokemusta on siitäkin.

Poikakoirien maailmaa en kyllä koskaan opi täysin tajuamaan. Miksi niiden mielestä on ok lenkillä kusaista kaverin naamalle, ja miksei niitä myöskään kiinnosta väistää, kun kaveri kusee niiden naamalle? Niin no, eiväthän ne tosiaan ulosteitakaan karta, joten niillä kai vain on luonteva suhde eritteisiin.

Lähimetsästä löytyy sulaa maatakin

Kipille ja Vinskille kuuluu edelleen hyvää. Ne elävät arkea täysillä, energisinä ja innokkaina. Vinskin öinen pissailukin loppui kokonaan vähän yllättävästä syystä johtuen.

Vinski nukkuu yöt yleensä sohvalla, ja koska se on kova petaamaan, niin sohvalla oleva peitto on usein löytynyt mytättynä ja mahdollinen pissavahinko sitten paljaalta sohvalta. Siksi Vinski on saanut pissavahinkojen alkaessa ylleen vaipan yöksi. Yleensä sitä ei ole tarvittu montaa yötä, koska vahinkojen alkaessa olemme käyneet hetikohta huollossa, ja vahingot ovat päättyneet siihen. Viimeksi niin ei sitten käynytkään, joten emme päässeet vaipasta eroon. 

Aloin kuitenkin miettiä vaihtoehtoa vaipalle, koska sen pitkäaikainen käyttö ei ole niin kovin mukavaa tai järkevää. Ei jokapäiväinen vaippapyykkikään kivaa ollut, mutta vielä vähemmän houkutti sohvan jokapäiväinen käsittely puhdistusaineella. Lopulta kuitenkin päätin luopua vaipasta ja pinosin sohvalle useamman peiton yöksi, josko Vinski sitten ei petaisi niitä kaikkia pois. Ei se petannutkaan, mutta ei se myöskään enää pissannut öisin. Joten tälläkin kertaa huolto oli oikeasti auttanut, ja pienten määrien pissailu johtui vain siitä, että vaippa oli painanut kriittistä kohtaa ja samalla aiheuttanut hermoärsytystä. Siitä huolimatta, että aina katsoin, ettei se ole liian tiukalla. Eikä noin ollut ennen käynyt. 

Jatkossa menemme  edelleen heti huoltoon, jos pissailua tulee, koska se on merkki huollon tarpeesta. Sohva suojataan multipeitoilla aina yöksi ja vaippa unohdetaan, vaikka pissailu taas joskus alkaisi. 

Seuraan yhä joitain koirien sairauksiin liittyviä fb-ryhmiä. Ne muistuttavat tuskallisesti siitä, millaista elämä esimerkiksi suolistosairaan koiran kanssa on. On vähän outoa olla nyt sivustakatsojana. Joskus tulen surulliseksi siitä, että ryhmissä kysellään asioita, joita pitäisi voida kysyä hoitavalta eläinlääkäriltä. Tai juostaan turhaan yhdellä tai useammalla lääkärillä eikä mikään silti muutu parempaan. Kaikilla ei hyvää luottolääkäriä ole. Kaikki eläinlääkärit eivät myöskään hallitse juuri vaikkapa suolistosairauksia hyvin, niiden hoidossa on spesialistilla todellakin paikkansa. Kaikkia eläinlääkäreitä ei myöskään ole helppoa tavoittaa käyntien välissä kun kysyttävää tulee. 

Osasin jo Draaman eläessä arvostaa sen luottolääkäriä. Hänellä oli kokonaisvaltainen ote Draaman hoitoon, ja häneltä sai aina selkeät vastaukset kysymyksiin. Tiivis hoitosuhde oli olemassa myös käyntien välissä. Opin koko ajan ymmärtämään Draaman sairautta paremmin, ja tiesin, että sen hoito oli pätevissä käsissä. Tiedostin, miten paljon hyvä hoitosuhde kannatteli meitä meidän arjessa ja auttoi pitämään pääni edes jotenkin kasassa huonoina aikoina, mutta Draaman kuoleman jälkeen näin asian vieläkin kirkkaammin. 

Olen jälkikäteen harmitellut vain sitä, etten vienyt Draamaa heti alussa tälle lääkärille. Olisimme säästyneet muutamalta töyssyltä meidän matkalla, jos olisin niin tehnyt, mutta en silloin vielä tiennyt tästä lääkäristä. En tiennyt sitäkään, että kyseessä oli loppuelämän krooninen sairaus, joka ei jättäisi meitä rauhaan. Ei minulla ollut pitkään aikaan edes nimeä sairaudelle. Eikä meidän saama hoito missään nimessä huonoa alussakaan ollut.

Meidät ohjattiin silloin ensimmäisten rajumpien oireiden jälkeen saman klinikan sisätautilääkärille, jossa olimme silloin asiakkaina. Hän oli pätevä ja tarkka työssään, mutta häntä ei ollut helppo tavoittaa, kun tuli ongelmia. Sähköpostia hänelle ei voinut lähettää ja soittopyyntöihin vastaaminen kesti useita päiviä. Hänellä oli hieman etäinen suhde potilaisiin, ja olisin myös siinä alkumyllerryksessä ja epätietoisuudessa halunnut saada enemmän tietoa kokonaisuudesta ja perusteluja eri asioille.

Eniten minua ärsytti se, että silloisen klinikan käytäntönä oli juoksuttaa asiakkaita turhilla kontrollikäynneillä tihein välein. B12-piikitysten alkaessa lääkäri käski varata itselleen ajan, mutta ei sillä käynnillä edes vilkaissut Draamaa, luetteli vain tietokoneen näytöltä samat asiat, jotka oli jo puhelimessa kertonut. Minkä jälkeen hän häipyi ja hoitaja tuli antamaan piikin. Kätevä tapa lypsää asiakasta vähän enemmän, vaikka koko käynti olisi mennyt hoitajakäyntinä, kuten joillain muilla klinikoilla toimitaan muutenkin. Se oli turhista kontrollikäynneistä turhin.

Muistissani on myös ikuisesti se, kun soitin klinikalle Draaman saatua hankalia oireita ensimmäisenä kokeillusta hyporuoasta. Hoitaja kävi kysymässä asiaa eläinlääkäriltä, joka käski vielä jatkaa ruoan antamista. Sanoin, etten niin aikonut tehdä, koska oireet olivat sen verran hankalia, eikä sellaisia  koskaan ennen ollut esiintynyt edes ruoan vaihtamisen yhteydessä. Että minusta se oli hyvinkin selvä merkki ruoan sopimattomuudesta. Siitä hoitaja hermostui ja hoki moneen kertaan, että minun on sitten tilattava kontrolliaika. Se tuntui olevan klinikan vastaus jokaiseen pulmaan: tilaa kontrolliaika! Ilmoitin, etten nyt sentään tuollaisesta syystä aio tulla kontrollikäynnille. Hoitaja hermostui tästä lisää, mutta kävi uudestaan eläinlääkärin luona, ja palasi kertomaan, että okei, eläinlääkäri sanoi, että voitte kokeilla jotain muuta hyporuokaa seuraavaksi. Seuraava hyporuoka olikin sopiva (kunnes myöhemmin lakkasi sopimasta), ja puistattaa ajatellakin, että tuosta olisi taas pitänyt heittää muutama satalappunen klinikalle turhan kontrollikäynnin takia. Kyllä se ruoka itsessään jo oli riittävän kallista.

Lopulta tuli sellainen helpompi jakso, jonka aikana meidän ei tarvinnut hetkeen ravata klinikalla. Kun oireet sitten taas alkoivat palailla, niin siirsin Draaman hoidon hetkeksi tutulle yleislääkärille, joka hoiti vaivaa varsin pätevästi. Lopulta häneltä kuitenkin alkoivat konstit loppua, ja ymmärsin meidän tarvitsevan lääkärin, joka olisi nimenomaan suolisto-ongelmiin perehtynyt.  Aloin siis selvittää, mille sisätautilääkärille seuraavaksi menisimme. 

Onneksi facesta löytyi kokemuksia lääkäreistä, ja niiden perusteella tein valintani. Ja mikä helpotus se oli, kun asiaan tuli ihan eri lailla järkeä, vaihtoehtoja ja kokonaisvaltaisuutta. Lääkitys meni ihan uusiksi. Pääsin koko ajan paremmin sisälle Draaman sairauteen, ja sain kysellä siitä lisää aina kun joku mietitytti. Oli joku, joka seurasi hoidon edistymistä ja koiran vointia säännöllisesti, mutta ei juoksuttanut meitä turhilla kontrollikäynneillä. Joku, joka osasi myös kuunnella ja joka välitti potilaistaan. 

Onneksi löysimme meille asiantuntevan luottolääkärin, joka hoiti Draamaa viimeiset reilut kolme vuotta, vähän yli puolet meidän yhteisestä taipaleesta. Tällaisessa haastavassa sairaudessa se on aivan ratkaisevan tärkeää. Draaman kohdalla onneksi jo ensimmäinen sisätautilääkäri osasi luovia sen läpi ensimmäisestä isommasta karikosta, mutta hän ei vain muuten ollut juuri meille se sopivin vaihtoehto loppuelämän lääkäriksi, ja etenkään se klinikka ei ollut meille sopiva. Monelle muulle voi hyvinkin olla.

Terveyshöpinöiksi meni taas tämä loppu, mutta terveys (tai sen puute...) on ollut niin keskeisessä asemassa meidän lauman elämässä jo pitkään, että paljon näitä tulee mietittyä vielä nytkin, kun suolistosairauden mörkö ei enää ole läsnä jokapäiväisessä arjessa. Ei se kuitenkaan jälkiä jättämättä ole poistunut.

Mennyttä ja nykyisyyttä

Joulu ja uusivuosikin sitten menivät jo. Jouluaatoksi tuli sopivasti pakkasta, aurinkoa ja hankikanto vesisateiden jälkeen, ja koirille joulun kohokohta olikin päästä pellolle kirmailemaan ja piehtaroimaan. 

Vinski ja joulupäivän piparkakkutalo

Aiemmin joulukuussa näytti siltä, että saadaan suorastaan satumainen joulu, kun lunta alkoi olla jo yli puoli metriä ja oli hyvin kaunista. Mutta niin vain jouluviikon vesisateet lässäyttivät kaiken. Inhoan talvessa juuri tätä sään sahaamista edestakaisin, ensin tulee lunta ja sitten vettä ja sitten pakkasta ja sitten sama uudestaan. Pahimmillaan talvikaudella on melkein koko ajan liukasta, lenkit ovat yhtä tuskaa ja noiden selkävaivaisten puolesta saa ihan oikeasti pelätä. 

Vinskin selkävaivaan liukkaus ja talviset olosuhteet vaikuttavat selkeästi. Sulan maan aikana öistä allepissailua on esiintynyt vain hyvin harvoin, on mennyt kuukausiakin ilman että tippaakaan on karannut, mutta talvikaudella pissailua esiintyy enemmän. Nytkin se joulun alla alkoi taas kuukausien tauon jälkeen. 

Vinski on aina vastannut hyvin huollossa käyntiin, pissailu on loppunut yleensä heti osteopaatilla tai kraniohoidossa käymisen jälkeen, myös laser on auttanut. Joskus vaikutus on ollut vain hetkellinen, joskus pitkäaikainen. Nyt Vinski kävi ennen joulua kraniohoidossa ja uudenvuoden jälkeen laserissa, eikä pissailu tällä kertaa kokonaan loppunut silti. Kunhan nyt pysyisi aisoissa, määrällisesti Vinski ei paljon ole nyt pissaillut.

Akupunktiota ajattelin kokeilla Vinskille seuraavaksi, ja täytyy varmaan myös kysellä peruutusaikaa meidän osteopaatille, kun meillä on varattuna hänelle seuraava aika vasta huhtikuulle. Peruutusaikaa ei varmaan ole helppo saada, koska osteopaatti on vähentänyt niin paljon töitään ja on aina muutenkin ollut hyvin kysytty. 

Vinski itse ei pissailusta kärsi, se ei sitä edes huomaa, eikä kipujakaan näytä olevan. Kovin on reipas, liikkuvainen, iloinen ja rento poika hän. Varuiksi Vinski sai kuurin Norocarpia, mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta mihinkään. Se on näköjään pienestä kiinni, että hermotus ottaa itseensä ja aiheuttaa pissan valumista, ja sekin, missä määrin ja miten pitkään se vastaa huoltoon.

Usein olen leikitellyt ajatuksella, että muuttaisin jonnekin sen verran pohjoisempaan, ettei sää sahaa talvella näin paljon, tai ehkä vieläkin mieluummin jonnekin tarpeeksi etelään, vaikkapa Välimerelle, missä ei lunta edes ole. Sen verran rajoittavaa ja tuskastuttavaa liukkaus on, ja maastotkin saattavat olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kulkukelvottomia. Hyvähän se on haaveita olla, toteutus on asia erikseen.

Jouluna tuli katseltua elokuvia ja ohjelmia, mm. Pelastuskoirat-sarjan jaksoja. Oli mielenkiintoista ja muistutti taas siitä, miten mahtavia koirat ovat. Pelastustoiminta on raskasta, monipuolista, kiehtovaa ja tärkeää. Harkitsin sitä itsekin välillä silloin, kun laumassa vielä oli aktiivisia pk-koiria, mutta on varmaan kaikille parempi, etten siihen ryhtynyt, koska saatan helposti eksyä pelkästään kauppakeskuksen sokkeloihin. 

Tuli myös taas elävästi mieleen kasvattini Jami, joka palautui minulle vajaan kolmen vuoden iässä omistajan elämänmuutoksen ja pitovaikeuksien takia uutta kotia etsimään. Sellainen löytyi, ja tässä kodissa Jamista tuli pelastuskoira, joka oli mukana etsimässä kadonneita ihmisiä ja lemmikkieläimiä, ja se myös löysi molempia. Se kävi myös muutamat pelastuskoirien MM-kisat. Aivan mahtava koira ja suuri persoona. Jamin pojasta tuli sittemmin rajakoira, ja ainakin yksi sen pennuista löysi tiensä isänsä tavoin pelastuskoiratoimintaan. 

Ilman kodinvaihtoa Jamin ominaisuudet olisivat menneet hukkaan, eikä se koskaan olisi myöskään saanut jälkeläisiä. Niin monesti asiat ovat kohtalon oikuista ja sattumasta kiinni. Teetin Jamille myös terveystutkimukset sen palauduttua minulle, ja sekin on hauska muisto. Kuvannut eläinlääkäri totesi, että harvoin näkee näin priimoja lonkkia, tätä kannattaisi lonkkien puolesta käyttää jalostukseen. Kennelliiton lausunnossa luki erikseen: Hienot lonkat! Joten kyllä A-lonkissakin on eroja. Jamin vanhemmilla oli myös lonkat luokkaa A1, ja kaikilla Jamin tutkituilla jälkeläisillä oli A-lonkat, joten omena ei pudonnut kauas puusta tässä tapauksessa. 

Koira toki on aina kokonaisuus, eikä se pärjätäkseen tarvitse juuri kaikkein priimoimpia lonkkia, mutta perimään ja terveyteen liittyviä asioita on mielenkiintoista pohtia. Eivät priimat lonkat Jamiakaan siinä vaiheessa auttaneet, kun sen kohtaloksi koitui täysin yllättäen sydänsairaus 9-vuotiaana. Se ehti olla uudessa kodissa kuusi vuotta, kuten Draamakin aikanaan, mutta se saavutti siinä ajassa paljon. 

Edelliset kaksi joulua meidän laumalta kuluivat muuttopuuhien parissa, kun muutot olivat molemmilla kerroilla heti välipäivinä, joten nyt saimme vihdoinkin rauhoittua kunnolla joulunviettoon, eikä tarvinnut elää muuttolaatikoiden keskellä työn touhussa. Ensimmäinen näistä muutoista oli sentään omasta päätöksestä tehty, mutta toinen ei. Ei kyllä olisi ollut se ensimmäinenkään, jos minulle olisi kerrottu kaikki faktat ajoissa. Emme ehtineet kunnolla edes muuttaa vielä, kun selvisi, ettei kyseiseen paikkaan ehkä voi jäädä vuodeksikaan. Myöhemmin olimme hetken siinä tiedossa, että voimme sittenkin jäädä niin pitkäksi aikaa kuin lystäämme. Mutta sitten kaikki taas keikahti päälaelleen ja selvisi, että vuoden loppuun mennessä on lähdettävä. 

En koskaan ilman erittäin painavaa syytä muuttaisi minnekään tietoisesti vain vuodeksi, en edes unelmieni asuntoon. Jos olisin tiennyt asian jo ennen muuttopäätöstä, niin olisin jäänyt rauhassa asumaan entiseen asuntoon, kunnes olisi löytynyt sellainen parempi asunto, jonne voi asettua pitkäaikaisesti. Olin syvästi huolissani erityisesti Draamasta, koska se oli oireillut edellisen muuttomme jälkeen niin pitkäkestoisesti ja ajoittain vaikeasti, ja joutui näin pian muuttamaan uudestaan. Suolistosairaan koiran kohdalla ei venettä olisi vara keikuttaa turhan takia.

Oma lukunsa oli se, että uuden asunnon etsimiseen jäi lopulta aivan liian vähän aikaa. Alkuajat etsin sinnikkäästi asuntoa, joka olisi maantasalla ja jossa olisi oma uloskäynti, kuten aiemmissakin asunnoissa, mutta lopulta oli pakko tinkiä tästä periaatteesta, koska en kadullekaan halunnut koirien kanssa joutua, ja tarjonta oli meidän kannalta huonoa. Yhtä rivitaloa peräti pääsin katsomaan meidän entiseen asuinkuntaan, mutta haistoin asunnossa jopa maskin läpi hyvin selkeästi tunkkaisen, pistävän hajun, joten ei siitä olisi meille kodiksi ollut. 

Maantasalle emme sitten tosiaan päässeet, vaan uuteen kämppään oli jyrkät 18 askelman portaat. Mutta hissi sentään oli, eikä muuttomatka ollut pitkä. Pihalta pääsi metsäpolkua pitkin hiekkatielle lenkille. Kunnollista metsää ei ihan vieressä ollut, mutta pikkuisia metsiä sentään. Lähipuistosta tuli pian koirien lempparipaikka, ja puiston ja metsän välissä virtasi ennestään tuttu joki.

Puistolenkillä pari viikkoa muuton jälkeen

Me oltais lähdössä lenkille, haloo!

Tällä kertaa osasin varautua Draaman stressireaktioon, ja se sai kaulaansa Adaptil-pannan hyvissä ajoin ennen muuttoa, suolistosairauden lääkitys pidettiin maksimaalisella teholla, rutiinit pidettiin niin täsmällisinä kuin muuton keskellä pystyi, ja kävimme myös ennen muuttoa lenkkeilemässä uuden kodin ympäristössä. Muutto sujuikin Draaman osalta edellistä paremmin, vaikka oireilua sitten viiveellä tulikin.

Pojat sen sijaan kehittivät rappukäytävästä itselleen ylitsepääsemättömän ongelman. Ne kulkivat kyllä uuteen asuntoon reippaasti sisään ensimmäisellä kerralla, mutta jo ensimmäinen uloslähtö oli ongelma. Kipi lähti tapansa mukaan ovesta iloisesti ja vauhdilla henkselit paukkuen, mutta vastassa olikin liukas käytävä, kun se aiemmissa asunnoissa oli tottunut pitävämpään maahan tassujen alla koko edeltävän elämänsä ajan. Kipi järkyttyi tästä niin, ettei olisi halunnut kulkea rapussa ollenkaan, ja tartutti epäluulonsa myös Vinskiin. Draama sen sijaan kulki käytävässä suvereenisti varmoin jaloin ja ihmetteli, että mikä tässä nyt pojilla maksaa, päivänselvässä jutussa.

En tarkkaan muista, miten lopulta sain pojat silloin alussa ulos ja takaisin sisään. Pahaksi onneksi hissiin päästäkseen oli kuljettava pitkästi käytävää pitkin. Sen muistan, että kävin heti ensimmäisenä päivänä ostamassa tosi pitkän käytävämaton, jonka laitoín aina ennen uloslähtöä käytävään ja houkuttelin pojat kulkemaan sitä pitkin. Koko matkalle matto ei yltänyt, ja uloslähdöt olivat yhä hankalia, kun pojat ensin epäröivät ovella ja sitten kulkivat kyyryssä seiniä pitkin naapureiden ovia kolistellen ja stoppeja tehden hissille ja hissiltä ulko-ovelle. Olin ihan epätoivoinen ja kettuuntunut, kun emme enää saaneet asua maantasalla. Kokeilin pojille myös jarrusukkia ja erilaisia aineita tassunpohjiin, mutta niistä ei apua ollut.

Aika ja kärsivällisyys auttoivat jonkin verran ensimmäisinä päivinä, mutta pyysin silti avuksi myös lähellä asuvan kouluaikaisen kaverin, joka on eläintenkouluttaja. Läheltä katsoen kun ei aina huomaa kaikkea. Hän tuli katsomaan meidän rapussa kulkemista, ja kertasimme toimintatapoja. Hän neuvoi meitä hengailemaan rapussa välillä ihan muuten vaan, ja hän myös huomasi, että minun kannattaisi hissistä poistuessa jäädä kaikessa rauhassa seisomaan ja odottamaan poikia ja luottaa siihen, että hissi kyllä odottaa eikä ihan heti kurista koiria ovensa väliin. Tämän jälkeen tilanne helpotti lisää ja heivasin maton lopullisesti.

Nykyään rapussa kulkeminen on niin luontevaa, ettei sitä edes juuri ajattele. Se kyllä vähän hirvittää, kun koko ajan pelotellaan sähkökatkoilla. Millä me sitten ulos ja takaisin kotiin pääsemme? Tai jos hissi on rikki tai remontissa? Ei myöskään ole mikään kiva ajatus jäädä jumiin hissiin sähkökatkon yllättäessä... 

Etenkään Vinski ei saisi osteopaatinkaan mielestä enää kulkea portaissa juuri ollenkaan, eikä se kyllä suostukaan. Kokeilin portaita molemmilla pojilla, ja Kipi kyllä meni ne, koheltamista vain piti vähän hillitä. Vinski ei suostunut yrittämään alaspäin menemistä ollenkaan, se heittäytyi kauhuissaan lattialle ja teki kertakaikkisen stopin. Ylös se suostui menemään pari askelta, ei sen enempää. Olemme kokeilleet myöhemmin muutaman kerran uudestaan, mutta tulos on aina sama. Vinskin tuntien tiedän, että olisi tosi pitkällinen prosessi saada tilanne paremmaksi. En enää edes yritä, kun ei tuo portaissa kulkeminen muutenkaan suotavaa sille ole. Hätätilanteita ajatellen se vain olisi tarpeellinen taito, mutta nyt jää ainoaksi keinoksi ottaa kauhusta jäykkä 22 kg painava koira jollain ilveellä kainaloon, jos pakkotilanne tulee, ja ulkoiluttaa pojat sitten erikseen. Erilaisissa ulkoportaissahan Vinski on koko ikänsä kulkenut hyvin, se menee ne halutessaan vaikka takaperin, epäluulo kohdistuu nyt nimenomaan näihin rappukäytävän portaisiin.

Se riepoo kyllä vähän vieläkin, ettei sitä maantasan kämppää löytynyt, olisi niin paljon helpompaa koirien kanssa, kun voisi astua omasta ovesta suoraan ulos. Muuten ei itseäni niin kauheasti enää hetkauta asua vaihteeksi näin, eikä omasta puolesta edes haittaisi, vaikkei hissi toimisi, kun muutenkin käytän mieluummin portaita kulkiessani ilman koiria. Mutta kun ne koiratkin on ulos saatava monta kertaa päivässä.

Olemme solahtaneet näihin kuvioihin noin muuten ihan hyvin, vaikka pojat ovat syntyneet maalla ja eläneet siellä sen jälkeen minunkin kanssani pitkään. Draamakin sopeutui hienosti uusiin kuvioihin, ei sen stressireaktio näissä tilanteissa näkynyt päällepäin muuten kuin lisääntyneinä sairauden oireina. Sen päätin muuton jälkeen, että ihan heti emme pois lähde, vaikkei asunto ihanteellinen ollutkaan. Etenkään vuodenvaihteessa en aikonut vähään aikaan, jos enää koskaan, muuttaa. Draamalle eritoten en muutenkaan halunnut taas kerran uutta muuttoa, mutta tämä sitten jäi muutenkin sen viimeiseksi kodiksi.

Alla olevissa kuvissa on Draama viime maalis- ja huhtikuussa. Ne lumet jäivät sen viimeisiksi.

Selvisin Draaman syntymäpäivästä joulukuussa suhteellisen hyvin, vaikka haikeita mietteitä olikin pitkin päivää. Pahin paikka oli se, kun some muistutti sen menneistä syntymäpäivistä ja siitä, että sen kaikki sisarukset saivat yhä omaa synttäriään juhlia. Sisaruksille tietenkin toivon kaikkea hyvää ja pitkää ikää, mutta pahaltahan se tuntuu, kun Draama ainoana puuttuu siitä joukosta. Some on usein muutenkin niin monella tapaa vähän paha paikka. 

Olin myös hommannut meille syntymäpäiväksi ylimääräistä ohjelmaa, joka sai ajatukset osittain muualle. Seikkailimme Helsingin keskustassa, ja Vinski kävi siellä rokotuksilla Draaman luottolääkärillä, ja kotiin ajelimmekin sitten hirmuisessa lumimyräkässä hissuksiin (no sitä myräkkää en kyllä ollut tilannut, ihan pyytämättä tuli). Liian pian Draaman poismenon jälkeen en olisi helposti pystynyt sen omalle lääkärille menemään, koska lopetusmuistojen käsittelykin oli silloin niin alkutekijöissään vielä. Nyt sinne oli jo luontevaa mennä, ja Kipi oli siellä jo aiemmin syksyllä käynyt myös. 

Ajatuksissa Draama yhä on joka päivä monta kertaa, mutta suru ei enää viillä ihan niin syvältä kuin alussa. Takapakkia voi aina tulla, sen tiedostan. Lähes puoli vuotta Jipon poismenon jälkeen huomaan kirjoittaneeni blogiin, että toisinaan surua ja kaipausta on enemmän kuin eilen oli. Ja kyllä vuosia sitten poismenneitäkin yhä ajattelee kaipauksella, mutta ne eivät pyöri mielessä koko aikaa samalla tapaa kuin hiljattain poismenneet. Jokaisen poismenon jälkeen on ollut oma prosessinsa työstää asiaa. Surutyön lisäksi on joutunut keräämään palapelin palasia uudestaan kokoon, vaikka osa paloista puuttuu, ja arki on muuttunut pysyvästi. Silloin on vain toivonut, että kunpa kukaan muu ei liian pian lähtisi, on se sen verran raskas prosessi aina ja elämä mullistuu joka kerta.

Me ihmiset käsittelemme asioita eri tavalla, ja jotkut eivät esimerkiksi pysty katsomaan edesmenneen lemmikin kuvia pitkään aikaan. Minä sen sijaan melkein vimmaisesti kaivoin kuvia Draamasta joka paikasta pian sen poismenon jälkeen, myös rikkinäisen vanhan läppärin uumenista ja vanhoilta muistikorteilta. Ensimmäiset viikot myös juoksentelin pitkin maita ja mantuja, kun en halunnut olla kotona pitkiä aikoja kerrallaan. Kuuntelin usein tilanteeseen sopivaa surumielistä musiikkia ja luin yhä uudestaan erään sähköpostin ja siinä olevan runon. Sitten jossain vaiheessa aloin taas viihtyä kotona ja nuo muutkin asiat vähän hiipuivat vähitellen. Mutta yhä jos kuulen samantyyppistä musiikkia tai jos joskus luen kyseisen sähköpostin runoineen, niin se menee tunteisiin. Tulee varmaan aina menemään.

Luulen, että Draaman syntymäpäivä tulee olemaan vähän haikea niin pitkään, kun se ikävuosiensa perusteella voisi olla elossa. Jipon syntymästä tuli huhtikuussa kuluneeksi 20 vuotta, enkä heti sinä päivänä edes muistanut, että on sen syntymäpäivä. Mutta siis 20 vuotta, miten voi olla! Aika kuluu hurjan nopeasti, ei pysy edes perässä.

Jipon kuoltua surin sitäkin, että se lähti paljon nuorempana kuin aiemmat bordercollieni. Draama sitten lähti vielä paljon sitä nuorempana. Molemmat olivat suurella sydämellä ja intohimolla työtä tekeviä koiria, ja niiden olemuksessa oli jotain samaa, vaikka muuten ne olivat luonteeltaan aika erilaisia. Molempien lähtö oli kova paikka, mutta lähdön jälkeinen elämäntilanne oli kovin erilainen. Jipon kuollessa Kipi oli vasta puolivuotias, Vinski neljä ja Snoopy kymmenen. Touhua ja tulevaisuuden näkymiä riitti. Draaman lähdettyä laumaan ei jäänyt yhtään nuorta eikä harrastavaa koiraa, vain valtava aukko ja tylsät tulevaisuudennäkymät.

Otin hiljattain vihdoinkin Draaman valjaat kokeiluun Kipille, eikä se vastoin oletuksiani vetänyt niissä yhtään niin paljon kuin pelkäsin, joten se saa nyt välillä käyttää niitä. Oma mieli yritti tässä laittaa vähän hanttiin. Valjaat näyttivät jotenkin vääriltä Kipin yllä, kun Draama ehti käyttää niitä monta vuotta, ne kuuluvat yhteen nimenomaan Draaman kanssa. Mutta ei hyviä valjaita viitsi loputtomiin naulassakaan ilman käyttöä roikottaa. Vaatteiden käyttämisessä on vähän sama, että Draamalla eniten käytössä olleet vaatteet näyttävät vääriltä poikien päällä, mutta eivät niin selvästi kuin valjaat, jotka olivat sataprosenttisesti vain ja ainoastaan Draaman.

Joskus on käynyt mielessä joku asia, jonka olisin halunnut Draaman kanssa toteuttaa sen eläessä. Aika harvoin onneksi, koska turhaahan se on, eikä meiltä jäänyt mitään oleellista tekemättä. Mutta mietin, miten kiva olisi ollut käyttää Draama vaikkapa smartDOG-testissä, se olisi ollut myös sille itselleen tosi mieleinen, toisin kuin sen ennen minulle tuloa käymä luonnetesti, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut odottamani kaltainen. Uskon, että esim. ongelmanratkaisukyky olisi Draamalla ollut hyvä.

Uskon myös tuntevani koirani aika hyvin, vaikka jotain uutta voisi tuollaisesta testistä oppiakin. Vinskin osalta luulen, että sen tunnollisuus eli halu välttää virheitä tulisi testissä erittäin hyvin esille. Vinskihän vaikuttaa joskus jopa vähän tyhmältä, mutta ei se oikeasti niin tyhmä ole, se haluaa välttää virheiden tekemistä, vaikkei sitä koskaan ole niistä edes rangaistu. Se takertuu mielellään valmiisiin tuttuihin kaavoihin, vaikka sitä ohjeistettaisiin tekemään toisin. Ja sitten se tekee niitä virheitä juuri siksi, että yrittää välttää niitä, tai se saattaa jättää tekemättä jonkun asian kokonaan. Nämä koirien persoonallisuuteen ja kognitioon liittyvät asiat ovat mielenkiintoisia, ja on kiehtovaa, miten tieto niistä koko ajan lisääntyy. Tästä aiheesta oli juuri artikkelikin.

Syksyn aikana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni häätämään Giardiaa. Pojilla alkoi loppukesästä välillä olla löysyyttä, ja mietin, että Draama taisi jättää niille perinnöksi suolistovaivat. Osasin kyllä pian epäillä nimenomaan Giardiaa. Kun oireet aina muutaman hyvän päivän jälkeen uusivat, niin oli aika tehdä asialle jotain. Olisin voinut muuten yksinkertaisesti antaa pojille Axilur-kuurit ilman mitään lääkärikäyntiä, mutta Kipi sai nuorena Axilurista ikävän reaktion, kuolasi hulluna tuntikausia ja ripuloi, joten se ei tullut kyseeseen. Se oli siis vietävä lääkäriin, että se saisi antibioottikuurin mahdollista häätöä varten.

Päätin kiikuttaa Kipin Draaman lääkärille, jotta saisin samalla varmuuden siitä, oliko suolistossa mitään epäilyttävää. Otin kolmen päivän ulostenäytteen  mukaan, ja se lähetettiin laboratorioon. Suolisto ei tuntunut yhtään huolestuttavalta, vaikkei täysin moitteettomaltakaan, verikokeissa oli kaikki kunnossa. Labratulokset varmistivat Giardia-tartunnan, matoja ei todettu.

Draamaltahan tutkittiin uloste muutamaan kertaan vuosien mittaan, eikä sillä koskaan todettu matoja tai Giardiaa. Näin ollen sitä ei myöskään tarvinnut madottaa, mikä oli suoliston kannalta hyvä juttu. En madottanut poikiakaan enää viime vuosina, koska oletin, ettei niilläkään sitten todennäköisesti ole matoja. 

Oireetonta Giardiaakaan ei nykysuositusten mukaan tarvitse häätää, ja terveellä koiralla saattaa oma immuunipuolustus hoidella tartunnan. Koska pojat kuitenkin oireilivat säännöllisesti, niin niiden kohdalla häätö tehtiin. Kipi sai viikon kuurin Trikozolia, Vinski viisi päivää Axiluria. Somehan on täynnä pelottelua, että Giardian häätöön tarvitaan vähintään kymmenen päivää Axiluria eikä viisi päivää missään nimessä riitä. Päätin kuitenkin noudattaa eläinlääkärin ohjetta, tuskin hän sitä antaisi, jos se ei kellekään koskaan tepsisi. 

Häädön alussa ja lopussa koirat piti pestä desinfioivalla shampoolla. Kämpän siivosin, koirien pedit, hihnat ja pannat pesin. Kloriitilla en viitsinyt läträtä kuin ihan vähän eteisen ja kylppärin likaisimmissa nurkissa, sen haju käy henkeen liikaa. Jotkut pesevät kloriitilla koko kämpän, mutta ei vaan pysty. Ei Giardia muutenkaan kuiville lattiapinnoille ihan taloksi asetu.

Kuurin jälkeen ei kummallakaan enää ripulia ollut, jee! Reilun kuukauden päästä Vinskille sitten kerran löysyyttä tuli kahtena peräkkäisenä päivänä, ja rokotuskäynnillä sen uloste varuiksi tutkittiin, Giardiaa ei todettu. Eikä löysyyttä ole enää sen jälkeen ollut uudestaan, joten sen osalta näyttää viiden päivän Axilur todella tepsineen, ja Kipille puolestaan viikko Trikozolia. Ympäristöstä tuon riesan silti voi uudestaan saada myöhemmin, paskan määrä joka paikassa on vakio eli suuri.

Vinski tosiaan kävi rokotuksilla, turhan pitkä aika olikin edellisistä kulunut, mutta en niin pitänyt kiirettä, koska moneen kertaan rokotetulla vanhemmalla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita vaikka loppuiäksi. No tutkimattahan sitä ei silti voi varmasti tietää, ja rokotutin nyt vielä Vinskin, vaikkei hyödystä varmuutta olekaan, kun ei voi edes tietää, miten se selviää talven yli. Mutta eipä tuosta rokottamisesta nyt kauheasti haittaakaan ole kuin harvoissa tapauksissa. Ja eläinlääkärikin totesi, että se on hyvä siksikin, kun nykyään tuodaan niin paljon koiria ulkomailta. Selän lisäksi ei Vinskillä isompia ongelmia toistaiseksi ole, muutama harmittoman oloinen patti ja silmäluomessa pieni Meibomin rauhaskasvain, joiden tilannetta seurataan, ne ovat olleet jo pitkään. 

Uudenvuodenaattona oli kammottava, alla olevan kuvan mukainen lenkkeilykeli. Tuon pahimman jään kohdalta emme kyllä kävelleet vaan väistelimme aina pahimmat kohdat miten milloinkin. Näinä aikoina saa päivä ja lenkki kerrallaan katsoa, missä milloinkin voi kulkea. Silti sitä ei voi estää, että joskus koirilla jalat lipsuvat, ja tapaninpäivänä Vinski meni suojatiellä melkein nokalleen.

Nyt loppiaisena on ollut paukkupakkanen, mutta ensi viikolle luvataan taas lisää lunta, räntää, vesisadetta ja plussakelejä, joopa joo. Onneksi on nosework, sitä voi treenata kotona, jos lenkkeily menee mahdottomaksi. Ollaan me sitä treenattukin, vaikkei vielä ole tarvinnut mihinkään viiden minuutin lenkkeihin tyytyä.

Loppiaislenkin varrelta