Snoopy 26.8.2003-18.12.2017
Hyvää matkaa rakas Snoopy, vie terveiset Jessi-mummolle, Nasta-emolle, Jason-enolle ja parhaalle kaverillesi Jipolle.
Snoopy oli koira, jonka ei koskaan pitänyt jäädä kotiin, mutta niin se kuitenkin jäi. Olen onnellinen siitä, että se jäi, että sain tuntea tämän suuren persoonan ja jakaa sen kanssa kaikki nämä vuodet. Snoopyn jättämä aukko on suuri ja ikävä kova.
Snoopyn poismenoon päättyy myös lopullisesti 25 vuotta sitten alkanut ajanjakso elämässäni. Tuolloin minulle tuli ensimmäinen bordercollieni, Snoopyn isoäiti Jessi. Jessi jatkui tyttäressään Nastassa ja sitten Nastan pojassa Snoopyssa, mutta nyt laumassa ei enää ole suoraa linkkiä Jessiin. Snoopy oli oma kasvattini toisessa polvessa, ja nyt ei laumassa myöskään enää ole yhtään omaa kasvattia. Snoopy oli myös jälkikoirani kolmannessa polvessa. Se oli viimeinen koirani, jolla pk-jälkeä pystyi täysipainoisesti terveyden puolesta harrastamaan. Snoopy oli myös viimeinen alkuasukas tässä talossa, joka oli mukana muuttokuormassa, kun tänne kymmenen vuotta sitten muutin. Niin paljon meni pois Snoopyn myötä ja moni tarina tuli päätökseensä, mutta ennen kaikkea menetin mahtavan ja niin rakkaan persoonan.
Alla oleva kuva on otettu vuoden 2006 syksyllä silloisesta laumasta, josta ei Snoopyn poismenon myötä enää ole ketään jäljellä. Snoopy oli silloin nuori poika, ja Jessi puolestaan lähti muutama viikko kuvan ottamisen jälkeen, myös joulukuussa ja samanikäisenä kuin Snoopy nyt. Nyt tämä viisikko on jälleen yhdessä ja jatkaa seikkailujaan toisessa ulottuvuudessa. Olkoon siellä paljon jälkiä ajettavaksi ja lampia uitavaksi.
Viimeisenä päivänä Snoopy pääsi vielä kerran ajamaan jäljen. Tein lyhyen jäljen viereiseen metsään ja laitoin loppupalkaksi superherkkua, kissanruokaa. Ei Snoopylle tarvinnut kertoa, mitä ollaan menossa tekemään, se nosti jäljen heti pihalta ja löysi tiensä viimeiselle palkalle.
Viimeisenä päivänä myös ulkoilimme vielä kerran yhdessä kvartetin kanssa, ennen kuin laumasta tuli trio. Vielä viimeinen poseeraus metsässä, ja possunkorvan syöntiä kotona. Viimeinen autoajelu koko lauman kesken, kiinnostavat hajut klinikan pihalla, rauhoituspiikki lihapullia mutustellen. Kullanarvoisia asioita, jotka ovat mahdollisia silloin, kun lähtö ei tapahdu äkisti ja täysin ennakoimattomasti, kuten joidenkin kohdalla on käynyt.
Snoopy pärjäsi pitkään varsin hyvin takapään heikkenemisen kanssa. Loppuun asti se pääsi itse hyppäämään sohvalle ja autoon ja kävi päivittäin lenkillä häntä heiluen. Enimmäkseen se liikkui ravaten ja kävellen, mutta innostuessaan esimerkiksi uloslähdöstä se usein veti pätkän höpsöä pukkilaukkaa. Viime päivien lumiset ja jäiset kelit ilmeisesti kuitenkin aiheuttivat lisää ongelmia takapäähän, ja suunta oli selkeästi huono, oltiin astuttu sen kynnyksen yli, että tiesin ajan koittaneen. Snoopyn ei tarvitsisi kokea sitä, että takapää pettää lopullisesti sen alta.
Kyllä ikä jo Snoopyssa näkyi, se nukkui paljon ja oli tyytyväinen vähemmän aktiiviseen pappakoiran elämään. Nuorena poikana se oli niin aktiivinen ja tulinenkin, että silloin minun oli vaikea kuvitella sitä seesteisenä pappakoirana, ennemmin kuvittelin sen lähtevän tästä maailmasta saappaat jalassa ennen vanhuutta, niin täysiä se eli. Mutta niin vain Snoopy sai elää läpi täyden elämänkaaren, ja sain pitää sen luonani näin kauan. Ja takapään ongelmia lukuun ottamatta se eli hyvin terveen elämän, eikä paljon eläinlääkäriä tarvinnut, mikä on sekin ihan todella hieno asia.
Mikään alla olevista kuvista ei ole kovin vanha, ja onkin tärkeää, että nämä muistot jäävät, muistot siitä, että Snoopy sai elää hyvän vanhuuden ja nauttia elämästä. Ihan järjetön ikävä vain kuvia katsoessa iskee <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti