Koiramaisia oppeja

Eihän ne puiston reitit sitten sulaneet niin vauhdilla kuin kuvittelin ja sääkin muuttui ennustuksia kylmemmäksi. Vain rajallisesti pystyimme puiston ja viereisen metsän reittejä käyttämään, koska liukkauden kanssa ei huvittanut pelleillä.

Sitten taas lämpeni reilusti, ja viime viikon perjantaina lähdimme retkelle katsomaan mitä meidän entisille kulmille nyt kuuluu, kaksi viikkoa ja päivä edellisen käynnin jälkeen. Hyvää kuului. Parkkipaikat olivat sulaneet ja myös ranta ja meidän lenkkireitti olivat täysin sulia. Tulva oli poissa. Järvi oli alkanut sulaa reunoilta. Paljon edistyksellisempää kuin meidän nykyisessä asuinpaikassa. 

Pidimme rannassa pitkän evästauon. Kun lähdimme pois ja lähestyimme viereistä koirarantaa ja tulipaikkaa, niin huomasin äkkiä, miten rinnettä alas juoksi vapaana oleva koira, jolle oli juuri heitetty klapi noudettavaksi. Piti tehdä salamannopea tilannearvio. Klapin lentosuunta oli suoraan meitä kohti, ei kai se osuisi Kipiä päähän? Ei osunut, kunhan pysähdyimme välittömästi niille sijoille. Entä koira, oliko siitä vaaraa ja pitäisikö meidän poistua äkkiä takavasemmalle tai valmistautua puolustautumaan? Omistajapariskunta kutsui meidät äkättyään koiraa luokse selkeästi tyttökoiran nimellä, joten tuumin, ettei vaaraa ole. Koira näytti aika pentumaiselta pieneltä aussielta, joten eihän sitä muutenkaan pelätä osannut, vaikka se tuli vauhdilla kohti ja kiinnitti nyt huomionsa enemmän meihin kuin siihen klapiin.

Koira ehti parin metrin päähän meistä, mutta sitten se totteli luoksetulokutsua ja palasi omistajien luokse. He pyysivät vuolaasti anteeksi ja sanoivat, etteivät odottaneet siellä olevan ketään. Kovin rauhallistahan alueella tuppaa erityisesti arkipäivisin olemaankin, emme mekään olleet kehenkään sitä ennen törmänneet. Hekin kertoivat juuri siksi mieluiten käyvänsä siellä arkisin, mistä nyökyttelin olevani samaa mieltä. Siinä sitten toistemme rauhaa häiritsimme. 😀 

Vähän varovasti tyypit kysyivät minulta, että pidänkö koiraani irti, kun joillain on asiasta niin vahvoja mielipiteitä. Kipi oli tapahtumahetkellä kiinni, kuten se rannassa yleensä muutenkin on, paitsi jos joskus hetkeksi kuvan ottamista varten irrotan hihnan. Kerroin heille, että totta mooses pidän sitä sopivissa paikoissa irti, ei ole koiran elämää kulkea koko elämänsä ajan vain hihnanjatkeena. Minusta olisi absurdia pitää pelkästään hihnassa vanhaa ja selkävaivaista koiraa, joka jättää muut eläimet rauhaan ja on välittömästi kytkettävissä. Jos Kipi ei olisi irtipidettävää sorttia, niin sitten se saisi ulkoilla pitkässä liinassa. Ei tullut mieleenkään läksyttää pariskuntaa koiransa irtipidosta, kun se ei ollut mikään aggressiivinen ja palasi kutsusta luokse, toki olisivat voineet nakata klapin siihen suuntaan minne on parempi näkyvyys eikä yllättäviä kulkijoita ehdi ilmestyä. 😅

Pariskunnan koira ei ollut keskenkasvuinen aussie vaan aikuinen pampai ja kuulemma isokokoinen rotuisekseen. Sillä oli juuri ollut valtava karvanlähtö, joten se näytti siksi siltä kuin olisi pentukarvassa. Kipi tietenkin innostui ihanasta tyttökoirasta kovasti, ja hetken koirat tapailivat leikkiäkin. Pari kertaa narttu vähän komensi Kipiä, mistä pariskunta hiukan huolestui. Sanoin heille, että se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että nartut pitävät uroksille jöötä eikä Kipi sellaista hätkähdä. He olivat tästä vähän hämmentyneitä. Hämmentyneitä he olivat myös iloisesti poukkoilevan Kipin iästä ja kysyivät, että onko se oikeasti jo 12-vuotias.

Pampai oli kodinvaihtaja ja ollut pariskunnalla vasta hetken, mistä pääsimmekin puhumaan kodinvaihtajien ihanuudesta ja entisistä koiristamme. Yksi antoisa kohtaaminen siis jälleen. Koska en enää tapaa koiraihmisiä treeneissä tai melkein missään, niin on aina virkistävää päästä edes hetki juttelemaan koirista.

Reitillä kohtasimme taas tutun vanhan miehen, mitä osasin odottaakin ajankohdan ansiosta. Ketään muita emme koko aikana läheltä kohdanneet, vaikka viivyimme alueella melko pitkään, ja kaunis ilma kyllä oli houkutellut sinne kourallisen ihmisiä. Oli todella lämmintä ja aurinkoista eikä huvittanut palata kotiinkaan turhan pian ja hautautua sisälle. Maaliskuussa ei tietenkään vielä pitäisi niin lämmintä edes olla, mutta se on toinen juttu. 

Välitauko

Retkipäivän aamuna poistin Kipistä ensimmäisen punkin. Taas alkoi punkkisuojaus olla ajankohtainen. Kaksi kesää käytetty Seresto alkoi olla tiensä päässä, joten oli suunnattava apteekkiin hakemaan uusi.

Viime viikolla vihdoinkin myös hankin Kipille kauan mielessä olleen oman harjaspään sähköhammasharjaan ja ajattelin totuttaa sen sähköhammasharjan käyttöön pienissä erissä. Onhan se erilainen kuin tavallinen harja ja vielä suriseekin. Mutta Kipi suhtautui siihen heti niin luontevasti, että saatoin suoraan harjata sen hampaat sillä. No ei kai siinä sitten. 

Hävisin taas taistelun itseäni vastaan. Edelliseen postaukseen viitaten olin jo päättänyt erota rotuyhdistyksestä, mutta yksi fb-postaus sai mielen muuttumaan. Huomasin, että yhdistys järjestää luennon monimuotoisuudesta jalostuksessa, koska myös bc alkaa olla rotuna geneettistä pullonkaulaa vastaavassa tilanteessa. Tämä aihe on oikeasti tärkeä ja kiinnostaa minuakin, vaikken enää aikoihin ole kasvattanut. Niinpä päätin vielä jatkaa yhden vuoden jäsenenä - siitä huolimatta, että luennolle saa pientä maksua vastaan osallistua vaikkei olisi jäsen. Tapahtuu siellä jotain positiivistakin, minusta on vain ehkä tullut liiankin kyyninen ja intressini ovat hieman muuttuneet.

Ne rotulehden näyttelysivut ja muut epäkiinnostavat jutut voi hypätä yli kuten ennenkin. Ei se minua kaivele, että ihmiset käyvät näyttelyissä, kunhan tekevät sen koirien ehdoilla. Minua kaivelee se, mitä näyttelyt ja niiden nostaminen jalustalle ovat tehneet koirille. 

Joskus muinoin kävin itsekin muutamassa näyttelyssä, aluksi kasvattajien toiveesta. Minusta se oli välillä ihan kivaakin, vaikka suhtauduin näyttelyihin jo silloin kriittisesti. Näyttelyt olivat mielestäni melko pimeää touhua lieveilmiöineen ja ulkomuotoon keskittyvä jalostus typerää. Jo kasvattajan peruskurssilla opetettiin, että jalostuksessa tärkeintä on terveys ja luonne, mutta käytännössä se ei useinkaan mennyt niin. Minun taas on aina ollut vaikea ymmärtää näyttelyiden hypetystä ja koirien arvottamista näyttelymenestyksen mukaan.

Jo silloin joidenkin showlinjaisten bordercollieiden ulkomuodossa näkyi liioiteltuja piirteitä, ja nykyään sellaisia koiria on entistä enemmän. Koiria, joilla on matalat raajat, raskas rakenne, pallopää, mikkihiirikorvat, jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono ja turhan paljon turkkia tai osa mainituista piirteistä. Eivät kaikki showlinjaiset sellaisia ole, mutta ei tuollaiseen suuntaan olisi koskaan edes pitänyt mennä, esimerkiksi jalat ovat paimenkoiralle varsin tärkeät kapineet. Näyttelyiden yksi tarkoitus väitetysti on vaalia tervettä rakennetta ja myös kunnioittaa rodun alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta se on usein pelkkää sanahelinää ja räikeimmillään tulos on juuri päinvastainen. Ulkomuotopainotteisen jalostuksen myötä käyttöominaisuudetkin lähtevät muuttumaan. Huolestuin jo kauan sitten näyttelyjalostuksen vaikutuksesta myös omaan rotuuni.

Työ- ja sekalinjaisissa on hyvin monenkirjavaa ulkomuotoa, ja se on mielestäni rikkaus, en ymmärrä miksi koirien pitäisi näyttää kuin samasta kumileimasimesta tulleilta. Omaa silmääni miellyttää enemmän vaikka rakin näköinen koira kuin liian sliipattu. Showlinjaisia teoriassa jalostetaan nimenomaan hyvää rakennetta silmällä pitäen ja kunnioittaen rotumääritelmää, joka on laadittu rodun (luonnollisesti) paimenlinjaisen kantaisän mukaan, mutta todellisuus ja lopputulos on jotain ihan muuta. Ja kun sanotaan, että näyttelyissä korkeasti palkittu rakenne olisi myös tae kestävästä työkoiran rakenteesta, niin ei se ole, se asia selviää oikeasti vasta työkäytössä. Toki showlinjan kasvattajiin mahtuu niitäkin, jotka painottavat vahvasti muitakin asioita kuin vain ulkomuotoa. 

Nettikeskustelut, joissa sivutaan showlinjan ongelmia, menevät aina saman kaavan mukaan. Keskustelijat kaivautuvat heti poteroihinsa ja puhuvat enimmäkseen asian vierestä. Showlinjaisten omistajat puolustavat kiivaasti omaa linjaansa, eivät myönnä ongelmia ja osa nimittelee työlinjaisia katkaravuiksi tai ravunsyöteiksi. Kipi usein liikkuu innostuessaan sivuttain ja takaperin, joten hän kyllä saattaa olla jonkin sortin rapu.  Työlinjaa hänessä toki on vain vähän yli puolet. 

Olisi kiva joskus nähdä rakentava ja ratkaisukeskeinen keskustelu, joka pysyy itse asiassa ja myöntää ongelmat. Ihmisillä vain heti herää siilipuolustus, vaikkei kukaan ole heidän omaa koiraansa edes kritisoinut. Tietenkin myös työlinjaisten omistajat puolustavat omiaan. Erilaisia ongelmia on kaikissa linjoissa. Kivoja koiria on kaikissa linjoissa. Lopulta minkä vain linjan ongelmat ovat rodun ongelmia, ja monimuotoisuuden takia linjoja myös on hyvä sekoittaa keskenään.

Omat kokemukset opettavat eniten, ja minulle ratkaiseva sysäys vaatimattoman näyttelykiinnostuksen lopulliseen hiipumiseen tapahtui hauskalla tavalla. Olin tapahtumahetkellä Jasonin kanssa näyttelykehässä, kun parasta urosta valittiin. Jason sijoittui viidenneksi ja serti meni neljänneksi sijoittuneelle, koska kolme ensimmäistä eivät saaneet ottaa sertiä vastaan. Mutta mitä tekikään kyseisen koiran omistaja. Hän kysyi harmissaan, voiko lahjoittaa sertin seuraavalle, koska hän tuli hakemaan vain kakkosta. No eihän siitä sertistä luopua saanut, joten hän tunki häpeällisen ruusukkeen vähin äänin taskuunsa piiloon. Kyseessä oli työlinjainen uros, eikä hän halunnut, että sitä esimerkiksi kysellään jalostukseen sertin takia, joten hän ei olisi mokomaa koiralleen halunnut.

Minua ei jäänyt yhtään harmittamaan, että serti olisi tullut meille jos siitä olisi saanut luopua, en olisi sitä tuolla tavalla edes halunnut. Heräsin myös miettimään, että noinkin voi ajatella ja tajusin entistä selkeämmin, etteivät sertit lopulta tärkeitä ole minullekaan henkilökohtaisesti. Käyttötuloksia olin aina muutenkin arvostanut paljon enemmän ja näyttelytuloksia en niinkään, en aina pentuemainoksiinkaan edes kirjannut emokoiran näyttelytitteliä. Aloin miettiä, että mihin minä itsekään niitä vähäisiäkään näyttelytuloksia muka tarvitsin.

Jipon tultua taloon hain vielä sille muissa lajeissa valioitumiseen tarvittavan näyttelytuloksen ja siihen päättyi oma näyttelyurani 20 vuotta sitten. Aika hauskaa muuten, että työlinjainen Jippo sai ensimmäisestä ja ainoasta näyttelykäynnistä paremman tuloksen kuin vaikkapa showlinjainen Jessi ensimmäisestään. No edellä mainittu sertin saanut uros toki oli Jipon eno.😀 Jos vielä koiraa ja rotusellaista olisin hankkimassa, niin skippaisin näyttelykäyntejä vaativat kasvattajat. Ei ole oma juttuni se, enkä kyllä näyttelyorientoituneilta kasvattajilta koiraa edes katselisi, eikä koiran olisi pakko edes olla rotukoira.

Sittemmin olen oppinut olemaan kriittinen myös käyttöpuolta kohtaan, paljon on sielläkin epäkohtia ja lieveilmiöitä koirien hyvinvointia ajatellen. Ei myöskään ole tervettä, jos lähdetään näyttävien koesuoritusten toivossa esimerkiksi jalostamaan malimaista sähäkkyyttä rotuun, jonka ei kuulu olla niin nopeasti reagoiva ja sähäkkä, silloin voi tuloksena olla melkoinen pommi. Tai jos jalostetaan valmiiksi sähäkkään rotuun lisää tätä ominaisuutta ja saadaan aikaiseksi kaiken aikaa sähläävä hermokimppu, niin se ei palvele kenenkään etua, kaikkein viimeiseksi sen koiran. Terveys ei ole kaikille ykkösprioriteetti käyttöpuolellakaan. Missä ihminen, siellä ongelma... 

Ei jalostus tietenkään helppoa ole, kompromisseja joutuu tekemään ja riskejä ottamaan ja yllätyksiä tulee ihan varmasti eteen vaikka kaikkensa tekisi. Nykyään ihmettelen rohkeuttani joskus teettää muutama pentue, enää en uskaltaisi. Tietous sairauksista ja uhkakuvista on koko ajan lisääntynyt, vaikka terveysjutut kyllä mietityttivät minua jo pentueiden aikana.

Näyttelyjuttuja muisteltuani aloin myös miettiä, miten paljon kaikki koirani ovat minulle uutta opettaneet, avanneet uusia näkökulmia ja joskus ravistaneet entisiä näkemyksiä ihan huolella. Ensimmäiset koirat opettivat minulle mitä on jakaa elämä koirien kanssa, monia siihen liittyviä asioita ei voi kirjoista oppia tai ennalta kuvitella. Silloin myös menetin uskoni joihinkin sen aikaisiin edottomana totuutena esitettyihin väittämiin koirista, koska niillä ei näyttänyt aina olevan yhteyttä todellisuuteen. Kuten siihen, että kaikki ongelmat johtuvat aina hihnan toisesta päästä ja ovat ehkäistävissä pelkällä peruskoulutuksella. Olin aika varma, etten ollut itse saanut aikaan Netan joitain puskista ilmaantuneita hankalia käytöspiirteitä, ja ettei toisaalta ollut omaa ansiotani että Jessi oli niin itsevarma, tasapainoinen, helppo ja sosiaalinen koira.

Koska Jessi oli niin mainio koira, niin kuvittelin aikani, että juuri sen edustama linja oli paras. Se oli myös kohtuullisen kova koira, ja ajattelin, että ominaisuudesta oli paljon hyötyä. Sitten sain kokemuksia pehmeämmistä ja nöyremmistä koirista ja huomasin, että itse asiassa juuri sen tyyppinen koira sopi tosi hyvin omaan käteeni. Ei pehmeys tai herkkyys ollutkaan mikään mörkö, kun se ei mennyt liian pitkälle. Aloin paremmin ymmärtää, miksi pehmeyttä esiintyy rodussa paljon. Sen tyyppinen koira reagoi nopeasti ja herkästi ohjaajan vihjeisiin etäältäkin esimerkiksi paimennustilanteissa ja sillä on herkkyyttä myös lukea tilanteita itse. 

Jessi, liioittelematon showlinjainen

Jippo, huikea työlinjainen

Sittemmin sain taas kokemusta ihan erilaisista koirista. Snoopy esimerkiksi oli hyvin voimakasluonteinen, mutta niin vain senkin kanssa löytyi yhteinen sävel ja se oli mahtava tyyppi. Opin sen, että ratkaisevaa on myös kokonaisuus, ei aina jokin yksittäinen piirre. Sain myös huomata, että yksilövaihtelu rodun sisällä on suurta ja että toisinaan koira voi olla tosi erilainen kuin kumpikaan vanhempansa. Geenilotto on mielenkiintoinen asia. 

Koiria kouluttaessani opin paljon myös itsestäni ja omista heikkouksista ja vahvuuksista. Huomasin, että agilityssa ja tokossa olin mallia räpeltäjä, ja pk-jälki taas oli minulle alusta asti luontevampaa ja muutenkin aina se kaikkein rakkain laji. 

Viimeisen trion kanssa sain kokemusta koirista, jotka eivät terveytensä puolesta käyneet pk-puolelle ja joista kaksi ei kovin paljon ollut tokoonkaan kallellaan ja yhden terveys teki siinä tenän. Moni mieltää, että toko kuuluu näillä perusasetuksiin, mutta olin siihen mennessä toki nähnyt useitakin bordercollieita, joilla ei välttämättä ollut tarvittavia ominaisuuksia tokoon tai johonkin muuhun lajiin. On kasvattavaa työskennellä sellaisen koiran kanssa itse.

Viimeinen trio on opettanut minulle hyvin paljon luopumisesta. Olen joutunut luopumaan niin koirien terveydestä, harrastuksista kuin jo trion kahdesta jäsenestäkin. Olen oppinut, mitä on elää hankalan kroonisen sairauden kanssa enkä ole sen jälkeen enää sama ihminen, mutta suolisto-ongelmista tiedän melkoisen paljon. Olen myös oppinut paljon kroppaongelmista selkävaivaisten koirien kanssa. 

Opin itsestäni myös sen, että olin valmis näkemään paljon vaivaa voidakseni edes jollain tasolla tokoilla, vaikkei se ollut minulle mikään ykköslaji. Mutta muuta ei ollut jäljellä. Opin myös sen, että lopulta oli aika luopua ja tunnustaa tosiasiat. Opin, että tärkeintä on lopulta aina koira itse, harrastuksilla tai ilman. Olin aina ollut sitä mieltä, mutta silti ajatusmaailmani oli ollut hyvin harrastuskeskeinen. Nyt voin sanoa, että pitkä luopumistyö harrastuksista on jo jonkin aikaa ollut tehtynä ja ajatusmaailma on muuttunut, mutta jotkin asiat saatan vielä ajatella myös harrastusten kautta.

Tämä koko matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiheikas. Olen saanut jakaa elämäni monen hienon koiran kanssa. Olen saanut katsoa asioita monesta eri näkökulmasta ja välillä olen muuttanut mielipidettäni jostain asiasta. Olisi mielenkiintoista vielä kokeilla ihan uutta rotua tai sekarotuista koiraa, jos se olisi mahdollista. Olisi kiva tutustua uuteen yksilöön ilman mitään ennakko-odotuksia. Taas olisi tilaisuus oppia paljon uutta. Mutta hirveän paljon olen jo oppinut yhdeksältä koiraltani ja kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni.

***

Eilen kävimme taas katsastamassa meidän entiset kulmat, viikko edellisen käynnin jälkeen. Taas oli lämmin ja aurinkoinen, mutta aika tuulinen päivä (tänään onkin sitten ollut melko hyistä). Järvi oli kokonaan sulanut. Näin perhosen ja ensimmäisen leskenlehden. Vanha mies tuli taas iloksemme reitillä vastaan ja Kipi sekosi.

Helou kevät

Kipi sai myös ajaa kauden ensimmäisen jäljen nurtsilla. Alusta oli aika muhkurainen ja vanhaa irtoruohoa oli maassa paljon. Kipi ajoi tuoreen jäljen tuulesta huolimatta hienosti ja otti kulmat kuin juna. Niin kiva reissu ja viivyttiin monta tuntia taas. Tuolla jotenkin tuntuu aina aika pysähtyneen, kun asiat pysyvät niin samanlaisina ja puuttuu hälinä ja kiire.

Alkukevättä

Oli pakko käydä viime viikolla katsastamassa meidän tärkeimmän retkipaikan tilanne, vaikka tiesinkin, ettei siellä vielä parhaat olosuhteet liikkumiseen ole. Oli vain kulunut jo turhan pitkä aika edellisestä kerrasta ja päätin, että lenkkeillään siellä sitten vaikka vähän hankalammin, mutta nyt on aika päästä sinne päätä tuulettamaan. Auringonpaisteella ja lämmöllä oli osuutta siihen, että ajatus lähtemisestä alkoi entistä enemmän kutkuttaa.

Matkakin sinne on aina jonkinlainen elämys. Minua on aina hymyilyttänyt esimerkiksi eräs lato kyltteineen melko alkumatkasta. Loppumatkasta on tien varressa tuttu hevosaitaus, ja yksi hevosista on ihan ilmetty Peppi Pitkätossun hevonen. Sitten jo kohta ajetaankin meidän entisen kodin ohi, joka ei kyllä tielle asti näy, mutta hyvällä tuurilla voi joskus lehdettömään aikaan nähdä puiden lomasta pienen pilkahduksen talon kulmaa. Siellä se on, vaikka me emme enää ole.

Se lato

Perillä Kipi tietenkin riemastui ylenpalttisesti ja taas piti hetki odottaa kierrosten laskemista, että päästiin liikkeelle. Ei meinaan ole helppo liikkua koiran kanssa, joka repii raivolla omaa hihnaansa tai haukkuu, hyppii ja kieppuu. Parkkipaikat olivat aivan järkyttävän jäisiä, vaikka meidän nykyisillä nurkilla ne olivat jo vähän pidemmälle sulaneita. 

Kävimme ensin katsastamassa rannan. Reitti sinne oli osittain sula ja osittain jäinen. Meidän vakipöytä oli tallessa ja siellä syötiin eväät. Aivan omassa rauhassa saimme olla, ketään muita ei missään näkynyt. Linnut kyllä visersivät. Tykkään tosi paljon siitä, ettei tuonne kuulu liikenteen melu, sitä ei kaupungissa pääse täysin pakoon monessa paikassa. 

Sitten lähdettiin toiseen suuntaan kiertämään meidän vakireittiä. Heti reitin alussa meitä odotti yllätys, kun tulva oli noussut reitille asti eikä siitä päässyt menemään. Kiertotietä kyllä pääsi reitille, joten tallustimme sitten alkumatkan sulaa hiekkatietä pitkin. Itse reitti oli osittain vielä hyvin jäinen, kuten olin arvannutkin, ja paikoin sula. Nastat kenkien alla tulivat tarpeeseen. Reitin kaksi jyrkkää mäkeä vähän arveluttivat ja ne olivat paikoin hyvin jäisiä, mutta niistä selvittiin.

Ei sitten menty tästä

Vaikken yleensä erityisesti välitä kohdata muita kulkijoita meidän retkillä, niin joskus silläkin on puolensa. Nyt ilahduin, kun näin pitkästä aikaa entisen naapurin. Hän heittää joka päivä tuolla reitillä tosi pitkää lenkkiä, vaikka on jo iäkäs ja kävelytahtikin on hidastunut. Hän tuli meitä välillä vastaan jo asuessamme niillä kulmilla, kun meillä menivät lenkkiaikataulut usein yksiin, ja kiersimme reittiä päinvastaisiin suuntiin. Pitkään meni niin, että ohitimme toisemme vain muina mörökölleinä, mutta jossain vaiheessa aloimme vaihtaa muutaman sanan kohdatessamme. Kun muutin pois, niin emme nähneet pitkään aikaan. Kun sitten tauon jälkeen kohtasimme, niin vanha mies ilahtui kovasti ja totesi, että ei ole meitä näkynyt. Nykyään aina kun kohtaamme, niin jäämme juttelemaan. Kipi haistaa miehen jo kaukaa ja alkaa heti heiluttaa vimmaisesti häntää ja intoilla. Se pääsee aina tervehtimään miestä ja saa rapsutuksia, välillä se heittäytyy selälleen maahan pyytämään maharapsuja ja on ihan onnessaan tällaisesta keskeytyksestä lenkkiin.

Tällä kertaa entisen naapurin vanavedessä tuli toinenkin entinen naapuri, jonka kanssa jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Häntä en ennen ollut reitillä nähnytkään, enkä ollut usein hänen kanssaan jutellut siellä asuessakaan, vaikka hän oli lähin naapurini. Tuolla päin naapuri on vähän eri käsite kuin kerrostalossa asuessa, meiltä oli lähimpäänkin naapuriin satoja metrejä eikä naapureihin usein törmännyt. Heidän elämästään ei paljon tiennyt tai he minun.

Reitin metsäosuudella hän hupsahteli

Olipa taas virkistävä reissu, vaikka totesinkin, että takaisin ei mennä ennen kuin reitit ovat sulaneet kunnolla. Polvikin alkoi taas olla siinä kunnossa, että pystyin kävelemään reitin läpi. Rasitusta tuli kuitenkin kerralla vähän liikaakin ja seurauksena oli melko äkäinen lihassärky pohkeessa. Liikkuminen kun ei vielä ollut aivan normaalia ja lihakset kuormittuivat väärällä tavalla.

Vielä on pitkä tie edessä polven kanssa nyt, kun tapaturmasta tulee huomenna jo viisi viikkoa. Polvi on vielä vähän epävakaa ja kipuileva. Usein pystyn kävelemään melko sujuvasti, mutta ajoittain liikkuminen on hieman ontuvaa ja jäykkää vaikka miten yrittäisi kävellä normaalisti. Mitään kymmenen kilometrin lenkkiä ei tulisi mieleen yrittää, enkä pysty vielä juoksemaan tai hyppimään. Lumessa kahlaaminen on hankalaa ja penkoilla en pysty kiipeilemään. Portaita en edelleenkään pääse alas muuten kuin tasa-askelin ja niin, että kipeä jalka astuu ensin. Välillä on sinänsä ihan opettavaista tarkastella kroppaongelmia omakohtaisestikin, kun niitä on niin paljon käynyt koirien kanssa läpi. Normaaliin olisi jo kova halu päästä, mutta onhan tämäkin jo huimaa edistystä siihen nähden, että alussa kävely oli tosi vaikeaa ja hidasta.

Retken jälkeen tuntui taas kamalalta ajatella, ettemme ehkä jonain päivänä enää pääse tuonne, jos autoon tulee jotain isompaa ja päätän luopua siitä. Harmittelin kaverillekin, miten tylsää on Kipinkin kannalta, jos joskus emme enää retkille pääse. Hän totesi, ettei kannata hirveästi murehtia, ei Kipi sitä jää suremaan. Ja niinhän se on, Kipi elää hetkessä ja nauttii tosi paljon myös lenkeistä nykyisissä kotimaisemissa, joissa riittää seikkailtavaa. Retkissä vain on se juttu, että oma iloni moninkertaistuu, kun näen miten Kipi niistä nauttii ja kun saan muutenkin jakaa retket sen kanssa. Sama toimii myös toiseen suuntaan, suren sitten Kipinkin puolesta jos emme retkille pääse, vaikka se on aika turhaa. Itse tiedän kyllä pääseväni retkille myös bussilla, mutta en sitten vain juuri tuonne enkä Kipin kanssa. Ja ilman koiraa meneminen on tässä toisaalta se kamalin ajatus, silloin puuttuu niin paljon.

Saa nähdä, kumpi lopulta lähtee ensin, koira vai auto. Olen usein harmitellut sitä, miten riippuvainen koiranomistajana olen ollut autosta. Harrastusaikoina se oli välttämätön jo yksistään treeneihin ja kokeisiin pääsemisen takia, mutta sen jälkeenkin se on ollut aika ehdoton. Nyt tuntuu jotenkin luontevammalta ajatukselta, että autosta voisi vähitellen luopuakin, ainakin yrittää. Sitähän ei koskaan varmasti tiedä, tuleeko eteen syitä miksi auto yhä olisi oltava, kun joukkoliikenteessä on niin paljon puutteita ja haasteita.

Kaikenlaisia luopumisia tässä on matkan varrella vastaan tullut, ja esimerkiksi harrastusten päättymiseen liittyi niin paljon muutakin. En enää aikoihin ole kuulunut yhteenkään koiraseuraan eikä minulle ole tullut Palveluskoirat-lehtikään. Vain rotuyhdistykseen olen yhä kuulunut. Nyt olisi taas jo pitänyt maksaa jäsenmaksu, mutta en ole osannut päättää mitä teen. Ei minulla ole mitään syytä kuulua enää yhdistykseen, mutta kynnys erota on korkea, kun olen ollut jäsen siitä asti kun ensimmäinen bc taloon tuli. Ja kun muita jäsenyyksiä ei enää ole eikä muita koiralehtiä tule, niin tuntuu vaikealta luopua tästä viimeisestä. 

Ei rotuyhdistyksen jäsenyydestä mitään hyötyä kuitenkaan ole. En enää osallistu yhdistyksen tapahtumiin tai ole niistä kiinnostunut. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja sen anti on aika laiha. Lukisin mieluiten monipuolisia ja asiantuntevia juttuja terveydestä, rodun ominaisuuksista ja arjesta näiden kanssa, linjoista ja luonteesta, mutta eipä ole juuri näkynyt. Ne ikuiset kisakertomukset eivät jaksa kiinnostaa, ennen saattoivat joskus vähän kiinnostaakin. Näyttelyjutut taas ovat aina olleet mielestäni aivan turhia ja herättävät lähinnä ärsytystä. Ja silti en vaan saa erottua. Jännä. Nyt itseä niskasta kiinni..? 

Ja joo, olen aina ollut näyttelykriittinen ja olisin toivonut myös näkeväni rotulehdessä juttuja siitä, millaisia liioiteltuja ja rotuun kuulumattomia piirteitä ja muita muutoksia on näyttelyjalostus omaankin rotuumme tuonut, mutta ensimmäistäkään en ole nähnyt. Ja ei, ei se käyttökoirajalostuskaan aina nappiin mene. Ja olen joskus itsekin näyttelyissä käynyt, vaikka muutamaa viimeistä koiraa en ole enää näyttelyyn vienyt sitä ensimmäistäkään kertaa. Draamalla kyllä oli näyttelytulos, mutta ennen minulle tuloa hankittu. Näyttelymaailma kaipaisi totaalista ravistelua, kuten moni muukin asia, mutta suurin osa ihmisistä sulkee mieluummin silmänsä.

****

Tämä välikausi ennen sulamista on turhauttavaa aikaa. Polut ovat vielä olleet jäisiä ja metsissä ja pelloilla on lunta, joten uudet retket saavat vielä odottaa. Meidän retkestä on jo yhdeksän päivää, mutta tänä aikana ei ole tarpeeksi edistystä tapahtunut. Nyt on niin lämmin viikonloppu, että saattaa tapahtuakin. Asfalttikadut ja hiekkatiet ovat olleet suurimmaksi osaksi sulia jo jonkin aikaa, mutta moniin meidän lempipaikkoihin ei ole ollut pääsyä. Peilijäiset polut eivät houkuta Kipinkään takia, ja jos itselle laittaa nastat alle, niin niillä ei sitten ole kiva kulkea sulia osuuksia. Toivottavasti sulamisen jälkeen ei taas tule lunta, vuodenajan huomioiden voi vielä tulla monta kertaa.

Retkillä ja metsälenkeillä tykkään kulkea meidän omassa kuplassa luonnonrauhasta nauttien ja tavallisesta arjesta irtaantuen, olen vähän kuin lomalla maailmasta silloin. Siksi en ollenkaan välitä törmätä muihin kulkijoihin, paitsi tietenkin meidän vanhaan tuttuun entisillä kulmilla. Tavalliset lenkit ovat vähän eri asia, vaikka silloinkin usein saamme kulkea pitkiä pätkiä ketään näkemättä. Joskus saattaa joku vastaantulija ottaa kontaktiakin, eikä minua haittaa vaihtaa muutama sananen. Äskettäin kohtasimme lenkillä vanhan miehen, joka tuli juttelemaan Kipin nähdessään. Hänelläkin oli vanha koira kotona. Kipi sai taas nauttia huomiosta ja rapsuista ja minä mukavasta juttuhetkestä. Lopuksi mies sanoi hartaasti, että koirat ovat kyllä ihania. Niin ovat, vastasin minä.

Ilman koiraa tällaisia kohtaamisiakaan ei enää tule. Yllättävää hyötyäkin on rupatteluhetkistä joskus ollut. En koskaan unohda sitäkään miestä, joka pysähtyi juttelemaan minulle kun olin lenkillä ensimmäisen koirani kanssa. Hetken sen touhuja katseltuaan ja juttujani kuultuaan hän sanoi, että minun kannattaisi harrastaa Netan kanssa viestiä. Laji oli minulle silloin tuntematon, mutta asia jäi itämään ja toden totta Netasta tuli viestikoira. Joskus olen saanut satunnaisilta vastaantulijoilta vinkkejä eläinlääkäreistä ja milloin mistäkin. Täällä asuessa eräs nainen kertoi innostuneena koiraohjelmasta, jota hän oli tv:stä seurannut. Se tuli kanavalta, jota en ollut katsonut, enkä olisi ohjelman nimestäkään osannut päätellä, että ohjelmaan liittyivät vahvasti myös koirat. Onneksi jaksoja pyöri uusintoina koko ajan, joten pääsin itsekin seuraamaan tätä ohjelmaa, joka oli ihan minun näköiseni.

En myöskään koskaan unohda sitä naista, joka tuli puistossa vastaan menetettyään 16-vuotiaan koiransa edellisenä päivänä ja jolle oli terapeuttista saada tervehtiä Vinskiä ja Kipiä. Koiraihmiset ovat oma heimonsa, ja uusissa yhteisöissäkin on joskus heti ilmaantunut samanhenkistä seuraa, kun on paljastunut, että minulla on koiria. Ja koirat todellakin ovat ihania, vilpittömyyden ja ilon lähettiläitä. En vain aina ole varma siitä ansaitaanko me ihmiset koirat, kun ottaa huomioon miten huonosti suurta osaa maailman koirista kohdellaan ja mitä kaikkea ihminen on pelkästään jalostuksen nimissä koirille aiheuttanut.

***

Viime kesän loppupuolella kiinnitin huomiota siihen, että Kipin juominen näytti lisääntyneen. Aina se on ollut hyvä juomaan ja on siinä suhteessa ihan erilainen kuin useimmat muut koirani, mutta nyt se joi vielä enemmän. Aloin mitata Kipin vedenkulutusta ja eläinlääkärikin totesi, että turhan paljon se juo. Syytä ei tutkimuksissa löytynyt. Oli sillä se eturauhasongelma, mutta ei kuitenkaan tulehdusta eikä myöskään lisääntynyttä virtsaamista kuin kerran uinnin jälkeen eturauhasen krampattua. Ja on sillä nesteenpoistolääkitys pienellä annoksella, mutta se ei ollut aiemmin juomista lisännyt.

Talven tulokaan ei aluksi vähentänyt juomista ollenkaan, mutta kovat pakkaset lopulta vähensivät sitä niin, että lakkasin mittaamasta vedenkulutusta. Nyt vettä on ajoittain taas mennyt vähän enemmän, mutta muutos on toistaiseksi hyvin pieni. Ehkä ryhdyn jossain vaiheessa taas mittaamaan kulutusta, vaikkei siitä kai mitään varsinaista hyötyä olekaan. Kipi nyt vaan juo sen minkä juo eikä noudata mitään normeja. Ei se taivu muotteihin monessa muussakaan asiassa. 

***

Tänään kävimme katsastamassa puiston kunnon. Kulkureitit olivat paikoin vielä sohjoisen jään vallassa, ja joenvarren metsäpolut näyttivät kaukaa katsottuna aivan umpijäisiltä. Mutta eiköhän noilla reiteillä tosi pian pääse kulkemaan täysin sulassa maassa, metsäpoluilla sitten hieman myöhemmin. Alla oleva kuva on otettu alkuillasta viiden maissa, on kyllä hienoa kun nyt on noin paljon valoa vielä siihen aikaan.