Terveysjuttuja ja muita kuulumisia

Uimavedet ensin lähtivät kylmenemään jo elokuussa, mutta sitten ne alkoivat lämmetä uudestaan ilmojen myötä. Syyskuun 9. päivänä olimme Kipin kanssa uintireissulla ja minulla oli mittari mukana. Vaikka osasin odottaa, ettei vesi ole kovin kylmää, niin yllätyksenä tuli rantaveden hieman yli 20 asteen lämpötila kyllä. Uimme molemmat.

Kaksi päivää myöhemmin vesi oli vielä yhtä lämmintä ja taaskin uimme molemmat. 17. päivänä vesi oli jo lähtenyt jäähtymään, mutta oli vielä lähes 18-asteista tuossa meidän uimapaikassa, johon aurinko paistaa koko päivän. Olisin hyvin voinut vielä itsekin uida, mutta ei ollut uimapukua edes mukana, joten tällä kertaa vain Kipi ui. Kun uinnin jälkeen ajelimme parin kilometrin matkan meidän eväs- ja lenkkipaikalle, niin Kipi oli koko sen matkan tosi levoton ja vinkui koko ajan. Ihmettelin tätä, kun se ei ollut millään lailla normaalia käytöstä Kipille, eikä sillä pitänyt olla hätäkään, kun se oli juuri kävellyt puoli kilometriä rannasta autolle ja toimittanut tarpeensa. Evästauolla se melko hyvin rauhoittui, mutta lenkin aikana se pisteli kovaa vauhtia rauhattoman oloisena menemään, nosti koipeaan vähän väliä ja pissasi vain vähän kerrallaan.

Mieleen tuli tietenkin virtsatietulehdus, mutta ihmettelin, miksi se välittömästi uinnin jälkeen olisi alkanut. Jospa syy olikin jossain muussa ja uinti oli sen laukaissut. Soitin meidän klinikalle, eikä meidän omalle eläinlääkärille tietenkään ollut aikoja. Jäin seuraamaan tilannetta, että pitääkö meidän lähteä jonnekin eri klinikalle. Pissaaminen kuitenkin rauhoittui, joten emme lähteneet minnekään vaan soitin uudestaan meidän klinikalle ja pyysin välittämään tiedon oireista meidän lääkärille.

Seuraavana aamuna oma lääkärimme soitti minulle. Hän arveli, että oireet olivat liittyneet uintiin ja johtuivat joko eturauhasen tai virtsaputken kramppaamisesta ja totesi, että vedet ovat jo aika viileitä. Kerroin ettei meidän uimapaikalla ollut. Jännä, että Kipi reagoi noinkin lämpimään veteen. Se uinti jäi kauden viimeiseksi. Eläinlääkäri sanoi, että meidän pitää nähdä ja antoi ajan seuraavaksi päiväksi. Joka tapauksessa olisimme lähiaikoina menneet tutkimuksiin, koska Kipi oli myös jonkin aikaa juonut tavallista enemmän. Sehän on aina ollut hyvä juomaan, mutta nyt määrä oli entisestään selvästi lisääntynyt.

Niinpä Kipi pääsi seuraavana päivänä tutkimuksiin. Rakko ultrattiin ja virtsanäyte otettiin samalla suoraan rakosta. Rakossa ei mitään ihmeempää näkynyt, hieman sakkaa vain, mutta eturauhanen oli kovasti suurentunut ja ympäröi virtsarakon kaulaosaa. Sepä sitten oli syyllinen uinnin jälkeiseen oireiluun. 

Vatsaonteloon kurkattiin myös pikaisesti ultralla. Kaikki siellä suht ok, sapessa sakkaa, muttei vielä huolestuttavan paljon. Mahanportin sulkijalihas oli koko ajan auki, ja on Kipillä aivan lievää närästystä kyllä harvakseltaan ollutkin.

Veriarvot katsottiin uudestaan, vaikka ne oli vasta heinäkuussa katsottu edellisen kerran. Ei isoja muutoksia niissä, UREA oli vähän noussut. Se oli jo heinäkuussa täpärästi yli viitteiden, mikä minulta silloin aluksi meni ohi, kun kaikki muuten oli viitteissä ja tuokin niin vähän yli. CREA oli yhä viitteissä, muttei kaukana ylärajasta.

Sydänkuuntelussa eläinlääkäri meni vähän vakavan näköiseksi, koska sydän kuulosti nyt hakkaavammalta ja kumisevammalta kuin heinäkuussa. Se säikäytti, ja pelkona oli, että läppärappeuma oli mennyt näin nopeasti pahempaan suuntaan, vaikkei se ole ihan tyypillistä että niin käy eikä Kipi ollut oireillut. Pelkän kuuntelun perusteella ei kuitenkaan voinut mitään varmaa sanoa, joten uutta sydänultraa oli syytä aikaistaa.

Hoidon suhteen oltiin sitten vähän pattitilanteessa. Eturauhasen takia Ypozane olisi ollut tarpeellinen, mutta haastavan sydän- ja lihaskunnon takia siinä oli riskinsä. Kipin lihakset ovat nyt vanhemmiten surkastuneet kohtalaisen paljon, ja lisäksi se oli kesästä lähtien menettänyt painoa ja oli turhan hoikka. Taaskin ilman selvää syytä, koska ruokintaa ei ollut vähennetty. Aiemmin antitestosteronihoitona käytettiin Tardakia, jonka Kipikin kerran nuorempana sai. Enää se ei ole markkinoilla, vaikka olisi kätevämpikin kuin tablettikuurina annettava Ypozane. Kastraatio tai implantti ei Kipillä ole ihan ensimmäinen hoitovaihtoehto, ja eläinlääkäri kertoi Ypozanen vaikutusten olevan näitä pienemmät.

Ypozanen kanssa päätettiin vielä odottaa, mutta jossain vaiheessa se varmasti täytyy tuolle antaa. Meillä oli syyskuussa naapurustossa kaksi juoksuista mäyräkoiraa ja Kipi vouhotti sen takia hajujen perässä, joten siinäpä se eturauhanenkin pään lisäksi sitten sekosi. Ihme kun ei jo tätä aiemmin. 

Kipi sai kotiin Cerenia-kuurin tilannetta rauhoittamaan. Virtsanäyte jäi viljelyyn, eikä siinä kasvanut mitään, hitusen valkuaista siinä oli ja se oli turhan laihaa. Juominen jatkui käynnin jälkeenkin liiallisena, mutta viime aikoina se on hieman laantunut, joskaan ei se ihan pientä ole vieläkään. Nyt vain seurataan oireita päivä kerrallaan ja mietitään, milloin on tarve Ypozanelle tai muulle lääkitykselle. Hajujen perässä vouhottaminen on jo laantunut normaalille tasolle.

Syyskuun alkupuolella Kipi kävi osteopaatilla. Ajomatka sinne on pitkä, mutta en ole halunnut meidän pitkäaikaisesta osteopaatista luopua. Harvakseltaan vain käydään, ja tarvittaessa käydään väliaikoina kraniohoitajilla lähempänä. Kipi ei ollut erityisen pahassa kunnossa, jotain paikallista kireyttä oli esimerkiksi niskassa. Juttelimme osteopaatin kanssa liikkumisesta ja kimppalenkeistä, ja käynnin jälkeen päätin, ettei Kipi enää lenkkeile hyvin fyysisten ja varomattomien koirien kanssa törmäysvaaran takia edes varovaisuusperiaatteella. Eivät tällaiset koirat välttämättä tarkoituksella töni, ne vain eivät vauhdin hurmassa malta keskittyä sivuseikkoihin. Olin pitänyt Kipiä kimppalenkeillä tarvittaessa kytkettynä ja koko ajan tarkkaillut tilannetta, mutta olin itsekin tullut siihen tulokseen, ettei tönimistilanteita pysty satavarmasti silti estämään. Osteopaatti sanoi vaarana olevan, että yksi ainoa tönäisy voi aiheuttaa uuden välilevytyrän ja Kipin taru oli sitten siinä.

Kesän jälkeen emme ole kimppalenkeillä olleet, ja kesän aikanakin vain harvoin. Harmi kun ei oikein ole sopivaa lenkkiseuraa. Ennen kun käytiin silloisen lauman kanssa kimppalenkeillä, niin huomasin, miten tärkeää se koirille oli. Vaikka niillä oli kotona koiraseuraa, niin ne rakastivat kimppalenkkejä ja saivat niistä itselleen jotain sellaista mitä eivät muuten saaneet. Lenkit saattoivat jopa olla pääosin remmilenkkejä ainakin osalle laumaa, ja silti ne olivat koirien mielestä ihan parasta. 

Meillä oli yksi tietty lenkkipaikka, jossa ennen kävimme kimppalenkeillä usein, mutta pelkästään oman lauman kesken emme juuri koskaan. Koirat olivat ihan pitelemättömissä paikalle saavuttaessa ja alkoivat heti rynniä ja tähyillä, että missä ne lenkkikaverit odottivat, ja riemastuivat valtavasti bongattuaan ne. Sittemmin aloimme käydä kyseisessä paikassa lenkillä keskenämme, ja samalla tavalla koirat aina riemastuivat ja lähtivät intopinkeinä ja toiveikkaina etsimään, että missä ne lenkkikaverit ovat. Tuli vähän paha mielikin katsoa niiden odotusta ja sitten sen tajuamista, että ei täällä ketään olekaan.  Sittemmin käytös sammui, kun tarpeeksi monta kertaa oli saanut pettyä. 

Kovin reipas Kipi vielä on lenkeillä ja muutenkin. Kotona se on jatkanut ruokaillessa käytöstä, joka alkoi Vinskin poismenon jälkeen. Se syö paljon hitaammin kuin ennen, nostelee välillä päätä kupilta ja tarkkailee minua. Jos liikun jonnekin, niin se saattaa lopettaa syömisen hetkeksi kokonaan ja jää tarkkailemaan. Sillä on aiemmin aina ollut lauma ympärillä, joten se varmaan kokee tilanteen nyt oudoksi. Ihan kuin se pelkäisi, että minäkin häippäisen sillä aikaa kun se syö. Olisi kiva päästä sen pään sisään, että mitä se tarkalleen ottaen tuntee.

Viime viikolla sitten mentiin sinne sydänultraan. Koska Kipillä ei ollut mitään uusia oireita sydämeen liittyen paitsi nuo sydänkuunteluäänet, niin olin jo rauhoittunut ja mietin, ettei tilanne välttämättä täysi katastrofi ole. Eikä se ollutkaan, rappeumamuutokset tietenkin olivat aika ennallaan, mutta jotkut arvot olivat jopa parantuneet viime käynnin jälkeen, jolloin aloitettiin tehostettu lääkitys. Se, että sydän kuulosti erilaiselta, johtui todennäköisesti Kipin laihtumisesta. Oli se kuukaudessa saanut peräti 200 grammaa lisää painoa. Tämä sydänultrakäynti oli Kipille antoisampi kuin edellinen, koska hoitaja huomioi sen ja antoi paljon rapsutuksia.

Jossain vaiheessa pitäisi kerätä rohkeutta viedä Kipi hammashoitoon. Anestesiassa pitää huomioida sekä sydänsairaus että munuaiset, joten ei se ihan läpihuutojuttu ole. Terveysasioita saa miettiä koko ajan ja eläinlääkärissä on käyty niin paljon, että vakuutuskatto on lähellä täyttyä. Jonkunhan täytyy pitää perinteitä yllä, pääsisi muuten emäntäkin liian helpolla. En varmaan enää edes osaisi olla terveen koiran kanssa.

Tässä asuinpaikassa harmillista on se, ettei kävelymatkan päässä ole mitään tarpeeksi isoa metsää, jossa saisi kunnollisen lenkin tehtyä. Niinpä metsälenkeille ja retkille pitää lähteä erikseen autolla, vaikka muuten meillä on kivat lenkkimaastot kotonakin. Yksi meidän lenkkimetsä on entinen treenimetsäni, jossa olen usein treenannut jälkeä ja esineitä, vetänyt monet jälkitreenit muille, ja myös hakuryhmän treenejä siellä pidettiin. Siellä on vieläkin umpipiilo, jossa olen maalimiehenä itsekin kökkinyt kauan kauan sitten. Kipin mielestä se ei ole kovin kiinnostava, eikä se muutenkaan hakuhommista mitään tiedä. Jälkeä kyllä olemme tuolla joskus vieläkin tehneet, joten ei se tavallaan pelkästään entinen treenimetsä ole, mutta on sitten kuitenkin, koska ei meidän satunnainen höntsäily minusta treenaamista ole.

Lähipuistossa käymme usein parikin kertaa päivässä, ja se kuuluu selvästi Kipin lempipaikkoihin, kuten kuului myös Vinskin ja Draaman. 

Meillä on toinenkin puisto melko lähellä, siellä käydään ihan satunnaisesti. Sieltä löytyi näin hieno penkki.

Retket harvenevat näin talvea kohti mentäessä, mutta vielä ollaan päästy retkeilemään. Retket ovat sellainen arjen kohokohta ja tarpeellinen hengähdyshetki välillä. Harmaa, sateinen ja kolea sää vaan ei inspiroi samalla tavalla kuin parempi sää ja valoisampi ja lämpimämpi vuodenaika, ja tauot ovat kylmällä ilmalla vähän haastavia.

Ihana sammalmetsä vakireitillä

Sepä

 

Huomenna on pyhäinpäivä ja aika sytyttää kynttilä edesmenneiden muistoksi. Tänä vuonna muisteltavia on tullut kaksi lisää, yksi neli- ja yksi kaksijalkainen. Joskus näissä alla olevissa portaissakin käytiin kuvaamassa kolmen koiran laumaa, sitten kahta koiraa, ja nyt näkymä on tämä. Ikävä on 💓 Jonain päivänä portaat jäävät tyhjiksi, mutta sitä näkyä en aio kuvata. Laitetaan vielä Kipin porraskuvan alle kuva triosta päivälleen seitsemän vuotta aikaisemmin samoissa portaissa. Molemmissa kuvissa on lokakuun 10. päivä, vuosiluvut ovat 2018 ja 2025. Molempina päivinä oli aurinkoinen ja lämmin sää. Kuvauspaikka on lähellä entistä asuinpaikkaamme, jossa vielä vanhemman kuvan aikaan asuimme. Paljon on sen jälkeen muuttunut.

Kipin kesä

Kipi on nyt jonkin aikaa ehtinyt totutella ainoan koiran rooliin ja minä elämään vain yhden koiran kanssa. Vähän vajaaltahan tämä elo yhä tuntuu, ei siitä mihinkään pääse. Sisko kävi ensimmäistä kertaa kylässä Vinskin lähdön jälkeen ja sanoi, että meillä on nykyään autiota. Niinpä. 

Ilokseni Kipi on alkanut käyttää koiranpetejä enemmän, mikä lie ollut syynä siihen, ettei se vähään aikaan Vinskin poismenon jälkeen niitä juuri käyttänyt. Ehkä asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että Vinski käytti petejä niin paljon ja se myös kuoli pedissä. Muutenkin Kipi on relannut kotona eikä ajoittaista levottomuutta tai muuta poikkeavaa ole enää ollut.

Meille on tullut tavaksi, että Kipi saa usein päättää lenkkireitit itse. Joskus koko reitin alusta loppuun, joskus melkein koko reitin, joskus osan reittiä. Kipi valitsee varsin järkeviä lenkkejä, mutta yhdistelee reittivalinnat ihan eri tavalla kuin itse tekisin. Sitä on ollut kiehtovaa seurata. Se tekee mielellään melko pitkiä, lähes tunnin mittaisia lenkkejä. Se on myös hyvin sisäistänyt meidän lenkkirytmin ja sen, mihin aikaan tehdään pitkät ja lyhyet lenkit, eikä ehdota pitkiä reittejä silloin kun on välilenkin aika. On minullekin kivaa vaihtelua, kun ei tehdä aina samanlaisia lenkkejä ja voi antaa koiran kertoa mielipiteensä. 

Kävimme parin vuoden tauon jälkeen lammella, jossa emme muutenkaan ole montaa kertaa käyneet. Metsäpolun haarautuessa en tiennyt, kumpi polku kannattaisi valita, mutta Kipi hyvin määrätietoisesti valitsi toisen polun ja suoraan uimapaikallehan se sitten johti. Varmaan se toinenkin polku olisi lammelle johtanut, mutta vähän eri kohtaan. Kipillä on suunnat paremmin hallussa kuin emännällä ja parempi muisti! Takaisin palatessa Kipi lähti päättäväisesti menemään ihan eri kautta kuin mistä olimme tulleet, ja sitä kautta pääsikin oikoreittiä tielle. Olemme siitä joskus aiemmin menneet kyllä, mutten itse enää muistanut oliko se reitti järkevä vai ei. 

Kun Kipi on saanut enemmän vaikuttaa meidän reittivalintoihin, niin tapa on tietenkin vahvistunut ja Kipi soveltaa sitä kotikulmien ulkopuolellakin. Lauman kanssa eläessäni en niin paljon ole antanut koirien reittejä päättää, vaikka muuten olen niitä kuulostellut kyllä. Kun on ollut selkä- ja vatsavaivaista koiraa, niin sitä kyllä ihan luonnostaan tarkkailee koiria lenkeilläkin ja mitoittaa lenkit sitten tilanteen mukaan. Mutta mietinpä vaan, että olisivatko koirat joskus taannoin niin iloisesti seuranneet minua, kun satunnaisesti metsässä harhauduin väärään suuntaan tai kiersin ympyrää, jos olisin vahvistanut niiden omaehtoisuutta reittivalinnoissa. Vai olisivatko ne kertoneet minulle, että pönttö, tähän suuntaan nyt pitää mennä eikä tuonne. En tiedä, sillä niille se oli myös ylimääräinen bonus, jos metsälenkki vähän piteni jonkin harhan ansiosta. 😁 

Retkellä kävi hiljattain niin, että kun oli tarkoitus lähteä kiertämään meidän vakireittiä, niin Kipi käyttäytyi melko vastahakoisesti. Yllätyin tästä todella paljon, kun sellaista ei ole ennen tapahtunut, mutta tietenkin kuuntelin koiraa, ei se ilman syytä noin tekisi. Olimme olleet sitä ennen uimassa ja kävelleet yhteensä vajaat kolme kilometriä, josta yli puolet melko haastavassa maastossa, ja pitäneet sen jälkeen evästauon. Kipi oli uinut vähän tavallista pidempään ja oli ehkä siksi väsynyt. Lisäksi olimme myös edellisenä päivänä tehneet vastaavanlaisen retken, joka todennäköisesti painoi vielä myös, ja onhan Kipillä jo ikää ja vaivoja. On tosi hyvä juttu, jos se tarvittaessa noinkin selkeästi viestii tuntemuksiaan. 

Yleensä emme koskaan retkeile tai tee kaikkein pisimpiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä, mutta nyt oli käynyt nolosti niin, että termospulloni oli epähuomiossa tippunut edellisenä päivänä kyydistä rannalla ollessamme ja halusin hakea sen pois. Huomasin termarin puuttumisen silloin niin myöhään, etten voinut lähteä sitä hakemaan, kun se olisi tiennyt Kipille lähes kolmea ylimääräistä kilometriä entisten päälle ja uutta pujottelua pitkin järven vieressä kulkevaa kapeaa metsäpolkua, jossa saa väistellä juuria ja kiviä ja alittaa ja ylittää kaatuneita puita. Matalien puiden yli Kipi saa mennä itse, kun se onnistuu melkein vain astumalla tai ihan pienellä hypyllä, korkeampien puiden yli nostan sen. Melkoinen temppurata, mutta sinne kannattaa silti mennä, koska uimapaikkana se on kiva eikä siellä koskaan ole muita.

Tukalan hellejakson aikana en kyllä Kipiltä yhtään kysellyt, millaisia lenkkejä tehdään. Se yritti sinnikkäästi ehdottaa pidemmälle lähtemistä, mutta jouduin torppaamaan sen toiveet. Jos emme olleet kaikkein kuumimpaan aikaan liikkeellä, niin saatoin joskus tehdä pieniä myönnytyksiä, mutta muuten meidän lenkit kulkivat suorinta tietä varjoisaan puistoon ja sen siimeksessä joelle, missä Kipi sai kahlata, ja sitten samaa reittiä takaisin. Repussa kulki mukana vesipullo ja välillä pysähdyttiin pitämään juomatauko. Se oli sellainen parinkymmenen minuutin lenkki, hellelenkiksi jo pitkäkin, mutta ei liikaa, kun pystyi hyödyntämään puiston varjoisuuden, pulahtamaan jokeen ja välttämään asfalttia suurimman osan matkaa. Olin kyllä taas kiitollinen siitä, ettei asuinpaikkamme ole sieltä pahimmasta päästä ollenkaan.

Oli kyllä aika puuduttavan tylsät viikot, kun ei voinut juuri mitään tehdä. Kotonakin oli turhan kuuma. Siihen asti kesä oli ollut aika viileä ja sateinen. Onneksi helle sitten loppui, ja elokuussa onkin välillä ollut vuodenaikaan nähden viileää. Uimavedet ovat paljon viileämpiä kuin viime vuonna samaan aikaan. Ihan kivat lenkkisäät on enimmäkseen ollut kyllä.

Retkillä olemme käyneet aika paljon, eniten taas meidän entisen asuinpaikan lähellä. Iso-Valkeella kävimme vain kerran tänä kesänä, ja siellä oli omaan makuuni vähän turhan paljon porukkaa silloin, vaikkei ehkä ruuhkasta ihan voi puhua. Porukka kuitenkin hengaili parkkipaikan lähialueilla, ja kun kiersimme järven ympäri menevän luontopolun, niin siellä saimme olla aivan rauhassa. Viime vuonna emme enää päässeet reittiä kiertämään, kun se olisi ollut Vinskille liian raskasta. On ollut kiva retkeillä Kipin kanssa, kun se vielä pystyy kulkemaan useamman kilometrin lenkkejä, mutta kohtuutta ja varovaisuutta sen kanssa täytyy koko ajan silti noudattaa. 

Siskon perheeseen tuli kesän aikana toinenkin koira, aikuinen kodinvaihtaja, valkkarityttö Valo. Olemme siskon kanssa ihmetelleet, miten meidän asetelmat ovat keikahtaneet ihan ylösalaisin. Ennen minä olin se, jolla oli paljon eläimiä ja heillä lapsia muttei eläimiä, sittemmin heillä oli pitkään yksi pieni kodinvaihtajana tullut koira. Vili oli samaa ikäluokkaa Vinskin kanssa, ja siitä on aika jo jättänyt myös. Nyt sitten heillä on kaksi koiraa ja kaksi kissaa ja minulla enää yksi vanha koira, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!? 

Saimme yhdellä meidän retkistä seuraa siskosta ja Valosta. Kipi suhtautui ensin vähän epäillen isoon tuntemattomaan koiraan sen sukupuolesta huolimatta, mutta hyvin koirat juttuun tulivat, vaikka leikkimään Kipi ei ryhtynyt. Siitä on aikaa, kun se on minkään koiran kanssa leikkinyt. Aiemmin kesällä se pääsi Jalon kanssa koirametsään, eikä enää leikkinyt senkään kanssa. Kyllä koiramaisesta seurasta iloa on ilman leikkimistäkin. 

Kipi tajuaa jo varoa isoja koiria nykyään. Nuorenahan se oli täysi reikäpää kaikessa, ja on joskus lievästi vieläkin. Minäkin joudun olemaan varovainen sen suhteen, että jos joskus ollaan lenkillä isompien koirien kanssa, niin tönimistilanteita ei saisi tulla. Kaikki koirat eivät luontaisesti aina väistä hyvin toisia, eikä ole kiva, jos ne kovassa vauhdissa muksauttavat pienempää ja hauraampaa koiraa. Valo osasi väistää hyvin, joten uskalsin pitää Kipiä huoletta irti sen kanssa. 

Aiemmin kesällä Kipi joutui metsäpolulla kahden isomman koiran tönäisemäksi. Ei pahasti, mutta kyllä se säikähti ja vinkaisi, ja on sitä voinut sattuakin. Onneksi jälkeenpäin ei mitään oireita näkynyt. Sen jälkeen sekä siitä että minusta on tullut varovaisempi. Pidän mieluummin Kipin vaikka kytkettynä ja lähelläni, jos tönityksi tulemisen vaara on olemassa. Enkä luota yhteenkään isoon koiraan ennen kuin näen miten se väistää muita. Suhteellisen harvoin me isoja koiria tapaammekaan. Enää Kipi ei ole tavannut Nebula-rotikkaakaan, kun siitä on tullut niin isokokoinen, ja käytös on tietenkin yhä pentumaisen estotonta ja hyvin fyysistä. Hitsi miten aika menee.

Kipi täytti jo 12 vuotta elokuun puolivälissä. Sen pentuesisaruksista on ainakin kolme jo kuollut. Jokaisesta päivästä saakin olla kiitollinen, kun etukäteen ei tiedä miten pitkä aika kellekin annetaan.

Synttäripäivän poseeraus retkellä

Draaman poismenosta tuli tässä kuussa kuluneeksi jo kolme vuotta. Draaman emä puolestaan täytti juuri 16 vuotta. Draama muistutti ihanaa emäänsä niin paljon ulkoisesti ja tavoiltaan, mutta pitkäikäisyyttä se ei valitettavasti emältään perinyt. 

Heinäkuussa Kipi kävi moikkaamassa eläinlääkäriä. Halusin varmistua sen kropan ja suoliston tilasta ja kokonaisterveydestä muutenkin. Kipillä oli ollut satunnaisia paineistumisoireita lenkillä. Joskus ne näyttivät liittyvän läheisen työmaan meluun, vaikka Kipi on aina ollut täysin äänivarma. Arvaile siinä sitten, että tapahtuuko sen kuuloaistissa nyt muutoksia vai onko syynä esim. kipu. Pari kertaa Kipi myös viivytteli autoon hyppäämistä, ja mietin tietenkin että onko syynä selkä vai jokin ei-terveydellinen tekijä.

Uutena vaivana Kipillä myös oli vatsanalusen punoitus ja lievä kutina, jotka eivät kotihoidolla olleet kokonaan menneet ohi, vaikka lieventyneet ne kyllä olivat. Aluksi epäilynä oli uintireissulta saatu järvisyyhy, mutta se olisi mennyt nopeammin ohi. Eläinlääkäri sanoi vaivan voivan johtua vaikka allergiasta ja jostain ruuasta, vaikka epätavallista se onkin, että allergia puhkeaisi vasta tuon ikäiselle koiralle. Ehkä syy kuitenkin oli jokin ulkoinen tekijä. Kipi oli esimerkiksi makoillut yhdellä retkellä alueella, jossa oli hanhia ja paljon niiden ulostetta, ja tästäkin on jotain voinut eläinlääkärin mukaan tulla. Enää emme meidän retkillä pidä taukoja rannassa, jonka hanhet ovat miinoittaneet. Puhtaan näköisen paikan meille silloinkin katsoin, mutta käytännössä siellä ei mikään taida ihan puhdasta olla.

Uloste Kipillä oli jo pitkään välillä ollut turhan pehmeää, ja satunnaisesti esiintyi ripuliakin. Eläinlääkärin tutkimuksessa suolisto tuntui kaasuiselta. Sekä iho- että suolisto-oireiden takia Kipin ruokavalio pantiin vähän uusiksi ja kuitulisäksi vaihdettiin bataatti. Ulosteen laatu onkin muuttunut paljon paremmaksi ja iho-oireet menneet ohi, ihon punoitukseen Kipi sai kuurin kortisonisuihketta. Saa nähdä, jatkuuko suuntaus näin hyvänä. 

Veriarvotkin katsottiin pitkästä aikaa ja ne olivat viitteissä.

Selässä eläinlääkäri huomasi kireyksiä. Uutena juttuna oikea kyynärnivel oli hieman rutiseva, mikä kertoo alkavasta nivelrikosta. Nivel ei ollut paksu kuten Vinskillä silloin, kun sen nivelrikko todettiin, ja toivottavasti tilanne pysyisi lievänä mahdollisimman pitkään. Pitääkö Kipin nyt sitten tuokin vaiva Vinskiltä periä..?! 

Itse asiassa Kipi kyllä oli pari kertaa lievästi ontunut kyseistä jalkaa ennen meidän eläinlääkärikäyntiä, mutten enää aktiivisesti muistanut koko asiaa, koska ontuminen oli ollut niin lievää ja niin lyhyen hetken ajan tapahtuvaa, että epäilin melkein nähneeni omiani. Mutta kyllä se yleensä niin menee, että jos tuollaiseen kiinnittää huomiota, niin havainto on oikea. Eläinlääkärikäynnin jälkeen Kipille myös tuli kerran vastaavaa ontumista. Se sai muutaman päivän kuurin parasetamolia, eikä ole sittemmin ontunut.

Selkä ja muu kroppa käytiin hoitamassa kraniossa eläinlääkärikäynnin jälkeen. Kraniohoitaja sai tuntuman, että Kipi olisi jossain vaiheessa kaatunut ja siitä heijastuisi ongelmia kroppaan, mutta mitään kaatumista en ole itse nähnyt. Jossain vaiheessa Kipillekin varmaan tulee ajankohtaiseksi aloittaa gabapentiini selän takia, mutta nyt vielä ei ollut akuuttia tarvetta siihen. Tuota muutaman kerran ilmennyttä lievää paineistumisoireiluakaan ei enää ole ollut.

Kipi eläinlääkärireissulla Helsingissä

Kulunut kesä on kuitenkin vielä ollut Kipille hyvää aikaa. Se on saanut nauttia elämästä, retkeillä, uida ja ajaa jälkiä. On aina hauskaa nähdä Kipin riemu, kun se huomaa minun valmistelevan retkelle lähtöä. Sitä ei vaan pysty tekemään Kipiltä salaa, se tajuaa jutun juonen jo ensi valmisteluista ja alkaa pomppia ja ryntäillä innoissaan ja hoputtaa minua ja pyöriä kaikin tavoin tielläni. Tekee se pitkälti samaa aamuisinkin odottaessaan päivän ensimmäistä uloslähtöä, ja pienemmässä mittakaavassa ennen muitakin lenkkejä. Juuri tänä aamuna katsoin sen täpinöissään taas kerran pitkin poikin viskelemiä pehmoleluja ja rutattuja mattoja ja mietin, että joskus tulee aamu, kun tätä näkyä ei enää ole. Ja silloin minulla tulee olemaan pohjaton ikävä sitä näkyä, vaikka nyt joskus huokailenkin, kun monta kertaa päivässä oion mattoja ja makuualustoja Kipin intoilun jäljiltä. 

Face muistutti tänään päivälleen neljä vuotta sitten olleesta päivästä, jolloin teimme retken samalle lammelle, jossa tänä kesänä kävimme pitkästä aikaa Kipin kanssa ja se topakkana poikana opasti minut oikeita polkuja pitkin. Neljä vuotta sitten koiria oli mukana vielä kolme yhden sijaan. Voi aika mihin katoat ja mitä kaikkea jää vain muistoihin. Se teema on nyt ollut tapetilla muutenkin kuin koirien kautta. Muistan tuon päivän ja tunnelman hyvin, kun vietimme kesän lopettajaisia meille kaikille mieluisissa puuhissa. Sää oli kesäisempi ja aurinkoisempi kuin tämänpäiväinen synkkä sää, mutta se on oikeastaan aika hyvä vertauskuva näiden kahden elokuun viimeisen päivän eroista muutenkin.

💓

Kevät pikakelauksena

Meidän elämä on keväänkin aikana pyörinyt paljon terveysasioiden ympärillä. Maaliskuussa Vinskillä oli välillä huonoja lenkkejä, ja ihmetystä oli jo aiemmin herättänyt se, ettei se vastannut huoltoon enää niin hyvin kuin ennen. Talven ja alkukevään aikana se kävi kraniohoidossa, laserissa ja ultrakylmähoidossa ja samat jumit tuntuivat aina vain pysyvän. Tilanne vaati mielestäni osteopaattia, mutta meillä oli aika omalle osteopaatille vasta huhtikuun loppupuolella. Kyselin peruutusaikaa, mutta sellaista emme koskaan saaneet, osteopaattimme on hyvin kysytty ja on myös vähentänyt työtunteja.

Niinpä sitten kiikutin Vinskin maaliskuun loppupuolella uudelle osteopaatille, jolle ei ollut pitkä matkakaan. Tämän käynnin jälkeen sen tilanne parani merkittävästi, joten nuo muut hoitomuodot eivät kaikissa tilanteissa ole sille yhtä tehokkaita. Kuukauden päästä sitten jo olimme omalla osteopaatilla, jolla tykkään käydä pitkästä matkasta huolimatta, koska hän tuntee koirat pitkältä ajalta ja on taitava. Tenttasin häneltä tarkat tiedot Vinskin kropasta ja kokonaisuudesta. Ei tilanne hänestä kovin kehno ollut, Vinskin kroppa oli kuulemma ollut huonommassakin jamassa aiemmin, silloin kun spondyloosi oli akuutissa vaiheessa. Kipi sai oman käsittelyn osteopaatilla ja sen kroppa oli melko hyvässä kunnossa.

Maaliskuun alussa Vinski käväisi myös eläinlääkärissä kontrollissa. Veriarvot otettiin ja maksa-arvo oli vähän taas noussut. Niskassa oli jäykkyyttä, reiden kasvain oli isompi muttei aristava eikä liikkumista haittaava. Eläinlääkäri lähetti meidät vielä kotiin jatkamaan tassuttelua.

Kipi puolestaan kävi eläinlääkärissä sydänkontrollissa tämän kuun alussa. Vakiklinikkamme kardiologi oli lopettanut työt, joten menimme toiseen paikkaan. Ultrassa selvisi, että sydänsairaus oli edennyt, mikä oli pettymys, kun edellinen kardiologi oli ollut positiivinen ja sanonut että eteneminen voi lääkityksen ansiosta pysähtyä. Etenevä tuo läppärappeuma joka tapauksessa on, joten olihan se odotettavissa että se jossain vaiheessa etenee, harmi vain että näin pian. Läppävuotoa on nyt vähän enemmän ja sivuääni on luokkaa 4/6.

Kipille tuli entisen sydänlääkkeen rinnalle toinenkin sydänlääke ja lyhytvaikutteinen nesteenpoistolääke. Eläinlääkäri hetken mietti aloitetaanko nesteenpoisto jo nyt, kun on kuulemma vähän rajatapaus, mutta päätti aloittaa. Ei kokonaistilanne mitenkään huolestuttava vielä ole eikä Kipi oireile näkyvästi.

Kipi yritti käynnin aikana kovasti kertoa, että hän toivoisi saavansa huomiota ja nameja. Edellisen sydänultran aikana se sai paljon rapsutuksia, kehuja ja nameja ja suorastaan pahastuin itsekin, kun nyt hoitaja ja eläinlääkäri eivät sitä paljon edes huomioineet eivätkä antaneet yhtään namia. Itse sitten annoin. Kyllä koiraa vähän voisi huomioida henkilökunnan taholtakin, jotta käynti olisi mukava asia. Ja kun toinen sitä niin kovasti odottaa.

Kipin lääkitys ei ole mikään helpoin nakki. Toinen sydänlääke pitää antaa tyhjään mahaan, yli kolme tuntia aterian jälkeen tai 0,5-1 tuntia ennen ateriaa. Aamulla pitää lääkkeen jälkeen odottaa ennen kuin voi antaa ruoan ja illalla pitää ehtiä antaa iltaruoka ajoissa ja muistaa, ettei sen jälkeen anna mitään. Nesteenpoistolääkkeen kanssa saa miettiä sitä, että sen jälkeen on kohtuullisessa ajassa päästävä pissalle. 

Vinskiä olen ollut hautaamassa matkan varrella jo monta kertaa, kun on tullut huonompi hetki tai uusi diagnoosi, mutta aina se on vaan porskuttanut eteenpäin ja tilanne on muuttunut parempaan. Osteopaatilta olen aina varannut ajan kuukausia etukäteen ja joka kerta sanonut, että varataan nyt vielä kahden koiran aika, vaikka ei minulla käynnin aikaan ehkä kahta koiraa enää ole, muutan sen sitten tarvittaessa yhden koiran ajaksi. Kun olen ostanut koirille ison pullon effeöljyä, niin olen jo muutamankin kerran ajatellut, että tämä on nyt ehkä viimeinen iso pullo, jonka ostan. Kipille yksin ei voi ostaa isoa pulloa, kun säilyvyys tulee vastaan. Jne. Mutta tällä hetkellä on lähtölaskenta oikeasti alkanut. Kiitollinen olen saatuani kulkea Vinskin kanssa yli 15 vuotta siitäkin huolimatta, että sillä on ollut selkävikakin pennusta asti.

Asuntoja en ole enää aktiivisesti etsinyt. Ei kuitenkaan kannata muuttaa minnekään jos kokonaisuus ei ole selvästi parempi, ja pelkkä maan tasalla asuminen ei siihen riitä. Muuttorumbakaan ei houkuttele. Olen miettinyt, kannattaako minun edes muuttaa tämän kaupungin sisällä enää. En halua jäädä tänne pysyvästi, niin miksen sitten kerralla muuttaisi kokonaan täältä pois. Nyt vielä jotkut asiat sitovat minua tänne, mutta joskus vielä haluan takaisin vähän pienemmälle paikkakunnalle. Entiselle tai ihan uudelle.

Sitä en sitten tiedä, miten muuttohaluihin vaikuttaa se, jos viimeinenkin koira ehtii kuolla ennen kuin muutto olisi ajankohtainen. Onko sitten enää mitään väliä sillä, miten ja missä asuu. Ei missään ole sitten enää mitään itua. Autiolle saarellekin ottaisin mieluummin mukaan koiran tai useamman kuin ihmisen,  jos valita pitäisi. Elämässä kuuluu olla koira. Piste. En ole minä ilman koiria. 

Kevään mittaan koirat ovat joutuneet pienimuotoisten terrierihyökkäysten kohteiksi. Kipi oli lenkillä ilman Vinskiä, kun sen luokse juoksi ulkoiluttajalta irti päässyt pieni valkoinen terrieri, vähän parsonin näköinen. Se tuli suoraan rähisemään ja hampaitaan esittelemään, Kipikään ei jäänyt sanattomaksi ja koirat pyörivät väkkäränä ympyrää rähjäten. Koska terrierin omistaja vain katsoi tilannetta sivusta, niin yritin itse häätää terrierin pois, jolloin se kävi kiinni hihaan. Varo se puree, sanoi omistaja siinä vaiheessa. No älä. Sattui olemaan kylmä päivä ja minulla toppatokki päällä, joten vain takkiin jäivät hampaankuvat muistoksi mutta iho säilyi ehjänä. Lopulta omistaja sai otettua terrierinsä kiinni, ja ilmeisesti sen hyökkäyksessä oli enemmän ääntä ja uhoa kuin todellista hampaiden käyttöä, koska en ainakaan löytänyt Kipistä vammoja. Hyvä niin, että osumaa otti vain hihani. 

Kipi palautui välikohtauksesta välittömästi ja jatkoi lenkkiä hyväntuulisena. Menimme puistoon, jossa tuli muita koiria vastaan, eikä Kipi reagoinut niihin eikä ole sen jälkeenkään suhtautunut muihin koiriin eri tavalla. Uroksille se joskus muutenkin voi jotain sanoa, mutta ei aina niillekään. Viime aikoina on lenkkireiteillä ollut niin paljon huumaavia narttutuoksuja, että Kipi äskettäin lenkillä vikisi haikeana jopa kahden russelipojan perään. Niiden omistaja kertoi, että sekaisin ovat russelitkin, olivat ensimmäisen kerran sinä päivänä jättäneet jopa syömättä.

Puistossa on taas näyttely

Kaksi russelipoikaa asuu myös meidän rapussa, ja viime viikolla ne olivat tulossa ulkoa rappuun, kun me taas olimme menossa ulos. Omistaja ei huomannut meitä ulko-ovelta ja päästi koirat pitkällä hihnalla hissin ovelle. Olin juuri lähtenyt väistämään kellarin ovelle (ja ehdin liian myöhään hihkaista että täällä muuten on koiria) ja pojat olivat siinä nokka kellarin ovelle ja takapuolet hissin suuntaan. Mitään rähinää ei tullut, mutta toinen russeli tarttui muina koirina Vinskin häntään ja jäi siihen roikkumaan. Reikiä en jälkeenpäin hännästä löytänyt, mutta eihän niitä aina karvan seasta löydäkään. Vinski-raasu, hännästä vetäminen ei tee mitenkään hyvää selkävaivaiselle koiralle tai ole muutenkaan kovin mukavaa. Vinski ei reagoinut millään lailla hännässä roikkuvaan terrieriin, odotti vain rauhassa että avaan kellarin oven ja matka jatkuu.

Viime viikolla kävimme pienimuotoisella retkellä meidän entisillä kulmilla, sillä pitihän Vinskin vielä päästä siellä käymään. Retki tehtiin Vinskin ehdoilla, joten kävelimme ensin lyhyen matkan rantaan ja pidimme evästauon, minkä jälkeen hengailimme nurtsilla, katselimme lintuja ja nautimme auringosta ja tuulesta. Sitten kävelimme autolle ja pidimme siellä pienen lepotauon, minkä jälkeen ajoimme ulkoilureitin varteen ja teimme siellä ihan pienimuotoisen lenkin. Kävelymatka parkkipaikalta sinne olisi ollut Vinskille turhan pitkä, mutta näin se pääsi fiilistelemään tuttua reittiä, jossa ennen kuljimme joka päivä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä jaloittelemaan metsään. Kotona oli retken jälkeen väsyneitä ja onnellisia koiria. 

Eläinlääkärissä ja eläinlääkäreistä

Vuosi ei ehtinyt montaa päivää vanhentua, kun jo taas löysimme itsemme eläinlääkäristä. Vinski alkoi ravistella päätään, ja tutkin sen korvat silmämääräisesti. Niissä ei mitään outoa näkynyt, mutta puhdistin ne puhdistusaineella siltä varalta, että niissä oli epätavallisen paljon likaa tai jokin ylimääräinen roska. Vasemmasta korvasta tulikin likaa, oikeasta ei juurikaan.

Tilanne näytti ensin menevän parempaan, mutta seuraavana päivänä Vinski ravisteli päätään vielä vähän enemmän ja piti pari kertaa päätään aavistuksen verran vasemmalle kallellaan. Eihän se auttanut muu kuin ruveta eläinlääkäriaikaa varaamaan samalle päivälle, koska edessä oli kaiken lisäksi pitkä loppiaisviikonloppu ja suurin osa klinikoista kolme päivää kiinni. 

Soitin ensin meidän vakiklinikalle ja kysyin oliko meidän omalla lääkärillä mitään rakoa, että ehtisi kurkata korvaan. Ei ollut, enkä odottanutkaan olevan, eläinlääkärimme on aina täyteen buukattu ja kiireinen, ja olisi ollut aikamoinen sattuma, että joku muu olisi juuri silloin oman aikansa perunut. 

Minulle kyllä tarjottiin mahdollisuutta mennä samalle klinikalle toiselle lääkärille, mutta valitsin mieluummin jonkin muun kuin ketjuklinikan ja loputtomissa liikennevaloissa seisomisen loppumatkasta, kun emme kerran omalle lääkärille päässeet. Toki vakiklinikalla (ja kaikilla muillakin Evidensian klinikoilla) olisi ollut Vinskin terveystiedot valmiiksi potilajärjestelmässä, jolloin uusikin lääkäri olisi ne nähnyt. Ei se silti ole sama asia kuin oma lääkäri, ja todennäköisesti säästin myös rahaa kun menin muualle.

Seuraavaksi soitin läpi ensisijaiset vaihtoehdot tilanteessa, missä omalle lääkärille ei pääse, kaksi melko lähellä olevaa hyvämaineista klinikkaa, joista toisessa olemme asioineet muutaman kerran. Ei aikoja. Seuraavaksi sitten varasinkin netin kautta ajan samalle klinikalle, jossa Vinski lokakuussa nesteytettiin, koska tiesin siellä olevan akuuttiaikoja paremmin kuin muualla. Lokakuussa soitin ennen sinne päätymistä läpi 11 klinikkaa ja kaikissa muissa paikoissa myytiin ei-oota, mutta se kymmenes klinikka tiesi suositella tätä yhdettätoista, koska siellä jätetään tilaa akuuttiajoille. Puhelinlaskussa näkyi kyseiseltä päivältä ylimääräinen kymmenen euron kulu, koska osa soittamistani klinikoista kuului Evidensiaan eikä heidän kanssaan tavallisen puhelumaksun hinnalla jutella.

Eläinlääkärikään ei huomannut Vinskin korvissa silmämääräisesti mitään ihmeellistä. Kun hän tutki vasemman korvan otoskoopilla, niin korvakäytävä oli kyllä erittäin punainen ja Vinski myös osoitti kipua. Tärykalvo oli ehjä, eikä korva erittänyt juurikaan mitään. Polyyppeja tai vierasesineitä ei näkynyt. Molemmista korvista otettiin pumpulipuikolla näytteet eikä niistä löytynyt muuta kuin kokkibakteereja ja epiteelisoluja.

Hoidoksi Vinski sai korvaan laitettavaa kortisoniliuosta 1-2 viikon kuurin. Eläinlääkäri olisi myös antanut kipuun pienen kuurin tulehduskipulääkettä, mutta huomautin hänelle, ettei Vinski saa sellaisia syödä. Olin kertonut hänelle Vinskin vikaluettelon, mutta hän oli jo ehtinyt unohtaa munuaisarvot. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, miksi haluaisin aina käydä omalla lääkärillä. Hän tuntee koiran ja sen historian eikä määrää vääriä lääkkeitä. On turhauttavaa selittää aina uudelle lääkärille koiran kaikki vaivat ja toivoa, että hän osaa hahmottaa kokonaisuuden.

Viimeksikin samalla klinikalla Vinskille tuli kotiin lääke, josta oma lääkärimme antoi meille vähän eri ohjeet kuin lääkkeen määrännyt eläinlääkäri, koska kyseinen lääke on aika tuju ja rasittaa maksaa. Vinski ei edes lopulta tarvinnut lääkettä, joten turhaa kuormitusta olisi tullut, jos olisin sitä antanut ja vieläpä sillä annoksella, jonka eläinlääkäri määräsi, kun oma eläinlääkäri antoi ohjeeksi puolittaa annoksen jos lääkettä olisi tarve antaa.

Vinskin oireet alkoivat nopeasti lääkityksen alettua lievetä, ja nyt se on ollut jo muutaman päivän ilman lääkettä. Saa nähdä, oliko tämä nyt tässä. Mistä lie tulehdus tullut. 

Eläinlääkäri oli asiallinen ja todennäköisesti hoiti tilanteen pätevästi, mutta aina uuden eläinlääkärin kanssa on vähän odottavalla kannalla, koska hänet ja hänen käytäntönsä oppii tuntemaan vasta ajan kuluessa. Nytkin huomasin pohtivani, että tutkiko hän korvan varmasti todella huolellisesti ja oliko määrätty lääke juuri se sopivin. Todennäköisesti kyllä, mutta oman eläinlääkärin kohdalla tätä ei tarvitse miettiä, ja käynnin jälkeen on turvallinen olo siksikin, että hän on käynyt koiran kokonaan läpi ja osaa sanoa missä mennään.

Eläinlääkäreiden käytännöissä, osaamisessa, perehtyneisyydessä ja tietojen päivittämisessä on eroja. Oman eläinlääkärimme kohdalla tiedän, että hän on tarkka ja osaava ja tietää mitä tekee. Eivät kaikki ole yhtä tarkkoja. Kaikki eivät katso eläintä kokonaisvaltaisesti. On harvinaista, että lääkäri käy eläimen joka käynnillä kunnolla läpi, vaikka menisi vain silmäkontrolliin, mutta niin meidän lääkäri tekee. Hän osaa myös todella hyvin käsitellä erilaisia eläimiä, mitä kaikki lääkärit eivät osaa. 

Draaman poismenon jälkeen minulle oli selvää, että pojat jatkavat juuri tämän eläinlääkärin asiakkaina, jolle alun perin Draaman takia hakeuduin. Vaikka hän työskentelee Evidensian klinikalla, niin halusin silti jatkaa siellä, koska tärkeintä on hyvä lääkäri. Kun aikoinaan valitsin Draamalle uutta lääkäriä, niin tilanne oli se, ettei silloinen yleislääkäri enää osannut sitä hoitaa ja häntä edeltävälle sisätautilääkärille en halunnut palata. Vähän nikottelin, kun potentiaalisin uusi eläinlääkäri löytyi juuri Evidensiasta, mutta en nyt sentään sen takia halunnut evätä Draamalta parempaa hoitoa.

Draama klinikalla

Sain sittemmin huomata, että vaikka Evidensia oli kallis, niin lopulta jopa säästin (vaikka hirveästi rahaa meni siltikin), kun Draaman hoito siirtyi uudelle lääkärille sinne. Hän kun tiesi mitä teki eikä juoksuttanut meitä turhilla käynneillä. Entinen sisätautilääkärimme oli tätä turhaa juoksuttamista harrastanut, mikä oli yksi syy siihen, etten hänellä halunnut jatkaa. Kyseinen iso klinikka ei silloin edes kuulunut Evidensiaan, mutta nykyään on Evidensia senkin nielaissut. Heillä oli silti jo silloin vähintään yhtä kalliit hinnat kuin sillä Evidensian klinikalla, jonne siirryimme.

Nettikeskusteluissa usein parjataan Evidensian lääkäreitä. Ihan kuin lääkäri muuttuisi huonoksi vain sen takia, että klinikka on siirtynyt Evidensian omistukseen. On myös kummallinen näkökulma, että Evidensian lääkärit olisivat keskenään kaikki samaa massaa toisin kuin muiden klinikoiden työntekijät. Me olemme viime vuosina asioineet oman lääkärin lisäksi kolmella muulla tietyn alan spesialistilla Evidensiassa kertaluonteisesti, ja tosi hyvin kokemuksin. 

Silti suhtaudun kriittisesti Evidensiaan samoista syistä kuin moni muukin. Ketju on paisunut liian suureksi pienessä maassa, vääristää kilpailua ja nostaa hintatasoa. En välittäisi eläinlääkärikäynneillä tuottaa lisää voittoa ulkomaisen suurpääomasijoittajan taskuun. Moni ketjuihin kuulumaton klinikka on nostanut myös hintoja Evidensian tasolle tai lähelle sitä riippumatta siitä, löytyykö sieltä erikoistason hoitoa ja kalleimpia laitteita. 

Mainitsin isälleni, että Vinski kävi lääkärissä näyttämässä korvaa ja että se maksoi 200 euroa. Hän pöyristyi kovasti hinnasta. Hänellä ei ole koskaan ollut omaa eläintä, enkä ole aiemmin hänelle konkreettisia hintoja maininnut. Nauroin ja kerroin, että halpahan tuo käynti nykymittapuulla oli. Vaikka kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin onhan se oikeasti kova hinta pienestä toimenpiteestä.

Vinskin edellinen eläinlääkärikäynti marraskuussa maksoi yli 440 euroa. Siihen sisältyi irtonaisen kynnen nyppääminen pois, veriarvojen tarkastus, koiran tarkastus ja pullo Kaoliinia (n. 15 euroa). Ei ihan halpaa lystiä. Kun vielä suhteuttaa siihen, että samalla rahalla ostaisin vaikkapa uuden pesukoneen tai television, joista olisi luultavasti hyötyä monien vuosien ajan. Jos ostaisi halvimman mallin, niin rahaa jäisi vielä muuhunkin. Miksi yksittäinen peruskäynti eläinlääkärissä maksaa saman tai enemmän kuin uusi kodinkone..? Ja kun niitä käyntejä voi vuoden mittaan tulla useita.

Mainitut kodinkoneet eivät tulleet mieleen sattumalta. En ole raaskinut ostaa uutta pesukonetta sen jälkeen, kun 25 vuotta palvellut kone hajosi viime talvena. Telkkarista puuttuu HD-valmius, mutta sitäkään en ole raaskinut vaihtaa uuteen. Kun ei koskaan tiedä, milloin taas menee kasa rahaa eläinlääkäriin. Materia ja puitteet eivät ole minulle kovin tärkeitä asioita, mutta koirien hyvinvointi on. Kyllä sen hinta silti kirpaisee ja tuntuu suhteettomalta. Kun on toisenlaisetkin ajat nähnyt. Voisin olla loppuikäni ilman kodinkoneita ja muutamaa muuta asiaa, mutta ei sillä säästöllä montaa eläinlääkärikäyntiä maksettaisi.

Laskin huvikseni koirien viime vuoden eläinlääkärikulut yhteen. Yleensä en ole niitä uskaltanut laskea, Draaman kohdalla erityisesti hirvitti sitä tehdä, mutta tiedän siihen menneen tuhansia euroja joka ikinen vuosi, kun ynnätään yhteen eläinlääkärikäynnit, lääkkeet, huollot ja erikoisruokavalio.

Vinskin kulut viime vuonna olivat 2362,28 euroa. Tuossa on pelkät käyntikulut, lääkkeisiin on mennyt sen lisäksi satasia. Lisäksi Vinski kävi tosi monta kertaa huollossa, johon on mennyt melkoisen iso summa myös, joten terveydenhuollon yhteissumma on tuhansia euroja. 

Lakkautin Vinskiltä vakuutuksen, kun sen hinta pomppasi Vinskin täytettyä kymmenen vuotta. Ei ehkä olisi kannattanut, mutta viime vuoden isoimmasta eläinlääkärilaskusta vakuutus ei olisi korvannut senttiäkään, koska kyseessä oli hammashoito. Se tuli maksamaan 1189,77 euroa, koska poistojakin tuli.

Kipin eläinlääkärikäynnit kustansivat viime vuonna 579,11 euroa, josta vakuutus korvasi 321,11 euroa. Summassa on mukana paketillinen klinikalta saatua sydänlääkettä. Lisäksi apteekista haettuihin sydänlääkkeisiin meni parisataa euroa, josta vakuutus myös korvasi osan. Huoltoihin meni myös satasia, ja niitä ei vakuutus korvaa. Kipin vakuutuksen hinta pomppasi myös tälle vuodelle melkein satasella, mutta en uskalla sitä irtisanoa. Siitä alkaisi ihan varmasti jatkuva lääkärissä ramppaaminen. Kipin vakuutus ei silti korotuksen jälkeenkään maksa läheskään niin paljon kuin jotkut pahimmillaan vakuutuksista maksavat. En tiedä mitä itua sellaisissa vakuutuksissa enää on, ellei korvauskatto ole huikean iso ja koira sairastele.

Kipin osalta kustannukset siis olivat maltillisemmat. Jos voisi luottaa, ettei kovin paljon tuon enempää menisi koskaan, niin todellakin olisin jo ottanut uuden koiran. Mutta kun ei voi koskaan tietää. Olen liikaa nähnyt sivusta sitä, ettei vakuutuskaan korvaa esim. tuhansien eurojen leikkauskuluja jonkin porsaanreiän takia. Tai että vakuutuskatto tulee vastaan hyvin äkkiä, jos koira sairastelee vähän enemmän. Olen kokenut myös sen, kun koira sairastelee vähän enemmän, joten en voi tuudittautua ajatukseen siitä, että ei se minua koske ja tapahtuu vain joillekin muille jossain muualla. 

Ei verikokeiden ottaminen ennen maksanut noin paljon kuin Vinskillä viimeksi. Katsoin Draaman aikaisista laskuista, että hinta oli vielä silloin huomattavasti alempi. Mutta Evidensia on nostanut hintatasoaan ihan koko ajan. Ultraaminenkin maksoi ennen huomattavasti vähemmän kuin olen nyt kuullut asiakkaiden maksavan vatsaontelon ultraamisesta. Tuleekohan katto tai ihmisten maksukyky missään vaiheessa vastaan. Joillekin nuo hinnat ovat pikkurahaa, mutta iso on sekin joukko, jolle ei ole. Ja on tässä se sudenkuoppakin, että vakuutus mahdollistaa monille kalliimmankin lääkärin, mutta samalla vakuutukset osaltaan vaikuttavat hintoja nostavasti.

Vinski taannoin neulatyynynä lääkärissä

Jossain vähän kauempana ja syrjemmässä on kuulemma vielä eläinlääkäreitä, joiden hinnat ovat paljon kohtuullisempia. Löytyy täältäkin päin maata pieniä ja vähän edullisempia klinikoita, mutta niissä ei välttämättä tehdä esimerkiksi hampaanpoistoja tai voida tutkia ultralla kattavasti, jolloin joutuu kuitenkin menemään muualle juuri näissä kalliiksi tulevissa toimenpiteissä. 

Joskus olen puolitosissani miettinyt, että muuttaisin jonnekin eri maakuntaan kauemmas. Entä jos sitten uskaltaisi vielä koirankin ottaa. Ei mikään mahdoton ajatus, mutta ei pelkästään halvempien eläinlääkärikulujen perässä kannata muuttaa, koska ei ole mitään takeita, että tilanne säilyisi samanlaisena tulevat vuodet. Syrjäisemmätkin paikat voivat nostaa hintoja roimasti, edullisemman hintatason klinikoita saattaa myös siirtyä Evidensian omistukseen. Ja monessa paikassa on päivystys ulkoistettu Evidensialle, joten se siitä. Siinähän sitten maksat kerralla nelinumeroisen summan, jos koira tarvitsee vaikkapa tehohoitoa ripulin tai kennelyskän takia pyhänä.

Eläinlääkärilaskussa on ikävästi arvonlisäveroakin neljännes, ja EU-säädökset kuulemma estävät tekemästä asialle mitään. Silti joissain EU-maissa voi selvitä eläinlääkärissä kympeillä sellaisesta käynnistä, josta täällä menee satasia, joten yleinen hintataso ja hinnanmuodostus on siellä vähän erilainen. 

En arvannut, että Vinski tarvitsisi niin tiheää eläinlääkärin konsultaatiota käyntien välissäkin kuin se on tarvinnut, kun päätin pitää pojatkin Draaman lääkärin asiakkaina. Ei sillä vielä silloin näin montaa vaivaa ollut. On vähän syyllinenkin olo asiasta, kun tiedän, miten ylityöllistetty lääkärimme on muutenkin. Kuormitin häntä aiemmin jo ihan tarpeeksi Draaman asioilla. Hänen oman erikoistumisalansa potilaita virtaa koko ajan lisää ovista ja ikkunoista, vaikka entisissäkin riittää tekemistä jopa yötä myöten. No onhan Vinskikin osittain sisätautipotilas, että eipä sillä. 

Joskus olen miettinyt, pitäisikö vaihtaa tästä syystä lääkäriä, ja myös siksi, ettei hänelle kuitenkaan ole helppoa akuutisti päästä. Sitten ei tarvitsisi myöskään enää kiikuttaa rahoja Evidensiaan. En kuitenkaan haluaisi millään vaihtaa lääkäriä, eikä siinä mitään järkeä etenkään Vinskin kannalta olisi. Sillä ei kuitenkaan ole enää paljon aikaa jäljellä eikä kukaan muu lääkäri tunne sen asioita. Joten aina päädyn siihen, että todellakaan emme lääkäriä vaihda.

Siinä vaiheessa jos minulle tulisi uusi koira, niin ehkä etsisin uuden luottolääkärin. Pääsisin sitten Evidensiasta eroon, ellei se vähitellen osta kaikkia loppujakin klinikoita pois. Eläinlääkäristä olisi kyllä silti erittäin haastavaa, jopa mahdotonta luopua, ja paras tae onnistumiselle olisi se, että samalla muuttaisimme riittävän kauas... Hyvin spekulatiivista mietintää toki, koska ei uutta koiraa edelleenkään näillä näkymin ole tulossa.

Koirillani on kyllä joskus ennenkin ollut ihania eläinlääkäreitä, mutta harvoin ketään pitkäaikaista luottolääkäriä. Yksi luottolääkärimme aikoinaan muutti muualle ja sekin asiakassuhde katkesi siihen. Luottolääkäri on kyllä tosi kiva olemassa.

Esimerkiksi vatsavaivoja ei moni eläinlääkäri osaa kokemukseni mukaan hoitaa kunnolla, tieto on hyvin rajallista, eivätkä he myöskään tiedä puoliakaan lääkkeistä, joita voisi käyttää.  Perusripulitaudit nyt ehkä vielä menevät, mutta jos siis puhutaan pitkittyneistä ja monimutkaisemmista oireista, kuten vaikka Draamalla oli. Ihan närästyksen hoitokin voi olla haastavaa. Usein pääsee helpommalla kun menee suoraan sisätautilääkärille.

Aiemmista koiristani Jasonilla oli kerran pitkittynyttä ripulia ja laihtumista. Eläinlääkäri totesi verikokeissa poikkeavan amylaasiarvon ja diagnosoi sen perusteella haiman vajaatoiminnan. Tämän takia aloin antaa Jasonille raakaa haimaa ruoan mukana. Ei siitä haittaa ollut ja koiran vointi koheni vähitellen. Myöhemmin ymmärsin, ettei diagnoosi ollut aivan pätevä, ja vein Jasonin muualle ottamaan TLI-arvon. Siinä ei ollut vikaa ja haima jätettiin ruokavaliosta pois. Oireetkin olivat jo jääneet historiaan. Todennäköisesti kyseessä on ollut pelkästään pitkittynyt suolistotulehdus. Amylaasiarvo voi kyllä joskus reagoida esim. haimatulehdukseen tai sappivaivaan, mutta ei niitäkään voi sen perusteella diagnosoida.

Ei se ollut ainoa virheellinen diagnoosi Jasonin kohdalla. Puolivuotiaana se alkoi lenkin jälkeen ontua toista etujalkaansa ja vein sen lääkärille, joka sitten kopeloi sen läpi. Kyynärän paineluun Jason reagoi selvästi, jolloin eläinlääkäri huudahti, että ai jumalauta, sillä on kyynärnivelen OCD. Sitten hän näytti minulle kaavakuvaa kyseisestä vaivasta ja sanoi, että olen liikuttanut Jasonia liikaa ja syöttänyt väärin. Mikä olisi ollut puppua, vaikka kyseessä olisi ollut OCD, sillä geenit ovat ratkaisevassa asemassa, enkä muutenkaan ollut liikkumisen tai ruokinnan suhteen mitään ylilyöntejä tehnyt.

Ajattelin ensin, että jahas, koiralla sitten on tämä OCD, onpa tylsää. Sitten mietin, että hetkinen, ei diagnoosia voi sentään noin heppoisesti tehdä. Ja jos kyseessä silti on OCD, niin haluan varmuuden asiasta. Vein Jasonin eri lääkärille, joka sen liikkeitä katsoessaan heti totesi, että vika näyttäisi olevan tassussa. Ensimmäinen lääkäri ei edes katsonut liikkeitä. Tassu kuvattiin ja todettiin varvasmurtuma. Se siitä OCD:sta ja kyynärongelmasta.

Jippo puolestaan sai välilevytyrädiagnoosin vasta jälkikäteen pitkän ajan päästä, vaikka kävi usealla lääkärillä. Ensimmäinen lääkäri totesi spasmin niskassa, mutta ei sen enempää arvaillut mistä se voisi johtua. Hän määräsi kipulääkityksen ja uuden käynnin, jos vaiva ei hellittäisi. No eihän se hellittänyt ja seuraavaksi menimme eri klinikalle, koska siellä ensimmäisessä paikassa ei ollut edes röntgeniä. Seuraava lääkäri sanoi, että tällaiset oireet usein viittaavat nielutulehdukseen, rauhoitti koiran ja totesi, että juu, tulehtunut on nielu. Hän penslasi nielurisat ja lähdin kotiin siinä luulossa, että nyt vaiva selvisi.

Oireet vain eivät loppuneet vaan päinvastoin pahenivat. Takaisin lääkäriin. Lääkäri rauhoitti koiran taas ja totesi risat edelleen tulehtuneiksi, penslasi ne ja lähetti meidät kotiin. Ihmettelin asiaa, kun omaan silmään nielurisat eivät näyttäneet ihan hirveän punaisilta tai turvonneilta, ja oireet sen käynnin jälkeen edelleen pahenivat. Jippo oli myös jo saanut aika tujun antibioottikuurin. 

Kyselin lääkäriltä muiden tutkimusten tarpeellisuudesta, mutta hän ei nähnyt siihen mitään syytä. Hän itse asiassa selvästi loukkaantui kyselyistäni. Olin epätoivoinen, koska koira oli infernaalisen kipeä, ja ihmettelin, miten nielutulehdus saattoi olla niin kammottava. Ja kun se ei mennyt millään ohi, niin kai siellä jokin syy täytyi taustalla olla. Eläinlääkäri oli kuitenkin päättänyt, että pelkkä nielutulehdus se on, eikä häntä muu kiinnostanut. Ei sekään, että koiran tila vain paheni. Ei auttanut kuin vaihtaa taas lääkäriä.

Kävimme lopulta kaikkiaan kolmella uudella lääkärillä, mutta kukaan ei päässyt arvauksissa sinne päinkään. Yksi halusi tutkia, olisiko Jipolla Cushingin tai Addisonin tauti. Ei ollut. Yksi ehdotti, että ruokavalio vaihdettaisiin, hän ei osannut sanoa mihin, mutta johonkin. Hän myös tutki nielun ja totesi sen terveeksi, joten siitä ei oireilu ainakaan enää voinut johtua. Jouduin myös erikseen vaatimaan kipeälle koiralle kipulääkettä, kun sitäkään ei kukaan muuten olisi määrännyt.

Ymmärrän hyvin, että eläinlääkäreiden on usein hankala päästä diagnoosiin ainakaan kovin nopeasti, kun eläimet eivät osaa edes puhua. Ihmiset osaavat, mutta eivät ihmislääkäritkään aina helposti oikeaa diagnoosia löydä. Ihmettelen silti, miten hakoteillä kaikki Jipon kanssa olivat. Kukaan muu kuin ensimmäinen lääkäri ei kiinnittänyt mitään huomiota niskaan, ja hänkin vain siksi, kun siinä juuri silloin näkyi spasmi. Minua ei aina kuunneltu tarpeeksi eikä osattu ajatella laatikon ulkopuolelta, pidettiin vain kiinni jostain valitusta kapeasta näkökulmasta, eikä niskan tilanne käynyt edes mielessä, vaikka oireilu hyvinkin siihen suuntaan viittasi.

Myöhemmin Jipolle myös määrättiin kilpirauhaslääkitys veriarvojen perusteella. Ihmettelin tätä ja näytin veriarvot toisen klinikan lääkärille, joka totesi, ettei koiralla arvojen perusteella todellakaan ole kilpirauhasen vajaatoimintaa eikä se tarvitse lääkitystä. Säästyipä koira jatkossa turhalta lääkitykseltä, jonka se oli ehtinyt jo aloittaa.

Jippo klinikalla akupunktiossa

Olisi näitä tarinoita lisääkin. Nuo olivat vanhoja tapauksia, mutta on tässäkin blogissa kerrottu joitain uudempia vähemmän onnistuneita lääkärikokemuksia. Tässäpä yksi syy siihen, miksi olen tarkka siitä mille lääkärille koiran vien, jos pystyn valitsemaan eikä ole jostain pakkoraosta kyse akuuttitapauksessa. Sillä todellakin on väliä, vaikka virheitä tekevät kaikki väkisinkin joskus eikä kukaan pysty ihan simsalabim järjestämään kaikkea kuntoon tai tiedä kaikkea. 

Arvostan todella paljon lääkäriä, joka perehtyy asiaan kunnolla, on asiantunteva, osaava ja tarkka, ottaa kokonaisuuden huomioon, kuuntelee, osaa kommunikoida selkeästi, vastaa kysymyksiin, käsittelee eläintä kauniisti ja on empaattinen. Juuri sellainen lääkäri meillä viime vuosina on ollut. 

Hyvällä muistelen myös monia muita eläinlääkäreitä, he tekevät tärkeää ja haastavaa työtä. Minulla on joistain virheitäkin tehneistä lääkäreistä myös hyviä kokemuksia. Jotkut virheet ovat ymmärrettäviä, toiset eivät. Asenteista ja kuuntelemisen puutteesta tai silkasta huolimattomuudesta johtuvat virheet ovat turhauttavia, koska ne voisi helposti välttää, ja olen nähnyt taitavankin lääkärin niihin sortuvan. Silloin on vähän arpapeliä, mitä saa, kun menee vastaanotolle. Ihmisiä eläinlääkäritkin vain ovat, mutta paljon vartijoina.

Moni asialleen omistautunut eläinlääkäri on jäänyt mieleen. Kuten se, joka vapaapäivänään tuli leikkaamaan Jessin märkäkohdun. Tai se, joka joulun alla antoi Nastalle ilmaisen virtsarakon ultrauksen joululahjaksi, kun virtsanäyte antoi siihen aihetta, mutta en ollut ultraan varautunut ja mietin rahojen riittämistä. Sitten on ne kerrat, kun olemme päässeet ylimääräisinä vastaanotolle. Ja kaikki ne lukemattomat neuvot kiperissä paikoissa, joita olen nykyiseltä eläinlääkäriltä käyntien välissä saanut maksamatta niistä senttiäkään ja pitänyt pääni niiden ansiosta edes jotenkin kasassa.

Loppuvuoden kuulumisia ja identiteettikriiseilyä

Vinski kävi vaihteeksi eläinlääkärissä heti marraskuun alussa. Ei ollut sen isommasta asiasta kyse kuin että sen kannuskynsi oli murtunut, ja samalla kontrolloitiin entiset vaivat. Kannuskynsi oli tällä kertaa murtunut poikittain eikä ollut ollenkaan niin kipeä kuin aiemmat pitkittäin murtuneet ja revenneet kynnet. Se ehti myös löystyä ennen eläinlääkäriaikaa ja irtosi lopulta ihan vain nyppäämällä, tai siis se murtunut osa irtosi, ei koko kynsi.

Olin ollut huolissani siitä, että kynsi joudutaan taas kuorimaan ja Vinski joudutaan rauhoittamaan. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, ettei rauhoitus olisi Vinskille hyvä juttu, mutta kertoi, että näitä voidaan hoitaa puudutuksessa ja kuorimista kannattaa joka tapauksessa välttää, koska se vain hidastaa paranemisprosessia. Vinskiltä on kahdesti aiemmin mennyt kannuskynsi, ja molemmilla kerroilla kynsi on kuorittu ja Vinski rauhoitettu toimenpiteen ajaksi. Tällä kertaa ei edes puudutusta tarvittu. Kipiltäkin on kannuskynsi murtunut kerran, mutta muilta koiriltani ei koskaan.

Vinskiltä otettiin myös veriarvot. Munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat hieman nousseet huhtikuusta, kaikki muut arvot olivat viitteissä. Sydämestä kuului lievä systolinen sivuääni vasemmalta puolelta rintakehää, 2/6 voimakkuudeltaan. Meibomin rauhaskasvain oli taas kasvanut hieman, samoin yksi vatsassa oleva patti. Reiden infiltroiva lipooma oli muuttanut muotoaan ja on nyt vähän kookkaampi, minkä olin toki huomannut itsekin. Ei se vielä ollenkaan haittaa liikkumista eikä Vinski arista sitä. Eläinlääkäri totesi Vinskin olevan hauraampi kuin ennen, lihaksia oli hävinnyt, mutta hän kehotti meitä lähtemään vielä elämään normaalia arkea.

Oli hyvä taas kontrolloida vanhuskoiran vaivat, koska itse voi joillekin jutuille sokeutua kun näkee koiran joka päivä. Voi jäädä huomaamatta, että koiran tilanne on huonontunut merkittävästi, kun se ei aina tapahdu hetkessä vaan vähitellen. Ja voi käydä niinkin, että huonompana hetkenä kuvittelee että nyt se oli tässä, koiran tilanne on niin huono, että kohta on alettava katsoa aikaa viimeiselle piikille. Ja kuitenkin kyse voi olla vain hetkellisestä notkahduksesta eikä mitään isompaa muutosta ole tapahtunut, näitä voi välillä vanhuskoiran kanssa tulla. Hyvä oli kuulla se, ettei minulta ollut jäänyt mitään ihmeempää huomaamatta, ja ettei mitään radikaalia ja kauheaa löytynyt. 

Kipi oli mukana lääkärissä, koska en halunnut jättää sitä yksin kotiin keräämään energiaa tuntien ajaksi. Perillä en viitsinyt jättää sitä autoonkaan, koska ilma oli kolea ja klinikalla menee aina aikaa ja ympäristö siellä on aika levoton. Jouduin sitten kyllä huokailemaan, että olisi tuo pikku pirulainen pitänyt kotiin tai autoon jättää, kun se oli tavallistakin rasittavampi huomionhakuisuudessaan. Aina se on siinä suhteessa rasittava, että eipä siinä mitään uutta ole, mutta se alkaa ilmeisesti olla liiankin kotonaan klinikalla nykyään. Joskus aiemmin sitä sentään turistinakin jännitti sen verran, ettei se vaatinut huomiota yhtä sinnikkäästi kaiken aikaa. Koska eihän se voinut olla varma, jos joutuisi itse johonkin toimenpiteeseen. Nykyään sitä ei tunnu haittaavan toimenpiteetkään.

Kipi yritti siis koko ajan tunkea itseään eläinlääkärin luokse ja malttoi noudattaa paikallaolokehotuksia vain pari sekuntia kerrallaan. Onnistuin välillä parkkeeraamaan sen pöydän alle ja astumaan sen hihnan päälle, niin ettei se yltänyt siitä fyysisesti häiritsemään eläinlääkäriä, mutta silloinkin se loikki innoissaan koko ajan. Yhtä Kipi-show'ta koko käynti. Ymmärrän kyllä, että tuo on paha paikka ihmisrakkaalle koiralle, joka saa mielestään aivan liian vähän seurustella muiden ihmisten kuin emäntänsä kanssa, mutta saisi sillä vähän enemmän itsehillintää olla...

Jokin aika sitten lenkillä eräs mies kysyi, saako hänen koiransa tervehtiä koiriani. Koska kyseessä oli narttu, niin suostuin. Pojat tervehtivät tyttökoiran pikaisesti, ja sitten ne menivät yksissä tuumin kerjäämään huomiota mieheltä ja olisivat halunneet jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. Lopulta niille oli tärkeämpää saada seurustella ihmisen kanssa, eivätkä koirat puolin ja toisin riehaantuneet toisistaan kohteliaita tervehdyksiä enempää. Kyllä se niin on, että koirani ovat ihmiskoiria ja minä taas olen koiraihminen.

Marraskuun puolivälissä sitten oli vuorossa reissu osteopaatille. Hän oli muuttanut vastaanottonsa vanhasta tutusta paikasta autotalliinsa, mutta pojat pitkäaikaisina asiakkaina tietenkin ymmärsivät jutun juonen heti. Kipi asettui välittömästi hoitoalustalle kyljelleen ja pysyi siinä hievahtamatta tyytyväisenä käsittelyn ajan, vain niskan käsittelyn aikana se nosteli päätään ja vastusteli lievästi. Niskassa olivat isoimmat ongelmat ja kireydet nyt, erityisesti jänne oli reagoinut. 

Vinski makasi käsittelyn ajan mahallaan. Ennen sekin on käsitelty kyljellään, mutta nyt se ei ollut halukas menemään kyljelleen. Puolenvaihtoa se on kyljellään jännittänyt, sen on pitänyt antaa ensin nousta seisomaan ja sitten pyytää asettumaan toiselle kyljelleen, kun taas Kipin on aina voinut kiepauttaa suoraan kylkimakuulta toiselle kyljelle vaivattomasti. Se on niin rento ja luottavainen. Vinskin annetaan itse valita, pakottamaan ei ruveta. Kraniohoidossa se yleensä istuu tai seisoo.

Osteopaatin uusi vastaanottotila oli aiempaa pienempi, eikä siellä voinut kytkeä Kipiä minnekään kiinni. Niinpä Kipi hillui tilassa vapaana Vinskin käsittelyn aikana ja tuli välillä hoitomatolle hyppimään tai yritti tunkea itseään osteopaatin syliin. Osteopaatti oli luottavainen, että se vähitellen rauhoittuu, mutta minä koirani tuntien en uskonut sen rauhoittuvan kuin aikaisintaan Vinskin hoidon lopussa. Eikä se mitään rauhoittumisen merkkejä osoittanutkaan, kävi melkein hyppäämässä Vinskin päällekin. Ei minullakaan ollut keinoja pitää sitä aisoissa, kun tarvitsin käteni Vinskin avustamiseen, jotta se pysyisi rauhassa aloillaan matolla. Niinpä kävin viemässä Kipin autoon. Onneksi auto oli lämmennyt hyvin matkan aikana eikä ollut ehtinyt jäähtyä, mutta puin varuiksi vielä Kipille takin.

Kipi on välillä uuvuttavan itsepintainen. Minulla ei ole ollut toista noin itsepäistä koiraa. 

Muistan hyvin, kun vuosia sitten opetin koko laumalle parempaa uloslähtökäytöstä. Muut pääsivät äkkiä jyvälle ja alkoivat käyttäytyä hillitysti, ja Kipikin ihan varmasti ymmärsi yskän, mutta ei luovuttanut, ei sitten millään. Kasvattaja taannoin sanoi siitä, että se oli kyllä pentueen pienin, mutta sinnikäs. Ja sellainen se todellakin on, sekä hyvässä että pahassa. 

Olisin kyllä saanut Kipin sekä eläinlääkärin että osteopaatin vastaanotolla ruotuun, jos olisin ärähtänyt sille kunnolla. Mutta paikka ei ollut oikea sellaiseen, enkä muutenkaan sellaista yleensä harrasta. Joskus olen silti tiukan paikan tullen niin tehnyt ja siitä tiedän, että siinä vaiheessa Kipikin uskoo. Mutta ei ärähtely opeta koiralle mitään ainakaan kovin pitkäkestoisesti, katkaisee vain käytöksen hetkeksi. Tilanteet pitäisi ratkoa ihan muita reittejä, mutta minä en ole riittävän ovela ja sinnikäs tuolle koiralle... 

Kyllä Kipi osaa tottelevainenkin olla. Vapaana ollessaan se noudattaa hyvin pysähtymis- ja luoksetulokäskyjä. Sillä on vain tietyt asiat, joiden kohdalla se on itsepäinen ja kovakorvainen. Se on ollut koiristani haastavin opettaa pois hihnassa vetämisestä, ja vieläkin tulee tilanteita joissa se ei malta olla vetämättä. Pari koiristani on ollut luonnostaan sellaisia, etteivät ne koskaan vetäneet hihnassa, jotkut on ollut helppo opettaa siitä pois ja joidenkin kanssa on saanut tehdä ihan kunnolla työtä. Ja sitten on Kipi. Onhan koiran toki myös helpompi oppia miten jokin asia tehdään kuin oppia olemaan tekemättä jotain, mikä kaiken lisäksi saattaa olla sille hyvinkin palkitsevaa.

Vinskillä oli jotain pieniä tiukkuuksia kropassaan, mutta lapojen väli oli nyt aiempaa parempi. Yleisvointi näytti osteopaatinkin mielestä ikäisekseen hyvältä. Hyvä juttu, kun on useampia ammattilaisia tukena ja silminä näissä asioissa.

Kun osteopaattikäynnin jälkeen kävimme ensimmäistä kertaa metsässä, niin sain ällistyä. Kipi laukkasi riemuissaan useampaankin otteeseen, vaikkei se aikoihin enää ole juurikaan laukannut. Vinskikin laukkasi hetken ja oli hyvin energinen. Olin ihan monttu auki, että mitähän taikapölyä osteopaatti niihin oli ripotellut. Harvoin näkee koirissa noin isoa eroa käsittelyn jälkeen. Samalla reissulla kävimme meidän entisillä kulmilla, söimme eväät rannassa ja koirat saivat jäljestää nurtsilla. Se olikin oletettavasti viimeinen kerta, kun tänä vuonna ajettiin jälkeä tai syötiin eväitä ulkona.

Osteopaattikäynnin jälkeen menin myös valjasostoksille siltä varalta, että Kipin käyttämillä valjailla oli osuutta sen niskaongelmiin. Se oli viime ajat käyttänyt entisiä nuorena poikana saamiaan valjaita, kun annoin sen käytössä aiemmin olleet Draaman perintövaljaat pysyvästi Vinskille. Halusin siirtää Vinskin kokonaan pois pannasta, jotta voisin tarvittaessa tukea sitä valjaista esimerkiksi liukkailla alustoilla. 

Kipin omat valjaat olivat periaatteessa ihan asialliset y-valjaat, mutta ne olivat hankalammat pukea päälle, ja jos Kipi joskus hetken veti niissä, niin näppituntuma omaan käteen oli huonompi kuin Draaman valjaissa. Osteopaattikin totesi Draaman perintövaljaat paremmiksi jo siksikin, että niissä oli leveämpi rintaosa. Mielessä oli jo aiemmin ollut hankkia toiset samanlaiset, jotta molemmilla olisi kätevät ja kunnolliset valjaat. Mutta Vinski kuitenkin kuolisi heti uusien valjaiden hankkimisen jälkeen, valjaat jäisivät turhiksi ja rahaa olisi mennyt hukkaan. Hylkäsin siis ajatuksen, mutta osteopaattikäynti käänsi pääni. Ja minä kun luulin, että ne Draamankin valjaat jäisivät turhiksi sen poismenon jälkeen, ja nyt hankin jo toiset samanlaiset!

Juttelimme taas osteopaattikäynnin aikana myös koirattomuudesta. Se on teema, joka sattuneesta syystä mietityttää ja josta joskus puhun niille, jotka jaksavat kuunnella (tai eivät pääse karkuun😁). Mitenköhän paljon olen jutuillani piinannut osteopaattia ja kraniohoitajia vuosien mittaan... Syyskuisella käynnillä juttelimme osteopaatin kanssa siitä, että on paljon muitakin kuin minä, jotka eivät enää jatkossa voi eläimiä ottaa. Ja että se on väärin. Sellaiseksi maailma nyt vain on mennyt.

Hirvittää kyllä miettiä, että mitenköhän paljon nytkin on lemmikkejä, jotka eivät pääse tarvittaessa lääkäriin tai joiden sinne viemistä viivytetään kalliiden hintojen takia. Ja kuinka paljon menetetään hyviä potentiaalisia koteja tämän vuoksi, vaikka kodittomia eläimiä on muutenkin maailma surullisen pullollaan. No toki vain pieni osa ihmisistä muutenkaan ottaa nimenomaan kodittoman eläimen.

Kuulemma täällä meilläkin on viime aikoina selvästi kasvanut eläinsuojeluyhdistyksille luovutettujen eläinten määrä, ja niillä on usein kalliiksi tulevia hoitamattomia vaivoja. Surullinen tilanne, joka ei ainakaan helpottumassa ole.

Itse olen siinä kohtaa elämää, että voisin hyvin ottaa myös kodinvaihtajia tai rescue-eläimiä, jos muuten voisin eläimiä vielä ottaa. Mitään tarvetta tavoitteelliseen harrastamiseen ja koiran valitsemiseen sen perusteella ei enää ole. Ja kuten olen itsekin saanut konkreettisesti huomata, niin ei edes valitsemalla ole mitään takeita saada harrastuskoiraa. Yllätyksiä voi aina tulla terveyden ja muiden asioiden kanssa. Ihan yhtä lailla kasvattajalta otetun pennun kuin rescuenkin kanssa.

Koiraharrastuksista luopuminen oli joka tapauksessa pitkä ja raastava prosessi ja aiheutti ison identiteettikriisin. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä koirista luopuminen tulee olemaan. Minun pitää sen jälkeen löytää itseni kokonaan uudestaan ja miettiä kuka olen. Todennäköisesti kadotan itseni kokonaan ja huomaan, ettei elämää koirien jälkeen ole. Tai sitten lähden jonnekin vaikkapa pelastamaan kilpikonnia. 

Identiteettini on hieman elänyt jo koirallisena aikanakin. Huomaan sen pelkästään lukemalla joitain vanhempia blogipäivityksiä. Minulla oli aiemmin vahva harrastavan koiraihmisen identiteetti ja tarkastelin asioita pitkälti siitä näkökulmasta. Sittemmin se näkökulma on jäänyt taka-alalle. Jotkut luopumisprosessin aikaiset päivitykset tuntuvat vähän vierailtakin, mutta silloin oli vaikea hyväksyä sitä, että koko ajan vedettiin matto jalkojen alta. Draaman aikana sitten omaksuin sairaan koiran omistajan identiteetin, eikä se mihinkään ole hävinnyt nyt kun elän kahden vanhan ja vaivaisen koiran kanssa. 

Oikein pysähdyin taas miettimään, miten paljon koirat ovat elämääni vaikuttaneet. Olisin aivan toinen ihminen ilman niitä ja koko elämä olisi mennyt toisin, en toki tiedä miten. Asuinpaikkani olisivat olleet aivan toisia. En olisi tuntenut samoja ihmisiä.

Ilman koiria hyllyssä ei olisi samoja kirjoja eikä seinillä samoja kuvia. Some näyttäisi ihan erilaiselta. Kotona ei olisi ketään läsnä eikä tulisi välillä laskemaan päätään polvelleni ja pyytämään hellyyttä. Koirankarvoja ei olisi joka paikassa. Kukaan ei veisi minua säännöllisesti ulos. Joskus kun olen lenkille lähtiessä ollut väsynyt ja miettinyt, että tällä kertaa tehdään tavallista lyhyempi lenkki, niin lähes poikkeuksetta mieli on muuttunut pian ulos päästyämme ja olemme tehneet ihan normaalin lenkin. Ulkona piristyy aina, mutta kynnys lähteä lenkille varmasti kasvaa huimasti koirien mentyä. Koiralenkit ovat ihan parhautta.

Ilman koiria elämässä olisi ollut vähemmän myös huolta ja rahanmenoa, mutta puuttumaan olisi jäänyt mittaamaton määrä kokemuksia, iloa ja kumppanuutta. Lopulta elämä olisi ollut paljon köyhempää ja tylsempää ilman. Ja varmasti olisi jo järki mennyt ilman koiria tässä maailmassa, joka niin monessa suhteessa on ihmisen toimesta kova, kylmä ja mielipuolinen. No okei, meinasi se järki joskus lähteä esimerkiksi Draaman sairastelun aikanakin.

Aiemmin syksyllä olisin päässyt muuttamaan rivariin ja vieläpä lähelle hyviä lenkkimaastoja meidän entiseen asuinkuntaan, mutta se jäi toteutumatta, kun jäin kiinni pariin yksityiskohtaan. Nyt ottaa tosissaan päähän, koska Kipille tuli heti päätöksen jälkeen taas ongelmia rappukäytävässä liikkumisen kanssa. Ehkä ne riskit vain olisi pitänyt ottaa ja muuttaa. Entä jos toista tilaisuutta ei tule ja Kipikään ei enää pääse missään muualla asumaan. Siitä tuskin koskaan tulee täysin varmaa rappukäytävässä kulkijaa, se on herkkä pienille vastoinkäymisille, vaikka on välillä ollut varman ja huolettomankin oloinen.

Soisin Kipille pääsyn ulos ilman rappukäytävässä ja hississä kulkemista. Vinskille myös, mutta sillä ei ole asian kanssa samoja ongelmia. Toisaalta aina me sinne ulos olemme selvinneet. Eikä sinne kestä kauan päästä, äkkiä tuon yhden kerrosvälin hurauttaa hissillä ja sitten jo pääseekin astelemaan metsäpolulle. Voisi olla huonomminkin. 

Piha ei ole meille mikään pakollinen asia, tärkeämpää olisi tuo suora ulospääsy ilman rappukäytävässä kulkemista. Koirat eivät pihalla edes viihtyisi ilman minua. Näin oli jo silloin, kun asuimme omakotitalossa maalla. Etenkään kylmänä vuodenaikana ei tulisi paljon pihalla oltua, mutta olisihan piha tosi kiva olla olemassa tietenkin. Ulos pojat kyllä pääsevät nytkin tarpeeksi, kun käymme siellä yleensä viisi kertaa päivässä.

Kipille tosiaan tuli rappukäytävässä kulkemisessa aiemmin syksyllä taas takapakkia, kun olimme lähdössä ulos ja hissin vieressä oli naapurin ovi auki. Kipi ei pystynyt kiertämään ovea, koska se haluaa kulkea seinänviertä pitkin. Lopulta sain sen jotenkin kannustettua tulemaan oven ohi, mutta oviaukon kohdalla se päätti mennä naapurin eteiseen turvaan. Sain sen sieltä pois, tilasin hissin, se saapui ja ovi aukesi. Vinski astui normaalisti hissiin sisälle, mutta Kipi kyhjötti aloillaan, vieläkin järkyttyneenä siitä, että häneltä oli turvallinen seinänvierusta riistetty, ja päättikin äkkiä pyrkiä takaisin turvaan naapurin eteiseen. Nopeasti nappasin kiinni sen valjaista ja lennätin sen hissiin, ennen kuin olisi käynyt jotain peruuttamatonta. 

Jälkiviisaana tiedostan, että minun olisi tietenkin pitänyt joko laittaa se naapurin ovi itse kiinni tai odottaa niin kauan, että naapuri itse tulee sen sulkemaan. En vain osannut varautua tuollaisiin seurauksiin. Tapahtuman jälkeen Kipi kulki entistä tiukemmin pitkin seinänviertä, empi joskus uloslähtöä ja heittäytyi kerran hissin ovella melkein bambi liukkaalla jäällä -asentoon, kun hissin tulo oli kestänyt tavallista pidempään ja hissin edessä tuli turvaton olo. 

Viime aikoina tilanne oli jo aika lailla normalisoitunut, mutta viime viikolla taas sattui ja tapahtui. Juttelin naapurin kanssa ovenraossa, ja Vinski sieltä eteisestä päättäväisesti tunki selkäni takaa rappuun ja nautiskeli sitten tyytyväisenä naapurin rapsutuksista. Kipi halusi myös kovasti tulla, mutta sillä ei rohkeus riittänyt. Ei, vaikka lenkille lähdöt jo onnistuivat hyvin. Se tiedosti itsekin, että tilanne oli ihan eri. Ehdotin, että naapuri olisi siirtynyt meille sisälle juttelemaan, mutta ei mokoma suostunut, ettei unohdu sinne. 

Aikaa kului (juu, unohtui sitten rappukäytävään naapuri 😁), juttua riitti ja Vinski nautti edelleen rapsutuksista. Sitten lopulta Kipi rohkaisi mielensä ja astui myös varovasti seinää pitkin käytävälle tervehtimään naapuria. Paljon hillitymmin kuin mitä se yleensä tekisi. Se joutui uudestaan ongelmiin, kun päätti haluta takaisin sisälle. Sen oli pakko joko luopua sienänvierustasta ja kääntyä ympäri tai peruuttaa koko matka seinänviertä pitkin, mitkä molemmat ovat sille rappukäytävässä haastavia asioita. Lopulta se peruutti varovasti pari askelta ja lähti sitten pyörähtämään ympäri - ja lakosi käytävälle ihan bambiksi.

Pelkäsin, miten meidän uloslähtöjen kanssa tällä kertaa käy, mutta toistaiseksi Kipi on lähtenyt lenkeille ihan hyvin. Minä opin tällä kertaa sen, etten päästä sitä jatkossa tuolla tavalla tervehtimään ketään rappuun. Eipä sellaisia tilanteita yleensä tulekaan. Korvien välissähän tuo ongelma eniten on, vaikka on se käytävä liukaskin. Mutta Vinski pystyy ihan hyvin kulkemaan käytävällä muuallakin kuin seinän vieressä, ja myös peruuttamaan tai kääntymään menettämättä tasapainoaan, vaikka sen kroppa on Kipiä huterampi. Ja Kipikin kulkee ulkona arastelematta kaikilla pinnoilla, peilijäälläkin. Ei se ole mitään sisäpintojakaan arastellut muualla kuin täällä.

Olen aina valinnut asuinpaikat koirien ehdoilla, vaikka kompromissejakin on pitänyt tehdä. Nykyisen asunnon suhteen etenkin, ja seurauksista maksetaan vieläkin. Enimmäkseen olen koirien kanssa asunut maan tasolla. 

Olenkin miettinyt, miten haluan asua ilman koiria. Kuka olen sitten. Jos olisin muuttanut siihen rivariin, niin olisinko esimerkiksi halunnut jäädä siihen koirien jälkeen, kun asunto olisi muistuttanut siitä, että sinne muutettiin etupäässä koirien takia. Että ne olivat siellä eivätkä ole enää. 

Tilanne on hankala juuri siksi, ettei minulla enää kovin montaa vuotta koiria ole. Jos vielä muutamme, niin pitäisikö asunto valita pelkästään koirien ehdoilla vai miten paljon pitäisi miettiä pelkästään omia tarpeita. Ja miten ne erottaa toisistaan, kun ne menevät limittäin. Helppo ulospääsy on tällä hetkellä vähintään yhtä paljon oma etuni kuin koirienkin. Minulla on muutenkin vielä niin vahva koiraihmisen identiteetti, etten osaa ajatella koirattoman itseni asumistoiveita.

Vai jäädäänkö vain suosiolla tähän asumaan ja kiroan sitten koirien loppuelämän ajan rappukäytävää ja muita epäkohtia. No en hitto tiedä.

Kerrostaloista en ole koskaan erityisemmin tykännyt, joten se asia ei liity pelkästään koiriin, mutta asumiseen liittyy niin paljon yksityiskohtia, etten ehdoton ole siinäkään. Ei sympaattinen mummonmökkikään mikään paratiisi ole, jos siellä esimerkiksi on hullu naapuri, jonka iso ja holtiton koira välillä sukkana hyökkää omalle pihalle koirien kimppuun, jopa antautuvan vanhuskoiran päälle. Nimim. kokemusta on.

Ennen joulua Vinski kävi taas kraniohoidossakin. Sen liikkuminen oli pysynyt hyvällä tasolla osteopaatin jälkeen, mutta kävimme huollossa, koska sen kroppa on viime aikoina vaatinut aika tiheää huoltoa, ja joulun takia väli olisi muuten voinut venyä turhan pitkäksi. Laitettavaa oli nyt rintarangassa, mutta muuten kroppa oli pysynyt aika hyvänä. 

Kipi oli myös mukana kraniossa turistina, koska vastaanotolla on vaaka ja minulla on tapana punnita se aina siellä käydessä, ja tällä kertaa myös tiesin, ettei ongelmia pitäisi tulla. Eikä tullutkaan, kraniohoitaja piti Vinskin itse tiukasti hyppysissään käsittelyn ajan ja omat käteni jäivät vapaiksi Kipin pitelemiseen. 

Koska aikaa jäi, niin Kipikin pääsi pikaiseen käsittelyyn. Se asettui heti pyytämättä kyljelleen, ja kun kraniohoitaja olisi halunnut sen hetkeksi nousevan, niin se ei hievahtanutkaan! Se on niin ehdollistunut kyljellä makaamiseen ja nauttii käsittelystä. Hoitaja muistutti minua Kipin väkivaltaisista alkuajoista ja siitä, miten pitkän matkan se on tähän tilanteeseen kulkenut. Kipi aloitti huollossa käymisen alle vuoden iässä ja oli pitkään niin jumissa, ettei käsittely tuntunut hyvältä ja sitä piti välillä vastustella. Silloin se ei todellakaan suostunut asettumaan kyljelleen.

Draaman syntymäpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Se syntyi maagisella päivämäärällä 12.12.12 ja olisi nyt täyttänyt 12 vuotta. Tämä oli jo kolmas syntymäpäivä, kun se ei enää ollut täällä. Se on vieläkin haikeaa, iän puolesta se voisi olla täällä vielä monta vuotta. Sen emä porskuttaa yhä, ja emänemäkin eli hyvin vanhaksi. Draaman aika lähteä tuli aiemmin, mutta vaiheikkaan elämän se ehti elää.

Kynttilä paloi Draaman muistolle ja syntymäpäivän kunniaksi.

Vanha vihollisemme liukkaus on taas täällä, joten saa nähdä millaiset vaikutukset sillä kumpaisenkin koiran kroppaan on. Molemmat ovat jo lievästi liukastelleet. Olosuhteet ovat olleet niin kammottavat, ettei ole tiennyt minne jalkansa asettaisi, ja ulkona tekisi joskus mieli vain itkeä. Tätä sitten pahimmillaan vielä seuraavat neljä kuukautta. Vaatii luovuutta ja erikoisia ratkaisuja, että saa pahimmilla keleillä jonkinlaiset lenkit tehtyä.

Onneksi tällä hetkellä kävelytiet alkavat olla melko sulia, vaikkakin ärsyttävästi sepeliä täynnä, ja metsässä on paljaita laikkuja. Hiekkatiet ja metsäpolut ovat olleet tähän asti umpijäässä, emmekä ole päiväkausiin päässeet meidän normaaleille lenkkireiteille edes kääntymään. Nyt ne alkavat sulaa, mutta ihan vielä ei kokonaista lenkkiä pysty tekemään. Ja sitten kun reitit sulavat kokonaan, niin mistä vetoa, että heti tulee uutta lunta ja heti perään plusasteita ja vesisadetta ja sitten ehkä pakkasta ja kaikki alkaa alusta. Sellaisia talvet ovat täällä olleet.

Alla olevan kuvan ottamishetkellä muutama päivä sitten tuon hiekkatien jääpinta oli vielä jollain lailla kulkukelpoinen, mutta muuttui jo samana päivänä mahdottomaksi kulkea.

Vinski on aina ollut vähän hajamielinen professori tai Hessu Hopo. Nyt vanhana tämä puoli korostuu. Vinskillä on välillä tapana  mennä oven saranapuolelle odottamaan oven aukeamista ja uloslähtöä. Siinä se tuijottaa nurkkaa eikä tajua olevansa väärällä puolella. Joskus kun se kotona havahtuu levosta eikä heti näe missä olen, lähtee se etsimään. Sitten se saattaa jäädä tuijottamaan odottavasti valitsemaansa kohteeseen, esimerkiksi kylppärin ovelle, vaikken ole siellä, ja olen itse asiassa yleensä ihan lähellä, mutta en Vinskin näkökentässä. Kovasti se ilahtuu kun lopulta bongaa minut. Sillä on myös taipumus olla usein tielläni ja yrittäessään väistää se on entistä pahemmin tielläni ja saan taiteilla etten kompastuisi siihen. Rakas hömppä.

Vinski on jo nyt vanhimmaksi elänyt koirani. Tämä titteli oli aiemmin Nastalla, mutta nyt Vinski on ylittänyt sen eliniän yli kahdella kuukaudella. Ei elämä mikään pituuskilpailu ole, mutta olen kiitollinen ettei Vinski lähtenyt liian pian Draaman jälkeen ja että olen saanut vielä tämän ajan elää kahden koiran kanssa.  Siinä onkin taas yksi identiteettikriisin paikka, kun koiramäärä hupenee yhteen.