Näin kaksistaan me jatketaan

 

 

Maailman kiltein ja hyväntahtoisin koira, mamman oma Hessu Hopo lähti sinne missä hänen aikalaisensa Nasta, Jippo, Snoopy ja Draama varmasti olivat vastassa. 

Kiitos pitkästä yhteisestä matkasta Vinski 💓

Vinski 27.2.2010-29.5.2025

Tiesin tämän päivän tulevan, mutta Vinski sitkeänä tyyppinä porskutti vähän pidemmälle kuin kukaan uskalsi odottaakaan. Osasin odottaa viimeistään takapään koituvan jossain vaiheessa isommaksi ongelmaksi, jos muut vaivat eivät ehdi ensin, ja niin kävi. Pari kertaa Vinski jäi kotona seisomaan kummalliseen asentoon takapää vähän vajonneena muutaman kymmenen sekunnin ajaksi. Se jo kilkutti hälytyskelloja ja informoin eläinlääkäriä asiasta, mutta jäimme vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta, kun arki sujui muuten hyvin. Olin valmistautunut päästämään irti heti, jos oireilua alkaisi olla enemmän.

Pian tämän jälkeen yhtenä aamuna soi radiossa Kaija Koon kappale Kylmä ilman sua. Ajatukset menivät heti Vinskin tilanteeseen ja mietin, että oliko tämä jokin enne. Jännä sattuma sikälikin, etten muista ennen kappaletta kyseisellä kanavalla kuulleeni. Juuri tätä kappaletta soitin moneen kertaan Draaman poismenon jälkeen YouTubesta oman lempiartistini liveversiona ja myös levyltä Kaijan omana versiona. Ja monia muita Kaijan haikeansävyisiä kappaleita, jotka sopivat silloiseen mielenmaisemaani täydellisesti.

Juuri luin jostain, ettei surutyön aikana välttämättä kannata kuunnella kaikkein surullisimpia kappaleita, kun ne vain ruokkivat surua. No katin kontit sanon minä, jokainen päättää itse miten surua työstää eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Jokainen surutyö myös on erilainen, ja itse olen turvautunut musiikkiin erityisesti Jipon ja Draaman lähtöjen jälkeen.

Hetken kuluttua tästä lähdimme lenkille, Vinski iloisena kuten yleensäkin. Lenkki sujui hyvin, kunnes loppupuolella Vinskin takapää vajosi ja sen kulku muuttui vähän huojuvaksi. Pääsimme kuitenkin kotiin ihan hyvin, mutta arvoin siinä jo hetken, että pitääkö meidän lähteä päivystykseen ja minun tehdä nopeita ratkaisuja. Tietenkin silloin oli viikonloppu. Tilanne kuitenkin parani pikkuhiljaa kotiin päästyämme, mutta tiesin, että nyt on lähtölaskenta varmuudella alkanut. Sitä en jäisi odottamaan, että Vinskin takapää pettää kokonaan tai että oireilu koko ajan pahenee ja aiheuttaa sille ongelmia. Oireilu tapahtui nyt ensimmäisen kerran lenkin aikana ja kesti huomattavasti kauemmin kuin edelliset.

Myöhemmin samana päivänä kävin kirjastossa, jossa tietämättäni oli eräs artisti esiintymässä. Hän lauloi mm. siitä, miten tärkeää on tehdä ja sanoa asioita vielä kun voi, jonain päivänä se on myöhäistä. Miten sopivaa tähän tilanteeseen tuokin, mietin. Ei siinä ehkä mitään kohtalon johdatusta ollut, mutta jännästi juuri sinä päivänä törmäsin musiikin kautta juuri tähän teemaan.

Jäljellä olevat päivät keskityimme tekemään kivoja juttuja. Sain sovittua kotikäynnin hoitavan eläinlääkärin kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Draaman kanssa kokemus kotikäynnistä oli niin hyvä ja lähtö sille niin rauhallinen ja stressitön, etten muuta vaihtoehtoa edes harkinnut Vinskin kohdalla, jos vain kohtalo meille soisi sen, ettei eutanasiaa tarvitsisi tehdä pikapäätöksellä, jolloin ketään ei välttämättä kotiin saa.

Draaman kohdalla huomasin, miten paljon mukavampaa oli, kun se säästyi viimeisen ajomatkan ja klinikalla olemisen aiheuttamalta stressiltä ja viimeiset hetket saattoi käyttää toisin. Loppuun asti sai olla tutuissa ympyröissä oman lauman keskellä. Yhtä lailla se oli mukavampaa itsellenikin, kun ei tarvinnut lähteä liikenteeseen ja olla klinikalla. Voin vain kuvitella, miten eutanasian jälkeen meidän vakiklinikalta kotimatkalle lähtiessäni ajaisin jossain vaiheessa päin yhtä niistä lukuisista punaisista valoista mitä matkalla on tai löytäisin itseni keskeltä raitiovaunukiskoja. Siellä päin maailmaa pitää olla tavallistakin skarpimpi. 

Hermotuksesta tuo tilanne Vinskin selän kanssa varmaan johtui. Nostin Neurontinin annosta viimeisiksi päiviksi ja joka päivä meni myös parasetamolia. Vinski oli usein niin hyväntuulinen ja lähti mielellään lenkeille, että olisi välillä melkein voinut kyseenalaistaa eutanasiapäätöksen. Ei sitten kuitenkaan, kun näki miten Vinskin takapää hetkittäin vähän vajosi, ja kun tiesi miten monivaivainen se muutenkin oli. Rappukäytävässä siltä luistivat pari kertaa jalat kokonaan alta, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut. Tuinkin sitä sitten aina ennakoivasti valjaista rapussa kulkiessa, ja useimmiten ei ongelmia edes tullut.

Viimeisenä päivänä lähdimme vielä kerran yhdessä metsään Vinskille erityisen mieluisaan paikkaan. Vinski oli niin kovin innoissaan siellä, välillä ihan hyppeli riemuissaan ja jopa laukkasi vähän. Se oli suorastaan vauhdikkaampi kuin useimmiten lenkillä. Niinhän koirat monesti piristyvät viimeisillä hetkillä, Draamakin otti kaiken irti viimeisestä päivästä. Olisi kiva tietää, mitä kaikkea ne tietävät, ymmärtävät ja vaistoavat. 

Metsälenkin jälkeen siirryimme rantaan. Totta kai Vinskin piti vielä veden äärelle päästä, uiminen oli sille aina niin tärkeää. Se ei ollut sinä keväänä vielä kertaakaan päässyt veteen. Vedet olivat aika viileitä ja pelkäsin muutenkin, että uiminen voisi aiheuttaa lisäongelmia Vinskin kropalle. Mutta kun eletään oikeasti viimeistä päivää, niin tuollaisia ei tarvitse enää miettiä. 

Vinski riemastui myös rannalle pääsemisestä ja meni innoissaan veteen. Mielellään se myös nouti vesilelua, mutta aina kun se oli sellaisessa syvyydessä, mistä olisi pitänyt seuraavaksi lähteä uimaan, se teki stopin. Sellaista ei ole koskaan ikinä milloinkaan tapahtunut, Vinski oli aina todella intohimoinen uimari. Jos se nyt kieltäytyi uimasta edes paria vetoa, niin se kieli siitä, että se itsekin tiedosti kropan tilanteen olevan huono ja ettei uiminen enää kunnolla onnistuisi. Ja se vain vahvisti käsitystä siitä, että juuri nyt oli oikea aika Vinskin lähteä.

Iltapäivällä eläinlääkäri tuli meille, ja Vinskin lähtö oli hyvin rauhallinen ja levollinen kuten Draamankin oli ollut. Sen viimeisestä päivästä jäi muutenkin hyvät muistot, kuten myös Draaman kohdalla. Vinskin lähtöön vain ehdin valmistautua pidempään ja se sai elää täyden elinkaaren toisin kuin Draama, joten siinä mielessä tilanne oli hyvin erilainen.

Oli outoa jäädä kaksistaan Kipin kanssa. Kämppä vaikutti autiolta ja monet tutut jutut erilaisilta ja vajailta. Vielä oli koira ruokittavana ja lenkitettävänä, mutta se ei ollut samanlaista kuin kahden koiran kanssa.

Kipi sai nähdä Vinskin lopetuksen jälkeen, mutta ei se halunnut katsoa sitä. Se hyvin tiukasti katsoi eri suuntaan, ei edes ohimennen vilkaissut tai nuuskaissut. Draaman lähdön jälkeen molemmat pojat nuuskivat sitä kyllä. Kipi ihan varmasti tiesi muutenkin, mitä oli tapahtunut, eikä vain jostain syystä kokenut tarpeelliseksi ottaa mitään kontaktia.

Jotenkin hiljaisemmalta Kipi tapahtuneen jälkeen vaikutti, vaikka muuten porskutti eteenpäin ihan hyvin. Ruoka-aikoina eron on huomannut selvästi, kun se on niin paljon hillitympi ainoana koirana. Ennen se söi ruokansa sellaista tahtia, että ihme kun se ei tukehtunut siihen. Vieläkin se syö hyvällä halulla, muttei yhtä hullua tahtia, ja nostelee välillä päätä pois kupilta ja jää hetkeksi katsomaan mitä touhuan. Onhan se erikoista käytöstä Kipille, mutta ei ole ihme, jos ainoaksi koiraksi jääminen aiheuttaa muutoksia. Kipi on kuitenkin tätä ennen aina elänyt laumassa, suurimman osan aikaa 3-4 koiran laumassa, ja viimeiset vajaat kolme vuotta kahden koiran laumassa.

Autoreissuilla Kipi ja Vinski aina riehaantuivat, kun ne otettiin autosta ulos, haukkuivat, hyppivät ja purivat leikkisästi hihnojaan. Silloinkin, kun tultiin vain kotiin. Vinskin poismenon jälkeen Kipi oli myös näissä tilanteissa paljon hillitympi ja hiljaisempi, mutta on nyt taas alkanut hillua enemmän, ei silti läheskään yhtä paljon kuin ennen. Kun puuttuu se kaveri yllyttämästä.

Pojat olivat syöneet puruluiksi enimmäkseen kahta eri kotimaista luuta. Kipi söi yksin jäätyään toista niistä yhtä innolla kuin ennen Vinskin poismenoakin, mutta kun ensimmäisen kerran annoin sille vaihteeksi sen toisenlaisen luun, niin se ei meinannut edes ottaa sitä suuhun. Lopulta pitkin hampain otti, mutta söi sen vain osittain, jätti lattialle lojumaan eikä ole sen koommin halunnut koskeakaan luuhun. Ikinä ennen se ei ole jättänyt mitään syömättä. Se siis söi kyseisiä luita aiemmin vain kilpailutilanteen takia, oikeasti se ei välitä niistä. Kun taas Vinski piti juuri näistä luista vielä enemmän kuin niistä toisista, jos sai joskus valita kumman ottaa.

Kauaa Kipi ei vaikuttanut erityisen hiljaiselta, vaan se oli välillä kotona vähän levotonkin ja lähelle tunkeva. Se oli sitä jo ennen Vinskin poismenoa, koska se oli taas sekoittanut pollansa kevään tulosta ja tyttöjen hajuista. En vain tiedä, johtuiko tilanne enää yksinomaan siitä vai muuttuneesta laumatilanteesta, koska ulkona hajujen perässä vouhotus alkoi jo lieventyä. Ihan viime päivinä Kipi on ollut kotona levollisempi, mikä saattaa johtua tämän viikon tavallistakin isommista aktiviteeteista tai sitten sopeutumisesta uuteen laumatilanteeseen. Tai molemmista.

On outoa, kun koiranpedit ovat 99% ajasta tyhjinä. Kipi viittaa kintaalla moisille mukavuuksille ja lepää yleensä maton tai pelkän viltin päällä tai paljaalla lattialla. Vinski taas oli aina joko pedillä tai sohvalla. Petejä oli kolme, mutta laitoin niistä jo yhden pois. Harmi katsoa tyhjiä ortopedisiä petejä, joista selkävaivainen ikääntyvä koira käsittääkseni hyötyisi, mutta odottelen vielä, josko petien käyttöaste edes vähän lisääntyisi.

Varusteita on muutenkin turhan paljon yhdelle koiralle. Onhan se tietenkin kätevää, kun sadetakki on märkänä edellisen lenkin jäljiltä ja seuraavalle lenkille voi silti laittaa kuivan sadetakin. Tai kun valjaatkin ovat läpimärät ja kuraiset, niin niitäkin löytyy toiset. 

Olen elänyt vain yhden koiran kanssa viimeksi 33 vuotta sitten. Ja kun nyt ei näköpiirissäkään ole enää uutta koiraa, niin tilanne on melko lohduton ja pelottava. Voi miten haluaisin toisen koiran tähän, siitä olisi niin paljon iloa sekä Kipille että minulle, enkä jäisi koirattomaksi sitten kun Kipistä aika jättää. Saan kuitenkin vielä tällä hetkellä elää koiramaista elämää. Sitä ei voi kukaan ennustaa, miten pitkään enää, mutta liian nopeasti se loppuaika joka tapauksessa menee. Kipillä kuitenkin on ikävuosia jo melkein 12 ja omat terveysongelmansa silläkin. 

On ollut nyt aiempaa helpompaa lähteä Kipin kanssa pidemmille lenkeille ja retkillekin. Siitä aiomme nauttia niin pitkään kuin se mahdollista on. Tulee sekin aika, kun myös sen kanssa joutuu entistä enemmän rajoittamaan retkien ja lenkkien pituutta, jos sille muuten vielä elinpäiviä suodaan. Kipi on myös päässyt uimaan, kimppalenkeille ja jäljestämään. On ollut kiva nähdä, että se ilman omaa laumaakin menee uimaan, mutta ei se vieläkään mikään uimamaisteri ole ja häviää tässä suhteessa kaikille edesmenneille koirilleni.

 

Vinski eli pitkän ja hyvän elämän. Ei siitä tullut sitä tavoitteellista pk-koiraa, josta sen hankkiessani haaveilin, mutta sillä ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on se, että Vinski sai elää täyttä elämää haasteistaan huolimatta ja olla tärkeä laumanjäsen, aina niin tasapainoinen ja hyväntahtoinen, vähän hömppäkin toisinaan. Ihan oma persoonansa, joka opetti minulle taas paljon uutta. Paljon me yhdessä touhusimme kaikenlaista, myös niitä pk-juttuja, ja liikuimme luonnossa. 

En koskaan unohda, miten hartaasti Vinski saattoi tutkia joitain luonnon yksityiskohtia tai miten se syttyi uimiseen ja veteen heti ensimmäisellä kerralla päästyään rannalle 2,5 kk ikäisenä. En unohda sitä, miten se lenkeillä usein otti pitkäänkin katsekontaktia ja miten lämmin, luottavainen ja sädehtivä se katse oli.  Tai miten se aamiaista syödessäni laski päänsä polvelleni ja nautti silmät ummessa hellyydestä päivän alkajaisiksi. En unohda, miten elämänhaluinen se oli ja kuten eläinlääkäri sen poismenon jälkeen sanoi, suuri tsemppari. En unohda, miten sinnikäs se omalla hiljaisella tavallaan oli, eikä muutenkaan tehnyt asioista ja itsestään suurta numeroa. Tai miten tunnollinen se oli. En unohda, miten kaunis luonne sillä oli.

Kylmä ilman sua

Draaman muistoksi tein tänne pitkästä aikaa tämän päivityksen, mutta sitten kertaalleen jo muutin blogin yksityiseksi. Olkoon nyt taas julkinen tämä 24.8. editoitu päivitys, mutta en tiedä onko tilanne pysyvä. Yksityisyydessä ja julkisuudessa on molemmissa hyvät puolensa. Olen ajatellut, että jos yhdenkin kerran joku löytää täältä vaikkapa vertaistukea, niin onhan siitä sitten jotain hyötyä että tänne pääsee. Muistan miten itse esimerkiksi Draaman suolistosairauden alkuaikoina etsin tiedonjanoisena blogeja aiheesta, eikä niitä juuri ollut. Se ongelma tässä nyt kuitenkin tietty on, ettei kukaan jaksa lukea kilometrin pituisia päivityksiä :D Joskus tuskastun itsekin kun pitäisi löytää joku nippelitieto sieltä piiitkän tekstin seasta. Tiivistäminen nyt vaan ei koskaan ole ollut oma juttuni, jo kouluaikoina kirjoitin aina pitkiä aineita. 

Draama pärjäsi suolistosairautensa kanssa viimeisen vuoden ajan ihan kohtuullisesti vaikkei todellakaan täysin ongelmitta, mutta mikä tärkeintä, niin se pystyi elämään normaalia arkea ja lenkkeilemään. Välillä tuli jotain oireilua, ja pähkäilimme eläinlääkärin kanssa lääkityksen hienosäätöä. Viime syksyn hammashoito meni peloistani huolimatta tosi hyvin, suorastaan oireitta. Muutto vuodenvaihteessa ei myöskään aiheuttanut mitään isoa rysäystä, mutta kyllä sillä oma osansa viime kevään aaltoilevaan oireiluun oli. 

Erityisesti taistelimme kuukausien ajan ajoittaisen ulosteen löysyyden ja limaisuuden kanssa, jotka eivät onneksi juurikaan vaikuttaneet Draaman muuhun vointiin. Apoquel varmaan edesauttoi siinä, että tämänkertainen muutto sujui aiempaa paremmin, eikä Draamalla myöskään enää pysyvän lääkityksen aloittamisen jälkeen kertaakaan ollut koko yön kestävää rajua närästys- tai kipukohtausta. Itse asiassa sillä ei viimeisen vuoden aikana tainnut olla yhtään nieleskelykohtausta, eikä muutenkaan ollut hirveän pitkäkestoista kohtauksenomaista oireilua. Viimeisten vuosien ajan suolisto oli tutkimuksissa rauhallisemmassa tilassa kuin alussa, ja sekä eläinlääkäri että osteopaatti muistivat joka käynnillä erikseen kehua, miten Draama ei enää ollut liian laiha vaan erittäin hyvässä kunnossa.

Löysyyttä tai limaisuutta ei Apoquel kuitenkaan yksinään saanut pidettyä poissa, ja välillä Draama oli Tylosin-kuurilla. Draama vastasi Tylosiniin aina tosi hyvin, ja se auttoi muihinkin oireisiin kuin vain löysyyteen. Joitain koiriahan hoidetaan pysyvällä Tylosin-lääkityksellä, mutta nykyään siihen ei niin herkästi ryhdytä edes kroonisesti sairaan koiran kanssa, kun siinä on tämä antibioottilääkitykselle ominainen resistenssiongelma. Keskustelimme eläinlääkärin kanssa myös mahdollisesta kortisonin tai siklosporiinin kokeilemisesta, jos ne auttaisivat vielä tehokkaammin kuin Apoquel. Niitä ei koskaan ehditty kokeilla, ja minua vähän (tai aika paljonkin) arveluttivat niiden mahdolliset rajutkin sivuvaikutukset ja käytännön ongelmat. Draama onneksi pärjäsi Apoquelin, Tylosin-kuurien ja Kaoliinin avulla, ihan satunnaisesti meni Cereniaa.

Meidän viime vappuaatto on hyvä esimerkki siitä, millaista voi elämä suolistosairaan koiran kanssa joskus olla. Olin lähdössä sovitulla kyydillä serkun synttäreille, mutta juuri ennen lähtöä Draama sai sen verran ikäviä oireita, että jouduin perumaan lähdön. Lääkitsin ja tarkkailin Draamaa, ja jätin soittopyynnön meidän lääkärille, joka sattui silloin olemaan työvuorossa. Tilanne rauhoittui, ja päätin käväistä edes pikaisesti synttäreillä omalla kyydilläni. Pyöreitä vuosia ei niin kovin usein täytetä. Perillä Pasilassa kävelin pitkin sokkeloisia kortteleita umpieksyksissä juuri kun eläinlääkäri soitti ja ratikka ajoi kirskuen ohi. Sain taas neuvot lääkityksen säätämiseen, ja löysin lopulta serkun talonkin. Ja Draamakin pärjäili ihan hyvin.

Leikkihommia

Toukokuun lopussa sitten alkoi traagiseen lopputulemaan johtanut tapahtumasarja. Draama kompastui metsässä juostessaan risukasaan ja meni siinä vähän rähmälleen. Ei hirveän pahasti, mutta huolestuin, koska eihän sen kroppa terve muutenkaan ollut. Eikä sillä ollut tapana kompastella, se oli motorisesti hyvin taitava, mutta sillä hetkellä sen huomio oli muualla kuin siinä risukasassa. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että Draama kevensi välillä etusiaan lenkillä, ihan vähän ja satunnaisesti. Varasin sille ajan kraniohoitajalle, koska meidän osteopaatille ei lyhyellä varoajalla olisi päässyt, ja kranioon pääsimme melkein saman tien. Draaman kropasta löytyi kompastumisen aiheuttamia kireyksiä, erityisesti lapaluiden välistä, ja kraniohoitaja myös mainitsi lapaluiden olevan melkein yhdessä. Juuri samassa kohdassa Draamalla oli jo vuosien ajan ollut kyfoosi, ja mietin, että kompastuminen oli tainnut käydä ilkeästi valmiiksi ongelmaiseen kohtaan. 

Jätin myös soittopyynnön eläinlääkärille, koska Draaman oli syytä saada myös kuuri kipulääkettä, mutta tulehduskipulääkkeitä sille ei voinut suoliston takia antaa. Sain ohjeeksi antaa kuurin parasetamolia, joka on vatsaystävällisempi vaihtoehto, mutta kuormittaa maksaa, joten hirveän pitkiä aikoja kerralla sitä ei olisi hyvä antaa.

Draaman liikkuminen palautui vähitellen normaaliksi ja seuraavat viikot sujuivat mukavasti. Nyt jälkikäteen tosin ymmärrän, että ihan pieniä vihjeitä on tässäkin välissä tulevasta ollut, mutta ei kukaan olisi arvannut mihin ne liittyvät ja ne olisi ollut helppo jättää huomaamatta kokonaan. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja Draama eli kesää täysillä.

Sitten tuli se päivä  heinäkuussa, kun hätkähtäen tajusin, että lapaluiden väliin oli ilmestynyt iso kyhmy. Meidän hoitava lääkäri oli juuri palaamassa lomalta, joten laitoin hänelle heti tiedon ja kuvan asiasta ja varasin ajan käynnille. Valitettavasti lomakausi aiheutti sen, että aika meni puolentoista viikon päähän. En silti halunnut viedä Draamaa muualle, koska vain oma lääkärimme tiesi kokonaistilanteen ja sen mitä lääkkeitä Draamalle voi antaa jne.

Ennen lääkäriaikaa kävimme uudestaan myös kraniossa. Kroppa oli pysynyt hyvässä kunnossa edellisen hoidon jälkeen, kaularangassakin oli hyvä liikkuvuus kyhmystä huolimatta. Kyhmy oli kova, eikä sitä vielä edellisellä käynnillä ollut. Kraniohoitaja väläytti kasvaimen mahdollisuutta. Eläinlääkäriaikaan tuntui olevan ikuisuus, epätietoisuus oli raastavaa.

Lopulta eläinlääkäriaika koitti, ja lääkäri varoitti Draamaa röntgeniin viedessään, ettei löydös välttämättä ole mikään kiva. Sitä en odottanutkaan, kun tuo muutos oli niin nopeasti siihen ryöpsähtänyt, osasin pelätä kasvainta tai jotain muuta ikävää. Ja palauttaessaan Draamaa minulle lääkäri vahvisti että juuri kasvaimesta oli kyse. Se oli kasvanut tässäkin välissä lisää ja oli kuvissa karmean näköinen. Lisäksi se oli todennäköisesti kiinnittynyt toiseen tai molempiin lapaluihin ja tehnyt lapaluista hauraat, röntgenkuvissa melkein läpikuultavat. Lisälöydöksinä kuvissa näkyi spondyloosimuutoksia rintarangassa ja pienentynyt maksa. Maksasta ei mitään akuuttia huolta olisi ollut niin kauan kuin se olisi toiminut ja maksa-arvot olisivat olleet hyvät. Mutta muuten, tulos oli täystyrmäys. Ja todennäköisesti kasvain oli pahanlaatuinen, koska se oli niin nopeasti ilmestynyt ja kasvanut. Ja se metsässä kompastuminen olikin ehkä seuraus eikä syy, Draama oli saattanut jo silloin olla alkavan kasvainsairauden takia kömpelömpi.

Eläinlääkäri kertoi, että lisätutkimuksia voisi tehdä kasvaimen ennusteen ja hoidettavuuden selvittämiseksi. Välttämättä se ei edes olisi hoidettavissa, ja lapaluitakin joutuisi mahdollisen leikkauksen yhteydessä amputoimaan. Parahdin heti, että ei. Ei Draamalle voi tehdä sellaista, se ei ole reilua sitä kohtaan, ja sillä on niin paljon muutakin. Myöhemmässä keskustelussa eläinlääkäri vielä kertoi, ettei pelkkä lapaluiden amputointi välttämättä olisi riittänyt, vaan myös toinen etujalka olisi luultavasti pitänyt amputoida.

Eläinlääkäri nyökkäsi päätökselleni, hän taisi lähinnä viran puolesta esitellä jatkovaihtoehdot eikä itsekään pitänyt niitä Draamalle järkevinä. Seuraavaksi siirryttiinkin sitten puhumaan eutanasiasta. Aika-arvioksi lääkäri antoi ensin 1-2 viikkoa, mutta lisäsi sitten, että katsotaan viikko kerrallaan. Loppuajan Draama saisi syödä kipulääkkeeksi parasetamolia ja vatsaan Tylosinia. 

Niin minä sitten lähdin vastaanotolta kuolemaantuomitun koiran kanssa. Vaikka osasin odottaa huonoja uutisia, niin silti ongelmien laajuus vähän yllätti, ja se, että aika oli nyt todella vähissä. Luulen silti, että shokki olisi ollut vielä isompi, jos Draama olisi siihen asti aina ollut terve tai edes suhteellisen terve koira. Olin myös vuosien mittaan useinkin miettinyt, että Draama ei varmaankaan ole se koira, joka elää 15-vuotiaaksi. Mutta eihän siihen silti osaa varautua, että se päättyy juuri näin ja juuri nyt. Että tulee puskista joku ihan uusi sairaus ja vie koiran nopeasti.

Tässä kuvassa kasvain näkyy hyvin. Tästä se vielä kasvoi.

Seuraava yö meni  pitkälti valvoessa ahdistuneena, mutta sitten päätin, että nyt ei vaivuta synkkyyteen, vaan otetaan viimeisistä ajoista irti se, mitä voidaan. Käydään Draaman lempipaikoissa ja tehdään kivoja juttuja. Ja ihan kivasti se sitten alkoi sujuakin, mutta kyllä tilanne silti oli niin stressaava, että huomasin esimerkiksi pari kertaa melkein hyperventiloivani. 

Onneksi Draama pystyi syömään parasetamolia ja sai siitä hyvin vastettakin. Joskus se silti pienen hetken saattoi keventää etusia tai lepuuttaa vasenta etujalkaansa jopa makuuasennossa ollessaan. Onneksi jalan lepuuttaminen muuttui paljon harvinaisemmaksi sen jälkeen kun lääkekuuri ilmeisesti alkoi purra paremmin, eikä keventämistäkään tapahtunut kuin harvoin ja pienen hetken kerrallaan. Vatsa oli koko ajan hyvässä kunnossa, ja Draama itse enimmäkseen iloinen, reipas ja liikkumishaluinen, ei sitä olisi kuolemansairaaksi uskonut. 

Onneksi oli kesä, koska liukkaus olisi tässä tilanteessa ollut karmea vaihtoehto. Kesä myös mahdollisti Draaman lempijuttujen tekemisen, erityisesti veden äärellä olemisen, mikä oli sille tärkeää. Kävimme myös nosettamassa ja pari kertaa entisillä kotikulmilla koirille erityisen rakkaissa maisemissa. Siellä Draama sai myös seistä ja kahlata järvessä. Uimaan sitä ei uskaltanut tietenkään päästää, joten pidin sen liinassa. 

Lenkit teimme Draaman ehdoilla, se sai päättää suunnan ja vauhdin. Päivän ensimmäisen pidemmän lenkin Draama halusi aina tehdä samalla kaavalla. Ensin mentiin pieneen lähimetsään, syötiin vähän mustikoita ja leikittiin pieni tuokio. Varovasti, ettei mitään sattuisi. Sitten jatkettiin lenkkiä läheiseen puistoon, jonka reunalla virtaa joki. Siellä Draama halusi aina pysähtyä katselemaan jokea, usein se myös kahlasi. Myös suihkulähteellä piti aina pysähtyä.

Draama porskutti määrätietoisesti lenkeillä menemään ja innostui asioista. Kotona se lepäsi rennosti eikä vaikuttanut ollenkaan kipeältä. Mutta oireitakin joskus oli. Erityisesti Draama oireili aamupissalla ennen kipulääkkeen saamista, mutta parin tunnin päästä seuraavalla lenkillä kipulääkkeen jälkeen se oli eri koira, ja pärjäsi yleensä loppupäivänkin hyvin. Ilman lääkkeen näin hyvää vastetta se olisi mennyt hautaan nopeammin. 

Jouduin pohtimaan sitä tuskallista kysymystä, että milloin on aika. Kun tilanne on päällä, niin on helppo takertua hetkeen ja toivoa vielä lisäaikaa. Kokemuksesta kuitenkin tiesin sen, että kun asiaa katsoo vuosien päästä taaksepäin, niin ei sillä ole niin väliä kuoliko se koira viikon tai muutamankin aiemmin vai myöhemmin, jos kuolema kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Tärkeämpää on se, ettei jää sellaista muistoa, että koira joutui kärsimään turhaan.

Ei se silti ole mitenkään helppoa, ei mitenkään päin. Kun näkee iloisen ja reippaan  koiran, jolla näyttää olevan elämäniloa hyvinkin vielä jäljellä, mutta joka todellisuudessa on niin sairas. Sen kyllä huomasi, että sairaus myös väsytti Draamaa, kotona se lähinnä nukkui eikä muutenkaan lähtenyt esimerkiksi poikien useimpiin kotkotuksiin mukaan. Sain vaikutelman, että se osasi tosi fiksusti säästää energiaansa itselleen tärkeimpiin asioihin ja ottaa niistä kaiken irti. Olisi kiva tietää, mitä sen päässä liikkui. Diagnoosin saamisen jälkeen Draama pari päivää haki tavallista useammin kontaktia minuun, tuli luokse häntä heiluen ja pusutteli. Eläinlääkäri sanoikin meidän käynnin yhteydessä, että siinä vaiheessa niiden käytös muuttuu. Useinhan koirat toki heijastavat ihmisten muuttunutta käytöstä, mutta sekään ei ihan aina selitä kaikkea.

Koko ajan pidin eläinlääkärin tilanteen tasalla siitä missä mennään, ja samalla sain taustatukea mietteilleni. Kyllä minulle sitten alkoi vahvistua kahden viikon kohdalla ajatus siitä, että alkaa olla aika päästää Draama pois ennen mitään isompaa alamäkeä tai romahdusta. Iso syy oli se, että kasvain vain jatkoi hillitöntä kasvuaan, eikä sitä ollut syytä enää isommaksi päästää. Se hyvä puoli asiassa oli, ettei kasvain lapaluiden kohdalla haitannut Draamaa yhtä paljon kuin jos se olisi ollut raajassa ja Draama olisi joutunut varaamaan painoa sen päälle. En kyllä olisi ikinä uskonut miten nopeasti tuollainen kasvain voi kasvaa niin isoksi.

Oli lauantai kun ilmoitin eläinlääkärille päätöksestäni, ja sovimme että eutanasia on maanantaina tai tiistaina. Niin kiire ei ollut, että heti olisi tarvinnut. Sunnuntaina sain viestin, että eläinlääkäri voisi tulla seuraavana päivänä klo 10. Panikoin, että sehän on ihan juuri emmekä ehdi sitten tehdä kaikkia viimeisiä juttuja, kuten olin ajatellut. Mutta rauhoituin ja totesin, että kyllä ehdimme tehdä kaiken, nousemme vain tosi aikaisin aamulla. Vielä viimeisenä iltanakaan en uskaltanut antaa Draamalle mitään kiellettyä ruokaa, ettei sen tarvitsisi viettää viimeistä yötä mahakivuissa. Mutta tein valmiiksi pannarin, joka on aina ollut koirien suurta herkkua.

Tuntui pahalta kun illalla tiesi, että täyttää viimeisen kerran kongin kalkkunalla ja antaa sen Draamalle jälkiruoaksi. Että meillä oli viimeinen myöhäislenkki ja yöpala, viimeinen yö yhdessä. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään ja tunsin välillä olon jopa levolliseksi. Nyt oli aika, ja se oli koiraa kohtaan reilua. Riisuin Draamalta Seresto-pannan ja se vinkaisi, mikä oli täysin poikkeuksellista. Olin osunut kipeään kohtaan, ja sekin vain vahvisti päätöstä. Viimeiset kolme päivää Draama myös kävi 1-3 kertaa päivässä vesikupilla juomassa, mikä ei ollut sen tapaista. Ei se paljon silloinkaan juonut, mutta yleensä se ei juonut ikinä kupista, koska sai sen verran nesteitä ruoan mukana ettei nähtävästi tarvinnut enempää. On mahdollista, että maksa alkoi reagoida parasetamoliin, mutta on myös hyvin mahdollista, että kasvain oli levinnyt myös sisäelimiin.

Aamulla aikaisin piipahdimme pissalenkillä ja sitten koirat saivat aamupalan.  Pienen ruokalevon jälkeen lähdimme ulos. Toivoin mielessäni, että tällä kerralla voisimme viettää koko sen ajan puistossa, että Draama saisi rauhassa ja ajan kanssa keskittyä erityisesti itselleen niin tärkeisiin vesijuttuihin. Mutta annoin sen edelleen päättää itse, jos se halusi ensin metsään, niin sinne menisimme. Vastoin kaikkia oletuksiani Draama kuitenkin suuntasi suoraan puistoon, ja siellä vietimme rauhassa pitkän ajan. Draama sai valita missä se halusi käydä, ja se valitsi mennä kolme kertaa mielipaikkaansa joen varteen katselemaan veden virtausta ja kastelemaan varpaitaan. Muuten se kierteli tutuissa paikoissa ympäri puistoa ja tutki paikkoja. Otin tietenkin kuvia, ja jokaiseen kuvaan tallentui iloinen ilme. 

Kaksi tuntia ennen lähtöä puistossa

Viimeinen kuva elossa

Sitten tuli aika palata sisälle. Draama sai vuosien tauon jälkeen herkutella pannarilla. Aamulla aiemmin se oli jo saanut aamupalan yhteydessä kreikkalaista jogurttia, josta aina kovasti piti entisessä elämässä. Kello kävi, aika olisi kohta. Hoitava eläinlääkäri tuli kotiin tekemään eutanasian, sen halusin Draamalle viimeisenä palveluksena tarjota kun se mahdollisuus oli. Draaman ei tarvitsisi stressata klinikalle menemistä, se saisi lähteä tuttujen ihmisten vierellä kotona. 

Ja oli niin sopivaa, että juuri Draaman oma lääkäri oli saattamassa sitä viimeiselle matkalle, sillä hän lopulta oli se, joka tätä matkaa meidän kanssa oli viime vuodet tehnyt. Suolistosairaudet osaavat olla monimutkaisia ja niiden hoito vaatii tiivistä yhteistyötä omistajan ja lääkärin välillä. Näinä vuosina vaihdoimme pelkästään sähköposteja melkoisen määrän. Ja aina sain apua ja neuvoja Draaman ongelmissa, ja tunsin että Draamasta välitetään. Hattu päästä, että eläinlääkäri ehtii paneutua ison potilasmäärän asioihin niin hyvin ja olla läsnä potilailleen, kun potilasaines ei siitä helpoimmasta päästä  edes ole, ja työmäärä on valtava. Näinä vuosina hän suorastaan auttoi pitämään pääni kasassa. Olen kyllä hurjan kiitollinen, että juuri hän oli Draaman lääkäri.

Totesin eläinlääkärille hänen tultuaan, että Draama varmaan ihmettelee, miksi tuo täällä on, ihan väärässä ympäristössä. Hän sanoi, että kyllä se tietää miksi olen täällä. Ne tietävät. Ja mikä minä olen väittämään eläinlääkärille vastaan, hän tekee tätä työkseen. Oli Draama jo aamulla erilainen, teki lenkkiin muutoksen ja tutki puistossa lempipaikkojaan tarkemmin, jätti jäähyväisiä. Tiesi se.

Häädin pojat ennen toimenpidettä eri huoneeseen pois tieltä. Ja sitten Draama lähti, pää sylissäni, juuri lisää pannaria syöneenä, hyvin levollisesti ja rauhallisesti rajan yli lipuen.

Sen jälkeen oli aika päästää pojat jättämään jäähyväiset. Eläinlääkäri sanoi ennakkoon, että koirat yleensä vain vähän nuuskaisevat eivätkä muuten ihmeemmin reagoi. Ja juuri niin kävi. Pojat vähän nuuhkivat ja lähtivät sitten jatkamaan omaa elämäänsä ilman sen suurempia tunteita. Suoraviivaista touhua. Nehän olivat jo varmasti pitkään tienneet Draaman olevan sairas. Oli niiden käytös sen verran tavallisuudesta poikkeavaa, etteivät ne olleet tavanomaisen riehakkaita päästessään pois suljetun oven takaa, ja vielä Draaman nuuskimisen jälkeenkin harras tunnelma säilyi.

Jäähyväisten aika

Vain kerran aiemmin ovat muut lauman koirat saaneet nähdä kuolleen toverinsa, mutta eivät ne ole koskaan etsineet lähtenyttä. Ja ovat ne sillä tavalla saattamassa olleet, että ovat yleensä olleet mukana autossa klinikan pihalla, ja niillä on varmaan ollut käsitys siitä mitä on tapahtunut. Ensimmäinen koirani Netta kuoli kotiin ihan itsestään, joten sen muut näkivät. Jason ei muistaakseni piitannut mitään. Nastalla oli ollut Nettaan loppuaikoina kireät välit, ja se vähän katsoi kuollutta sillä silmällä, että onkohan se vielä vaarallinen ja pitääkö sille suuttua. Jessi sen sijaan nosti kuononsa ylös ja päästi hyvin haikean, surullisen ulvonnan. Kerroin tästä eläinlääkärille, ja hän totesi ettei sellaista yleensä tapahdu. Jessi olikin harvinaislaatuinen koira. Viisas ja empaattinen.

Eläinlääkäri lähti ja vei Draaman mennessään. Hän yritti vielä klinikalla ottaa sen kasvaimesta ohutneulanäytteen, koska olisin halunnut tietää kasvaimen tyypin. Näyte ei kuitenkaan onnistunut, koska kudos oli niin tiivistä, mikä toisaalta vahvisti sen, että todennäköisimmin kyse oli osteosarkoomasta tai osteokondroomasta. Juuri tästä syystä ei näytettä meidän klinikkakäynnillä edes yritetty ottaa, koska eläinlääkäri varoitti, että siellä voi olla rusto vastassa eikä näytteeseen saada soluja, ja totesin, että ei sitten oteta, ei siitä koiralle edes mitään hyötyä ole. Sitten asia kuitenkin alkoi tuntua tärkeältä, mutta eihän se tosiaan onnistunut.

Sitten oli jäljellä enää pojat ja minä. Tyhjyys. Minulle läheisin koira oli poissa, minun sieluni ja sydämeni koira. Eutanasian ajan pidätelty suru vyöryi päälle. Pyörin kotona tietämättä mihin ryhtyä, ja lopulta lähdin poikien kanssa ulos. Siellä alkoi sataa ja ukkostaa kovaa, tulimme pian takaisin sisälle märkinä.

Mutta en vieläkään osannut olla kotona. Lähdimme lenkille ulkoilualueelle silläkin uhalla, että joutuisimme lenkkeilemään ukkosilmassa. Mitä väliä. Mietin valitsenko sen lyhyemmän vai pidemmän reitin. Pidemmän tietenkin, ei vähempi riittänyt mihinkään. Valvotun yön, huonon syömisen ja eutanasian jälkeen ei sen luokan kuntoilu ehkä ollut viisain ratkaisu, mutta tuska siivitti menoa. Pojillakin menohaluja riitti. Mutta nekin ovat raukat selkävikaisia ja ikääntyviä, Vinski jo 12,5-vuotias ja Kipi  9. Ei niiden kanssa voi kaiken aikaa lenkkeillä hirveän pitkiä lenkkejä. Minun taas olisi pakko saada hoitaa korvienväliäni liikkumalla paljon. Voi kun olisi terve koira lenkkikaverina. On ollut pakko välillä lähteä ulos ilman koiria.

Ihana, rakas, hömppä Draama, oman tiensä kulkija. Se hajotti monet lelunsa alle aikayksikön ja oli sitten hyvin tyytyväinen. Uimareissuilla se usein tuijotti rannalla vettä melkein transsissa. Kun tuli kotiinlähdön aika, niin se siinä vaiheessa ymmärsi lähteä uimaan, hävisi kauas ulapalle heittämään pitkää lenkkiä ja jätti muut odottamaan itseään. Ajattelin, etten koskaan uskalla viedä sitä mereen uimaan, sehän voisi uida vaikka Viroon. Se nakitti tilaisuuden tullen kenet vain kopitteluun kanssaan, silmät innosta tuikkien. Se oli lauman kuningatar, ja se tiesi arvonsa. Välillä draamakuningatar, ensimmäisen ultran takia ajetut mahakarvat esimerkiksi olivat sille maailmanloppu. Seuraavissa sen mahakarvat ajettiin säästeliäämmin, eikä ongelmaa enää ollut. Draama oli joissain suhteissa hyvin herkkä, mutta toisissa ei pätkääkään. Se ei ollut koulutettavana nöyrä, mutta hirveän motivoitunut ja innokas se oli. Sydämeltään työkoira. Ja vauhtimimmi. Meillä oli sen kanssa hyvä tunneyhteys, joka vuosien myötä vain tiivistyi. Ja siinä oli jotain sellaista karismaa, johon en löydä edes sanoja. Se vain oli niin hieno koira.

Vaan hyviä kortteja ei Draama elämältä saanut, ihan liikaa annettiin taakkaa yhdelle pienelle koiralle. Kymppisynttäreitä se ei koskaan päässyt viettämään. Me saimme olla yhdessä vain kuusi vuotta.

Seuraavana päivänä Draaman lähdön jälkeen luukutin kappaletta Kylmä ilman sua oman lempiartistini versioimana, koska se kuvasti niin hyvin omia fiiliksiä. Kuuntelin myös Draaman nimikkobiisiä Maailma on sun. Edelleen tunsin tarvetta pysyä mahdollisimman paljon pois kotoa ja puuhata jotain. Eikä se tarve vieläkään ole mihinkään poistunut nyt kun aikaa on mennyt jo enemmän. Välillä on tietenkin pakko kohdata kaikki ajatukset ja tunteet ihan paljaaltaan, ilman puuhastelun suomaa vaimennusta. Melkein olin unohtanut senkin, miten monella tapaa fyysinen tunne suru on. 

Kroonisesti sairas koira jättää melkoisen tyhjiön myös siksi, että elämä on niin paljon pyörinyt sen ympärillä, on ollut rutiinit, lääkitykset, huolet, oireiden kyttäämiset ja mitä milloinkin. En rakastanut kaikkea sitä työtä mitä Draaman suolistosairaus teetti, mutta tuntui kyllä oudolta kun se kaikki jäi pois. Se oli kuitenkin osa omaa arkeani. Tiskin määrä on nykyään naurettavan pieni, ei tarvitse enää olla niin paljon kokkaamassa, ei tarvitse kauppaan lähtiessä tarkistaa, onko Draamalta psyllium, hirssi tai myskikurpitsa loppumassa ja valita sitten kauppa sillä perusteella, että kyseisiä tuotteita sieltä löytyy. Työmäärän väheneminen ei ole yhtään iloinen asia tilanteessa, missä haluaisi purkaa surun tunnetta tekemiseen.

Pojatkin ovat niin urautuneita joihinkin rutiineihin, että ovat yrittäneet vanhasta muistista tehdä asiat niiden mukaan. Iltaruoan jälkeen pojat aina saivat puruluut ja Draama kongin, ja koska kongiin jäi kalkkunanmuruja Draaman jäljiltä, niin Vinski aina nuoli kongin hartaudella puhtaaksi. Draaman poismenon jälkeen Vinski taas oman puruluunsa syötyään meni sohvalle kyttäämään kongia, mutta sitä ei siellä ollut. Se katsoi kysyvästi minuun ja minua riipaisi sydämestä, mutta se tyytyi asiaan, eikä seuraavana iltana enää edes etsinyt kongia. 

Jotkut muut rutiinit ovat säilyneet pidempään. Draama aina sai ansaita kongin tekemällä jotain pientä, ja pojat odottivat sen aikaa toisessa huoneessa. Monta päivää ne olivat menossa hanhenmarssia toiseen huoneeseen iltaruoan jälkeen, ja Kipi luulee vieläkin että sinne pitää mennä. Yöpalasta sain ne sentään vieroitettua aika kivuttomasti. Koska Draama söi kolmesti päivässä, niin pojatkin saivat pienen yöpalan, mutta enää en viitsi antaa. Ja kuten aina laumanjäsenen mentyä, niin nytkin olen myös itse välillä etsinyt katseellani sitä yhtä, puuttuvaa koiraa.

Oli helpottavaa, kun eläinlääkärikin sanoi uskovansa, että eutanasia tapahtui oikeaan aikaan. 

Viimeisistä ajoista jäi kaikesta huolimatta myös hyvät muistot. Ehdin jättää Draamalle jäähyväiset, ehdimme tehdä kivoja juttuja joista se vielä nautti kovasti, ja sitten se sai nukahtaa rauhassa suunnitellusti pois. Aina ei ole näin hyvin mennyt, sekin on vain elämää eikä sille aina mitään voi, mutta kyllä siitä ikävät muistot jää, jos lähtö on jollain lailla brutaali ja ennakoimaton ja jos koira joutuu kärsimään.

Tälle sairastamisen täyteiselle matkalle en koskaan halunnut, mutta paljon opin uutta tästäkin. Ja ennen kaikkea sain elää Draaman kanssa, joka oli ihan muuta kuin sairautensa. Jonka kanssa minulla oli niin paljon hyviäkin aikoja ja hetkiä. Josta haluan erityisesti muistaa ilkikurisen pilkkeen sen silmissä, täysillä asioihin heittäytymisen, sen miten se rakasti olla metsässä ja veden äärellä, miten urhea se oli, miten saimme yhdessä kokea tekemisen riemua, miten se jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Sain vielä kerran laumaan tyttöenergiaa, nyt on jäljellä vain uroksia, enkä oikein ymmärrä, miten narttuihmiselle näin on päässyt käymään. Meidän lauma on niin kovin vajaa nyt. Minulla on niin kova ikävä.

Draama 12.12.2012-8.8.2022

Olet kaunis

Niin kaunis

Ja maailma on sun

Viimeinen jälki

                                                     Snoopy 26.8.2003-18.12.2017

Hyvää matkaa rakas Snoopy, vie terveiset Jessi-mummolle, Nasta-emolle, Jason-enolle ja parhaalle kaverillesi Jipolle.

Snoopy oli koira, jonka ei koskaan pitänyt jäädä kotiin, mutta niin se kuitenkin jäi. Olen onnellinen siitä, että se jäi, että sain tuntea tämän suuren persoonan ja jakaa sen kanssa kaikki nämä vuodet. Snoopyn jättämä aukko on suuri ja ikävä kova.

Snoopyn poismenoon päättyy myös lopullisesti 25 vuotta sitten alkanut ajanjakso elämässäni. Tuolloin minulle tuli ensimmäinen bordercollieni, Snoopyn isoäiti Jessi. Jessi jatkui tyttäressään Nastassa ja sitten Nastan pojassa Snoopyssa, mutta nyt laumassa ei enää ole suoraa linkkiä Jessiin. Snoopy oli oma kasvattini toisessa polvessa, ja nyt ei laumassa myöskään enää ole yhtään omaa kasvattia. Snoopy oli myös jälkikoirani kolmannessa polvessa. Se oli viimeinen koirani, jolla pk-jälkeä pystyi täysipainoisesti terveyden puolesta harrastamaan. Snoopy oli myös viimeinen alkuasukas tässä talossa, joka oli mukana muuttokuormassa, kun tänne kymmenen vuotta sitten muutin. Niin paljon meni pois Snoopyn myötä ja moni tarina tuli päätökseensä, mutta ennen kaikkea menetin mahtavan ja niin rakkaan persoonan.

Alla oleva kuva on otettu vuoden 2006 syksyllä silloisesta laumasta, josta ei Snoopyn poismenon myötä enää ole ketään jäljellä. Snoopy oli silloin nuori poika, ja Jessi puolestaan lähti muutama viikko kuvan ottamisen jälkeen, myös joulukuussa ja samanikäisenä kuin Snoopy nyt. Nyt tämä viisikko on jälleen yhdessä ja jatkaa seikkailujaan toisessa ulottuvuudessa. Olkoon siellä paljon jälkiä ajettavaksi ja lampia uitavaksi.

Viimeisenä päivänä Snoopy pääsi vielä kerran ajamaan jäljen. Tein lyhyen jäljen viereiseen metsään ja laitoin loppupalkaksi superherkkua, kissanruokaa. Ei Snoopylle tarvinnut kertoa, mitä ollaan menossa tekemään, se nosti jäljen heti pihalta ja löysi tiensä viimeiselle palkalle.

Viimeisenä päivänä myös ulkoilimme vielä kerran yhdessä kvartetin kanssa, ennen kuin laumasta tuli trio. Vielä viimeinen poseeraus metsässä, ja possunkorvan syöntiä kotona. Viimeinen autoajelu koko lauman kesken, kiinnostavat hajut klinikan pihalla, rauhoituspiikki lihapullia mutustellen. Kullanarvoisia asioita, jotka ovat mahdollisia silloin, kun lähtö ei tapahdu äkisti ja täysin ennakoimattomasti, kuten joidenkin kohdalla on käynyt.

Snoopy pärjäsi pitkään varsin hyvin takapään heikkenemisen kanssa. Loppuun asti se pääsi itse hyppäämään sohvalle ja autoon ja kävi päivittäin lenkillä häntä heiluen. Enimmäkseen se liikkui ravaten ja kävellen, mutta innostuessaan esimerkiksi uloslähdöstä se usein veti pätkän höpsöä pukkilaukkaa. Viime päivien lumiset ja jäiset kelit ilmeisesti kuitenkin aiheuttivat lisää ongelmia takapäähän, ja suunta oli selkeästi huono, oltiin astuttu sen kynnyksen yli, että tiesin ajan koittaneen. Snoopyn ei tarvitsisi kokea sitä, että takapää pettää lopullisesti sen alta.

Kyllä ikä jo Snoopyssa näkyi, se nukkui paljon ja oli tyytyväinen vähemmän aktiiviseen pappakoiran elämään. Nuorena poikana se oli niin aktiivinen ja tulinenkin, että silloin minun oli vaikea kuvitella sitä seesteisenä pappakoirana, ennemmin kuvittelin sen lähtevän tästä maailmasta saappaat jalassa ennen vanhuutta, niin täysiä se eli. Mutta niin vain Snoopy sai elää läpi täyden elämänkaaren, ja sain pitää sen luonani näin kauan. Ja takapään ongelmia lukuun ottamatta se eli hyvin terveen elämän, eikä paljon eläinlääkäriä tarvinnut, mikä on sekin ihan todella hieno asia.

Mikään alla olevista kuvista ei ole kovin vanha, ja onkin tärkeää, että nämä muistot jäävät, muistot siitä, että Snoopy sai elää hyvän vanhuuden ja nauttia elämästä. Ihan järjetön ikävä vain kuvia katsoessa iskee <3