Sitten otimme seuruuta pikku pätkissä. Gabi naksutteli, kun Kipi oli suora ja oikeassa paikassa. Olisi kuulemma pitänyt oikeastaan naksutella minulle, niin paljon tein virheitä...En kävellyt suoraan enkä ollut muutenkaan suora. Tässä on se ongelma, että olen ihan liikaa treenannut yksin ilman valvovaa silmää ja minulle on tiedostamattani kertynyt kokoelma kaikenlaisia vartaloapuja sun muita tarpeettomia virheitä. Olen toki joskus ennenkin käynyt yhteistreeneissä, mutta niissäkin vain harvoin on puututtu ohjaajan turhiin maneereihin ja muihin virheisiin. Nyt voi jo olla myöhäistä ;D Ihmettelen, miten olen joskus jotain tuloksiakin koirille saanut, sen verran tyhmäksi itseni tunsin...
Kipi jaksoi hyvin keskittyä seuruupätkiin. Otimme seuruuta ihan imuttamalla tekniikan takia. Mieluummin ottaisin häiriössä lähinnä leikkimisen kautta asioita, että vire olisi alusta asti vieraissa paikoissa treenatessa hyvä. Mutta kun on niin tärkeää treenata sitä tekniikkaa valvovan silmän alla ollessa, niin namipalkkaan on kai toistaiseksi tyytyminen etenkin seuruussa.
Sitten Kipi pääsi paikallaolotreeniin beussin ottaessa seuruuta. Naksuttelin tiheästi ja vapautin välillä, hyvin pysyi ja oli tarkkaavainen. Lopuksi kaikki tulivat yhtä aikaa kentälle treenaamaan vapaavalintaisesti. Leikitin Kipiä ja siinä lomassa vähän otettiin eri asentoja. Treenien jälkeen oli vielä yhteiskävely. Kipi oli taas sitä mieltä, että jess, nyt leikitään, kun lenkille oli lähdössä myös kaksi aussieta. Pakko oli tuottaa sille pettymys, että nyt vaan tylsästi kävellään. Snautsereista Kipi ei samalla tavalla odottanut leikkiseuraa, mutta suhtautui niihin ihan hyvin. On kiva, kun ryhmässä on erirotuisia koiria, tottuu Kipikin siihen, että maailmassa on muitakin kuin bortsuja tai aussieita.
Kotona treenaamme päivittäin jotain pientä. Eilen kaikki koirat treenasivat pihalla. Snoopy hömpötteli tokoa ja pk-tottista sekaisin. Vinski treenasi mm. ruutua targetti apunaan ja todella pitkästä aikaa myös hyppyä. Se sai tehdä hyppynoutoa kolme kertaa, esteen korkeuden ollessa ensin n. 55 cm, sitten n. 86 ja sitten taas 55. Hyvin leiskautti kaikki hypyt, sen korkeimmankin. Kipi treenasi myös ruutuun menoa, ruudussa oli pallo. Innolla meni. Otettiin myös puunkierron alkeita ja kaukokäskyjä, joissa harjoitellaan vasta lähitekniikkaa. Tietenkin sitä seuruuta myös, ja paljon humputtelua leluilla ja vähän noutoakin. Välillä Kipi tuo noutoesineet käteen asti, mutta matkaa on vielä kokonaiseen oikeaoppiseen suoritukseen. Treenien jälkeen laitoin koirat tarhaan etsimään nameja ja ammuin niille pitkästä aikaa kaksi laukausta, kukaan ei korvaansa lotkauttanut.
Olen yrittänyt mitata Kipiä, mutta tulokset ovat vähän epävarmoja. Ehkä se on juuri ja juuri 50-senttinen. Ei se ehkä bc-uroksen ihannemittaa saavuta, ellei ota kohta jotain kunnon loppukiriä. Se on kuitenkin yhdeksän päivän päästä jo kahdeksankuinen. Takakorkea se on edelleen, mutta vähän on ero jo tasaantunut. Jos se tasaantuu lisää, niin sitten on säkäkorkeuttakin odotettavissa vielä lisää. Painoa Kipillä oli sylipunnituksessa 17 kg.
Kipin liikkeet ovat muuttuneet aikuismaisemmiksi ja rodunomaisemmiksi. Ja kyllä huomaa, että sen takana on paljon paimenlinjaa, se kulkee usein pää alhaalla, vaanii ja hiipii. Kotona se riehuu vähän vähemmän kuin ennen. Ihmisiä se rakastaa edelleen kovasti ja menisi mielellään taajamakäynneillä ohikulkijoita moikkaamaan.
Nyt olemme olleet kokonaisen kuukauden ilman maailman parasta Jippoa. Jippo on edelleen mielessä päivittäin. Eräänä päivänä olimme Salmessa ja pojat pääsivät ajamaan nurmikkojäljet. Mietin haikeana, että Jippokin olisi saanut oman jäljen, jos se vielä olisi täällä, ja se olisi taas pakahtunut innosta ja heiluttanut häntää vaakatasossa tyyliin, jolla kukaan muu koirani ei häntää ole heiluttanut. Myöhemmin tässä kuussa Jippo olisi täyttänyt 12 vuotta, sääli kun emme niitä synttäreitä enää saaneet viettää. Yhteinen taival olisi saanut olla pidempi, mutta onneksi saimme näinkin monta vuotta, joillekin suodaan paljon vähemmänkin. Jippo sai elää suurimman osan elämäänsä täyttä elämää ja tehdä rakastamiaan asioita vanhaksi asti. Suurin varjo sen elämässä oli A-esteellä vuoden 2006 PK-SM-kisoissa sattunut onnettomuus, joka tulee varmasti aina painamaan mieltäni, koska se oli niin turha ja käsittämätön juttu.
Kuten aiemmin totesin, ovat kaikki koirani olleet elämäni koiria. Kaikki ovat olleet omalla tavallaan erityisiä ja täyttäneet pelkällä olemassaolollaan sellaista aukkoa, jota kukaan muu ei olisi voinut täyttää. Minulla on myös ollut onni omistaa monta hyvää ja monipuolista harrastuskoiraa. Mutta joissain suhteissa Jippo oli kyllä aivan omaa luokkaansa. Koira, jollaisen voi omistaa vain kerran elämässään - jos on oikein onnekas.
Vielä viime kesän saimme viettää Jipon kanssa yhdessä. Tässä se on heinäkuussa 2013 eräissä lempipuuhissaan.
Voi hyvänen aika kun tuosta Kipistä on tulossa nätti mies! Niin ihana bc-naama <3 <3 Ja kuulostaa muutenkin siltä, että aika hyvin menee! =)
VastaaPoista