perjantai 7. heinäkuuta 2023

Kesäkuulumisia

Ollaan retkeilty ja lenkkeilty paljon. Kerran kävin lenkillä ilman koiria, kun halusin tutkia kolmen kilometrin päässä olevaa potentiaalista lenkkipaikkaa. Koirat jäivät sillä kertaa kotiin, koska olivat juuri olleet lenkillä ja ilma oli lämmin. Mittasin reittiä Sports Trackerin avulla, ja vähän hymyilytti muistella alkuaikoja, kun kyseisen sovelluksen vuosia sitten asensin. Siihen aikaan mittasin suuren osan lenkeistä ihan mielenkiinnosta ja nähdäkseni minkä pituisia eri lenkkivariaatiot olivat. Sovellus sitten antoi lenkin jälkeen palautetta siitä, oliko aika hidas vai nopea verrattuna muihin lenkkeihin samalla reitillä. Joskus minua rupesikin harmittamaan koirien ikuinen hidastelu hajujen kohdalla ja hoputin niitä jatkamaan matkaa, ettei tulisi kovin hidas aika, josta Sports Tracker sitten ikävästi huomauttaisi.😅 Sitten relasin taas ja tuumin, että ei nyt sentään koiralenkeistä pidä tehdä suorittamista. 

Oli outoa, tyhjää ja tylsää olla lenkillä ilman koiria. Osa lenkkien ja retkien viehätystä on juuri siinä, kun saa jakaa sen kokemuksen koirien kanssa, nähdä niiden vilpittömän ilon ja katsoa asioita myös niiden näkökulmasta. Kaikilla koirilla ei tosin ole samat mielenkiinnon kohteet. Nyt kesällä kun puiston suihkulähde taas on toiminnassa ja menemme siitä usein ohi, niin olen oikein odottanut, että pojat edes joskus pysähtyisivät siihen hetkeksi vähän fiilistelemään. Mutta ei niitä kiinnosta yhtään. Jos itse pysähdyn siinä, niin yksin saan lähdettä katsella. Draaman kanssa siitä ei koskaan voinut mennä ohi pysähtymättä. Se haltioitui aina veden katselemisesta. Siihen olen jo tottunutkin, ettei jokikaan vedä poikia puoleensa kuten se Draamaa veti.




Paikallinen luontopolku on paikoin viidakko


Koirien kanssa usein huomaa lenkillä asioita, joita ei muuten huomaisi, ja joutuu tilanteisiin, joihin ei muuten joutuisi. Draaman ansiosta vielä viime kesänä aina pysähdyimme joen varrelle paikkaan, jossa oli mielenkiintoista seurata luonnon tapahtumia. Joessa näkyi yhdessä vaiheessa kesää paljon simpukoita. Kerran oli joku valopää kantanut simpukoita kuivalle maalle metrien päähän joesta, ja kantaessani niitä takaisin jokeen pääsin näkemään vilauksen yhden kuoren sisällä olevasta, hyvinkin vielä elossa olevasta olennosta. 

Kolme kertaa olemme viime aikoina päässeet hämärän aikaan lenkkeillessämme näkemään ketun. Ensimmäisellä kerralla jouduimme vaihtamaan lenkkisuuntaa, kun kettu vain pysyi paikoillaan hiekkatiellä, katseli meitä ja alkoi sitten jopa tulla kohti. Ehkä sillä oli saalis siellä.

Tällä viikolla meillä sitten oli läheltä piti -tapaus kyykäärmeen kanssa. Se kuului muutenkin sarjaan jännät sattumukset. Olimme juuri tulossa metsästä takaisin hiekkatielle ja mietin mielessäni, että saimmepa taas lenkin tehtyä ilman kyyhavaintoja, vaikka niitä oletettavasti siinä metsässä vilisee. Ja juuri sillä samaisella hetkellä näin kyyn siinä nenäni edessä. Käännyin heti ympäri ja hihkaisin kytkettyinä olevat koirat seuraamaan vähän himputin äkkiä itseäni. Vinski oli vain muutaman sentin päässä kyystä ja tallasi sitä vähän kääntyessään. Huh, onneksi kyy ei siitä hirveästi hermostunut eikä tarvinnut lähteä suoraan lenkiltä eläinlääkäripäivystykseen. 

Somessa ihmiset joskus viisastelevat, että pitäkää ne koirat kiinni, niin käärmeistäkään ei ole vaaraa, mutta ei se hihna oikeasti mitään estä. Käärmeet pääsevät usein yllättämään, ja tuokin yksilö olisi helposti ehtinyt purra Vinskiä niin halutessaan. Ovat ihmiset itsekin saaneet puremia niin, etteivät ole nähneet käärmeestä vilaustakaan sitä ennen, jotkut eivät edes pureman aikana tai sen jälkeen. 

Minulle on kaikenlaisia sattumuksia ennenkin käärmeiden kanssa käynyt. Kuten vaikka maalla asuessa se kerta, kun kotipihaan ajaessani mieleen juolahti, että olisipa hassua, jos pihalla nyt olisi kyy. En tiedä miksi, kun en ennen sellaisia ollut pihaan tullessa miettinyt eikä ihan pihalla asti ollut kyytä koskaan ollut. Mutta pihalla todellakin oli kyy juuri silloin, lähellä ulko-ovea loikoilemassa. Siinä sitten miettimään, että miten saan koirat turvallisesti sisälle ja mistä ihmeestä tuo etiäinen tuli.



Uintikausi korkattiin toukokuussa. Se olikin taas oma operaationsa saada Vinski uintikuntoiseksi. Saksin siltä turkin ohuemmaksi niistä kohdista, jotka kuivuvat hitaimmin ja alkavat herkimmin kutista uinnin jälkeen. Kerran olen sen jälkeen jo uusinutkin leikkelyn. Ei ole Vinski kovin kaunis nyt.😁 Olen myös harjannut siltä pohjavillaa irti miljoonasti.  

Jokaisena kesänä kastraation jälkeen on tämän asian kanssa saanut taistella. Olen leikellyt turkkia, pessyt ja föönännyt, pitänyt Vinskillä uintitaukoja kun kutinaa on tullut. Nyt olisin ollut kypsä viemään sen suoraan ammattilaiselle turkin alasajoa varten, mutta ei se niin helppoa ollutkaan. Kaikissa katsomissani paikoissa olisivat ajat menneet ihan hirmu pitkälle, mihin en ollut osannut varautua. Lisäksi olisi pitänyt myös selvittää, minne kannattaa viedä. Kaikki trimmaajat ovat minulle aivan tuntemattomia, enkä halua päätyä esimerkiksi paikkaan, jossa käytetään pakkoa.

Ensimmäisestä uinnista Vinskille ei juurikaan tullut kutinaa, mutta toisesta jonkin verran tuli. Ei tainnut tästäkään kesästä kovin aktiivista uintikesää tulla. Joinain kesinä ollaan saatu tämä ongelma tosi hyvin haltuun, mutta osa kesistä on ollut vaikeampia ja uimisesta on joutunut pitämään taukoja, mutta sitten on taas voinut tulla pidempi hyvä jaksokin. Vähän hämäräperäistä hommaa. On kurjaa pitää uintitaukoa helteillä, ja on kurjaa ylipäätään rajoittaa Vinskin uimista, kun uiminen on sen lempipuuhaa ja selällekin hyvää liikuntaa. Ja kun ei edes tiedä, onko tämä viimeinen kesä, kun se on fyysisesti uintikuntoinen tai edes elossa elää, niin harmittaa kyllä senkin takia.





En ole koskaan ennen asunut hissitalossa, joten en ollut tullut ajatelleeksi kaikkea mitä hissillä kulkemiseen koirien kanssa liittyy. Joskus saattaa hissistä poistuessa olla siinä ihan hissinoven edessä ihmisiä odottamassa. Harvoin tosin, ei keskimäärin varmaan edes kerran kuussa, mutta ne ihmiset kyllä yleensä hätkähtävät, kun ovi aukeaa ja ulos vyöryy odottamatta 40 kg iloisia bordercollieita. Alkuhämmästyksen jälkeen moni jää juttelemaan ja moikkaamaan koiria. Koirat itse ovat heti tilanteen tasalla ja viestivät, että moi ja hei vaan, miten mahtavaa, ihanaa ja suorastaan superia kun tavattiin, rapsuta ihmeessä, me voidaan pussata tai tulla vaikka syliin!

Viimeksi kun meillä taas oli vastaava kohtaaminen, niin tuli kyllä mieleen, että se olisi ollut varsinainen kauhun paikka terävän koiran kanssa, joka on varautunut vieraita ihmisiä ja yllätyksiä kohtaan. Että kun hissin ovi aukeaa ja näkyviin ilmaantuu äkkiarvaamatta tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat melkein iholle tunkemassa, siinä olisi ollut vitsit vähissä. Minulla on ollut pari sellaista koiraa, jotka todennäköisesti olisivat tällaisesta hermostuneet, mutta ne eivät onneksi hisseistä mitään tienneet. 

Draama suhtautui ihan lungisti näihin hissikohtaamisiin. Jos siinä nenän edessä olisikin ollut koira vastassa, niin siitä se olisi hermostunut, mutta siitä hermostuisi myös Kipi, etenkin kun tässä rapussa asuu lähinnä vain uroksia. Onneksi täällä koiranomistajat antavat hyvin tilaa toisilleen.

Ei uskoisi, että pojilla oli alussa niin vaikeaa rappukäytävän kanssa. Enää se ei ole niiden mielestä yhtään liukas tai epäilyttävä, vaan ne usein tanssahtelevat takaperin matkan käytävää pitkin hissiin. Höpsöt, ne kyllä jaksavat riemastua joka kerta ulos pääsemisestä yhtä paljon.


Tauon paikka


Nyt jo ihmettelen, miten tuli mieleen edes leikitellä ajatuksella, että Kipi voisi käydä parissa rallykokeessa. Mihin me paria koetta tarvitsisimme? No emme yhtään mihinkään. Tavallaan olisi toki kiva, että Kipikin saisi aikaiseksi edes yhden koetuloksen, mutta toisaalta se ei ole kovinkaan tärkeää.

Ajatuksella mennä vielä kerran tai pari pk-kokeeseen en ole edes leikitellyt, vaikka uusi B-luokka ilman esteitä ensi vuonna starttaakin. Pojat kuitenkin ovat jo turhan vanhoja, vaikka Kipi tällä hetkellä vielä hyvässä kunnossa ja Vinskiä nuorempi onkin. En silti tiedä, miten se nytkään selviäisi niin pitkästä koesuorituksesta, vaikka fyysisesti se siihen kyllä pystyisi, ja ensi vuoteen on vielä aikaa. Enkä muutenkaan innostu koko ajatuksesta.

Olen tehnyt luopumistyön pk-maailman suhteen jo moneenkin kertaan, eikä olisi mitään järkeä mennä sinne takaisin vain piipahtamaan. En tiedä osaisinko edes. Asia olisi eri, jos minulla olisi nuori koira kasvamassa ja jatkuvuutta voisi olla. Siltikin olisi outoa palata takaisin, enkä osaa kuvitella millaista se olisi. Ehkä pääsisin pian taas vauhtiin ja solahtaisin takaisin siihen maailmaan kuin olisin kotiin palannut, ehkä en. Ehkä minulla toisaalta olisi koira, jolla ei edes olisi pk-oikeuksia. Jälkeä varmaan silti jonkin verran touhuaisin minkä tahansa koiran kanssa ihan kotitarpeiksi, koska olen nähnyt miten mielekästä se koirille on ja tykkään siitä itsekin. 

Mieluummin me poikienkin kanssa nyt vaan välillä höntsäilemme jotain ja kaikki vähäkin tavoitteellisuus saa pysyä siellä unholassa, jossa se on viime vuodet muutenkin ollut. Jäljestämässä olimmekin taas jokin aika sitten, ja pojat olivat ihan täpinöissään. Minun piti estellä kumpaakin innosta puhkuvaa jäljestäjää ajamasta samalla myös kaverin jälkeä, kun ne saivat oman jälkensä päätteeksi hajun myös siitä, että vieressä oli toinenkin jälki. Kyllä tämä niin poikien oma laji on, siinä kuin emännänkin.

Olen miettinyt, miten voisin pitää yllä yhteyttä koiriin sitten kun poikia ei enää ole. Ehkä voisin toimia tilapäiskotina kodittomille koirille ja miksei kissoillekin. Siinä vaan on se ongelma ja iso vaara, että saattaisin haluta pitää ne itselläni.😁 Siksi en oikein uskalla ajatella opaskoirapennun ottamistakaan, niin hienoa kuin se muuten olisikin, mutta kun siitä pitää sitten luopua, ja se olisi varmaan tosi kova paikka. 

Siskolle tuli keväällä Jalo, vuoden ikäinen koditon koira järjestön kautta, oikein mainio tapaus. Ja järjestön tuki on kuulemma koko ajan saatavilla. Jäin ihan miettimään, että tällainen tuki taitaa olla paljon varmempaa kuin kasvattajilta saatu. Ei varmaankaan satavarmasti aina, ihmisiä ne siellä järjestöissäkin vain ovat, ja jotkut kasvattajat taas ovat aidosti vilpittömiä ja avuliaita. Kasvattajille se kuitenkin on paljon henkilökohtaisempi ja tunnepitoisempi asia, jos kasvatilla on terveys- tai käytösongelmia, eivätkä kaikki osaa suhtautua sellaiseen objektiivisesti, rehellisesti ja vastuullisesti, ja on niitäkin, joita ei vähääkään kiinnosta. Vuosikymmenten mittaan olen kaikennäköistä hurjaakin ihan sivustakatsojanakin nähnyt, että huh vaan.


Jalo, entinen koditon


Minullekin some toisinaan jostain syystä esittelee toinen toistaan sympaattisemman näköisiä kodittomia koiria, vaikken koskaan oma-aloitteisesi edes vieraile missään kodinvaihtajien tai rescuekoirien sivuilla, ja turhauttaa, kun ei voi edes yhdelle tarjota kotia. Bordercollieiden tarjontaa joskus uteliaana seuraan ihan itse, ja pari kertaa olen melkein harmitellut, kun en voi johonkin tilaisuuteen tarttua. Tuttu rotu on aina tuttu rotu, vaikka yhtä hyvin voisin ottaa roduttoman tai ns. vääränrotuisen. Ei minulla mitään varsinaista pentu- tai koirakuumetta silti ole, olen sisäistänyt realiteetit hyvin. Ainakin toistaiseksi...

Uskomatonta mutta totta, että Draaman poismenosta on kuukauden päästä kulunut jo vuosi. Vuoden rajapyykkiä pidetään usein tärkeänä merkkipaaluna surutyössä, mutta surun tai kaipaamisen päätepiste se ei todellakaan ole. 

Vuosia sitten luin eräästä blogista, miten alle vuoden ikäisen koiransa menettänyt sanoi, että tekisi kaiken uudestaan ja ottaisi juuri tämän koiran. Mietin silloin, että minulla kyllä olisi iso kynnys ottaa tietoisesti koira, joka elää vain hetken ja josta on paljon huolta, vaikka se olisi miten kiva. Draaman kuoltua oivalsin paljon selkeämmin, miten joku voi todella olla tuota mieltä. Minulla oli niin vahva tunne siitä, että meidän kuului olla yhdessä se aika, jonka saimme. En osannut kuvitellakaan, etteikö Draama olisi kuulunut elämääni. Tietenkin olisin yli kaiken halunnut, että Draama olisi saanut olla terve ja elää pidempään, mutta sitä ei meille suotu.

Siitä olin joskus Draaman eläessä huolissani, että entä jos jaksamiseni jonain päivänä loppuu kokonaan. Suolistosairaus erilaisine käänteineen ja yllätyksineen on pahimmillaan kovin, kovin raskas kumppani. Saman kokeneet tietävät mistä puhun. Sitäkin pelkäsin, että entä jos jonain päivänä en enää pysty millään taikatempuilla rahoittamaan Draaman todella tähtitieteellisiä ja alati jatkuvia kuluja.

Kun Draama kuoli, niin saatoin todeta, että selvisin sittenkin siitä kaikesta. Ihan loppuun asti. Ei ollut enää epätietoisuutta. Draaman tarina tuli valmiiksi ja näin kirkkaasti senkin, että hyvää oli myös ollut paljon ja että se lopulta oli tärkeintä. Tiedostin, miten paljon olin Draamalta oppinut ja miten merkityksellistä meidän yhteinen aika oli ollut. Tunsin kiitollisuutta siitä, että olin saanut tuntea Draaman. 

Draama 💖 2 vuotta sitten