Tuli sitten vietettyä ensimmäinen joulu ja uusivuosi kaksistaan Kipin kanssa. Siitä onkin jo 34 vuotta aikaa, kun viimeksi olen viettänyt joulua vain yhden koiran kanssa, mutta silloinkin laumassa oli kaneja ja kissoja, joten näin pienellä jengillä ei silloinkaan oltu.
Jouluna oli ohjelmassa ensimmäistä kertaa ikinä hautausmaalla käynti, ja Kipi pääsi mukaan. Se osasi käyttäytyä asiaankuuluvan hillitysti, vaikka haudalla ollessa ohi kipitti toinenkin koira ja ihmisiä tietenkin kulki koko ajan jonkin verran alueella. Ihan varmuuden vuoksi myös pidin Kipin tarpeeksi etäällä kohteista, joihin se mahdollisesti olisi muuten saattanut epäkunnioittavasti nostaa koipeaan. Tyttökoirat ovat tässä suhteessa paljon huolettomampia.
Uusivuosi oli totutun tylsä, kun piti kökkiä sisällä alkuillasta aamuyöhön rakettien takia. Onneksi Kipiä ei tälläkään kertaa ilotulitus hetkauttanut, ja tulihan niitä paukkuja taas kuultua myös lenkeillä laillisen ilotulitusajan ulkopuolella useamman päivän aikana.
Viikko ennen joulua jäin ilman autoa, kun joku ääliö oli lyönyt siitä sivuikkunan rikki ja varastanut akun. Sitä ennen olin juuri teettänyt autoon kalliit katsastuskorjaukset ja joutunut viemään auton katsastukseen vielä kolmannenkin kerran, kun korjaamolla oli tehty yksi pieni ja aika merkityksetön yksityiskohta väärin ja katsastusmies katsoi hyväksi antaa siitä suoran hylyn.
Auto hinattiin korjaamolle, ja sitten sainkin elää epätietoisuudessa viikkokausia. Korjaamolta ei usein saanut ketään kiinni ja kun sai, niin mitään ei silti selvinnyt ja välillä annettiin katteettomia lupauksia aikataulusta. Joulukin tuli siihen väliin. Lopulta 3,5 viikon jälkeen sain hakea auton takaisin. Vaan kuinkas sitten kävikään. Seuraavana aamuna auto oli taas täysin mykkä. Kävi ilmi, että uusi akku oli asennettu väärinpäin ja lisäksi se oli muutenkin vääränlainen, mitkä molemmat seikat korjaamolla olisi tietenkin pitänyt heti huomata. Samoin kuin se, ettei konepelti sulkeutunut kunnolla. Siispä auto hinattiin takaisin korjaamolle ja olin yhteensä 4,5 viikkoa ilman omaa autoa. Onneksi sain laina-auton käyttööni.
Vasta kaksi vuotta sitten jäin myös äkisti ennen joulua ilman autoa viikkokausiksi, eikä silloin ollut edes laina-autoa käytössä. Lopulta autokin sitten vaihtui nykyiseen. On aina ollut vähän huono karma autojen kanssa. Nykyinen on aina ennen tuota akkuvarkautta lähtenyt kyllä luotettavasti liikkeelle, mutta viime viikolla kävi niin, ettei se jostain syystä startannut kun olin lähdössä fyssarille (ilman koiraa, ajatella!). Jouduin kutsumaan taksin, mutta sen tulo kesti paljon luvattua kauemmin ja sitten se vielä kääntyi viereiselle kiinteistölle ja sain kävellä sinne sen perään. Onneksi olin jättänyt aikatauluun paljon väljää siltä varalta, ettei esim. parkkipaikkaa löydy, joten ehdin täpärästi fyssarille. Seuraavana aamuna auto taas starttasi, mutta jätti epäluulon, että milloinkohan jotain taas tapahtuu.
Olenkin nyt miettinyt, että seuraavaksi kun jotain isompaa tulee, niin luovun autosta kokonaan. Mokomakin riesa. Saa nähdä, mihin sen rajan sitten asetan tosipaikan tullen... Ilman autoakin kyllä saa elämäänsä paljon riesaa, kun monien asioiden hoitaminen vaikeutuu ja jotkin ovet sulkeutuvat kokonaan. Vaikkemme enää asu maalla ilman julkisia, niin kuitenkin meidän asuinpaikka on vähän syrjässä, useimpiin palveluihin on matkaa ja bussilla matkustaminen on usein hidasta ja mutkikasta.
Erityisesti Kipin kanssa olisi hankalaa olla ilman autoa. Olen miettinyt esimerkiksi sitä, miten eläinlääkärireissut sitten hoituisivat. Ilman autoa emme pääsisi kaikille niistä klinikoista, joita olemme käyttäneet. Meidän vakiklinikalle taas on todella haastava ja aikaa vievä matka julkisilla. Aina voi vaihtaa klinikan sijainniltaan parempaan, mutta akuuttitilanteessa pitää mennä sinne minne ajan saa. Eikä se välttämättä ole bussimatkan päässä.
Osteopaatille pääsee vain omalla autolla. Kraniohoitajat ovat seitsemän kilometrin päässä samassa kaupungissa, mutta sinne pitää mennä joko kahdella bussilla ja kävellä kilometri tai yhdellä bussilla ja kävellä kaksi kilometriä. Tuollainen kävelymatka ei ole vaihtoehto etenkään hoidon jälkeen, kun koiran pitää olla levossa. Sieltä kyllä joku tekee kotikäyntejäkin, joten se jäisi sitten meidän vaihtoehdoksi. Osteopaatista vain olisi hyvin ikävää luopua, hän on meille vielä tärkeämpi, ja osteopatia on hoitomuotona vähän syväluotaavampi.
Sitten on se, ettemme pääsisi retkille tai metsälenkeille ilman autoa. Täällä ei kävelymatkan päässä ole metsää, jossa saisi kokonaisen lenkin tehtyä, on vain pikkumetsiä jotka on hetkessä kävelty läpi. Kivoja lenkkejä luonnon keskellä saa kyllä muuten tehtyä, mutta oma pääni hajoaa, jos en välillä pääse myös retkelle tai kunnolliselle metsälenkille. Yhtä lailla ne ovat Kipille tosi tärkeitä. Meidän tärkeimpiin metsälenkki- ja retkikohteisiin ei täältä julkisilla pääse. Emme pääsisi meidän entisen asuinpaikan reiteille ja järvillekään, mikä olisi kaikkein kamalinta. Kahdelle ihan kivalle ulkoilualueelle pääsee kahdella bussilla, mutta ne ovat ruuhkaisempia kuin muut paikat enkä siksi niin välitä niistä. Aika työläs reissu sellainen myös olisi vanhalle koiralle.
En tiedä, onko bussissa matkustaminen muutenkaan hyvä idea vanhan ja selkävaivaisen koiran kanssa. Bussikyyti on melkoisen kiikkerää, eikä Kipi ole tottunut busseihin. Bussit lähtevät yleensä liikkeelle ennen kuin matkustaja on päässyt paikalleen, ja siinä on itselläkin taiteilemista tasapainon kanssa. Joskus saa istuessakin pitää penkistä kiinni.
Viimeksi kun auton hakureissulla matkasin bussilla, niin kyytiin nousi mies suksien kanssa. Bussi lähti heti liikkeelle ja mies horjahteli ja melkein kaatuikin, suksista hän ei saanut pidettyä kiinni ja ne lipesivät viereiselle penkille yhden matkustajan syliin. Että pistää se miettimään. Koiristani Netta kyllä pentuna ja joskus aikuisenakin matkusti julkisilla, samoin Jessi satunnaisesti, eikä niiden kanssa ollut ongelmia. Kyllähän nyt koirat muutenkin bussilla matkustavat. Meillä sentään on nykyään edes jonkinlaiset bussiyhteydet, toisin kuin maalla asuessa. Tykkäisin kyllä toisaalta asua hyvinkin syrjässä, mutta en halua enää olla täydellisen riippuvainen autosta - vaikka tuntuu, että nytkin olen, ja Kipin kanssa etenkin.
Olen myös haaveillut polkupyörästä ja koiraperäkärrystä, jolla voisimme auton sijasta tehdä reissuja lähialueilla. Se vaan ei tunnu järkevältä sijoitukselta, kun en tiedä miten kauan minulla enää on koira, enkä tiedä missä kärryä edes säilyttäisi. Toivottavasti auto vielä pysyisi ilman valtavan suuria remontteja kulkukelpoisena sen aikaa, kun Kipi on olemassa, mutta jos ei, niin on jotenkin pärjättävä ilman. Ja varmaan pärjäämmekin, vaikka joistain asioista joutuu luopumaan. Pitää sitten vain tehdä asiat eri tavalla.
Marras- ja joulukuussa oli vielä niin lumetonta ja lauhaa, että pääsimme usein retkille ja metsälenkeille. Tammikuussa tuli pakkaset ja lunta, mutta pääsimme yhä metsälenkeille. Kerran kävimme eväsretkelläkin, kun kova pakkanen hetkeksi vähän lauhtui. Tämä talvi on ollut yllättävän kylmä.
Ja kyllä tätä ennenkin on välillä ollut liukkautta, kun lumiset tiet ja polut kuluivat pinnasta sileiksi. Minulle kävikin vajaat kolme viikkoa sitten niin, että liukastuin ja kaaduin juuri tällaisella vähän liukaspintaisella polulla alamäessä ollessani Kipin kanssa lenkillä. En ehtinyt tajuta mitään, ennen kuin löysin itseni maasta, polvi vääntyi ja siitä kuului napsahdus. Kipukin tuli, ja varovasti kokeilin, että pääsenkö vielä ylös. Pääsin sentään, ja klenkkasin siitä sitten hitaasti kotiin, jonne oli onneksi vain lyhyt matka. Kipi vähän ihmetteli.
Polvesta oli revennyt nivelside. Vaikka pystyin jotenkin varaamaan jalalle, niin kävely oli silti hankalaa ja polvi vaikutti moneen asiaan arjessa. Sain ihmetellä, että miten saan puettua itselleni housut, sukat ja kengät. Entä miten puen tossut Kipille jos ja kun pakkanen taas kiristyy? (Tuolilla istuen ja siitä kumartumalla se sitten sujui.) Jos lattialta piti nostaa jotain, niin se piti tehdä epäergonomisesti selällä, kun toista jalkaa ei voinut koukistaa. Nukkuessa en pystynyt kääntymään kyljelle ollenkaan, kun polvi ei kestänyt vähäistäkään kiertoliikettä. Kun ensimmäisen kerran lähdin autolla liikenteeseen tapaturman jälkeen, niin tajusin, ettei sekään niin yksinkertaista ollut. En meinannut saada kipeää jalkaa edes autoon sisälle, ja seuraavaksi ihmettelin miten kytkimen käyttö onnistuu.
Lenkit Kipin kanssa tietenkin vaikeutuivat myös. Oma liikkuminen oli hidasta ja hankalaa, ja se oli meille molemmille tosi turhauttavaa. Ei ole koiran hommaa kulkea hiiren askelilla. Kipi kyllä jotenkin sopeutui tilanteeseen, mutta pelkäsin polven takia hetkiä, kun se saattoi äkkiä rynnätä jonkin hajun perään tai yriti hetkittäin päästä vähän nopeammin eteenpäin. Aloinkin sitten valita lenkkireitit sen mukaan, että pystyin pitämään Kipiä irti mahdollisimman paljon, ja pidin sitä irti myös paikoissa, joissa en muuten välttämättä pitäisi. Alamäissä todellakin aina päästin sen irti. Pitkiä lenkkejä ei tietenkään tehty.
Koska huushollista löytyi myös vain pari kertaa käytetty flexi, niin päätin kokeilla sitä, silloinhan Kipi saisi enemmän liikkumasädettä myös kytkettynä. Koin sen silti jotenkin kömpelönä ja hallitsemattomana enkä kokeillut toiste. Jos minulla vielä olisi potkukelkka, niin sen avulla lenkit olisivat luonnistuneet mukavasti, sen kun olisi vain potkinut terveellä jalalla menemään.
Sain ohjeeksi jumpata ja käyttää polvea vaikka väkisin kipuakin vastaan, tarvittaessa särkylääkkeen voimalla - neuvo, jota koiran kohdalla ei ihan sellaisena annettaisi. Muuten vaarana oli se, että jalan varominen ja väärällä tavalla liikkuminen jäisivät pysyvämmäksi ilmiöksi eikä jalka pääsisi kuntoutumaan kunnolla. Vamman arpeutuminen kun mutkistaa asioita vielä enemmän, ellei jalkaa käytä ja kuntouta.
Koirien kanssa nuo kuntoutushommat ovatkin vielä haastavampia, kun niitä ei voi neuvoa, miten niiden pitäisi kroppaansa käyttää, eivätkä ne osaa kertoa tuntemuksistaan. Itsestä huomasin sen, ettei särkylääke juurikaan auttanut polvikipuun ja että polvi tuntui välillä paremmalta ja välillä huonommalta. Koirien kanssa saa paljon arvailla tai yrittää jotenkin päätellä näitä juttuja. Liike on lääke vähän kaikkeen, mutta koirat silti laitetaan usein lepoon tilanteissa, joissa ihminen patistettaisiin jo liikkeelle, kun niiden ei voi luottaa noudattavan riittävää varovaisuutta.
Nyt polvi on jo parempi ja pystyn kävelemään huomattavasti paremmin ja nopeammin, vaikken aivan normaalisti vielä. Saan polven jo koukkuunkin, mutta vielä se kipeytyy ja jäykistyy herkästi. Hirveän iso vaikutus on yhdellä polvella moneen asiaan. Mutta jos toisen meistä piti liukastua ja loukata polvensa, niin on miljoona kertaa parempi, että se olin minä eikä Kipi.
Ja onni onnettomuudessa, ettei käynyt pahemmin ja pystyin yhä huolehtimaan arjesta ja Kipistä. Kipsi jalassa olisin joutunut etsimään Kipille hoitopaikan. Olisikohan kukaan sitä huolinut tai pystynyt sovittamaan sen osaksi omaa arkeaan. Kipin lääkitys- ja ruokintarytmi on aika sitova. Lääkkeet ja ruoka-ajat pitää sovittaa keskenään oikein, makupalojakaan ei voi väärään aikaan antaa. Nesteenpoistolääkkeen jälkeen on oltava lähitunteina pääsy kunnolla ulos.
Draaman kohdalla aina mietin, että sitä ei kukaan taatusti edes suostuisi ottamaan hoitoon työlään ja tarkkuutta vaativan hoidon takia, mutta en olisi antanutkaan kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa samasta syystä, enkä etenkään ilmiselvien riskien ja ylimääräisen stressin takia. Kipin kanssa ei nyt sentään ole ihan sama tilanne, mutta kuitenkin omalla tavalla haastava.
Vähän loukkaantumiseni jälkeen kertoi naapuri nähneensä meidän rapussa hissikorjaajan ja pelänneensä, ettei hissi ole käytössä. Pelottava tieto hetkellä, jona en itse olisi pystynyt rappusissa kulkemaan saati Kipiä niissä kantamaan, mutta onneksi hissi pysyi käyttökuntoisena, mitä lie korjaaja siellä tehnyt. Nyt pystyn jo varovasti kulkemaan portaissa, mutta alaspäin meneminen sujuu vain tasa-askelin kaiteesta kiinni pitäen. Kipiä en vieläkään pystyisi portaissa kantamaan tai avustamaan.
Kipin kanssa kyllä taannoin harjoiteltiin portaissa kulkemista siltä varalta, ettei hissi joskus ole käytössä. Vähän yllätyinkin siitä, että se kulki portaat molempiin suuntiin, mutta portaiden loppupäässä sen kärsivällisyys hiipui. Alas mennessä se alkoi loppupäässä kiirehtiä vaarallisesti ja jouduin ottamaan tukevan otteen valjaista, ettei se loukkaisi itseään. Ylös mennessä siltä taas loppupäässä alkoi usko loppua ja nappasin sen viimeisten askelten ajaksi syliin. Mieluummin nappaan Kipin kainaloon, jos on tarve mennä portaita, koska ei portaiden meneminen välttämättä hyväksi sille ole. Toivottavasti tarvetta ei tule silloin, kun itse olen liikuntarajoitteinen.
Tuli heti mieleen reilun vuoden takainen hissidraama, jonka jälkeen ryhdyin vimmaisesti etsimään meille asuntoa maan tasalta. Täällä me silti vielä olemme, vaikka olisi ollut tilaisuuksia muuttaa sinne maan tasallekin. Huomasin vain sen prosessin aikana, että meillä on täällä moni sellainen asia hyvin, jota en halua vaihtaa pois. Prosessi oli kyllä hyödyllinen, koska se kirkasti sitä, mikä on tärkeää. Vaikka maan tasalla asuminenkin olisi, niin on muitakin tärkeitä asioita joita ei voi sivuuttaa. Maan tasalle pääseminen ei ole enää tuntunut niin vältämättömältä senkään takia, että Kipin kyllä saan tarvittaessa (terveenä ollessani) vietyä portaatkin, Vinskiä en olisi saanut.
Asuntoja en ole enää pitkään aikaan katsellut ja olen vähän hukassa sen suhteen, mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Koirallinen aika kuitenkin käy vähiin, enkä tiedä mitä jatkossa haluan ja kuka sitten edes olen. Toki koirattomana monet entiset asiat ovat yhä tärkeitä, eikä minua saisi koskaan esimerkiksi muuttamaan mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon. Moni asia on silti vähintäänkin epäselvä. Ehkä haluan jäädä tähän tai ehkä haluankin muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas, ties vaikka ulkomaille asti. Ei voi tietää.
Jokainen edesmennyt koira on vienyt minusta ison palan mennessään, mutta viimeisen lähtö on siinä mielessä tietenkin järisyttävin, että sitten lakkaan olemasta koiranomistaja ja arki menee totaalisen uusiksi. Tyhjyys tulee olemaan järkyttävä, mutta kaikkea ei voi mitenkään kuvitella etukäteen. Ehkä sitten vain on pakko löytää jokin tapa olla vielä tekemisissä koirien kanssa, vaikka mikään ei koskaan korvaa omaa koiraa ja jatkuvaa arjen kumppanuutta sen kanssa.
SmartDOG-testin jälkeen olen miettinyt eri testien eroja ja Kipin ominaisuuksia. Minusta luonnetesti on vähän sellainen yleisluonteinen suurten linjojen testi, joka ei itselleni tarjoa mitään uusia eväitä arkeen tai kouluttamiseen. Mitä olen kahden oman ja muutaman tutun koiran testejä nähnyt, niin niissä ei ole juurikaan yllätyksiä tullut, olen osannut arvioida koirien ominaisuudet hyvin jo ennalta. Tuomareiden käytännöissä, osaamisessa ja tulkinnoissa sen sijaan on yllätyksiä ja kummallisuuksia ollut, mikä on itseltäni vienyt luottoa luonnetesteihin ja niiden vertailukepoisuuteen koirien kesken.
Sen sijaan SmartDOG-testissä saa yksityiskohtaisempaa tietoa koulutettavuuteen vaikuttavista ominaisuuksista ja ymmärrystä siihen, miten tätä yksilöä kannattaa viedä eteenpäin. Vaikka nekin asiat on ehkä pitkälti tiennyt jo ennalta, niin uuttakin näkökulmaa yleensä tulee, en itsekään osannut kaikkea ennakoida oman vanhan koirani kanssa. Erityisesti pennun tai nuoren koiran haluaisin viedä testiin, jos minulla sellainen olisi. Parhaiten koiran oppii tuntemaan touhuamalla sen kanssa paljon, eikä mikään testi kerro kaikkea tai ole absoluuttinen totuus joka tilanteeseen.
Kipin kohdalla en olisi yllättynyt, jos se olisi SmartDOG-testissä osoittanut enemmän itsenäistä ongelmanratkaisukäytöstä, mutta ohjaajalta neuvon kysyminen kuvastaa sitä myös hyvin. Testitilanteen tyyppinen hauska tekeminen, missä palkkaa tulee tiheästi, on sille hyvin motivoivaa ja silloin se helposti on yhteistyöhaluisimmillaan. Joissain muissa tilanteissa se on itsenäisempi ja omapäisempi. Olen kuitenkin aina peilannut sen itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta nimenomaan muihin bordercollieihin, ei se missään nimessä ole koskaan ollut sillä tavalla itsenäinen kuin jonkun itsenäisen rodun edustaja on. Se vain on rotuisekseen vähän jännä tapaus, oman tiensä kulkija, ei mikään nöyrä koira, välillä hyvinkin rodunomaisesti yhteistyöhaluinen ja innokas, mutta toisinaan se on ollut EVVK-asenteella, jos kyseinen treeni ei ole sen mielestä ollut inspiroiva. Mielenkiintoinen koira, kuten testaajakin siitä sanoi.
Luin juuri kuvauksen SmartDOG-testissä käyneestä koirasta, joka hätkähdyttävästi muistutti Vinskiä. Kyseessä oli koira, jolla oli osaamista, mutta joka tunnollisen luonteen takia lakkasi virheen tehtyään yrittämästä, vaikkei sitä tietenkään millään lailla rangaistu, se vain ei saanut namia virheen jälkeen. (No joo, voihan senkin laskea negatiiviseksi rankaisuksi). Se väisti passiivisuuteen, kuten Vinskikin joskus teki. Tällaista koiraa pitäisi testaajan mukaan palkita myös virheistä. Esimerkiksi tunnarissa muistan Vinskin kanssa näin tehneenikin, ja se myös tepsi. Aivan liian harvoin sitä silti tuli tehtyä. Jälkiviisaana osaisin kouluttaa kaikki koirani paremmin, jos saisin aloittaa alusta sillä tiedolla, mikä minulla nyt on. Mutta se ei ole mahdollista, ja uuden koiran kanssa tekee kuitenkin aina uusia virheitä.
Kipi ei ole saanut paljon päättää meidän lenkkireittejä sen jälkeen, kun loukkasin polveni. Tällä hetkellä joudun myös keliolosuhteiden takia päättämään reitit aika pitkälti, mutta Kipi saa taas päättää enemmän heti kun se on mahdollista. On ollut antoisaa antaa sen itse tehdä valintoja. Usein Kipi on viipottanut päättäväisesti minne haluaa koko lenkinkin, mutta joskus se on saattanut jossain risteyksessä nopeasti varmistaa minulta, että mennäänhän nyt tästä. Joskus se taas on pysähtynyt risteykseen kysymään minulta, minne tästä mentäisiin ja on jäänyt odottamaan päätöstäni. Ja joskus se on varmistellut, että onko ok lähteä vielä ylimääräiselle pikku lenkille vaikka ollaan jo lähestymässä kotia. Se on jotenkin hirveän liikuttavaa, enkä osannut ennalta odottaa, että päätäntävallan sille antamalla se alkaisi keskustella kanssani enemmän.
Joskus Kipi on johdattanut minut kotipihasta suoraan autolle ja katsonut minua odottavasti. Että kai me voidaan tällä kertaa lähteä kunnolla metsään? Sekin on ollut kiva nähdä, ettei se kuitenkaan tee tätä kovin usein, eli se nauttii tosi paljon myös lenkeistä kotimaisemissa. Olen oppinut sen lempipaikat ja reitit. Aika huikeaa.
Draamahan sai viimeisinä aikoina päättää lenkit koko lauman puolesta. En koskaan unohda, miten suuresti se nautti esimerkiksi puistosta ja joesta, miten se halusi yhä pysähtyä leikkimään pikkumetsässä ja miten iloisella mielellä se oli viimeisellä lenkillä ja millaisia ihan erityisiä ratkaisuja se silloin teki.
Pakkasten alettua Kipi alkoi hössöttää taas enemmän hajujen perässä ja tutkia niitä hartaammin, kylmä jotenkin säilöö hajut. Nyt vähän hirvittää, että miten hormonihuuruinen kevät Kipille on tulossa. Se sekoittaa päänsä viimeistään sitten, kun naapurirapun mäykyille taas tulee juoksut. Syksyllä kävi juuri niin ja sitten tulivat myös eturauhasongelmat. Ypozanea ei silti lopulta tarvinnut antaa, mutta keväällä se saattaa olla edessä, ja siinä on sitten omat riskinsä muun terveyden kanssa.
Vinski täyttäisi tänään 16 vuotta, jos vielä olisi täällä. Draama olisi täyttänyt joulukuussa 13, joten jos asiat olisivat menneet toisin, niin se hyvinkin olisi vielä täällä ja voisi olla vielä ainakin pari vuotta, jos eläisi yhtä kauan kuin Vinski, tai vielä paljon kauemmin, jos olisi emäänsä tullut. Mutta kaikilla on oma aikansa ja heidän elämänsä oli täysi juuri noin.
 |
| He kaksi 💕 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti