Alkukevättä

Oli pakko käydä viime viikolla katsastamassa meidän tärkeimmän retkipaikan tilanne, vaikka tiesinkin, ettei siellä vielä parhaat olosuhteet liikkumiseen ole. Oli vain kulunut jo turhan pitkä aika edellisestä kerrasta ja päätin, että lenkkeillään siellä sitten vaikka vähän hankalammin, mutta nyt on aika päästä sinne päätä tuulettamaan. Auringonpaisteella ja lämmöllä oli osuutta siihen, että ajatus lähtemisestä alkoi entistä enemmän kutkuttaa.

Matkakin sinne on aina jonkinlainen elämys. Minua on aina hymyilyttänyt esimerkiksi eräs lato kyltteineen melko alkumatkasta. Loppumatkasta on tien varressa tuttu hevosaitaus, ja yksi hevosista on ihan ilmetty Peppi Pitkätossun hevonen. Sitten jo kohta ajetaankin meidän entisen kodin ohi, joka ei kyllä tielle asti näy, mutta hyvällä tuurilla voi joskus lehdettömään aikaan nähdä puiden lomasta pienen pilkahduksen talon kulmaa. Siellä se on, vaikka me emme enää ole.

Se lato

Perillä Kipi tietenkin riemastui ylenpalttisesti ja taas piti hetki odottaa kierrosten laskemista, että päästiin liikkeelle. Ei meinaan ole helppo liikkua koiran kanssa, joka repii raivolla omaa hihnaansa tai haukkuu, hyppii ja kieppuu. Parkkipaikat olivat aivan järkyttävän jäisiä, vaikka meidän nykyisillä nurkilla ne olivat jo vähän pidemmälle sulaneita. 

Kävimme ensin katsastamassa rannan. Reitti sinne oli osittain sula ja osittain jäinen. Meidän vakipöytä oli tallessa ja siellä syötiin eväät. Aivan omassa rauhassa saimme olla, ketään muita ei missään näkynyt. Linnut kyllä visersivät. Tykkään tosi paljon siitä, ettei tuonne kuulu liikenteen melu, sitä ei kaupungissa pääse täysin pakoon monessa paikassa. 

Sitten lähdettiin toiseen suuntaan kiertämään meidän vakireittiä. Heti reitin alussa meitä odotti yllätys, kun tulva oli noussut reitille asti eikä siitä päässyt menemään. Kiertotietä kyllä pääsi reitille, joten tallustimme sitten alkumatkan sulaa hiekkatietä pitkin. Itse reitti oli osittain vielä hyvin jäinen, kuten olin arvannutkin, ja paikoin sula. Nastat kenkien alla tulivat tarpeeseen. Reitin kaksi jyrkkää mäkeä vähän arveluttivat ja ne olivat paikoin hyvin jäisiä, mutta niistä selvittiin.

Ei sitten menty tästä

Vaikken yleensä erityisesti välitä kohdata muita kulkijoita meidän retkillä, niin joskus silläkin on puolensa. Nyt ilahduin, kun näin pitkästä aikaa entisen naapurin. Hän heittää joka päivä tuolla reitillä tosi pitkää lenkkiä, vaikka on jo iäkäs ja kävelytahtikin on hidastunut. Hän tuli meitä välillä vastaan jo asuessamme niillä kulmilla, kun meillä menivät lenkkiaikataulut usein yksiin, ja kiersimme reittiä päinvastaisiin suuntiin. Pitkään meni niin, että ohitimme toisemme vain muina mörökölleinä, mutta jossain vaiheessa aloimme vaihtaa muutaman sanan kohdatessamme. Kun muutin pois, niin emme nähneet pitkään aikaan. Kun sitten tauon jälkeen kohtasimme, niin vanha mies ilahtui kovasti ja totesi, että ei ole meitä näkynyt. Nykyään aina kun kohtaamme, niin jäämme juttelemaan. Kipi haistaa miehen jo kaukaa ja alkaa heti heiluttaa vimmaisesti häntää ja intoilla. Se pääsee aina tervehtimään miestä ja saa rapsutuksia, välillä se heittäytyy selälleen maahan pyytämään maharapsuja ja on ihan onnessaan tällaisesta keskeytyksestä lenkkiin.

Tällä kertaa entisen naapurin vanavedessä tuli toinenkin entinen naapuri, jonka kanssa jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Häntä en ennen ollut reitillä nähnytkään, enkä ollut usein hänen kanssaan jutellut siellä asuessakaan, vaikka hän oli lähin naapurini. Tuolla päin naapuri on vähän eri käsite kuin kerrostalossa asuessa, meiltä oli lähimpäänkin naapuriin satoja metrejä eikä naapureihin usein törmännyt. Heidän elämästään ei paljon tiennyt tai he minun.

Reitin metsäosuudella hän hupsahteli

Olipa taas virkistävä reissu, vaikka totesinkin, että takaisin ei mennä ennen kuin reitit ovat sulaneet kunnolla. Polvikin alkoi taas olla siinä kunnossa, että pystyin kävelemään reitin läpi. Rasitusta tuli kuitenkin kerralla vähän liikaakin ja seurauksena oli melko äkäinen lihassärky pohkeessa. Liikkuminen kun ei vielä ollut aivan normaalia ja lihakset kuormittuivat väärällä tavalla.

Vielä on pitkä tie edessä polven kanssa nyt, kun tapaturmasta tulee huomenna jo viisi viikkoa. Polvi on vielä vähän epävakaa ja kipuileva. Usein pystyn kävelemään melko sujuvasti, mutta ajoittain liikkuminen on hieman ontuvaa ja jäykkää vaikka miten yrittäisi kävellä normaalisti. Mitään kymmenen kilometrin lenkkiä ei tulisi mieleen yrittää, enkä pysty vielä juoksemaan tai hyppimään. Lumessa kahlaaminen on hankalaa ja penkoilla en pysty kiipeilemään. Portaita en edelleenkään pääse alas muuten kuin tasa-askelin ja niin, että kipeä jalka astuu ensin. Välillä on sinänsä ihan opettavaista tarkastella kroppaongelmia omakohtaisestikin, kun niitä on niin paljon käynyt koirien kanssa läpi. Normaaliin olisi jo kova halu päästä, mutta onhan tämäkin jo huimaa edistystä siihen nähden, että alussa kävely oli tosi vaikeaa ja hidasta.

Retken jälkeen tuntui taas kamalalta ajatella, ettemme ehkä jonain päivänä enää pääse tuonne, jos autoon tulee jotain isompaa ja päätän luopua siitä. Harmittelin kaverillekin, miten tylsää on Kipinkin kannalta, jos joskus emme enää retkille pääse. Hän totesi, ettei kannata hirveästi murehtia, ei Kipi sitä jää suremaan. Ja niinhän se on, Kipi elää hetkessä ja nauttii tosi paljon myös lenkeistä nykyisissä kotimaisemissa, joissa riittää seikkailtavaa. Retkissä vain on se juttu, että oma iloni moninkertaistuu, kun näen miten Kipi niistä nauttii ja kun saan muutenkin jakaa retket sen kanssa. Sama toimii myös toiseen suuntaan, suren sitten Kipinkin puolesta jos emme retkille pääse, vaikka se on aika turhaa. Itse tiedän kyllä pääseväni retkille myös bussilla, mutta en sitten vain juuri tuonne enkä Kipin kanssa. Ja ilman koiraa meneminen on tässä toisaalta se kamalin ajatus, silloin puuttuu niin paljon.

Saa nähdä, kumpi lopulta lähtee ensin, koira vai auto. Olen usein harmitellut sitä, miten riippuvainen koiranomistajana olen ollut autosta. Harrastusaikoina se oli välttämätön jo yksistään treeneihin ja kokeisiin pääsemisen takia, mutta sen jälkeenkin se on ollut aika ehdoton. Nyt tuntuu jotenkin luontevammalta ajatukselta, että autosta voisi vähitellen luopuakin, ainakin yrittää. Sitähän ei koskaan varmasti tiedä, tuleeko eteen syitä miksi auto yhä olisi oltava, kun joukkoliikenteessä on niin paljon puutteita ja haasteita.

Kaikenlaisia luopumisia tässä on matkan varrella vastaan tullut, ja esimerkiksi harrastusten päättymiseen liittyi niin paljon muutakin. En enää aikoihin ole kuulunut yhteenkään koiraseuraan eikä minulle ole tullut Palveluskoirat-lehtikään. Vain rotuyhdistykseen olen yhä kuulunut. Nyt olisi taas jo pitänyt maksaa jäsenmaksu, mutta en ole osannut päättää mitä teen. Ei minulla ole mitään syytä kuulua enää yhdistykseen, mutta kynnys erota on korkea, kun olen ollut jäsen siitä asti kun ensimmäinen bc taloon tuli. Ja kun muita jäsenyyksiä ei enää ole eikä muita koiralehtiä tule, niin tuntuu vaikealta luopua tästä viimeisestä. 

Ei rotuyhdistyksen jäsenyydestä mitään hyötyä kuitenkaan ole. En enää osallistu yhdistyksen tapahtumiin tai ole niistä kiinnostunut. Lehti ilmestyy neljästi vuodessa ja sen anti on aika laiha. Lukisin mieluiten monipuolisia ja asiantuntevia juttuja terveydestä, rodun ominaisuuksista ja arjesta näiden kanssa, linjoista ja luonteesta, mutta eipä ole juuri näkynyt. Ne ikuiset kisakertomukset eivät jaksa kiinnostaa, ennen saattoivat joskus vähän kiinnostaakin. Näyttelyjutut taas ovat aina olleet mielestäni aivan turhia ja herättävät lähinnä ärsytystä. Ja silti en vaan saa erottua. Jännä. Nyt itseä niskasta kiinni..? 

Ja joo, olen aina ollut näyttelykriittinen ja olisin toivonut myös näkeväni rotulehdessä juttuja siitä, millaisia liioiteltuja ja rotuun kuulumattomia piirteitä ja muita muutoksia on näyttelyjalostus omaankin rotuumme tuonut, mutta ensimmäistäkään en ole nähnyt. Ja ei, ei se käyttökoirajalostuskaan aina nappiin mene. Ja olen joskus itsekin näyttelyissä käynyt, vaikka muutamaa viimeistä koiraa en ole enää näyttelyyn vienyt sitä ensimmäistäkään kertaa. Draamalla kyllä oli näyttelytulos, mutta ennen minulle tuloa hankittu. Näyttelymaailma kaipaisi totaalista ravistelua, kuten moni muukin asia, mutta suurin osa ihmisistä sulkee mieluummin silmänsä.

****

Tämä välikausi ennen sulamista on turhauttavaa aikaa. Polut ovat vielä olleet jäisiä ja metsissä ja pelloilla on lunta, joten uudet retket saavat vielä odottaa. Meidän retkestä on jo yhdeksän päivää, mutta tänä aikana ei ole tarpeeksi edistystä tapahtunut. Nyt on niin lämmin viikonloppu, että saattaa tapahtuakin. Asfalttikadut ja hiekkatiet ovat olleet suurimmaksi osaksi sulia jo jonkin aikaa, mutta moniin meidän lempipaikkoihin ei ole ollut pääsyä. Peilijäiset polut eivät houkuta Kipinkään takia, ja jos itselle laittaa nastat alle, niin niillä ei sitten ole kiva kulkea sulia osuuksia. Toivottavasti sulamisen jälkeen ei taas tule lunta, vuodenajan huomioiden voi vielä tulla monta kertaa.

Retkillä ja metsälenkeillä tykkään kulkea meidän omassa kuplassa luonnonrauhasta nauttien ja tavallisesta arjesta irtaantuen, olen vähän kuin lomalla maailmasta silloin. Siksi en ollenkaan välitä törmätä muihin kulkijoihin, paitsi tietenkin meidän vanhaan tuttuun entisillä kulmilla. Tavalliset lenkit ovat vähän eri asia, vaikka silloinkin usein saamme kulkea pitkiä pätkiä ketään näkemättä. Joskus saattaa joku vastaantulija ottaa kontaktiakin, eikä minua haittaa vaihtaa muutama sananen. Äskettäin kohtasimme lenkillä vanhan miehen, joka tuli juttelemaan Kipin nähdessään. Hänelläkin oli vanha koira kotona. Kipi sai taas nauttia huomiosta ja rapsuista ja minä mukavasta juttuhetkestä. Lopuksi mies sanoi hartaasti, että koirat ovat kyllä ihania. Niin ovat, vastasin minä.

Ilman koiraa tällaisia kohtaamisiakaan ei enää tule. Yllättävää hyötyäkin on rupatteluhetkistä joskus ollut. En koskaan unohda sitäkään miestä, joka pysähtyi juttelemaan minulle kun olin lenkillä ensimmäisen koirani kanssa. Hetken sen touhuja katseltuaan ja juttujani kuultuaan hän sanoi, että minun kannattaisi harrastaa Netan kanssa viestiä. Laji oli minulle silloin tuntematon, mutta asia jäi itämään ja toden totta Netasta tuli viestikoira. Joskus olen saanut satunnaisilta vastaantulijoilta vinkkejä eläinlääkäreistä ja milloin mistäkin. Täällä asuessa eräs nainen kertoi innostuneena koiraohjelmasta, jota hän oli tv:stä seurannut. Se tuli kanavalta, jota en ollut katsonut, enkä olisi ohjelman nimestäkään osannut päätellä, että ohjelmaan liittyivät vahvasti myös koirat. Onneksi jaksoja pyöri uusintoina koko ajan, joten pääsin itsekin seuraamaan tätä ohjelmaa, joka oli ihan minun näköiseni.

En myöskään koskaan unohda sitä naista, joka tuli puistossa vastaan menetettyään 16-vuotiaan koiransa edellisenä päivänä ja jolle oli terapeuttista saada tervehtiä Vinskiä ja Kipiä. Koiraihmiset ovat oma heimonsa, ja uusissa yhteisöissäkin on joskus heti ilmaantunut samanhenkistä seuraa, kun on paljastunut, että minulla on koiria. Ja koirat todellakin ovat ihania, vilpittömyyden ja ilon lähettiläitä. En vain aina ole varma siitä ansaitaanko me ihmiset koirat, kun ottaa huomioon miten huonosti suurta osaa maailman koirista kohdellaan ja mitä kaikkea ihminen on pelkästään jalostuksen nimissä koirille aiheuttanut.

***

Viime kesän loppupuolella kiinnitin huomiota siihen, että Kipin juominen näytti lisääntyneen. Aina se on ollut hyvä juomaan ja on siinä suhteessa ihan erilainen kuin useimmat muut koirani, mutta nyt se joi vielä enemmän. Aloin mitata Kipin vedenkulutusta ja eläinlääkärikin totesi, että turhan paljon se juo. Syytä ei tutkimuksissa löytynyt. Oli sillä se eturauhasongelma, mutta ei kuitenkaan tulehdusta eikä myöskään lisääntynyttä virtsaamista kuin kerran uinnin jälkeen eturauhasen krampattua. Ja on sillä nesteenpoistolääkitys pienellä annoksella, mutta se ei ollut aiemmin juomista lisännyt.

Talven tulokaan ei aluksi vähentänyt juomista ollenkaan, mutta kovat pakkaset lopulta vähensivät sitä niin, että lakkasin mittaamasta vedenkulutusta. Nyt vettä on ajoittain taas mennyt vähän enemmän, mutta muutos on toistaiseksi hyvin pieni. Ehkä ryhdyn jossain vaiheessa taas mittaamaan kulutusta, vaikkei siitä kai mitään varsinaista hyötyä olekaan. Kipi nyt vaan juo sen minkä juo eikä noudata mitään normeja. Ei se taivu muotteihin monessa muussakaan asiassa. 

***

Tänään kävimme katsastamassa puiston kunnon. Kulkureitit olivat paikoin vielä sohjoisen jään vallassa, ja joenvarren metsäpolut näyttivät kaukaa katsottuna aivan umpijäisiltä. Mutta eiköhän noilla reiteillä tosi pian pääse kulkemaan täysin sulassa maassa, metsäpoluilla sitten hieman myöhemmin. Alla oleva kuva on otettu alkuillasta viiden maissa, on kyllä hienoa kun nyt on noin paljon valoa vielä siihen aikaan.