Jälkeä ja muita puuhia

Toissa sunnuntaina päättyivät tältä vuodelta ohjatut tokotreenit. Muutamat ehdittiin käydä syksyn mittaan ja kivaa oli. Draama pääsi pitkästä aikaa ottamaan myös ryhmäpaikallaoloja, jotka tehtiin joka kerta EVL-tyyliin. Draama on näissä muuten oikein pätevä, mutta istumisen jälkeinen maahanmeno on sille tosi hankala, ei yleensä koskaan mene ensimmäisestä käskystä. Ei vaan pysty ottamaan ohjeita vastaan siinä tilanteessa. Olenkin nyt mennyt ihan sen lähelle antamaan käskyn, mikä yleensä toimii, mutta viimeksi ei silti jostain syystä mennyt ekalla käskyllä maahan ja tokallakin epäröi vielä. Tätä ollaan treenattu myös yksin, mutta silloin se on huomattavasti helpompaa kuin ryhmässä. Joten tarvittaisiin paljon juuri niitä ryhmäpaikallaoloja.

Toivottavasti hallissa välillä tällä kaudella otetaan myös paikallaoloja ryhmässä, viime kaudellahan niitä ei otettu. Hallikausikin alkoi jo, ollaan kaksi kertaa käyty treeneissä. Onneksi otin sittenkin meille vuoron, on se niin kiva päästä lämpimään halliin edes joka toinen viikko ja saada samalla häiriötreeniä ja vähän enemmän tilaa kuin meidän keittiössä. Tällä kaudella myös Draaman velipoika Neo on samoissa hallitreeneissä, ja pitihän sisaruksista toki kaverikuva ottaa.

Meillä on tokossa ihan hirmuinen työmaa suunnilleen kaiken mahdollisen kanssa. Nyt ollaan työstetty esimerkiksi noutoesineen pitoa, siinä kun tuppaa välillä olemaan isoja ongelmia, vaikka jo meidän yhteisen treenihistorian alussa tehtiin sen eteen paljon työtä. Kiertoa ei olla otettu sitten kevään, mutta kyllä kai sitä uskaltaa joskus taas ottaa. Esteet pidän pääsääntöisesti matalalla silloin harvoin kun niitä otetaan.

Kerran pääsimme jopa treenaamaan lyhyen radan rally-tokoa ihan kylttien kanssa. Tein sen läpi kaikkien koirien kanssa. Eivät nuo alokasluokan liikkeet koirille vaikeita ole, mutta ohjaajalla on suoritustavoissa ja säännöissä opittavaa. Ja entä sitten kun listataan yhteen kaikki mahdolliset rallyssa tapahtuvat käännökset ja pyörähdykset, joita ylemmissä luokissa tehdään myös oikealta puolelta, niin siinä menee kyllä pää pyörälle...Puhumattakaan siitä, että alokasluokassa suoritukset tehdään koira kytkettynä, ja tämä ohjaaja ihan taatusti sotkee sekä itsensä että koiransa hihnaan ja muutenkin keksii satayksi tapaa käyttää hihnaa väärin. Ja sitten on sekin haaste, että rata on kisoissa joka kerta erilainen. Tokossa liikkeet sentään tietää ennalta, ja lisäksi siellä on liikkurikin ohjeistamassa, pk-tottis puolestaan on aina saman kaavan mukainen ja simppeli. Ratojen opettelusta, hahmottamisesta, muistamisesta ja rytmittämisestä luulin jo päässeeni eroon, kun lopetin agilityn, höh.

Oikeastaan rally tuntuu vieläkin vähän kummalliselta lajilta, mutta yritän nyt pikkuhiljaa perehtyä siihen, kun se nyt kuitenkin on lajina sopiva kaikille meidän lauman koirille. Kyllä se ihan kivaakin on, mutta silti kummallista.

En tiedä, menenkö koskaan rallyssa ylempiin luokkiin asti minkään koiran kanssa (kun nyt joskus selviäisi edes sinne alokasluokkaan), mutta Draamahan periaatteessa jo osaa oikealta seuraamisenkin, kun ollaan sitä kropan takia tehty. Tosin en ole opettanut sitä samalla tavalla tarkaksi liikkeeksi kuin vasemmalta seuraaminen, kun en alun perin arvannut meille voivan mitään tavoitteita liikkeen suhteen tulevan. Niinpä Draama istuu oikealla puolella herkästi tosi vinoon ja takapää taitaa muutenkin aueta herkästi. Kokeilin huvikseni myös ottaa jääviä liikkeitä oikealta, ja Draama jäi joka kerta tosi vinoon asentoon.

Sain meille uudet Nose Work-hajut. Eukalyptuksen, joka on se tuttu perushaju, ja uutena laakerinlehden. Laakerinlehti piti tietenkin heti ottaa kokeiluun treeneissä, eikä siinä koirien mielestä mitään ihmeellistä ollut. Ekalla kerralla ne saivat etsiä eukalyptuksen ja laakerinlehden yhdistelmähajua, tokalla pelkkää laakerinlehteä. Otin alkuun kaikilla pelkän ilmaisutreenin, ja kaikki ilmaisivat uuden hajun kuin se olisi vanha tuttu. Ei etsiessäkään mitään ongelmia ollut. 

Tärkeintä itselleni nosessa on, että koirat pääsevät tekemään nenätyötä, ja että se on helppo tapa aktivoida niitä vaikka kotona kesken arkipuuhien. Ei haittaa pimeys, lumihanget, pakkaset tai helteet, ei tarvitse järjestää mitään ihmeellistä treenipaikkaa. Ja tätä lajia voi harrastaa vanha tai saikullakin oleva koira, Draaman ekan saikun aikanahan ensimmäisen kerran opetin sille kanelin etsimisen. Tätä lajia jaksan hyvin harrastaa vaikka ilman tavoitteitakin, eivätkä tavoitteet ainakaan tällä hetkellä ole ajankohtaisia. Katsotaan sitten, kun laji reilun vuoden päästä virallistetaan, että mikä fiilis silloin on asian suhteen. Voi kyllä olla, ettei kisoihin edes helpolla mahdu mukaan, kun nytkin on jo tunkua.

Ja tosiaan me kävimme jäljestämässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä toissa viikolla. Saa nähdä jääkö tuo myös ainoaksi kerraksi, sää ainakin on muuttunut jo talvisempaan suuntaan. Kävimme samalla ekaa kertaa tänä vuonna Vihtijärven metsässä, jossa olen aina viihtynyt hyvin ja josta on paljon harrastusmuistoja. Siellä olen treenannut jälkeä ja esineruutua niin yksin kuin kavereiden kanssa, siellä on myös tullut vedettyä muutamat treenit koulutusohjaajan ominaisuudessa. Muutama koetuloskin tuli sikäläisistä metsistä Jipon kanssa hankittua.

Tein kaikille ensin jäljet, jotka saivat vanheta sillä aikaa, kun teimme metsälenkin. Tuo kuuluu niin omiin kuin koirienkin suosikkilenkkipaikkoihin, kun siellä riittää avaraa pehmeäpohjaista metsää joka suuntaan. Lenkin jälkeen sitten oli jälkien vuoro, ja kyllä olivat koirat onnellisia päästessään pitkästä aikaa jäljelle. Kaikilla oli hurjan hyvä motivaatio ja kaikki suoriutuivat hienosti.

Vähän ex tempore me jäljestämään lähdimme, enkä löytänyt lähtiessä edes meidän jälkimerkkejä mistään. No kunhan sain janat jollain merkattua, niin ei muulla väliä ollutkaan. Kuivia jälkikeppejä ei myöskään kotoa löytynyt kuin pari kappaletta, joten poimin sitten märkiä keppejä maasta samalla kun lähdin jälkiä tallomaan. Ei se ole niin justiinsa, vaikka kepit jäisivät maastoon, kun mitään tavoitteita ei enää lajissa ole. Koirat kuitenkin ilmaisivat kepit hyvin, vain Kipiltä jäi ensimmäinen keppi ilmaisematta.

On se vaan niin kiva laji. Onneksi tuli lähdettyä, kun ehti jo kulua pitkä aika ilman yhtään jälkitreeniä. Kyllä lajin taika vielä olemassa on, vaikka koskaan enää se ei tule merkitsemään samaa kuin ennen. Aktiiviajat ovat ollutta ja mennyttä. Vaikka olen henkisesti jo etääntynyt pk-maailmasta, niin erityisesti koirien puolesta edelleen harmittaa, kun ne soveltuisivat juuri tähän lajiin hyvin, mutta esteet torppaavat lajin tavoitteellisen harrastamisen. Draamankin kanssa se olisi helpompaa kuin toko, koska sille olisi paljon helpompi rakentaa hyvä pk-tottis (tai melkein valmiinahan se jo olisikin) kuin sellainen ylempien luokkien tokosuoritus, jossa yhdistyvät liikkeiden tarkka suorittaminen ja sopiva vire jokaiseen liikkeeseen. Ja kaikki nuo ovat maastossa hyviä. Mutta kun mitään varsinaista päämäärää ei lajissa ole, niin aktiivinen harrastaminen ei enää ole mielekästä.

Aktiivinen pk-harrastus myös suurella todennäköisyydellä herättäisi taas henkiin surun siitä, ettei tavoitteita enää voi olla, ja ruokkisi sitä jatkuvasti. Joten siksikin on parempi harrastaa vain harvakseltaan ja fiiliksen mukaan, koska luopumisen tuskaa ei jaksa potea kaiken aikaa. Menneeseen ei kuitenkaan voi palata, ja siihen on helpompi ottaa etäisyyttä, kun ei edes yritä jatkaa samalla kaavalla. Muiden lajien suhteen mennään myös omien fiilisten, realiteettien ja koirien terveyden ehdoilla, joten mikään ei ole kovin varmalla pohjalla. Vaan sellaista se elämä on.