Höpinöitä

Ei hitsi, tämä päivitystahti näyttää vain kiihtyvän, vaikka olen ollut monta kertaa jo lopettamassa koko blogia. 😀  Aika harva enää nykyään muutenkaan pitää blogia. Itse taas en koe facea tai instaa itselleni luontevimmaksi alustaksi kirjata asioita ylös, ja harmittelen sitä, että blogeja on nykyään vähemmän myös luettavaksi. 

Aloitin tämän blogin, kun Kipi oli juuri tullut minulle, ajatuksena jakaa sen kasvua ja myös muun lauman touhuja muillekin. Sittemmin blogi on saanut erilaisia sävyjä, kun olen pohtinut paljon  sairauksia ja harrastuksista luopumista. En edes oleta näiden höpinöiden, jaaritteluiden ja aiheiden kiinnostavan suurta yleisöä. Etupäässä itseäni varten näitä juttuja tänne tallennan, koska ei kaikkia muutenkaan voi miellyttää. Jälkikäteen on sitten mielenkiintoista katsoa, mitä on mielen päällä milloinkin ollut, tai palauttaa mieleen tapahtumia ja faktoja. Nämä jutut ehkä säilyvät paremmin kuin muut muistiinpanot, ja kuvat auttavat myös palauttamaan mieleen tapahtumia ja tunnelmia kulloiseltakin hetkeltä. Luokattoman huonojahan nuo kuvat ovat, kun on viime vuosina ollut vähän muita, tärkeämpiä rahareikiä kuin kuvauskaluston uusiminen, mutta arvokkaita muistoja itselleni silti.

On vähän surkuhupaisaa, että ensimmäisten koirien aikana ei blogeja ollut, ja juuri silloin tapahtui kaikkein eniten kaikkea. Elämä oli aktiivista, oli usean lajin treenejä ja kokeita, koko ajan uuden oppimista, vaikka mitä seikkailuja, pentueiden syntymät. Nykyinen pienentynyt ja vanhentunut lauma elää aivan toisenlaista arkea. Se on silti meidän elämää, ja haluan siitäkin tallentaa itselleni muistoja. 

Ties vaikka ryhtyisin päivittämään blogia entistä tiheämmin, ehkä sitten päivitykset eivät olisi niin uuvuttavan pitkiä. En kyllä oikeasti yhtään tiedä, mitä blogille teen, elän sen kanssa ihan hetkessä. Niin kuin pitkälti kaiken muunkin kanssa. Ennen oli enemmän suunnitelmia tulevaa ajatellen, nyt ei. Minulla oli pitkään ajatuksissa kokeilla joskus uutta rotuakin, ja tietenkin jatkaa harrastamista muutenkin, mutta enää ei sattuneesta syystä ole.

Meidän elämä ei tosiaan ole hirveän aktiivista harrastusten hiivuttua, mutta jotain sentään joskus teemme,  yleensä noseworkia tai pieniä temppuja. Kevään tullen olisi kiva päästä pitkästä aikaa jäljestämään, jos olemme silloin vielä kaikki hengissä ja treenikunnossa. Olen aina pitänyt tärkeänä erityisesti sitä, että koirat saavat harrastaa jotain nenänkäyttölajia. Nykyään tämä kyllä ennemmin on pientä puuhastelua kuin harrastamista. Ei ole niin tarkkaa, tekevätkö koirat kaiken sääntöjen mukaan. Sen verran ne kyllä ovat ottaneet vapauksia noseworkin ilmaisussa viime aikoina, että ehkä siihen jo vähän voisi puuttua. 😀

Tokoa tai tottista ei olla tehty aikoihin. Minua ei vain kiinnosta enää yhtään, eivätkä pojatkaan niitä mihinkään erityisesti tarvitse. Draamalla tietenkin oli näihin intohimoinen suhde, kuten kaikkeen muuhunkin työhön. Oli minullakin joskus, mutta kohtalo tuli väliin. Nykyään kun mietinkin tokoa, tottista tai mitä vain tavoitteellista tekemistä, niin tulee vain lamaantunut, tyhjä ja ahdistunut olo. Olen vieraantunut siitä maailmasta täysin, mutta se on myös jättänyt valtavan aukon, jonka tilalle ei ole tullut mitään. Oikein pysähdyin miettimään, miten paljon muutakin elämään harrastusten myötä tuli kuin vain treenaamista, ja se lista oli hätkähdyttävän pitkä.

Lenkkeilyyn meidän laumassa panostetaan, enkä ole vielä ikinä siihen kyllästynyt. Huolehdin siitä, että lenkit ovat monipuolisia ja mielekkäitä. Tutkimiselle ja nuuskimiselle pitää olla aikaa, ja joka päivä pojat pääsevät ainakin hetkeksi irti. Välttelemme asfaltoituja katuja mahdollisimman paljon. Näin talvikaudella niitä voi joutua käyttämään enemmän silloin, kun ne ovat sulia ja muut lenkkireitit ovat peilijäässä. Onneksi ei ole tarvinnut kilometreittäin kuitenkaan niillä kulkea viime aikoinakaan, asfaltti ja sen päällä oleva sepeli ei ole mikään kiva yhdistelmä. Draamalla joutui sepelillä käyttämään tossuja, koska se aristi tassujaan, mutta pojilla ei tätä ongelmaa samalla tavalla ole, vaikka eihän se sepeli varmaan kivalta tassunpohjissa tunnu.

Eläimet tuovat myös jännitystä ja vaihtelua lenkkeihin, muutkin kuin vastaantulevat koirat. Meidän lähilenkkimaastossa elää kaurislauma ja hirmuisesti pupuja. Kettujakin on, vaikkei olla päästy niistä näköhavaintoja tekemään. Mutta viime talvena Kipi tuossa lähimetsässä kieri ketun ulosteessa ja oli aivan yltympäri sen peitossa, ja tietenkin löyhkäsi kammottavalta. Kotimatkalla pidin sen mahdollisimman loitolla itsestäni, mutta hissin seinät se onnistui sotkemaan. Saatoin olla hieman myrtsi, kun pesin hissin seiniä ja Kipiä. Ei ollut eka kerta, kun se tai joku muu piehtaroi ulosteessa, mutta ehdottomasti ällöimmästä päästä se kerta kyllä oli. Karmeimpia kokemuksia ovat ketun tai ihmisen ulosteet, jaiks.

Kipi erään vähäisemmän kakkaepisodin jälkeen

Oppiikohan se koskaan syy-seuraussuhdetta...

Tänään juuri juoksi rusakko metsässä melkein Kipin nenän ohi, ja se ehti valpastua ja melkein lähteä perään, mutta tuli heti kutsusta luokse. Hiljattain myös osuimme lenkillä muutaman metrin päähän kaurislaumasta. Pojat eivät kiihtyneet niistä ollenkaan, Vinski ei taaskaan tuntunut mitään edes huomaavan, ja Kipi katseli niitä vain lievästi kiinnostuneena. Molemmat olivat siloin hihnassa. Kauriitkaan eivät pienen alkusäikähdyksen jälkeen enää välittäneet meistä. Taitavat olla aika tottuneita kulkijoihin.

Kerran nuorena Kipi hävisi hetkeksi metsässä luultavasti riistan jäljille, mutta muuten se ei ole koskaan jahdannut riistaa muutamaa askelta enempää, vaikka on osoittanut mielenkiintoa sitä kohtaan. Vinskiä taas ei yhtään edes kiinnosta. Noiden kanssa on sen puolesta helppoa lenkkeillä, mutta kyllä saa silti itse olla valppaana, aina voi tulla eteen se yksi poikkeus. Vinskin kohdalla kyllä löisin vetoa, ettei niin käy ainakaan riistan suhteen, niin välinpitämätön se on aina ollut. Papanat sitä kyllä kiinnostavat. Joskus tuossa takapihan metsässä joku ulkoiluttaa kissaa, ja olen ollut ylpeä siitä, miten nätisti pojat ohittavat kisut. Se ei ole itsestäänselvyys edes kissoihin tottuneen koiran kohdalla, nimim. kokemusta on siitäkin.

Poikakoirien maailmaa en kyllä koskaan opi täysin tajuamaan. Miksi niiden mielestä on ok lenkillä kusaista kaverin naamalle, ja miksei niitä myöskään kiinnosta väistää, kun kaveri kusee niiden naamalle? Niin no, eiväthän ne tosiaan ulosteitakaan karta, joten niillä kai vain on luonteva suhde eritteisiin.

Lähimetsästä löytyy sulaa maatakin

Kipille ja Vinskille kuuluu edelleen hyvää. Ne elävät arkea täysillä, energisinä ja innokkaina. Vinskin öinen pissailukin loppui kokonaan vähän yllättävästä syystä johtuen.

Vinski nukkuu yöt yleensä sohvalla, ja koska se on kova petaamaan, niin sohvalla oleva peitto on usein löytynyt mytättynä ja mahdollinen pissavahinko sitten paljaalta sohvalta. Siksi Vinski on saanut pissavahinkojen alkaessa ylleen vaipan yöksi. Yleensä sitä ei ole tarvittu montaa yötä, koska vahinkojen alkaessa olemme käyneet hetikohta huollossa, ja vahingot ovat päättyneet siihen. Viimeksi niin ei sitten käynytkään, joten emme päässeet vaipasta eroon. 

Aloin kuitenkin miettiä vaihtoehtoa vaipalle, koska sen pitkäaikainen käyttö ei ole niin kovin mukavaa tai järkevää. Ei jokapäiväinen vaippapyykkikään kivaa ollut, mutta vielä vähemmän houkutti sohvan jokapäiväinen käsittely puhdistusaineella. Lopulta kuitenkin päätin luopua vaipasta ja pinosin sohvalle useamman peiton yöksi, josko Vinski sitten ei petaisi niitä kaikkia pois. Ei se petannutkaan, mutta ei se myöskään enää pissannut öisin. Joten tälläkin kertaa huolto oli oikeasti auttanut, ja pienten määrien pissailu johtui vain siitä, että vaippa oli painanut kriittistä kohtaa ja samalla aiheuttanut hermoärsytystä. Siitä huolimatta, että aina katsoin, ettei se ole liian tiukalla. Eikä noin ollut ennen käynyt. 

Jatkossa menemme  edelleen heti huoltoon, jos pissailua tulee, koska se on merkki huollon tarpeesta. Sohva suojataan multipeitoilla aina yöksi ja vaippa unohdetaan, vaikka pissailu taas joskus alkaisi. 

Seuraan yhä joitain koirien sairauksiin liittyviä fb-ryhmiä. Ne muistuttavat tuskallisesti siitä, millaista elämä esimerkiksi suolistosairaan koiran kanssa on. On vähän outoa olla nyt sivustakatsojana. Joskus tulen surulliseksi siitä, että ryhmissä kysellään asioita, joita pitäisi voida kysyä hoitavalta eläinlääkäriltä. Tai juostaan turhaan yhdellä tai useammalla lääkärillä eikä mikään silti muutu parempaan. Kaikilla ei hyvää luottolääkäriä ole. Kaikki eläinlääkärit eivät myöskään hallitse juuri vaikkapa suolistosairauksia hyvin, niiden hoidossa on spesialistilla todellakin paikkansa. Kaikkia eläinlääkäreitä ei myöskään ole helppoa tavoittaa käyntien välissä kun kysyttävää tulee. 

Osasin jo Draaman eläessä arvostaa sen luottolääkäriä. Hänellä oli kokonaisvaltainen ote Draaman hoitoon, ja häneltä sai aina selkeät vastaukset kysymyksiin. Tiivis hoitosuhde oli olemassa myös käyntien välissä. Opin koko ajan ymmärtämään Draaman sairautta paremmin, ja tiesin, että sen hoito oli pätevissä käsissä. Tiedostin, miten paljon hyvä hoitosuhde kannatteli meitä meidän arjessa ja auttoi pitämään pääni edes jotenkin kasassa huonoina aikoina, mutta Draaman kuoleman jälkeen näin asian vieläkin kirkkaammin. 

Olen jälkikäteen harmitellut vain sitä, etten vienyt Draamaa heti alussa tälle lääkärille. Olisimme säästyneet muutamalta töyssyltä meidän matkalla, jos olisin niin tehnyt, mutta en silloin vielä tiennyt tästä lääkäristä. En tiennyt sitäkään, että kyseessä oli loppuelämän krooninen sairaus, joka ei jättäisi meitä rauhaan. Ei minulla ollut pitkään aikaan edes nimeä sairaudelle. Eikä meidän saama hoito missään nimessä huonoa alussakaan ollut.

Meidät ohjattiin silloin ensimmäisten rajumpien oireiden jälkeen saman klinikan sisätautilääkärille, jossa olimme silloin asiakkaina. Hän oli pätevä ja tarkka työssään, mutta häntä ei ollut helppo tavoittaa, kun tuli ongelmia. Sähköpostia hänelle ei voinut lähettää ja soittopyyntöihin vastaaminen kesti useita päiviä. Hänellä oli hieman etäinen suhde potilaisiin, ja olisin myös siinä alkumyllerryksessä ja epätietoisuudessa halunnut saada enemmän tietoa kokonaisuudesta ja perusteluja eri asioille.

Eniten minua ärsytti se, että silloisen klinikan käytäntönä oli juoksuttaa asiakkaita turhilla kontrollikäynneillä tihein välein. B12-piikitysten alkaessa lääkäri käski varata itselleen ajan, mutta ei sillä käynnillä edes vilkaissut Draamaa, luetteli vain tietokoneen näytöltä samat asiat, jotka oli jo puhelimessa kertonut. Minkä jälkeen hän häipyi ja hoitaja tuli antamaan piikin. Kätevä tapa lypsää asiakasta vähän enemmän, vaikka koko käynti olisi mennyt hoitajakäyntinä, kuten joillain muilla klinikoilla toimitaan muutenkin. Se oli turhista kontrollikäynneistä turhin.

Muistissani on myös ikuisesti se, kun soitin klinikalle Draaman saatua hankalia oireita ensimmäisenä kokeillusta hyporuoasta. Hoitaja kävi kysymässä asiaa eläinlääkäriltä, joka käski vielä jatkaa ruoan antamista. Sanoin, etten niin aikonut tehdä, koska oireet olivat sen verran hankalia, eikä sellaisia  koskaan ennen ollut esiintynyt edes ruoan vaihtamisen yhteydessä. Että minusta se oli hyvinkin selvä merkki ruoan sopimattomuudesta. Siitä hoitaja hermostui ja hoki moneen kertaan, että minun on sitten tilattava kontrolliaika. Se tuntui olevan klinikan vastaus jokaiseen pulmaan: tilaa kontrolliaika! Ilmoitin, etten nyt sentään tuollaisesta syystä aio tulla kontrollikäynnille. Hoitaja hermostui tästä lisää, mutta kävi uudestaan eläinlääkärin luona, ja palasi kertomaan, että okei, eläinlääkäri sanoi, että voitte kokeilla jotain muuta hyporuokaa seuraavaksi. Seuraava hyporuoka olikin sopiva (kunnes myöhemmin lakkasi sopimasta), ja puistattaa ajatellakin, että tuosta olisi taas pitänyt heittää muutama satalappunen klinikalle turhan kontrollikäynnin takia. Kyllä se ruoka itsessään jo oli riittävän kallista.

Lopulta tuli sellainen helpompi jakso, jonka aikana meidän ei tarvinnut hetkeen ravata klinikalla. Kun oireet sitten taas alkoivat palailla, niin siirsin Draaman hoidon hetkeksi tutulle yleislääkärille, joka hoiti vaivaa varsin pätevästi. Lopulta häneltä kuitenkin alkoivat konstit loppua, ja ymmärsin meidän tarvitsevan lääkärin, joka olisi nimenomaan suolisto-ongelmiin perehtynyt.  Aloin siis selvittää, mille sisätautilääkärille seuraavaksi menisimme. 

Onneksi facesta löytyi kokemuksia lääkäreistä, ja niiden perusteella tein valintani. Ja mikä helpotus se oli, kun asiaan tuli ihan eri lailla järkeä, vaihtoehtoja ja kokonaisvaltaisuutta. Lääkitys meni ihan uusiksi. Pääsin koko ajan paremmin sisälle Draaman sairauteen, ja sain kysellä siitä lisää aina kun joku mietitytti. Oli joku, joka seurasi hoidon edistymistä ja koiran vointia säännöllisesti, mutta ei juoksuttanut meitä turhilla kontrollikäynneillä. Joku, joka osasi myös kuunnella ja joka välitti potilaistaan. 

Onneksi löysimme meille asiantuntevan luottolääkärin, joka hoiti Draamaa viimeiset reilut kolme vuotta, vähän yli puolet meidän yhteisestä taipaleesta. Tällaisessa haastavassa sairaudessa se on aivan ratkaisevan tärkeää. Draaman kohdalla onneksi jo ensimmäinen sisätautilääkäri osasi luovia sen läpi ensimmäisestä isommasta karikosta, mutta hän ei vain muuten ollut juuri meille se sopivin vaihtoehto loppuelämän lääkäriksi, ja etenkään se klinikka ei ollut meille sopiva. Monelle muulle voi hyvinkin olla.

Terveyshöpinöiksi meni taas tämä loppu, mutta terveys (tai sen puute...) on ollut niin keskeisessä asemassa meidän lauman elämässä jo pitkään, että paljon näitä tulee mietittyä vielä nytkin, kun suolistosairauden mörkö ei enää ole läsnä jokapäiväisessä arjessa. Ei se kuitenkaan jälkiä jättämättä ole poistunut.

Ei aina käy niin

Juhannuskin sitten vilahti ohi. Olisin niin halunnut perinteisen räntäsateisen juhannuksen, mutta ei, nyt on ollut jo ihan liian pitkään tosi lämmintä ja aurinkoista. Tällä viikolla meitä onkin sitten hellinyt rääkännyt vieläkin kovempi helle. Ja nyt on vasta kesäkuu, argh. Ulkona ei voi päivällä tehdä paljon mitään. Kotonakaan ei jaksaisi olla, kun sisälläkin on jo pitkään ollut helle. Monet yötkin ovat olleet turhan lämpimiä.

Kuuma, ei jaksa kuin raatona maata

Uimaankaan emme pitkään aikaan päässeet, koska Vinski alkoi taas kutista. Sillähän on kastraation jälkeen ollut tämä ongelma, että uiminen saa sen kutisemaan. Sen pohjavilla on niin runsasta ja tiivistä, että se kuivuu huonosti, ja sitä myös irtoaa runsain mitoin, mikä myös aiheuttaa kutinaa. Aloin jo keväällä harjata siltä pohjavillaa irti, ja vaikka turkki keveni silmissä, niin silti villaa irtosi aina vaan. Kutina alkoikin sitten uintikauden alettua. Vinski raapi ihoaan jopa ruville asti. Ajoin siltä turkin alas muualta paitsi selän päältä, panin sen uintikieltoon ja odotin kutinan loppumista ja ihon paranemista. Eilen sitten olimme pitkästä aikaa uimassa, ja hiisi vieköön, kutina alkoi taas. Pohjavillaakin näytti taas irtoavan ihan pieninä tukkoina, vaikka en tiedä miten se on mahdollista. Pesin, kuivasin ja harjasin Vinskin nyt, saa nähdä onko siitä hyötyä. Kai tuolta pitäisi ajaa turkki pois niin, että pelkkä nahka jää. Harmittaa älyttömästi Vinskin puolesta, kun uiminen on sille ihan ykkösjuttu.

Poikkeusolotkin lakkautettiin hiljattain, vaikka poikkeuksellisia aikoja yhä eletään. Uudenmaan rajat avattiin jo huhtikuun puolivälissä, ja kuun loppupuolella Draama pääsi Piiran käsittelyyn naapurimaakunnan puolelle. Hetken kyllä mietin, että pitäisikö minun perua meidän aika ja kököttää kiltisti arestissa Uudenmaan puolella, mutta päätin sitten olla perumatta. Osteopaatti on erityisesti Draamalle ja Kipille todella tärkeä, että ne pärjäävät mahdollisimman hyvin pysyvien kroppavikojensa kanssa. Koronakriisi saattaa ennustusten mukaan kestää jossain muodossa vielä pitkään, eikä koirien hoitoa voi koko siltä ajalta perua.

Eivät asiat aina muutenkaan niin yksiselitteisiä ole. Meidän kunnassa pahamaineisen Uudenmaan puolella oli (ja on vieläkin) tartuntoja hyvin vähän, osteopaatin vastaanoton paikkakunnalla kaksi kertaa enemmän, mutta ei paljon sielläkään.

Niinpä Draama pääsi Piiralle. Sen rintarangassa oli hieman vinoutta ja tyyppikohdissa taas vähän kireyksiä. Ei mitään katastrofaalista, mutta tärkeä hoitaa ennen kuin tilanne pahenee. Kiva ja tärkeä reissu, on aina virkistävää vaihtaa ajatuksia ammattilaisen kanssa.

Toukokuussa oli sitten Kipin vuoro päästä Piiralle. Laittamista löytyi, toinen puoli oli vähän toista huonompi, mutta kokonaistilanne ei ollut kauhean huono. Piira tunsi lannerangan spondyloosikohdan hyvin näppeihinsä, siinä kohdassa on myös jäykkyyttä, jota ei ennen spondarin etenemistä ollut. Spondyloosi kuitenkin oli rauhallisessa vaiheessa. Akuuttiin tilanteeseen liittyy aina tulehdus, jonka huomaa lämpötilaerona.

Saa nähdä, miten pitkään ja millä tavoin korona tulee koiraharrastuksiin vaikuttamaan. Ulkotreenit alkoivat kevään mittaan taas pyöriä, ja kokeetkin pyörähtivät taas joitain poikkeuksia lukuun ottamatta käyntiin. Meidän laumaa asia ei koske, koska luovuin meidän ryhmätreenipaikoista, ja kokeisiin nyt varsinkaan emme ole menossa. Muilta osin asia kyllä saattaa arkeen vaikuttaa. Meidän eläinlääkärilläkin on käytössä sellainen systeemi, ettei odotushuoneessa saa notkua, eivätkä eläimen omistajat pääse mukaan tutkimuksiin vaan joutuvat odottamaan ulkona tai autossa. Tuntuu varmasti oudolta ja orvolta, jos joutuu itse tuon kokemaan, kun on tottunut kommunikoimaan eläinlääkärin kanssa ja olemaan tilanteessa läsnä.

Treenaaminen on edelleen ollut melko olematonta, lähinnä pienimuotoista temppuilua ja etsimishommia lenkin lomassa. Lajitreenaamista ollaan tehty vain pari kertaa. Yksi päivä treenasimme pitkästä aikaa noseworkia. Laitoin kuusi piiloa pitkin kämppää, ja koirat vuorotellen etsivät ne. Tällä kertaa Kipi teki häikäisevän suorituksen, se löysi piilot todella nopeasti ja ilmaisi ne varmasti. Se on halutessaan todella taitava etenkin nenätyössä, mutta aina se vain ei viitsi panostaa täysillä. Muutkin löysivät kaikki piilot. Draama oli niin tohkeissaan saadessaan tehdä työtä, että vipelsi ensin iloisesti joidenkin hajujen ohi, ennen kuin malttoi keskittyä paikallistamaan ne kunnolla.

Alkukuusta olimme tokoilemassa monen kuukauden totaalitauon jälkeen. En muuten olisi nytkään lähtenyt, mutta kaveri kaipasi paikkamakuuseuraa koiralleen. Oli kiva treenata ja koirilla oli motivaatio korkealla. Kyllä me jatkossakin voimme satunnaisesti lähteä, jos joku seuraa tarvitsee, siinähän on sentään joku syy treenata. Yksin ei ainakaan tässä vaiheessa varmaan tule lähdettyä, motivaationi ei siihen riitä, eikä meillä ole mitään erityistä syytä treenata nimenomaan tokoa. Meillä ei kuitenkaan ole lajissa mitään päämäärää. Ei muidenkaan lajien treenaaminen tällä hetkellä tunnu mielekkäältä, treenimasis on vaivannut jo pitkään.

Jos laumassa olisi edes yksi tavoitteellinen koira, niin siinä ohessa treenaisin helposti muutkin pienimuotoisesti. Entisinä aikoinakin tein usein jäljen, esineruudun tai tottistreenin viidellekin koiralle, vaikka vain yhdellä olisi ollut tavoite. Muut toki yleensä treenasivat pienimuotoisemmin, mutta ilman treeniä en niitä halunnut jättää. Nyt olisikin oikea hetki ottaa pentu kasvamaan (tai olisi ollut jo aikaa sitten), että saisi hommaan taas jotain eloa ja rotia. Aika olisi hyvä siksikin, että lauman nuorin täyttää kohta jo seitsemän vuotta (uskomatonta!). Mutta nykyisten koirien ylläpito, erityisesti yhden niistä, on sen verran tyyris harrastus, ettei pentua ole meille vieläkään tulossa. Pahimmillaan voisin myös sitten olla neljän puolikuntoisen kotikoiran omistaja, jos pennustakaan ei harrastuskoiraa tulisi, missä ei olisi yhtään mitään järkeä.

Muutama vuosi sitten aloin haaveilla, mitkä asiat uuden tiedon valossa tekisin uuden pennun kanssa eri tavalla. Koska viimeisin koira tuli minulle aikuisena, niin siksikin tuntui kivalta ajatukselta, että seuraavan koiran saisi taas kasvattaa pennusta asti itse ja nähdä sen kaikki kehitysvaiheet. Aikuisella koiralla kuitenkin on jo oma historiansa, siitä ei tiedä kaikkea, eikä ole itse voinut vaikuttaa asioihin sen entisessä elämässä. Draaman kohdalla kaikki kyllä sujui sillä tavalla älyttömän hyvin, että se sujahti osaksi laumaa helposti ja tuntui tosi nopeasti omalta.

Aikuisessa koirassa on ainakin teoriassa se hyvä puoli, että tietää mitä saa paremmin kuin pennun kohdalla. Draaman tapauksessa tiesin, että sillä riittää moottoria harrastuksiin, ja sen piti myös olla täysin terve. Moottori todellakin löytyi, ja bonuksena Draama oli heti alusta asti valloittava koira muutenkin. Siihen oli helppo rakastua. Me sovimme toisillemmme.

Mutta terveys sitten, no joo, se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Minulle tuli välillä jo alkuaikoina outo tunne siitä, ettei kaikki ehkä ollut ihan kohdallaan. Joinain satunnaisina ja ohikiitävinä hetkinä Draaman ilmeet tai jotkut käytösmallit toivat mieleen Jipon siltä ajalta, kun se poti vatsa- ja rankavaivoja. Toivoin kovasti, että nämä epämääräiset ja pienet jutut olisivat Draaman kohdalla olleet muista syistä johtuvaa, viatonta käytöstä. Enhän vielä edes tuntenut sitä kunnolla, eivätkä oireet vielä silloin antaneet syytä lähteä heti lääkäriin.

Jumeja kyllä kävimme ihan alusta asti huollossa säännöllisesti oikomassa, ja toivoinkin, ettei mitään jumeja kummempaa syytä oireiden takana olisi. Mutta niinhän sitten jo meidän ensimmäisenä syksynä paljastui, että jumien taustasyynä oli rankavika, ja myöhemmin paljastui vielä suolistosairaus IBD.  Draamalla oli sitten juuri ne vaivat, joita painajaisissani uumoilinkin. Tässä asiassa en olisi halunnut olla aavistusteni kanssa oikeassa. Pk-haaveet romuttuivat jo meidän taipaleen alkumetreillä, vaikka eniten olin odottanut nimenomaan yhteistä jälkiharrastusta. No, eihän se ollut vasta kuin kolmas kerta peräkkäin...

Nyt sitten olen tilanteessa, missä en tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään, en edes sitä, tuleeko minulle enää ikinä uutta koiraa. En erityisen paljon luota siihen, että saisin enää tervettä koiraa. Sairasta koiraa en enää jaksaisi, en ainakaan mitään kroonista sairautta, johon liittyy jatkuvaa epävarmuutta ja huolta. Kaipa terveeseen koiraan jonkinlainen tilastollinen mahdollisuus on olemassa, mutta hirveän paljon näen sairautta myös ympärillä, enkä vain omissa koirissa. Saattaahan se osittain olla vahvistusharhaa, olen herkistynyt näkemään nimenomaan sairauksia, mutta minulla ei totisesti ole kovinkaan ruusuista kuvaa koirien terveydestä.

En kyllä osaa kuvitella elämää ilman koiriakaan. On myös pysäyttävää miettiä, että ehkä harrastukset on jo lopullisesti harrastettu. Koirien kanssa harrastaminen vaan on ollut niin se oma juttuni, ettei sitä mikään voi korvata. Toisaalta ajatus uudelleen aloittamisestakin on vähän pelottava kaiken koetun jälkeen. Sairaiden ja tavoitteettomien koirien kanssa eläminen vain tappaa harrastamisen ilon aika tehokkaasti, ja pelkkä arkikin saattaa muodostua haasteeksi.

Jollain lailla olen sopeutunut elämään hetkessä ja vieraantunut harrastuksista, mutta ajoittain silti haikeus valtaa mielen. Huonoina jaksoina erityisesti Draaman IBD:n suhteen toivon vain, että saisimme elää ihan tavallista tylsää arkea ja käydä lenkillä. Silloin minua eivät voisi vähempää kiinnostaa mitkään harrastusjutut. Parempina hetkinä sitten huomaan somessa muiden harrastuspäivityksiä seuratessani, että siellä se maailma vielä on olemassa, mutta minulla ei sinne enää ole pääsyä.

Olen huomannut, että hirveän moni asia elämässä nivoutuu koiraharrastuksiin. Some on vain yksi esimerkki. Senkin takia harrastusten päättyminen jättää valtavan tyhjiön.

Se oli hienoa aikaa, kun oli aina jotain kivaa odotettavaa. Jälkikauden korkkaaminen keväällä, ryhmätreenit, leirit, hallikauden alkaminen, kokeet, seminaarit, uuden oppiminen yhdessä.

On harmillista, että meidän trio on keskenään niin samanikäistä sakkia, sillä jos ne elävät vielä muutaman vuoden, niin sitten on kerralla monta vanhaa koiraa. En olisi ottanut koiria näin pienillä ikäeroilla, jos olisin saanut toivomani harrastuskoiran aiemmin. Mutta en saanut sitä vielä kolmannellakaan yrittämällä. Kaikkien kanssa on silti ollut kiva aloittaa yhteinen taival, opetella uutta ja odottaa mitä yhteiset harrastukset tuovat tullessaan. On ihan hyvä, ettei tulevaa voi siinä vaiheessa vielä tietää, vaikka usein sitä kristallipalloa olenkin uuden koiran valintaan toivonut. En siitä kaikkea silloinkaan haluaisi nähdä, mutta sen, ettei terveys olisi ihan pommi ja että luonne natsaisi omaan käteen.

Minulla on ollut monta mahtavaa koirapersoonaa, ja muistot sentään jäävät. Niin paljon olen saanut niiden kanssa kokea. Treeni- ja kisakentillä olen myös saanut tutustua moneen unohtumattomaan koira- ja ihmispersoonaan.

Bordercollieta olen saanut seurata rotuna Suomessa alkuajoista asti (jos puhtaasti tilakoiria ei lasketa, ne tulivat jo ennen harrastusbordercollieita). Otin ensimmäisen bordercollieni kovin erilaiseen tilanteeseen kuin mikä nykytilanne on. Rotu oli vielä melko harvinainen, eikä juuri kukaan tunnistanut sitä katukuvassa. Eräs nainen, joka tunnisti Jessin rodun autolla ohi ajaessaan, löi jarrut pohjaan siltä istumalta ja juoksi perään kyselemään mistä Jessi oli kotoisin. Hän tunsi Jessin sukua, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Ensimmäisten vuosien aikana tiesin itsekin suuren osan maan bordercollieista ja suvun niiden takana, mutta nykyään on hirveät määrät minulle aivan tuntemattomia sukuja. Rotu on paitsi runsastunut, niin myös käynyt linjoiltaan ja suvuiltaan monimuotoisemmaksi.

Olen saanut nähdä myös eri harrastuslajien kehittymisen ja uusien lajien tulemisen. Suomalaisista on tullut monien lajien kärkikastia, mitä he eivät ennen vielä olleet. Tietomäärä ja osaaminen on kasvanut valtavasti. Kaikki kehitys ei silti ole ollut vain hyväksi, ja kaikissa asioissa kehitys ei ole mennyt eteenpäin, olen melko kriittinen joitain ilmiöitä kohtaan nimenomaan koirien hyvinvointia ajatellen.

Blogin päivitystahti ei ole viime aikoina ollut huima, ja aika kuoleva blogihan tämä on. Jos siltä tuntuu, niin saatan tänne joskus jotain päivittää, mutta saa nähdä. Nämä meidän kuulumiset kuitenkin toistavat tätä samaa rataa, eikä mitään harrastuskuulumisia oikein kerrottavaksi asti ole. Tilannepohdintoja ja terveysjuttuja lähinnä, jotka eivät ainakaan IRL kovin usein ketään kiinnosta. Se taas on sillä tavalla ikävä asia, että oma pää hajoaa synkimpinä hetkinä, kun joutuu yksin märehtimään näitä juttuja. Itse kyllä luen mielelläni blogeista kaikenlaisia terveysjuttuja ja keskustelen niistä myös livenä, mutta olenkin monessa suhteessa vastarannankiiski.

Meidän tärkein harrastus ja henkireikä nykyään on lenkkeily. On meillä sentään kivoja lenkkimaastoja, tämänkin maiseman ohi lenkkeillään usein.

Säätämistä

No ollaan me jotain treenattukin, vaikka vähän epämääräistä on meno usein ollut. Seuran rallytreeneistä ollaan oltu useammin poissa kuin läsnä, vaikka kuvittelin ravaavani treeneissä hyvinkin tiiviisti. Mutta niin muuttuivat suunnitelmat. Kaikki koirat ovat päässeet tekemään rataa, ja on se aika räpeltämistä ohjaajan osalta ollut, kun ei ole tuntumaa ratatreeniin eikä kaikkiin ylempien luokkien kyltteihin. Kerran radalla oli mukana myös hyppyeste ja putki. Draama suoritti ne varsin kivasti, ei varastanut tai kuumentunut. Seuraavissa treeneissä siltä sitten karkasi mopo käsistä ihan peruskylteillä... Kipi muisti putken, vaikka ollaan sitä otettu vain kerran pari joskus kauan sitten. En ole ihan varma, olenko opettanut Vinskille putkea ollenkaan, mutta ei se sinne ainakaan osannut mennä, hyppäsi yli :D

Seuran tokotreeneissä ollaan myös käyty harvakseltaan, ja toissa viikolla treenit jo päättyivätkin. Ulkopuolisiakin kouluttajia on seurassa vieraillut. Viime kuussa Mari Leiviskä kävi kouluttamassa, ja olin ilmoittanut Draaman koulutukseen silloin, kun sen vointi vielä oli parempi. Ei oikein ollut fiilistä lähteä tilanteen huononemisen takia, mutta kovasti Draama taas nautti, joten hyvä kun mentiin. Olin etukäteen kuvitellut seuraavani tiiviisti myös muiden koirakoiden koulutusta ja tekeväni muistiinpanoja, mutta siihen ei enää kiinnostus riittänyt. Kun mielen täyttää vain huoli koiran voinnista, niin eivät toko-opinnot silloin ole päällimmäisenä mielessä. Ja kun ei tiedä, pääseekö enää ikinä yhteenkään tokokokeeseen, niin mihin sitä lisäoppia edes tarvitsee. Tai mitä väliä koko tokolla muutenkaan on, kun kaikkein eniten haluaisin vain terveen koiran.

Kaikesta huolimatta tunnari, tuo meidän ikuisuusprojekti, on sellainen liike, joka olisi kiva saada parempaan kuosiin, vaikka sitten vain höntsäilymielessä. Niinpä meidän treeniaiheena Marin koulutuksessa oli tunnari, ja hetki katsottiin myös kaukokäskyjä. Näytin ensin miten Draama tekee tunnaria, ja sehän auliisti esitteli tyypilliset virheensä, vaikka oli keittiötreeneissä hiljattain tehnyt oikein kelpo suorituksia. Mutta nyt näpsi vääriä ja ote tunnarista oli huono. Kyllähän se tunnarin osaa, kuten Marikin totesi, mutta on kiihkeä ja vähän malttamaton, jos ei heti bongaa omaa. Neuvoksi saimme piilottaa oman ja jättää väärät näkyville, jolloin Draaman on pakko keskittyä. Ja tätä pitäisi tehdä mieluiten liikkuroituna. Erikseen sitten haistelutreeniä kapuloiden vierestä niin, että heittelen nameja ja lähetän suoraan siitä etsimään omaa. Jos Draama tuo väärän, niin se kannattaa laittaa hetkeksi huilimaan eikä päästää heti jatkamaan, jotta se paremmin tajuaisi virheen.

Viime viikolla oli sitten Oilin koulutus. Draaman vointikin oli tällä välin kääntynyt parempaan, joten fiilis oli parempi, ja jäin myös seuraamaan muiden koulutuksia, vaikken muistiinpanoja viitsinytkään tehdä. Treeniaiheena meillä oli noutoesineen pito. Sain noottia siitä, etten ole riittävän mustavalkoinen. Jep, seilaan paljon harmaalla alueella ja tiedostan sen itsekin. On myös aika haastavaa poimia oikea hetki palkkaamiseen, kun Draama on niin pirun nopea käänteissään - juuri kun aion palkata sen hyvästä pidosta, niin se jo mälvääkin kapulaa.

Viime kuussa oltiin myös Nuuhkujen nosework-treeneissä. Satoi koko ajan reippaasti, eikä osallistujia sitten ollut hajujen piilottajien ja meidän lisäksi kuin yksi. Kun itse on jo pk-aikoina tottunut siihen, että joka säässä voi ja ehdottomasti kannattaa treenata, niin mielellään halusin kokeilla noseakin sateessa. Muistan kyllä elävästi, miten jälkivetäjänä ollessani alkoivat kännykkä ja sähköposti sadepäivänä laulaa, kun osallistujat kilvan peruivat tuloaan, kun ihan just silloin iski flunssa päälle tai muistui mieleen taloyhtiön kokous :D

Treenissä kävi hassusti niin, että Draama teki melkein heti ilmaisun, mutta hajun piilottaja sanoi, ettei siinä ollut hajua, eikä uskonut muutenkaan näpelöineensä sitä kohtaa, että siinä voisi edes vahingossa hajua olla. Olin ymmälläni, koska Draama ei yleensä tee valeilmaisuja. Olin jo sanonut palkkasanan, joten myös palkkasin sen, mutta tavallista laimeammin, kun se kerran oli valeilmaisu. Hetken Draama sen jälkeen etsi huonommin ja myös ohitti yhden hajun. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että ensimmäisellä löydöllä sittenkin ihan oikeasti oli haju, piilottaja oli itse erehtynyt asiasta. Voihan harmi, kun Draama ei saanut ansaitsemaansa kunnollista palkkaa. Aina pitäisi luottaa koiraan! Etenkin, jos se ei yleensä valeilmaisuja tee.

Lopputreeni Draamalta meni hyvin, ja eukalyptuksen lisäksi etsimme myös laakerinlehteä. Myös pojat pääsivät hommiin, ja onnistuivat nekin ihan mukavasti, vaikka ensimmäiset hajut seinustalla tuottivatkin hankaluuksia, mutta vaikeita ne jostain syystä olivat kaikille koirille.

Viime viikolla treenattiin nosea Minnan kanssa kovassa tuulessa. Kuvittelimme, että tuuli jotenkin vaikeuttaisi treeniä, mutta vielä mitä, kaikki koirat löysivät hajut hyvin eikä tuuli vaikeuttanut työskentelyä.

Arkea on edelleen tahdittanut Draaman sairaus. Toukokuisen eläinlääkärikäynnin jälkeen oli alkuun erilaisia lääkityksiä ja uusia lisäyksiä ruokavalioon. Yhdestä lääkkeestä Draama ilmeisesti sai kuurin alussa pahan närästyskohtauksenkin. Oltiin hiljattain menty nukkumaan, kun Draama äkkiä kipusi sänkyyni turvaa hakemaan kohtauksen yllätettyä, ja päädyin lohduttamaan surkeaa koiraa ja valvomaan taas yhden yön. Annoin Draamalle Pepcidin ja vähän ruokaa, ja jonkin ajan kuluttua kohtaus helpotti, mutta uni ei oikein tullut kummallekaan.

Epäilyttävä lääke jätettiin pois, eikä uusia kohtauksia sen jälkeen ole tullut. Pientä närästelyä on kyllä välillä ollut. Aika varpaillaan sitä noin veemäisen vaivan kanssa saa koko ajan elää. Lenkeilläkin on saanut jännittää, miten Draama kulkee mukana, kun se yhdessä vaiheessa saattoi olla perässä vedettävä huomattavan osan lenkkiä. Kipin kanssa se ei pitkään aikaan halunnut leikkiä ollenkaan. Kontrasti elämäniloa ja energiaa joka käänteessä pursuaviin poikiin oli huomattava.

Lenkkeily on ollut vähän tylsää, kun ei olla voitu tehdä pitkiä lenkkejä, mutta ollaan sitten tehty muutama lyhyempi päivän mittaan. Pojat olisivat kovasti halunneet tehdä pitempiä lenkkejä, ja niin minäkin, mutten ole halunnut jättää Draamaa yksin kotiin stressaamaan.

Tuleehan noita tilanteita aina eteen, kun laumassa on vanha koira, että se ei välttämättä jaksa samoja lenkkejä kuin nuoremmat. Sitä en ole kokenut yhtä ongelmalliseksi kuin nuoren koiran vastaavaa tilannetta. Esimerkiksi Snoopy jäi vanhana oman lenkkinsä jälkeen mielellään sohvalle nukkumaan, kun muut tekivät pitkän lenkin, mutta Draama ei todellakaan halua jäädä yksin kotiin muiden lähtiessä lenkille. Ei Draaman kanssa toki voi ihan hirmu pitkiä retkiä tehdä normaalistikaan kropan takia, mutta ajallisesti kohtuullisen pitkiä kuitenkin joskus voi, kun huolehtii lepotauoista.

Ei kuusivuotiaan bordercollien elämän kuuluisi ihan tuollaista olla. Välillä olenkin miettinyt, että mahtaako Draama näiden vaivojensa kanssa olla kovin pitkäikäinen koira. Riippuu ihan siitä, miten sen suolistosairaus ja rankavaivat käyttäytyvät jatkossa.

Alkukuusta tapahtui käänne parempaan, ja Draama on lenkkeillyt useimmiten reippaasti ja iloisesti ja leikkinyt pitkästä aikaa joka päivä hetken Kipin kanssa. Sisällä se ei vieläkään Kipin leikkipyyntöihin vastaa, vaikka ennen niillä oli tapana aina aamuisin painia vähän keskenään. Lenkkejä ollaan nyt vähän pidennetty, mutta päivä ja hetki kerrallaan katsellaan missä mennään. Notkahduksiakin on ollut.

Muutaman päivän Draama ehti peräti olla dopingvapaa, kun varoajat oli lusittu lääkekuurien jälkeen, mutta viikko sitten tuli taas uusi lääkekuuri, kun eläinlääkäri katsoi antibioottikuurin aiheelliseksi paksusuolen tilanteen kannalta. Pientä takapakkia kun oli taas ulosteen laadussa, mahdollisesti monivitamiinin ja probiootin kokeilun jäljiltä.

Juhannuspäiväksi Pirjon kanssa sovitusta lenkistä tuli varsinaista säätämistä, kun Draama oli aattona lenkillä taas vähän huonompi, vaikkakin yleisilmeeltään ihan iloinen. Mietin, jättäisinkö Draaman kotiin Kipin kanssa, jolloin se olisi rauhallisempi kuin yksin jäädessään, ja voisimme tehdä juuri niin pitkän lenkin kuin huvittaisi. Vinski ja Miio kyllä jaksaisivat. Päätin kuitenkin, että kaikki lähtevät, ja tehdään sitten vähän lyhyempi lenkki. Aikataulukin piti säätää Draaman lääkityksen mukaan, kun se sai lääkkeen aamulla tiettyyn aikaan ja ruoan kanssa. Oi niitä aikoja, kun lenkille pýstyi lähtemään milloin vain ja aamuruoan pystyi vaikka jättämään väliin.

Lenkistä tuli mukava, vaikka pari kertaa Draama pysähtyikin luimistelemaan ja nielaisemaan. Mutta muuten se oli reipas. Tehtiin lenkki rauhallista vauhtia ja pysähdyttiin välillä uittamaan koiria ja syömään eväitä, joten aikaa saatiin mukavasti kulumaan luonnon helmassa. On tämä jo edistystä, sillä pahimpaan aikaan ei tällaista lenkkiä olisi voinut Draaman kanssa tehdä.

Draaman ruokavalio koostuu edelleen kalkkunasta, hirssistä, myskikurpitsasta ja psylliumista. Kokkaamista riittää. B12-vitamiini aloitettiin tabletteina muutama viikko sitten. Monivitamiinia ollaan kokeiltu kahteen otteeseen, mutta se ei ilmeisesti sovi, vaikka onkin sidosaineiltaan parhaasta päästä. Ruokaa annetaan 3-4 kertaa päivässä. Tämä ruoka näyttää sopivan ja myös imeytyvän hyvin, koska Draama sai nopeasti takaisin menettämäänsä painoa.

Seuraavaksi olisi tarkoitus kokeilla hypoallergeenista peura-perunaruokaa märkäversiona, jotta Draama saisi vähän paremmin ravinteita. Kovin vajaalla saannilla on menty jo pitkään, ja sopivia lisäravinteita on usein todella haastavaa löytää tällaisille koirille. Teollisiin ruokiin lisätyt vitamiinit usein siedetään paremmin, sikäli kun löytää sen sopivan teollisen ruoan ensin...

Märkäruoka siksi, että kuivamuona närästää herkemmin. Aluksi märkäruokaa annetaan ruokalusikallinen päivässä, ja jos siitä ei tule oireita, niin määrää lisätään. Hetki pitäisi mennä märkäruoalla, ja sitten voi kokeilla varovasti samaa ruokaa kuivaversiona ja turvotettuna. Jos märkäruokaa syöttää ainoana ruokana, niin kustannukset Draaman kokoiselle koiralle ovat kymmenen euroa päivässä. Tuon hintaisen ruoan syöttäminen ainoana ruokana ja pitkäaikaisesti ei todellakaan ole edes vaihtoehto.

Viime kuun lopussa Draama kävi Piiralla ja oli taas vähän vino. Vatsavaivat vaikuttavat selkeästi kroppaan ja vetävät sen tilttiin nopeammin. Juttelimme taas Piiran kanssa siitä, miten inhottavalla tavalla Draaman vaivat ruokkivat toisiaan. Nyt kärkymme Piiralle peruutusaikaa, tai sitten joudumme menemään muualle, koska syyskuulle varattu seuraava aika on aivan liian pitkän ajan päästä.

Treenihalujaan Draama ei kertaakaan ole kadottanut, aina se on ollut energinen ja onnellinen treeneissä. On aina ihanaa nähdä se sellaisena, vaikka muuten elettäisiin läpi huonompaa jaksoa, ja se arjessa näyttäisi hetkittäin maansa myyneeltä. Draama ehdottomasti myös tarvitsee treeniä huonoinakin aikoina, mutta silloin treenaamme normaaliakin kevyemmin. Oma motivaationi kärsii paljon herkemmin, kun murehdin oireilua, ja olen ihan pohjattoman väsynyt ja stressaantunut tilanteeseen.

Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, miten toisenlaista arki olisi, jos olisin näiden koirien kanssa saanut jatkaa sitä mikä minulle joskus oli se koiraharrastuksen juju. Tallaisin jälkiä ja esineruutuja metsään, kävisin tottiskentällä ja leireillä, selaisin koekalenteria, tokoilisin vähän tavoitteellisemmin, kävisimme juuri niin pitkillä lenkeillä ja retkillä kuin huvittaisi.

Viime talvena päätin, että nyt mennään ja tehdään niin kauan kuin voidaan, kun se voi loppua milloin vain. Kolme rallykisaa ehdittiin helmikuussa käydä, ja siihen se sitten loppuikin. Kevään treenikauteen emme kunnolla päässeet käsiksi. Viime kuussa olisi ollut oman seuran rallykisat, jonne olin Draaman hyvissä ajoin ilmoittanut, mutta peruutukseen se tietenkin meni. Viime kuun loppuun olin jo talvella haaveillut tokokoetta, jonne minulla olisi ollut rallykisoista voitettu lahjakorttikin ja jossa oli kivat tuomarit, mutta ei sitten menty sinnekään. Toki osasin jo haaveillessani pelätä, että näin voi käydä.

Mieluummin olisin lopettanut aktiiviharrastamisen koirien kanssa vasta joskus vuosien päästä ja omalla päätöksellä, en olosuhteiden pakottamana. Silloin toivottavasti osaisi luopua hyvillä mielin ja tuntisi, ettei mikään jää kesken. Nyt jää. Koiraharrastukset ovat olleet minulle vähän niin kuin henkinen koti, eikä niiden jättämää tyhjiötä niin vain täytetä muulla.

Ehkä vielä pääsemme Draaman kanssa joskus kokeeseen asti, tai sitten emme. En tiedä, miten pitkään on mielekästä jatkaa puolittaista harrastamista terveydeltään epävakaan koiran kanssa ilman tavoitteita. Kaikkea puuhastelua en toki ole jättämässä, ellen totaalisesti väsähdä tilanteeseen, mutta varsinaista lajiharrastamista ja ryhmätreenejä täytyy punnita tilanteen ja fiilisten mukaan. Ihan vielä en niitä ole jättämässä. Varmaa on vain epävarma, ja tätä se tulee olemaan koko Draaman loppuiän. Pojathan on jo aikaa sitten höntsäilyosastolle siirretty.

Tällainen kortti joskus osui kaupan hyllystä silmään, ja päätyi heti meidän jääkaapin oveen. Niin osuva.

Toukokuussa oli tie reunustettu pumpulilla.

Vinski on meidän ilmeikäs uimamaisteri, joka taitaa myös paikkamakuun lammessa.

Mitä jäljelle jää

Paljon on jo sulaa maata eri paikoissa, mutta meidän tärkein lenkkireitti on vielä suureksi osaksi lumen ja jään alla, kun varjoisen metsän reunustamat latupohjat sulavat aina niin hitaasti. Liukkautta on pahimmillaan näillä leveysasteilla huomattavan osan vuotta, ja siihen kyllästyneenä olen usein vannonut hankkivani menolipun jonnekin Välimerelle.

Lähikenttä oli viime perjantaina sula, joten otimme siellä pikku treenit tokoa ja rallya. Kivaa päästä korkkaamaan ulkokausi! Draaman kanssa kiinnitin huomiota erityisesti seuraamisen ja tunnarin tunnetilaan. Seuraamisessa tämä onnistui hyvin, se oli korrektia eikä Draama yrittänyt kertaakaan näpsiä. Tunnarissa tuli etsimisvaiheessa hienoista häsläystä, mutta oma löytyi hyvin, palautusvaiheessa sitten tuli taas huono ote ja kapulan puremista. Tunnarin hienosäätö on mahdottoman vaikeaa. Toivottavasti saadaan tähän lisää työkaluja tulevista koulutuksista.

Olin seuran kevätkokouksessa kuuntelemassa Jari Kantoluodon luentoa Tunteesta tekniikkaan. Hyvä oli taas kerrata näitä juttuja. Punaisena lankana koulutuksessa on se, että ilman oikeaa tunnetilaa on aika turha treenata tekniikkaakaan. Koiran pitää oppia hakemaan tunnetila itse, ja se kannattaa muutenkin haastaa miettimään asioita itse. Ja se tunnetilan treenaaminen taas ei aina käytännössä ole ihan helppoa, kuten olen Draamankin kanssa saanut huomata. Ja kyllä se pätee myös poikiin, oikeastaan paljon enemmän. Draamalla on motivaatio aina ilman mitään säätämistä kunnossa, kun taas Kipi on toisinaan sitä mieltä, että pidä tunkkisi, eikä se etenkään viitsisi hinkata mitään yksityiskohtia turhan paljon. Vinski taas turvautuu mielellään omiin kaavoihinsa eikä rohkene ajatella laatikon ulkopuolelta. Joitain treeni-ideoita nousi luennosta mieleen, ja toivottavasti pääsen niitäkin testaamaan.

Viimeiset hallitreenit olivat maaliskuun lopussa, mutta seuran tokotreenit alkoivat jo viime sunnuntaina. Kummatkin kentät olivat vielä lumen alla, mutta parkkis oli sula, joten treenit pidettiin siellä. Teemana oli seuraaminen, mikä sujui melko hyvin muttei täydellisesti. Positiivista on, ettei Draama ole viime aikoina painanut minua seuratessa. Hirveän vähän kyllä ollaan seuraamista otettu, lähinnä vain rally-tokotreeneissä muutama askel. Mutta ehkä sekin tukee oikeaa tunnetilaa, kun joutuu keskittymään seuraamisen aikana siihen, mikä temppu tulee seuraavaksi.

Saimme paikan myös rally-tokon omatoimiryhmään. Vaikkei siellä vetäjää olekaan, niin olen toiveikas, että vinkkejäkin saattaa matkaan tarttua. Ja pääsemme treenaamaan ratoja, jota me nimenomaan tarvitsemme, kun olemme vain keittiössä treenanneet itseksemme. Vielä eivät treenit pääse alkamaan lumitilanteen takia, mutta toivottavasti lähiaikoina kuitenkin.

Noseworkia ollaan viime aikoina otettu pari kertaa, ja löysin hyvän tavan treenata sokkopiiloja ilman treenikavereita ;) Piilotan ensin hajut, menen sitten lenkille koirien kanssa, ja kas vain, osa piiloista on sillä välin unohtunut :D Olen nyt ottanut tavaksi piilottaa kaikki hajut kerralla, kun ennen usein piilotin samaa hajustettua huopatassua aina uudestaan. En ole niin tarkka kaikesta ollut, kun tarkoitus on ollut lähinnä aktivoida koiria, eivätkä kisatavoitteet ole päällimmäisenä mielessä. Muutin nyt kuitenkin treenitapaa, koska haju käyttäytyy eri tavalla, kun se on seissyt ympäristössä jonkin aikaa.

Yksi nosetreeni oli Draaman lääkekuurin aikana, ja Draama sai tehdä tosissaan töitä löytääkseen hajut, mutta kaikki löytyivät lopulta. Pojat löysivät hajut ihan normaaliin tahtiin. Luulin jo, että hajujen ikä vaikutti Draaman etsintään, mutta kun poikiin se ei vaikuttanut, niin mietin, että onko lääkekuuri vaikuttanut Draaman hajuaistiin. Jotkut lääkkeet heikentävät hajuaistia. Seuraavan kerran kun nosetettiin, niin lääkekuuri ei enää ollut päällä, ja Draama löysi hajut nopeasti.

Vinski ilmaisi viime treenissä jo löytämäänsä hajua uudestaan, kun ei heti löytänyt seuraavaa. Kehotin iloisesti jatkamaan etsintää, mutta Vinskin itseluottamus ehti kokea kolauksen. Siitä opin, että minun on ohjattava sen etsintää niin, ettei se pääse nuuskimaan jo löytämäänsä hajua uudestaan. Kotona olen antanut noille täyden vapauden etsiä kuten haluavat, mutta Vinski tarvitsee vähän perään katsomista. Sitten kun Vinski seuraavan hajun löysi, niin se ei uskaltanut heti kunnolla ilmaista sitä. Kannustin sitä ilmaisemaan ja palkkasin hyvin. Lopputreeni menikin siltä hyvin. Vinski-rukka menee niin helposti hämilleen, sen kanssa saa olla tarkkana. Kipi ja Draama eivät ole koskaan yrittäneet ilmaista jo löydettyä hajua uudestaan.

Aurinko helli viime viikon loppupuolella, ja tuli oikeasti lämmin ulkona. Bongasin sitruunaperhosia, leskenlehtiä, ensimmäiset sivivuokot pihalla, ja sitten vielä kyykäärmeen jäähkälenkillä treenien jälkeen. Koirat olivat menossa haistelemaan maata ihan kyyn lähelle, mutta siinä vaiheessa huomasin lieron ja otin nopeasti pari askelta takaisin päin. Muuten en kyistä piittaisi, mutta koirien takia ne pelottavat. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kääntöpuolensa silläkin, kun saa taas pelätä punkkeja ja kyitä.

Iik...

Draaman Tylosin-kuuri loppui reilu viikko sitten. Kuuri kiinteytti kakan heti alussa ja muutti värinkin ensin hyväksi, mutta sitten kakka muuttui taas sävyltään vihreäksi. Nyt kuurin jälkeen kakka on edelleen pysynyt kiinteänä, mutta vihreä sävy on ja pysyy. Joskus on joku vaisu hetki ollut, ja epäilen, että lievää närästelyä on. Ehkä Draama on herkistynyt syömälleen ruoalle. Olisi vaan kiva tietää, että reagoiko se allergiaruokaan vai kalkkunaan vai molempiin, huoh. On kakka välillä ennenkin ollut vihertävää, muttei ehkä ihan näin sinnikkäästi. Vaatii selvittelyä ja uuden ruoan kokeilua, ja aina on sekin riski, että tilanne huononee, jos uusi ruoka ei käy. Ja on sekin mahdollisuus, että homma johtuu jostain ihan muusta, vaikka ruoka onkin todennäköisin syy.

Kipi kävi viime viikolla eläinlääkärissä tutkituttamassa pissanäytteen, kun sen pissan haju oli niin pökerryttävän hirveä. Arvelin syyksi hormoneita, ja niin se sitten olikin, tulehduksesta ei löytynyt merkkejä, vähän proteiinia kylläkin. Eturauhanen oli turpea, mutta symmetrinen ja aristamaton. Eli ei nyt vieläkään tarvitse tilata Kipille aikaa leikkuriin, vaikka se naistenmies onkin, ja kovasti on kevättä rinnassa.

Samalla juteltiin eläinlääkärin kanssa Draamasta. Eläinlääkäri tuntee hyvin niin Draaman ranka- kuin mahaongelmatkin, ja hän sanoi minulle, että Draaman oireita kannattaa katsoa vähän läpi sormien niin kauan kun se syö, juo, liikkuu, turkki on hyvä, eikä se esim. ripuloi tai laihdu. Niin olen osittain tehnytkin, kun olen jo ajat sitten tajunnut, etten koskaan saa tietää syytä jokaiseen oireeseen, eikä jokaiselle oireelle vain voi mitään. Oireet tulevat ja menevät. Tämän tiedostaminen ei silti poista asiantilan tuomaa stressiä, ja oma stressitaso on viime ajat taas ollut ihan punaisella. Epätietoisuus on inhottavaa, kun ei voi tietää, mitä ruokaa seuraavaksi kannattaa kokeilla, mikä koiran todellinen vointi on ja miten tilanne kehittyy, että ei kai tilanne joskus taas luisu yhtä pahaksi kuin se taannoin oli.

Eläinlääkäri myös totesi sen ikävän faktan, että Draama tulee oireilemaan mahaansa lopun ikäänsä. Hirveän väsyttävä ajatus. Olen myös välillä pohtinut treenaamista Draaman hyvinvoinnin kannalta, että onko se hyvä vai huono asia. Siihen tulokseen olen tullut, että treenaaminen ehdottomasti lisää Draaman hyvinvointia. Se on niin onnellinen kun se saa treenata, elämä olisi sille hyvin vajaata ilman. Se elää työlle. Treenit eivät myöskään koskaan ole pahentaneet oireita, melkeinpä päinvastoin. Rangan osalta treeneissä tietenkin on aina tietyt rajoitukset. Jos tilanne joskus muuttuu ja treenaaminen pahentaa oireilua, niin sitten asian joutuu miettimään uusiksi. Jotain treenin tapaista tuo kyllä elämäänsä joka tapauksessa tarvitsee.

Myös oma pääni tarvitsee välillä tuuletusta treenin muodossa. On vähän pelottavaa myös tiedostaa, että oma treenaamiseni on pitkälti Draamasta riippuvaista, ja siksi hyvin arvaamatonta. Poikien kanssa enemmän vain puuhastelen pienimuotoisesti kotitarpeiksi, kun itse kaipaan vähän muutakin. Jos en ota pentua kasvamaan, niin ennemmin tai myöhemmin tulee se lopullinen stoppi. Olen kyllä tehnyt luopumistyön pk-treenien osalta jo moneen kertaan, mutta kaikesta vielä jäljelle jääneestä pitäisi sitten myös osata luopua. Tai sitten pitää jossain vaiheessa kuitenkin ryhtyä siihen uhkapeliin, että hankkii uuden koiran, joka ei välttämättä sekään ole terve.

Ennen Kipin tuloa olin juuri lopettanut kaiken tavoitteellisen harrastamisen yrittämisen Vinskin kanssa, ja muut koirat olivat jo eläkeläisiä. Kipiä ottaessa minulla oli ajatuksena, että otan sen lähinnä kaverikoiraksi, kun kokemukset Vinskin kanssa olivat tuoreena mielessä, ja tiesin, ettei mikään ole itsestään selvää. Ei sekään, että bordercollie käy johonkin tiettyyn harrastuslajiin. Vaan tuskin oli Kipi kynnyksen yli päässyt, kun olin sitä mieltä, että tästä tulee tietenkin jälkikoira! Ja vähän ehkä tokokoirakin. Mihin se pantteri pilkuistaan... No ei sitten tullut jälki- eikä tokokoiraa, tuli toinen peräkkäinen vuoristoratamainen luopumisprosessi.

Nyt kun yritän pitää Draaman kanssa sen verran harrastuksista kiinni, että käydään joskus ryhmätreeneissä ja yritetään joskus päästä kokeeseenkin, niin se toisaalta ruokkii myös surua siitä, ettemme saa tehdä kaikkea ihan täysillä. Nälkä kasvaa syödessä, kun pääsee kurkkimaan harrastusmaailmaa, ja haluaisin olla vielä enemmän osa sitä. Suren sitä, ettei Draama saa olla täysin terve ja ettei se voi harrastaa täysillä ja monipuolisesti eri lajeja, että jotkut lajit ovat kokonaan nou-nou, ja jäljelle jääneissäkin on rajoituksensa. Draaman suhde työhön on niin intohimoinen ja omistautunut, että sen todellakin pitäisi saada harrastaa ihan täysillä. Ja miten mahtavaa olisi saada tehdä sen kanssa yhteistyötä ilman rajoituksia ja ilman pelkoa siitä, milloin taas tulee takapakkia tai stoppi.

Entistä enemmän on tajuntaan iskeytynyt myös se tosiasia, että jos luovun kokonaan uuden harrastuskoiran ottamisesta, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että jonain päivänä talossa ei enää ole yhtään koiraa edes kotikoiran tärkeässä virassa! Se on jotenkin ajatuksena ihan käsittämätön. Tyhjä koti on kolkko ajatus. Ja mitä sitä sitten oikein tekisi? Kävisi yksin lenkillä? Tylsää! Kun koirat ovat elämäntapa ja on jo lapsena ennen omaa koiraa tiennyt olevansa koiraihminen, niin ei koirien jättämää tyhjiötä niin vain jollain muulla täytetä. Niin hirveän moni asia elämässä liittyy jollain tavalla koiriin.

Olisi kiva vielä nähdä uuden pennun kasvavan, ja olisi kiva päästä soveltamaan viime aikoina oppimiani asioita sen kanssa. Minulla vain on hyvinkin inhorealistinen kuva siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Liikaa on lähipiirissäkin kaikkea sattunut. Eläinlääkäritkään eivät tästä varmasti ainakaan halpene, ja tilanne on niin kovin toisenlainen kuin se ensimmäisten koirien kanssa oli. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta eläinlääkäreiden hinnat ja jotkut käytännöt todellakin olivat.

Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei tällä hetkellä ole, eikä tarvitse ollakaan. Asiat menevät kyllä omalla painollaan. Nyt eletään tätä arkea näiden koirien kanssa, puuhastellaan mitä pystytään ja nautitaan siitä.

                                                                         Kevät!

Ehkä ei ihan vielä uimaan...

Draama 6 vuotta ja joulukuuta

Draama täytti aiemmin tässä kuussa kuusi vuotta. Synttärin kunniaksi menimme kentälle ottamaan tokoa, mitä emme talvikaudella yleensä juurikaan harrasta. Nyt ei onneksi ollut liukasta eikä juurikaan lunta, joten pystyimme treenaamaan, ja se oli varmaankin todellinen toivelahja Draamalle.  Illalla treenin, lenkin ja ruoan jälkeen saattoi sitten tyytyväisenä vaipua uneen. Niin se aika menee, Draama ei ole ihan nuori tytönhupakko enää ja vietti jo kolmannet synttärinsä meillä ollessa.

Hallissakin ollaan taas käyty tokoilemassa kahdesti tämän kuun aikana. Aika vähiinhän treenit näin talvikaudella jäävät, kun ei edes kerran viikossa päästä tokoilemaan kunnolla, mutta kivaahan se on, että edes joskus. Liikkeet eivät tällä treenimäärällä etene kovin huimaa vauhtia, mutta keskitymme erityisesti nauttimaan treeneistä. Välillä joku yksityiskohta saattaa jopa edistyäkin. Samalla sitten joku toinen juttu saattaa hajota, koska sellaista toko on, ongelmien määrä on vakio.

Eilen pääsimme sitten halliin ottamaan rallya ja nosea. Rallya otti lähinnä Draama, nosea koko lauma. Kokeilimme myös laatikkoetsintää, mitä ei olla aiemmin paljon tehty. Draama oli ainoa, joka ilmaisi oikean laatikon heti, pojat varmistelivat ensin. Muut piilotetut hajut löytyivät nopeasti kaikilta. Oli kiva saada kokemusta sisäetsinnästä koirille aiemmin vieraasta paikasta.

Draama sitten pääsi ottamaan rallya toisen kerran ikinä kylttiradalla. Ensimmäiset yritykset olivat sähläystä, kun Draamalla oli turhan paljon kierroksia ja ohjaaja oli joillain kylteillä vähän pihalla. Kolmas kierros samalla radalla oli sitten jo ihan kelpo suoritus. En ole vielä perehtynyt kyltteihin likimainkaan tarpeeksi, joten epäselvyyksiä suoritustavoista on vaikka millä mitalla, ja kylttejä on hirmu paljon. Toko- ja pk-ihmisen taustalla on myös hankalaa joskus hahmottaa, että milloin pitää ottaa perusasento ja milloin sitä ei saa ottaa, kun se tuntuisi sekä koiran että ohjaajan mielestä joskus loogiselta tilanteessa, jossa sitä ei kuitenkaan saa tehdä, ja joskus päinvastoin. Sain myös palautetta, että laskin peruuttaessani omat askeleeni väärin. Hyvä että tuli tämäkin selväksi, mutta paljon on vielä muuta epäselvää ja paljon mahdollisuuksia mokailuun.

Tyytyväinen olen ollut siihen, että olen meidän keittiötreeneissä saanut Draaman oikealta puolelta seuraamista ja oikean puolen perusasentoa suoremmaksi. Kivasti Draama myös tekee liikkeitä yhtä lailla oikealla kuin vasemmallakin puolella, ja tämähän on kropan kannalta aivan erinomainen juttu. Ja tämä on rallyn ehdoton etu tokoon verrattuna, että liikkeitä tehdään molemmilta puolilta, eivätkä ne muutenkaan kuormita kroppaa yhtä paljon kuin tokoliikkeet. Joten jatkamme tällä tiellä, joka samalla tarjoaa ohjaajalle paljon mahdollisuuksia tuntea itsensä tumpeloksi ;D

Tein Draamalle kaksi ruokakokeiluakin. Ensin kokeilin sille hapanmaitotuotteita. En siksi, että ne olisivat tärkein tai oleellisin osa koiran ruokavaliota, mutta meillä ne kuitenkin ovat aina kuuluneet täydennysravintona koirien ruokavalioon. Pojat saavat silloin tällöin kreikkalaista jogurttia ja piimää, joskus raejuustoakin, ja käytetäänhän niitä jopa mahaongelmien hoitoon, jos koira niitä muuten sietää. Kokeilun tulos jäi meillä avoimeksi, kun reilun viikon päästä kokeilun aloittamisesta Draama eräänä aamuna melkein yökkäili. Vain pari kertaa, eikä muuta oireilua tullut, mutta lopetin kokeilun kuitenkin varmuuden vuoksi siihen. Pieniä määriä ja satunnaisesti Draama varmaan maitotuotteita sietää, mutta nyt en ole sille niitä yhtään antanut. Kiva olisi, kun voisi joskus antaa vaikka jogurttipurkin nuoltavaksi kuten entisinä aikoina, mutta saa nyt nähdä, ilmankin pärjää.

Seuraavaksi kokeilin Draamalle uutta kuivamuonaa. Pitkällisen etsinnän ja vertailun jälkeen vihdoin valitsin sille ruoan, joka koostui kalkkunasta ja bataatista. Oli siinä myös yrttejä, marjoja ja hieman hernettä, koska valmistusaineiltaan yksinkertaisia, kalaöljyttömiä ja kalkkunapohjaisia tai sellaisia, joissa proteiinina on joku harvinainen liha, ei vain millään löydy. Yrtit ja marjat eivät välttämättä ole isoin allergiariski ruoassa, ja onhan Draama aika ongelmitta maistellut erilaisia kasveja ulkonakin ja syönyt joskus myös mustikoita. Ruoan sisältämä tomaatti sen sijaan aiheutti enemmän kulmien kohottelua, koska se on ainakin ihmisillä aika yleinen allergeeni, ja ruokaa kuitenkin markkinoitiin allergisille sopivana. Mikähän sen tomaatinkin funktio ruoassa oikein on...

Lisäsin uutta ruokaa hyvin varovasti ja määrää vähitellen nostaen vanhan joukkoon. Kahden viikon päästä uutta ruokaa oli noin neljännes ruoan määrästä. Silloin annoin Draamalle myös tauon jälkeen jäniksen korvan. Sen jälkeen Draaman kakka muuttui osittain löysäksi ja limaiseksi. Lopetin uuden ruoan heti, enkä ole varmuuden vuoksi antanut jäniksen korviakaan hetkeen. Kahden viikon rajapyykkihän on se, milloin uuden ruoan sopivuuden pitäisi olla selvillä, ja nyt reaktio tuli vasta tämän rajapyykin kohdalla. Harmi kun tulin samalla sen jäniksen korvankin antaneeksi, kun ei voi olla täysin varma, kumpaan se nyt reagoi, mutta ei se aiemmin ole silloin tällöin saamiinsa korviin reagoinut.

On selvää, ettei kyseistä ruokaa enää uudestaan kokeilla. Kokeilenko mitään muutakaan, se jää nähtäväksi. Ihan hetkeen en ainakaan kokeile mitään, enkä missään tapauksessa tee montaa kokeilua. Ei tee mieli altistaa Draamaa oireilulle, vaikka kakka muuttuikin muutamassa päivässä taas hyväksi. Jos se sitten syö loppuikänsä allergiaruokaa, kalkkunaa ja munia, niin sitten syö. Tilanne voisi olla huonompikin, ja toivon vain, ettei se jonain päivänä herkisty jollekin noista ruoista. Tein alustavia laskelmia, mitä nykyisestä ruoasta jää puuttumaan, ja ainakin kalkkia ja D:tä pitäisi lisätä. D-vitamiinia Draama on jo pitempään saanutkin, ja nyt aloin antaa sille myös kalsiumsitraattia. Kalkkivalmisteet ovat usein ongelmallisia esim. närästelyyn taipuvaisille, joten saa nähdä. Harmi, kun Draamalle ei nyt sitten käynyt tuo kokeiltu kuivamuona, jonka lisänä ei edes 50/50 mallilla tarvitsisi kalkkia syöttää.

Pojat ovat jakselleet hyvin. Kipi oli tuossa kotva sitten kyllä aika kovilla, kun meidän lähimmässä naapurissa muutaman sadan metrin päässä selvästi oli narttu juoksussa. Lenkit olivat aika kaameita, kun Kipi kaahotti menemään nenä maassa hullun kiilto silmissään ja halusi välillä pysähdellä tutkimaan hajuja pidemmän kaavan mukaan. Välillä se kotipihankin lähellä nosti kuononsa ilmaan ja veti haaveellisen näköisenä tuulen tuomia sulotuoksuja nokkaansa. Aika paljon lenkkeiltiinkin sitten muualla kuin kotona, eikä etenkään menty lähelle naapurin taloa. Kipi ei muuten ole mikään karkailija, mutta naapurin koiran juoksuaikoina sitä täytyy pitää tarkemmin silmällä, koska se on silloin pari kertaa häippäissyt lyhyeksi hetkeksi omille teilleen.

Snoopyn poismenosta tuli kuluneeksi vuosi vähän ennen joulua. Arki on asettunut uomiinsa nykyisellä porukalla, mutta onhan se haikeaa, kun yksi on joukosta lopullisesti poissa. Snoopy oli niin upea koira ja suuri persoona, eikä unohdu koskaan. Nyt on kokonaan uusi aikakausi, kun Snoopya ei enää ole, eikä muitakaan sen aikalaisia eikä entisiä harrastuksia. Viisi suurta ovat poissa, mutta minulla oli ilo saada kulkea niiden kanssa pitkä matka ja kokea kaikenlaista.

Viime vuoden joulu oli melko ankea, kun Draama oli kipeä ja Snoopy kuoli. Tämä joulu oli parempi, ja saimme nauttia joulun tunnelmasta ja valkeudesta.

Jälkeä ja muita puuhia

Toissa sunnuntaina päättyivät tältä vuodelta ohjatut tokotreenit. Muutamat ehdittiin käydä syksyn mittaan ja kivaa oli. Draama pääsi pitkästä aikaa ottamaan myös ryhmäpaikallaoloja, jotka tehtiin joka kerta EVL-tyyliin. Draama on näissä muuten oikein pätevä, mutta istumisen jälkeinen maahanmeno on sille tosi hankala, ei yleensä koskaan mene ensimmäisestä käskystä. Ei vaan pysty ottamaan ohjeita vastaan siinä tilanteessa. Olenkin nyt mennyt ihan sen lähelle antamaan käskyn, mikä yleensä toimii, mutta viimeksi ei silti jostain syystä mennyt ekalla käskyllä maahan ja tokallakin epäröi vielä. Tätä ollaan treenattu myös yksin, mutta silloin se on huomattavasti helpompaa kuin ryhmässä. Joten tarvittaisiin paljon juuri niitä ryhmäpaikallaoloja.

Toivottavasti hallissa välillä tällä kaudella otetaan myös paikallaoloja ryhmässä, viime kaudellahan niitä ei otettu. Hallikausikin alkoi jo, ollaan kaksi kertaa käyty treeneissä. Onneksi otin sittenkin meille vuoron, on se niin kiva päästä lämpimään halliin edes joka toinen viikko ja saada samalla häiriötreeniä ja vähän enemmän tilaa kuin meidän keittiössä. Tällä kaudella myös Draaman velipoika Neo on samoissa hallitreeneissä, ja pitihän sisaruksista toki kaverikuva ottaa.

Meillä on tokossa ihan hirmuinen työmaa suunnilleen kaiken mahdollisen kanssa. Nyt ollaan työstetty esimerkiksi noutoesineen pitoa, siinä kun tuppaa välillä olemaan isoja ongelmia, vaikka jo meidän yhteisen treenihistorian alussa tehtiin sen eteen paljon työtä. Kiertoa ei olla otettu sitten kevään, mutta kyllä kai sitä uskaltaa joskus taas ottaa. Esteet pidän pääsääntöisesti matalalla silloin harvoin kun niitä otetaan.

Kerran pääsimme jopa treenaamaan lyhyen radan rally-tokoa ihan kylttien kanssa. Tein sen läpi kaikkien koirien kanssa. Eivät nuo alokasluokan liikkeet koirille vaikeita ole, mutta ohjaajalla on suoritustavoissa ja säännöissä opittavaa. Ja entä sitten kun listataan yhteen kaikki mahdolliset rallyssa tapahtuvat käännökset ja pyörähdykset, joita ylemmissä luokissa tehdään myös oikealta puolelta, niin siinä menee kyllä pää pyörälle...Puhumattakaan siitä, että alokasluokassa suoritukset tehdään koira kytkettynä, ja tämä ohjaaja ihan taatusti sotkee sekä itsensä että koiransa hihnaan ja muutenkin keksii satayksi tapaa käyttää hihnaa väärin. Ja sitten on sekin haaste, että rata on kisoissa joka kerta erilainen. Tokossa liikkeet sentään tietää ennalta, ja lisäksi siellä on liikkurikin ohjeistamassa, pk-tottis puolestaan on aina saman kaavan mukainen ja simppeli. Ratojen opettelusta, hahmottamisesta, muistamisesta ja rytmittämisestä luulin jo päässeeni eroon, kun lopetin agilityn, höh.

Oikeastaan rally tuntuu vieläkin vähän kummalliselta lajilta, mutta yritän nyt pikkuhiljaa perehtyä siihen, kun se nyt kuitenkin on lajina sopiva kaikille meidän lauman koirille. Kyllä se ihan kivaakin on, mutta silti kummallista.

En tiedä, menenkö koskaan rallyssa ylempiin luokkiin asti minkään koiran kanssa (kun nyt joskus selviäisi edes sinne alokasluokkaan), mutta Draamahan periaatteessa jo osaa oikealta seuraamisenkin, kun ollaan sitä kropan takia tehty. Tosin en ole opettanut sitä samalla tavalla tarkaksi liikkeeksi kuin vasemmalta seuraaminen, kun en alun perin arvannut meille voivan mitään tavoitteita liikkeen suhteen tulevan. Niinpä Draama istuu oikealla puolella herkästi tosi vinoon ja takapää taitaa muutenkin aueta herkästi. Kokeilin huvikseni myös ottaa jääviä liikkeitä oikealta, ja Draama jäi joka kerta tosi vinoon asentoon.

Sain meille uudet Nose Work-hajut. Eukalyptuksen, joka on se tuttu perushaju, ja uutena laakerinlehden. Laakerinlehti piti tietenkin heti ottaa kokeiluun treeneissä, eikä siinä koirien mielestä mitään ihmeellistä ollut. Ekalla kerralla ne saivat etsiä eukalyptuksen ja laakerinlehden yhdistelmähajua, tokalla pelkkää laakerinlehteä. Otin alkuun kaikilla pelkän ilmaisutreenin, ja kaikki ilmaisivat uuden hajun kuin se olisi vanha tuttu. Ei etsiessäkään mitään ongelmia ollut. 

Tärkeintä itselleni nosessa on, että koirat pääsevät tekemään nenätyötä, ja että se on helppo tapa aktivoida niitä vaikka kotona kesken arkipuuhien. Ei haittaa pimeys, lumihanget, pakkaset tai helteet, ei tarvitse järjestää mitään ihmeellistä treenipaikkaa. Ja tätä lajia voi harrastaa vanha tai saikullakin oleva koira, Draaman ekan saikun aikanahan ensimmäisen kerran opetin sille kanelin etsimisen. Tätä lajia jaksan hyvin harrastaa vaikka ilman tavoitteitakin, eivätkä tavoitteet ainakaan tällä hetkellä ole ajankohtaisia. Katsotaan sitten, kun laji reilun vuoden päästä virallistetaan, että mikä fiilis silloin on asian suhteen. Voi kyllä olla, ettei kisoihin edes helpolla mahdu mukaan, kun nytkin on jo tunkua.

Ja tosiaan me kävimme jäljestämässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä toissa viikolla. Saa nähdä jääkö tuo myös ainoaksi kerraksi, sää ainakin on muuttunut jo talvisempaan suuntaan. Kävimme samalla ekaa kertaa tänä vuonna Vihtijärven metsässä, jossa olen aina viihtynyt hyvin ja josta on paljon harrastusmuistoja. Siellä olen treenannut jälkeä ja esineruutua niin yksin kuin kavereiden kanssa, siellä on myös tullut vedettyä muutamat treenit koulutusohjaajan ominaisuudessa. Muutama koetuloskin tuli sikäläisistä metsistä Jipon kanssa hankittua.

Tein kaikille ensin jäljet, jotka saivat vanheta sillä aikaa, kun teimme metsälenkin. Tuo kuuluu niin omiin kuin koirienkin suosikkilenkkipaikkoihin, kun siellä riittää avaraa pehmeäpohjaista metsää joka suuntaan. Lenkin jälkeen sitten oli jälkien vuoro, ja kyllä olivat koirat onnellisia päästessään pitkästä aikaa jäljelle. Kaikilla oli hurjan hyvä motivaatio ja kaikki suoriutuivat hienosti.

Vähän ex tempore me jäljestämään lähdimme, enkä löytänyt lähtiessä edes meidän jälkimerkkejä mistään. No kunhan sain janat jollain merkattua, niin ei muulla väliä ollutkaan. Kuivia jälkikeppejä ei myöskään kotoa löytynyt kuin pari kappaletta, joten poimin sitten märkiä keppejä maasta samalla kun lähdin jälkiä tallomaan. Ei se ole niin justiinsa, vaikka kepit jäisivät maastoon, kun mitään tavoitteita ei enää lajissa ole. Koirat kuitenkin ilmaisivat kepit hyvin, vain Kipiltä jäi ensimmäinen keppi ilmaisematta.

On se vaan niin kiva laji. Onneksi tuli lähdettyä, kun ehti jo kulua pitkä aika ilman yhtään jälkitreeniä. Kyllä lajin taika vielä olemassa on, vaikka koskaan enää se ei tule merkitsemään samaa kuin ennen. Aktiiviajat ovat ollutta ja mennyttä. Vaikka olen henkisesti jo etääntynyt pk-maailmasta, niin erityisesti koirien puolesta edelleen harmittaa, kun ne soveltuisivat juuri tähän lajiin hyvin, mutta esteet torppaavat lajin tavoitteellisen harrastamisen. Draamankin kanssa se olisi helpompaa kuin toko, koska sille olisi paljon helpompi rakentaa hyvä pk-tottis (tai melkein valmiinahan se jo olisikin) kuin sellainen ylempien luokkien tokosuoritus, jossa yhdistyvät liikkeiden tarkka suorittaminen ja sopiva vire jokaiseen liikkeeseen. Ja kaikki nuo ovat maastossa hyviä. Mutta kun mitään varsinaista päämäärää ei lajissa ole, niin aktiivinen harrastaminen ei enää ole mielekästä.

Aktiivinen pk-harrastus myös suurella todennäköisyydellä herättäisi taas henkiin surun siitä, ettei tavoitteita enää voi olla, ja ruokkisi sitä jatkuvasti. Joten siksikin on parempi harrastaa vain harvakseltaan ja fiiliksen mukaan, koska luopumisen tuskaa ei jaksa potea kaiken aikaa. Menneeseen ei kuitenkaan voi palata, ja siihen on helpompi ottaa etäisyyttä, kun ei edes yritä jatkaa samalla kaavalla. Muiden lajien suhteen mennään myös omien fiilisten, realiteettien ja koirien terveyden ehdoilla, joten mikään ei ole kovin varmalla pohjalla. Vaan sellaista se elämä on.