Katsaus

Jahas, onpa mennyt pitkä aika edellisestä päivityksestä. Jos nyt sitten olisi puolivuotiskatsauksen aika. Nähtäväksi jää, tuleeko päivityksiä enää jatkossa.

Kesä- ja heinäkuu olivat ennätyslämpimiä eli siis kammottavia. Ulkona eikä sisällä voinut tehdä paljon mitään, joten ihan hukkaan valuivat kesäpäivät. Meillä oli sisälläkin hirveän kuuma, ja koirat lähinnä makasivat ihan koomassa. Välillä ihmettelin, että hengittävätkö ne edes enää. Itse yritin epätoivoisesti löytää tapoja viilentää kämppää edes jotenkin, ja mm. blokkasin joka ikiseltä auringonsäteeltä pääsyn kämppään, mutta läkähdyimme silti. 

Viikkokausiin en käyttänyt hellaa enkä uunia ruoanlaittoon. No paitsi että Draaman ruoat oli pakko keittää joka tapauksessa ja kärsiä seuraukset, omat ruoat jäivät kokkaamatta. Lääkkeet joutui säilömään pariksi kuukaudeksi styroksilaatikkoon kylmäkallen kanssa, koska kämpän lämpötila oli niille aivan liian korkea.

Uintireissuillekaan emme päässeet helteiden aikana, koska pelkkä kävelymatka lähimmälle järvelle olisi tappanut, ja sitten sinne tuli sinileväkin. Pelastukseksi muodostui muutaman sadan metrin päässä oleva joki, joka oikeastaan on vain puropahanen. Siellä koirat sentään pääsivät vähän viilentymään, ja pystyi siellä muutaman metrin uimaankin. Draama alkoi uida siellä yllättävän tosissaan, toiset nyt vaan ottavat kaiken täysillä. Vinski sen sijaan oli ihan kysymysmerkkinä, että mikä tämä lätäkköjuttu nyt on, missä on hänen järvensä ja keppinsä.

Ihan joka kohdasta ei kannata mennä uimaan

Kuuma!

Elokuun myötä sää onneksi muuttui inhimillisemmäksi, sateetkaan eivät isommin haitanneet. Olemme koirien kanssa nauttineet, kun olemme päässeet tekemään kunnollisia lenkkejä. Sekin oli juhlallinen hetki, kun pari viikkoa sitten kaivoin lenkin jälkeen pitkästä aikaa esiin koirien Back on Track-loimet, kun kämpän lämpötila ei enää ollut liian tukala niiden pitämiseen. Koirat huomasivat tämän heti ja kiiruhtivat pyytämättä jonoon saadakseen loimet ylleen. On kyllä kiva nähdä niiden nauttivan loimien pitämisestä.

Talvisessa viime päivityksessä tuskailin sitä, että Kipi oli niin sekaisin tyttöjen hajuista. Sen jälkeen tilanne rauhoittui huomattavasti, mutta viime aikoina Kipi on taas syöksähdellyt hanakammin hajujen perään ja ollut vähän rasittava. Ovatkohan lähistön nartut peräti synkronoineet juoksunsa. 

Toukokuussa sattui ikävä välikohtaus, kun olimme tulossa lenkiltä, ja kotitalon kulmille ehdittyämme nurkan takaa syöksyi äkkiä irrallaan ollut rottweiler koirien päälle. Kipi oli eturintamassa ottamassa iskua vastaan, ja ensimmäistä kertaa näin sen tällaisessa tilanteessa puolustavan itseään. Tosin eivät irtokoirat ennen suoraan sen iholle ole tulleetkaan.  Kipillä ei ollut mahdollisuutta edes väistää, koska se oli kytkettynä, ja lisäksi hyökkääjä oli myös uros - mikä varmaan oli myös syynä siihen, että Kipi valikoitui sen kohteeksi. Rottweilerin omistaja tuli pian perästä nappaamaan koiransa pois. Tärisin sisäisesti pitkään vielä jälkeenpäin, nämä tilanteet ovat aina karmeita ja tulevat yllättäen.

Osasin pelätä Draamalle tulevan seurauksia hyökkäyksestä, koska tuollainen tilanne aiheuttaa niin voimakkaan stressireaktion. Ja niin siinä kävikin, että seuraavana yönä Draamalla oli pitkään hyvin ankea olo. Juuri kun tilanne oltiin saatu kuukausien taistelun jälkeen paljon paremmaksi. Ja näin turhasta syystä vieläpä. 

Kipillekin tuli seurauksia. Seuraavana päivänä se älähti, kun olin pujottamassa sille pantaa pään yli, jolloin osasin etsiä vammaa sen naaman alueelta. Ja puremahaavahan sieltä karvan alta löytyi, onneksi ei kovin syvä. Leikkasin karvat pois haavan kohdalta ja puhdistin sen Betadinella. Parin päivän päästä sitten Kipiltä alkoi vuotaa välillä hieman verta toisesta sieraimesta. Eläinlääkäri kehotti tulemaan näytille, joten teimme niin. Mitään ihmeellistä ei sieraimessa näkynyt, hyökkäyksessä nenään tullut tälli ilmeisesti oli vuodon aiheuttanut. Onhan siinä melkoinen kokoero Kipin ja ison rottweileruroksen välillä. Vuoto onneksi loppui, ja haavakin parani hyvin. 

Draama ei niin vähällä päässyt, vaan taas taistelimme pahempien, aaltoilevien oireiden kanssa. Taas tuli huonoja päiviä, taas kului Cereniaa ja Kaoliinia päivittäin ja Apoquelin annostus nostettiin kahdeksi viikoksi kaksinkertaiseksi. 

Vinski sen sijaan purjehti läpi tämänkin hyökkäyksen näennäisesti ilman vaurioita, mutta ihan varmasti sekin on kokenut voimakasta stressiä. Se onnistui taas pysyttelemään muina koirina rauhallisesti taka-alalla. En tiedä, miten se toimisi jos joku oikeasti tulisi suoraan sen päälle, että puolustaisiko se silloinkaan itseään ollenkaan vai antaisiko tehdä itselleen mitä vain ilman vastarintaa. Toivottavasti en saa sitä tietääkään. 

Piirallakin kävimme toukokuun lopussa, ja tällä viikolla on sitten seuraava käynti. Draama oli koko rangan alueelta aivan jumissa ja lantiossa oli lukko. Tilanne ei aikoihin ollut ollut yhtä paha. Vatsan ongelmat tietenkin osaltaan olivat rangankin tilaan vaikuttaneet, hyökkäyskin oli jotain voinut aiheuttaa. Piiralla kesti pitkään saada Draama auki, mutta käsittelyn jälkeen huoneessa tepastelikin sitten vapautunut ja iloinen koira, joka aina välillä kävi antamassa osteopaatille pusun. 

Piira kiinnitti huomiota myös siihen, miten Draama pelkällä katseella laittoi pojat vastaanotolla ruotuun. Draama onkin eittämättä meidän lauman kuningatar ja kaulinta heiluttava Justiina, ja pojat ovat sen nöyriä alamaisia. No Kipi joskus vähän nurisee joissain kilpailutilanteissa, mutta antaa kuitenkin helposti periksi ja on Draaman suuri fani. Niinhän sen kuuluu mennäkin, kuten Piirakin totesi.

Pojillakin oli laitettavaa, mutta niiden tilanne ei ollut paha. Kummankaan spondyloosi ei vaikuttanut olevan akuutissa vaiheessa. Ilahduttavasti Vinski ei ole enää pissaillut sisälle pitkään aikaan, joten kytkös selän tilanteeseen on kyllä hyvin selkeä. Ihan mahtavaa, että saavutimme vielä näin rauhallisen tilanteen. Toki selkä voi taas myöhemmin aiheuttaa vaikka mitä, mutta murehditaan sitä sitten jos niin käy.

Mutta voihan terveys sentään, miten paljon se päänvaivaa aiheuttaakaan jokapäiväisessä elämässä. Draaman tilanne erityisesti huolettaa. Eläinlääkärin arvion mukaan stressi tulee aina olemaan sille ongelma lääkityksestä huolimatta, koska se on niin herkkä ja reagoi suolistolla stressiin. Niin se on tehnyt varmaankin aina, mutta ei se aiemmin juurikaan saanut selkeästi oireita yksittäisistä stressaavista tapahtumista kuten nykyään. Se on nyt vain herkistynyt stressille aiempaa enemmän. Ennen se ei saanut oireita eläinlääkärikäynneistäkään, mutta kaksi viimeisintä käyntiä ovat oireita aiheuttaneet, onneksi eivät kuitenkaan pahoja. Keväällä kävimme otattamassa veriarvot lääkityksen takia, ja heinäkuussa hammaslääkärissä arviokäynnillä. 

Apoquelin aloittaminen on ehkä auttanut siinä, etteivät Draaman oireet ole menneet niin rajuiksi ja pitkäkestoisiksi kuin ne helmikuussa menivät, vaikka ne ikäviä ovat välillä olleetkin. Viime aikoina Draama on ollut iloinen ja reipas, oireita on ollut vain hyvin harvakseltaan ja hetkellisesti. 

Tulevaisuudessa on taas tiedossa tosi isoja stressin aiheita, joten ongelmia on luvassa. Lähiaikoina Draaman pitäisi mennä hammashoitoon, ja pelkästään jo anestesia vaikuttaa suoleen, ja stressi sitten tulee vielä kaupan päälle. Nähtäväksi jää, miten siitä selvitään.

Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi meidän pitäisi joskus loppuvuoden aikana taas muuttaa. En millään haluaisi taas altistaa Draamaa niin pahalle stressille, mutta en voi itse vaikuttaa asiaan. Edellinen muutto aiheutti kuukausien mittaiset aaltoilevat oireet, stressiherkkyyden lisääntymisen, eläinlääkärikäyntejä ja lääkityksiä. Pelottaa, että seuraavasta Draama ei enää selviä, niin pahoiksi oireet viimeksi välillä menivät. Erilaiset stressinlievennyskeinot kyllä otetaan käyttöön, mutta eivät ne välttämättä ihmeisiin pysty.

Kaikkea stressiä ei vain voi siivota elämästä pois, ja paljon onkin jatkossa kiinni siitä, miten Draama stressin kanssa selviää. Kuin myös sairauden käyttäytymisestä muutenkin ja kokonaisterveydestä.

Luopumisen ajatus minkä vain koiran suhteen on aina raskas. Kaikkien nykyisten kanssa on jo tullut tilanteita, kun on terveyden suhteen käynyt mielessä, että tämä voi koitua kyseisen koiran kohtaloksi jo lähitulevaisuudessakin. Päällimmäinen ajatus silloin on ollut vain se, että ei vielä, mieluummin vasta sadan vuoden päästä. Kyllä ne niin tärkeitä ja rakkaita ovat. Ketään en pois antaisi, mutta kenenkään en halua myöskään kärsivän liikaa. Lopulta aina tulee se hetki, kun on päästettävä irti.

On vielä melko helppoa miettiä luopumisen kriteereitä analyyttisen viileästi silloin kun asia ei ole ajankohtainen.  Useinkaan ne tilanteet eivät silti tule kuten oli ajatellut, eivätkä ole niin selkeän yksiselitteisiä. Joskus sen vain tietää, että aika on juuri nyt. Kaikkeen ei vain voi varautua, eikä ainakaan siihen, miten Draaman sairaus jatkossa käyttäytyy. Sillä kun ei ole mitään sääntöjä. Selkäsairaudet ovat myös olleet ikäviä, ja ne ovat vieneet meiltä niin paljon, mutta kuitenkin ne ovat melkeinpä olleet lastenleikkiä Draaman suolistosairauteen verrattuna. Niin epävarmaa se on elämästä tehnyt, niin syvällä olen sen kanssa käynyt, puhumattakaan sen vaikutuksista Draaman itsensä elämään.  

Koirien sairastelu vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti elämään ihan joka päivä, sekä suoraan että välillisesti, joskus vähän yllättävälläkin tavalla. Yksi jännä piirre on se, että diagnoosin mukana näköjään tulee annos näkymättömyyspulveria, koska niin usein lakkaa sairas koira kokonaan olemasta joidenkin silmissä. Sehän on selvä, että kun harrastukset jäävät pois, niin elämästä jää pois paljon tapahtumia ja kontakteja, mutta tämä näkymättömyys koskee myös asioita, joihin sen ei pitäisi vaikuttaa.

Meille kävi myös niin, että kun verrattain lyhyessä ajassa meni taas kerran tonnikaupalla rahaa eläinlääkäreihin, lääkkeisiin ja koirien huoltoon, niin autoon jäivät tekemättä katsastuskorjaukset, jotka olisivat maksaneet nelinumeroisen summan. Mistä sitten seurasi se tylsä fakta, ettei lopulta enää ollut autoa käytössä. Mikäs siinä, en enää asu ihan niin periferiassa kuin ennen ja kannatan vahvasti joukkoliikennettä. Edes harrastusten takia ei enää tarvitse ajella.

Mutta se käytäntö vaan ei sitten olekaan niin helppoa, kun  nimenomaan koirien terveydenhoito on äärettömän haastavaa ilman autoa. Milläs sitten menet osteopaatille tai kiidät akuuttipauksessa nopeasti eläinlääkärille. Eli siis syy auton tarpeeseen ja siihen, miksei sitä enää ollut, kulminoituivat samaan asiaan... Vanhaa sananlaskua mukaillen: huoleton on autoton ja koiraton tyyppi.

Välttämättömimpiin menoihin sain onneksi laina-auton, mutta sen saamiseen ei voinut aina luottaa, ja se piti noutaa toiselta puolelta kaupunkia, joten akuuttiin hätään siitäkään ei olisi ollut. 

Ruokien kuljettaminenkin oli mielenkiintoista ilman autoa. Hain koirien kalkkunat Kennelrehun autolta polkupyörällä. Pakkasin yhden kymmenen kilon laatikon tarakalle ja kaksi muuta isoissa kasseissa pyöränsarviin roikkumaan. Ensimmäisellä kerralla toinen asiakas katseli touhua vierestä ja tokaisi minulle, että tossa on urheilumieltä! :D 

Pyörästä tuli hyvin kiikkerä ja kävi selväksi, ettei sillä voinut ajaa metriäkään, koska se ei ollut ohjattavissa. Pitihän sitä toki silti ensimmäisessä loivassa alamäessä yrittää itsepäisesti ajaa, mutta hyvin äkkiä heittäydyin pois satulasta, kun pyörä teki siksakkia miten lystäsi ja halusi selkeästi heittää minut ojaan. Niinpä talutin pyörän kotiin. Alamäissä piti pyörää pidätellä, kun painava lasti pisti siihen vauhtia, ylämäissä sai puskea tosissaan eteenpäin. No, eihän matkaa ollut kuin pari kilometriä. Entisissä asuinpaikoissa pyörää olisi saanut lykkiä 7-8 kilometriä autojen seassa. Saa nähdä, miten seuraavassa. Pojat voisin toki halutessani ruokkia muullakin tavalla, mutta Draaman kalkkunat on joka tapauksessa pakko päästä hakemaan autolta.

Yliopiston Apteekissa käynnit muuttuivat myös arvaamattomiksi ilman autoa, ja Draaman jotkut lääkkeet on sellaisesta haettava. Entiseen vakipaikkaan on julkisilla aivan mahdoton matka, joten oli mentävä toiseen toimipisteeseen, jonne pääsee kun kävelee tai pyöräilee pari kilometriä ja matkustaa reilut puoli tuntia bussilla. Tässä toimipisteessä mikään ei koskaan suju hyvin, kuten entisessä sujui. Kaksi kertaa olen jäänyt ilman lääkettä, vaikka toisella kerralla eläinlääkäri oli edellisenä päivänä soittanut puhelinreseptin ja varmistanut saatavuuden. Kyllä on melkoisen turhauttavaa jäädä ilman lääkettä, kun apteekki ei edes ihan kotikulmilla sijaitse. Lisäksi siellä on joskus hävitetty meidän resepti, olen joutunut tulkitsemaan reseptiä harjoittelijalle jne. En ehkä uskalla enää sinne mennä.

Palvelut täällä ovat ikävästi hujan hajan siellä täällä, eikä niihin useinkaan pääse helposti julkisilla. Pitää usein mennä 2-3 bussilla ja/tai kävellä osa matkasta. Ja todellisena järkytyksenä tuli se, ettei Helsinkiin ole suoraa yhteyttä ollenkaan. Draaman hoitava lääkäri on siellä, joten välillä sinne on päästävä. Matkaa lääkäriin on vain 22 kilometriä, mutta se ei silti ole julkisilla sen helpompi kuin entisen asuinpaikan 50 kilometrin matka. Ja kyseessä on sentään hei meidän pääkaupunki, näin meitä sitten kannustetaan käyttämään julkisia..?! Vielä ei onneksi ole tarvinnut julkisilla sinne mennä, eikä se stressaavan koiran kanssa muutenkaan ole paras vaihtoehto.

Lähin eläinlääkäri sijaitsee vain neljän kilometrin päässä, mutta eihän sinnekään pääse suoraan, vaan pitää mennä kahdella bussilla tai kävellä puolet matkasta. Koko matkan käveleminen ei aina ole vaihtoehto. Ja Draaman suolistovaivoissa tietenkin ainoa oikea osoite on meidän oma spesialisti Helsingissä, muissa vaivoissa voi muitakin lääkäreitä käyttää. 

Autottomuudessa harmitti myös se, ettemme päässeet koirien kanssa uintireissuille tai retkille meidän rakkaisiin metsiin. Kuukausien kärvistelyn jälkeen sitten vahvistui ajatus, että jollain konstilla on auto saatava käyttöön, edes hetkeksi. Viime viikkoina olemme vihdoinkin päässeet retkille ja uintireissuille. Ihan parasta. Parilla kimppalenkilläkin olemme olleet, niin siistiä pitkästä aikaa. Koiratkin innostuvat hirveästi, kun saavat lenkille joskus seuraa. Ensin ne repeävät liitoksistaan, kun näkevät minne saavutaan, sitten vielä uudestaan, kun huomaavat, että hei, täällä on seuraakin, jee. 

Sopivan harvakseltaan me näitä reissuja teemme, ettei niistä koidu Draamalle liikaa stressiä. Jännitystä oli ilmassa, että miten se pitkän tauon jälkeen tällaisia reissuja kestää. Toistaiseksi on mennyt hyvin, vain parin reissun jälkeen on jotain pientä, nopeasti ohimenevää oireilua ollut.

Luksuslounas

Kipi täytti jo kahdeksan vuotta. Miten voi lauman ikuinen kakara muka olla jo tuon ikäinen?!? Tuntuu epätodelliselta. En osaa yhtään ajatella sitä seniori-ikäisenä, vaikka sellainen se virallisesti on.

Kipi 8-vuotispäivänä

Hirmu monella on juuri nyt pentu, ja some onkin pentukuvia pullollaan. Pentukuumetta en edelleenkään pode, mutta pieni haikeus käy silti mielessä, kun mietin, onko se ovi lopullisesti suljettu kohdallani. Pääsenkö enää kokemaan uuden seikkailun alkamista ja näkemään sen, miten joku uusi tyyppi kokee asioita ensimmäistä kertaa, miten se kehittyy ja millainen persoona siitä kasvaa, millainen tiimi meistä muodostuu. 

Kolme koiraa on kyllä hyvinkin riittävä määrä, mutta silti lauman ikärakenteesta ja harrastuskoiran puutteesta johtuen laumassa olisi jo vuosia oikeasti ollut pennun paikka auki. Muuan iso E vain on etenkin toiminut jarruttavana tekijänä, ja sen vaikutukset ulottuvat tulevaisuudessa myös aikaan, kun sen kantajaa ei enää ole olemassa. 

On jotenkin vaikeaa myös kuvitella alkavansa enää harrastaa, kun aikaa on mennyt niin kauan jo, ja olen vieroittunut siitä maailmasta. Mutta näköjään mieli toimii tässä asiassa hassusti, ja välillä asia kaihertaa jollain tasolla edelleen, vaikka luulin sen jo olevan loppuunkäsitelty. Joskus on pakko jättää somessa muiden harrastuspäivitykset lukematta, kun ne vain muistuttavat siitä, miten erilaista elämä voisi olla. Blogeista tykkään harrastusjuttuja (ja kaikkea muutakin) lukea, koska silloin voi itse päättää milloin niitä lukee, eivätkä ne lävähdä silmille huonolla hetkellä. 

Mieleen on myös viime aikoina tullut paljon muistoja harrastusvuosilta, mutta se on ollut enemmän kivaa kuin ahdistavaa. Muistoja ei kukaan vie, ja olen ainakin saanut kokea sen kaiken. Harrastukset olivat tärkeä henkireikä, tapa nollata pää kaikesta muusta ja unohtaa hetkeksi paha maailma. Ja mikäs sen hienompaa kuin tehdä mielekästä yhteistyötä koiran kanssa, yhdessä nauttien. Kaikkea yhteistyötä ei toki vieläkään ole tarvinnut jättää, ja lenkit ja retket tuovat paljon iloa. Tavallinen tylsä arkikin on korkeassa arvossa, koska välillä olemme menettäneet senkin.

En kyllä tiedä, miten saan itseni joskus vieroitettua tästä hyvin koirakeskeisestä ajatusmaailmasta, joka minulla selkeästi on. Esimerkiksi käy vaikkapa se, kun hiljattain selasin Facebookia ja siellä kyseltiin ortopedisuosituksia. Joku vastasi, että eräs tietty ortopedi on ehdottomasti paras, ja jäin kummastelemaan vastausta. Miten voi kyseinen ortopedi olla joku alansa huippu, kun nimi oli aivan outo? Sitten tuli vastaan muitakin ortopedisuosituksia, jotka myös olivat outoja nimiä, jolloin tajusin tarkistaa julkaisijan. Hups, ei se ollutkaan mikään koiraryhmä, joissa vastaavat kyselyt ovat arkipäivää, vaan paikallinen puskaradio, ja kyseessä olikin sellainen kummajainen kuin ihmispuolen ortopedi!

Vielä loppukevennys. Kävin lukemassa kansainvälistä  IBD-koirien ryhmää, ja siellä oli yksi google-kääntäjän valmiiksi suomentama teksti, kuten aina joskus jostain syystä on. Siinä luki: Onko teillä muilla koiria, jotka räjähtävät vähintään kerran kuukaudessa? :D Tiedän ilman englanninkielisen alkuperäistekstin avaamista täsmälleen mitä siinä oikeasti lukee, mutta veikkaan, ettei moni muu tiedä, mikä sana tässä tapauksessa on räjähtämiseksi käännetty :D  Niin on tämäkin ryhmä uutta opettanut.

Enteropatian ehdoilla

Mitä sitä turhaan muusta kuin terveysasioista kirjoittaisi. Jatketaan siis aiheella.

Vinski söi kahden viikon kuurin Rimadyliä, ja inkontinenssivaivat pysyivät poissa tasan kuukauden. Sitten ilmestyi taas sisälle minimaalisen pieniä pissavahinkoja. Samaan aikaan oli ulkona keli muuttunut hirveäksi, hanget olivat kovia ja jäisiä mutteivät kuitenkaan kantaneet, tiet olivat jäisiä. Vinskillä on tarve aina mennä kakalle mahdollisimman kauas pellolle tai metsään, ja se myös etsii sopivaa paikkaa hetken, joten umpihangessa kulkemista tulee jonkun verran. Siitäpä ei tainnut sitten selkä tykätä.

Onneksi jo kahden päivän kuluttua oireiden alkamisesta meillä oli aika Piiralle. Vinski sai osteopaattisen käsittelyn ja laseria, sekä vielä kaksi akupunktioneulaakin. Sen jälkeen ei ole vahinkoja näkynyt.

Myös Kipi ja Draama käsiteltiin, ja molemmat saivat myös laseria. Draama oli enemmän jumissa kuin pitkään aikaan, johtuen mahavaivojen aiheuttamasta jännityksestä. Kipillä oli yksi lukko, sen käsittelytauko olikin ollut pitkä.

Vinski, joka juuri täytti 11 vuotta!

Kipillä on mennyt muuten hyvin, mutta ajoittain turhan lemmenhuuruisesti. Taajamassa on ihan liikaa tyttökoirien pissoja Kipin kannalta, se menee ulkona hajulta toiselle silmät pullottaen ja pää sauhuten, ja joskus iltaisin se vinkuu kotona ja esittää kosiotanssia Draamalle, yrittää nylkyttää kissaa tai nuolee minua lemmekkäästi korvan takaa. 

Toki rajoitan Kipin pissojen haistelua ja keskeytän yritykset nuolla pissoja alkuunsa, mutta minkäs teet, kun kaikki lenkkireittien pientareet ovat niin pissoja täynnä, että niiden haju kulkeutuu nenään joka tapauksessa. Joskus on tehnyt mieli suoraan lenkiltä viedä Kipi leikkauspöydälle hankkiutumaan eroon killuttimista. Olen silti päättänyt odottaa hetkeä, että kastraatiolle on lääketieteellinen syy. Todennäköisesti se päivä vielä tulee. 

Minua jarruttavat kastraation mahdolliset haitat. Jos Kipin ennestäänkin tuuhea turkki räjähtää käsiin, niin siitä tulee iso ongelma, kun sen turkki vielä nyt tuuheudesta huolimatta on aika helppo. Aikanaan Tardakin jälkeen Kipi ei ollut yhtään oma itsensä, se menetti leikkimishalunsakin, mutta kastraatio ei mitenkään välttämättä aiheuta samaa. Mutta haluaako Draama sitten enää leikkiä tai hengailla sen kanssa, sitä ei voi tietää. Sen jälkeen kun Vinski kastroitiin, niin muut lakkasivat leikkimästä sen kanssa, vaikka se itse ei leikkimishalujaan kadottanut. Sitä oli surullista seurata, eikä se asia ole muuksi muuttunut. Ja onhan sitten vielä muitakin mahdollisia sivuvaikutuksia, kuten juuri inkontinenssi. Ei ole helppoa ei, mutta ei myöskään ole helppoa antaa koiran kärsiä jatkuvasta stressistä kun se haaveilee saavuttamattomasta rakkaudesta. Ehkä se kuitenkaan ei pelkästään kärsi asiasta, ainakin se usein näyttää typerän onnelliselta :D

Draamalla on mennyt huonommin. Painajainen nimeltä enteropatia on pitänyt meitä viime ajat tiukasti pihdeissään. Aina välillähän Draamalla on viime kuukausina ollut muutenkin pientä oireilua, mutta yhtenä päivänä tilanne eskaloitui. 

Muuton jälkeen meille tuli tavaksi käydä noin kerran viikossa entisessä paikassa lenkillä ja asioilla. Koirista tämä oli suunnattoman hauskaa, ne rakastavat entistä lenkkimetsää. Huomasin, että Draama alkoi saada oireita joka kerta kun olimme tämän reissun tehneet. Oireet kestivät alussa vain lyhyen aikaa ja vastasivat myös lääkkeisiin. Ymmärsin Draaman herkistyneen positiiviselle stressille, mutta tilanne vaikutti olevan hallinnassa ja verrattain lievä.

Sitten teimme taas vastaavan reissun, ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Illalla kotona Draamalla oli muutaman minuutin kohtaus, jonka aikana se nikotteli ja kuolasi. Muutaman tunnin päästä se tuli paniikissa syliin ja nieleskeli hetken. Sitten tilanne rauhoittui taas, mutta oireilu oli tällä kertaa aiempaa rajumpaa.

Seuraava päivä meni ihan hyvin, mutta illalla oli sitten helvetti valloillaan. Iltaruoan jälkeen oli ensin lievää oireilua, ja Draama sai illan mittaan lääkitykseksi Kaoliinia, Cereniaa ja Losecia. Ne eivät auttaneet, vaan oireilu voimistui ja jäi päälle koko yöksi. Draama nieleskeli, kuolasi ja makasi huonossa asennossa. Joskus se jossain välissä sai levättyä melko rennosti pari minuuttia, mutta nousi sitten taas ahdistuneen näköisenä oireilemaan. Valvoin yön sen kanssa oireita seuraten ja olo oli avuton, kun ei voinut enää tehdä mitään, lääkkeet oli annettu mutta ne eivät tehonneet. Yöpalakaan ei Draamalle kelvannut, eikä myöskään aamiainen, mikä on poikkeuksellista, mutta en odottanutkaan sen niin huonovointisena syövän mitään.

Aamulla soitin heti klinikalle, ja saimme akuuttiajan. Omalle eläinlääkärille ei ollut vapaita aikoja, mutta pääsimme saman klinikan toiselle sisätautilääkärille. Draamalla ehti pahin oireilu loppua aamupäivän mittaan, mutta edelleen se oli vaisu ja hidasteli ulkona. Eläinlääkärin tutkimuksessa ei mitään ihmeempää uutta ilmennyt. 

Draama sai lääkärissä injektiona Litalginia ja Primperania. Kotiin tuli myös kuuri Primperania sekä Tylosinia, minkä lisäksi Draamalla jatkui myös Kaoliini ja Cerenia. Näillä tropeilla tilanne saatiin paremmaksi, ja ihan tuli tippa linssiin, kun Draama taas tuli topakkana ruokakupille, kun sen silmiin taas ilmestyi pilkettä, kun se piehtaroi lumessa ja kun se raahasi minulle lelua.

Taas eläinlääkärin odotushuoneessa...

Mutta mitä sitten jatkossa. Sitä ei kukaan tiedä. Draaman sairaus on selvästi edennyt. Stressinsietokyvyn romahtaminen positiivisen stressin osalta on pelottavaa. Se on hassua, että eläinlääkärikäynnit eivät ole oireita pahentaneet, joten oireilu liittyy enemmän siihen, kun Draama innostuu ja kiihtyy. Mutta milloin vain se voi yleistyä koskemaan muitakin stressaavia tilanteita. 

Tuon kauhean yön jälkeen tein päätöksen, että tuollaista kärsimystä ainakaan ei Draaman tarvitse jatkossa jatkuvasti kokea. Olen näitä ennenkin etenkin huonompina aikoina pohtinut paljon ja ollut tuntosarvet koholla. Eläinlääkärikin sanoi, että koiralla on oikeus tarvittaessa päästä pois, kun mainitsin pohtineeni asiaa. Mutta ensin toki vielä katsotaan, saadaanko tilanne lääkityksellä hallintaan. Se on varmaa, että noin pitkiä ja rajuja kohtauksia ei voi montaa katsoa. Sellaista on rankkaa edes seurata sivusta, saati sitten miten kurjaksi koiraparka olonsa tuntee. 

Draamalla alkoi myös viimeinkin Apoquel. Paketti, joka ei riitä edes kuukaudeksi, maksoi 50 euroa, joten tämä sairaus todellakin on ihanan kallis. Jatkossa sentään annostus on tarkoitus puolittaa. Eikä se riitä, että lääke on kallis, vaan ensimmäisen vuoden aikana otettavat verikokeet lisäävät kustannuksia noin tonnilla. Ennen lääkityksen aloittamista otettiin jo ensimmäiset verikokeet, jotka olivat priimaa. Lääke alkaa tehota hitaasti vasta viikkojen mittaan, eikä pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi tehdä aikoihin. Ainakaan sivuvaikutuksia ei ole vielä tullut ilmi. Tehotessaan Apoquel saattaa hillitä pahojen kohtausten tulemista jatkossa, mutta välttämättä niin ei käy.

Siinä se nyt vihdoin on

Juuri kävin taas apteekissa hakemassa myös lisää Cereniaa varuiksi, ja maksoihan sekin yli 60 euroa. Helmikuun aikana on pelkästään kaikkiin Draaman lääkkeisiin yhteensä mennyt yli 200 euroa. Pistää miettimään.

Meillä eletään nyt mahdollisimman tasaista ja samanlaisena toistuvaa arkea ja iloitaan jokaisesta hyvästä hetkestä. Entiseen asuinpaikkaamme en uskalla enää koiria viedä. Ja mietityttää sekin, että kestääkö Draama enää muutenkaan esim. retkiä tai kimppalenkkejä, ja onko järkevää kieltää ne sitten sekä siltä että koko laumalta. Sillä enhän voi viedä poikia ilman Draamaa minnekään, koska siitä Draama vasta stressaantuisikin. Onko Draama näin rankasti rajoitettuun elämään tyytyväinen? Entä onko se reilua muita kohtaan? Kyllähän koirat sopeutuvat, ja kotikulmillakin voi tehdä kivoja lenkkejä, mutta menetys se on kuitenkin.

Hyvinhän Draama on siihenkin sopeutunut, että harrastukset ovat loppuneet. Ei sen energiatasokaan enää ole sama kuin vuosia sitten, tämä sairaus vaikuttaa myös siihen. Mutta valitsisiko se tällaisen elämän itse? Onneksi koirilla on kyky elää hetkessä. Meillä on edelleen rutiinina pieni rallypainotteinen treeni iltaisin ja pientä lelun etsimistä lenkillä, näitä Draama osaa odottaa ja nauttii niistä kovasti, sen työinto ei ole mihinkään kadonnut. Hajutyöskentelyä ajattelin taas myös lisätä koirien arkeen. 

Paljon on kysymyksiä, eikä useimpiin ole helppoa vastausta. Kysyin eläinlääkäriltäkin jo ennen tuota rajua kohtausta, että miten koira mahtaa lievemmän oireilun kokea. Draamalla kuitenkin säännöllisesti on ollut pienempää oireilua. Hän totesi, että on vaikea sanoa, kokeeko koira tietynlaiset oireet kipuna vai muuten vain outona fiiliksenä. Pahempien oireiden kohdalla ei todellakaan edes tarvitse miettiä, millainen olo koiralla on, koska sen kyllä huomaa. 

Tämä todellakin on harvinaisen haastava ja arvaamaton sairaus. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Täysin sopimaton sairaus kaltaiselleni stressiherkälle murehtijatyypille, ja hirveän epäreilu sairaus koiralle itselleen. Vaihtaisin sen moneen muuhun, jos olisi pakko joku sairaus valita. Vaikka sairaudet ovat aina ikäviä, niin monessa muussa sairaudessa on sellaista selkeyttä ja suoraviivaisuutta, jota ei tässä ole.

Nyt vain keskityn hoitamaan Draaman hyvin ja pitämään sen elämän niin laadukkaana kuin suinkin. Koska ei sillä ole loppupeleissä niin suurta merkitystä miten pitkään se vielä elää kuin miten laadukasta sen elämä on. En myöskään halua itselleni jäävän muistoksi, että viimeiset viikot tai kuukaudet olivat täynnä kärsimystä. Voi hyvin olla niinkin, että vielä mennään pitkäänkin suhteellisen mukavasti, mutta yhtä hyvin voi olla, että ei mennä. 

Minulla loppuivat aika lyhyeen ajatukset koirien pienestä Timbuktun matkasta jo ennen Draaman kohtausta. Meidän koirat eivät minnekään Timbuktuun lähde, ainakaan ilman minua. Se auttoi, kun oivalsin mistä nämä ajatukset ja väsyminen johtuivat. Eivät pelkästään kaikkien asioiden kasaantumisesta ja koirien sairastelun aiheuttamasta stressistä, vaan myös siitä, että puuttui kanava purkaa sitä stressiä. Ja kun se puuttuu, niin stressi kasvaa möröksi, joka jää pysyvästi nurkkiin asumaan, peittää kaiken valon näkyvistä ja täyttää pään raskailla ajatuksilla.

Yksi iso tekijähän tässä on se, ettei näin korona-aikana ole päässyt edes ihmisten ilmoille tuulettamaan päätä. Siitäkin tulee jo vuosi, kun viimeksi olin konsertissa, eikä ihan lähiaikoina tarvitse edelleenkään kuvitella menevänsä. Pään ajoittainen tuulettaminen kyllä auttaisi. En myöskään ole käynyt ryhmätreeneissä noin puoleentoista vuoteen, minkä takia elämästä myös on jäänyt pois mukava tapa irtautua hetkeksi arjesta ja tavata treenikavereita. Tylsää.

En myöskään ole aikoihin jutellut kenenkään kanssa (eläinlääkäriä ja osteopaattia lukuun ottamatta) näistä koirien sairausjutuista. Se on kyllä muutenkin aina ollut harvinaista herkkua. Mutta olen tämän huushollin ainoa ihminen, joten kotona ei juttukumppania ole, eivätkä esim. rakkaat lähisukulaiset kovin hyvin ymmärrä näitä asioita, kun he eivät ole sillä tavalla koiraihmisiä. Eivät kaikki koiraihmisetkään ymmärrä tai halua näitä ajatella, tämä on aihepiiri joka herättää paljon myös torjuntaa. Eikä tämä aiheena ole muutenkaan sellainen, jonka milloin ja missä vain edes ottaisi puheeksi. Ja sitten hajoaa pää, ja muutun hetki hetkeltä ankeammaksi ihmiseksi. Hetkenä jona voimat ja usko uhkaavat täysin loppua kaipaisi kyllä mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia jonkun sellaisen kanssa, joka tajuaa missä mennään.

Mikään ei ole oivallukseni jälkeen arjessa muuttunut, joten on vähän hassuakin, että pelkkä asian tiedostaminen auttoi minua. Huominen on epävarma, elämä on haurasta ja arvaamatonta, mutta voi vain yrittää elää hetki ja päivä kerrallaan ja tiedostaa kaiken ainutkertaisuuden.

Onneksi meillä on niin mahtava eläinlääkäri, että tiedän Draaman olevan asiantuntevassa hoidossa, eikä sen pärjääminen ainakaan siitä jää kiinni. Ei ole tarvinnut yksin jäädä miettimään, mitä teen, kun tulee uusia käänteitä. Ilman spesialistia Draama ei olisi pärjännyt näinkään pitkään, koska tavallisella lääkärillä ei vain ole samaa tietämystä ja ymmärrystä tästä sairaudesta eikä eri hoitovaihtoehdoista. Myös osteopaatti on ollut meille tärkeä apu ja tuki. On niin hienoa, että olemme nämä ammattilaiset saaneet avuksemme, ei se mikään itsestäänselvyys ole löytää juuri oikeanlaisia ihmisiä.

Mikä enteropatia

Katsastetaan vielä, että mikä tämä sairaus oikeastaan on. Enteropatia, CE, CIE, IBD. Myös viheliäisellä lapsella voi olla monta nimeä. Tunnetuimmalta nimeltään tämä sairaus on IBD (Inflammatory Bowel Disease), mutta suosituksena nykyään on, että sairautta kutsuttaisiin koirien kohdalla enteropatiaksi, koska koirilla kyse on toimintamalliltaan hieman erilaisesta sairaudesta kuin ihmisillä, eikä näitä haluta sekoitettavan toisiinsa. Ihmisillä IBD-sairauksia ovat Crohnin tauti ja haavainen paksusuolentulehdus, joita koirilla ei esiinny ollenkaan. 

Useimmat vielä kutsuvat sairautta koirillakin IBD:ksi, myös eläinlääkärit saattavat kirjoittaa koirille IBD-diagnooseja. Jotkut ovat siirtyneet käyttämään uusia termejä. Kestää varmaan vielä kauan ennen kuin yleisesti puhutaan enteropatiasta. Jotkut eläinlääkärit jo kirjoittavat koiralle diagnoosiksi CE tai CIE, eli siis Chronic Enteropathy tai Chronic Intestinal Enteropathy - joskus voi i-kirjain tarkoittaa myös "inflammatory" tai "idiopathic", jotta homma menisi mahdollisimman monimutkaiseksi. Mutta samasta sairaudesta on kyse, kutsuttiinpa sitä millä nimellä hyvänsä.

Enteropatia on krooninen tulehduksellinen suolistosairaus, jossa mahasuolikanavan limakalvolla on jatkuva liiallinen tulehdusvaste, ja elimistö reagoi esimerkiksi suoliston bakteeriflooran ainesosia tai ruoka-aineita vastaan. Immuunipuolustus siis reagoi sairaudessa virheellisesti. 

Oikeastaan enteropatia on kattodiagnoosi, jonka alle asettuu vielä erilaisia täsmädiagnooseja. Täsmädiagnoosin saa koepalat ottamalla, joten Draaman osalta ei ole varmuutta siitä, onko sen sairaus tyypiltään eosinofiilinen, lymfosyyttinen vai lymfoplasmasytäärinen. Kattodiagnoosi kyllä on selkeä, taudinkuva, kroonisuus ja tutkimustulokset kertovat näin. Ultrassa näkyi, että Draaman suolistossa on sairaudelle tyypilliset muutokset, sen B12- ja folaattitasot olivat taannoin romahtaneet, mikä on sairaudelle tyypillistä, sen TLI-taso oli koholla sairaudelle tyypillisesti. Ulostetesteissä ja verikokeissa on suljettu muut sairaudet pois.

Koepaloja en ole otattanut, koska tähystyksessä tehtävä operaatio on kallis (n. 1200 euroa meidän klinikalla), eikä tulos välttämättä muuta hoitoa mitenkään, vaikka antaa kyllä viitteitä siitä, mikä lääkitys olisi sopiva. Kuitenkin koirat ovat hyvin yksilöllisiä hoidon suhteen, eikä se sopivimmaksi oletettu lääke aina kuitenkaan sovi. Koepaloista selviää myös sairauden aste, mutta sekään ei aina korreloi oireiden kanssa, eli voi olla pienet muutokset ja pahat oireet, tai päinvastoin. Utelias kyllä olen täsmädiagnoosin tietämään, joten saa nähdä selvitänkö sen esim. postuumisti. Verrattuna muihin sairauden aiheuttamiin jatkuviin kuluihin tuo 1200 euroakin on kyllä melkein alkanut tuntua pikkurahalta...

Tästä sairaudesta ei vielä tiedetä läheskään kaikkea. Geeneissähän se näyttää lymyilevän, se on joillain roduilla yleisempää kuin muilla, ja saksanpaimenkoirilla perinnöllisyyttä on alustavasti tutkittukin. Draamallakin tiedän olevan sukulaisia, joilla on sama sairaus. Laukaisevana tekijänä sairauden puhkeamiseen saattavat vaikuttaa esimerkiksi erilaiset ympäristötekijät, loiset tai bakteerit.

Koirien oireilu ja hoito on yksilöllistä. Oireiluun vaikuttaa se, missä osassa mahasuolikanavaa tulehdusta on. Draamalla oireet keskittyivät alussa mahalaukkuun ja ohutsuoleen, ja se oireili närästyksellä, mahakivulla, huonolla ololla ja imeytymishäiriöllä, myöhemmin tulivat mukaan myös ajoittaiset paksusuolioireet ripulin muodossa. Joillain sairaus on puhtaasti ripulipainotteinen. 

Ruokavalio on monille oleellinen osa hoitoa, mutta vain pienelle osalle se riittää jatkuvasti ainoaksi hoidoksi. Lisäksi käytetään oireenmukaisesti esimerkiksi suolistoantibiootteja ja pahoinvointi- ja närästyslääkkeitä. Tulehdusta voi olla tarpeen hillitä immunosuppressiivisella lääkityksellä, joka painaa puolustusta alas. Käytetyin tämän ryhmän lääke on kortisoni, joka isolla annostuksella on immunosuppressiivinen, myöhemmin annostusta pyritään laskemaan. Muitakin lääkkeitä on, kuten Draaman aloittama Apoquel, jonka vaikuttava aine on oklasitinibi. Tukihoitona monet saavat myös probiootteja ja kuituja.

Kuulun pariin eri fb-ryhmään sairauden tiimoilta, joista toinen on kansainvälinen. On ollut valaisevaa huomata, miten samansuuntaisia mietteitä monilla tästä sairaudesta on. En olekaan ainut, joka kokee sairauden niin stressaavana, joka uupuu välillä ja miettii mitä järkeä tässä on. Draama ei ole ainut, joka taistelee aaltoilevien oireiden kanssa ja syö välillä niin paljon lääkkeitä, että on kävelevä lääkekaappi. Aina välillä saa ryhmissä kuulla jonkun koiran poismenosta. Joskus oireilu menee hyvin vaikeaksi eikä mikään lääkitys enää anna riittävää vastetta. Joillain sitten sairaus on paremmin hallittavissa eikä välttämättä lyhennä elinikää. Monilla vuorottelevat hyvät ja huonot jaksot. Jotkut koirat saadaan vähäoireisiksi tai jopa oireettomiksi pitkäksikin aikaa. 

On Draamallakin ollut lähes oireettomia aikoja, ja se pystyi jonkin aikaa jatkamaan harrastuksia ja jopa käymään kokeissa muutaman kerran. Mutta sen sairaus on vähitellen pahentunut ja stressinsietokyky heikentynyt. Stressin pahentava vaikutus oireisiin onkin sairaudelle tyypillistä. 

Loppuun vielä kaksi kuvaa. Ensimmäisessä Draamalla on huono olo sairautensa takia, kuolaakin on suupielessä, toisessa kuvassa se on sellainen, jollaisena sen haluaisin nähdä. Onneksi huonot hetket eivät viime aikoina ole sitä pitkää kohtausta lukuun ottamatta kestäneet kauan, mutta pelkästään kuvaa katsomalla tiedostan, miten tärkeää rajanveto on. Sillä on väliä esiintyykö pahaa oireilua viisi minuuttia vai viisi tuntia kerrallaan, kolme kertaa viikossa vai kolme kertaa vuodessa.

No sitten se terveyspäivitys

Jos nyt sitten kirjaisi tänne vihdoinkin ne terveysjutut. Turhankin paljon on ehtinyt tapahtua, kun en aiemmin niitä kirjannut. Tylsä ja pitkä päivitys siis.

Heinäkuun alkupuolella Vinskiltä alkoi karata pissa alle iltaisin levon aikana. Vein sen lääkäriin aika vikkelään. Harmillisesti oli kesälomakausi, eivätkä luottolääkärit olleet töissä. Tutulle klinikalle silti pääsimme. Vinskiltä tutkittiin pissanäyte ja otettiin verikokeita. Kaikki veriarvot olivat viitearvojen sisällä, eikä pissassa ollut tulehdusmuutoksia, hieman verta ja paljon bilirubiinia kyllä, ja hieman laihaakin pissa oli, mutta näitä ei eläinlääkäri pitänyt tärkeinä löydöksinä. Oletuksena oli kastraatiosta johtuva inkontinenssi.

Mainitsin käynnillä myös kesäisestä kutinasta ja kastraation myötä muuttuneesta turkista, ja eläinlääkäri halusi siksi ottaa myös kilpirauhasarvot. Yritin selittää, ettei Vinskillä ole mitään vajaatoimintaan liittyviä oireita, ja kutinaakin ilmenee ainoastaan uintikaudella, mutta eläinlääkäri ei tuntunut kuuntelevan ja piti päänsä. Niinpä maksoin täysin turhat kilpirauhaskokeet, ja arvot tulivat tietenkin priimana takaisin. 

Lääkitykseksi inkontinenssiin Vinski sai Propalinia. Se ei auttanut ollenkaan, joten reilun parin viikon päästä lääke vaihdettiin Rinexiniin. Siinä on sama vaikuttava aine kuin Propalinissa, mutta joillekin se silti tehoaa paremmin. Vinskille niin ei käynyt, vaan sen sijaan se alkoi vähitellen falskata vielä enemmän ja useammin. Ostin sille pari kestovaippaa, joita se sai pitää illat ja yöt. Päivisin ei vahinkoja tullut.

Koska hoitavalla eläinlääkärillä ei ollut enempää ideoita, niin seuraavaksi vein Vinskin Draamaakin hoitavalle sisätautilääkärille, joka oli palannut lomalta. Vinskin virtsarakko oli tutkimushetkellä sen verran pieni, ettei ultrausta ja virtsanäytepunktiota tehty sillä käynnillä. Muissa tutkimuksissa selvisi, että kaikki oli muuten kunnossa, sydänkin oikein hyvänkuuloinen, mutta selässä oli sanomista. Eläinlääkäri arveli, että Vinskillä saattaa olla spondyloosi. Myös osteopaattikäynti oli paljastanut huonontuneen selän tilanteen. Pissavaivakin saattoi olla myös selästä ja kivusta johtuvaa, joten Vinski sai viikon tulehduskipulääkekuurin. Sen jälkeen katsottaisiin, miten edetään, mutta ainakin ultra olisi hyvä tehdä. 

Vinski ei kauan ehtinyt kipulääkekuurilla olla, kun se sai klassiset ja kovat virtsatietulehduksen oireet. Sillä oli hätä usein, se oli levoton, se jatkoi koiven nostamista vaikkei mitään enää tullut. Jouduimme takaisin lääkäriin maanantaina, kun juuri perjantaina olimme siellä viimeksi olleet.

Vinski pääsi tällä kertaa ultraan, ja siltä otettiin pissanäyte punktioneulalla. Eläinlääkäri ja hoitaja yrittivät kantaa Vinskin kaksistaan ultraan, ja minun oli tarkoitus istua kauempana samassa huoneessa sillä aikaa, koska korona. Mutta Vinski jännitti kovasti ja heitti itsensä aivan jäykäksi heidän sylissään, ja näin, ettei tuosta kyllä mitään tule. Sainkin luvan mennä avustamaan. Sisäelimet vilkaistiin nopeasti ja ne näyttivät hyvältä. Virtsarakko sen sijaan oli rosoinen ja selvästi tulehtunut. Myös pissanäyte oli melko törkyinen, vertakin oli paljon. Tällä kertaa lähdimme kotiin antibioottikuurin kanssa. Myöhemmin vielä viljelytulos varmisti, että bakteereja kasvoi virtassa runsaasti.

Vinskin kusiralli päättyi kuin seinään tuohon käyntiin. Mietitytti, että oliko sillä koko ajan ollut tulehdus piilevänä ja oireet johtuivat siitä. 

Piirallakin kävimme monta kertaa viime vuoden puolella. Elokuussa hoidettiin Vinski, koska se oli selästään jäykkä ja juntturassa, pitkä hyvä ajanjakso oli siis päättynyt. Jatkossa taas Vinskiäkin joutuu huoltamaan tiheämmin. Piira antoi Vinskille myös laseria pahimpaan kohtaan. Ja sittenhän vähän myöhemmin eläinlääkäri tosiaan arveli, että Vinskillä on spondyloosi. Olihan se odotettavissa, että vanhemmiten selkävaivat saattavat taas pahentua.

Syyskuussa oli Draaman vuoro päästä Piiralle. Laittamista oli ihan normisti. Samalla Vinski sai uudestaan laseria. Seuraava käynti oli marraskuussa, ja silloin käsittelyyn pääsi taas Vinski, koska sillä oli suurin tarve, siltä löytyi lukkokin. Se sai uudestaan myös laseria. Tällä kertaa Piira sai vaikutelman siitä, että Vinskillä on akuuttivaiheen spondyloosi. Sillä oli selässä turvotustakin.

Joulukuun alussa oli taas Draaman vuoro päästä käsittelyyn oikomaan kireyksiä, ja samalla se sai myös laseria yhteen jäykkään kohtaan selässä. Kokonaistilanne ei kuitenkaan ollut huono, edelleen Piira kehui sitä, että Draama on nyt paljon paremmassa kunnossa kuin alkuaikoina. Paljon on sen eteen tehtykin, että tilanne pysyy mahdollisimman hyvänä. Vinski myös sai taas laseria, sillä ei enää ollut turvotusta selässä, eikä ollut tullut uusia lukkojakaan. 

Juuri ennen marraskuun alun Piiralla käyntiä Vinskillä olivat uudelleen alkaneet inkontinenssivaivat. Varasin heti ajan lääkärille, ja Vinski ultrattiin taas ja siltä otettiin pissanäyte suoraan rakosta. Tällä kertaa en päässyt mukaan edes samaan huoneeseen, koska pahentunut korona. Muissa tutkimuksissa sain olla samassa huoneessa turvaväliä noudattaen ja maski päässä.

Vähän mietitytti, että miten ultra sujuu ilman minua, kun Vinski on niin kova jännittämään. Eläinlääkäri oli luottavainen, että tilannehan on sille jo tuttu. Ja ultrasta tullessa hän kertoikin, että alun pienen jäykistelyn jälkeen Vinski oli rentoutunut oikein hyvinkin, ja sitä oli pitänyt lopuksi vähän herätelläkin, että hei, nyt sopii jo tulla pöydältä pois :D 

Rakko oli ultrassa siisti, eikä virtsassakaan näkynyt mitään ylimääräistä, mutta se jäi vielä viljelyyn. Mahalaukun seinämässä näkyi pientä ärsytystä, ja suolistossakin oli paikoin hieman paksuuntumaa, joten mahavaivojen aiheuttama lisääntynyt juominen ja kipuilu olivat selän lisäksi mahdollinen syy pissailuun. Myös sulkijalihaksen heikkous saattoi olla osatekijä. Hoidoksi tuli viikon Cerenia-kuuri, ja myös Rinexin palautettiin lääkitykseen. Koko ajan Vinski on myös saanut lisäravinteita virtsatietulehduksen uusimisen ehkäisemiseen. 

Vinskillä myös todettiin lievä ihotulehdus mahan alueella, ja se sai siihen hoidoksi rauhoittavaa vaahtoa. Vaippahan sen todennäköisesti oli aiheuttanut, joten pidin vaippaa sillä mahdollisimman vähän. Hankala tilanne, kun sen ei toisaalta voinut antaa pissailla minne sattuu, mutta toisaalta sitten vaippa ärsytti sitä. Mietin todellakin jo sitä, ettei näin voi ikuisesti jatkua, että pissailu vielä koituu Vinskin kohtaloksi.

Viljelytulos oli myös puhdas. Sisälle pissailu päättyi tällä kertaa parin viikon rumban jälkeen. Ehkä Cerenia, osteopaatti ja laser kaikki auttoivat tässä. Erityisesti laseriin Vinski näyttää vastaavan hyvin joka kerta, joten selkävaivojen osuus pissavaivaan näyttää ilmeiseltä.

Kesken Vinskin kusirumban Draama sai mahataudin. Eräänä marraskuisena aamuna sillä oli hirveä kiire ulos, ja se oksensi jo kynnykselle, ulkona teki ripulin. Seuraavalla ulkoilulla se ulosti ensin pelkkää verta, sen jälkeen vesiripulia. Sitä seuraavalla ulkoilulla verensekaista ripulia. Eläinlääkäri kertoi, että veristä ripulia on paljon liikkeellä, ja epäili heti mahatautia. Draama aloitti viiden päivän Trikozol-kuurin, joka veikin hyvin oireet pois.

Muutaman päivän päästä myös Kipi ja Vinski vuoronperään saivat ripulin, joten mahatautidiagnoosi vahvistui. Niillä oireet jäivät paljon lievemmiksi ja menivät melkein heti ohi. Toisaalta oireilu sitten palasi molemmilla lyhyesti vielä pari kertaa, koska ne ilmeisesti saivat aina uudestaan tartunnan Draamalta. Mutta niiden tilanne ei mennyt ollenkaan huonoksi eikä vertakaan näkynyt. Draama ei niin vähällä päässyt, kun ei muutenkaan ole suolistoltaan terve.

Trikozol-kuurin jälkeen Draaman ulosteen laatu alkoi vähitellen taas heiketä, kunnes ripuli palasi lievänä. Draama sai hoidoksi Kaoliinia, johon se aluksi vastasi hyvin. Sitten vaste huononi ja ripuli paheni. Seuraavaksi Draama lopetti syömisen. Cereniaa saatuaan se söi yhden aterian, mutta kieltäytyi taas myöhemmin ruoasta, mikä ei ole yhtään sen tapaista. Huonoinakin aikoina se normaalisti syö hyvin. Koska ripulikin oli aivan vetistä ja yhä paheni, niin lääkäriinhän me jouduimme. Draama oli jo vähän kuivahtanut vuorokauden paastottuaan ja ripuloituaan, joten se sai nestettä nahan alle ja piikin pahoinvointia vastaan. Kotiin tuli melkoinen lääkearsenaali, eli Cerenia, Kaoliini, Tylosin ja Losec mups. Olisi tullut myös Ondansetron, mutta se ei taannoisen käyttökokemuksen mukaan ole Draamalle sopiva lääke.

Draama myös ultrattiin samalla käynnillä. Suolistossa oli paksuuntumaa kuten ennenkin, mutta ihan erityisen pahassa kunnossa ei suolisto ollut. Mahalaukku sen sijaan oli aiempaa hurjemmassa kunnossa, hirmuisen paksuuntunut ja viiruinen, mikä viittaa mahdolliseen mahahaavaan. 

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että Draama hyötyisi pysyvästä lääkityksestä, joten keskustelimme siitä, aloitetaanko sille Apoquel vai sitä halvempi kortisoni, koska omistajan konkurssi jatkuvien ell-kulujen takia. Apoquel kuitenkin on sivuvaikutuksiltaan vähäisempi ja elimistölle vähemmän kuluttava lääke, joten sillä olisi kuitenkin tarkoitus aloittaa. Aloitusta lykättiin pyhien ja meidän muuttomme yli, ettei tule niiden takia ylimääräistä hämminkiä. Onhan sen aloittaminen jo reilu vuosi sitten ollut hilkulla, mutta sitten Draama kuitenkin pärjäsi muulla tukilääkityksellä vielä.

Draaman tilanne helpotti heti ell-käynnin jälkeen, ja kymmenen päivän Tylosin-kuuri hoiteli ripulin hetkeksi historiaan. 

Ell-käynnin jälkeisenä päivänä metsässä reippaana

Ettei liian tapahtumaköyhäksi menisi, niin ripulirumban keskellä havahduin siihen, kun Kipi leikki lattialla jollain pienellä jutulla, johon se suhtautui jännällä tavalla. Menin katsomaan, ja sehän oli hampaan pala. Kävin kaikki koirat läpi, ja lopulta paljastui, että Vinskiltä puuttui pala P4-väliposkihampaasta alaleuasta. Lähetin kuvan hammasasioihin erikoistuneelle eläinlääkärille lähiklinikalle, ja arvio oli, että poistaa täytyy, muttei ole tulenpalava kiire. Saimme ajan parin viikon päähän.

Oli kyllä aikakin parin viikon päästä poistaa hammas, sillä se oli kyllä varmaan ollut kipeä, vaikkei Vinski sitä erityisesti oireillut. Mutta ytimeen asti murtunut se oli. Samalla hampaat putsattiin, paljon ei hammaskiveä ollut, mutta hampaat olivat kovin kuluneet. Kuluneimmista otettiin varuiksi röntgenkuvat, mutta niille ei tarvinnut tehdä mitään. Tuntuu kyllä, ettei Vinskin hammaslaatu ole parhaasta päästä. Siltä murtui jo tosi nuorena yksi hammas. Enkä ymmärrä sen hampaiden noin kovaa kulumista ollenkaan, kun se ei tee mitään erityisen kuluttavaa. Enkä tiedä, miksi siltä tuo P4 nyt murtui, kun en ole huomannut mitään mikä sen olisi voinut aiheuttaa.

Operaatio meni oikein hyvin, mutta puolisen vuorokautta anestesian jälkeen Vinski alkoi taas vaihteeksi laskea alleen. Ymmärrettävämpää se olisi ollut heräämisvaiheessa. Mutta ehkä selän hermotus ei tykännyt pöydällä makaamisesta operaation aikana, ehkä anestesia sai elimistössä jotain aikaan jälkijättöisesti. Rinexin palautettiin listalle, ja neljän päivän päästä Vinski sai myös laseria Piiralla käydessään. Sen jälkeen pissailu loppui. 

 Kännisenä hammasoperaation jälkeen

Inkontinenssi- ja selkäongelmien takia hetken mietin sitäkin, että onko järkeä enää viedä Vinskiä hammasoperaatioon, kun sen päivät voivat olla luetut milloin vain. Lisäksi sillä on muutama patti ja silmäluomessa Meibomin rauhaskasvain, jotka vaikuttavat toistaiseksi harmittomilta. Mutta Vinski oli ennen operaatiota hyvin energinen, iloinen ja hyvin liikkuva, joten en lopulta voinut edes ajatella, että veisin sen viimeiselle piikille operaation sijaan. 

Hiljattain Vinski taas alkoi pissata alleen. Päätimme eläinlääkärin kanssa kokeilla kipulääkekuuria. Kas vain, pissailu loppui siihen. Tämä näyttää nyt kyllä olevan ongelma, joka pitää koko ajan varpaillaan, se voi uusiutua milloin vain. Ei ole hauskaa, kun sohvalta äkkiä löytyy lätäkkö, tai kun pissaa tippuu matkalle, kun Vinski aamulla tai illalla kävelee eteiseen kun ollaan lähdössä ulos.

Uudenvuodenaattona Kipi näytti vähän aristavan hännäntyveään jo päivällä. Kun laitoin sille illaksi Back on Track-loimea päälle, se murisi minulle kun pujotin häntää häntäaukkoon ja veti hännäntyven jäykäksi. En sitten vähään aikaan käyttänyt sillä häntäreikää. 

Seuraavana päivänä Kipi äkkiä kotona meni lähes jalattomaksi ja alkoi täristä. Näin jo itseni sieluni silmin uudenvuoden päivystyksessä halvaantuneen koiran kanssa lopetuspäätöstä miettimässä. Sitten Kipi kuitenkin taas löysi jalkansa, ja päättelin sen vain lyöneen kipeän häntänsä ovenkarmiin kun se hössötti perässäni. Kokeilin asennonkorjausrefleksitkin, jotka vaikuttivat normaaleilta. Alun perin Kipi varmaan oli satuttanut häntänsä autossa riekkuessaan, kuten kerran aiemminkin. Koska lääkärissäkään emme muuta hoitoa olisi saaneet kuin kipulääkityksen, niin aloitin Kipille viikon Rimadyl-kuurin emmekä lähteneet päivystykseen. Häntäkipu hellittikin vähitellen seuraavien päivien aikana.

Juuri ennen uuttavuotta olimme muuttaneet uuteen kotiin, ja jännitystä oli ilmassa Draaman suhteen, koska stressi herkästi pahentaa suolisto-oireita. Lieviä oireita ja satunnaista ripulia tulikin, mutta ne menivät aina nopeasti ohi. Luulin jo meidän päässeen vähällä. Sitten ripuli alkoi taas, eikä tällä kertaa mennyt ohi. Lopulta Draama taas lopetti syömisenkin. Se sai hoidoksi taas Tylosin- ja Cerenia-kuurit, ja ripuli helpottikin heti ja ruoka maistui taas. Kaoliinia meni myös, sitä menee muutenkin usein. Joten Draama on kyllä melkein säännöllisellä lääkityksellä ollut, vaikkei  pysyvää immunosuppressiivista lääkitystä ole vielä aloitettu. Mutta ihan näillä näppäimillä sekin aloitetaan.

On tämä vähän erilaista elämää kuin joskus vanhoina aikoina. Luopumistyö harrastusten suhteen on jo jonkin aikaa vaikuttanut erittäinkin loppuunkäsitellyltä. En enää kunnolla edes muista, millaista oli olla aktiiviharrastaja. Kun olen törmännyt vanhoihin harrastuskuviin, niin ne eivät ole herättäneet mitään erityisiä tunteita. Ihan kuin niissä kuvissa esiintyisi joku vieras ihminen ja vieraat koirat, ihan kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. Tämän blogin alaotsikoksi voisi hyvin laittaa: Miten lopetin harrastamisen pitkän kaavan mukaan. Koska sitähän tämä koko matka tältä ajalta on ollut, luopumista.

Koirat ja muu elämä ovat viime aikoina kuormittaneet niin järjettömästi, että seurauksiakin on ollut. En enää ole aina suhtautunut kaikkiin asioihin niin rutiininomaisesti ja tyynesti kuin ennen, vaan usein on tullut savu korvista. Lenkillä koirien kanssa on välillä ärsyttänyt ja kyllästyttänyt yhden reaktiivisuus, toisen aivoton hajujen perässä säntäily ja kolmannen hönöily. Koiriin liittyvä työmäärä on välillä väsyttänyt ja turhauttanut. Joskus on tehnyt tiukkaa muistaa että mikä lääke mihinkin aikaan meni millekin koiralle. Erityisen väsynyt olen ainaisiin terveysongelmiin, oireiden kyttäämiseen, huoleen, rahanmenoon ja sen aiheuttamiin pahoihin ongelmiin ja yllätyskäänteisiin. Lähtö eläinlääkärille voi tulla milloin vain. Ja jos esimerkiksi Kaoliini on loppunut, niin sitä on pitänyt lähteä vaikka lumimyrskyssä hakemaan 50 kilometrin päästä, koska lähiapteekit eivät sitä myy, ja ilman ei voi olla. 

Hetkittäin olen ollut sitä mieltä, että koirat voisivat ihan hyvin muuttaa Timbuktuun. Itse asiassa mieleen juolahti, että olisipa meidänkin koirilla sellainen mummola, jonne ne voisi joskus hyvillä mielin laittaa hoitoon. Mutta kun ei ole. Voisin toki huhuilla niille hoitopaikkaa jostain, että saisin joskus hengähdystauon, mutta kun asia ei ole niin yksinkertainen. Draamaa ei oikein voi antaa hoitoon minnekään, koska sen sairaus lähes satavarmasti pahenisi siitä ja aiheuttaisi taas lisää ongelmia ja huolta. Ja kukapa noin työlästä koiraa edes haluaisi ottaa hoitoon, enkä itsekään haluaisi sen olevan kellekään ristinä. Vinski taas on harmiton ja helppo koira muuten, mutta ei sekään pissavaivojensa kanssa kovin haluttu hoidokki taitaisi olla. Kipiä ei voisi missään nimessä sijoittaa minnekään, missä on muita uroksia. Nartuista se varmaan sekoaisi muuten vaan. 

En tiedä, raaskisinko lopulta edes antaa noita hoitoon, mutta lohduttaisi tietää, että sellainen mahdollisuus on olemassa. Kelle tahansa en noita silti todellakaan luottaisi. Erityisesti Draaman kanssa pitäisi olla hyvinkin tarkat kriteerit hoitopaikasta, jos se muuten jostain syystä olisi pakko hoitoon laittaa. Sille kun ei esim. voi antaa murustakaan mitään muuta kuin omaa ruokaansa, ja se on asia, joka on yllättävän monelle ihmiselle vaikea. Moni ei ihan todella halua uskoa eikä ymmärtää asiaa kirjaimellisesti. Moni ei myöskään tajua oikeasti huolehtia kaikkea syötävää pois sairaan koiran ulottuvilta. Ettei sillä varmasti ole pääsyä kissan ruokakupille, etteivät lapselta syödessä lattialle tippuvat ruoanmurut joudu sen suuhun, ettei vierailulle tuleva mummo päätä vähän hemmotella sitä makupalalla, etteivät perheen muiden koirien luut loju lattialla saatavilla, tai ettei tiskikoneen luukku jää auki, jolloin koira pääsee nuolemaan likaisia astioita. Moni ihminen ei myöskään kokemuksen puutteessa osaisi tulkita Draaman oireita ja reagoida niihin ajoissa, joten olen 24/7 naimisissa sen sairauden kanssa itse. 

Draama taannoin kun olo ei ollut hyvä, Kaoliinia on mennyt vähän naamallekin

Mutta on niitä hyviäkin hetkiä <3 

Ei sitä ihan tällaista elämää kuvittele, kun koiran hankkii. Tällä hetkellä ajattelenkin, ettei minulle enää näiden jälkeen yhtään koiraa tule. Elämästä ei toki tiedä miten se heittelee, mutta juuri nyt se ajatus on hyvinkin vahvana mielessä. Ei. Enää. Ikinä. Yhtään. Sairasta. Koiraa.

Kyllä koirien kanssa on hyviäkin hetkiä paljon, vaikkei niitä aina edes tiedosta kaiken muun keskellä. Ja ne ovat edelleen tärkeitä ja rakkaita, vaikka ne joskus haluaisikin lähettää Timbuktuun. Tilanteelle ei mitään mahda, joskus on vaan paskempi tuuri.

Paskasta tulikin mieleen, että viime aikoina olen ollut ihan erityisen kettuuntunut ihmisiin, jotka eivät korjaa pois koiriensa paskoja edes kulkureiteiltä. Sen jälkeen kun tuli lunta, ovat kaikki kulkureitit olleet täynnä koirankakkaa. Sitä on jopa keskellä tietä järjettömän monessa paikassa. Siinä on tekemistä kun yrittää väistellä jokaista läjää, lenkit ovat melkoista pujottelua ja koirien käskyttämistä. Silti ne pääsevät joskus tallomaan kakkaa tai haistelemaan sitä. Aina saa pelätä, että koiriin, erityisesti Draamaan, tarttuu jotain. Ei Draama tyhjästä sitä syksyn mahatautiakaan saanut. Argh, en ikinä opi ymmärtämään ihmisten välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä tässä enkä monessa muussakaan asiassa.