Voi pojat

Kipi keksii aina vaan enemmän noita urosten kotkotuksia. Se on entistäkin hanakampi hajujen perään. Pääsiäisen alla se alkoi vetää remmilenkeillä, vaikka oli siihen asti liikkunut kytkettynä varsin nätisti. Mutta se ei vain enää voinut mielestään päästä tarpeeksi nopeasti seuraavan kiinnostavan hajun luokse. Se on lenkkeillyt Jipon perintövaljaissa, mutta niissä valjaissa ei ole lupa vetää, joten ryhdyin heti karsimaan tapaa pois ja pysähdyin joka kerta, kun remmi kiristyi. Siinähän pysähtelin, ei Kipi silti malttanut olla vetämättä. Lenkit olivat lievästi sanottuna ärsyttäviä. Ja kytkettynäkin välillä pitäisi voida liikkua. Muistin sitten Vinskin huskyvaljaat ja päätin antaa ne Kipin käyttöön aina silloin, kun en jaksa vääntää vetämisestä (ja se voi olla aika usein se;). Huskyvaljaissa on lupa vetää, muuten ei. Vinski itse ei ole pitkään aikaan käyttänyt huskyvaljaitaan muuten kuin pyörä- tai kelkkalenkeillä, koska se pääsääntöisesti nykyään kulkee vetämättä pannassakin. (No paitsi ehkä tänään, kun taajamalenkillä meidän edellä kulki kaksi koiraa, jotka taisivat olla hemaisevia tyttöjä...)

Huskyvaljaat olivat tänään ensimmäistä kertaa Kipin päällä ja voi miten paljon mukavampaa oli lenkkeily niiden kanssa. Niiden kiinnityskohta kun on takana toisin kuin normivaljaissa, eikä vetäminen tunnu yhtään ikävältä omaan käteen, ja on ihan taatusti ystävällisempää koirankin kropalle. Eikä Kipi nyt ihan hulluna vedä muutenkaan.

Treeneissäkin Kipi kiinnittää entistä enemmän huomiota ympäristöön ja hajuihin. Asiaa ehkä helpottaisi, jos olisin ehtinyt treenata sille vankemmat perustat ennen murrosikää, mutta sehän ei edes tullut minulle heti pikkupentuna. Paljon on siis työtä edessä. Muutaman nurmikko/peltojäljen olemme viime aikoina ajaneet ja jäljestäminenkin on nyt mennyt säntäilyksi. Apua! Minne se kiltti pentu hävisi? Ja miten ihmeessä olen päätynyt poikalauman omistajaksi, kun oikeastaan olen niiin paljon enemmän narttuihminen?! Nartut eivät ole niin hajujen perään ja ovat muutenkin järkevämpiä. Yksilöitä ne ennen kaikkea ovat, niin nartut kuin uroksetkin. Ensimmäiset narttuni harrastivat myös remmissä vetämistä, mutta sitten taas Nasta ja Jippo olivat koko ikänsä ihan luonnostaan sellaisia, etteivät vetäneet, ja muutenkin ihan todella helppoja koiria.

Pitkänäperjantaina olimme pitkästä aikaa hallitreeneissä Veikkolassa, kera kahden muun bc-koirakon. Kipistä huomasi, että erilainen ympäristö ja häiriö vaikuttivat jossain määrin sen treeniin, mutta ihan kohtuullisesti se toimi kuitenkin. Otettiin ihan yksinkertaista treeniä, vähän kontaktia ja seuruuta, ruutuun lähetystä pallolle, lyhyt paikalla istuminen ja makaaminen, jotain muuta pientäkin kai. Vinski ja Snoopy pääsivät myös treenaamaan halliin tietenkin. Sen jälkeen ollaankin treenattu vain keskenämme omassa pihassa ja pari kertaa ulkoilualueiden parkkiksilla. 

Pääsiäisenä kohtasimme lähimetsässä jälleen sen saman sakemanniuroksen irrallaan ja yksin, jostain kauempaa oli oman laumansa luota karannut. Se vaan yhtäkkiä ilmestyi tyhjästä. Tällä kertaa Snoopylla paloikin sitten käämit. Päästin sen remmin irti, että se voisi kohdata sakemannin tasaveroisemmin. Kaikki pojat olivat kytkettyinä, osittain juuri sakemannivaaran takia, kun en voi tietää, saisiko Kipi vaikkapa päähänsä juosta tervehtimään sakemanneja niiden osuessa samaan aikaan kanssamme metsään. Osittain taas siksi, että tuolla on hyvä harjoittaa nimenomaan sitä hidasta metsäkävelyä, jota Piirakin suositteli. No, Snoopy ajoi sakemannin tiehensä rähinän kera. Kerran saku kyllä palasi, mutta sai uudestaan lähtöpassit, minkä jälkeen pysyi poissa.

Ideaalitapauksessa tietenkin olisin itse karkottanut sakemannin tiehensä ja saavuttanut pointsit koirien silmissä. Mutta Snoopy hoiti homman paljon pätevämmin kuin mihin itse olisin pystynyt, vakuuttavasti mutta ilman mitään päällekäymistä. Vinski ja Kipi taas eivät sakemannista mitään pultteja edes ottaneet, Kipi melkein häntäänsä sille heilutteli, uteliashan se sakemanni edelleen lähinnä oli. En vain ymmärrä, mitä on tapahtunut, kun se tuolla tavalla poukkoilee vailla hallintaa. Irti se on ollut aiemminkin, on ilmeisesti laumassaan se kiltein ja ne muut ovat enemmän kytkettyinä, mutta aiemmin se on kulkenut lähempänä laumaansa ja mennyt kutsusta ulkoiluttajansa luokse. Vaan eipä enää. Ja täytyy kyllä todeta, että kilttikin saku kuuluu koiriin, joita en irti haluaisi tavata. Ja kun tilanne on luisunut tällaiseksi, niin huolettaa, että joku kerta se koko lauma on irti...Eikä meidän koirilla ole mitään saumaa kokonaista sakulaumaa vastaan, kun ne kaikki eivät suinkaan ole kilttejä. Enkä haluaisi Kipille mitään ikäviä irtokoirakokemuksia ylipäätään, koska se on tällä hetkellä aika luottavainen muiden koirien suhteen.

Täällä asuessa on ollut tosi kivaa se, ettei muita koiria ole tullut usein vastaan. Se oli varsin tarpeellista hermolepoa etenkin alkuaikoina, koska edellisessä asuinpaikassa naapurin sakemanni kulki irti ja hyökkäsi muutamaan kertaan pihallemme ja koirien kimppuun, vaikka suunnittelin koko elämämme sen mukaan, että välttäisimme kohtaamiset mahdollisimman tarkkaan. Mikä tarkoitti sitä, että pakkasin koirat suoraan ulko-oven vieressä odottavaan autoon ja sitten ajettiin autolla lenkkipaikalle. Silti kohtaamisia välillä tapahtui. Koirat suhtautuivat etenkin laumana kulkiessaan kireästi vieraita koiria kohtaan, ja ihan erityisen kireästi sakemanneja kohtaan, ja itsekin olin vähän säikky. Nyt silloisesta laumasta on enää Snoopy elossa. Itselleni on jäänyt pysyvä epäluottamus sakemanneja kohtaan, mutta en niitä kaikkia silti tuomitse, on niitä mukaviakin. Liikaa niissä vain on rähjääviä ja hyökkääviä yksilöitä, ja omistajissa vaikka mitä viheltäjiä kuten entinen naapurikin. Ja jos irtokoiriin on pakko törmätä, niin kyllä sitä mieluummin kohtaa irti vaikkapa mopsin kuin sakemannin tai jonkun voimarodun edustajan.

Taustoista johtuenkin kiinnitän paljon huomiota siihen, miten koirani kohtaavat muut koirat. Ja tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen, miten hyvin nämä tilanteet ovat sujuneet, koska aina ei ole ollut yhtä helppoa. Tänäänkin kohtasimme taajamalenkillä sakemannin (joka oli kytkettynä) ja pojat olivat ohittamassa sitä aivan nätisti. Sitten sakemanni rähähti, Snoopy vastasi sille lyhyesti (koska sakemannit tällä hetkellä taas ärsyttävät sitä), mutta ei se sen enempää mokomasta välittänyt, jatkoi omaa lenkkiään nätisti. 

Snoopylla tuota luonnetta riittää. Vinski on paljon nöyrempi koira, mutta on aina tullut hyvin juttuun Snoopyn kanssa. Ne kaksi leikkivät ja juoksivat ennen paljon yhdessä. Enää Snoopy ei niin välitä leikkiä muiden koirien kanssa, vaikka leluilla se leikkii paljon ja tuo niitä minullekin leikin toivossa. Vinski kunnioittaa Snoopyn leluja ja omistusoikeutta muissakin asioissa. Kipi ei niinkään. Ovelasti se vaanii tilaisuutta siepata Snoopyn lelu, jos Snoopylta hetkeksi silmä välttää. Vinskiltä se saa otettua kepin itselleen pelkällä katseella, sen verran liian kiltti on Vinski ja sen verran omistushaluinen on Kipi. No, luunsa Kipi välillä hylkää kesken syönnin, jos ympärillä tapahtuu jotain, minkä se haluaa tsekata, ja silloin luu kyllä päätyy kytiksellä olevalle Vinskille, joka syö omansa nopeammin.

Kipi tykkää ulkoillessa kantaa jotain suussaan, usein kaarnanpalasta tai keppiä. Pääkallonkin se kerran löysi metsästä, se vasta oli hauska. Kerran taajamalenkillä luulin, että sillä on taas kaarnanpalanen suussaan, mutta ei, se oli joku tiejyrän alle jääneen näköinen raato. Viime aikoina se on siepannut pihalta suuhunsa saappaan ja kulkenut topakasti se suussaan pisulenkkinsä. Tästä esineestä pidän itse huomattavasti enemmän kuin joistain muista...

Pihalla oleva hiekkakasa on yksi Kipin suuri suosikki.

Kipi ja Vinski pistävät aina välillä painiksi.

Tottista, jälkeä ja muuta

Kipi se vaan kehittyy, viime viikolla se nosti ensimmäisen kerran jalkaa pissatessa. Merkkailun ilot se keksi jo muutamaa päivää sitä ennen ja alkoi pissata ulkoillessa useamman kerran. Ei se vielä nosta jalkaa kuin satunnaisesti, ehkä se ei vielä tiedä, ollako iso vai pieni poika :) Mörköilyjä se ei ole viime päivinä harrastanut ollenkaan, mutta aiemmin sillä oli lyhyt jakso, jonka aikana se enemmän esim. pöhähteli erikoisille luonnon äänille, erityisesti poikkeuksellisen äänekkäille linnuille. Kerran se suhtautui hieman epäillen lasten leikkipaikan eläinkeinuun, mutta mentiin sitten lähempää katsomaan, ettei se ollutkaan mörkö.

Kipi ei ole meillä ollessaan halunnut mennä autoon itse, ei ole edes yrittänyt, vaan on jossain taka-alalla odottanut, että nostan sen autoon. Kotona se kyllä on noussut auton takapenkkiä korkeammille huonekaluille ihan sujuvasti. Olin päättänyt, että jossain vaiheessa sen kasvaessa isommaksi opetan sen naksulla menemään autoon. Näin sitten tein viime viikolla ja meniköhän kahta minuuttiakaan, kun Kipi oli itse hypännyt autoon, ja nykyään se hyppää sinne itse jos pyydetään. Ihme kapistus tuo naksu!

Kipi 8 kk

Viime viikolla oltiin taas ryhmätreeneissä tottistelemassa. Seuruuliikkeessä pyrin itse olemaan suora ja katsomaan tiukasti eteen, mutta se ei toiminut Kipille, se aukesi. Otettiin sitten kerrallaan yksi askel eteen ja perusasento, käännös oikealle tai vasemmalle ja perusasento, kaksi askelta eteen ja perusasento. Nämä menivät hyvin, perusasento Kipillä on tällä hetkellä hyvä. Yksin treenatessamme olen tottunut vähintään sivusilmällä katsomaan Kipiä, enhän muuten yhtään tietäisi mitä se tekee. Tapa täytyy vaan pikkuhiljaa häivyttää, koska Kipin mielikuva seuraamisliikkeestä on nyt vähän väärä. En ole erityisen huolissani, muutkin koirat ovat aikanaan seuraamisliikkeen ihan hyvin oppineet.

Paikallaoloa treenasimme parina olleen airiksen tehdessä liikkeitä. Naksuttelin ja vapautin välillä, muttei pitkää makuuta otettu muutenkaan. Kipi oli rauhallinen ja tarkkaavainen, eikä ottanut häiriötä ympäristöstä, jossa liikkui muitakin kulkijoita. Hengaillessamme paikkamakuun jälkeen kentän reunalla karkasi airis äkkiä meidän luoksemme patukka suussaan. Se oli lähinnä leikkisä, ja Kipikin lennähti hihnan päähän ihmettelemään, että alkaako nyt joku leikkitunti vai mitä. Onneksi karkaaminen ei tapahtunut Kipin paikallolon aikana!! Mitään hyvää se ei siitä olisi oppinut.

Kipillä alkaa nyt olla aika kiva asenne treenaamiseen ja se on tärkeämpää kuin tekniset yksityiskohdat. Aika paljon treenaan mutu-tuntumalla, kaikkea en tee niin kuin gurut neuvovat, pääasia on, että molemmilla on treenatessa kivaa. Pienten yksityiskohtien loputon hinkkaaminen ja vatvominen ei ole yhtään oma juttuni, totta puhuen en niitä pienimpiä yksityiskohtia edes huomaa. Mutta näillä mennään.

Vinski pääsi myös kentälle treenaamaan häiriökoirana. Se otti tuomarille ilmoittautumista, seuruuta, juoksusta seisomisia ja luoksetuloja. Se oli kivassa vireessä, luoksetuloissa nyt olisi voinut olla enemmän asennetta, mutta ihan hyvät Vinskiksi.

Eilen oltiin jäljestämässä Luukissa. Kipi ajoi namitetun peltojäljen, iältään noin 40 minuuttia. Tein jäljen myötätuuleen, mutta jonkun verran tuuli pyöri ja oli jäljestyksen aikana aika kovaa. Nenä pysyi hyvin maassa, pientä pyörimistä välillä namien perään. Vinskin jälki alkoi pellolta ja päättyi metsään, ikää noin tunti ja jäljen aikana satoi vähän. Kulmia oli useita, keppejä viisi. Nätisti jäljesti, pellolla meni yksi kulma vähän pitkäksi. Metsässä oli vaikea kulma näreikössä, ei ongelmaa. Osa jälkeä kulki polun vieressä, jossa jälkeä tehdessäni kulki mies kahden koiran kanssa, ei hämääntynyt tästä. Yksi välikeppi jäi, muut ilmaisi hyvin. Snoopyn jälki oli metsässä osittain kallioisessa maastossa ja noin tunnin ikäinen, keppejä neljä. Hektistä oli meno taas ja ensimmäinen keppi siinä menossa jäi, mutta jäljen Snoopy piti hyvin kulmissakin ja ilmaisi muut kepit hyvin.

Viime viikonloppuna kohtasimme taas irtokoiran. Perin kummallinen tapaus oli se, tai siis sen koiran isäntä...Oltiin lähdössä lenkille honkkarin parkkikselta. Parkkiksen toisesta päästä joku mies tiiraili meitä. Ja mitäs tämä idiootti sitten tekikään. Otti oman koiransa autosta ja päästi sen irti. Musta cockeri ryntäili sinne ja tänne ja lopulta tietenkin meidän luoksemme. Snoopy haukkui sille ärsyyntyneenä sen ollessa tulossa luokse, muttei kiinnittänyt siihen enää kummempaa huomiota sen ehdittyä luoksemme. Vinski tapansa mukaan harrasti sijaistoimintaa ja puri raivoisasti omaa hihnaansa, Kipi katsoi, että aha, onko tässä nyt hänelle leikkikaveri. Onneksi cockeri ei ollut aggressiivinen ja isäntä sai sen lopulta huomaansa, vaikka näytti siltä, että cockeri aikoo vakaasti seurata meitä lenkille. En vaan useinkaan tajua ihmisiä. Siis mitä senkin miehen päässä oikein liikkui, kun päästi hallitsemattoman koiransa vapaaksi parkkipaikalla? Ei ajatellut edes omaa koiraansa yhtään, että se olisi voinut jäädä auton alle vilkkaalla parkkipaikalla, tai minun koirani olisivat voineet olla vihaisia ja popsia cockerin aamupalakseen.

Onneksi tämänpäiväisellä lenkillä tapasimme vain kurkipariskunnan. Kahdella lähijärvellä on näkynyt joutsenpariskunta, kyllä kevät on hienoa aikaa!

Kipin kasvua, treenejä ja mietteitä

Viime torstaina olimme taas Kipin kanssa ryhmätreeneissä. Ensin treenasimme tuomarille ilmoittautumista parin kanssa. Jouduin välillä vähän oikaisemaan Kipin asentoa, mutta se pysyi rauhallisena, ei riehaantunut parinaan olleesta beussista eikä tuomarin kättelystä. Välillä vähän vilkuili ympäristöä kyllä.

Sitten otimme seuruuta pikku pätkissä. Gabi naksutteli, kun Kipi oli suora ja oikeassa paikassa. Olisi kuulemma pitänyt oikeastaan naksutella minulle, niin paljon tein virheitä...En kävellyt suoraan enkä ollut muutenkaan suora. Tässä on se ongelma, että olen ihan liikaa treenannut yksin ilman valvovaa silmää ja minulle on tiedostamattani kertynyt kokoelma kaikenlaisia vartaloapuja sun muita tarpeettomia virheitä. Olen toki joskus ennenkin käynyt yhteistreeneissä, mutta niissäkin vain harvoin on puututtu ohjaajan turhiin maneereihin ja muihin virheisiin. Nyt voi jo olla myöhäistä ;D Ihmettelen, miten olen joskus jotain tuloksiakin koirille saanut, sen verran tyhmäksi itseni tunsin...

Kipi jaksoi hyvin keskittyä seuruupätkiin. Otimme seuruuta ihan imuttamalla tekniikan takia. Mieluummin ottaisin häiriössä lähinnä leikkimisen kautta asioita, että vire olisi alusta asti vieraissa paikoissa treenatessa hyvä. Mutta kun on niin tärkeää treenata sitä tekniikkaa valvovan silmän alla ollessa, niin namipalkkaan on kai toistaiseksi tyytyminen etenkin seuruussa.

Sitten Kipi pääsi paikallaolotreeniin beussin ottaessa seuruuta. Naksuttelin tiheästi ja vapautin välillä, hyvin pysyi ja oli tarkkaavainen. Lopuksi kaikki tulivat yhtä aikaa kentälle treenaamaan vapaavalintaisesti. Leikitin Kipiä ja siinä lomassa vähän otettiin eri asentoja. Treenien jälkeen oli vielä yhteiskävely. Kipi oli taas sitä mieltä, että jess, nyt leikitään, kun lenkille oli lähdössä myös kaksi aussieta. Pakko oli tuottaa sille pettymys, että nyt vaan tylsästi kävellään. Snautsereista Kipi ei samalla tavalla odottanut leikkiseuraa, mutta suhtautui niihin ihan hyvin. On kiva, kun ryhmässä on erirotuisia koiria, tottuu Kipikin siihen, että maailmassa on muitakin kuin bortsuja tai aussieita.

Kotona treenaamme päivittäin jotain pientä. Eilen kaikki koirat treenasivat pihalla. Snoopy hömpötteli tokoa ja pk-tottista sekaisin. Vinski treenasi mm. ruutua targetti apunaan ja todella pitkästä aikaa myös hyppyä. Se sai tehdä hyppynoutoa kolme kertaa, esteen korkeuden ollessa ensin n. 55 cm, sitten n. 86 ja sitten taas 55. Hyvin leiskautti kaikki hypyt, sen korkeimmankin. Kipi treenasi myös ruutuun menoa, ruudussa oli pallo. Innolla meni. Otettiin myös puunkierron alkeita ja kaukokäskyjä, joissa harjoitellaan vasta lähitekniikkaa. Tietenkin sitä seuruuta myös, ja paljon humputtelua leluilla ja vähän noutoakin. Välillä Kipi tuo noutoesineet käteen asti, mutta matkaa on vielä kokonaiseen oikeaoppiseen suoritukseen. Treenien jälkeen laitoin koirat tarhaan etsimään nameja ja ammuin niille pitkästä aikaa kaksi laukausta, kukaan ei korvaansa lotkauttanut.

Olen yrittänyt mitata Kipiä, mutta tulokset ovat vähän epävarmoja. Ehkä se on juuri ja juuri 50-senttinen. Ei se ehkä bc-uroksen ihannemittaa saavuta, ellei ota kohta jotain kunnon loppukiriä. Se on kuitenkin yhdeksän päivän päästä jo kahdeksankuinen. Takakorkea se on edelleen, mutta vähän on ero jo tasaantunut. Jos se tasaantuu lisää, niin sitten on säkäkorkeuttakin odotettavissa vielä lisää. Painoa Kipillä oli sylipunnituksessa 17 kg.

Kipin liikkeet ovat muuttuneet aikuismaisemmiksi ja rodunomaisemmiksi. Ja kyllä huomaa, että sen takana on paljon paimenlinjaa, se kulkee usein pää alhaalla, vaanii ja hiipii. Kotona se riehuu vähän vähemmän kuin ennen. Ihmisiä se rakastaa edelleen kovasti ja menisi mielellään taajamakäynneillä ohikulkijoita moikkaamaan.

Nyt olemme olleet kokonaisen kuukauden ilman maailman parasta Jippoa. Jippo on edelleen mielessä päivittäin. Eräänä päivänä olimme Salmessa ja pojat pääsivät ajamaan nurmikkojäljet. Mietin haikeana, että Jippokin olisi saanut oman jäljen, jos se vielä olisi täällä, ja se olisi taas pakahtunut innosta ja heiluttanut häntää vaakatasossa tyyliin, jolla kukaan muu koirani ei häntää ole heiluttanut. Myöhemmin tässä kuussa Jippo olisi täyttänyt 12 vuotta, sääli kun emme niitä synttäreitä enää saaneet viettää. Yhteinen taival olisi saanut olla pidempi, mutta onneksi saimme näinkin monta vuotta, joillekin suodaan paljon vähemmänkin. Jippo sai elää suurimman osan elämäänsä täyttä elämää ja tehdä rakastamiaan asioita vanhaksi asti. Suurin varjo sen elämässä oli A-esteellä vuoden 2006 PK-SM-kisoissa sattunut onnettomuus, joka tulee varmasti aina painamaan mieltäni, koska se oli niin turha ja käsittämätön juttu.

Kuten aiemmin totesin, ovat kaikki koirani olleet elämäni koiria. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan erityisiä ja täyttäneet pelkällä olemassaolollaan sellaista aukkoa, jota kukaan muu ei olisi voinut täyttää. Minulla on myös ollut onni omistaa monta hyvää ja monipuolista harrastuskoiraa. Mutta joissain suhteissa Jippo oli kyllä aivan omaa luokkaansa. Koira, jollaisen voi omistaa vain kerran elämässään - jos on oikein onnekas.
                                   

Vielä viime kesän saimme viettää Jipon kanssa yhdessä. Tässä se on heinäkuussa 2013 eräissä lempipuuhissaan.

                                                                               <3