lauantai 26. syyskuuta 2020

Kesä 2020

Näin syksyllä on hyvä muistella kesää. Tai kesäisen lämmintähän ulkona nytkin on, vaikka on melkein lokakuu. Meidän kesä meni etupäässä ihan mukavasti. Vinskilläkin kutina helpotti niin, että pääsimme välillä uimaankin. 





Pääsimme myös retkeilemään. Iso-Valkeella kävimme kahdesti, kun oli niin kiva ihastella poikkeuksellisen kirkasvetistä järveä.






Välillä saimme seuraakin retkelle.




Eivät meidän retket mitään kymmeniä kilometrejä ole koskaan, realiteetit huomioiden. Telttaretkistä tai muutenkaan kovin pitkistä poissaoloista kotoa voi vain haaveilla, koska Draaman ruokinnan takia olemme riippuvaisia niin hellasta kuin jääkaapistakin. Mutta näinkin on hyvä.

Marjoja ja sieniä on myös tullut poimittua. Koirat ovat kovia syömään mustikoita metsästä, Draama etenkin, ja sitä ei siltä tarvitse kieltää. Olen miettinyt. että voisi ihan tosissaan opettaa koirat etsimään kantarelleja ja ehkä muitakin sieniä. Tähän on tultu, entisessä elämässä marjastajat ja sienestäjät olivat vihollisia, jotka sotkivat vaivalla tehdyt jäljet, ja nyt sotken metsiä itse :D No, on sitä ennenkin tullut tehtyä.


Kipi täytti elokuussa seitsemän vuotta. Minulle on arvoitus, miten lauman pentu voi olla tuon ikäinen jo.



Elokuussa tuli vuosi täyteen taajamassa asumista. Kuten arvelinkin, niin koirat ovat sopeutuneet hyvin, mutta ne sopeutuivat jopa nopeammin ja paremmin kuin kuvittelin. Taajaman etuja niiden kannalta on se, että mielenkiintoisia hajuja on vielä enemmän kuin maalla. Harmillista koko porukan kannalta on se, että vapautta ja omaa rauhaa on vähemmän. Onneksi meillä kuitenkin on varsin mainiot lenkkimaastot ihan lähellä. 

Ihmisiin törmää tietenkin nykyään lenkeillä enemmän kuin ennen. Olen ihan yllättynyt, kun säännöllisin väliajoin joku pysähtyy juttelemaan ja kehumaan koiria kauniiksi. No onhan ne :)

Yksi mieleenpainuva kohtaaminen oli hiljattain, kun meitä vastaan tuli laitapuolen kulkijan näköinen tyyppi molempia jalkoja voimakkaasti ontuen. Hän kiinnostui koirista, joten jäin juttelemaan, koska hän oli ihan asiallisen tuntuisessa kunnossakin. Draaman ohjasin aluksi taakseni, koska reaktiivisena se oli jo ehtinyt terästäytyä. Sieltä se seurasi tilannetta tyynenä. Kipi, tuo luonnetestissä hieman pidättyväiseksikin mainittu, meni iloisena häntä heiluen moikkaamaan ja rapsutuksista nauttimaan. Kun Draama huomasi, ettei tilanteessa ollut mitään uhkaavaa, kävi sekin tervehtimässä. Vinski-raukka ei ehtinyt, kun muut veivät taas kaiken tilan, olisi sekin muuten mennyt, sitä eivät kaavasta poikkeavat tyypit hetkauta. Mies oli kovin otettu, kun koirat ja minä olimme niin ystävällisiä hänenlaistaan juoppoa kohtaan ja kiitteli vuolaasti moneen kertaan.

Yhdellä retkellä tuli kolmen miehen joukko meitä polulla vastaan ja heistä yksi koiraihmisenä pysähtyi juttelemaan ja rapsuttamaan Kipiä. Mies meni leveään kyykkyasentoon, ja nyt sain nähdä, että löytyy asioita, jotka saavat Kipin oikeasti hieman varautuneeksi, se ei ollut tavanomaisen ylitsepursuavan innokas, vaikka ottikin rapsutuksia vastaan. Draama katsoi aikansa sivusta, nosti sitten maasta kävyn ja heitti sen miehelle ja katsoi odottavasti, että heitäpäs takaisin. Draama on tosi hyvä kopittelemaan eikä juuri jätä käyttämättä tilaisuutta saadakseen pelikaverin.

Elokuussa olimme kerran tokoilemassa, kun meitä kaivattiin taas häiriöksi ja paikkamakuuseuraksi. Todistusaineistoakin tapauksesta jäi :) Muuten emme ole taaskaan tokoilleet, historiaa mikä historiaa. Olenkin miettinyt, että mitähän noille kaikille tokokamoille tekisi.



Kaikki ei taaskaan ole kuitenkaan ihan putkeen mennyt ja eläinlääkäriinkin on ollut asiaa, mutta ehkä laitan nuo negatiivisemmat asiat myöhemmin omaan päivitykseensä.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Ei aina käy niin

Juhannuskin sitten vilahti ohi. Olisin niin halunnut perinteisen räntäsateisen juhannuksen, mutta ei, nyt on ollut jo ihan liian pitkään tosi lämmintä ja aurinkoista. Tällä viikolla meitä onkin sitten hellinyt rääkännyt vieläkin kovempi helle. Ja nyt on vasta kesäkuu, argh. Ulkona ei voi päivällä tehdä paljon mitään. Kotonakaan ei jaksaisi olla, kun sisälläkin on jo pitkään ollut helle. Monet yötkin ovat olleet turhan lämpimiä.


Kuuma, ei jaksa kuin raatona maata

Uimaankaan emme pitkään aikaan päässeet, koska Vinski alkoi taas kutista. Sillähän on kastraation jälkeen ollut tämä ongelma, että uiminen saa sen kutisemaan. Sen pohjavilla on niin runsasta ja tiivistä, että se kuivuu huonosti, ja sitä myös irtoaa runsain mitoin, mikä myös aiheuttaa kutinaa. Aloin jo keväällä harjata siltä pohjavillaa irti, ja vaikka turkki keveni silmissä, niin silti villaa irtosi aina vaan. Kutina alkoikin sitten uintikauden alettua. Vinski raapi ihoaan jopa ruville asti. Ajoin siltä turkin alas muualta paitsi selän päältä, panin sen uintikieltoon ja odotin kutinan loppumista ja ihon paranemista. Eilen sitten olimme pitkästä aikaa uimassa, ja hiisi vieköön, kutina alkoi taas. Pohjavillaakin näytti taas irtoavan ihan pieninä tukkoina, vaikka en tiedä miten se on mahdollista. Pesin, kuivasin ja harjasin Vinskin nyt, saa nähdä onko siitä hyötyä. Kai tuolta pitäisi ajaa turkki pois niin, että pelkkä nahka jää. Harmittaa älyttömästi Vinskin puolesta, kun uiminen on sille ihan ykkösjuttu.



Poikkeusolotkin lakkautettiin hiljattain, vaikka poikkeuksellisia aikoja yhä eletään. Uudenmaan rajat avattiin jo huhtikuun puolivälissä, ja kuun loppupuolella Draama pääsi Piiran käsittelyyn naapurimaakunnan puolelle. Hetken kyllä mietin, että pitäisikö minun perua meidän aika ja kököttää kiltisti arestissa Uudenmaan puolella, mutta päätin sitten olla perumatta. Osteopaatti on erityisesti Draamalle ja Kipille todella tärkeä, että ne pärjäävät mahdollisimman hyvin pysyvien kroppavikojensa kanssa. Koronakriisi saattaa ennustusten mukaan kestää jossain muodossa vielä pitkään, eikä koirien hoitoa voi koko siltä ajalta perua.

Eivät asiat aina muutenkaan niin yksiselitteisiä ole. Meidän kunnassa pahamaineisen Uudenmaan puolella oli (ja on vieläkin) tartuntoja hyvin vähän, osteopaatin vastaanoton paikkakunnalla kaksi kertaa enemmän, mutta ei paljon sielläkään.

Niinpä Draama pääsi Piiralle. Sen rintarangassa oli hieman vinoutta ja tyyppikohdissa taas vähän kireyksiä. Ei mitään katastrofaalista, mutta tärkeä hoitaa ennen kuin tilanne pahenee. Kiva ja tärkeä reissu, on aina virkistävää vaihtaa ajatuksia ammattilaisen kanssa.

Toukokuussa oli sitten Kipin vuoro päästä Piiralle. Laittamista löytyi, toinen puoli oli vähän toista huonompi, mutta kokonaistilanne ei ollut kauhean huono. Piira tunsi lannerangan spondyloosikohdan hyvin näppeihinsä, siinä kohdassa on myös jäykkyyttä, jota ei ennen spondarin etenemistä ollut. Spondyloosi kuitenkin oli rauhallisessa vaiheessa. Akuuttiin tilanteeseen liittyy aina tulehdus, jonka huomaa lämpötilaerona.



Saa nähdä, miten pitkään ja millä tavoin korona tulee koiraharrastuksiin vaikuttamaan. Ulkotreenit alkoivat kevään mittaan taas pyöriä, ja kokeetkin pyörähtivät taas joitain poikkeuksia lukuun ottamatta käyntiin. Meidän laumaa asia ei koske, koska luovuin meidän ryhmätreenipaikoista, ja kokeisiin nyt varsinkaan emme ole menossa. Muilta osin asia kyllä saattaa arkeen vaikuttaa. Meidän eläinlääkärilläkin on käytössä sellainen systeemi, ettei odotushuoneessa saa notkua, eivätkä eläimen omistajat pääse mukaan tutkimuksiin vaan joutuvat odottamaan ulkona tai autossa. Tuntuu varmasti oudolta ja orvolta, jos joutuu itse tuon kokemaan, kun on tottunut kommunikoimaan eläinlääkärin kanssa ja olemaan tilanteessa läsnä.

Treenaaminen on edelleen ollut melko olematonta, lähinnä pienimuotoista temppuilua ja etsimishommia lenkin lomassa. Lajitreenaamista ollaan tehty vain pari kertaa. Yksi päivä treenasimme pitkästä aikaa noseworkia. Laitoin kuusi piiloa pitkin kämppää, ja koirat vuorotellen etsivät ne. Tällä kertaa Kipi teki häikäisevän suorituksen, se löysi piilot todella nopeasti ja ilmaisi ne varmasti. Se on halutessaan todella taitava etenkin nenätyössä, mutta aina se vain ei viitsi panostaa täysillä. Muutkin löysivät kaikki piilot. Draama oli niin tohkeissaan saadessaan tehdä työtä, että vipelsi ensin iloisesti joidenkin hajujen ohi, ennen kuin malttoi keskittyä paikallistamaan ne kunnolla.

Alkukuusta olimme tokoilemassa monen kuukauden totaalitauon jälkeen. En muuten olisi nytkään lähtenyt, mutta kaveri kaipasi paikkamakuuseuraa koiralleen. Oli kiva treenata ja koirilla oli motivaatio korkealla. Kyllä me jatkossakin voimme satunnaisesti lähteä, jos joku seuraa tarvitsee, siinähän on sentään joku syy treenata. Yksin ei ainakaan tässä vaiheessa varmaan tule lähdettyä, motivaationi ei siihen riitä, eikä meillä ole mitään erityistä syytä treenata nimenomaan tokoa. Meillä ei kuitenkaan ole lajissa mitään päämäärää. Ei muidenkaan lajien treenaaminen tällä hetkellä tunnu mielekkäältä, treenimasis on vaivannut jo pitkään.

Jos laumassa olisi edes yksi tavoitteellinen koira, niin siinä ohessa treenaisin helposti muutkin pienimuotoisesti. Entisinä aikoinakin tein usein jäljen, esineruudun tai tottistreenin viidellekin koiralle, vaikka vain yhdellä olisi ollut tavoite. Muut toki yleensä treenasivat pienimuotoisemmin, mutta ilman treeniä en niitä halunnut jättää. Nyt olisikin oikea hetki ottaa pentu kasvamaan (tai olisi ollut jo aikaa sitten), että saisi hommaan taas jotain eloa ja rotia. Aika olisi hyvä siksikin, että lauman nuorin täyttää kohta jo seitsemän vuotta (uskomatonta!). Mutta nykyisten koirien ylläpito, erityisesti yhden niistä, on sen verran tyyris harrastus, ettei pentua ole meille vieläkään tulossa. Pahimmillaan voisin myös sitten olla neljän puolikuntoisen kotikoiran omistaja, jos pennustakaan ei harrastuskoiraa tulisi, missä ei olisi yhtään mitään järkeä.

Muutama vuosi sitten aloin haaveilla, mitkä asiat uuden tiedon valossa tekisin uuden pennun kanssa eri tavalla. Koska viimeisin koira tuli minulle aikuisena, niin siksikin tuntui kivalta ajatukselta, että seuraavan koiran saisi taas kasvattaa pennusta asti itse ja nähdä sen kaikki kehitysvaiheet. Aikuisella koiralla kuitenkin on jo oma historiansa, siitä ei tiedä kaikkea, eikä ole itse voinut vaikuttaa asioihin sen entisessä elämässä. Draaman kohdalla kaikki kyllä sujui sillä tavalla älyttömän hyvin, että se sujahti osaksi laumaa helposti ja tuntui tosi nopeasti omalta.

Aikuisessa koirassa on ainakin teoriassa se hyvä puoli, että tietää mitä saa paremmin kuin pennun kohdalla. Draaman tapauksessa tiesin, että sillä riittää moottoria harrastuksiin, ja sen piti myös olla täysin terve. Moottori todellakin löytyi, ja bonuksena Draama oli heti alusta asti valloittava koira muutenkin. Siihen oli helppo rakastua. Me sovimme toisillemmme.

Mutta terveys sitten, no joo, se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Minulle tuli välillä jo alkuaikoina outo tunne siitä, ettei kaikki ehkä ollut ihan kohdallaan. Joinain satunnaisina ja ohikiitävinä hetkinä Draaman ilmeet tai jotkut käytösmallit toivat mieleen Jipon siltä ajalta, kun se poti vatsa- ja rankavaivoja. Toivoin kovasti, että nämä epämääräiset ja pienet jutut olisivat Draaman kohdalla olleet muista syistä johtuvaa, viatonta käytöstä. Enhän vielä edes tuntenut sitä kunnolla, eivätkä oireet vielä silloin antaneet syytä lähteä heti lääkäriin.

Jumeja kyllä kävimme ihan alusta asti huollossa säännöllisesti oikomassa, ja toivoinkin, ettei mitään jumeja kummempaa syytä oireiden takana olisi. Mutta niinhän sitten jo meidän ensimmäisenä syksynä paljastui, että jumien taustasyynä oli rankavika, ja myöhemmin paljastui vielä suolistosairaus IBD.  Draamalla oli sitten juuri ne vaivat, joita painajaisissani uumoilinkin. Tässä asiassa en olisi halunnut olla aavistusteni kanssa oikeassa. Pk-haaveet romuttuivat jo meidän taipaleen alkumetreillä, vaikka eniten olin odottanut nimenomaan yhteistä jälkiharrastusta. No, eihän se ollut vasta kuin kolmas kerta peräkkäin...



Nyt sitten olen tilanteessa, missä en tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään, en edes sitä, tuleeko minulle enää ikinä uutta koiraa. En erityisen paljon luota siihen, että saisin enää tervettä koiraa. Sairasta koiraa en enää jaksaisi, en ainakaan mitään kroonista sairautta, johon liittyy jatkuvaa epävarmuutta ja huolta. Kaipa terveeseen koiraan jonkinlainen tilastollinen mahdollisuus on olemassa, mutta hirveän paljon näen sairautta myös ympärillä, enkä vain omissa koirissa. Saattaahan se osittain olla vahvistusharhaa, olen herkistynyt näkemään nimenomaan sairauksia, mutta minulla ei totisesti ole kovinkaan ruusuista kuvaa koirien terveydestä.

En kyllä osaa kuvitella elämää ilman koiriakaan. On myös pysäyttävää miettiä, että ehkä harrastukset on jo lopullisesti harrastettu. Koirien kanssa harrastaminen vaan on ollut niin se oma juttuni, ettei sitä mikään voi korvata. Toisaalta ajatus uudelleen aloittamisestakin on vähän pelottava kaiken koetun jälkeen. Sairaiden ja tavoitteettomien koirien kanssa eläminen vain tappaa harrastamisen ilon aika tehokkaasti, ja pelkkä arkikin saattaa muodostua haasteeksi.

Jollain lailla olen sopeutunut elämään hetkessä ja vieraantunut harrastuksista, mutta ajoittain silti haikeus valtaa mielen. Huonoina jaksoina erityisesti Draaman IBD:n suhteen toivon vain, että saisimme elää ihan tavallista tylsää arkea ja käydä lenkillä. Silloin minua eivät voisi vähempää kiinnostaa mitkään harrastusjutut. Parempina hetkinä sitten huomaan somessa muiden harrastuspäivityksiä seuratessani, että siellä se maailma vielä on olemassa, mutta minulla ei sinne enää ole pääsyä.

Olen huomannut, että hirveän moni asia elämässä nivoutuu koiraharrastuksiin. Some on vain yksi esimerkki. Senkin takia harrastusten päättyminen jättää valtavan tyhjiön.

Se oli hienoa aikaa, kun oli aina jotain kivaa odotettavaa. Jälkikauden korkkaaminen keväällä, ryhmätreenit, leirit, hallikauden alkaminen, kokeet, seminaarit, uuden oppiminen yhdessä.

On harmillista, että meidän trio on keskenään niin samanikäistä sakkia, sillä jos ne elävät vielä muutaman vuoden, niin sitten on kerralla monta vanhaa koiraa. En olisi ottanut koiria näin pienillä ikäeroilla, jos olisin saanut toivomani harrastuskoiran aiemmin. Mutta en saanut sitä vielä kolmannellakaan yrittämällä. Kaikkien kanssa on silti ollut kiva aloittaa yhteinen taival, opetella uutta ja odottaa mitä yhteiset harrastukset tuovat tullessaan. On ihan hyvä, ettei tulevaa voi siinä vaiheessa vielä tietää, vaikka usein sitä kristallipalloa olenkin uuden koiran valintaan toivonut. En siitä kaikkea silloinkaan haluaisi nähdä, mutta sen, ettei terveys olisi ihan pommi ja että luonne natsaisi omaan käteen.

Minulla on ollut monta mahtavaa koirapersoonaa, ja muistot sentään jäävät. Niin paljon olen saanut niiden kanssa kokea. Treeni- ja kisakentillä olen myös saanut tutustua moneen unohtumattomaan koira- ja ihmispersoonaan.

Bordercollieta olen saanut seurata rotuna Suomessa alkuajoista asti (jos puhtaasti tilakoiria ei lasketa, ne tulivat jo ennen harrastusbordercollieita). Otin ensimmäisen bordercollieni kovin erilaiseen tilanteeseen kuin mikä nykytilanne on. Rotu oli vielä melko harvinainen, eikä juuri kukaan tunnistanut sitä katukuvassa. Eräs nainen, joka tunnisti Jessin rodun autolla ohi ajaessaan, löi jarrut pohjaan siltä istumalta ja juoksi perään kyselemään mistä Jessi oli kotoisin. Hän tunsi Jessin sukua, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Ensimmäisten vuosien aikana tiesin itsekin suuren osan maan bordercollieista ja suvun niiden takana, mutta nykyään on hirveät määrät minulle aivan tuntemattomia sukuja. Rotu on paitsi runsastunut, niin myös käynyt linjoiltaan ja suvuiltaan monimuotoisemmaksi.

Olen saanut nähdä myös eri harrastuslajien kehittymisen ja uusien lajien tulemisen. Suomalaisista on tullut monien lajien kärkikastia, mitä he eivät ennen vielä olleet. Tietomäärä ja osaaminen on kasvanut valtavasti. Kaikki kehitys ei silti ole ollut vain hyväksi, ja kaikissa asioissa kehitys ei ole mennyt eteenpäin, olen melko kriittinen joitain ilmiöitä kohtaan nimenomaan koirien hyvinvointia ajatellen.

Blogin päivitystahti ei ole viime aikoina ollut huima, ja aika kuoleva blogihan tämä on. Jos siltä tuntuu, niin saatan tänne joskus jotain päivittää, mutta saa nähdä. Nämä meidän kuulumiset kuitenkin toistavat tätä samaa rataa, eikä mitään harrastuskuulumisia oikein kerrottavaksi asti ole. Tilannepohdintoja ja terveysjuttuja lähinnä, jotka eivät ainakaan IRL kovin usein ketään kiinnosta. Se taas on sillä tavalla ikävä asia, että oma pää hajoaa synkimpinä hetkinä, kun joutuu yksin märehtimään näitä juttuja. Itse kyllä luen mielelläni blogeista kaikenlaisia terveysjuttuja ja keskustelen niistä myös livenä, mutta olenkin monessa suhteessa vastarannankiiski.

Meidän tärkein harrastus ja henkireikä nykyään on lenkkeily. On meillä sentään kivoja lenkkimaastoja, tämänkin maiseman ohi lenkkeillään usein.



tiistai 31. maaliskuuta 2020

Poikkeustilassa

Maa on poikkeustilassa jo kolmatta viikkoa koronapandemian takia, ja viikonloppuna laitettiin Uudenmaan rajatkin kiinni, joten ei tarvitse täältä hetkeen poistua. Kuka olisi vielä kuun alkupuolella arvannut, miten muuttuneessa tilanteessa nyt elämme.

Koirilta jos kysyy, niin ne eivät varmaan ole mitään hirmu poikkeuksellista vielä huomanneet. Niiden arki rullaa hyvin samanlaisena kuin ennenkin. Mitään kisoja tai treenejäkään ei meiltä peruuntunut, kun sellaisia ei ollut suunnitteillakaan. Lenkit pyörivät kuten ennenkin. Tosin lenkeillä on välillä enemmän vastaantulijoita kuin ennen, vaikka joissain paikoissa kuulemma liikkujia on paljon vähemmän kuin ennen. No täällä ei, muihin kulkijoihin törmää usein niissäkin paikoissa, joissa heitä ennen oli vain hyvin harvoin. Se ei ole iloinen asia, kun laumassa on vieraista koirista ja yllättävistä tapahtumista kiihtyvä koira, jonka stressitaso on perussairauden takia syytä pitää mahdollisimman matalana.

Osa ihmisistä myös on aina joko tietämättömiä tai piittaamattomia minäminä-asenteella varustettuja ja törttöilevät itse tai antavat koiriensa tehdä mitä vaan. Kuten sekin joka äskettäin antoi koiransa mennä kadulle makaamaan ja vaania siinä ohikulkijoita. Siitä hermostui jo Kipikin, joka reagoi vain provosoiviin vieraisiin koiriin. Draaman otin seuraamaan sivulle ja ohitus alkoi hyvin, mutta sitten sillä meni kuppi ihan nurin maassa makaavan tuijottavan koiran takia. (Joo, oli vissiin bc...) Vinski ei piitannut mitään. Se on onnellinen, omassa laalaa-maassaan elävä hörhö, joka ei koskaan provosoidu edes hyökkäävistä koirista.

Yleisesti ottaen kierrän mieluummin vieraat koirat kaukaa jos voin, koska haluan ottaa varman päälle ja estää kiihtymiset (ja oman verenpaineen nousun), enkä luota narun toisessa päässä oleviin tyyppeihin. Nyt tekisi melkeinpä mieli muuttaa takaisin pöpelikköön, jossa ei ollut naapureita lähellä. Saattaa toki sikäläisilläkin ulkolureiteillä olla enemmän kulkijoita näinä aikoina, mutta kodin läheisyydessä saisi ainakin olla rauhassa. Onneksi täälläkin on polkuja ja maastoja sen verran paljon, että sinänsä mahtuu kulkemaan ja väistelemään ihan hyvin. Muutamia satoja metrejä joutuu kulkemaan katuja pitkin maastoon päästäkseen.


Kaduilla ja lenkkireiteillä on meno usein kuin villissä lännessä. Kuljetaan kaksi tai jopa useampi koko tien leveydeltä rinnakkain kuin Euroopan omistajat eikä väistetä. Ohitetaan kylkeä hipoen, vaikka voisi siksi aikaa jo kohteliaisuussyistä muutenkin siirtyä kulkemaan peräkkäin, puhumattakaan turvavälin jättämisestä näinä aikoina. Uusia lasinsirpaleitakin ilmestyy aina katujen varrelle kohtiin, joista olen niitä poiminut pois eläimiä vaarantamasta.

Eräs äiti valloitti lapsineen koko kävelytien itselleen. Äiti työnsi rattaita ja kaksi lasta ajeli pyörillä koko kadun leveydeltä milloin äidin edellä, takana tai rinnalla, ja koko letka eteni äärimmäisen hitaasti ja pysähdellen edellämme. Siinä vaiheessa en enää uskonut silmiäni, kun äiti nosti rattaista noin yksivuotiaan tenavan maahan ja antoi hänellekin oman pikkuisen menopelin. Siinä ei ollut  minkäänlaista mahdollisuutta päästä ollenkaan ohi, joten hyppäsin koirien kanssa autotien puolelle.

Ihmiset noin keskimäärin, asiassa kuin asiassa, ovat itsekkäitä, epärationaalisia, lyhytnäköisiä ja ahneita otuksia. Olisiko muuten edes korona koskaan hypännyt eläimestä ihmiseen ja sittemmin suistanut maailman kaaokseen, hmm...

Pitäisi varmaan ohitusten sujumiseksi laittaa jollekin koirista kuonokoppa ja/tai itselle maski, silloin saisi aivan varmasti psykologisten vaikutusten takia todella hyvin tilaa :D

Yksi hauska kohtaaminen sattui lenkkipolulla, kun meitä lähestyi seniorikansalainen. Suunnittelin itse juuri väistäväni metsän puolelle, koska polulla ei mahtunut kunnolla väistämään, mutta mies ehti vaihtaa sivupolulle ja huikkasi väistävänsä sinne. Huikkasin takaisin, että se on ihan järkevää näinä aikoina. Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, että eikun mä pelkään koiria :D


Toivottavasti ei tule ulkonaliikkumiskieltoa jossain vaiheessa, tai että koirien ulkoiluttaminen ainakin rajattaisiin kiellon ulkopuolelle. Ihan painajaista olisi, jos saisi ulkoiluttaa koiria vain sadan metrin säteellä tai vain kerran vuorokaudessa kuten joissain maissa on käynyt. Silloin kilahtaisin lopullisesti kaikkeen stressiin mitä elämässä on, ja kyllä kilkattaisi koirienkin päässä aika lujaa. Harkitsisin varmaan lainrikkojaksi ryhtymistä.

Omasta puolesta en ole kovin huolissani, tauti tulee jos on tullakseen, ja jos ennusteet paikkansa pitävät, niin ihan todennäköistä sen saaminen jossain vaiheessa on. Ja jos kuolo sattuisi korjaamaan, niin sittenpä päättyisivät maalliset huolet. Mutta pk-seudulla asuvien riskiryhmään kuuluvien läheisten puolesta kyllä hirvittää, kun he myös koko ajan altistuvat useille lähikontakteille.

Käytännön asiat myös huolettavat niin tämän kuin muiden terveysuhkien suhteen. Koirallisina vuosina en vielä koskaan ole ollut niin kipeä, etten olisi jotenkin selvinnyt koirien hoitamisesta. Ei ole harmainta hajua siitä kuka ulkoiluttaisi koirat, jos en itse pystyisi. Ja sen tyypin todella haluaisin nähdä, joka suostuu kokkaamaan Draaman sapuskat. Se on aikaa ja vaivaa vaativaa puuhaa, ja monta kertaa viikossa toistuvaa. Tiskiäkin tulee. Kun Draaman nykyinen ruokavalio alkoi, niin tiskikone täyttyi päivässä, kun sen täyttymiseen ennen meni kaksi tai kolme päivää. Nykyisessä asunnossa ei tiskikonetta olekaan.

Kovin kipeänä en Draaman ruokkimisrumbasta millään selviytyisi. Muuten olen siihen sopeutunut ja rutinoitunut, vaikka hetkittäin on vähän ärsyttänyt sen sitovuus, kun se on asia joka ei ikinä jousta, aika ja vaiva siihen on vaan otettava ja järjestättävä muu elämä sen mukaan.





Draaman oireetkin vaativat jatkuvaa kyttäämistä, tulkitsemista ja tarvittaessa toimenpiteitä. Jos Draama joutuisi hoitolaan tai mihin tahansa vieraaseen paikkaan, niin se varmasti sairastuisi jo pelkästä stressistä. Ja missään hoitolassahan ei suuritöisiä ruokia sille kokattaisi eikä sen oireita herkällä tutkalla seurattaisi tai osattaisi tulkita. Väärästä ruoasta sen oireet pahenisivat hallitsemattomasti eivätkä välttämättä olisi hoidettavissa, ainakin suoliston tila pahenisi hyvin pitkäksi aikaa. IBD on ihan todella pirullinen, kokonaisvaltainen ja stressaava sairaus. Täysin sen ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Kaikkiaan Draaman elämä on hyvin riippuvaista monista pienistä yksityiskohdista. Se on erityiskoira, jolla on erityisiä tarpeita. On aika pysäyttävää tajuta, miten riippuvainen se myös on juuri minusta. Toisin on poikien kohdalla, niille voi tarvittaessa heittää kuppiin vaikka pelkkää kuivamuonaa tai melkeinpä mitä vain syötävää, eikä niiden hoito muutenkaan ole niin tarkkaa.

Onneksi Kennelrehun auto vielä kulkee, vaikka se maakuntarajan väärältä puolelta tuleekin. Kävin täydentämässä meidän lihavarastoja. Pandemia huomioitiin siten, että tilaus piti maksaa etukäteen ja auton ovella oli suojana pleksilasi ja kyltti turvavälin jättämisestä. Tärkein ostokseni oli lisää kalkkunaa Draamalle, vaikka entisiäkin oli vielä jäljellä. Suuri painajaiseni olisi, jos kalkkunaa ei enää saisi hankittua, koska Draama ei voi syödä mitään muuta lihaa. Tai jos kalkkunaa saisi vain jostain myymälästä pieniä määriä kerrallaan kaksinkertaisella kilohinnalla. Sellainen tilanne olisi pidemmän päälle täysin mahdoton, koska nykyiselläänkin Draaman ruokinta tulee hyvin kalliiksi.

Saa nähdä, miten kauan epävarmuus jatkuu ja millainen maailma aikanaan on pandemian jäljiltä. Tämä on monille hyvä muistutus siitä, ettei ihminen koskaan voi täysin hallita elämää. Ja siitä, miten hirveän tärkeää on terveys. Ja siitä, mitkä työt ovat niitä, joita ilman yhteiskunta ei pyörisi päivääkään. Se on ollut hienoa, kun ilmanlaatu on monilla saastuneilla alueilla rajoitusten ansiosta parantunut, mutta varmaan ihmiskunta ottaa vahingon korkojen kanssa takaisin heti kun mahdollista.



Viime kuun loppupuolella kävimme Piiralla, ja kaikki koirat pääsivät käsittelyyn. Ihan niin kuin olin jo arvannutkin, niin Kipi oli eniten jumissa ja Vinski vähiten. Ei Kipinkään tilanne ihan niin kaamea ollut kuin olisi voinut kuvitella, mutta pientä vinoutta oli ja kireyksiä tietenkin eri kohdissa. Kipi oli tohkeissaan päästessään ihmisten ilmoille ja kävi muiskauttamassa Piiralle pusunkin, ja oman vuoronsa jälkeen se riemuissaan hyppyytti etujalkojaan omalla tyylillään. Ihan niin kuin olin aina arvellutkin, niin Piirakin totesi, ettei sen hassu hyppytyyli todennäköisesti ole pelkästään persoonallinen ominaisuus vaan liittyy sen selkävikaan. Se ei kykene käyttämään takapäätään normaalisti.

Piira myös kysyi, piehtaroiko Kipi. Kyllä vaan, se piehtaroi toisinaan metsässä tai kotona maton päällä, ja usein se myös hieroo selkäänsä puiden alimpiin oksiin metsässä. Piira totesi, että näin se yrittää saada selkäänsä liikkuvuutta. Takajalkojaan se ei venyttele koskaan, etupäätä toisinaan. Draama on lauman tunnollisin venyttelijä, ja Vinski venyttelee joskus kuin vähän hajamielinen professori.

Kipin liikunnasta ja treeneistä juttelimme myös. Lenkkejä ei tarvitse muuten kauheasti rajoittaa, mutta rytmitys on tärkeää, eli pitkän lenkin jälkeen on syytä ottaa seuraavana päivänä kevyemmin. Juuri niin kuin olemme jo pitkään tehneetkin myös Draaman takia. Sikäli kuin juurikaan oikeasti pitkäksi luettavia lenkkejä teemme. Rallya voi Kipillä ottaa, kunhan pitää treenit lyhyinä, ja pitkiä istumisia on syytä välttää kaikessa tekemisessä. Hyppäämistä kehotti välttämään jo kuvannut eläinlääkäri.

Kipi on edelleen liikkunut mielellään. Kaksi viikkoa sitten se kahtena iltana ontui hetken levon jälkeen kotona illalla. Annoin sille Norocarpia, ja sen jälkeen ei ontumista ole ollut. Spondyloosista oletan tuon ontumisen johtuvan, kun vetolaatikkotesti kuitenkin oli negatiivinen, mutta tiedä sitten voisiko ristisiteessä silti jotain pientä häikkää olla kun löysyyttä oli aavistuksen verran.



Draamaltakin hoidettavaa taas löytyi, mutta sen kroppa oli edelleen pysynyt parempana kuin alkuaikoina. Mahavaivat tietenkin osaltaan myös voivat aiheuttaa jumeja. Vinski pääsi kymmenvuotishuoltoon päivää ennen synttäriä, ja oli tosiaan kropaltaan paras, vaikka siltäkin hoidettavaa löytyi. Piira kehui sen olevan hyvässä kunnossa, kun se ei ole edes yhtään pulskassa kunnossa kuten jotkut kastraatit.

Kuun alkupuolella olimme kimppalenkillä Pirjon lauman kanssa, ja koirat saivat seurakseen Miion lisäksi ihan uuden tuttavuuden, valloittavan Nasta-kelpiepentusen. Saa nähdä, milloin näissä oloissa menemme uudelle kimppalenkille.




Draamalle ehti helmikuussa tulla vielä toinenkin kohtaus, vajaat neljä viikkoa edellisestä. Kohtaus jäi lievemmäksi kuin edellinen ja toipuminen tapahtui helpommin, mutta se aiheutti silti taas oireilua pitkin päivää. Periaatteessa edessä olisi siis ollut Apoquelin aloitus, mutta se viivästyi taas, koska kohtaus osui niin lähelle rokotuksia.

Rokottamistakin pohdin tovin, koska joillain IBD-koirilla on oireilu pahentunut rokotusten jälkeen tai on puhjennut jopa uusia ongelmia. Lisäksi tutkimustiedon mukaan Draaman ikäisellä, rokotusohjelman mukaan rokotetulla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita koko loppuiäksi, mutta yksilön tilannetta ei tietenkään voi varmasti tietää tutkimatta. Eläinlääkärimme ei nähnyt mitään esteitä rokottamiselle, ja ilmeisesti valtaosa IBD-koirista kuitenkin selviää rokotuksista ongelmitta, joten päädyin vielä rokotuttamaan Draaman.

Kävimme rokotuksilla meidän sisätautilääkärillä, jolloin hän samalla sai tutkittua päällisin puolin myös mahan ja suoliston tilanteen. Ja sehän oli paljon parempi kuin lähtötilanteessa, kun viime keväänä ensimmäisen kerran kävimme vastaanotolla. Suolet eivät lotisseet eikä Draama nyt edes jännittänyt mahan painelua, suolenseinämä kyllä edelleen tuntui paksuuntuneelta. Sydämen lievä sivuääni oli ennallaan, ja eläinlääkäri suositteli, että ennen mahdollista narkoosia sydän ultrattaisiin. Mutta edelleen sivuääni saattaa johtua ihan vaan rintakehän rakenteesta.

Draama tietenkin kävi myös klinikan vaa'alla, ja se painoi 18 kg, eli enemmän kuin ikinä ennen. Se syö nykyään kolmesti päivässä, ja ruoka myös imeytyy hyvin. Parempi näin kuin olla alipainoinen, kuten Draamakin on ollut, ja yhtään liikaa sillä ei nytkään lihaa luidensa päällä ole.

Rokotusten yhteydessä Draaman ulostenäyte lähetettiin saksalaiseen labraan tutkittavaksi loisten varalta. Turhia matokuureja kun ei sille todellakaan kannata antaa. Madonmunia ei löytynyt, mutta sivulöydöksenä löytyi jäniseläinten suolistossa eläviä Eimerioita. Niitä oli jo viime keväänkin näytteessä, ja ihmekös tuo, Draama kyllä vetelee lenkillä pupun papanoita. Koirille ei Eimerioista harmia ole, ne vain kulkevat suolen läpi. Toisena sivulöydöksenä olikin jotain vähän erikoisempaa, eli jotain ympäristöstä tulleita punkkeja, varastopunkkeja tai jotain muita. Se onkin sitten arvoitus, että mistä ne ovat tulleet, mutta oireita ei niidenkään pitäisi aiheuttaa.

Apoquelin suhteen olemme edelleen odottavalla kannalla. Jos seuraavakin kohtaus hoituu täsmälääkityksellä eikä ole ihan hirmuisen raju, niin aloitusta voi lykätä siitäkin. Mutta hankalat tai tihentyvät kohtaukset tai yleistilan huononeminen ovat syitä aloittaa lääkitys. Eläinlääkäri myös huomasi, että edellisistä verikokeista on sen verran aikaa, että ennen lääkityksen aloittamista olisi hyvä tarkistaa tulehdussolut ja maksa-arvot. Niitä arvoja sitten verrataan kuukausi lääkityksen aloittamisen jälkeen otettaviin arvoihin. Joillain lääkitys nostaa arvoja. Lääkityksen ensimmäinen kuukausi siis maksaa maltaita, kun pitää ottaa kahdet verikokeet eikä itse lääkekään halpa ole, ja lopputuloksena voi pahimmillaan olla uusia oireita, joita sitten taas kalliisti lääkitään. Mutta tilanteen niin vaatiessa on Apoquel-kortti katsottava, koska parhaimmillaan se saattaa olla juuri Draamalle sopiva lääke.

Draama on voinut viime aikoina aika hyvin ja pystynyt useimmiten lenkkeilemään kunnolla, mutta aina joskus on tullut niitäkin hetkiä, kun se on lenkillä hetken hidastellut tai pysähtynyt hetkeksi luimimaan tai pälyillyt minua ahdistuneen näköisenä. Parina kolmena päivänä se on enemmän puhahdellut tai saanut reverse sneezing-kohtauksia, mikä kertoo närästyksestä. Ne tilanteet ovat onneksi menneet pian ohi. Mutta varpaillaan saa aina olla ja mitä vain voi tapahtua, sellainen tämä sairaus on. Kun oireilua on ollut enemmän, on Draama saanut Kaoliinia.


Iloinen ilme lenkillä on ihan parasta

Pitkään aikaan emme ole treenanneet mitään. Olen henkisesti jo luopunut lajitreeneistä. Ovat koirat sentään saaneet joka päivä ansaita jälkiruokansa (pojat luunsa ja Draama kongin) tekemällä vähän rally- tai muita temppuja. Lenkeillä olen välillä piilottanut metsään lelua tai käpyä etsittäväksi. Mutta siinäpä se.

Vähän luulen, että kaikki koirat ovat nyt eläkeläisiä ja niiden koeura on taputeltu, paitsi ettei Kipi koskaan päässyt edes aloittamaan. Draaman kanssa jää harmittamaan, että kohtalo teki siitä tuollaisen henkeen ja vereen työkoiran, mutta ei suonut terveyttä. Olisimme olleet sen kanssa ihan hyvä harrastuspari, jos asiat olisivat menneet toisin. Meillä olisi ollut hauskaa yhdessä treenien parissa. Ja olihan meillä nytkin hauskaa silloin kun pystyimme treenaamaan, mutta tiellemme osui ihan liikaa huolia ja rajoituksia. Nyt luulen, että on aika panna stoppi epävarmalle pätkätreenaamiselle ja olla enää palaamatta välitilaan. Terveeksi ei Draama ikinä tule. Teoriassa sille toki voi tulla hyvä ja lääkkeetön jakso, mutta välttämättä ei tule, tai ei ainakaan niin pitkää, että siinä ehtisi ihmeitä tehdä.

Toko myös kaatuu ihan omaan mahdottomuuteensa, koska liikkeisiin tulee taas kohta muutoksia. Nämä ovat Draaman elämän kolmannet tokosäännöt, mikä on mielestäni kohtuullisen typerää, kun ne liikemuutokset eivät mitään ihan pientä viilausta ole olleet. Vaikka tällä kertaa muutokset eivät ole ihan yhtä isoja kuin edellisellä kerralla, niin kuitenkin muutokset ovat meidän kannalta hankalia. Meillä on nykyistenkin liikkeiden treenaaminen kesken sattuneesta syystä johtuen, emmekä jatkossakaan voisi treenata täysipainoisesti, koska kroppa ei tykkää. Ja koska stressaaminen ja kiihtyminen on myös pidettävä aisoissa IBD:n takia, niin se rajaa treenaamista ihan yhtä lailla.

Ehkä vielä joskus otamme tokoakin ihan pienimuotoisesti ja höntsäillen ja meillä on hauskaa niin tehdessämme, mutta juuri nyt aika ei ole kypsä siihen, oma motivaatio on ihan täysi nolla. Jälkiä voisi myös joskus ajaa. Tänä vuonna olisi jälkikauden voinut aloittaa vaikka tammikuussa, mutta ei tullut niin tehtyä, se entinen palo on kadonnut jonnekin ikuisten terveyshuolien ja pettymysten viidakkoon.

Jotain iloistakin sentään, Vinski täytti viime kuussa kymmenen vuotta. Meidän hömppä Hessu Hopo on vielä tällä hetkellä myös lauman tervein koira, kun selkävika ei ole alkanut oireilla sen enempää kuin ennenkään. Tässä synttärisankarin poseerausta synttäripäivänä:





torstai 13. helmikuuta 2020

Voihan terveys

Draaman vointi vähän aaltoili muutaman päivän ajan joulukuisen kohtauksen jälkeen, mutta sopivasti jouluksi vointi parani ja pääsimme joka päivä kunnolliselle lenkille. Parempaa joululahjaa en olisi voinut saadakaan. Onneksi meidän ihana eläinlääkäri ehti kiireiden keskellä soittaa meille ennen joulua lisää Cereniaa apteekkiin.

Seuraava kova kohtaus tuli vajaan 1,5 kuukauden päästä. Olimme lähdössä lenkille alkuiltapäivästä, kun juuri sillä hetkellä Draama meni paniikkiin ja alkoi nikotella voimakkaasti. Lääkitsin sitä Kaoliinilla, Cerenialla ja Somacilla. Nikottelu lieveni, mutta kurja olo ja lievempi ajoittainen nieleskely jatkui vielä. Lenkit peruuntuivat siltä päivältä, mutta parin tunnin päästä kävimme ihan pienellä pissalenkillä. Draama köyristi selkäänsä kuin kissa ulos lähtiessämme ja oli ulkona aivan perässä vedettävä. Iltaruoan jälkeen sillä toistui paniikki ja nikottelu, hetken se kuolasikin. Tilanne rauhoittui, mutta hieman kurjana olo vielä jatkui yöhön asti. Ja toipuminen kohtauksesta oli taas aaltomaista, monena päivänä jouduimme lyhentämään lenkkejä.

Sovimme eläinlääkärin kanssa, että katsomme vielä yhden kohtausvälin ennen Apoquelin aloittamista. Tämä siksi, että saamme paremman vertauskohdan sille, auttaako lääkitys. Draaman sairaus on mitä ilmeisimmin edennyt, kun sille näitä kohtauksia tulee, mutta kohtausväli ei ole toistaiseksi ollut kovin tiheä. Jos olisi ollut, niin lääkitys olisi jo aloitettu. Nyt ollaan vielä pärjätty sillä, että on annettu aina tukilääkitys kohtausten tullessa. Välillä on kohtausten välissäkin tullut joku vähän huonompi päivä, jolloin Draama on saanut Kaoliinia mahan tilannetta rauhoittamaan.


Kohtauspäivänä ei ollut hyvä olla



Kipistäkin on ollut huolta. Viime vuoden lopussa päätin, että sen selkä kuvataan tämän vuoden alussa uudestaan takapään oireiden takia. Kipi kun jätti takajalat välillä miten sattuu rungon alle ja ties mihin suuntaan sojottaen. Muitakin oireita panin merkille. Koskaanhan ei Kipin takapään käyttö ole ollut täydellisen normaalia, mutta nyt oireilua oli entistä enemmän. Kipi alkoi keikuttaa kävellessään takapäätään ja paino näytti seistessä jakaantuvan epätasaisesti, mitkä sinänsä olivat ennestäänkin tuttuja oireita. Se teki entistä vähemmän aloitteita leikkiin Draaman kanssa eikä aina vastannut Draaman aloitteisiin. Joskus illalla katsoin, että ihan kuin se olisi levon jälkeen liikkunut jäykästi kotona. Sitten yhtenä iltana se levon jälkeen ontui toista takajalkaansa, hetkittäin roikotti sitä ilmassakin. Muuten se oli oma iloinen ja energinen itsensä ja liikkui lenkeillä yhtä mielellään kuin aina ennenkin. Ontumisen jälkeen kiikutin sen eläinlääkärille melkein välittömästi. Koskaan ennen ei Kipi ollut ontunut. Kahdella koirallani olen aiemmin vastaavaa oireilua nähnyt, ja niillä se on ollut selästä johtuva oire. Tiesin senkin, että oire voi viitata esimerkiksi ristisidevaurioon.

Eläinlääkäri kopeloi ensin Kipin läpi. Refleksit olivat normaalit, lonkkien ja polvien liikkeissä ei ollut muutoksia ja ne olivat kivuttomat. Selän liike oli lannerangan yläosasta alaspäin jäykähköä, palpoiden oli jäykän oloinen ja lihakset kireät. Eläinlääkäri epäili ontumisen syyksi ennemmin ristisidevauriota kuin selkää, ja rauhoituksessa tehdyssä vetolaatikkotestissä sitten toinen polvi olikin hieman löysemmän oloinen, ei kuitenkaan positiivinen. Eläinlääkäri arvioi, että ristisiteessä olisi ollut hieman rispaantumaa. Se taas on saattanut välillisesti aiheutua selästäkin, jos takajalat ovat kuormittuneet epätasaisesti.

Selästä otettiin kuvat, enkä voi sanoa yhtään yllättyneeni siitä, että spondyloosi oli levinnyt. Olinhan siihen viittaavat merkit havainnut omin silmin. Spondyloosimuutoksia on nykyään kohdissa T5, T6, L3, L4 ja S1. Kuvat lähetettiin myös Kennelliittoon lausuttaviksi. Todellinen tilannehan nykyään on SP3 eli keskivaikea, mutta ikävähennyksen takia virallinen lausunto oli SP2 eli selkeä. Lisälöydöksenä selässä myös oli kalkkeuma lannerangan ja ristiluun välisessä välilevyssä, mikä kertoo kyseisen välilevyn rappeutumisesta.

Kipin perjantaikännit klinikalla

Kipi sai viikon pituisen kipulääkekuurin. Ontumista ei ole toistaiseksi kertaakaan sen yhden päivän jälkeen ollut. Eikä muutakaan hirmuisen hälyttävää. Mutta huoltahan tilanne aiheuttaa, koska edessä saattaa olla vaikka minkälaista oireilua. Eläinlääkäri myös totesi, että jos Kipin selästä otettaisiin magneettikuva, niin kaikenlaista mielenkiintoista voisi siellä näkyä. Melko viiltävä tunne se oli, kun mietin, ettei meidän iloinen pieni Kipi-kenguru välttämättä elä vanhuuteen asti. Synkeitä pilviä on niin sen kuin Draamankin terveyden yllä. Vinski sentään on saanut jo melko vanhaksi elää, vaikkei rotuisekseen ole ollenkaan mikään ikäloppu vielä, kymppi tulee täyteen vielä tässä kuussa.

Kun Kipin spondyloosi nuorena selvisi, niin sen kohdalla pohdittiin traumaperäisyyttä. Se ihan ensimmäinen, epätavallisen voimakas spondyloosimuutos on saattanutkin olla joko traumaperäinen tai tulehdusperäinen, mutta perinnöllisyyttä ei senkään kohdalla voi sulkea pois. Ja sen jälkeen tulleet muutokset ovat joka tapauksessa synnynnäisestä/perinnöllisestä taipumuksesta johtuvia, koska traumaperäinen spondyloosi ei leviäisi vastaavalla tavalla. Olen näistä asioista käynyt keskustelua niin kuvanneen eläinlääkärin kuin Kipin vanhemmat ja uudemmat selkäkuvat Kennelliitossa lausuneiden henkilöiden kanssa.

Jonkinlaista välilevyjen/kudosten heikkouttakin Kipillä näyttäisi olevan, kun sillä nyt tuo kalkkeuma/välilevyn rappeuma on. Kalkkeumat eivät ole normaaleja vielä Kipin ikäisellä koiralla, kondrodystrofisilla roduilla niitä toki esiintyy jo nuorellakin iällä, mutta niillä onkin jo lähtökohtaisesti sairas rakenne. Vasta isommat kalkkeumat tulevat näkyviin röntgenkuvissa, joten niitä voi olla vaikkei kuvissa näkyisi. Ensimmäisen spondyloosimuutoksen taustallahan Kipillä myös epäiltiin kroonista välilevytyrää, joka sille siinä tapauksessa olisi tullut jo ihan hirmu nuorena. Vieläkin ihmettelen, mitä sille on sattunut, jos mahdollinen välilevytyrä ja ensimmäinen spondyloosimuutos ovat aiheutuneet traumasta, kun tiedossa ei mitään isoa traumaa ole. Oireetkan eivät olleet niin voimakkaat kuin luulisi välilevytyrässä olevan. Sitä en koskaan saa tietää, enkä edes sitä, onko siellä taustalla sittenkään traumaa. Eikä sillä nyt toisaalta niin suurta väliä enää ole, ja tilanteen etenemisen tiedetään joka tapauksessa johtuvan muusta kuin traumasta, jolloin ne, joita asia jollain lailla liippaa, voivat laittaa tiedon korvansa taakse.

Olin miettinyt, että veisinkö Kipin tänä vuonna vaikkapa rallyn alo-luokkaan. Nyt luulen, etten todellakaan vie, enkä muutenkaan paljon teetä sillä takapään hallintaa edellyttäviä liikkeitä. Kuun lopussa meillä on Piira-käynti, ja silloin täytyy tarkemmin jutella siitä, mitä Kipin kanssa voi tai ei voi enää tehdä. Usein hyvältä osteopaatilta tai fysioterapeutilta saa näissä asioissa vielä yksityiskohtaisempaa tietoa kuin eläinlääkäreiltä. Arkiliikunta meillä on jo ennestään selkäystävällistä. Lenkit ovat kohtuullisen mittaisia, mahdollisimman paljon pehmeällä alustalla, koirien keskinäistä rälläämistä vapaana tapahtuu äärimmäisen vähän ja sekin vasta lämmitetyillä lihaksilla. Repivää ja kuormittavaa liikuntaa ei harrasteta.

Draamankin koeura taitaa olla kokonaan ohi. Vaatisi pienen ihmeen, että tilanne muuksi muuttuisi. Kokeiden perään en jää itkemään. Keskityn nauttimaan koirieni persoonallisuuudesta ja arjen hyvistä hetkistä. Tärkeimmät haaveeni nykyään koskevat mukavia ja kunnollisen pituisia lenkkejä. Eiväthän nekään aina toteudu, mutta osaan kyllä iloita aina siitä, kun pääsemme tekemään kunnollisen lenkin, ja kun näen Draaman täysillä nauttivan ulkoilusta. Pojat ovat siitä aina poikkeuksetta nauttineet, mutta eihän sekään ole itsestään selvää, että tilanne sellaisena jatkuu. Koskaan ei tiedä mikä on se viimeinen hyvä lenkki. Tai se koko elämän viimeinen lenkki.



Ellei mitään yllätyksiä satu, niin luovun myös meidän rally-tokon ja tokon ryhmäpaikoista. Mitäpä me niillä, jos meidän treenaaminen on pelkkää satunnaista hömppää, menkööt nekin paikat jollekin, joka niitä enemmän tarvitsee. Tiedän myös sen, että ryhmissä jatkaminen tempaisisi minut taas sen verran mukaansa, että alkaisin haluta enemmän ja harmistuisin, kun se olisi niin saavuttamatonta. Tällä hetkellä suhteeni lajitreenaamiseen on hyvinkin välinpitämätön, mutta tilanteen jatkuminen tällaisena edellyttää luultavasti vielä toistaiseksi sitä, että otan etäisyyttä ryhmätreeneihin enkä myöskään aktiivisesti seuraa lajeja esimerkiksi somessa.

Elämässä välillä asiat kasaantuvat hassusti. Nytkin muutaman päivän aikana tapahtui isoja terveyteen liittyviä, äärimmäisen kuormittavia juttuja. Perjantaina todettiin Kipin spondyloosin levinneen. Sunnuntaina Draamalle tuli paha kohtauksensa, ehkä pahin tähänastisista. Mutta ne olivat vasta näpertelyä, sillä tiistaina lähiomaiseni joutui sairaalaan ja ennuste oli huono. Haahuilin kodin ja sairaalan väliä, ja yölläkin vain valppaana odotin puhelimen soimista. Tilanne sitten ennusteista huolimatta kääntyi parempaan, mutta ongelmia ja huolta tulee jatkossakin riittämään.

Sanotaan, ettet saa koiraa, jonka haluat vaan sen, jonka tarvitset. En ole väittämästä ollenkaan samaa mieltä, mutta toki usein on helppo löytää asioille erilaisia merkityksiä. Mutta kuka oikeasti tarvitsee monta rikkinäistä ja nuorena kuolevaa koiraa peräkkäin? Silti joillekin on niin käynyt. Ja entä oma tilanteeni sitten, pelkkiä selkävaivaisia koiria viimeiset kymmenen vuotta ja omien harrastusten ja elämäntavan hautaamista pitkän kaavan mukaan. Ilmeisesti olen niin paukapäinen, että kohtalon piti koira koiralta koventaa otettaan, että todella ymmärtäisin harrastusten olevan nyt ohi.

Kolmannella kerralla ehkä luulin olevani kaukaa viisas ja löytäväni oikotien onneen. Aikuinen terve koira, jolla harrastusintoa piisasi, vihdoinkin voisin näyttää kohtalolle pitkää nenää! Vaan tällä kertaa kohtalo jyräsi minut täysin ja lällätti minulle ihan kunnolla. Että ähäskutti vaan, näin mahtavan koiran tosiaan olisit saanut, mutta terveyttä ei sillekään suoda, ja tällä kertaa sen vaivat ovat vielä inhottavampia kuin kahden edeltäjän kohdalla. Mitään ylevääkään en tästä ole oppinut. Terveyttä ja pieniä asioita olen osannut arvostaa ennenkin. Että on se vähän vaikea nähdä kohtalon tarkoitusperiä tässä. Ja jos harrastaminen kerran loppuu, niin mitä sitten tilalle, sitä ei ole kohtalo myöskään kertonut.


Lähijärvi helmikuun alussa

Joskus oli melkein talvistakin