Hallikausi päättyy, talvi jatkuu

Viime viikon perjantaina oltiin taas hallissa, vaikkei ollut edes meidän treenivuoro. Mutta olipas kiva, kun saatiin ylimäääräinen vuoro. Ja oli hyvin tilaa ja rauhaa treenata, kun oli vain yksi treenaaja meidän lisäksi.

Tunnari oli tietenkin meidän treenilistalla. Aika hyvällä mielentilalla Draama teki ja löysi omat hyvin. Ote oli hyvä, ja niin se on ollut keittiötreeneissäkin. Saaliillakin pystyy palkkaamaan, kunhan mielentila on liikkeen alussa oikea. Vähän vähemmän voisi joskus etsimisvaiheessa ottaa kontaktia vääriin kapuloihin, ei se nyt suorastaan nostele niitä, mutta tuuppii ja melkein ottaa suuhun joskus.

Kiertonoudon saimme tehdä ylellisesti liikkuroituna. Heti ei liike onnistunut, kun Draama lähti tötsän sijasta esteille. Loppuosa onnistui hyvin, mutta nyt täytyy kyllä ottaa kuuri pelkkää tötsälle menemistä esteiden välistä. Pitää etsiä siihenkin vielä parempaa mielentilaa, että Draama oikeasti malttaa kuunnella, eikä vain lukittaudu esteisiin.

Seuraaminen on mennyt eteenpäin niistä karmeimmista hetkistä. Pari kertaa Draama meinasi vähän lähteä keulimaan ja kiihtymään, mutta pysähdyin heti ja päästin jatkamaan liikettä vasta paremmassa mielentilassa.

Tyhjään lähetystä otimme myös. Hyvinhän Draama alkaa olla hajulla siitä, mistä liikkeessä on kyse, mutta paljon hienosäätöä tarvitaan vielä. Ongelmia on juuri niissä jutuissa, joissa saattoi arvatakin olevan. Joskus Draama kaartaa lopussa jos siellä ei ole tragettia, toisinaan se ennakoi ja stoppaa ennen vihjettä. Apuna liikkeen opettamisessa olen käyttänyt targettia maassa, vaikka vähän epäröin sen järkevyyttä, kun olin kuullut joidenkin suosittelevan ennemmin jotain ylempänä olevaa telinettä tai seinään kohdentamista. Mutta tällä mennään nyt, ainahan treenitapaa voi myöhemmin vaihtaa, kun on ensin epätoivoisesti yrittänyt korjata liikettä tällä tyylillä ;)

Teimme me noiden lisäksi muutakin, täytyyhän tuo halli aina hyödyntää kunnolla, kun muuten saa tyytyä talvella keittiötreeniin. Hirmu kiva treeni, Draaman mielentilakin oli enimmäkseen hallittu. Tiedän kyllä senkin, mistä ne epätoivoisen ylivireiset ja virheitä täynnä olleet treenit johtuivat. Sairastelun aikana treenit eivät olleet kovin mietittyjä, kunhan käytiin jotain tekemässä, kun kerran hallivuoro oli olemassa ja Draama kuitenkin välillä kaipasi tekemistä. Kun tilanne sitten muuttui parempaan ja aloimme taas treenata enemmän isoja kokonaisuuksia, niin meiltä molemmilta lähti mopo keulimaan.

Muistutin kyllä itselleni ennen treenejä, että mielentilaan pitää myös kiinnittää huomiota, mutten kuitenkaan malttanut viedä asiaa ihan mietitysti loppuun asti, ja annoin Draaman keulia. Oli vaan niin siistiä päästä taas enemmän miettimään liikekokonaisuuksia ja pistellä menemään terveemmän koiran kanssa, etten huomannut kaikkia pieniä yksityiskohtia. En sitä, että olisi pitänyt tarkkailla mielentilaa huolellisemmin ja odottaa tasaantumista muutama ratkaiseva sekunti pitempään ennen jotain liikettä. Enkä sitä, että ennen mitään liiketreenejä olisi kannattanut tehdä pari valmistelevaa harjoitusta. Tai jollain tasolla kyllä tajusinkin kaiken tämän, mutten halunnut päästää tietoa aivan perille asti. Iski vauhtisokeus, kunnes sitten oli jo pakko havahtua siihen, että nyt ollaan kyllä ihan väärällä ladulla. Ainakin koiraharrastus pitää nöyränä, kun aina törmää kaikenlaisiin haasteisiin ja saa itsensä aina välillä kiinni hölmöistä jutuista!

Tänään pääsemme taas halliin, tällä kertaa ihan omalla vuorollamme. Se onkin sitten viimeinen kerta tällä kaudella. Niin tylsää, eihän tuolla ulkonakaan pysty vielä aikoihin treenaamaan, kun talvi vain pitää otteessaan, eikä kentille ole menemistä. Tämä talvi on niin nähty jo, saisi jo kevät tulla! Lenkkeilykin on niin rajallista. Pellolle pääsee, mutta muuten on aika pienet ympyrät, kun lenkkireiteillä menee ladut, metsässä uppoaa hankeen ja lähitiet ovat liukkaita. Polunpätkiä sitten tallaamme edestakaisin, mutta nekin ovat muhkuraisia ja osin liukkaita. On kylmä ja lunta tulee aina vaan lisää, koiria pitää yhä välillä pukea. Lämpötilan takia ei aina tarvitsisi, mutta tuuli on ollut niin kylmä, että selkävaivainen trio on muutaman kerran tällä viikolla aika herkästi saanut palttoota ylleen.

Valon määrän lisääntymisellä on aktivoiva vaikutus, se suorastaan kutsuu ulos tekemään kaikenlaista. Onkin tosi turhauttavaa, kun ei pääse vielä ties miten pitkään aikaan normaaleille lenkkireiteille tai kentälle treenaamaan, vaikka reilun kuukauden päästä on jo vappu! Toivottavasti edes kesästä tulee tänä vuonna vähäluminen ;)

Eliminaatiodieetin altistusvaiheessa on nyt edetty jo kolmannen ruoka-aineen kokeilemiseen. Tällä kertaa kokeiluun valikoitui silakka. Kalkkunasta ei ainakaan mitään sellaista oireilua tullut, ettenkö uskaltaisi sitä uudestaankin antaa. Parina päivänä oli jotain pientä epämääräistä ohimennen, mutten tiedä, oliko sillä mitään yhteyttä kalkkunaan.

Ja koska ehdimme olla ennätyspitkän ajan, reilun kuukauden, näkemättä eläinlääkäriä, niin toki se asia piti korjata. Vaihteeksi sentään lääkärille meni joku muu kuin Draama, onhan sekin jotain. Viime lauantaina kun kävelimme lenkillä ohi kohdasta, johon kaikki koirat olivat aiemmin pissanneet, niin huomasin siellä pissan seassa verta. Se aiheuttikin sitten melkoista päänvaivaa. Kuka koirista oli syyllinen? Vai oliko siitä mennyt ohi joku vieras koira meidän jälkeen ja pissannut samaan kohtaan? Usein tuosta ei muita kulje, mutta mahdollista sekin olisi.

Kyttäsin sitten huolella kaikki koirien pissat siitä lähtien, mutta kukaan ei pissannut verta tai oireillut muutenkaan. Arvelin jo, että joutuisin varmuuden vuoksi tutkituttamaan kaikkien pissanäytteet saadakseni syyllisen selville. Kunnes sitten sunnuntaina iltapäivällä käännyin katsomaan kohtaa, johon Kipi oli juuri nostanut jalkaa, ja siinä oli verta. Epäilin, että eturauhanen se varmaan vaivasi ja tilasin maanantaina ajan eläinlääkärille.

Yritin metsästää Kipiltä pissanäytettä klinikan pihalla, mutta Kipi lopetti heti pissaamisen, kun sain astian mahan alle. Ihan niin kuin ennenkin. Kävin sisällä kysymässä, josko näytteen voisi punktoida suoraan rakosta, mutta eläinlääkäri päätti mieluummin tulla avuksi näytteen metsästämiseen. Kipi ilahtui tästä kovasti ja yritti loikata antamaan lääkärille muutaman halin ja pusun. Talutin sen puun viereen siinä toivossa, että se pissaisi siihen, mutta se istui siinä kuin tatti ja katseli meitä hieman mietteliäänä, yrittäen ymmärtää mitä oikein oli meneillään. Ainakaan se ei aikonut itse osallistua mihinkään epäilyttävään. Huomasin sitten lumipenkassa kohdan, jonne joku oli jo pissannut ja vein Kipin sinne. Pakkohan sen oli jättää siihen oma puumerkkinsä, ja lääkäri sai napattua näytteen kauhaan.

Pissanäytteestä löytyi hieman proteiinia ja ph oli emäksinen, mutta muuten näyte oli puhdas, ei merkkiä verestäkään. Eturauhanen oli normaali. Lämpö oli 39, eli ei nyt varsinaisesti kuumeen puolella. Ja sen verran Kipi siinä hössötti, että sekin on saattanut lämpöä nostaa.

Oletuksena kuitenkin oli virtsatietulehdus, ja Kipi sai antibioottikuurin. Olin hämmästynyt, kun eturauhasessa ei ollutkaan mitään, eikä pissanäytteessäkään juuri mitään. Toivottavasti ei ole turha kuuri. Olisin mielelläni vielä antanut viljellä pissan, mutta eläinlääkäri ei pitänyt sitä tarpeellisena. Verta ei ole pissassa enää näkynyt. Jäin pohtimaan sitäkin, että oliko se sunnuntaina näkemäni veri sitten kuitenkaan Kipistä lähtöisin. En katsonut pissaamiskohtaa ennen kuin Kipi nosti siihen koipeaan, joten en voi olla aivan varma, oliko veri siinä jo valmiiksi jonkun vieraan koiran jäljiltä. Todennäköistä on, että syyllinen oli nimenomaan Kipi, mutta aivan satavarma ei kyllä voi olla. Mystinen juttu. Miksi sen pissassa viikonloppuna oli verta, kun näyte maanantaina oli niin puhdas ja eturauhanenkin oli normaali? Jännästi käyttäytyvä tulehdus.

Se oli sitten kuudes eläinlääkärikäynti tänä vuonna. Jos vuosi jatkuu tämänkin jälkeen samaa rataa, niin minut saa kärrätä hullujenhuoneelle. Tuli taas tämänkin oudon episodin aikana mieleen se, miten ihanaa on ihan vaan se, että koirat ovat edes suurin piirtein terveinä eivätkä tarvitse lääkäriä. Mutta sellainen tilanne harvoin on pysyvä, sen voi milloin vain menettää. Koskaan ei minulla ole ollut koiraa, joka kävisi lääkärissä vain rokotuksilla, mutta joidenkin terveydentilaan olen kyllä kokonaisuutena ollut tyytyväinen. Koirien terveydestä noin yleisesti ottaen minulla on aika surullinen kuva nykyään. Tuttavapiirissäkin on pelkästään parin viime vuoden sisällä ollut useita nuorten koirien vakavia sairastumisia, joista muutama on johtanut kuolemaan. Siihen päälle vielä kaikki muut vaivat. Elämä on niin kovin haurasta ja arvaamatonta välillä.

Pojat

Kipi ja Draama ovat kyllä niin mainio parivaljakko, ja on ilo nähdä, miten hyvin ne sopivat yhteen. Niillä on muutamia samanlaisia käytösmalleja eri tilanteissa, sellaisia hauskoja pikku juttuja, ja joskus isompiakin. Onhan niillä eroavaisuuksiakin, mutta ihan selvästi ne ovat perineet yhteisiltä sukulaisilta samoja geenejä :)

Pellolla parivaljakko pitää aina mielellään pienen leikkituokion, ja melko lentäväistä on meno välillä ollut. Draama näytti yhdessä kuvassa ihan kengurulta, ja Kipillä ei useinkaan pysy jalat maassa.

Alussa oli mielentila

Draaman kanssa saatiin onnistuneesti päätökseen eliminaatiodieetin ensimmäinen altistusvaihe. Ensimmäisenä kokeiltiin kananmunan sopivuus, ja hyvinhän tuo näytti sopivan. Nyt ollaan jo hyvää vauhtia kokeilemassa kalkkunaa. Vähän pelottaa kokeilla näitä ennestään tuttuja ruokia, koska joku tai jotkut niistä todennäköisesti aiheuttavat oireita. Tuntuisi turvallisemmalta kokeilla sellaisia ruokia, joita Draama ei ole ennen saanut joko ollenkaan tai ei juuri ollenkaan. Mutta olisi ongelmallista koostaa ruokavalio sellaisten ruokien varaan, koska niiden saatavuuteen ei voi luottaa ja hintakin on usein liian korkea. Että mitäpä sitä edes tekisi tiedolla, että koira voi kyllä syödä kengurua ja strutsia, jos niitä ei pysty järkevästi hankkimaan. Peuraa haluaisin joka tapauksessa kokeilla, mutta ei sitäkään tällä hetkellä mistään näytä saavan. Hevonenkin on ongelmallinen, Kennelrehulta se on aina loppu ja eläinkaupassa hävyttömän kallista. Joten pakkohan se on uskaltaa kokeilla kaikki ennestään tutut ruoat läpi, koska niitä nyt vaan on käytännöllisempää ja järkevämpää syöttää myös jatkossa.

Se vaan nyppii tässä ruokaruljanssissa, ettei kaikkea millään ehdi tai voi kokeilla. Siinä sitten onkin miettimistä, että voiko edes joskus tulevaisuudessa antaa Draamalle vaikka jonkun satunnaisen palan banaania. Ja entä kun kevät tästä etenee ja Draama varmaankin alkaa taas maistella kaikenlaista vihreää ulkona. Papanoiden suhteen jo vähän nostin kädet pystyyn. Meidän kulmilla liikkuu paljon rusakkoja, ja papanoita alkaa nyt olla sydäntalvea runsaammin tarjolla, enkä ilman kuonokopan käyttöä pysty sataprosenttisesti niiden syömistä estämään. Draama on niistä hyvin, hyvin kiinnostunut. Ehkä ne nyt sentään eivät ole todennäköisiä oireiden aiheuttajia, ja lasipurkkiin ei tuota koiraa nyt vaan voi laittaa. Kuonokopan käyttöön voisi tilanteen vaatiessa totuttaa, mutta toivottavasti pärjättäisiin ilman.

Parit hallitreenit ollaan taas käyty sitten viime päivityksen. Ensimmäisissä ohjaaja lähinnä löi päätä seinään, kun erehtyi vaihteeksi kokeilemaan tunnaria. Ja sehän ei sitten sujunut. Ei niin kuin alkuunkaan. Vaikka ollaan sitä hartaasti keittiössä treenattu, eikä Draama ole siellä enää vääriä minulle asti tuonut kuin ani harvoin, suussa on kyllä saattanut niitä käyttää etsimisvaiheessa. Nyt se sitten toi kaksi kertaa väärän ihan perille asti. Ja otekin oli hirveän ruma. Huokailin siinä sitten, että miten tämä on edes mahdollista, ettei homma ikinä edisty, vaikka ollaan taottu liikkeen eri osa-alueita kaaliin jo niin pitkään. Ja seuraaminenkin oli viime aikoina hajonnut ihan käsiin ja oli ihan luokatonta. Että huoh vaan.

No kyllähän minä sen perimmäisen syyn tajusin, vaikka olin siihen mielestäni yrittänyt vaikuttaa. Mielentila on usein väärä, ja hallissa tämä vielä korostuu, kun Draama on siellä herkästi vieläkin ylivireisempi. Vauhtiliikkeet saattavat vielä onnistuakin ihan hyvin, mutta sitten mopo karkaa käsistä juuri seuraamisessa ja tunnarissa ihan täysin. Seuratessa tulee poikittamista, edistämistä ja puskemista ja ajoittain näpsimistäkin. Tunnarille sitten lähdetään takki auki ja henkselit paukkuen, eikä siinä sitten pysty rauhassa keskittymään haistelemiseen tai hyvään otteeseen.

Olen kyllä kiinnittänyt mielentilaan huomiota, enkä ole päästänyt Draamaa aloittamaan mitään liikettä näkyvästi kiihtyneessä mielentilassa. Olen myös keskeyttänyt esim. seuruun heti, jos liiallista kiihtymistä on näkynyt. Mutta se vaan ei vielä riittänyt.

Tämän katastrofitreenin jälkeen sitten kokeilin tunnaria kotona. Toimin muuten samalla tavalla kuin yleensäkin, mutta annoin Draaman odottaa vähän kauemmin ennen kapuloille lähettämistä. Ja oikeasti olin ällistynyt siitä erosta, mikä liikkeessä oli. Draama keskittyi hyvin, haisteli kunnolla, otti oman ja toi sen kauniilla otteella. Ja niin vaikeaa kuin kokonaisuus on ollut saada onnistumaan, yleensä on vähintäänkin ote ollut huolimaton, tai sitten Draama on törmännyt kapuloille niin, että ne ovat lentäneet mihin sattuu.

Ennen kapuloille lähettämistä olen odottanut, että Draama vaikuttaa rauhalliselta ja keskittyneeltä. Joskus olen pyytänyt siltä käsikosketusta tai ottanut pari askelta seuruuta, syöttänyt ehkä pari namiakin, että saisi sen ajatusta pois kapuloista. Kapuloille on saanut lähteä, kun on ensin luopunut niistä ja pitää hyvin kontaktia. Nyt vain yksinkertaisesti vaadin vielä pidempää kontaktia ja rauhoittumista ennen lähetystä. Ja se tepsi, mutta ei asia niin yksinkertainen silti ole. Joka kerta en onnistu poimimaan juuri sitä parasta hetkeä kapuloille lähettämiseen, mutta tilanne on kuitenkin parempi.

Kaikenlaisia kikkoja olemme ehtineet kokeilla. Esimerkiksi seinää hidasteena, mutta sillä ei ollut yhtään mitään vaikutusta asiaan. Viime syksynä Juha Korrin koulutuksessa otin aiheeksi juuri huonon otteen tunnarikapulasta, ja Juha neuvoi treenaamaan sitä saalisjännitteen kautta. Teimme sitten niin, että Draaman tuodessa kapulaa juoksin karkuun ja heitin lennosta patukan eteeni palkaksi. Draaman kanssa tärkeää oli myös saada sen ajatus enemmän palkkaan kuin noudettavaan esineeseen, koska kapulan pitäisi olla vain väline saada palkka.

Kyllähän saalisjännitteellä saa rakennettua hyvän noutoliikkeen, mutta itse jäin pohtimaan sen toimivuutta nimenomaan tunnariin ainakaan meidän taopauksessa. Se kun on muutakin kuin noutoliike, eikä Draama mene tunnareille oikeassa tunnetilassa, jos sillä on vain patukan tai narupallon kuva päässä. Itse palautuksiin toki apua voi tullakin, mutta liikkeen alkuun tai kokonaisuuteen tapa ei ollut toimiva. En sitten halunnut vahvistaa Draaman mielikuvaa edes liikkeen loppuosasta tähän suuntaan, ja parin kokeilun jälkeen luovuin treenitavasta tunnarin suhteen, noudoissa muuten olemme sitä käyttäneet jo aiemminkin. Ja kuten nyt olen huomannut, niin ote tunnarikapulasta on automaattisesti hyvä, kun mielentila on heti liikkeen alussa oikea.

Melkein jo huvittaakin miettiä, miten turhaan olen hinkannut niitä eri osa-alueita ja ihmetellyt hidasta edistymistä, kun kyse ei ole ollut niinkään osaamattomuudesta, vaan väärästä mielentilasta. Tai huomasinhan minä toki sen, että kierroksia on usein ihan liikaa, mutten löytänyt tasapainoa asian suhteen. Joskus kun lähtötilanne näytti ihan hyvältä, niin lopputulos oli silti huono. Ja tulee vielä monet kerrat varmasti olemaan, koska homma on niin pienestä kiinni, raja sopivan ja ylivireisen mielentilan välillä on kovin hienovarainen. Mutta oli tärkeä oivallus huomata, että vieläkin hitaammalla ja rauhallisemmalla lähestymistavalla asiaan voi vaikuttaa.

Draamassa on jotain samaa kuin Jipossa oli, se on samalla tavalla erittäin motivoitunut, pitkäjänteinen ja intensiivinen työskentelijä. Se niillä on erona, että Jippo osasi säädellä virettään hyvin, Draamalla taas herkästi menee vähän överiksi. Jipon kanssa myös hitsauduimme yhteen jo sen pentuaikana, kun taas Draaman historiassa on minulle tuntemattomia aukkoja. Jipon työskentely oli omaa luokkaansa, mutta sille olisi kyllä saanut rakennettua vieläkin voimakkaamman ja näyttävämmän tottiksen. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi vahvistaa tällaisia asioita, koska halusin sen työskentelevän sillä alueella, joka on itselleni vielä mukava ja miellyttävä hallita, ja käsittääkseni koirallekin vähemmän stressaava. Nopea ja voimakkaasti työskentelevä se joka tapauksessa oli.

Olisikin mielenkiintoista tietää, olisiko minulla helpompaa Draaman kanssa tällä hetkellä, jos se olisi ollut minulla pennusta asti ja olisin päässyt vahvistamaan sellaisia asioita, joita minulla on tapana vahvistaa ja tuntisin sen koko koulutushistorian tarkalleen. Luulen, että jonkun verran varmaankin joo, mutta vireensäätely ei silti luultavasti olisi aina helppoa, koska Draama vaan on sen tyyppinen koira. Ja itselläni sitten taas ei ole hirveästi kokemusta vire-ja mielentila-asioiden hienosäätämisestä tämän tyyppisessä tapauksessa. Ennen näistä asioista ei edes puhuttu, mutta onhan niitä silti tullut jollain tasolla tehneeksi, vaikkei niille ollut edes nimeä.

Viime kerralla hallissa otimme kerran kiertonoudon loppuosan ja sitten koko liikkeen. Ja se menikin niin hyvin, ettei tarvinnut hinkkaamaan jäädä, kapuloista ja esteistä luopuminenkaan ei nyt ollut vaikeaa. Ruudun otimme vain kerran ja ihan kokonaisena liikkeenä tyhjään lähetyksen kautta. Sekin onnistui, mutta tyhjään lähetystä Draama ei oikeasti vielä osaa. Onpa kuitenkin joku itu jo olemassa. Seuraamista myös otettiin vähän, ja oli se sentään siistimpää kuin edellisellä kerralla.

Tunnaria piti tietenkin kokeilla nyt uudella, kärsivällisemmällä tyylillä hallissakin. Ja joo, se meni paljon paremmin kuin hallissa koskaan ennen. Täydellisestä ollaan silti kaukana vielä. Tutkimusmatkalla tässä edelleen Draaman  kanssa ollaan monessa suhteessa, ja välillä taiteillaan heikoilla jäillä. Mutta kivaa meillä kyllä on. Nautin siitä, että voin sen kanssa tehdä liikkeitä, joita poikia olisi vaikea saada hyvällä motivaatiolla tekemään. Ja nautin ihan vaan siitäkin, että ylipäätään voimme tällä hetkellä treenata yhdessä ja saan nähdä ilon loistavan Draaman silmistä.

Vinski täytti helmikuun lopussa jo kahdeksan vuotta. Meille tullessaan se oli nuorin neljän koiran laumassa, nyt se on kolmesta koirasta vanhin. Mikään lauman kunkku se ei silti ole, vaan jää vähän tuon voimakaksikon varjoon, kun on sellainen nöyrä, kiltti ja hömppä. Se on sellainen oman elämänsä Hessu Hopo.

Lunta ja pakkasta on piisannut pitkään (tosin just nyt tuolla ulkona on ällön märkää) ja koirat ovat edelleen päässeet nauttimaan talven riemuista.

Taas noi leikkii kaksistaan eikä ota mua mukaan...