Kevättalven kuulumisia

Tämä aika vuodesta on yhtä aikaa ihana ja kamala. Ihana siksi, että päivä pitenee koko ajan ja antaa enemmän mahdollisuuksia ulkona puuhasteluun iltaisinkin, joutsenia lentelee ja luonto alkaa heräillä. Kamala siksi, että siellä ulkona kuitenkin on vaikeaa lenkkeillä ja harrastella liukkauden takia. Olen ihan tosi kypsä liukkauteen, josta tällä talvikaudella on saanut kärsiä enemmän kuin yleensä. Piha on jäinen, lähitiet ovat jäisiä, polut ovat jäisiä, peltokin on osittain jäinen. Eikä jäiden sulaminen ole omaan silmään edistynyt piiruakaan pitkään aikaan. Lenkit ovat enemmän verenpainetta nostattavia kuin rentouttavia, kun yritän käskyttää koiria liikkumaan jäisten teiden ja polkujen ulkopuolella silloin, kun se on mahdollista (ja pysyä itse pystyssä). Jo ennestään selkävaivaisten koirien kanssa jään aiheuttama stressi on ainakin potenssiin kymmenen. Eläinlääkärikin totesi, että liukkailla keleillä on monelle selkävaivaiselle koiralle tullut huono jakso.

Kyllähän tuolla muutaman sadan metrin päässä alkaa sellainen hiekkatie, jossa pääsee aika pitkäänkin kävelemään ihan sulassa maassa, mutta sinne päästäkseen saa ensin taiteilla jäällä. Siellä sulaneella tiellä sitten puolestaan lentää iloisesti ja hyvinkin kattavasti rapa...

Muutama viikko sitten Draama käväisi taas fyssarilla. Oikeaa puolta käsiteltäessä se vaikutti olevan suorastaan mallikelpoisessa kunnossa, mutta vasemmalta puolelta kuitenkin paljastui jumia kaularangan 5-6 välistä ja lannerangan 2-3 välistä. Toispuoleisuutta siis edelleen.

Kuun alussa Draama sitten kävi eläinlääkärillä rokotuksilla ja samalla sen kropan tila tsekattiin lämpökameralla. Lumbosakraalialue oli ilahduttavasti paremmassa kunnossa kuin edellisellä kerralla, mutta etuosassa ei ollut samaa edistystä tapahtunut. Ongelmakohdat olivat kaularangan 5-6 välissä ja rintarangan kyfoosin alueella. Ja minä kun olin kytännyt erityisesti takaosaa, koska viimeksi siellä oli aristusta ja hännän oireilustahan koko soppa alkoi. Pari kertaa ohimennen olin kyllä kiinnittänyt huomiota epäpuhtauteen etuliikkeissä muutaman askeleen aikana, mutta enimmäkseen Draama on liikkunut ihan hyvin sekä edestä että takaa.

Muiden koirien kanssa on sellainen hassu tilanne, että niiden huoltotauko on venynyt pitkäksi, koska en ole saanut niiden entiseen vakihuoltajaan yhteyttä tilatakseni ajan. Kotihuollolla ollaan menty, eikä mitään akuuttia ole onneksi ollutkaan. Jossain vaiheessa täytyy ne viedä jonnekin uuteen paikkaan tsekattavaksi, kun vain tietäisi mihin. Draaman vein uudelle fyssarille jo viime vuoden puolella, koska sillä oli muita suurempi tarve päästä jonnekin huoltoon, mutta mieluummin käyttäisin koiria osteopaatilla tai kraniosakraalihoidossa, koska niiden vaikutus menee syvemmälle. On tullut huomattua, miten tärkeä se oma luottohuoltaja on ja miten tylsää sellainen on menettää. Tuttu ja osaava huoltaja tuntee koirat ja niiden historian, tietää mikä niille toimii ja osaa omistajallekin kertoa tärkeitä havaintoja.

Kipillä on ollut kevättä rinnassa. Hajut ovat kiinnostaneet entistä enemmän, ja välillä se on seissyt vetämässä henkeen ihania tuoksuja suoraan ilmasta. Siltä suunnalta, missä asuu meidän lähin naapuri muutaman sadan metrin päässä. Ottipa se pari kertaa hatkatkin siihen suuntaan, palasi kyllä käskystä aika pian takaisin. Lenkillä se on ollut erittäin innostunut, kun ollaan menty läheltä naapuria ohi. Tästä ei voi kuin päätellä, että naapurin koiralla on ollut juoksuaika. Ei ole Kipi tai kukaan muukaan meidän pojista ennen käyttäytynyt aivan tuolla tavalla.

Aika vakavasti Kipi nuo tyttöasiat on ottanut, koska kerran se haisteli jopa Draaman pissaa leuka väpättäen. Saa nähdä, miten kauan menee ennen kuin eturauhanen alkaa kunnolla vaivata Kipiä... Mä niin en haluaisi antaa kastroida sitäkin, kun Tardakin vaikutuksetkin olivat vähemmän mieluisia. Vinskiin taas kastraatio ei ole vaikuttanut muuten kuin ettei se haistele enää lenkillä niin paljon, ei merkkaile eikä yritä lussuttaa narttujen pissoja. Muut kolme koiraa ovat hyvinkin kiinnostuneita hajuista lenkkien varrella, mutta Vinski kiinnostuu hajuista hyvin valikoivasti. Draama on taas viime aikoina ollut melko nihkeä leikkimään Vinskin kanssa, eikä Kipikään oikein sen kanssa leiki. Surullista. Joitain pieniä yhteisiä spurtteja sentään joskus. Draama myös joskus käy tutkivasti nuuhkimassa Vinskin vehjettä, ihan kuin ihmetellen, että kyllä sillä tuommoinen vielä on, mutta ei se urokselta haise... Leikkaus ei vienyt Vinskiltä leikkimishaluja kuten Tardak Kipiltä, mutta leikkikavereiden leikkimisintoa sen kanssa se kyllä laimensi.

Tässä lähellä ei vielä ole sellaista sulaa paikkaa, missä voisi kunnolla treenata tokoa ulkona, mutta kauempana sellaisia paikkoja jo on. Niinpä pikkuhiljaa virittelemme ulkotreenikauttakin. Talvikausi on muuten mennyt silloin tällöin keittiössä treenaten ja joka toinen viikko hallissa omatoimitokoillen. Tunnari on ollut yksi meidän murheenkryyneistä Draaman kanssa. Treenasimme pitkään pelkkää pitoa ja tunnarikapulan kaunista nostamista lattialta, joskus myös oman etsimistä piilosta. Tuontivaiheessa pitäminen usein vieläkin muuttuu huonommaksi, mutta enää Draama ei sentään pure tunnareita päreiksi. Uskaltauduin sitten laittamaan kasan vääriäkin tunnareita mukaan treeniin. Siinä kohtaa Draama ei enää välittänyt käyttää nenäänsä vaan noukki huoletta vääriä tunnareita. Vähän piti jalkaa laittaa väärien suojaksi, että se tajusi lähteä etsimään sitä omaa. Nenäänsähän se kyllä osaa käyttää, joten siitä ei ole kysymys. Intoa vaan on niin paljon ja palkan odotus kova, eli mielentilaa tässä yritetään kovasti työstää keskittyneemmäksi ja rauhallisemmaksi. Parissa viime treenissä Draama on jo jättänyt väärät tunnarikapulat rauhaan. Hei, ehkä tästä joskus saadaan ihan kokonainenkin liike!

Kaukokäskyjen seisomista Draama ei käytännössä vielä osaa ollenkaan, ja olen itsekin hukassa sen suhteen, miten siinä pitäisi edetä. Tyhjään lähettämistä tai kiertonoutoa ei olla edes kokeiltu. Mutta mikäs kiire tässä, AVO-luokkakin on vielä suorittamatta. Koko talven ajan treenasimme eniten liikeiden osia, mutta nyt olemme muistutelleet mieliin myös AVO-luokan kokonaisia liikkeitä, kun täytyyhän se jossain vaiheessa taas hakea tuntumaa koesuoritukseenkin.

Kipi on joskus harvakseltaan saanut pienimuotoisesti tokoilla. Edistystäkin on parissa jutussa näkynyt. Mielentila ja motivaatio kotipihan ja keittiön ulkopuolella ovat ne suurimmat kompastuskivet, joihin myös meidän tavoitteet tokon suhteen kariutuivat. Siinä sitä haastetta ja mielenkiintoa riittäisi, kun yrittäisi näihin pureutua. En ole tästä mitään varsinaista vakavasti otettavaa projektia ottamassa, mutta testaillaan joitain juttuja silloin kun siltä tuntuu ja enimmäkseen tehdään kuitenkin muita juttuja.

Vinskin vepeuran jatkoa olen pohtinut kovasti. Säännöt ovat tänä vuonna muuttuneet, ja jo AVO-luokassa tulee vastaan liikkeitä, jotka ovat Vinskille pahoja. Joten olen miettinyt, kannattaako minun sitoutua vepetreeneihin enää jatkossa, kun tavoitteet lajissa päättyvät sinne ALO-luokkaan. Vinski kyllä nauttii lajista (itsekin tykkään), mutta yhtä paljon se nauttii ihan vaan uintireissuista. Niinpä teinkin sellaisen kompromissiratkaisun, että luovuin vakipaikasta veperyhmässä, mutta ilmoitin meidät tuurauspaikalle, jolloin pääsemme treeneihin mukaan silloin kun on poissaoloja. Voin sitten rauhassa miettiä, laitammeko tämän lajin kokonaan telakalle vai käymmekö silloin tällöin vielä treeneissä.

Aikaa on jo kotva kulunut siitäkin, kun koulu loppui. Kiva oli tutustua eläinalan eri puoliin teoriassa ja käytännössä. Hirveän syvällisesti ei moneenkaan osa-alueeseen ehtinyt niin lyhyessä ajassa perehtyä, ja paljon oli ennestään tuttua asiaa. Jotain uuttakin tarttui silti matkaan. Kouluttamispuolella oli mukavaa se, että tuli perehdyttyä kouluttamisen teoreettiseen puoleen vähän tarkemmin. Paljon oli sielläkin tuttua asiaa, esim. shapingiin olen tutustunut ensimmäisen kerran jo 90-luvulla. Jotkut asiat avautuivat nyt vähän paremmin ja vaikuttavat omaan kouluttamiseeni jatkossa. Olen tottunut käyttämään aika paljon houkuttelua koulutusmenetelmänä, vaikka olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt sen huonot puoletkin. Nyt sain tarpeellisen sysäyksen oikeasti vähentää houkuttelun käyttämistä radikaalisti ja antaa koiran oivaltaa enemmän itse. Suunta, jota kohti olisin ehkä muutenkin kulkenut, mutta hitaammin.

Sain myös vahvistusta käsityksilleni omista heikkouksista ja vahvuuksista. Harmillista oli se, että samoin kuin harrastuksissa, niin koulussakin eläimiä sai kouluttaa aika yksin, ilman että kukaan seurasi ja kommentoi reaaliaikaisesti, mikä taas olisi tärkeä edellytys kehittymiselle. Yksin kun räpeltää, niin sitä ei vaan huomaa kaikkea ja paljon oppimista jää tapahtumatta. Uusia elämyksiä kyllä sain roppakaupalla, kun koulutin mm. lampaita. Sympaattisia otuksia ja hyvin oppivaisia! <3

Tokotreeneissä tosiaan on se sama ongelma, että kukaan ei yleensä ole katsomassa ja kommentoimassa, jolloin edistyminen usein on huomattavasti hitaampaa, moni vinkki jää saamatta ja mitä todennäköisimmin toistan samoja typeriä virheitä. Joku satunnainen yksäri ei kanna kovin pitkälle, ja viime yksäristä on jo aikaa... Tokoryhmäpaikasta luovuin jo vuosi sitten, enkä kyllä ole sitä katunut. Ryhmä oli hyvä siihen, että sai häiriötä ja ryhmäpaikallaolot, mutta tokossa edistymiseen sekään ei juuri eväitä antanut. Vetäjä vaihtui joka viikko, joka viikolla oli yksi ennalta määrätty teema ja yhden koirakon koulutusaika jäi hyvin lyhyeksi. Huipputavoitteellisille on oma ryhmänsä, mutta muille tehokasta koulutusta toivoville ei ole mitään. Resurssikysymys tietenkin pitkälti.

Snoopy on edelleen viettänyt leppoisaa eläkeläisen elämää. Vähän jännittää, miten lämpenevä sää siihen vaikuttaa, kun talvi on ollut sille parempaa aikaa kuin viime kesä oli. Kovasti pappakoira nauttii lumesta <3

Lopuksi vielä muutama kuva helmikuulta, jolloin välillä oli aika paljon lunta.

Historia toistaa itseään

Meidän arki on rullannut eteenpäin osittain kuten ennenkin, mutta dramaattisilta käänteiltäkään ei olla vältytty.

Meillä on nyt talvikaudella omatoimivuoro tokon hallitreeneihin joka toinen viikko. Kolmesti ollaan ehditty hallilla käydä. Eniten on treenannut Draama, mutta Kipi ja Vinskikin ovat päässeet hallissa pyörähtämään. Ero motivaatiossa poikien ja Draaman välillä on niin huima, ettei mulla itsellä enää ole kovin suurta motivaatiota treenata tokoa poikien kanssa. Toki joskus vähän tokoilemme, mutta emme kovin vakavasti, ja enemmän teemme ihan muita temppuja poikien kanssa.

Edes pitkät treenitauot tokossa eivät nostata Kipin motivaatiota, joten nyt näyttää melko todennäköiseltä, ettei se koskaan mene edes ALO-luokkaan tokossa. Kipi saattaa perusasentoon kutsuttaessa joskus jäädä vinoon jonnekin metrin päähän, ja kun annan sille mahdollisuuden korjata paikkansa, niin se ei hirveästi välitä nähdä vaivaa asian eteen. Sitä on muutenkin vaikea saada tekemään liikkeitä kovin tarkasti, on aina ollut. Toki se on taantunut senkin takia, kun ollaan niin vähän nyt tokoiltu, mutta silti, ei se tuolla asenteella vaan mikään tokokoira ole. Vaikka sillä on niitä hyviäkin treenejä joskus ollut, niin en näe mitään syytä vääntää väkisin lajia, josta koira ei tarpeeksi paljon tykkää. En nauti siitä silloin itsekään. Voihan se olla, että joskus päästään kokeeseen jossain ihan muussa lajissa. Tai sitten emme ikinä mene yhtään mihinkään kokeeseen, mikä on itselleni ihan uusi ja kummallinen tilanne minkään koiran kanssa. Mutta mikä pakko se on mennä siltikään.

Draama on eri maata. Sen suhde niin tokoon kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen on intohimoinen. Sillä riittäisi motivaatio vaikka miten moneen toistoon, ja se jaksaa ja haluaa aina yrittää. Tarkkuus joskus vähän tahtoo kärsiä suuren innon ja vauhdin takia, mutta mieluummin niin päin, kuin ettei koiraa yksinkertaisesti vain kiinnostaisi tarpeeksi.

Ikävä kyllä vähän synkempiäkin pilviä on Draaman yllä häälynyt. Uutta koiraa etsiessäni minua mietityttivät moninaiset terveysongelmat. Aina kun tutustuin jonkun tulevan yhdistelmän taustoihin, niin osasin nimetä takaa tulevan jotain mahdollisia ongelmia, jos suku oli jollain lailla tuttua. Mutta sellaistahan se on, yhtä riskiä koko elämä. Yksi keskeinen kysymys omalla historiallani olivat tietenkin selkäongelmat, mutta yhtä hyvinhän sitä voi saada vaikka jonkun neverheard-sairauden, kun yrittää vättää jotain tiettyä vitsausta. Draamalla tiesin olevan sukurasitetta selkäongelmiin, mutta toisaalta se oli nuorempana kuvattu selästään terveeksi, se tai sen sisarukset eivät tiettävästi olleet oireilleet, ja se oli pystynyt harrastamaan aktiivisesti agilitya, joten olin jossain määrin toiveikas, ettei sen selkä heti olisi menossa rikki ja kestäisi niin arjen kuin agilitya kevyemmät lajitkin.

Hyvin liikkuvaksi koiraksi Draama osoittautuikin. Joitain juttuja joskus panin merkille, kuten minulla tapana on. Halusin tai en, niin minulle on kehittynyt tutkakatse mahdollisia epänormaaleja oireita kohtaan. Joskus se tuntuu suorastaan kiroukselta, ja olen ajatellut, että olisin onnellisempi kun en huomaisi kaikkea. Mutta onhan se nyt kuitenkin koirien etu (ja lopulta omistajankin), jos mahdolliset ongelmat havaitsee ajoissa, joten on oikeastaan absurdia edes ajatella, että olisi parempi pitää pää pensaassa. Paitsi silloin kun törmää oireisiin, joille ei koskaan löydy syytä vaikka miten ramppaisi lääkärillä, silloin voisi kyllä todella olla onnellisempi, kun ei edes huomaisi...

Draaman liikkeissä on ollut vain yksi seikka, mikä on pistänyt silmään, eli sen tapa joskus kävellä takapää keikkuen ja takajaloilla ristiin astuen. Ei joka päivä eikä koskaan pitkiä matkoja kerrallaan, mutta kuitenkin melko säännöllisesti. Kipihän teki tätä samaa etenkin nuorempana ollessaan jumissa kehittyvän spondyloosin takia. Mainitsin tästä huollossa käydessämme, mutta meidän kraniohoitajamme ei ollut oireesta erityisen huolestunut, totesi sen liittyvän jotenkin ristiluuhun kuten Kipilläkin, minulta jäi silloin kysymättä asiasta tarkemmin. Mainitsin asiasta myös fyssarille, ja hän totesi, että bordercolliet etupainoisina, paimentavina koirina joskus vain unohtavat takapäänsä, mutta voisi se toisaalta olla oirekin jostain. Hän sitten meidän kolmannella käynnillä tutki Draaman lämpökameralla sen selvittämiseksi, löytyisikö jostain kohtia, jotka olisi syytä tarkemmin esim. röntgenillä tutkia. Mitään hirveän selkeää ei löytynyt, mutta fyssari myös totesi, ettei hänen kameransa ollut kovin tarkka. Draamalle laitettiin sillä käynnillä myös ensimmäistä kertaa akupunktioneulat.

Toki mietin myös sitä, miksi Draama oli niin taipuvainen olemaan jumissa. Kuitenkin joskus jumi on vain jumi, eikä sen takana ole mitään pysyvää vikaa, ja kun huollossakaan ei mitään varsinaisesti hälyttävää löytynyt, niin en heti maalannut piruja seinille senkään takia. Kolmannen fyssarikäynnin jälkeen kuitenkin Draamalle tuli uusia oireita. Se hakeutui muutaman kerran kesken lenkin luokseni vähän paineistuneen näköisenä, mutta jatkoi sitten kuitenkin lenkkiä normaalisti. Tuollainen ei kuitenkaan ollut yhtään sen tapaista. Sitten tuli se hetki, kun olin pukemassa sille bot-loimea ja yritin pujottaa häntää  häntäreikään, eikä se meinannut mennä sinne, koska se oli niin jäykkä. Draama myös välillä vähän köyristi selkäänsä.

Tässä vaiheessa halusin ehdottomasti tutkia Draaman tarkemmin eläinlääkärillä ja tilasin ajan paikkaan, jossa oli myös lämpökamera. Ajan saimme muutaman päivän päähän. Draama oli odotteluajan muuten normaali, mutta hännäntyven se veti heti jäykäksi, kun koskin siihen, ja joskus se edelleen hieman köyristi selkää. Hetkittäin silti ajattelin, että jospa kaikki on ihan jotain harmitonta ja olen vain vainoharhainen, eikä eläinlääkäri löydä tutkimukissa mitään vikaa. Ihan kuten Kipinkin kanssa aikoinaan, osittain joku kieltoreaktio ja toiveajattelua varmaan. Selkäähän minä kuitenkin koko ajan epäilin syyksi, hännäntyven jäykistäminen saattoi hyvinkin olla selästä johtuvaa.

Lääkärillä Draamalle tehtiin ensin lämpökameratutkimus. Rintaranka oli tasaisen lämmin, mutta sieltä löytyi kyfoosi, eli ranka oli köyry. Kaularangassa oli 5-6 väli lämmin, samoin oli lannerangan lumbosakraaliväli. Palpoidessa rintarangan syvät lihakset olivat kireät, mutta rangan liike oli hyvä, vasta lannerangan alueella tuli jäykkyyttä ja kireyttä. Kaularangan liikkeet olivat normaalit. Takajalkojen asennonkorjaus oli aavistuksen hidas. Hännän taivutteluun Draama reagoi, ja vasemman lonkan ojennus oli oikeaan verrattuna jäykän oloinen. Lumbosakraalialuetta koskettaessa Draama herkästi istuutui.

Selästä otettiin vielä röntgenkuvat, ja niistä paljastui sama rintarangan kyfoosi kuin lämpökameran kuvista, ja lanneranka puolestaan oli oiennut. Lumbosakraalialueella mahdollisesti oli lievää artroosia. Muuten ranka oli siisti.

Ohjeeksi tuli liikkua rauhallisesti pari viikkoa ja mennä sen jälkeen mielellään hierontaan tai fyssarille, myös kipulääkityksen Draama sai.

Niin sitten sai lauman neljäskin koira oman selkädiagnoosin. Otin tiedon vastaan tyynesti ja lähdin jatkamaan normaaleita arkipuuhiani. Ihan niin helpolla en loppujen lopuksi päässyt, vaan pari seuraavaa yötä meni kyllä valvoessa. On niin kurjaa, ettei Draamakaan saanut olla terve, ja että kohtalokseni on tullut keräillä selkävikaisia koiria. Kurjaa on myös epävarmuus, kun ei voi olla ihan varma, onko myös lumbosakraalialueella jotain pysyvämpää vikaa, kun siellä tuota reaktiota on. Jotain, mikä ei tavallisessa röntgenissä näy. Se mahdollinen artroosikin mietityttää, olisi hyvä tietää varmasti, onko sitä vai ei. Jossain vaiheessa aionkin näyttää rtg-kuvat jollekin muullekin toisen mielipiteen saamiseksi. Rangan virheasennon on voinut aiheuttaa ihan joku toiminnallinen syy, mutta nyt vaurio on jo korjaamaton. Tärkeää onkin jatkossa huolehtia lihaskunnosta ja huollosta.

Aikaa on lääkärikäynnistä kulunut jo kolme viikkoa. Selän köyristys ja lenkillä paineistuminen ovat jääneet oireista pois, hännän oireetkin ovat hieman lieventyneet. Tällä viikolla kävimme taas fyssarilla, eikä mitään hälyttävää sielläkään löytynyt. Takajalkojen asennonkorjauskin pelitti normaalisti. Siitä fyssari huomautti, että Draamalla on laskeva lantio, mikä jo sinällään saattaa selkävaivoille altistaa - ja yhtä laillahan myös sukulaiskoira Kipiltä laskeva lantio löytyy.

Koska Draaman oireet alkoivat edellisen fyssarikäynnin jälkeen, jolloin sillä oli ensimmäistä kertaa akuneulat, on pohdinnan alla ollut sekin, onko tällä mitään tekemistä oireilun kanssa. Joskus voi mistä vain hoitomuodosta tulla hoidon jälkeen pahenemisreaktio, mutta yleensä se menee ohi parissa päivässä. Neuloja ei myöskään ollut lumbosakraalialueella ollenkaan, ja muutenkin jos joku neula olisi osunut hermoon, olisi Draama varmasti älähtänyt. Kuitenkin minusta silti tuntui mukavammalta, ettei tällä kertaa neuloja laitettu, vaan Draamaa hoidettiin fysioterapian ja kraniosakraaliterapian keinoin. Kovasti se taas käsittelystä nautti, ja vaikka menimme nyt poikkeuksellisesti fyssarin kotiin emmekä klinikalle kuten aiemmin, niin Draama marssi määrätietoisesti paikalle, ihan kuin olisi ollut siellä aiemminkin.

Taas minulla siis on käsissäni koira, jonka suhteen harrastukset ovat kysymysmerkki. Siitä tulee ehkä jo kolmas koirani putkeen, joka ei koskaan tule hyppäämään metrin pk-estettä tai kiipeämään jyrkkää A-estettä. Eläinlääkäri ei pk-uraa kokonaan teilannut, mutta totesi, että mitään pitkää uraa siinä ei kannata suunnitella. Fyssari sanoi, että agilitya ei Draamalla pitäisi harrastaa (kuten en tietysti ollut aikonutkaan), pk-esteet ovat myös hieman kyseenalaisia, mutta tokoa voi hyvin harrastaa. Metrin hyppy vain on koiralle fyysisesti tosi haastava, ja monet fyssarit suhtautuvat siihen melko nihkeästi. Voi kun joskus päättävällä taholla asenteet muuttuisivat ja estekorkeutta pk:ssa madallettaisiin. Se avaisi lajin monille sellaisille, jotka nyt eivät esteiden takia sitä voi harrastaa, vähentäisi loukkaantumisia, eikä ottaisi mitään oleellista lajista pois. Mutta siihen varmaan menee noin miljoona vuotta, että asenteet muuttuvat...

Jatkossa tietenkin kyselen lisää eri asiantuntijoilta, mutta ennen kaikkea seuraan Draaman vointia, koska se ratkaisee paljon. Koiran terveys menee ehdottomasti pk-uran edelle. Fyssari totesi, että jos Draama ei korkeista hypyistä kipeydy, voi se niitäkin siinä tapauksessa ehkä tehdä. Olen kuitenkin jo asennoitunut siihen, ettemme pk-puolella välttämättä kokeisiin pääse, mutta omaksi huviksi varmasti jatkossakin jälkeä harrastamme. Tärkeintä olisi, että Draama saisi elää tavallista arkea eikä sen tarvitsisi kärsiä kivuista. Että se saisi elää täyttä elämää ja myös juosta vapaana ilman, että täytyy jokaista liikettä vahdata. Ei sillä edes pää kestäisi, jos se joutuisi aina elämään hissutellen, eikä sellainen hyvää koiranelämää ole.

Nyt Draamalla on lupa pikkuhiljaa taas liikkua enemmän. Harrastelimme kaikenlaista pientä sisäpuuhaa, kun jouduin rajoittamaan sen liikkumista ja treenaamista. Hallitokossa kyllä kävimme silti, mutta otimme vain rauhallisia liikkeitä, kuten tunnarin etsimistä ja pitämistä. Kotona teimme näitä samoja juttuja, ja lisäksi Draama mm. pelasi älypeliä ja aloitti hajutunnistuksen. Valitsin ensimmäiseksi opetettavaksi hajuksi kanelin. Käytin kanelitankoa, koska jauhe saattaa ärsyttää nenää. Draama oli ihan älyttömän innoissaan ja oppi nopeasti etsimään kanelin erilaisista piiloista. Se vain oli niin innoissaan, että nappasi aina tangon suuhunsa, joten lopulta siirsin tangon lasipurkkiin. Sitten otin mukaan samanlaisen purkin, jossa aluksi ei ollut mitään ja sitten laitoin siihen kahvinpuruja. Erehtymättä Draama erotti purkit toisistaan. Välillä yhä piilotan pelkkää tankoa, etteivät koirat opi etsimään vain purkkia.

Opetin kanelin etsimisen kaikille muillekin koirille, ja innoissaan nekin olivat ja etenivät nopeasti. Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa kanelin etsimistä ulkona, ja tässä oli etenkin pojille yllättävääkin haastetta, joten opettelemista riittää kyllä. Tykkään itsekin harrastaa kaikkea, missä koira saa tehdä nenätyötä, ja onhan se koirille hirmu hyvää aivojumppaa. Olen ajatellut ryhtyä harrastamaan myös Nose Workia, siinähän voi vaikka kisatakin jos innostuu.

Aina välillä olen muutenkin pohtinut jonkun sellaisen lajin aloittamista, joka näille selkävaivaisille (ja Draamaa lukuun ottamatta tokovammaisille) sopisi. Rally-tokon jo hylkäsin, koska se ei sittenkään kiinnosta minua tarpeeksi, jotkut sen sääntökiemurat ovat mielestäni vähän kummallisia, eikä laji myöskään ole paras mahdollinen hahmotuskyvylleni. Mejä edelleen kiinnostaa kovastikin, mutta käytännön ongelmat kokeiden suhteen ovat yhä se peikko. FH-jälki taas tuntuu aina vaan liian pikkutarkalta nipotusjäljeltä, eikä ole myöskään helppo löytää harjoittelupaikkoja. Oikein mitään en siis ole aikaiseksi saanut, mutta jospa Nose Workin suhteen saisin...

Kyllä se harmittaa, että selkäkirous seuraa minua aina vaan ja etten Draamankaan kanssa saa huoletta vaan harrastaa, kun vihdoinkin  käsissä on noin motivoitunut harrastuskaveri. Mutta näillä mennään, kun ei muutakaan voi.

Tämän jutun kuvituksena on marraskuussa otettuja kuvia, kun saimme yli puolet kuusta nauttia ihanasta lumesta kaamoksen keskellä. Se oli vielä sitä aikaa, kun saatoin ainakin kuvitella, että minulla on edes yksi selästään terve koira...

.

Talvi tuli

Viime maanantaina olimme mukavalla lenkillä metsässä, jossa on paljon lampia. Ne lammet tietenkin vetivät koiria puoleensa kuin magneetit, ja muutinkin kurssia, kun ensimmäinen lampi tuli näköpiiriin ja koirat ryntäsivät sinne päin ihan "jee, rantaan!"-fiiliksellä. Kun sitten menimme läheltä seuraavaa lampea, jossa koirat olivat kesällä uineet, niin ne eivät todellakaan voineet hillitä itseään, vaan ryntäsivät suoraan kohti uimapaikkaansa. Vinski oli heti vedessä asti, ja myöhemmin Kipikin ehti vähän pulahtaa. Muutaman vedon Vinski ihan uikin. Hetken pohdin, josko antaisin Vinskin uida enemmänkin, kun kerran vahinko jo oli tapahtunut. Muutenhan emme ole uimassa enää pitkään aikaan käyneet, mutta toisaalta uivathan jotkut koirat avannossakin. Vinskillä kuitenkin on selkävika, eikä pidempi altistuminen kylmälle ole hyväksi sen kropalle, ja liekö se kovin hyvä juttu terveenkään koiran lihaksistolle.  Niinpä kutsuin Vinskin pois vedestä, jatkoimme reipasta lenkkiä, ja autossa onneksi odottivat bot-loimet. Olikin ihan viimeiset hetket uida sulassa vedessä, koska lähes heti tämän jälkeen alkoivat vedet jäätyä ;)

Alla oleva kuva otettiin lammessa pulahtamisen jälkeen, ja vaati tiukkaa käskyttämistä, etteivät koirat juosseet takaisin lampeen, tai kyllähän Draama ehti sinne pari kertaa juostakin, mutta tuli sentään heti kutsusta takaisin...

Metsälenkin jälkeen Draama pääsi ajamaan sille ennen lenkkiä tekemäni jäljen. Se eteni janalla rauhallisesti maata haistellen, nosti jäljen heti oikeaan suuntaan ja jäljesti tosi kivasti. Kulmat se myös meni kuin juna, paitsi yhden kulman läheisyydessä se hukkasi hetkeksi jäljen. Kun en itsekään siinä kohtaa tarkkaan tiennyt, missä jälki meni (jälki oli merkkaamaton), niin en voinut edes tahattomasti sitä auttaa, mikä tietenkin oli vain hyvä juttu. Siinä kohtaa luultavasti oli jotain harhajälkeä, koska Draama näytti tarkistavan laajalla säteellä jotain hajua kauempana olevalle polulle asti. Kyllä se lopulta oikealle jäljelle palasi tehtyään järjestelmällisesti ja sitkeästi töitä, ei se minulta apuja kysellyt todellakaan. Lopussa oli vielä terävä kulma, jossa ei ollut mitään ongelmaa. Kepitkin nousivat hienosti.

Seuraavana päivänä sitten tuli hieman lunta ja pakkasta, ja sitä seuraavana vähän lisää, mutta ei haittaa, vaikka tämä jäisi kauden viimeiseksi jäljeksi, niin hyvä fiilis siitä jäi. Tokkopa täällä etelässä mikään pysyvä talvi kuitenkaan näin aikaisin alkaa, mutta jos jostain oikusta niin sattuisikin käymään, niin siitä vaan. Kiva vaan, kun koirat eivät tuo rapaa sisälle, ja kun pimeä ei ole niin pimeää kuin lumettoman maan aikana.

Muutaman jäljen ehti Draama muutenkin lokakuun aikana ajaa. Kerran olimme Vihtijärvellä, ja silloin pääsi koko jengi jäljestämään. Kipi ja Draama saivat tosi pitkät jäljet, Vinski keskipitkän ja Snoopy lyhyen. Niin hienoja ja motivoituneita jälkikoiria taas olivat kaikki <3 Draama sai samalla kokeilla ensimmäisen kerran terävää kulmaa, mikä ei hetkauttanut sitä millään lailla. Tai enhän minä tiedä, onko se joskus entisessä elämässä jo kohdannut jäljellä terävän kulman, jotenkin vaan ajattelen, että luultavasti ei ole, koska se ei määrällisesti ole paljon ennen jäljestänyt.

Sellainen tutkimusmatkahan se on, kun ottaa aikuisen kodinvaihtajakoiran ja alkaa sen kanssa harrastaa. Siinä todellakin on eroa verrattuna siihen, että ottaa harrastuskoiran jo pentuna ja kouluttaa sen itse alusta asti. Kun itse kouluttaa, niin tietää, miten pohjat on rakennettu, tietää mitä koira oikeasti osaa ja mitä ei. Ja ne pohjat voi rakentaa juuri niin kuin itse hyväksi kokee, ja aikuisena sen koiran jo tuntee hyvin. Draaman kanssa monessa asiassa kokeilen, millä tavalla se parhaiten toimii tai osaako se ollenkaan jotain asiaa. Hiljattain juolahti mieleeni, että voisi olla hyödyllistä kokeilla ruudussa targettia. En tiennyt, onko Draamalle koskaan opetettu mitään kohdetta, joten lätkäisin kokeeksi targettina käyttämäni kannen maahan. Draaman mielestä se oli tosi kiva frisbee, ja sen ainoa ajatus oli ottaa targetti suuhun, joten ainakaan tämän tyyppinen targetti ei näköjään ollut sille tuttu juttu. Olenkin nyt pari kertaa naksutellut sille targettia, että saadaan hyödynnettyä sitä myöhemmin treeneissä. Aloin myös naksutella tyynyä takajalkatargetiksi sillä ajatuksella, että sitä voidaan hyödyntää kaukokäskyissä.

Paljon on muutenkin työsarkaa. Mitä enemmän olemme yhdessä treenanneet, sitä enemmän treenattavaakin on löytynyt. Viime viikonloppuna olimme tokoilemassa Pirjon kanssa, ja Pirjo häiriköi meitä ja antoi hämykäskyjä Draaman ollessa sivulla ja tekemässä paikalla istumista. Draama meni tosi helposti retkuun, joten kuuntelu- ja häiriötreenejä on tiedossa jatkossakin. Ruudussa Draamalla oli tokokokeen jälkeen sellainen vaihe, ettei se kuunnellut pysähtymiskäskyä, vaan päätti itse missä kohtaa ja mihin asentoon pysähtyi. Nyt se on alkanut jo osoittaa ruudussa kuuntelemisen merkkejä. Työmäärä ei Draaman kanssa kyllä mitenkään pelota tai harmita, koska se tekee töitä niin täysillä, ja meillä molemmilla on kivaa. Kyllä meistä vielä hioutuu entistäkin parempi tiimi! On kuitenkin kiitollista saada työskennellä koiran kanssa, joka opettelee mielellään myös uutta ja jolla jo on jotain pohjia moniin juttuihin.

Vajaat kaksi viikkoa sitten Draama oli fyssarilla. Vasen lannelihas oli tukkoinen ja veti lantiota vinoon alas oikealle, rintarangassa oli myös tukkoisuutta erityisesti oikealla puolella. Rintalihasta saisi kuulemma olla enemmän, ja tähän saimme ohjeeksi harrastaa hidasta alamäkikävelyä. Koska Draamalla oli tokokoiran toispuoleisuutta, saimme ohjeeksi ottaa seuraamista myös oikealla puolella. Täytyykin nyt muistaa, että jokaisen treenin jälkeen on syytä seurauttaa myös oikealta. Ja kiertotreeneissä huolehdin siitä, että kiertoa tehdään myös toiseen suuntaan. Draama luontaisesti kiertää aina myötäpäivään. Ohjeeksi saimme myös venytellä kotona päivittäin lenkin jälkeen. Draamasta kuulemma tokoharrastuksen lisäksi huomasi, että se liikkuu paljon, ja huomasi vielä senkin, että sen kanssa on harrastettu agilityä.

Uudelleen menimme fyssarille eilen, ja seuraava käsittely on 2-3 viikon päästä. Vähän yllätyksenä tuli näin tiheä hoidon tarve, mutta kroppa ei kuulemma muuten pysy auki. Eilen auottavaa tosiaan vielä löytyikin, mutta tilanne oli pysynyt parempana kuin mitä se ennen edellistä käsittelyä oli. Kotona olin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei Draama samalla tavalla nuollut itseään kuin ennen käsittelyä. Olinkin epäillyt, että nuoleskelut saattoivat jotenkin liittyä jumeihin, ja siksikin tilasin ajan fyssarille, kun edellisestä kraniohoidostakin alkoi jo olla jonkin aikaa.

Pk-hyppyä olemme Draaman kanssa ottaneet vain harvakseltaan, emmekä koskaan metristä asti. Säädettävällä lautaesteellä pääsimme 70 senttiin asti, jossa Draama hieman saattoi hipoa estettä. Kutsuhyppynä se kyllä meni senkin korkeuden puhtaasti. Olenkin sitten työstänyt sitä, että sen fokus olisi suoraan eteenpäin, muttei liikaa kiinni kapulassa. Aina ei kapulaa ole ollut treeneissä mukanakaan, tai se on viety esteen toiselle puolelle heittämättä. Aloin myös haaveilla turvallisesta kevytesteestä, mutta sellaista ei ole edes seuran kentällä. Parissa sekunnissa sitten väkersin jonkinlaisen korvikkeen pihalle aurauskepistä, huovasta ja puutarhatuoleista. Aika söpö siitä tuli ;) ;D

Joskus vielä rakennan meille aurauskepeistä säädettävän esteen. Tuo hökötys on korkeimmassa kohdassa ollessaan 78 senttiä, ja sen korkeuden Draama ylitti puhtaasti maanantaina edestakaisin. Enempää en sitä hyppyyttänytkään. Nyt lumen tultua ei varmaan tule enää juuri hypittyä, mutta saa nähdä, onko meidän talvitreenihallissa estettä, että päästäisiin siellä joskus kokeilemaan.

Muu lauma on välillä harrastanut keittiötokoa ja temppuja, esineitäkin on etsitty, ja siellä jäljellä oltiin. Muuten ollaan paljon liikuttu lenkkipoluilla, metsässä ja suolla. Välillä kolmen koiran voimin, mutta välillä Snoopykin on päässyt mukaan kohtuullisen pitkillekin lenkeille. Ainahan se on kulkenut omia polkujaan, mutta nyt kun sen kuulo on heikentynyt, niin se ei myöskään luoksetulokutsuja enää kuule. Niinpä sitä täytyy pitää silmällä, vaikka kyllä sekin aika hyvin osaa muun lauman etsiä. Ei kuitenkaan aina. Kerrankin seurasin, miten se uppoutui metsässä haistelemaan hartaasti yhtä aluetta, eikä sen jälkeen enää tiennyt, missä muut olivat, vaikken itse ollut kaukanakaan. Se tähyili ympärilleen ja kun ei havainnut ketään missään, kääntyi takaisin tulosuuntaan. Oli turha kutsua, kun ei se olisi kuullut, mutta liikuin alueella, kunnes se katsoi taakseen ja huomasi minut. Paikalla seisovaa ihmistä tai koiraa se ei useinkaan näe, mutta liikkeen se erottaa, ja jos se vain on näköetäisyydellä ja katsoo kohti, niin sille voi myös viittoa luoksetulokehotuksen. Onhan näistä vanhuksista usein ylimääräistä huolta ja vaivaa, mutta ovat ne niin ihania ja rakkaita <3

Kipi on aika lailla palannut omaksi itsekseen Tardakin jäljiltä ja leikkii taas enemmän Draaman kanssa. Sydäntä on lämmittänyt sekin, että pari kertaa Vinski, Kipi ja Draama ovat leikkineet kolmistaan, ja lisäksi Draamalla ja Vinskillä on viime aikoina ollut ihan kahdenkeskisiä leikkejä. Ehkä Draama alkaa tottua kastroituun Vinskiin.