Laumattomuudesta ja monimuotoisuudesta

Facebook muistutti minua aiemmin tässä kuussa viiden vuoden takaisesta päivityksestä. Sinä päivänä oli kolea ja sateinen sää, joten koirilla oli talvipalttoot päällä lenkillä. Otin niistä pellolla kuvia, ja ihan tyypillisesti ne pönöttivät vakavina rivissä. Mutta sitten Vinski lipesi ruodusta ja vaihtoi ilmettä, myös itselleen aika tyypillisesti. Voi rakas hömppä. 💓

Selasin sen jälkeen koko kyseisen vuoden kuvia koneelta ja tuntui haikealta nähdä, mitä kaikkea trio silloin teki yhdessä ja miten lämmin yhteys erityisesti Kipillä ja Draamalla oli. 

Jos Facebookin näyttämää muistoa vielä katsoinkin hymyssä suin vain pientä haikeutta tuntien, niin koko vuoden arkiston silmäily nosti mielen päälle enemmän surun ja kaipauksen. Kaikki ne hetket ovat enää historiaa eivätkä palaa. Silloisista koirista on jo kaksi poissa. Ei ole enää laumaa.

                     

Ensi kuun lopussa tulee vuosi Vinskin poismenosta. Niin kauan olemme Kipin kanssa olleet kaksistaan. Ilman Draamaa olemme olleet paljon kauemmin, ja hänen lähtönsä oli hyvin ravisuttava kokemus. Elämä on ollut hiljaisempaa ja paljon tyhjempää ilman laumaa, vaikka koiralliset rutiinit onneksi ovat vielä säilyneet. Yhden koiran kanssa on toki jossain mielessä helpompaa, mutta en välttämättä kaipaa sen kaltaista helppoutta elämääni. Minusta tuollainen kolmen koiran toimiva lauma oli myös helppo, ja joissain tilanteissa on jopa helpompaa ja mielekkäämpää kun on useampi koira eikä vain yksi.

Trioa edeltäviä koiria on myös ikävä, mutta on luonnollista, etteivät ne ole niin paljon mielen päällä kuin viimeksi edesmenneet. Silti jos niidenkin vanhoja kuvia ja muistoja ryhtyisin kunnolla läpikäymään, niin varmasti sama haikeus nousisi enemmän pintaan. Että niin hienoja koiria ja hetkiä on silloinkin ollut, mutta kaikesta täytyy lopulta päästää irti.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki koirani ovat olleet elämäni koiria, enkä ole halunnut korottaa yhtä tiettyä koiraa elämäni koiraksi. Se on silti selvää, että jotkut koirat ovat olleet minulle vielä vähän läheisempiä kuin muut, enemmän sielunpuolikkaita. Sekin on luonnollista, että koirissa on eroja tässä mielessä, ja joidenkin kanssa kemiat natsaavat melkein maagisesti ja sama aaltopituus löytyy vaivattomasti. Muidenkin kanssa voi silti löytää yhteisen sävelen ja vahvan yhteyden. Viimeisestä triosta Draama oli minulle se sielunpuolikas, ja sitä ennen on ollut muita. Yleensä ne ovat olleet narttuja. 

Uroksista Snoopy oli minulle tietyllä tavalla kaikkein läheisin, vaikken aluksi tiennyt oliko se lintu vai kala, ja se on ollut koiristani kaikkein itsenäisin. Ajan myötä silti ymmärsin sitä aina vain paremmin ja tunsin vahvaa yhteyttä tähän suureen persoonaan.

Kaikki koirat ovat täyttäneet oman paikkansa ja olleet tärkeitä, kaikki omalla tavallaan hyvin läheisiä ja ainutkertaisia. Kaikissa on ollut jotain sellaista persoonallista ja kiehtovaa, jota ei ole ollut muissa. 

Nyt kun olemme olleet Kipin kanssa kahdestaan, niin siitä on tullut entistä läheisempi ja olen oppinut siitä uutta. Aivan samaa sielunyhteyttä en sen kanssa silti saavuta kuin sielunpuolikkaideni, eikä tarvitsekaan. Meillä on meidän omannäköinen suhde ja se on hyvä niin, oletettavasti myös Kipin mielestä. 

Kipi on sopeutunut ainoaksi koiraksi hyvin, mutta joitain muutoksia olen sen käytöksessä huomannut. Se syö edelleen hitaammin kuin ennen, nostelee päätä kupilta, seuraa tekemisiäni ja saattaa jopa muutamaksi sekunniksi keskeyttää syömisen, mitä se ei todellakaan tehnyt lauman aikana. Se myös tietääkseni hengailee yksinolot pääosin eteisessä nykyään, mitä se ei myöskään ennen tehnyt. Rauhallisesti se kuitenkin kotiin jää ja rauhallinen on palatessani, vaikka toiveikkaana se aina aluksi katsoo josko pääsisi mukaan. Ymmärtää sitten, että tällä kertaa ei pääse, vaikka useimmiten pääsee. Vesikupille se menee vasta kun palaan, eikä yksin ollessaan käy juomassa. Onneksi sen ei ole tarvinnut olla paljonkaan yksin toistaiseksi. Tuo on kyllä yksi tilanne, missä koirakaveri olisi korvaamaton. Kyllä me molemmat muutenkin hyötyisimme kokonaisvaltaisesti, kun koiria olisi enemmän kuin vain yksi.

Vaikka Draama oli Kipille läheisempi kuin Vinski, niin kyllä Vinski myös oli sille tärkeä ja toisinpäin. Yhdessä pojat välillä intoilivat asioista ja komppasivat toisiaan, olivat toistensa seurana ja taustatukena. Vinski jotenkin myös tasasi Kipin käytöstä ja pojat täydensivät toisiaan. 

Olen välillä pohtinut, että pitäisikö Kipille hankkia edes tilapäinen koirakaveri. Jos vaikka ryhtyisi rescuekoirien kotihoitajaksi. Omat ongelmansa siinä voisi olla, kun rescuekoirien taustalla voi olla mitä vain. Sellaisen koiran kanssa ei myöskään ihan ensimmäiseksi lähdettäisi minnekään retkelle. Isoksi kynnyskysymykseksi paljastui se, että vasta maahan tulleita rescueita pitää madottaa useamman kerran tietyillä valmisteilla, ja talouden muita eläimiä samalla myös. Ei huvittaisi madottaa Kipiä tuollaisesta syystä eikä moneen kertaan, se kuormittaa elimistöä ja lääkeistä voi muutenkin tulla ongelmia. Axiluria Kipi ei siedä ollenkaan. 

Kai niitä kotimaisiakin kotihoitokoiria voisi löytyä. Joka tapauksessa olisi tärkeää, että koirat sopisivat yhteen eikä seniorikoiran elämä järkkyisi liikaa. Ehkä mietin tuota kotihoitoasiaa sitten kun Kipistä aika jättää. Siinä on kyllä sekin vaara, että kiinnyn kotihoitokoiraan niin paljon etten enää halua luopua siitä... 

Ei Kipi mikään läheisriippuvainen koira tai kyljessä nysvääjä ole vieläkään. Ei silti, vaikka joku voisi niin luulla sen erittäin ihmissosiaalisen luonteen ja toisinaan hyvin huomiohakuisen ja lähelle tunkevan käytöksen perusteella. Sillä kuitenkin on myös itsenäinen ja itseriittoinen puolensa.

Kun eläinlääkäri viime toukokuun lopussa kävi meillä lopettamassa Vinskin, niin Vinski ei nukahtanut heti rauhoituspiikin jälkeen, kuten normaalia onkin. Muistikuvissani Draama sen sijaan lakosi rauhoituspiikin saatuaan saman tien suorilta jaloilta makuulle ja nukahti välittömästi. Mainitsin eläinlääkärillekin Vinskin nukahtamista seuratessani, että Draama meni niin äkkiä, etten edes kerennyt tajuta. Hän sanoi, että Draama oli henkisesti hyvin vahva koira ja meni viimeiset ajat varmaan ihan tahdonvoimalla. Tahdonvoima kyllä varmasti siivitti Draaman viimeisiä päiviä. Se ehdottomasti halusi vielä kokea ja nähdä asioita eikä halunnut antaa vielä kasvaimelle periksi. Myös siitä olen samaa mieltä, että se oli henkisesti vahva koira. Paljon sitä kyllä koeteltiinkin. Rauhoituspiikki oli sille lupa viimein hellittää, ja se varmaankin viimeisinä aikoina jollain tasolla tiesi nukkuvansa pian pois. 

En ollut tullut ajatelleeksi, että eläinlääkäri oli mielessään tehnyt omia osuvia analyyseja Draaman luonteesta. Yhdellä lääkärikäynnillä tokaisin hänelle Kipin toilailuja seuratessani, ettei se ole ihan tyypillisin bordercollie. Hän totesi itsestäänselvästi, että ei olekaan. Hän siis tuntee koirani hyvin, ja hänelle on myös työssään muodostunut hyvä kuva eri rotujen ominaisuuksista.

Vinskin lähtö oli niin erilainen, koska hän sai elää vanhaksi asti ja luopuminen tapahtui vähitellen. Molempien lähtö kyllä tapahtui nätisti ja rauhassa kotona. Olen ikuisesti kiitollinen meidän eläinlääkärille siitä, että hän Draaman kohdalla otti puheeksi kotieutanasian mahdollisuuden. En silloin edes tiennyt, että hän tekee kotikäyntejä, ja ketään vierasta eläinlääkäriä en ehkä siinä lamaannuksessa olisi ryhtynyt paikalle järjestämään. Tuskin olisin kotilopetusta vakavasti pohtinut vaihtoehtona muutenkaan. Joskus aiemmin olin miettinyt, että kotona tapahtuva lopetus voisi olla itselleni jopa vaikeampi, en ehkä saisi pidettyä itseäni samalla tavalla kasassa kuin klinikalla. Ei se ollut vaikeampaa, vaan päinvastoin oli helpottavaa, kun ei tarvinnut hetkeäkään odottaa vuoroaan klinikalla, kohdata vieraita ihmisiä eikä matkustaa minnekään. 

Draamalle kotieutanasia oli siinä tilanteessa ihan ehdottomasti paras ratkaisu kaikin tavoin. Vinskin kohdalla oli jo itsestään selvää, että eläinlääkäri tulee meille kotiin päästämään sen pois. Eläinlääkärikin piti sitä niin selvänä juttuna, että hän eutanasiasta juteltaessa kertoi minulle miten pääsee tulemaan meille eikä maininnut klinikkaa edes vaihtoehtona.

***

Osallistuin sitten rotuyhdistyksen jalostusluennolle monimuotoisuudesta. Olen sillä(kin) tavalla outo, että olen kiinnostunut jalostusasioista, vaikken aikoihin ole yhtään pentuetta teettänyt eikä ole mahdollisuutta teettääkään. Roikun yhä myös IBD-koirien ryhmässä, vaikka Draaman poismenosta on jo aikaa. Moni muukin koiratietous kiinnostaa kovasti, vain harrastuslajeja lakkasin aktiivisesti seuraamasta jo vuosia sitten. Saa nähdä, mitä sitten kun jään koirattomaksi. Jatkanko näitä kuten ennenkin, haluanko lopettaa vai onko minun pakko lopettaa.

Keskeinen asia monimuotoisuudessa on, että mahdollisimman monta tervettä ja hyväluonteista koiraa pitäisi saada jalostukseen, käyttää tasaisesti eri koiria ja myös harvinaisempia sukuja ja linjoja ja välttää yksilöiden liikakäyttöä. Ja jatkaa samaa taas seuraavissa sukupolvissa. Nyt liian monet pentueet jäävät ilman jatkokäyttöä, kun niin ei saisi olla. Näin kävi myös omalla kohdallani. Toinen ja kolmas pentueeni olivat vähän harvinaisempia geeniyhdistelmiä, mutta niiden linjalle ei koskaan tullut jatkoa, mitä olen joskus harmitellut. Ensimmäisen pentueen Jamilla sen sijaan on vieläkin jälkikasvua ties miten monennessa polvessa jo, tosin ei minun toimestani. Jännä ajatus sinänsä, että niitä koiria ei täsmälleen sellaisina olisi olemassa ilman Jamia.

Myös uskallukseni jalostusasioissa heikkeni sitä mukaa, kun koin omakohtaisesti aina vaan enemmän terveysongelmia. Tiedän tuskallisen selvästi, ettei tervettä sukua ole olemassakaan ja että kaikki yksilöt kantavat geeneissään myös jotain perinnöllistä sairautta. Mitä vain voi sattua, eivätkä monet sairaudet periydy suoraviivaisesti. Kaikki eivät koskaan putkahda esiin, ja siinä juuri monimuotoisuus on yksi tekijä. Matadorjalostus lisää huomattavasti riskejä piilevien sairauksien ilmaantumiseen ja isoksi ongelmaksi muodostumiseen myöhemmin. Briteissä joillain bc-uroksilla on ihan järkyttävä määrä jälkeläisiä. Bordercolliella monimuotoisuus ja tehollinen populaatio ei ole sillä tasolla kuin suuren populaatiokoon perusteella pitäisi olla.

Jos minulla nyt olisi jalostuskelpoinen narttu, niin ehkä kuitenkin kävisin itseni kanssa vakavan keskustelun, että pitäisikö sitä kaikesta huolimatta käyttää jalostukseen. En kadu niitä pentueita, jotka aikoinaan teetin. Jotkin vaivat myös ovat koiralle itselleen melko harmittomia, mutta niiden pahempien kanssa ei pitäisi tietoisia ja liian isoja riskejä ottaa. Esimerkiksi suolistosairauksiin jotkut suhtautuvat hyvinkin vähättelevästi ja käyttävät sairaita koiria tai niiden vanhempia surutta jalostukseen, vaikka suolistosairaudet ovat todella inhottavia ja elämänlaatua heikentäviä. 

Joskus näkee netissä keskusteluja, joissa puolustellaan sitä, että monimuotoisuuden nimissä jalostusta ei pitäisi rajoittaa esimerkiksi PEVISA-määräyksillä, vaan pitäisi olla sallittua jopa yhdistää kaksi samaa vikaa tai sairautta kantavaa koiraa keskenään. En voisi olla enempää eri mieltä, eikä monimuotoisuuden idea ole parittaa sairaita koiria keskenään. Jos rodusta ei löydy riittävästi terveitä jalostusyksilöitä, niin eiköhän se rotu silloin ole tullut tiensä päähän. Roturisteytyksillä sitä voi yrittää pelastaa, jos rotu katsotaan arvokkaaksi säilyttää. Useimmat kai ajattelevat niin omasta rodusta, mutta vähän voisi avartaa näkemyksiä siinä suhteessa. Maailmasta eivät koirat lopu kesken. Ihmisillä on velvollisuus huomioida myös koirien hyvinvointi, kun kerran päättävät niiden lisääntymisestäkin.

Oikeastihan rotuja voisi olla vähemmänkin, kun aika paljon löytyy keskenään samantyyppisiä rotuja. Ei niiden kaikkien tarvitsisi olla oma suljettu rotunsa etenkään siinä tapauksessa, jos monimuotoisuus on huonolla tolalla tai terveystilanne huono. Sekarotuinenkin koira on ihan yhtä paljon koira kuin puhdasrotuinen. Ei nyt sentään pidä mukamas monimuotoisuuden nimissä yhdistää esimerkiksi kahta luustosairasta koiraa keskenään tai ummistaa silmiä allergioille, hengitysvaikeuksille tai sille, etteivät aivot mahdu päähän. Mitä näitä nyt on.

Rotuunotot ovat myös tilaisuus lisätä monimuotoisuutta roduilla, joilla on vielä avoin rotukirja, kuten bordercollieilla on. Olen itse kerran ollut paikalla, kun eräs bc otettiin rotuun, ja sitä yksilöä myös käytettiin myöhemmin jalostukseen. Heti tapahtumaa muisteltuani luin somesta tiedon, että kyseisen koiran omistaja oli juuri menehtynyt. En häntä kummemmin tuntenut, mutta joskus olimme samassa treeniryhmässä, ja hän jäi persoonana hyvin mieleeni sieltäkin, ja oli tuttu nimi oman lajinsa tuloslistoilta vuosien ajan. Olipa pysäyttävä uutinen, ja taas yksi turhan varhainen poismeno. 

Tällä viikolla sitten kahden päivän aikana kuoli kolme sellaista koiraa, jotka olivat minulle jollain lailla tuttuja. Kodeista kaksi jäi kokonaan koirattomaksi. Surullisia uutisia, joihin osaan eläytyä turhankin hyvin. 

***

Polveni on vieläkin kipeä nyt, kun 11 viikkoa on kulunut. Ei pahasti, ja melkein kaikki toimintarajoitteet ovat poissa. Pystyn tekemään miten pitkiä lenkkejä vain ja kävelemään normaalisti, pystyn juoksemaan ja menemään portaat alas normaalisti. Viimeisin saavutus oli se, että pääsin pitkästä aikaa myös syväkyykkyyn, mutta lievää hanakaluutta siinä vieläkin joskus on. Kyljellä on vielä vähän haastavaa nukkua, kun sivusiteessä tuntuu silloin kipua, mutta pääsen sentään jo vaivattomasti kääntymään kyljelle. Ei ihan vähäinen ollut tuo nivelsidevamma, mutta tilanne on jo niin hyvä arjen ja Kipin kanssa lenkkeilyn kannalta, että olen kovin tyytyväinen.

Ja lenkeillä ollaan todella oltukin, ja retkillä myös. Kipillä tuntuu olevan loputtomasti energiaa liikkumiseen, menoa varmaankin siivittävät sulotuoksut ja hormonihuurut. Vähän varpaillani olen, että milloin hänen eturauhasensa poksahtaa... 

Kevään etenemistä on kiva seurata, ja entisillä kulmilla on aina ollut isojakin muutoksia edellisen käynnin jälkeen, kun siellä ei joka päivä käydä. Perjantaina kävimme taas koiranpäivän kunniaksi retkellä. Sää oli viileämpi kuin aiemmin, mutta hyvin tarkeni tauolla, kun laittoi vähän enemmän päälle. Kipilläkin oli tauolla bäkkäri yllä. Ei lopulta ollut hirmu kylmäkään, mutta tuuli oli hyvin navakka. No, tänään se on ollut vielä navakampi ja puistossakin oli rysähtänyt valtava tammenoksa suoraan kulkureitille. Onneksi kukaan ei tainnut jäädä alle.

Puistossa tänään

Perjantaina retkellä

Rannalla eväitä syödessämme hanhet uiskentelivat siinä vieressä ja juttelivat toisella puolella järveä oleville lajitovereilleen. Kun sitten lähdimme kävelemään pois taukopaikalta, niin viereisestä pusikosta kuului iso kahahdus, ja sitten näkyi vaalea peräpeili kun peura siinä loikkasi vähän kauemmas meistä.  Kipi suhtautui peuraan taaskin aivan välinpitämättömästi. Vähän myöhemmin sitten hätkähdin äkisti, kun havaitsin pientareella ihan vieressäni kyyn. Se olikin sitten vuoden ensimmäinen kyybongaus. Kipi oli onneksi toisella puolella minua kuin kyy, ja ohjasin meidät molemmat kiertämään kyyn kauempaa. Sen jälkeen sidoin Kipin kiinni tolppaan ja kävin vielä nappaamassa kyystä kuvan. Kipi ei kyytäkään tuntunut edes huomaavan, ei se koskaan ole noihin luikeroihin millään lailla reagoinut.

Eläimellistä oli meno, mutta ihmisiltä saimme olla rauhassa, mitä nyt vanhaan tuttuumme taas reitillä törmäsimme. Hänet Kipi todellakin aina huomaa! Ulotimme tällä kertaa retkemme vähän laajemmalle kuin edellisillä kerroilla, kun Kipillä taaskin oli kovasti tarmoa. Viimeksi hän oli hyvin pettynyt, kun en jatkanut retkeä pääreitin kiertämisen jälkeen enää luontopolulle, vaikka hän kovasti yritti minua sinne viedä. Tällä kertaa jatkoimme retkeä vielä sinnekin. Tauotin liikkumisen niin, ettei yhtäjaksoista liikkumista tullut liikaa. Vanhan ja selkä- ja sydänvaivaisen koiran kanssa joutuu miettimään lenkkeilyn rajoja. Aina ei voi luottaa siihenkään, että koira itse tietää rajansa, ja myös osteopaatin ohjeet kaikuvat  korvissa. 

Aiemmin keväällä metsäkin tulvi