sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Takapakkia ihan vaan vaihteeksi

Jos nyt yksi hyväkin uutinen alkuun. Draama täytti seitsemän vuotta, ja tämä merkkipaalu merkitsee samalla sitä, että se on nyt puolet elämästään asunut luonani. Synttärin kunniaksi Draama sai treenata vähän tokoa kentällä, kun vointikin oli mainio. Draama on koira, jossa on sitä jotain. En arvannut miten ihanan koiran sain kolme ja puoli vuotta sitten, mutta en arvannut sitäkään, miten syvällä joutuisin rämpimään sen terveysongelmien takia.



Draaman vointi on viime aikoina aaltoillut, mikä onkin taudinkuvalle tyypillistä. Paljon on ollut hyviä päiviä ilman oireita tai pienin nopeasti ohimenevin oirein, mutta nyt ollaan eletty muutama päivä huonompaa aikaa, ja marraskuussakin oli pari notkahdusta. Marraskuun alkupuolella Draamalle tuli nukkumaan mennessä kipukohtaus, jonka aikana se makasi patsaana paljaalla lattialla pää ylhäällä, silmät suurina ja ahdistuneina. Kohtaus kesti tunnin, minkä jälkeen Draama käpertyi sohvalle, muttei vieläkään ruvennut nukkumaan. En minäkään nukkunut, kun säikähtäneenä tarkkailin Draamaa, joskus aamulla vasta vaivuin hetkeksi horteeseen.

Siitä reilun kahden viikon päästä tuli vielä isompi kohtaus. Taas nukkumaan mennessä. Tällä kertaa Draama vaihtoi levottomana useasti paikkaa, ja aloillaan ollessaan makasi taas pää ylhäällä kykenemättä rentoutumaan. Ja nyt oireilu jatkui tuntikausia. Annoin sille ensin eläinlääkärin ohjeiden mukaan Kaoliinia, ja kun oireilu vielä jatkui, niin seuraavaksi vielä Cerenian. Tulihan taas valvottua yksi yö. Sitä seuraavankin yön valvoin, kun henkeä pidätellen odotin alkaako oireilu taas. Ei alkanut. Tämä sairaus ei kyllä yhtään sopisi näin stressiherkälle ihmiselle.

Reilun viikon päästä tuli yksi paljon lievempi ja hyvin lyhytkestoinen kohtaus. Sitten menikin viikkoja pienin ja satunnaisin oirein, kunnes viime torstaina oli taas helvetti valloillaan. Draama nieleskeli heti herättyään hetken aikaa voimakkaasti ja oli paineistunut. Ulos lähtiessä se köyristi selkäänsä, ja ulkona se oli haluton liikkumaan. Lääkitsin sitä Kaoliinilla. Seuraava lenkki yllättäen sujui normaalisti lähes loppuun asti, jolloin tuli hidastelua. Lenkin jälkeen Draama kuolasi hetken, jolloin annoin sille Cerenian. Iltaruoan jälkeen se sai kohtauksen, jonka aikana nikotteli, makasi pää ylhäällä ja alussa myös kuolasi hetken. Annoin sille vielä Somacin. Eläinlääkäri muistutti, että nikottelun ja kuolaamisen myötä mahaan saattaa kertyä ilmaa, mikä taas voi johtaa turpoamiseen ja kiertymään. No eihän tässä vielä tarpeeksi huolen aiheita ollutkaan. Tiesin kyllä ennestäänkin, että IBD-koirilla on muita suurempi kiertymäriski.

Torstain jälkeen oireilu on ollut vaihtelevaa. Draama on välillä ollut reipas lenkkeilemään ja leikkisäkin, mutta muutaman kerran olemme joutuneet kääntymään lenkiltä kesken pois kun Draama on oireillut ja paineistunut. Joululahjaksi Draama sai viikon mittaisen Cerenia-kuurin. Muita lahjoja pukki ei ehkä tuokaan, kun on niin törkeän kallis lääke (yli seitsemän euroa per tabletti).

Sovimme eläinlääkärin kanssa marraskuun kohtausten jälkeen, että heti tarpeen tullen Draamalle aloitetaan Apoquel-lääkitys. Nyt se tarve saattaisi jo periaatteessa olla, mutta sovimme, että vointia tarkkaillaan pyhien yli ja katsotaan ensi vuoden alussa mitä tehdään. Pyhiä vasten ei välttämättä ole viisasta aloittaa uutta lääkitystä.

Apoquel on varsinaisesti atopialääke, mutta sen on todettu tehoavan myös suolistossa. Kaikki eivät siitä apua saa, kuten eivät myöskään kortisonista. Apoquel ei ole elimistölle niin kuluttava lääke kuin kortisoni, joten siitä on sikälikin mukavampi aloittaa lääkekokeilu. Se vain ei tehoa suolistossa kovin nopeasti, ja kokeilua on jatkettava 4-6 viikkoa ennen kuin voidaan sanoa, auttaako se. Jos se auttaa, niin se on loppuiän lääkitys.

Apoquel on kallis lääke, joten pakolliset kiinteät IBD:n aiheuttamat kulut nousevat sitten taas. Lääkityksen kalleutta lisää vielä oleellisesti se, että veriarvoja pitää myös seurata. Ensimmäisen kerran tarkistetaan maksa-arvot ja valkosoluarvot jo kuukauden päästä lääkityksen aloittamisesta.

Mutta eihän hyvä koiranomistaja toki rahaa edes mieti, koska hyvällä koiranomistajalla on aina kymppitonni jos toinenkin varattuna koiran kuluihin, vaikka talo olisi juuri palanut, yt-neuvotteluissa tullut kenkää ja puoliso ottanut hatkat ja vienyt talouskassan mennessään. Jos hyvä koiranomistaja kuitenkin jostain syystä haluaa turvakseen myös vakuutuksen, niin hän ei ole niin tyhmä, että hankkii koiran yli nelikuisena, jolloin sille ei enää saa kattavaa vakuutusta.

Mutta jos tarkkoja ollaan, niin oikein hyvän koiranomistajan koira ei tietenkään edes sairastu. Hyvän koiranomistajan ei siis koskaan tarvitse herättää kanssaihmisissä hämmennystä ja torjuntaa tai epäilyjä ja jopa vihamielisyyttä kertomalla, että hänen koirallaan on sököt lonkat tai sökö selkä, epilepsia, syöpä, OCD, IBD, allergioita tai whatever, joten onneksi hänen ei sitten myöskään tarvitse kertoa epäkiinnostavia ja suorastaan ärsyttäviä tarinoita koiran sairastamisesta, kuten epäonnistunut ja huono koiranomistaja saattaa muiden riesaksi tehdä. Hyvä koiranomistaja kertoo muille vain iloisia asioita, jollaisia he tahtovat kuulla, ja lisäksi hän käy ahkerasti kokeissa ja näyttelyissä niittämässä mainetta ja kunniaa, ja on siksi kiinnostava tyyppi ja onnistuja. Eiköhän se jo tullutkin selväksi, että minä en ole hyvä koiranomistaja.




Treenirintamalle ei kuulu oikein mitään, mutta joskus hyvin harvakseltaan ollaan jotain pientä touhuttu. Marraskuussa korkkasimme jälkikaudenkin :D Ei ole koskaan ennen marraskuulle mennyt. Koirat tykkäsivät kovasti. Poimin märät ja kohmeiset jälkikepit suoraan maastosta lähtiessäni polkemaan jälkiä. Vinski sitten oli ainoa, joka ilmaisi kaikki kepit, mutta sen kepit olivat myös kaikkein pisimpään olleet taskussani, kun poljin sen jäljen viimeisenä.  Jälki on edelleen minulle rakas laji, mutta samaan aikaan olen olosuhteiden takia vähän jo vieraantunutkin siitä.

Tokoa olemme treenanneet hyvin harvoin ja pienimuotoisesti. Meillä ei ole edes hallitreenipaikkaa tälle talvikaudelle, joten paljon ei taida tapahtua jatkossakaan. Hieman ehdimme EVL-liikkeitä katsastaa, ja osa tulisi pienellä hiomisella aika valmiiksi, osa vaatisi enemmän työtä. Ja väärässä mielentilassa Draama herkästi tekee virheitä osaamissaankin jutuissa, mutta sen moottoria en lakkaa ihailemasta, se ei hyydy koskaan. Kivahan se olisi ollut joskus päästä kokemaan EVL-luokka Draaman kanssa, mutta ajatus tuntuu hyvin utopistiselta. Olisimme varmasti jo ajat sitten korkanneet EVL-luokan, ellei terveydentila olisi rajoittanut niin hurjasti harrastuksiamme. Ja jos pysyvä lääkitys tulee, niin siinä tapauksessa Draaman viimeinen koesuoritus missään lajissa ikinä on jo tehty. Vaikkei pysyvää lääkitystä tulisi, niin terveydentila saattaa silti estää kokeissa käymisen. Oireilevan koiran paikka ei ole kokeissa eikä tavoitteellisissa treeneissä.

Tiedän pysyvän lääkityksen heikentävän omaa treenimotivaatiotani entisestään. Treenaamisesta tulee päämäärätöntä, jos tietää varmasti, ettei koskaan pääse mittaamaan koulutuksen onnistumista. Ja mitäpä väliä silloin on, tekeekö liikkeet edes sinne päin? Tietty mielekkyys katoaa treeneistä ja treenien laatu ja määrä kärsivät. On se toki jo nytkin kärsinyt ja välillä romahtanut ihan täysin, kun rajoituksia ja takapakkeja on ollut niin paljon, ettei aina ole sitä punaista lankaa enää löytänyt. Toteutumatta on jäänyt moni sellainen asia, joita suunnittelin treeneihin tuovani. On vaikeaa ajatella kovin pitkäjänteisesti, kun tilanne on näinkin epävarma ja arvaamaton. Eikä huonoina hetkinä, kuten tämän viimeisimmän takapakin jälkeen, ajatus treenaamisesta oikeastaan kiinnosta vähääkään.

Eläinlääkäri totesi, että vain pieni osa IBD-koirista pärjää ilman lääkitystä pelkällä ruokavaliolla. Niin, onhan Draamakin jo tarvinnut useita lääkekuureja tuekseen, mutta aika moni on ihan pysyvällä lääkityksellä. Tiedän kyllä muutamia IBD-koiria, jotka harrastavat ja kisaavat, eivätkä siis ole pysyvällä lääkityksellä. Mutta kaikki on niin yksilöllistä, ja toisaalta yksilönkin tilanne voi muuttua milloin vain. On myös IBD-koiria, joilla ei ole pysyvää lääkitystä ja jotka ovat joutuneet lopettamaan tottiksen treenaamisen, koska se on muodostunut liian suureksi stressitekijäksi ja pahentanut oireita.

Kaikkia ei tosiaan lääkityskään tarpeeksi auta, ja monien kohdalla IBD myös lyhentää elinikää. Draamalla lisäksi on rankavaivansa, joka ei sekään välttämättä aina pysy niin stabiilina kuin tällä hetkellä. Niinpä yritän keskittyä nauttimaan niistä hyvistä hetkistä, joita Draamalla toivottavasti jatkossakin on. Yritän keskittyä elämään sen kanssa mahdollisimman tasaista ja vähästressistä arkea. Mitään jalostavaa tai vahvistavaa tässä ei ole, ainoastaan hajottavaa ja koko lauman hyvinvointia rajoittavaa. On ankeaa, kun mitään ei voi ennakoida. On ollut jaksoja, joiden aikana emme ole voineet yhtenäkään päivänä tehdä kunnollisen pituista lenkkiä. Sitten on aikoja, kuten juuri tällä hetkellä, että saa lenkki kerrallaan arpoa miten käy. Draama saattaa kestää pitkähkönkin lenkin tai sitten ei. Kimppalenkkejä ei kaikkina aikoina ainakaan kannata sopia, joten kyllä tämä elämää ikävästi rajoittaa. Puhumattakaan siitä, että ruokinnat ja lääkitykset ovat aika sitovia, menot pitää suunnitella niiden mukaan tai jättää tarvittaessa väliin.

Pari viikkoa sitten sentään päästiin kimppalenkillekin

Mitään suunnitelmia ei tietenkään ensi vuodelle ole. Paitsi että elellään hetki kerrallaan terveyden ehdoilla. Tämä vuosi on ollut monella tapaa huono, ja ne huonot asiat ulottavat lonkeronsa myös ensi vuoteen. Draama oireili sairauttaan aaltoilevasti pitkin vuotta ihan vuoden alusta asti. Saimme sentään sairaudelle nimen, ja olinhan tätä vaihtoehtoa jo ehtinyt ajoittain epäilläkin, vaikka eläinlääkärit eivät siitä ääneen puhuneetkaan, rivien välistä vain.

Uuden eläinlääkärinkin Draama tänä vuonna sai, kun pidin tarpeellisena hakeutua sen kanssa taas spesialistin hoitoon. Hyvän ja asiaan paneutuvan lääkärin saimmekin, ja tiiviisti on tullut yhteyttä pidettyä.

Tänä vuonna myös yllättäen jouduimme luopumaan pitkäaikaisesta kodistamme, ja suurin osa irtaimistosta meni siinä samalla. Ja muutenkin kaikkea ikävää tapahtui ympärillä.

Tänä jouluna en löydä monistakaan joululauluista tarttumapintaa. Kuten nyt vaikka "arkihuolesi kaikki heitä". Mitäpä sitä turhaan arkihuolista erkaantumaan, tai ainakaan ne eivät kysele sopiiko vyöryä jouluksi päälle. On niitä parempiakin biisejä, kuten nyt vaikka se, missä riemuisasti julistetaan, että "hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä".

Pojat onneksi porskuttavat menemään energisinä, ja tuntuukin kurjalta rajoittaa niiden lenkkejä (ja omianikaan) välillä Draaman takia. Ikävää olisi myös jättää Draama yksin kotiin stressaamaan poikien lähtiessä lenkille ilman sitä, koska kiihtyminen voi ihan todella pahentaa sen oireita. Tässä ei oikein hyviä vaihtoehtoja ole. Ei voi kuin toivoa, ettei oireilu tästä pahene, jolloin saatamme välillä päästä ihan kunnon lenkillekin. Vai pitäisikö olla toivomatta mitään, sillä kun tällä viikolla totesin meidän eläinlääkärillekin toivovani, että selviäisimme joulun yli ilman kriisejä, niin heti seuraavana aamuna alkoi kaamea oireilu.

Kipi kyllä on enemmän nyt pitänyt takajalkojaan miten sattuu rungon alla, ja olenkin miettinyt, että onko sen spondyloosi leviämässä vai onko se vaan enemmän jumissa tällä hetkellä. Ainahan se on vähän hassusti takajalkojaan ajoittain pidellyt, muttei välttämättä tässä määrin. Täytyy ehkä kuvauttaa se uudestaan selästä, ja myös käyttää se Piiralla ensi vuonna. Kivuliaalta se ei muuten vaikuta, on reipas ja hyväntuulinen, mutta eipä se kipua näyttänyt selkeästi silloinkaan kun spondyloosi oli aktiivisessa vaiheessa ja jumit pahoja.



Terveysrajoitteisten koirien kanssa eläneenä todellakin näen punaista, kun osa harrastajista ja kasvattajista vähättelee terveysongelmia, kieltää ne tai salaa niitä ja ovat haluttomia huomioimaan niitä riittävästi jalostuksessa.


perjantai 1. marraskuuta 2019

Välitilassa

Elämä on edelleen pyörinyt pitkälti Draaman ja sen sairauden ympärillä. Ankka-perunaruokaa kokeiltiin, eikä se näyttänyt sopivan. Myöhemmin kokeiltiin pelkkää ankkaa, ja kolmantena päivänä tuli hidastelua ja surkeilua, eli vatsa ei ilmeisesti tykännyt. Tilanne rauhoittui nopeasti, kun ankka jätettiin pois. Tarkoitus on kokeilla sitä vielä uudestaan, että oliko kyse vain sattumasta vai eikö pelkkä ankkakaan tosiaan sovi.

Ulosteen laatu on aaltoillut löysästä kiinteään, mutta enimmäkseen se on sentään kiinteää ollut. Kaoliini-pektiiniä on kuitenkin kulunut, ja kohta pitää hakea uusi pullo varuiksi Yliopiston Apteekista, jollaista ei ihan kotikulmilta löydykään. Kaoliini on tepsinyt aika hyvin, ja tuskin uloste ikuisesti kiinteänä pysyy, joten sitä on hyvä pitää varastossa.

Eläinlääkärin kanssa ollaan keskusteltu myös pidempiaikaisesta immunosuppressiivisesta lääkityksestä, mutta tällä hetkellä tilanne ei anna pakottavaa syytä aloittaa lääkitys. Vaihtoehtoja on kaksi, molemmissa omat hyvät ja huonot puolet. Eläinlääkärin ehdottama ensisijainen lääkitys on sellainen, että jos se sopii, niin sitä jatketaan pysyvästi, kun taas toinen vaihtoehto eli kortisoni saatetaan myöhemmin joko ajaa kokonaan alas, tai sitten etsitään pienin mahdollinen annostus, jolla sitä voidaan jatkaa. Kumpikaan lääke ei tepsi kaikille, ja sivuvaikutuksia on myös molemmissa.

Draaman vointi on enimmäkseen ollut melko hyvä. Se jaksaa lenkkeillä ja leikkiä pehmoleluilla kotona. Ihan retkelle asti emme ole vielä päässeet, mutta katsotaan, josko lähiaikoina menisimme, ellei takapakkia tule. Ja kiersimme me sentään eilen peräti nelisen kilometriä erästä luontopolkua, ja olisi Draama enemmänkin jaksanut. Pientä, yleensä sekunneissa ohimenevää oireilua on lenkeillä välillä ollut. Olisi kyllä aika kiva, kun voisi lähteä parin tunnin lenkille juuri silloin kun sattuu huvittamaan, mutta kun ei niin ei. Kiva kuitenkin, kun ei ole tarvinnut tyytyä pelkkään korttelin kiertämiseen. 






On tämä koiramainen elämä vähän erilaiseksi muodostunut kuin kuvittelin. Tähän blogiinkin oli tarkoitus kirjata paljon meidän treenejä, ja kaikkein eniten pk-treenejä. Vaan ei ole pk-jutuista tullut mitään näiden vuosien aikana, eikä paljon mistään muustakaan. Sen sijaan on ollut juttuja harrastusten alasajosta ja terveydestä (tai lähinnä sen puutteesta). Ei elämä noudata mitään valmiita käsikirjoituksia. Aina en enää tiedä, miksi koko blogia jatkan, mutta tarvitseeko kaikkea tietääkään. Aina voi lopettaakin, jos siltä tuntuu.

Harrastusten suhteen olen sellaisessa jännässä välitilassa. En ole enää pitkään aikaan ollut tavoitteellinen harrastaja, ja päälajini on jäänyt taakse jo aikaa sitten. Kuitenkin puuhastelen vähän jotain pientä silloin, kun Draaman terveys sallii, ja pääsen kurkkimaan harrastusmaailmaa. Häilyn kuitenkin siinä rajalla, että olenko varsinaisesti harrastaja ollenkaan vai en. Kun Draaman terveys on huonompi, niin minua ei huvita tehdä mitään poikienkaan kanssa. Välillä vähän treenaamme ja välillä emme, mutta mitään ei voi suunnitella etukäteen. Ja jos uskaltautuisin vaikka nyt ilmoittamaan Draaman johonkin kokeeseen, niin jo huomenna saattaisin joutua perumaan sen, ja vasta koepäivänä oikeasti tietäisin, pääsemmekö me paikalle.

Kovasti on ulkopuolinen olo, kun kuulen muiden suunnittelevan jo ensi kesän tavoitteita, leirejä ja kisoja. Minä en edes tiedä, olenko siihen mennessä jo lopullisesti lopettanut kaiken harrastamisen millään koiralla ikinä. En voi tietää, missä kunnossa Draama silloin on, onko sillä siinä vaiheessa vaikkapa pysyvä lääkitys tai onko se edes elossa - vai sittenkin ihan ok-kuntoinen. Mitään ei voi suunnitella.

Jos olisi pakko valita koiralle joku sairaus, niin tiedän monta kiltimpää vaivaa, jotka ottaisin ennemmin kuin IBD:n. Niin viheliäisesti ja kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa niin koiran vointiin kuin koko lauman elämäänkin. Se tekee kaikesta epävarmaa. Se on myös kovin kallis sairaus, joka aiheuttaa elinikäiset eläinlääkäri-, lääke- ja ruokakulut.

Sitä kun ajautuu elämässä kalliista katastrofista toiseen, niin helposti juolahtaa mieleen etsiä säästöjä siitä mistä voi. Omasta ja eläinten ruoasta voi aina hetken tinkiä. Niin paitsi ettei sen yhden osalta koskaan voi, kun se ei voi syödä kuin tiettyä ruokaa, joka maksaa sen mitä maksaa. Tälläkin hetkellä Draaman ruokkiminen maksaa yli kaksi kertaa enemmän kuin poikien yhteensä, ja halutessani voisin ruokkia pojat vieläkin halvemmalla. Draamaa en koskaan voi, se ei ole valintakysymys. Olen niin monella tavalla naimisissa IBD:n kanssa. Ja lyön kympin vetoa itseni kanssa, että jos IBD joskus saadaan oikein rauhalliseen vaiheeseen, niin sitten suuttuvat rankavaivat.


Viime sunnuntaina oli Mari Leiviskän kolmas ja viimeinen koulutus seuran kentällä. Satoi rankasti ja oli kylmä ja tosi viheliäinen sää olla ulkona, mutta ihan kiva, kun Draama oli treenikuntoinen. Aiheeksi otin ruudun ja tyhjään lähetyksen. Draama ei aina osaa hakea ruutua EVL-tyyliin, eikä se tyhjääkään ihan kunnolla osaa vielä. Ollaan tehty näitä alustalla, ja ohjeeksi saatiin pitää alusta vielä turvana, ajan myötä sitten sen voi häivyttää. Juttelimme siitä, miten monta kertaa Draama on ruutua EVL-tyyliin tehnyt, ja oikein havahduin siihen, että eihän se mitenkään sillä treenimäärällä voi ruutua osata. Aktiiviharrastajat treenaavat noin miljoona kertaa enemmän. Me taas emme koskaan voi tehdä määrällisesti hirmu paljon ruutua tai tyhjääkään, koska kroppaa pitää säästää. Liiallinen treenimäärä ei myöskään tee ollenkaan hyvää vatsavaivoille, koska positiivinenkin stressi on silti stressiä.

Tästäkään syystä en voi asettaa mitään ihmeellisiä koetavoitteita edes siinä tapauksessa, että tilanne pysyisi joskus vähän pitemmän aikaa kohtuullisen hyvänä (hah, sen kun näkisi!). Tämä on sitä samaa välitilassa olemista. En ole vielä kokonaan päästänyt irti tokosta, mutta sen harrastaminen on hyvin rajallista, eikä aika riitä kaiken kunnolla oppimiseen.

Viime aikoina olen miettinyt sitäkin, että olisi helpompaa päästä pois välitilasta ja vain lopettaa kaikki harrastaminen. Olisi selkeämpää, kun ei tarvitsisi enää arvailla, mitä milloinkin pystymme tekemään ja pettyä, kun joutuu perumaan treenejä, tai kun ei voi treenata kaikkea mitä edistyäkseen pitäisi. Ja päättyy se vääjäämättä kuitenkin, miksi pitkittää sitä.

Mutta sitten kun olin Draaman kanssa tokoilemassa, niin tajusin, että on sittenkin parempi sinnitellä välitilassa niin kauan kuin voi, oli se sitten miten lyhyt aika tahansa. Draama oli taas tapansa mukaan treeneissä mukana koko sielullaan ja joka solullaan, silmät innosta ja ilosta säihkyen. Tiesin, etten voisi sitä iloa siltä viedä, en ennen kuin on pakko. Ja itsekin nautin treenaamisesta ja yhteistyöstä joka kerta, vaikka huonoina hetkinä motivaationi mureneekin pieniksi palasiksi, joiden rippeitä sitten yritän taas kasata paremman päivän koittaessa ja terveyden taas mahdollistaessa normaalimman elämän.

Viikko sitten Draama kävi Piiralla. Matkalla pysähdyimme ihan ensin ottamaan pienen tokotreenin, ja teimme myös liikkeen, jota emme yleensä kokonaisena ota, ja osinakin vain harvoin. Eli siis kiertonoudon. Siitä on lähinnä otettu vain loppuosaa joskus, kun kiertoa pyrin välttämään mahdollisimman paljon. Mutta jos on menossa suoraan Piiralle oikaistavaksi, niin kai sitä silloin voi vähän kiertääkin? :D Ja Draama suoritti liikkeen ihan tosi hienosti. Lahjattomat treenaa vai miten se oli..? No, tällä viikolla pudottiin taas maan pinnalle, kun otettiin pelkkää loppuosaa liikkeestä ja Draama sujuvasti kiersi hypyn. Jouduin vähän helpottamaan liikettä. Niinpä, aitoa osaamista ei kuitenkaan saa ilman treenaamista.

Draaman kropan tilanne oli aika hyvä, pientä kireyttä oli niin etu- kuin takapäässä, mutta ei lukkoja tai mitään isompaa. Järkevällä käytöllä on ollut, totesi Piira.

Pojille kuuluu edelleen enimmäkseen hyvää. Kipi välillä hempeilee hormonihuuruissaan, kun selvästi jossain on ollut juoksuinen narttu, mutta onneksi se ei kaiken aikaa tyttöjen perään haikaile. Vinskillä epäilen nyt tapahtuvan jotain muutoksia aisteissa, kun se on pari kertaa reagoinut asioihin, joihin ei ennen ole reagoinut. Tällä viikolla se tuijotti monta kertaa tieltä metsään päin ja oli kovasti varuillaan, mikä ei ole yhtään sen tapaista. Jotain se kuuli siellä, vaikka muut eivät reagoineet, eikä Vinski ole koskaan ennen välittänyt vähääkään esimerkiksi riistasta. Viime viikolla se pimeässä piti yhtä kylttiä mörkönä, mikä myös oli uutta. Ja yllättävää oli se taannoinen paineistuminen poraamisestakin. Tulee ihan mieleen se, kun Jasonin kuuloaisti aikanaan heikkeni ja siitä vanhemmiten ihan puskista tuli paukkuarka. Täyttäähän Vinski seuraavaksi jo kymmenen, joten aistit saattavat hyvinkin olla heikkenemässä, ja on outoa, kun asiat kuulostavat tai näyttävät erilaisilta kuin ennen. Muuten ei arjessa vielä ole näkynyt, että se kuulisi tai näkisi huonosti, ja se on ollut oma höselö ja iloinen itsensä.





tiistai 1. lokakuuta 2019

Ja taas me pudottiin

Kolme viikkoa sitten oli Mari Leiviskän kurssin toinen koulutus. Jatkoin meidän aiheena tunnaria, jota koskien oli noussut mieleen jatkokysymyksiä. Suurin ongelmahan siinä on aina ollut väärä mielentila ja Draaman väärä mielikuva koko liikkeestä, jota en meidän yhteiselon alkuaikoina riittävästi tajunnut työstää vaan keskityin enemmän tekniikkaan ja osa-alueisiin.

Viime aikoina sitten olin ajautunut melkoiseen noidankehään liikkeen kokonaisuuden kanssa. Kerran treeneissä treenikaveri huomautti minulle, kun en palkannut Draamaa kunnolla sen tuodessa minulle oikeaa tunnaria, mutta hirmu rumalla otteella. Mielestäni en voinut sitä juuri sillä hetkellä tapahtuvasta virheestä palkata, mutta totta on sekin, että palkkaamattomuus heikensi sen työskentelyä kapuloilla. Siinä sitten ihmettelin, että jätänkö palkkaamatta, jolloin kapulatyöskentely heikkenee, vai palkkaanko, jolloin vahvistan huonoa pitoa. Tärkein neuvo tähän asiaan olikin, ettei sellaiseen tilanteeseen edes pidä ajautua, eli ei kannata ottaa kokonaista liikettä. Jos sellaiseen tilanteeseen kuitenkin ajautuu, niin huonosta pidosta palkkaaminen ei ole hyvä idea.

Pitohommia me nytkin taas kertasimme. Kokonaista liikettä otettaessa tosiaan hyvin herkästi hyvä pito on unohtunut, kun vauhti on tullut mukaan kuvaan ja mielentila on muuttunut kiihkeäksi. En myöskään ole itse alun perin kouluttanut Draamalle noutoliikettä tai tunnaria, ja olen siksikin oivaltanut joitain juttuja vasta jälkikäteen. Mutta en minä oikeastaan jaksa huolta kantaa niinkin toisarvoisesta asiasta kuin pidosta. Se paranee jos paranee tai sitten ei, mutta ihan muut asiat ovat oikeasti tärkeitä.



Vähän ennen koulutusta Draama oli taas yllättäen alkanut hidastella lenkeillä, ja jouduin rajoittamaan sen lenkkejä huomattavasti. Arvasin vatsavaivojen taas aktivoituneen, eikä oikein olisi ollut fiilistä edes lähteä koulutukseen. En viitsinyt viime tipassa peruakaan, joten ajattelin tarvittaessa sitten vain vaihtaa koiraa. Draama sitten näyttikin myrtsiä naamaa vielä kentälle ajettaessa, vaikka se yleensä repeää liitoksistaan jo kun käännymme kentälle johtavalle tielle. Päätin jo vaihtaa treenikoiraksi Kipin, mutta kentälle päästyämme Draama kuitenkin innostui siihen malliin, että pääsi treeniin. Se olisi varmasti järkyttynyt perin juurin, jos olisinkin ottanut Kipin. Ja kovin innokas se sitten koko treenin ajan olikin.

Kävimme kaksi ja puoli viikkoa sitten myös näyttäytymässä hoitavalle lääkärille, ja hän vahvisti sen, että vatsa se taas näytti vaivaavan. Draaman vatsaontelo myös ultrattiin. Eläinlääkäri totesi Draamalla olevan varsin tyypillinen IBD-koiran suolisto, mutta ei kaikkein pahimmasta päästä. Tässä otteita Draaman pitkästä potilaskertomuksesta:

"Draama jännittää vähän selän painelua lannerangan lihaksissa, muuten niska, eturaajat ja lapojen seutu ovat paljon paremmat nyt kuin aikaisemmin.

Vatsaontelon painelussa tuntuu hieman kaasuiset suolet, sormin vain hieman paksuhkon tuntuiset. Draama jännittää hieman etuvatsaa, nielee pikkaisen kun etuvatsaa painellaan.

Draaman vatsaonteloa kontrolloidaan ultraäänitutkimuksin. Suolisto on aika kaasuinen, paksuus vaihtelee normaalista noin 2.2-2.5 mm, keski- ja etuohutsuoli on paksu 4,5 mm. Paikoin suolen seinämä on hieman suttuinen, pääosin erottuvuus on hyvä. Suoliston liike on vähäistä, paikoin edestakaista. Mahalaukussa on ruokaa, mahalaukun seinämä on paikoin tiivis, mutta ruuasta venytettynä normaalin paksu 5-8 mm. Mahalaukusta lähtevä ohutsuolen alku on hieman paksuuntunut, ja siinä on paikallaan olevaa nestekertymää, selvästi epänormaalin liikkeen omaavasti. Haima vasemmalla on rauhallinen, oikealla hieman turvonnut ja heikkokaikuinen. Vapaata nestettä ei näy vatsaontelossa. Suoliliepeessä on muutama hyvin kookas imusolmuke 6-7 mm kokoisia. "

Syytä tilanteen huononemiseen voi vain arvailla. Ehkä mahdollinen taannoinen vatsapöpö huononsi tilannetta, tai ehkä suolisto tykkäsi kyttyrää Inupektista, tai sitten molempia. Joillekin suolistosairaille inuliini on pahasta.

Etukäteen pelkäsin ultrassa eniten karvojen ajelua, kun muistin liiankin hyvin, millainen härdelli viime kerrasta tuli. Draama kun oli sitä mieltä, että sen elämä on nyt kokonaan ohi, eikä edes sängystä voi aamulla nousta. Sitten kun emäntä julmasti pakotti, niin kulkemaan pystyi vain kyyryssä seiniä pitkin luimistellen. Infosin eläinlääkäriä tästä ongelmasta, ja hän ajoi karvat vähän säästeliäämmin. Jes, mitään ongelmia ei asiasta tällä kertaa tullut!

Lääkitykseksi tuli viikon ajaksi Trikozol ja Cerenia. Niin tuli myös ummetus, josta rupesin kahden vuorokauden jälkeen jo hermoilemaan, kun se ei ole Draamalle tyypillistä. Eläinlääkäri sanoi lääkityksen aiheuttaneen tämän, mitä ihmettelin, kun sama lääkitys ei ennen ole moista aiheuttanut. Eläinlääkäri totesi, että silloin Draaman uloste on varmaan lähtökohtaisesti ollut pehmeämpää kuin nyt. Ulostuslääke, psylliumin kaksinkertaistaminen ja Trikozolin lopettaminen saivat suolen taas toimimaan. Pienen tauon jälkeen Trikozolia jatkettiin taas, mutta ummetus uusiutui, joten kuuri jätettiin kesken. Cereniaa eläinlääkäri sen sijaan kehotti antamaan vielä toisenkin viikon, koska vointi ei ollut parantunut toivottua tahtia.

Välillä Draamaa sai tosissaan vetää perässä lenkillä, joten pitkällä ei käyty. Monesti saimme tyytyä muutaman sadan metrin lenkkiin. Parempina hetkinä pääsimme jopa hurjaan puolentoista kilometrin lenkkiin, mutta silloinkin joskus loppumatkasta hidastelu alkoi taas. Toissa sunnuntai oli kokonaisuutena hirveä päivä, kun Draamalle ei tullut yhtään reipasta hetkeä lenkillä, kuten yleensä sentään jossain vaiheessa oli tullut, ja se oli muutenkin kovin vaisu ja iloton koko ajan. Onneksi seuraavana päivänä se taas kiinnostui asioista eri tavalla ja oli metsälenkillä suorastaan iloinen ja vauhdikas.


On ollut masentavaa taas rajoittaa Draaman elämää entistäkin enemmän, ja samalla koko muun lauman. Pahimpina hetkinä olen miettinyt, että noustaanko tästä vielä. Ja jos noustaan, niin montako kertaa vielä pudotaan. Milloin tulee raja vastaan, kun nytkin tuntuu, että järki lähtee. Mikä on enää reilua koiraa kohtaan, ei tällainen oikein liikkumaan ja tekemään luodun koiran elämää ole. Tilanne voi parantua, kuten ennenkin on huonon kauden jälkeen käynyt, mutta onko sellainen tila koskaan kovin pitkäaikainen, sitä ei voi kukaan ennustaa. Nyt kun Draaman sairaus on selvillä, niin tiedän myös sen, että muutamat alkuaikojen outoudet olivat oireita tästä sairaudesta. Silloin sairaus vain oli paljon lievempi.

Onneksi Draama tällä hetkellä jo selvästi nauttii ulkoilusta lyhyitä huonompia hetkiä lukuun ottamatta, sillä on pilkettä silmässä ja se leikkiikin välillä. Vaikka pystymme jo tekemään pidempiä lenkkejä kuin vielä hetki sitten, niin normaaliin emme vielä ole palanneet, eikä mitään retkiä todellakaan uskalla harkita. Hetkittäistä hidastelua kuitenkin tulee toisinaan, ja joskus Draama äkkiä stoppaa ja katsoo minua anovasti tai paineistuu hetkeksi jonkun tuntemuksen takia, mutta jatkaa sitten yleensä nopeasti taas lenkkiä. Taaksepäin kun katsoo, niin turhan paljon on noinkin nuoren koiran historiassa ollut erilaisia huonompia jaksoja rajoituksineen, milloin vatsavaivoista ja milloin rankavaivoista johtuen. Pitkiä aikoja olen välillä saanut kyntää syvällä erilaisten synkempien tunteiden suossa. Siellä on ollut ahdistusta, surua, epätietoisuutta, huolta, pelkoa ja luopumista.

Nyt Draamalle on tarkoitus taas aloittaa ruokakokeilu ankka-perunaruoalla, jota se kokeili hetken jo keväällä. Silloin se vain sai ohessa myös sittemmin epäsopivaksi osoittautunutta Hill'sin ruokaa, joten kokeilun tulosta ei voi pitää luotettavana. Tilanteen niin vaatiessa saattaa edessä olla kortisonilääkitys tai joku muu puolustukseen vaikuttava lääke. Se taas sitten on aina oma lukunsa, että miten yksilö lääkitykseen vastaa ja tuleeko sivuvaikutuksia.

Saa nähdä, yksinkertaistuuko Draaman ruokavalio joskus. Olisi ihan kiva, jos keittämisrumba vähän vähenisi, kun nyt keitän sille parhaimmillaan kolmea ruokaa yhden päivän aikana. Hirssiä ja myskikurpitsaa keitän aina vähän varastoonkin, mutta kalkkunaa joutuu keittämään päivittäin. Ruokintakertoja on päivässä neljä, joten aikatauluja saa sumplia sen mukaan, että ruokintavälit olisivat järkevät. Useampi ruokintakerta on tarpeen jo siksikin, että tyhjä vatsa aiheuttaa herkästi kipuilua.

Tällaisina aikoina en hirveästi harrastuksia mieti, kun tärkein haaveeni olisi saada elää Draaman kanssa ihan tavallista arkea ja käydä kunnollisen pituisilla lenkeillä. Kunpa pääsisimme vielä tänä syksynä retkelle. Sen verran jotain pientä treenataan, ettei Draaman pää hajoa.



Pojille sentään kuuluu hyvää. Vinskin kutina ei loppukesästä enää mennyt ollenkaan pahaksi, ja loppui sitten kokonaan. Se on oma hömppä itsensä, energinen ja iloinen.

Kipi on ihan huumaantunut siitä, kun se pääsee haistelemaan tyttöjen hajuja joka lenkillä. Ja kun täällä on niin tiheä koirapopulaatio, niin varmaan on koko ajan jossain myös juoksuisia narttuja. On siinä pojalla kestämistä entiseen verrattuna, noinkohan sen eturauhanen kauaa tätä menoa kestää poksahtamatta...

Nolo juttukin tuossa taannoin sattui, kun Kipi pihalla ryntäsi tiukkana aidalle, kun kadulla meni ohi kaksi collieta. Ja seuraavassa hetkessä se äkkiarvaamatta liiteli kevyesti 120 cm korkean aidan yli ja tupsahti kadulle collieiden nenän eteen. Se meni tempauksestaan itsekin hämilleen, eikä lopulta oikein tiennyt, miten olisi collieihin suhtautunut. Narttuja ne eivät selvästikään olleet, koska silloin se olisi ollut mielin kielin ja toivottanut ne tervetulleiksi vaikka sisälle asti. Uroksista Kipi ei pidä, jos ne ovat liian lähellä, mutta tappelua se ei hae, ja on aina väistänyt hyökkääviäkin koiria. Nöyränä poikana se sitten palasi käskystä takaisin pihaan. Kuumottava tilanne, mutta en todellakaan ennalta arvannut, että Kipi ylittäisi aidan ihan tuosta vaan. En ehtinyt reagoida millään tavalla, kun se jo oli aidan väärällä puolella. Maailma menetti Kipissä kyllä hyvän pk-esteen hyppääjän! Näin siitä kyllä jo nuorena, että esteestä tuskin olisi sille ongelmaa tullut, niin ketterä, rohkea ja rento hyppääjä se oli.

Ihmeen hyvin meidän maalaisjuntit ovat taajamaelämään sopeutuneet. Saa nyt nähdä, että tuleeko tästä meille pitkäaikaista kotia, kun epäilen vahvasti, ettei täälläkään sisäilma kunnossa ole. Naapurissakin on jo reilut seitsemän viikkoa kuivattu ja remontoitu kosteusvauriota. Sen jo tiesinkin, ettei sisäilmaltaan terveitä asuntoja pilvin pimein ole, joten olisihan se ollut melkein lottovoitto sellaiseen osua, vaikka aistinvaraisesti asunto ihan kelvolta vaikuttikin. Mutta hei, jos jotain positiivistakin, niin seuraavassa muutossa on ihan todella paljon vähemmän muutettavaa tai kaatopaikalle kärrättävää tavaraa.



sunnuntai 25. elokuuta 2019

Muutosten tuulia ja pari kisaakin

Kääk. Meidän lauma on muuttanut taajamaan. Siitä on lähes 15 vuotta, kun edellisen kerran asuin pätkän verran taajamassa. 12 vuotta ehdin asua edellisessä osoitteessa hyvinkin omassa rauhassani. Vinski ja Kipi molemmat asuivat siellä pennusta asti, kuten myös Nella-kissa. Neljä koiraa ja neljä kissaa saattelin viimeiselle matkalle siellä asuessa.

Ei minulla suinkaan ollut vielä suunnitelmissa muuttaa ihmisten ilmoille, mutta talossa ilmeni sisäilmaongelmia, joten muuttaminen tuli ajankohtaiseksi melko nopealla aikataululla. Uudessa asunnossa on ihan naurettavan vähän tilaa, mutta on meillä sentään pikkuinen oma piha, vaikkakin harmillisesti kadun vieressä. Ja sitten meillä on naapureita. Seinän takana, eikä satojen metrien päässä kuten ennen. Ei nyt vaan ollut aikaa etsiä kovin montaa kriteeriä täyttävää asuntoa. Yksi tärkeä kriteeri täyttyi, ja se oli se, että asunto sijaitsisi maan tasalla tai etteivät nuo meidän selkävaivaiset koirat ainakaan joutuisi kulkemaan portaissa. Asunnon laminaattilattia kyllä sitten on aika kova ja liukas ja vaatii mattoja, joita en muuten ollenkaan välittäisi pitää. Kun ensimmäiset kaksi mattoa olivat hetken olleet lattialla, niin toisessa jo oli mustikkatahroja, toiselle Kipi oksensi ja molemmat olivat koirankarvojen peitossa, eikä imuria vielä ole. Jep jep.

Uudella pihalla

Entisessä asuinpaikassa oli aika hulppeat ulkoilumahdollisuudet, kun monipuoliset ulkoilureitit lähtivät käytännössä omasta pihasta. Niitä reittejä tulee ikävä, kuin myös lähiseudun muita hienoja ulkoilupaikkoja. Mutta ihan ajomatkan päässähän ne vieläkin ovat. Ja kyllä täällä nykyisessäkin paikassa ulkoilemaan kivasti pääsee. Ennestään tutut metsäpolut ovat lyhyen kävelymatkan päässä, niitä pitkin olemme usein taajamakäynneillä lenkkeilleet, ja koirat tykkäävät niistä reiteistä kovasti. Muiden koirien hajuja on ihan eri tavalla kuin entisissä kotimaastoissa, ja se on koirista kovin inspiroivaa. Lisäksi käytettävissä on katuverkosto ja valaistus, joka avartaa pimeän ajan ulkoilumahdollisuuksia mukavasti. Toisaalta ihan tykkään maaseudun pimeydestä ja keinovalon puutteesta, ja on otsalamppukin keksitty. Ei otsalampun valossa kuitenkaan yleensä tule pitkiä lenkkejä tehtyä, ja pitkän talven säkkipimeys on aika puuduttavaa, joten ihan kivalta katuvalot sikäli tuntuvat.  Meillä on järvikin alle kilometrin päässä, mutta tähän aikaan vuodesta siellä tosin on sinilevää.

Tällä viikolla retkeiltiin entisissä kotimaastoissa

Jännitystä oli ilmassa muuton takia, koska Kipi ja Vinski ovat syntymästään asti asuneet vain maalla. Draaman koko asumishistoriaa en tunne, mutta se sitten taas on hyvin reaktiivinen koira. Pelkäsin etukäteen koirien reaktiota siihen, että vieressä on naapureita ja ääniä. Kyllä Draama joihinkin ääniin on reagoinut haukkumalla, kuin myös kadulla liikkuviin koiriin, mutta yllättävän paljon se myös ignooraa ääniä. Se kiihtyy usein nopeasti, mutta rauhoittuu myös nopeasti tilanteen mentyä ohi tai huomatessaan, ettei syytä kiihtymiselle ollutkaan.

Pojat ovat suhtautuneet naapuruston meluun aika lungisti. Remppamelu kyllä meinasi olla Vinskille vähän liikaa. Naapurissa paljastui kosteusvaurio (mitä kohtalon ivaa!) ja sieltä kuului pauketta ja poraamista, kun rakenteita purettiin. Poraamisen aikana Vinski vähän läähätti ja pyrki piiloon. Kipi ja Draama eivät osoittaneet hermostumisen merkkejä. Jännä huomio, koska Vinski on aina ollut täysin äänivarma eikä ole pelännyt ukkosta tai paukkuja tai mitään muitakaan äääniä. Vinskinkin reagointi väheni myöhemmin, oli vaan uusi juttu sille. Onneksi poraamista ei kovin paljon ollutkaan

Heitin muuton yhteydessä melkein kaikki huonekalut ja monet tavarat pois. Jännä oli huomata, miten paljon kamaa oli kertynyt koiraharrastukseen liittyen. Vuosikymmenten aikana kertyneet koiralehdet lensivät armotta roskiin. Ehkä en kuitenkaan olisi niitä edes kiikkustuolissa aikanaan lueskellut. Mittavasta koirakirjastosta osa lensi roskiin ja osa varastoon, mutta olen kyseenalaistanut jo sen, että oliko niitäkään kirjoja tarpeen säästää. En minä niitä sinne varastoon lukemaan kuitenkaan mene. Pokaalit ajattelin ensin säästää rikkinäisiä ja nimettömiä lukuunottamatta, mutta lopulta kannoin kaatopaikalle kaksi säkillistä pokaaleja ja säästin vain kassillisen. Laatikollinen ruusukkeita koki saman kohtalon. Mitä niillä loppujen lopuksi tekee, tärkeimmät muistot ovat kuitenkin omassa päässäni.

Koirien vaatteet on toistaiseksi säilötty varastoon. Niiden kohtalo mietityttää. Osan voi yrittää pestä kuumalla, vaikkei pesuohje sitä oikein sallikaan, mutta ainakaan Back on Trackit eivät sellaista käsittelyä kestä ominaisuuksiaan menettämättä, enkä tiedä, viitsiikö homeitiöille altistuneita loimia ilman käsittelyä enää koskaan käyttää. Koirat menettivät myös petinsä ja Back on Trackin alustat, murr. Ja lampaantaljatkin ovat varastossa odottamassa, raaskinko joskus heittää ne pois, kun eihän niitä edes voi pestä.

Olemme viettäneet uudessa asunnossa melko askeettista elämää. Huonekaluja ja elektroniikkaa on vieläkin vähänlaisesti, ja koirilla toimittaa pedin virkaa pari peittoa lattialla. Aikamoisella rytinällä tämä muutto tuli, mutta jossain vaiheessa se olisi luultavasti tullut muutenkin. Ehkä vasta vuosien päästä, jos asiat olisivat menneet toisin. Entisessä elämässä huonoa oli se, miten täysin eristyksissä muusta maailmasta olin aina silloin, jos auto oli rikki. Julkista liikennettä ei käytännössä ollut, eikä palveluita misään lähellä, joten autotta ei päässyt yhtään mihinkään. Nyt tärkeimmät palvelut ovat 2-3 kilometrin päässä.

Nykyistä kotimaastoa


Heinäkuussa Draama ehti kokeilla Royal Caninin Hypoallergenic-ruokaa kolme päivää hyvin pienellä annoksella, ja valitettavasti ennakko-oletukseni oli oikea eikä ruoka sopinut sille. Se sai oireita, jotka viittasivat vatsakipuun/närästykseen, joten kokeilu lopetettiin siihen. Sen jälkeen Draama on saanut ainoastaan normaalia ruokaansa eli keitettyä kalkkunaa, hirssiä, myskikurpitsaa ja psylliumia. Lisänä B12-vitamiini Betolvex. Mitään uutta ei olisi ollut järkevää muuttohässäkässä kokeillakaan.




Heinäkuun loppupuolella käytiin Draaman kanssa kraniohoidossakin. Kyllähän Draaman kropasta taas laittoa löytyi, mutta rauhassa voimme nyt odotella ensi kuun lopussa olevaa Piiran aikaa. Ja juu, ensimmäistä kertaa ikinä olin hoidossa itsekin. En muuten olisi raaskinut nytkään mennä, mutta kesätarjouksen ansiosta sai kaksi hoitoa yhden hinnalla. Mielenkiintoinen kokemus, meinasin nukahtaa hoidon aikana, joten eipä ihme, että koiratkin usein pilkkivät siinä tilanteessa. Hoidon jälkeen ikuinen ongelmakohtani niska tuntui kevyemmältä. Draamalle tuli taas hoidon jälkeen pieni pahenemisvaihe. Vaikka se on normaalia, niin mietityttää, että vienkö sitä jatkossa enää kranioon. Piiran käsittelyn jälkeen ei tuollaista reaktiota koskaan ole tullut.

Vinski-raukka joutui uintikieltoon kesäkuun loppupuolella. Se sai uinnista taas kutinaa ja lopulta myös punoittavan ihon, vaikka leikkasin sen turkin lyhyemmäksi jo keväällä. Vasta elokuussa muuton jälkeen päästin sen jälleen uimaan, ja kahden päivän päästä kutina alkoi taas. Jos kutina ei älyttömäksi äidy, niin ehkä uskallan uittaa sen vielä kerran pari, mutta en sen enempää. On kyllä äärimmäisen kurjaa, että joutuu eväämään Vinskiltä sen lempiharrastuksen.  Kolmena kesänä sillä on nyt kastraation jälkeen näitä oireita ollut, mutta viime kesänä oireilu pysyi hyvin aisoissa, tämä kesä taas on ollut pahin tähän asti.

Uintiretkellä saapui joutsenkin paikalle valvomaan, että mitä hänen lammellaan tapahtuu.





Kipi täytti jo kuusi vuotta. Onko meidän Kirppu tosiaan jo keski-ikäinen?!?



Pian synttäreiden jälkeen Kipi aiheutti ihmetystä, kun se illalla autossa oksensi aamuruokansa sulamattoman näköisenä. Seuraavana aamuna se sitten oksensi veristä limaa, ja myöhemmin keltaista limaa. Koko ajan se oli muuten oma itsensä, eikä seuraavana päivänä enää oksennellut. Samaan aikaan Draaman uloste, joka oli monta viikkoa ollut hyvää, muuttui löysäksi ja limaiseksi. Arvaile siinä sitten, että johtuiko tuo sen perussairaudesta vai olivatko Draama ja Kipi saaneet jonkun vatsapöpön. Sen siitä saa kun ihmisten (ja koirien) ilmoille muuttaa. Draama on ollut nyt Inupekt forte-kuurilla, ja uloste on taas muuttunut kiinteäksi.

Ja tosiaan parissa tokokokeessakin on tullut Draaman kanssa käytyä. Viikko ennen muuttoa oli ensimmäinen koe. Sattui vielä kova hellekin, ja olin vähällä perua kokeen sen ja muuttokiireiden takia. Mentiin sitten kuitenkin, ja melkoinen pätsi se koepaikka oli. Pidin Draamalla kasteltua froteeloimea päällä ja pidin sitä odotteluajat varjossa kevythäkissä. Viivyimme koepaikalla vain sen verran kuin oli pakko, mikä ei onneksi ollut kolmen osallistujan voittajaluokassa kovin pitkä aika. Lämppä- tai jäähkälenkkejä ei nyt varsinaisesti myöskään harrastettu. Eipä lämpälle oikein niissä oloissa ollut tarvettakaan. Hyvin Draama jaksoi kyllä.

Ensimmäisenä liikkeenä oli tunnari ja se meni tosi kivasti, Draama sai siitä ysin. Olipa hieno tunne, kun vihdoinkin tunnari onnistui koetilanteessa! Jonkinlaisena tavoitteenahan minulla on Draaman kanssa ollut, että tunnari joskus onnistuisi kokeessa, ja että joskus saisimme tuloksen ensimmäisen voittajaluokan kokeen nollan jälkeen. Nyt ne molemmat tavoitteet oli täytetty.

Ruutu sen sijaan ei onnistunut. Draama ei heti löytänyt ruutuun, ja annoin niin monta lisäkäskyä, että liike nollaantui. Sitten kun se ruutuun tiensä löysi, niin liike kyllä sujui hienosti. Mutta ykköstulokseen eivät pisteet riittäneet, muutaman pisteen edellistä koetta enemmän saimme.

Viime viikon tiistaiksi Draama oli ilmoitettu seuraavaan kokeeseen. Olin etukäteen siinä luulossa, että muuton jälkeen ehtisimme hyvin treenata koetta varten, mutta sitten huomasinkin, että koe on ihan justiinsa, eikä olla tehty oikein mitään muuta kuin lennetty joka paikkaan muuttohärdellin vieminä. Siinä on tekemistä, kun aloittaa monet jutut ihan alusta. Lisäksi oma polveni vihoitteli ja meni kaksi päivää ennen koetta sellaiseen kuntoon, että juoksuaskelten ottaminen oli mahdotonta ja kävelykin vaivalloista. Niinpä päätin perua kokeen. Seuraavana päivänä polvi kuitenkin oli vähän parempi ja koepäivänä yllättäen aika hyvä, jopa juokseminen onnistui, joten päätin, että mennään nyt sitten, vaikka vähäinen treenimäärä ahdistikin.

Kun koepaikalla vähän treenasin Draamalla liikkeiden osia, niin huomasin heti, että sen oli vaikea malttaa kuunnella kunnolla. Muuttohärdelli ja vähäinen treenimäärä olivat tehneet tehtävänsä ja kaikki oli vaan vähän liian siistiä. Liikkeet tehtiin putkeen sotketussa järjestyksessä, ja ne menivät seuraavasti:

Paikkamakuu: 10.

Seuraaminen: 9. Yksi ylimääräinen pyörähdys, kun Draama ei heti tajunnut/ehtinyt ottaa perusasentoa kun pysähdyin. Muuten ihan jees.

Ällä: 8. Ensimmäinen asento ja seuraaminen hyvät, mutta toiseen asentoon eli maahanmenoon tarvitsi kaksoiskäskyn.

Luoksetulo: 5. Draama ei kerta kaikkiaan voinut pysähtyä seisomaan vaan jatkoi juoksua vauhtia hidastamatta, vaikka tuomarikin totesi minun antaneen selkeän pysähdyskäskyn. Ärjäisin uuden käskyn ja pysähtyi se lopulta.

Ruutu: 9. Tämä meni hienosti, löysi kerrasta ruutuun ja pysähtyi napakasti seisomaan, mutta ehti vähän liikkua ennen maahan-käskyä.

Ohjattu nouto: 10.

Tunnari: 7. Jee, ei nollaantunut! Mutta sylkäisi tuodessaan kapulan eteeni, mistä otti sen pyynnöstä uudestaan.

Kauko-ohjaus: 10. Melko häikäistyneenä katsoin, että Draama näytti pitävän paikkansa hyvin ja tekevän napakat takajalkakaukot ja puhtaat asennot. Tuomarikin totesi painokkaasti, että no se oli hieno. Minulle vain on arvoitus, että miksi Draama on jo kahdesti tehnyt kokeessa paremmat kaukot kuin ikinä treeneissä :D Ei se oikeasti osaa ;D

Metallihyppynouto: 9. Hyvin, mutta pientä vinoutta luovutuksessa.

Kokonaisvaikutus: 10.

Pientä tuhmailua ja malttamattomuutta, mutta kuitenkin mukava kokonaisuus. Jos Draama olisi malttanut vielä vähän paremmin kuunnella, niin se olisi saanut huippupisteet. Mutta siis ihan tosi hyvä näinkin, 272 pistettä ja ykköstulos. Ja tuohon kokonaisvaikutelman kymppiin on kiva päättää meidän voittajaluokka. Tuskin enää siihen luokkaan menemme tämän jälkeen. Voittajaluokan uramme oli nousujohtoinen, kun jokaisesta kokeesta saimme edellistä paremmat pisteet.

EVL:stä en tiedä, että menemmekö sinne ikinä. Sen luokan liikkeet ovat kropalle haastavampia kuin voittajaluokan, ja treenata pitäisi paljon. Kuitenkaan emme voi kroppaongelmien takia koskaan treenata tiettyjä liikkeitä riittävän paljon. Ja lisäksi EVL-säännöt ovat tulevaisuudessa muuttumassa, eikä innosta opetella vielä uusiakin suoritustapoja, kun nykyisiäkään ei osata vielä. Ja aina voi suolistosairauskin tehdä tepposet ja estää kaiken kisaamisen, joten me menemme päivä kerrallaan kuten tähänkin asti. Jos terveys sallii, niin rallya voisi ehkä joskus taas miettiä. Sen olen oppinut, ettei välttämättä kannata sanoa ei koskaan, joten siksi en ehdottomasti torppaa myöskään EVL:n mahdollisuutta, vaikkakin suhtaudun siihen epäillen. Terveys menee kuitenkin aina edelle.

Jos tämä oli Draaman viimeinen tokokoe, niin siihen on hyvä lopettaa. Draama myös voitti luokkansa. Palkintojenjaossa se ilahtui kovasti, kun jakaja ojensi meille palkinnoksi myös narupallon, ja sieppasi lelun suoraan jakajan kädestä :D


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Ne pienet suuret jutut

Draaman kokeilu Trovetin peura-perunaruoan parissa päättyi sitten lyhyeen. Ulosteen laatu muuttui heti kokeilun alussa huonompaan ja huononi tasaisesti. Neljän päivän jälkeen lopetin kokeilun ja ulosteen laatu parani heti. Se siitä sitten.

Heti ei Draaman suolistoa kiusattu uudella kokeilulla, mutta tänään aloitettiin hyvin varovasti Royal Canin Hypoallergenic. Epäilen sen sopivuutta, koska siinä on riisiä, jota oli myös Specificissä, joka sille ei taannoin sopinut, ja kalaöljyä, jonka sopivuutta erittäin vahvasti epäilen. Ilahdun, jos olen väärässä. Jotainhan tuolle täytyisi saada menemään nykyisen ruoan lisäksi ravinteiden turvaamiseksi, ja lisäravinteet näyttävät sopivan ihan erityisen huonosti. Kokeeksi annoin Draamalle joku aika sitten kahtena päivänä yhden tipan D-vitamiinia, ja suolisto näytti ottavan siitäkin itseensä, vaikka aiemmin se on ongelmitta samaa valmistetta saanut.

Muuten Draama on voinut hyvin. Kesäkuun lopussa kokeilimme vähän pidempää retkeäkin. Sitten vielä kävi niin, että lähdimme Pirjon kanssa vahingossa yhdestä risteyksestä väärään suuntaan, kun piti valita nimenomaan se lyhyempi reitti takaisin. Kovasti olimme vakuuttuneita, että juuri se reitti oli oikea, kun se oli niin tutun oloinenkin. Jep, se oli toki tuttu niiltä ajoilta, kun olimme kiertäneet sitä kaikkein pisintä reittiä... Käännyimme takaisin erehdyksen tajuttuamme, mutta pari ylimääräistä kilometriä siitä retkeen tuli, ja kilometrejä kertyi yhteensä melkein kymmenen. Koirille sitäkin enemmän, ja uinti vielä sen päälle. Tarkkailin Draamaa, että miten se jaksaa, kun muistissa olivat vielä liiankin hyvin ne lenkit, kun se muuttui jossain vaiheessa perässä vedettäväksi ja näytti myrtsiä naamaa. Mutta sellaista hetkeä ei tullut, vaan Draama porskutti energisenä menemään, juoksenteli innoissaan ylimääräistä lenkkiä metsän puolella ja haastoi Miioa leikkiin. Ai että nautin sen katsomisesta.







Sen jälkeenkin olemme välillä tehneet myös pidempiä lenkkejä ja retkeilleet. Miten sitä voikaan tulla iloiseksi, kun pääsee tekemään tuollaisia periaatteessa ihan normaaleja juttuja, jotka eivät kuitenkaan ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja miten hienoilta ovat monet pienet tuokiot tuntuneet muutenkin. Kuten vaikka se, kun Draama metsässä on silmät tuikkien heittänyt minulle kävyn ja odottanut minun heittävän sen takaisin. Kun se illalla on asettunut täysin rentona selälleen nukkumaan nojatuoliin. Tällaiset pienet jutut ovat niin sanomattoman tärkeitä. Kaikkein huonoimpina hetkinä niitä ei tapahdu.

Kun Draama alkoi taas olla dopingvapaa, niin päätin ilmoittaa sen tokokokeeseen. Sitten vain jäin odottamaan, että missä vaiheessa joudun perumaan myös sen kokeen. Olin vakuuttunut, että vointi notkahtaisi jossain välissä huonompaan, tai eläinlääkäri haluaisi kokeilla jotain uutta lääkettä suoliston tueksi. Tai jotain muuta tapahtuisi. Kisojen perumisesta oli jo tullut rutiinia. Kun koepäivä sitten lähestyi eikä mitään perumisen aihetta vieläkään ollut ilmaantunut, niin aloin olla suorastaan epäuskoinen. Voisiko olla niin, että ihan oikeasti pääsisimme kokeeseen?

Muutamaa päivää ennen koetta treeneissä meni moni asia pieleen. Erityisesti noudot, kun Draama sylki noutoesineet ennen luovutusta ja pureskeli niitä sitä ennen. Klups. Ja niin kuin me olimme pitoa ja luovutusta treenanneet, ja ihan kohtuullisen hyvin tuloksinkin. Mutta kokonaisuutta olisi näköjään pitänyt ottaa enemmän, koska pelkkien osa-alueiden vahvistaminen ei riitä Draamalle. Ja tietenkin kaikki lähtee mielentilasta, eikä siihen vaikuttamiseen vieläkään ole löytynyt kaikkia mahdollisia työkaluja. Draamalla on niin selkäytimessä hieman väärä ja erittäin kiihkeä asenne noutoliikkeitä kohtaan, ja sille on palkitsevaa purkaa itseään noutoesineisiin. Ja nyt oltiin lisäksi otettu takapakkia ihan reippaasti.

Treeniaikaa oli hyvin vähän jäljellä eikä siinä ihmeitä tehtäisi. Olisi ollut ehkä järkevää ajatella, että kisoja tulee aina uusia ja liikkeet kannattaa ensin treenata parempaan kuosiin. Mutta ei Draaman kanssa voi niin ajatella, koska sille ei seuraavaa kisaa välttämättä tule. Jos vain Draama olisi kisakunnossa vielä kisapäivänäkin, niin mehän menisimme kisaan ihan vaan siitä ilosta, että voisimme niin tehdä, ja ottaisimme kisan maksettuna treeninä.


Koepäivä valkeni viime torstaina ja Draaman vointi oli pysynyt hyvänä, joten pääsimme osallistumaan. Yksilöliikkeet olivat ensin putkeen ja lopuksi paikallolo. Osallistujia voittajaluokassa oli viisi, ja tuomaroimassa oli Mari Väänänen. Draama oli tietenkin ihan innoissaan, kun saavuimme helmikuun rallykisoista tuttuun paikkaan. Meidän suoritusvuoro oli heti ensimmäisenä, ja sitä ennen ehdin juuri sopivasti lenkittää Draamaa ja vähän muistutella mieleen liikkeiden osia ja mielentilaa.

Kehässä Draaman suoritus pysyi hyvin kasassa. Se oli iloinen ja hallittu, vaikka kauneusvirheitäkin suoritukseen mahtui. Heti ensimmäisenä oli kaksi noutoliikettä, metallihyppynouto ja tunnari. Hyppynouto sujui hienosti 9,5 pisteen edestä, mistä olin kovin iloinen nouto-ongelmien jälkeen. Tunnareille Draama lähti vauhdilla, haisteli hetken ja sitten vaan nappasi oikealta puolelta reunimmaisen ja toi sen vinoon sivulleni ja pudotti siihen. Se olikin kokeen ainoa nolla. Meidän murheenkryyniliikkeemme.

Kauko-ohjauksen ensimmäinen istuminen oli vähän vajaa ja hieman Draama tuli eteen, mutta treenimäärään ja osaamistasoon nähden liike meni tosi hienosti. Draama oikein tsemppasi välillä paikkansa pitämistä. Ällä meni muuten oikein kivasti, mutta kun piti istua niin Draama jäi seisomaan.

Luoksetulo oli hieno. Stoppiahan emme ole paljon treenanneet kropan takia, ja Draamalle on luontaista valua tosi pitkä matka ennen pysähtymistä. Nyt se pysähtyi ihan harvinaisen hyvin ja oli muutenkin pätevä. Tuomari nillitti siitä, että olisi voinut pysähtyä vieläkin nopeammin ja antoi ysin, mutta itse olin älyttömän tyytyväinen.

Seuruussa tarvittiin yhteen perusasentoon ylimääräinen käsky, ja peruuttamisessa olin itse vähän kuutamolla, kun liikkuri käskytti eri tavalla kuin olin odottanut. Nämä laskivat arvosanaa, mutta muuten kokonaisuus oli sujuva. Tuomarikin sanoi, että tykkäsi seuraamisesta kovasti. Draama ei nyt painanut tai näpsinyt minua, jotain ollaan siis tehty oikein!

Ruutuun Draama lähti hyvin, mutta meinasi sitten kääntyä takaisin. Sain sen hyvin käskytettyä jatkamaan ja tosi hyvin Draama ruutuun sitten meni ja loppukin sujui hienosti. Ehkä ollaan vähän liikaa treenattu lyhyttä matkaa? Tämäkin kropan takia.

Ohjattu nouto oli tosi hyvä, kapulaa tosin vähän pureskeli, mutta olin tosi tyytyväinen, kun ei sylkenyt sitä eikä säpäleiksi purrut.

Paikkamakuu oli muuten mallikelpoinen, mutta jostain syystä jouduin antamaan sekä maahanmenoon että ylösnousemiseen tuplakäskyt, ja pisteitä tuli vain kuusi, eli sen yhden nollan jälkeen huonoimmat pisteemme tästä kokeesta.

Kokonaisvaikutelmasta tuomari antoi ysin ja sanoi, että hyvää ja iloista yhteistyötä ja hyvä koira, vähän vielä hiomista. Se lämmitti mieltä, koska kyllä me tiiminä siellä kehässä olimme ja molemmat iloisina siitä, että saimme siellä olla.

Palkintojenjaossa tuomari vielä harmitteli meidän tunnaria. Meinasihan se hetken itseäkin harmittaa, että olisimme saaneet ykköstuloksen, jos tunnari olisi onnistunut kohtuullisen hyvin. Mutta palkintojenjaossa ei harmittanut enää yhtään. Olin vain aidosti onnellinen siitä, että olimme päässeet osallistumaan ja olimme tehneet hyvää yhteistyötä. Ja olimme vieläpä petranneet meidän tulosta edelliseen kisaan nähden rutkasti. Viime syksyn kisaan osallistuimme, kun Draama oli ollut pitkään lähes pois pelistä rankavaivojen takia ja luulin sen jo jääneen eläkkeelle. Nyt oltiin podettu pitkään suolistovaivoja, ja taas arvelin meidän koeuran ehkä olevan lopullisesti ohi. Että eipä näistä lähtökohdista tule liiemmin harmiteltua ohimennyttä ykköstulosta. Olimme voittajia, kun pääsimme osallistumaan ja tekemään meidän taustaan nähden kelpo tuloksen.

Saimme siis kakkostuloksen ja sijoituimme toiselle sijalle. Ajattelin ottaa Draamasta palkintokuvan A-esteen vieressä, mutta kun Draama näki esteen, otti se välittömästi 2on2off-asennon ja jäi siihen topakasti poseeraamaan. Niin ovat vielä selkäytimessä agilityjututkin, vaikkei Draama ole harrastanut lajia enää kolmeen vuoteen. Viime kuussa tuli tosiaan kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Draama tuli meille. Sain elämääni sen myötä vähän enemmän draamaa kuin olisin oikeastaan jaksanut ottaa vastaan, mutta koirana Draama on ihana. Niin läheinen ja rakas <3



maanantai 24. kesäkuuta 2019

Säätämistä

No ollaan me jotain treenattukin, vaikka vähän epämääräistä on meno usein ollut. Seuran rallytreeneistä ollaan oltu useammin poissa kuin läsnä, vaikka kuvittelin ravaavani treeneissä hyvinkin tiiviisti. Mutta niin muuttuivat suunnitelmat. Kaikki koirat ovat päässeet tekemään rataa, ja on se aika räpeltämistä ohjaajan osalta ollut, kun ei ole tuntumaa ratatreeniin eikä kaikkiin ylempien luokkien kyltteihin. Kerran radalla oli mukana myös hyppyeste ja putki. Draama suoritti ne varsin kivasti, ei varastanut tai kuumentunut. Seuraavissa treeneissä siltä sitten karkasi mopo käsistä ihan peruskylteillä... Kipi muisti putken, vaikka ollaan sitä otettu vain kerran pari joskus kauan sitten. En ole ihan varma, olenko opettanut Vinskille putkea ollenkaan, mutta ei se sinne ainakaan osannut mennä, hyppäsi yli :D

Seuran tokotreeneissä ollaan myös käyty harvakseltaan, ja toissa viikolla treenit jo päättyivätkin. Ulkopuolisiakin kouluttajia on seurassa vieraillut. Viime kuussa Mari Leiviskä kävi kouluttamassa, ja olin ilmoittanut Draaman koulutukseen silloin, kun sen vointi vielä oli parempi. Ei oikein ollut fiilistä lähteä tilanteen huononemisen takia, mutta kovasti Draama taas nautti, joten hyvä kun mentiin. Olin etukäteen kuvitellut seuraavani tiiviisti myös muiden koirakoiden koulutusta ja tekeväni muistiinpanoja, mutta siihen ei enää kiinnostus riittänyt. Kun mielen täyttää vain huoli koiran voinnista, niin eivät toko-opinnot silloin ole päällimmäisenä mielessä. Ja kun ei tiedä, pääseekö enää ikinä yhteenkään tokokokeeseen, niin mihin sitä lisäoppia edes tarvitsee. Tai mitä väliä koko tokolla muutenkaan on, kun kaikkein eniten haluaisin vain terveen koiran.

Kaikesta huolimatta tunnari, tuo meidän ikuisuusprojekti, on sellainen liike, joka olisi kiva saada parempaan kuosiin, vaikka sitten vain höntsäilymielessä. Niinpä meidän treeniaiheena Marin koulutuksessa oli tunnari, ja hetki katsottiin myös kaukokäskyjä. Näytin ensin miten Draama tekee tunnaria, ja sehän auliisti esitteli tyypilliset virheensä, vaikka oli keittiötreeneissä hiljattain tehnyt oikein kelpo suorituksia. Mutta nyt näpsi vääriä ja ote tunnarista oli huono. Kyllähän se tunnarin osaa, kuten Marikin totesi, mutta on kiihkeä ja vähän malttamaton, jos ei heti bongaa omaa. Neuvoksi saimme piilottaa oman ja jättää väärät näkyville, jolloin Draaman on pakko keskittyä. Ja tätä pitäisi tehdä mieluiten liikkuroituna. Erikseen sitten haistelutreeniä kapuloiden vierestä niin, että heittelen nameja ja lähetän suoraan siitä etsimään omaa. Jos Draama tuo väärän, niin se kannattaa laittaa hetkeksi huilimaan eikä päästää heti jatkamaan, jotta se paremmin tajuaisi virheen.

Viime viikolla oli sitten Oilin koulutus. Draaman vointikin oli tällä välin kääntynyt parempaan, joten fiilis oli parempi, ja jäin myös seuraamaan muiden koulutuksia, vaikken muistiinpanoja viitsinytkään tehdä. Treeniaiheena meillä oli noutoesineen pito. Sain noottia siitä, etten ole riittävän mustavalkoinen. Jep, seilaan paljon harmaalla alueella ja tiedostan sen itsekin. On myös aika haastavaa poimia oikea hetki palkkaamiseen, kun Draama on niin pirun nopea käänteissään - juuri kun aion palkata sen hyvästä pidosta, niin se jo mälvääkin kapulaa.



Viime kuussa oltiin myös Nuuhkujen nosework-treeneissä. Satoi koko ajan reippaasti, eikä osallistujia sitten ollut hajujen piilottajien ja meidän lisäksi kuin yksi. Kun itse on jo pk-aikoina tottunut siihen, että joka säässä voi ja ehdottomasti kannattaa treenata, niin mielellään halusin kokeilla noseakin sateessa. Muistan kyllä elävästi, miten jälkivetäjänä ollessani alkoivat kännykkä ja sähköposti sadepäivänä laulaa, kun osallistujat kilvan peruivat tuloaan, kun ihan just silloin iski flunssa päälle tai muistui mieleen taloyhtiön kokous :D

Treenissä kävi hassusti niin, että Draama teki melkein heti ilmaisun, mutta hajun piilottaja sanoi, ettei siinä ollut hajua, eikä uskonut muutenkaan näpelöineensä sitä kohtaa, että siinä voisi edes vahingossa hajua olla. Olin ymmälläni, koska Draama ei yleensä tee valeilmaisuja. Olin jo sanonut palkkasanan, joten myös palkkasin sen, mutta tavallista laimeammin, kun se kerran oli valeilmaisu. Hetken Draama sen jälkeen etsi huonommin ja myös ohitti yhden hajun. Ja myöhemmin kävikin ilmi, että ensimmäisellä löydöllä sittenkin ihan oikeasti oli haju, piilottaja oli itse erehtynyt asiasta. Voihan harmi, kun Draama ei saanut ansaitsemaansa kunnollista palkkaa. Aina pitäisi luottaa koiraan! Etenkin, jos se ei yleensä valeilmaisuja tee.

Lopputreeni Draamalta meni hyvin, ja eukalyptuksen lisäksi etsimme myös laakerinlehteä. Myös pojat pääsivät hommiin, ja onnistuivat nekin ihan mukavasti, vaikka ensimmäiset hajut seinustalla tuottivatkin hankaluuksia, mutta vaikeita ne jostain syystä olivat kaikille koirille.

Viime viikolla treenattiin nosea Minnan kanssa kovassa tuulessa. Kuvittelimme, että tuuli jotenkin vaikeuttaisi treeniä, mutta vielä mitä, kaikki koirat löysivät hajut hyvin eikä tuuli vaikeuttanut työskentelyä.




Arkea on edelleen tahdittanut Draaman sairaus. Toukokuisen eläinlääkärikäynnin jälkeen oli alkuun erilaisia lääkityksiä ja uusia lisäyksiä ruokavalioon. Yhdestä lääkkeestä Draama ilmeisesti sai kuurin alussa pahan närästyskohtauksenkin. Oltiin hiljattain menty nukkumaan, kun Draama äkkiä kipusi sänkyyni turvaa hakemaan kohtauksen yllätettyä, ja päädyin lohduttamaan surkeaa koiraa ja valvomaan taas yhden yön. Annoin Draamalle Pepcidin ja vähän ruokaa, ja jonkin ajan kuluttua kohtaus helpotti, mutta uni ei oikein tullut kummallekaan.

Epäilyttävä lääke jätettiin pois, eikä uusia kohtauksia sen jälkeen ole tullut. Pientä närästelyä on kyllä välillä ollut. Aika varpaillaan sitä noin veemäisen vaivan kanssa saa koko ajan elää. Lenkeilläkin on saanut jännittää, miten Draama kulkee mukana, kun se yhdessä vaiheessa saattoi olla perässä vedettävä huomattavan osan lenkkiä. Kipin kanssa se ei pitkään aikaan halunnut leikkiä ollenkaan. Kontrasti elämäniloa ja energiaa joka käänteessä pursuaviin poikiin oli huomattava.

Lenkkeily on ollut vähän tylsää, kun ei olla voitu tehdä pitkiä lenkkejä, mutta ollaan sitten tehty muutama lyhyempi päivän mittaan. Pojat olisivat kovasti halunneet tehdä pitempiä lenkkejä, ja niin minäkin, mutten ole halunnut jättää Draamaa yksin kotiin stressaamaan.

Tuleehan noita tilanteita aina eteen, kun laumassa on vanha koira, että se ei välttämättä jaksa samoja lenkkejä kuin nuoremmat. Sitä en ole kokenut yhtä ongelmalliseksi kuin nuoren koiran vastaavaa tilannetta. Esimerkiksi Snoopy jäi vanhana oman lenkkinsä jälkeen mielellään sohvalle nukkumaan, kun muut tekivät pitkän lenkin, mutta Draama ei todellakaan halua jäädä yksin kotiin muiden lähtiessä lenkille. Ei Draaman kanssa toki voi ihan hirmu pitkiä retkiä tehdä normaalistikaan kropan takia, mutta ajallisesti kohtuullisen pitkiä kuitenkin joskus voi, kun huolehtii lepotauoista.

Ei kuusivuotiaan bordercollien elämän kuuluisi ihan tuollaista olla. Välillä olenkin miettinyt, että mahtaako Draama näiden vaivojensa kanssa olla kovin pitkäikäinen koira. Riippuu ihan siitä, miten sen suolistosairaus ja rankavaivat käyttäytyvät jatkossa.

Alkukuusta tapahtui käänne parempaan, ja Draama on lenkkeillyt useimmiten reippaasti ja iloisesti ja leikkinyt pitkästä aikaa joka päivä hetken Kipin kanssa. Sisällä se ei vieläkään Kipin leikkipyyntöihin vastaa, vaikka ennen niillä oli tapana aina aamuisin painia vähän keskenään. Lenkkejä ollaan nyt vähän pidennetty, mutta päivä ja hetki kerrallaan katsellaan missä mennään. Notkahduksiakin on ollut.

Muutaman päivän Draama ehti peräti olla dopingvapaa, kun varoajat oli lusittu lääkekuurien jälkeen, mutta viikko sitten tuli taas uusi lääkekuuri, kun eläinlääkäri katsoi antibioottikuurin aiheelliseksi paksusuolen tilanteen kannalta. Pientä takapakkia kun oli taas ulosteen laadussa, mahdollisesti monivitamiinin ja probiootin kokeilun jäljiltä.

Juhannuspäiväksi Pirjon kanssa sovitusta lenkistä tuli varsinaista säätämistä, kun Draama oli aattona lenkillä taas vähän huonompi, vaikkakin yleisilmeeltään ihan iloinen. Mietin, jättäisinkö Draaman kotiin Kipin kanssa, jolloin se olisi rauhallisempi kuin yksin jäädessään, ja voisimme tehdä juuri niin pitkän lenkin kuin huvittaisi. Vinski ja Miio kyllä jaksaisivat. Päätin kuitenkin, että kaikki lähtevät, ja tehdään sitten vähän lyhyempi lenkki. Aikataulukin piti säätää Draaman lääkityksen mukaan, kun se sai lääkkeen aamulla tiettyyn aikaan ja ruoan kanssa. Oi niitä aikoja, kun lenkille pýstyi lähtemään milloin vain ja aamuruoan pystyi vaikka jättämään väliin.

Lenkistä tuli mukava, vaikka pari kertaa Draama pysähtyikin luimistelemaan ja nielaisemaan. Mutta muuten se oli reipas. Tehtiin lenkki rauhallista vauhtia ja pysähdyttiin välillä uittamaan koiria ja syömään eväitä, joten aikaa saatiin mukavasti kulumaan luonnon helmassa. On tämä jo edistystä, sillä pahimpaan aikaan ei tällaista lenkkiä olisi voinut Draaman kanssa tehdä.





Draaman ruokavalio koostuu edelleen kalkkunasta, hirssistä, myskikurpitsasta ja psylliumista. Kokkaamista riittää. B12-vitamiini aloitettiin tabletteina muutama viikko sitten. Monivitamiinia ollaan kokeiltu kahteen otteeseen, mutta se ei ilmeisesti sovi, vaikka onkin sidosaineiltaan parhaasta päästä. Ruokaa annetaan 3-4 kertaa päivässä. Tämä ruoka näyttää sopivan ja myös imeytyvän hyvin, koska Draama sai nopeasti takaisin menettämäänsä painoa.

Seuraavaksi olisi tarkoitus kokeilla hypoallergeenista peura-perunaruokaa märkäversiona, jotta Draama saisi vähän paremmin ravinteita. Kovin vajaalla saannilla on menty jo pitkään, ja sopivia lisäravinteita on usein todella haastavaa löytää tällaisille koirille. Teollisiin ruokiin lisätyt vitamiinit usein siedetään paremmin, sikäli kun löytää sen sopivan teollisen ruoan ensin...

Märkäruoka siksi, että kuivamuona närästää herkemmin. Aluksi märkäruokaa annetaan ruokalusikallinen päivässä, ja jos siitä ei tule oireita, niin määrää lisätään. Hetki pitäisi mennä märkäruoalla, ja sitten voi kokeilla varovasti samaa ruokaa kuivaversiona ja turvotettuna. Jos märkäruokaa syöttää ainoana ruokana, niin kustannukset Draaman kokoiselle koiralle ovat kymmenen euroa päivässä. Tuon hintaisen ruoan syöttäminen ainoana ruokana ja pitkäaikaisesti ei todellakaan ole edes vaihtoehto.

Viime kuun lopussa Draama kävi Piiralla ja oli taas vähän vino. Vatsavaivat vaikuttavat selkeästi kroppaan ja vetävät sen tilttiin nopeammin. Juttelimme taas Piiran kanssa siitä, miten inhottavalla tavalla Draaman vaivat ruokkivat toisiaan. Nyt kärkymme Piiralle peruutusaikaa, tai sitten joudumme menemään muualle, koska syyskuulle varattu seuraava aika on aivan liian pitkän ajan päästä.

Treenihalujaan Draama ei kertaakaan ole kadottanut, aina se on ollut energinen ja onnellinen treeneissä. On aina ihanaa nähdä se sellaisena, vaikka muuten elettäisiin läpi huonompaa jaksoa, ja se arjessa näyttäisi hetkittäin maansa myyneeltä. Draama ehdottomasti myös tarvitsee treeniä huonoinakin aikoina, mutta silloin treenaamme normaaliakin kevyemmin. Oma motivaationi kärsii paljon herkemmin, kun murehdin oireilua, ja olen ihan pohjattoman väsynyt ja stressaantunut tilanteeseen.

Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, miten toisenlaista arki olisi, jos olisin näiden koirien kanssa saanut jatkaa sitä mikä minulle joskus oli se koiraharrastuksen juju. Tallaisin jälkiä ja esineruutuja metsään, kävisin tottiskentällä ja leireillä, selaisin koekalenteria, tokoilisin vähän tavoitteellisemmin, kävisimme juuri niin pitkillä lenkeillä ja retkillä kuin huvittaisi.

Viime talvena päätin, että nyt mennään ja tehdään niin kauan kuin voidaan, kun se voi loppua milloin vain. Kolme rallykisaa ehdittiin helmikuussa käydä, ja siihen se sitten loppuikin. Kevään treenikauteen emme kunnolla päässeet käsiksi. Viime kuussa olisi ollut oman seuran rallykisat, jonne olin Draaman hyvissä ajoin ilmoittanut, mutta peruutukseen se tietenkin meni. Viime kuun loppuun olin jo talvella haaveillut tokokoetta, jonne minulla olisi ollut rallykisoista voitettu lahjakorttikin ja jossa oli kivat tuomarit, mutta ei sitten menty sinnekään. Toki osasin jo haaveillessani pelätä, että näin voi käydä.

Mieluummin olisin lopettanut aktiiviharrastamisen koirien kanssa vasta joskus vuosien päästä ja omalla päätöksellä, en olosuhteiden pakottamana. Silloin toivottavasti osaisi luopua hyvillä mielin ja tuntisi, ettei mikään jää kesken. Nyt jää. Koiraharrastukset ovat olleet minulle vähän niin kuin henkinen koti, eikä niiden jättämää tyhjiötä niin vain täytetä muulla.

Ehkä vielä pääsemme Draaman kanssa joskus kokeeseen asti, tai sitten emme. En tiedä, miten pitkään on mielekästä jatkaa puolittaista harrastamista terveydeltään epävakaan koiran kanssa ilman tavoitteita. Kaikkea puuhastelua en toki ole jättämässä, ellen totaalisesti väsähdä tilanteeseen, mutta varsinaista lajiharrastamista ja ryhmätreenejä täytyy punnita tilanteen ja fiilisten mukaan. Ihan vielä en niitä ole jättämässä. Varmaa on vain epävarma, ja tätä se tulee olemaan koko Draaman loppuiän. Pojathan on jo aikaa sitten höntsäilyosastolle siirretty.

Tällainen kortti joskus osui kaupan hyllystä silmään, ja päätyi heti meidän jääkaapin oveen. Niin osuva.



Toukokuussa oli tie reunustettu pumpulilla.


Vinski on meidän ilmeikäs uimamaisteri, joka taitaa myös paikkamakuun lammessa.