perjantai 28. huhtikuuta 2023

Osteopaatilla ja pk-mietteitä

Tiistaina pojat pääsivät osteopaatille. Innokkaita asiakkaita olivat taas he. Ja varsin hyvä oli molempien tilanne, ei ollut vinoutta tai lukkoja tai isoja ongelmia, vaikka vähän laittoa molemmilla olikin. Kipillä oli erityisesti rintarangassa jumia, Vinskillä keskemmällä. Aika kiva juttu liukkaan talven jälkeen, ja kertoo myös siitä, että molempien spondyloosi on rauhallisessa vaiheessa.

Osteopaatti kysyi, miten meidän vanhus Vinski nykyään pärjää, onko se ontunut ja miten siltä onnistuvat asennonvaihdot. Kerroin, että hyvin pärjäilee, ei ole kertaakaan ontunut ja vaihtaa sujuvasti asentoja, vaikka lievää huteruutta voi takapäässä huomatakin. Näytin käytännössä, miten Vinski tekee maahan-istu-seiso-vaihdot, ja osteopaattikin totesi, että hyvinhän se meni, vain seisomaan nousussa näkyi vähän huteruutta takajaloissa. 

Jatkoimme myös osteopaatin kanssa keskustelua Draamasta ja kuolemaan ja terveyteen liittyvistä asioista siitä mihin viimeksi jäimme. Se tahtoo olla niin, että aina kun olen jutellut osteopaatin, eläinlääkärin tai kraniohoitajan kanssa näistä asioista, niin mieleen tulee jälkeenpäin lisäkysymyksiä aiheesta. Sitten saakin kärsivällisesti odottaa mahdollisesti useita kuukausia, että pääsee jatkamaan juttua. Joka kerta olen oivaltanut jotain uutta tai saanut uutta tietoa tai näkökulmaa asiohin tai vahvistusta joillekin mietteilleni. Asian prosessointi on pitkä tie, vaikka en sentään alkutekijöissä enää olekaan. Draama eli hieman erikoisen elämän, jossa oli monenlaisia käänteitä, joten prosessointikin on monipolvisempaa kuin useimpien muiden kohdalla. Sitä kovasti harmittelen, että jotkin sivujuonteet varmaan jäävätkin prosessoimatta loppuun, kun kaikkien asianosaisten kanssa ei taida olla mahdollista keskustella. 

Osteopaatin lähellä oli vähän toisenlainen joki

Ja juu, niin kävi, että pk-jutut ovat myös olleet nyt mielessä, vaikken enää edes ole pk-harrastaja. Siis siitähän tulee ensi kuussa jo 11 vuotta, kun olin viimeisen kerran pk-kokeessa viimeiseksi jääneen pk-koirani Snoopyn kanssa! Toisaalta olin kyllä Vinskin kanssa BH-kokeessa "vain" kahdeksan vuotta sitten, jos sen laskee pk-kokeeksi, onhan siitä sentään alle kymmenen vuotta.😁 Kamalaa tuo ajan kuluminen joka tapauksessa.

Olen tietenkin menneinä vuosina yrittänyt viritellä pk-harrastusta uudelleen näiden viimeisten kolmen koiran kanssa, vaikka kokeisiin asti en niiden kanssa koskaan päässyt tuota Vinskin BH:ta lukuun ottamatta, joten en noin montaa vuotta sentään ole ollut kokonaan tekemättä pk-juttuja.

En ole nyt muutamaan vuoteen kuitenkaan seurannut pk-maailmaa oikeastaan ollenkaan, mitä nyt jotain satunnaisia tuulahduksia siitä on tullut vastaan esimerkiksi kavereiden somepäivityksistä. Minulta oli mennyt ohi sekin, että Palveluskoiraliiton kevätkokoukseen oli tulossa käsiteltäväksi sääntömuutosehdotus, mutta vähän ennen kokousta satuin huomaamaan asiaa koskevan tiedon facesta. Kokouksen jälkeen sain tietää, että pk-tottis päätettiin pitää edelleen FCI-sääntöjen mukaisena, mutta oheen tulee valittavaksi B-tottis, josta jää pois hyppyeste ja ampuminen, ja vähän muutakin. Tämä asia onkin nyt herättänyt paljon mietteitä, vaikkei se enää itseäni koskekaan.

Sääntömuutos tulee omille koirilleni aivan liian myöhään. Jos se olisi tullut muutama vuosi sitten, niin olisin varmasti tarttunut tilaisuuteen ja jatkanut pk-harrastusta B-kokeiden merkeissä. Pk on (tai siis oli...) minulle niin paljon mielekkäämpää kuin muut lajit. Ja koska maastot olivat aina minulle se tärkein asia pk:ssa, niin voisin hyvin elää sen seikan kanssa, että tottis muuttuu vähän tylsemmäksi. 

Kuitenkin suhtaudun tähän muutokseen vähän ristiriitaisesti. Jaetaanko pk-harrastajat nyt sitten jatkossa A- ja B-luokan harrastajiin, niihin parempiin ja huonompiin? Samalla tapaa kuin jotkut ovat aiemmin tehneet jakoa suojelun ja kansallisten lajien välille, missä edellinen on ainoa vakavasti otettava ja koirien ominaisuuksia mittaava laji, jälkimmäinen pelkkää puuhastelua. No, sellaisen ei toki pidä antaa liikaa häiritä.

On harmi, ettei esteasiaa saatu vieläkään muuten ratkottua kuin tällä tavalla. Miksi pitää pitää kiinni FCI-säännöistä, onhan muissakin Pohjoismaissa oma kansallinen tottis. Miksei esteturvallisuusasiaa voi ratkoa muulla tavalla kuin jättämällä esteen kokonaan pois B-luokasta ja jättämällä sen yhä sellaisenaan A-luokkaan. Jää sinne A-luokkaan yhä myös jyrkkä A-este, jota siellä ei entisinä aikoina vielä ykkösluokassa ollut. B-tottiksessakin on A-este, mutta vasta kolmosluokassa ja silloinkin loivana. Tavoitteellisimmat kuitenkin sinne A-luokkaan jäänevät, koska arvokisat käydään siellä.

Minusta yksi hyvä malli olisi sellainen, että este olisi säädettävä kuten tokossakin, ja hyppykorkeus määräytyisi järkevässä suhteessa koiran säkäkorkeuteen. Eihän se nyt kovin tasapuolista ole, että sama metrin hyppykorkeus on sekä 40 cm kelpienartulla että 70 cm hoffiuroksella. Vaikka joskus se pieni koira saattaakin hypätä sen esteen jopa paremmin kuin se iso koira. Olen myös kuullut kerrottavan perinteisistä pk-rotuisista koirista, jotka ovat jääneet jopa roikkumaan mahastaan esteeseen, joten ei se aina niin turvallinen niillekään ole. 

Metrin hyppyähän usein on perusteltu sillä, että sen merkitys on jalostuksellisesti tärkeä. Mutta jos koira selviää kaikista pk-kokeen osioista ja metriä matalammasta hypystä, niin en kokisi sitä yhtään vähäpätöiseksi asiaksi. Sikäli jalostukseen vetoaminen myös on tosi hassua, että pk on aika marginaalinen laji, eikä useimmilla jalostukseen käytettävillä koirilla pk-tuloksia ole. Viimeksi kun etsin itselleni uutta koiraa ja kävin läpi pentueita, niin ei yhdenkään pentueen vanhemmilla pk-tuloksia ollut. Ja bortsujen lisäksi kävin silloin läpi muitakin pk-oikeudet omaavia rotuja, osittain ihan uteliaisuudesta, mutta osittain ihan avoimin mielin mahdollista rodunvaihtoa kohtaan.  

Kyllä minuakin yksi jalostuksellinen seikka B-luokassa harmittaa, eli se, ettei siellä tule ampumista. Taas poistuu yksi mahdollisuus jättää mustaa valkoisella siitä, että koira kestää paukkuja. BH:sta se jo aiemmin poistui, vaikka oli ennen siellä. Ääniarkuus on kuitenkin todella tärkeä jalostuksessa huomioitava asia. Tässä on jo muutenkin se ongelma, että koirilta testataan äänikestävyyttä turhan vähän, valtaosalla jalostukseen käytettävistä bortsuistakaan ei mitään näyttöä asiasta ole. Eipä sinänsä B-luokan tottiskaan sitä ongelmaa poistaisi, vaikka siellä ammuttaisiin, ellei sinne olisi huomattavasti enemmän menijöitä kuin pk-kokeisiin muuten on ollut.

Se nyt tietty on kiva, että jos omistaa hyvän mutta vähän ääniherkän pk-koiran, niin sen kanssa voi jatkossa mennä kokeisiin - ainakin jos B-luokan kokeita järjestetään erikseen, jolloin koealueella ei kuule samaan aikaan olevan A-tottiksen paukkuja. Ehkä jonain päivänä B-luokka voitaisiin avata kaikille roduille? Minusta se olisi hyvä juttu. Kumpikohan näistä luokista jatkossa on suositumpi?

Olen aina ollut eniten pk-ihminen, vaikka nyt olosuhteiden pakosta olen joutunut sen maailman jättämään. Kennelnimenkin valitsin viitaten jälkiharrastukseen ja vähän muuhunkin metsäilyyn. Olen tykännyt kovasti niin viestistä, hausta kuin jäljestäkin, mutta jälki on ollut se ykkönen, rakkain laji kaikista. Siinä vain on jotain niin hienoa, kun saa uppoutua koiran kanssa metsäjälkeen ja katsoa sen työskentelyä. Kaikki pk-lajit ovat koiraakin ajatellen hienoja, kun niissä pääsee käyttämään nenää ja on monipuolisia osioita. 

B-tottis olisi ehkä vähän ongelmallinen Kipille, vaikka pk muuten sopisikin sille paremmin kuin toko. Mutta B-tottiksessa on seuraamiskaavio kahteen kertaan, joten Kipillä olisi hyvin aikaa laamaantua. Ykkösluokan B-tottiksessa ei ole edes noutoliikettä, ja tuplaseuraaminen jää pois vasta kolmosluokassa. Vinskin kanssa ei niin tätä ongelmaa olisi, sille sopisi hyvin tällainen yksitoikkoinen pitkä seuraaminen, jos se noin muuten vielä voisi kokeissa käydä. Kauhean ergonomistahan tuollainen pitkä seuraaminen ei kyllä myöskään ole. Mutta kummankin kohdalla juna meni jo, joten sinänsä turhaa näitä on edes pohtia.



Poikkeuksellisesti heräsin näitä pohtimaan, kun pk kuitenkin on ollut tärkein lajini, ja se on nimenomaan esteisiin karahtanut viimeisten kolmen koiran kanssa. Olen tuskastuneena seurannut keskustelua esteturvallisuudesta jo vuosia sitten, kun asenteet ovat olleet niin änkyröitä, vaikka tietoa esteturvallisuudesta ja esteiden kuormittavuudesta on ollut saatavilla aiempaa enemmän. Ja monet muutkin kuin perinteiset pk-rodut ovat olleet mukana jo kymmeniä vuosia, ei pk-harrastus enää ole vain perinteisille roduille, että silläkään voisi perustella esteiden vaativuutta. 

Ehkä pk-kokeisiin nyt löytää tiensä moni sellainen, joka ennen ei ole esteiden takia lajia harrastanut, ja palaa takaisin sellaisia, jotka ovat lajin esteiden takia hylänneet. Saa nähdä. Tai itse en kyllä ole ehkä näkemässä, kun en aktiivisesti sitä maailmaa enää seuraa. Monilla on ollut korkea kynnys harrastaa pk:ta siksi, että he kokevat sen vaivalloiseksi erityisesti maastojen takia, joten kaikki varmaan eivät nytkään lajin pariin ryntää. Nykyään on niin paljon lajeja, joista valita. 

Ja hei, mekin tehtiin tänään vähän pk-juttuja! Vaikka harrastajaksi en todellakaan itseäni enää koe, kun tekeminen on niin hirveän vähäistä ja pelkkää höntsäilyä. Olimme siis pitkästä aikaa jäljestämässä. Tein molemmille simppelit jäljet kahdella kulmalla ja kolmella kepillä, jotka noukin maasta vasta lähtiessäni tallaamaan jälkiä.

Ei tarvinnut kuin valjaat pukea Vinskille, niin se heti tiesi, mitä ollaan menossa tekemään. Se ajoi jälkensä todella hyvin ja oli liikuttavan onnellinen koko ajan.😭 Ei jäänyt yksikään keppi huomaamatta, hyvin napakasti Vinski ilmaisi ne.



Kipi ajoi oman jälkensä yhtä hyvin ja motivoituneesti, mutta välikepin se jätti. Ei haittaa, tällaisista ei nykyään stressata ollenkaan. 



Niin hienot pojat! Oli niin kivaa pitkästä aikaa jäljestää. Ja niin oma lajini olisi tämä, miksi sääntömuutoksen piti tulla vasta nyt!😭

Jälkien jälkeen jatkoimme matkaa vähän eteenpäin ja teimme pienen metsäretken.



Vinski testasi taukopaikalla lepokiveä



lauantai 22. huhtikuuta 2023

Kevättä

Kesäaika alkoi, ja sitä seuraavana päivänä olikin sitten näin hehkeä sää. 




Olemme kyläilleet ja saaneet vastavuoroisesti vieraita. Eräät olivat hyvin onnellisia. Raukat joutuvat liikaa tuijottamaan vain emännän naamaa.



Kevään alkamisella oli minuun vähän yllättäviä vaikutuksia. Aloin miettiä, että pitäisikö vaikka treenata vähän rally-tokoa. Niinpä Kipi sitten sai rallatella pitkästä aikaa. Kovasti innoissaan se oli. Taannoin hylkäsin rallyn sen kanssa tavoitteellisena lajina, kun selvisi, että sen spondyloosi oli levinnyt. Laji kuitenkin vaatii hyvää takapään käyttöä ja siinä tulee tiukkoja käännöksiä ja pyörähdyksiä. Sinänsä Kipi voi tätä lajia tehdä, kunhan määrä pidetään kohtuullisena ja mietitään mitä tehdään. Ei sillä meidän pikku treeneissä ole ollut mitään ongelmia alo-liikkeissä, hyvin on kroppa taipunut niihin.

En enää edes muistanut, mitä kaikkia liikkeitä siellä alo-luokassa olikaan. Ihan piti netistä kurkata. Silti en muistanut kaikkea. Miten se 270 asteen käännös tehtiinkään? Tai spiraali? Tajusin, miten vieraantunut siitä maailmasta jo olin, vaikka vasta neljä vuotta sitten olin Draaman kanssa rallykokeissa. Kipin kanssa tuskin kokeisiin asti menen, ja asioista selvää ottamista se kyllä vaatisi, kun päänsisäinen kovalevy oli entiset tiedot hävittänyt. Pitiköhän rallykokeissa edustaa jotain seuraa vai riittikö rotuyhdistyksen jäsenyys vai tarvitsiko kuulua yhtään mihinkään? Ei aavistustakaan. Mihinkään seuraan en enää kuulu, enkä kyllä parin kokeen takia välittäisi liittyäkään. Ja ei kai Palveluskoiraliitolle tarvinnut maksaa muuta kuin se kirottu lisenssi? 

Oli vähän pysäyttävää tajuta, miten paljon ehtii unohtaa, kun ei ole hetkeen ollut missään tekemisissä tuon maailman kanssa. En ehkä edes haluaisi palata takaisin vain hetkeksi sekoittamaan päätäni, kun sitten taas joutuisin heti sen maailman jättämään. Ikänsä puolesta Kipi hyvin voisi kehässä käydä pyörähtämässä, Jippo oli samanikäinen korkatessaan tokossa EVL-luokan. 

Draamalla käytettyjä käskysanoja en vielä ollut unohtanut, vaan sujuvasti yritin saada Kipin seisahtamaan samalla käskyllä, mutta eihän sille sana "top" mitään merkinnyt. Vinskilläkin kokeilin rallya kerran ihan lyhyesti, mutta siihen se saa jäädäkin. Ei sen vanha ja selkävaivainen kroppa enää niin hyvin kaikkeen taivu, ja lisäksi se ei enää kuule käskyjä kunnolla. Ehkä tämä muutenkin oli minulle joku hetkellinen mielenhäiriö, ja jatkossa rally saa taas jäädä unholaan ja harrastamme vain satunnaista noseworkia, ja lisäksi yritämme muistaa mennä jäljestämäänkin joskus.

Kipi on nyt 11 päivää vanhempi kuin Draama oli kuollessaan, ja Vinski tietenkin on jo muutamalla vuodella ylittänyt sen iän. On haikeaa ajatella, että Draamalla olisi ikänsä puolesta vielä voinut olla tämäkin kevät ja monta sen jälkeenkin, vielä monen monta metsäretkeä, uintireissua, lumessa peuhaamista, leikkihetkeä, treenihetkeä, kaikkea mitä se rakasti tehdä. Mutta mikä tärkeintä, niin eläessään se sai tehdä juuri näitä asioita.

Draama on yhä mielessäni läsnä monissa tilanteissa, vaikkei ole enää fyysisesti täällä. Ohitamme sen lempipaikan joen varrella lähes joka päivä lenkeillämme, ja etsimättä se tulee silloin aina mieleen. Enää vain emme kaarra sen lempipaikalle ja pysähdy siihen katselemaan jokea, mistä se aina oli niin haltioissaan. Minäkin nautin sitä ja jokea katsellessani. Koirat ovat hyviä opettamaan pieniä mutta niin tärkeitä iloja. Pojilla on omat lempijuttunsa niilläkin.

Olimme poikien kanssa vuoden ensimmäisellä retkellä kaksi päivää sitten. Suuntasimme entisille kotikulmillemme. Pojat tietävät aina heti, ettemme ole lähdössä tavalliselle lenkille vaan retkelle, kun näkevät minun tekevän eväitä, eivätkä meinaa nahoissaan pysyä. Sitten kun pakkaan reppua, niin ne repeilevät lisää.

Sää oli lämmin ja aurinkoinen. Meidän vakilenkki oli jo melkein kokonaan sulanut, vain pienellä matkalla oli lunta ja jäätä. Järvi oli ihmeekseni jo sula, vaikka matkalla muut järvet olivat vielä jäässä. Ilma oli täynnä linnunlaulua, liikenteen melua ei kuulunut eikä ihmisiä tullut vastaan (pari hassua näimme ainoastaan taukopaikalla ja parkkipaikalla ohimennen). Ihan kuin olisi lomalla maailmasta ollut. Ihan parasta. 








Eilen oli retken jälkeinen lepopäivä ja kevyemmät lenkit, mutta tänään lähdimme metsään nauttimaan ihanasta kevätsäästä. Ei se varsinaisesti retki ollut, kun ei ollut eväitä mukana.😀 Päätin mennä paikkaan, jossa emme olleet metsää sen tarkemmin tutkineet aiemmin, mutta olimme kyllä treenanneet joskus siinä ihan vieressä. Vähänkö yllätyin, kun päädyimme hetken päästä lenkillämme tutun järven rannalle, mutta vastarannalle, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Miten siistiä oppia koko ajan uutta kotikaupungista ja löytää uusia paikkoja. Maasto oli paikoin vähän vaikeakulkuista ja korkeuserot olivat suuria, mutta tosi hyvää metsäjumppaa tuollainen hidas metsäkävely meille kaikille oli. Paikoin siellä oli vielä yllättävän paljon lunta.