sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Takapakkia ihan vaan vaihteeksi

Jos nyt yksi hyväkin uutinen alkuun. Draama täytti seitsemän vuotta, ja tämä merkkipaalu merkitsee samalla sitä, että se on nyt puolet elämästään asunut luonani. Synttärin kunniaksi Draama sai treenata vähän tokoa kentällä, kun vointikin oli mainio. Draama on koira, jossa on sitä jotain. En arvannut miten ihanan koiran sain kolme ja puoli vuotta sitten, mutta en arvannut sitäkään, miten syvällä joutuisin rämpimään sen terveysongelmien takia.



Draaman vointi on viime aikoina aaltoillut, mikä onkin taudinkuvalle tyypillistä. Paljon on ollut hyviä päiviä ilman oireita tai pienin nopeasti ohimenevin oirein, mutta nyt ollaan eletty muutama päivä huonompaa aikaa, ja marraskuussakin oli pari notkahdusta. Marraskuun alkupuolella Draamalle tuli nukkumaan mennessä kipukohtaus, jonka aikana se makasi patsaana paljaalla lattialla pää ylhäällä, silmät suurina ja ahdistuneina. Kohtaus kesti tunnin, minkä jälkeen Draama käpertyi sohvalle, muttei vieläkään ruvennut nukkumaan. En minäkään nukkunut, kun säikähtäneenä tarkkailin Draamaa, joskus aamulla vasta vaivuin hetkeksi horteeseen.

Siitä reilun kahden viikon päästä tuli vielä isompi kohtaus. Taas nukkumaan mennessä. Tällä kertaa Draama vaihtoi levottomana useasti paikkaa, ja aloillaan ollessaan makasi taas pää ylhäällä kykenemättä rentoutumaan. Ja nyt oireilu jatkui tuntikausia. Annoin sille ensin eläinlääkärin ohjeiden mukaan Kaoliinia, ja kun oireilu vielä jatkui, niin seuraavaksi vielä Cerenian. Tulihan taas valvottua yksi yö. Sitä seuraavankin yön valvoin, kun henkeä pidätellen odotin alkaako oireilu taas. Ei alkanut. Tämä sairaus ei kyllä yhtään sopisi näin stressiherkälle ihmiselle.

Reilun viikon päästä tuli yksi paljon lievempi ja hyvin lyhytkestoinen kohtaus. Sitten menikin viikkoja pienin ja satunnaisin oirein, kunnes viime torstaina oli taas helvetti valloillaan. Draama nieleskeli heti herättyään hetken aikaa voimakkaasti ja oli paineistunut. Ulos lähtiessä se köyristi selkäänsä, ja ulkona se oli haluton liikkumaan. Lääkitsin sitä Kaoliinilla. Seuraava lenkki yllättäen sujui normaalisti lähes loppuun asti, jolloin tuli hidastelua. Lenkin jälkeen Draama kuolasi hetken, jolloin annoin sille Cerenian. Iltaruoan jälkeen se sai kohtauksen, jonka aikana nikotteli, makasi pää ylhäällä ja alussa myös kuolasi hetken. Annoin sille vielä Somacin. Eläinlääkäri muistutti, että nikottelun ja kuolaamisen myötä mahaan saattaa kertyä ilmaa, mikä taas voi johtaa turpoamiseen ja kiertymään. No eihän tässä vielä tarpeeksi huolen aiheita ollutkaan. Tiesin kyllä ennestäänkin, että IBD-koirilla on muita suurempi kiertymäriski.

Torstain jälkeen oireilu on ollut vaihtelevaa. Draama on välillä ollut reipas lenkkeilemään ja leikkisäkin, mutta muutaman kerran olemme joutuneet kääntymään lenkiltä kesken pois kun Draama on oireillut ja paineistunut. Joululahjaksi Draama sai viikon mittaisen Cerenia-kuurin. Muita lahjoja pukki ei ehkä tuokaan, kun on niin törkeän kallis lääke (yli seitsemän euroa per tabletti).

Sovimme eläinlääkärin kanssa marraskuun kohtausten jälkeen, että heti tarpeen tullen Draamalle aloitetaan Apoquel-lääkitys. Nyt se tarve saattaisi jo periaatteessa olla, mutta sovimme, että vointia tarkkaillaan pyhien yli ja katsotaan ensi vuoden alussa mitä tehdään. Pyhiä vasten ei välttämättä ole viisasta aloittaa uutta lääkitystä.

Apoquel on varsinaisesti atopialääke, mutta sen on todettu tehoavan myös suolistossa. Kaikki eivät siitä apua saa, kuten eivät myöskään kortisonista. Apoquel ei ole elimistölle niin kuluttava lääke kuin kortisoni, joten siitä on sikälikin mukavampi aloittaa lääkekokeilu. Se vain ei tehoa suolistossa kovin nopeasti, ja kokeilua on jatkettava 4-6 viikkoa ennen kuin voidaan sanoa, auttaako se. Jos se auttaa, niin se on loppuiän lääkitys.

Apoquel on kallis lääke, joten pakolliset kiinteät IBD:n aiheuttamat kulut nousevat sitten taas. Lääkityksen kalleutta lisää vielä oleellisesti se, että veriarvoja pitää myös seurata. Ensimmäisen kerran tarkistetaan maksa-arvot ja valkosoluarvot jo kuukauden päästä lääkityksen aloittamisesta.

Mutta eihän hyvä koiranomistaja toki rahaa edes mieti, koska hyvällä koiranomistajalla on aina kymppitonni jos toinenkin varattuna koiran kuluihin, vaikka talo olisi juuri palanut, yt-neuvotteluissa tullut kenkää ja puoliso ottanut hatkat ja vienyt talouskassan mennessään. Jos hyvä koiranomistaja kuitenkin jostain syystä haluaa turvakseen myös vakuutuksen, niin hän ei ole niin tyhmä, että hankkii koiran yli nelikuisena, jolloin sille ei enää saa kattavaa vakuutusta.

Mutta jos tarkkoja ollaan, niin oikein hyvän koiranomistajan koira ei tietenkään edes sairastu. Hyvän koiranomistajan ei siis koskaan tarvitse herättää kanssaihmisissä hämmennystä ja torjuntaa tai epäilyjä ja jopa vihamielisyyttä kertomalla, että hänen koirallaan on sököt lonkat tai sökö selkä, epilepsia, syöpä, OCD, IBD, allergioita tai whatever, joten onneksi hänen ei sitten myöskään tarvitse kertoa epäkiinnostavia ja suorastaan ärsyttäviä tarinoita koiran sairastamisesta, kuten epäonnistunut ja huono koiranomistaja saattaa muiden riesaksi tehdä. Hyvä koiranomistaja kertoo muille vain iloisia asioita, jollaisia he tahtovat kuulla, ja lisäksi hän käy ahkerasti kokeissa ja näyttelyissä niittämässä mainetta ja kunniaa, ja on siksi kiinnostava tyyppi ja onnistuja. Eiköhän se jo tullutkin selväksi, että minä en ole hyvä koiranomistaja.




Treenirintamalle ei kuulu oikein mitään, mutta joskus hyvin harvakseltaan ollaan jotain pientä touhuttu. Marraskuussa korkkasimme jälkikaudenkin :D Ei ole koskaan ennen marraskuulle mennyt. Koirat tykkäsivät kovasti. Poimin märät ja kohmeiset jälkikepit suoraan maastosta lähtiessäni polkemaan jälkiä. Vinski sitten oli ainoa, joka ilmaisi kaikki kepit, mutta sen kepit olivat myös kaikkein pisimpään olleet taskussani, kun poljin sen jäljen viimeisenä.  Jälki on edelleen minulle rakas laji, mutta samaan aikaan olen olosuhteiden takia vähän jo vieraantunutkin siitä.

Tokoa olemme treenanneet hyvin harvoin ja pienimuotoisesti. Meillä ei ole edes hallitreenipaikkaa tälle talvikaudelle, joten paljon ei taida tapahtua jatkossakaan. Hieman ehdimme EVL-liikkeitä katsastaa, ja osa tulisi pienellä hiomisella aika valmiiksi, osa vaatisi enemmän työtä. Ja väärässä mielentilassa Draama herkästi tekee virheitä osaamissaankin jutuissa, mutta sen moottoria en lakkaa ihailemasta, se ei hyydy koskaan. Kivahan se olisi ollut joskus päästä kokemaan EVL-luokka Draaman kanssa, mutta ajatus tuntuu hyvin utopistiselta. Olisimme varmasti jo ajat sitten korkanneet EVL-luokan, ellei terveydentila olisi rajoittanut niin hurjasti harrastuksiamme. Ja jos pysyvä lääkitys tulee, niin siinä tapauksessa Draaman viimeinen koesuoritus missään lajissa ikinä on jo tehty. Vaikkei pysyvää lääkitystä tulisi, niin terveydentila saattaa silti estää kokeissa käymisen. Oireilevan koiran paikka ei ole kokeissa eikä tavoitteellisissa treeneissä.

Tiedän pysyvän lääkityksen heikentävän omaa treenimotivaatiotani entisestään. Treenaamisesta tulee päämäärätöntä, jos tietää varmasti, ettei koskaan pääse mittaamaan koulutuksen onnistumista. Ja mitäpä väliä silloin on, tekeekö liikkeet edes sinne päin? Tietty mielekkyys katoaa treeneistä ja treenien laatu ja määrä kärsivät. On se toki jo nytkin kärsinyt ja välillä romahtanut ihan täysin, kun rajoituksia ja takapakkeja on ollut niin paljon, ettei aina ole sitä punaista lankaa enää löytänyt. Toteutumatta on jäänyt moni sellainen asia, joita suunnittelin treeneihin tuovani. On vaikeaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, kun tilanne on näinkin epävarma ja arvaamaton. Eikä huonoina hetkinä, kuten tämän viimeisimmän takapakin jälkeen, ajatus treenaamisesta oikeastaan kiinnosta vähääkään.

Eläinlääkäri totesi, että vain pieni osa IBD-koirista pärjää ilman lääkitystä pelkällä ruokavaliolla. Niin, onhan Draamakin jo tarvinnut useita lääkekuureja tuekseen, mutta aika moni on ihan pysyvällä lääkityksellä. Tiedän kyllä muutamia IBD-koiria, jotka harrastavat ja kisaavat, eivätkä siis ole pysyvällä lääkityksellä. Mutta kaikki on niin yksilöllistä, ja toisaalta yksilönkin tilanne voi muuttua milloin vain. On myös IBD-koiria, joilla ei ole pysyvää lääkitystä ja jotka ovat joutuneet lopettamaan tottiksen treenaamisen, koska se on muodostunut liian suureksi stressitekijäksi ja pahentanut oireita.

Kaikkia ei tosiaan lääkityskään tarpeeksi auta, ja monien kohdalla IBD myös lyhentää elinikää. Draamalla lisäksi on rankavaivansa, joka ei sekään välttämättä aina pysy niin stabiilina kuin tällä hetkellä. Niinpä yritän keskittyä nauttimaan niistä hyvistä hetkistä, joita Draamalla toivottavasti jatkossakin on. Yritän keskittyä elämään sen kanssa mahdollisimman tasaista ja vähästressistä arkea. Mitään jalostavaa tai vahvistavaa tässä ei ole, ainoastaan hajottavaa ja koko lauman hyvinvointia rajoittavaa. On ankeaa, kun mitään ei voi ennakoida. On ollut jaksoja, joiden aikana emme ole voineet yhtenäkään päivänä tehdä kunnollisen pituista lenkkiä. Sitten on aikoja, kuten juuri tällä hetkellä, että saa lenkki kerrallaan arpoa miten käy. Draama saattaa kestää pitkähkönkin lenkin tai sitten ei. Kimppalenkkejä ei kaikkina aikoina ainakaan kannata sopia, joten kyllä tämä elämää ikävästi rajoittaa. Puhumattakaan siitä, että ruokinnat ja lääkitykset ovat aika sitovia, menot pitää suunnitella niiden mukaan tai jättää tarvittaessa väliin.

Pari viikkoa sitten sentään päästiin kimppalenkillekin

Mitään suunnitelmia ei tietenkään ensi vuodelle ole. Paitsi että elellään hetki kerrallaan terveyden ehdoilla. Tämä vuosi on ollut monella tapaa huono, ja ne huonot asiat ulottavat lonkeronsa myös ensi vuoteen. Draama oireili sairauttaan aaltoilevasti pitkin vuotta ihan vuoden alusta asti. Saimme sentään sairaudelle nimen, ja olinhan tätä vaihtoehtoa jo ehtinyt ajoittain epäilläkin, vaikka eläinlääkärit eivät siitä ääneen puhuneetkaan, rivien välistä vain.

Uuden eläinlääkärinkin Draama tänä vuonna sai, kun pidin tarpeellisena hakeutua sen kanssa taas spesialistin hoitoon. Hyvän ja asiaan paneutuvan lääkärin saimmekin, ja tiiviisti on tullut yhteyttä pidettyä.

Tänä vuonna myös yllättäen jouduimme luopumaan pitkäaikaisesta kodistamme, ja suurin osa irtaimistosta meni siinä samalla. Ja muutenkin kaikkea ikävää tapahtui ympärillä.

Tänä jouluna en löydä monistakaan joululauluista tarttumapintaa. Kuten nyt vaikka "arkihuolesi kaikki heitä". Mitäpä sitä turhaan arkihuolista erkaantumaan, tai ainakaan ne eivät kysele sopiiko vyöryä jouluksi päälle. On niitä parempiakin biisejä, kuten nyt vaikka se, missä riemuisasti julistetaan, että "hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä".

Pojat onneksi porskuttavat menemään energisinä, ja tuntuukin kurjalta rajoittaa niiden lenkkejä (ja omianikaan) välillä Draaman takia. Ikävää olisi myös jättää Draama yksin kotiin stressaamaan poikien lähtiessä lenkille ilman sitä, koska kiihtyminen voi ihan todella pahentaa sen oireita. Tässä ei oikein hyviä vaihtoehtoja ole. Ei voi kuin toivoa, ettei oireilu tästä pahene, jolloin saatamme välillä päästä ihan kunnon lenkillekin. Vai pitäisikö olla toivomatta mitään, sillä kun tällä viikolla totesin meidän eläinlääkärillekin toivovani, että selviäisimme joulun yli ilman kriisejä, niin heti seuraavana aamuna alkoi kaamea oireilu.

Kipi kyllä on enemmän nyt pitänyt takajalkojaan miten sattuu rungon alla, ja olenkin miettinyt, että onko sen spondyloosi leviämässä vai onko se vaan enemmän jumissa tällä hetkellä. Ainahan se on vähän hassusti takajalkojaan ajoittain pidellyt, muttei välttämättä tässä määrin. Täytyy ehkä kuvauttaa se uudestaan selästä, ja myös käyttää se Piiralla ensi vuonna. Kivuliaalta se ei muuten vaikuta, on reipas ja hyväntuulinen, mutta eipä se kipua näyttänyt selkeästi silloinkaan kun spondyloosi oli aktiivisessa vaiheessa ja jumit pahoja.



Terveysrajoitteisten koirien kanssa eläneenä todellakin näen punaista, kun osa harrastajista ja kasvattajista vähättelee terveysongelmia, kieltää ne tai salaa niitä ja ovat haluttomia huomioimaan niitä riittävästi jalostuksessa.