Loppuvuotta

Päästiin me vielä syksyllä retkeilemään. Ajattelin, että kyllä Vinskin täytyy ainakin kerran vielä päästä meidän entisille kotikulmille käymään, mutta kävimme siellä lopulta kahdesti. Siellä Vinskin pystyy pitämään melkein koko ajan irti, kun meidän lenkki kulkee osittain pitkin metsää ja osittain hiljaisella reitillä, jossa ei juurikaan muita näy. Vinskin voisi oikeasti pitää irti melkein missä vain, kun se on niin umpikiltti ja välittömästi kytkettävissä, ja mahdollisimman paljon se saa vapaana ollakin.

Ensimmäisellä retkellä lokakuun loppupuolella lämpötila oli vain nollassa lähtiessämme, eikä se siitä paljon päivän aikana kohonnut. Tuuli oli navakkaa ja sai lämpötilan tuntumaan usean asteen pakkaselta, ja siksipä puin koirille jo lähtiessä jumppapompat ylle. Evästaukoa varten olin varannut niille myös lämpimämmät takit reppuun, mutta niitä ei lopulta tarvittu. Tauon aikana aurinko jo hieman lämmitti ja takana oleva metsä suojasi tuulelta. 

Vallitseva sää tuntui vain hetki sitten muuttuneen suoraan kesästä talveen. Vastahan joku pari kolme viikkoa aiemmin olin paistatellut päivää t-paidassa puiston penkillä kesken koiralenkin. Ja sitten jo saikin kaivaa esiin auton lämmittimen ja talvivaatteet. Ruskakin tuli tänä vuonna paljon myöhempään. Viime syksynä otin syyskuun puolella hienoja ruskakuvia, mutta tänä vuonna samaan aikaan ei vielä kunnon ruskaa ollut. Viime vuoden kuvissa oli myös upea maaruska, jota ei tänä vuonna tullut lainkaan.

Sattuneesta syystä teimme kilometreissä mitattuna lyhyemmän retken kuin yleensä, mutta saimme viettää kivasti aikaa luonnossa, ja kohmeisia suppiksia kertyi hetkessä saaliiksi monta litraa. Marraskuussa kävimme vielä retkellä eri paikassa ja sitten uudestaan entisillä kulmilla, tällä kertaa harmaassa ja edellistä kertaa lämpimämmässä säässä.

Entisillä kulmilla on ihan omanlainen fiilis, siellä on jotenkin niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin jos ei mene talolle asti. Vieläkin hiipii usein mieleen haikeus siitä, että ennen saimme kulkea siellä joka päivä. Vinski oli seitsenviikkoinen muuttaessaan sinne ja 9,5-vuotias muuttaessaan pois, Kipi puolestaan tuli sinne nelikuisena ja muutti pois kuusivuotiaana, joten merkittävän osan elämäänsä ovat molemmat siellä asuneet. Niin minäkin, 12 vuotta on ihan merkittävä siivu ihmisen elämässä.

Enempää emme ole varsinaisia retkiä tehneet, mutta metsälenkkejä olemme tehneet enemmän kuin ennen. Sellaisia, jotka tehdään kokonaan metsässä, mikä tarkoittaa kotikulmilta vähän kauemmas lähtemistä. Mertakin kävimme eräänä päivänä ihmettelemässä. Ei tule yleensä käytyä, vaikkei täältä kovin pitkä matka merelle olekaan. Kivaa vaihtelua sekin, ja koirat olivat ihan täpinöissään uudesta paikasta.

Talvi tulikin melko aikaisin ja retket saivat jäädä senkin takia. Taas sai alkaa pelätä liukkautta ja kylmyyttä koirien selkävaivojen kannalta. 

Jo ennen liukkaita kelejä alkoi Vinski taas pissata levossa alleen. Vuorasin pedit ja sohvan peitoilla ja varasin sille ajan kranioon. Osteopaattikäynnistä oli vasta reilu kuukausi, missä ajassa ei normaalisti vielä tule tarvetta uudelle käsittelylle. Niskasta kuitenkin löytyi jumikohta, joka oli tehnyt jumin myös takaselkään. On kuulemma voinut tulla tosi pienestä virheliikkeestä. Vinski on nyt kyynärongelmansa takia herkempi myös jumeille selkänsä suhteen. Sain ohjeeksi hieroa Vinskin olkavartta säännöllisesti, ja myös osteopaatti tästä mainitsi.

Koska Vinski saatiin käsiteltyä nopeasti, niin Kipikin pääsi käsiteltäväksi, löytyi siltäkin jotain pientä laittoa.

Pissailu väheni tosi paljon hoidon jälkeen, mutta myöhemmin se taas lisääntyi. Pyykkiä riitti. Päätin kokeilla vielä akupunktiota, ja siellä käytiin ensimmäisen kerran reilut neljä viikkoa sitten. Menimme perinteiseen kiinalaiseen akupunktioon, jollaisessa Vinski ei aiemmin ole käynyt, vaikka se nuorena kävikin ahkerasti akupunktiossa. Käynnin jälkeen pissailu loppui melkein kokonaan kahdeksi päiväksi ja oli sen jälkeenkin puolentoista viikon ajan normaalia vähäisempää. Liikkumiseen tuli ihan uusi reippausvaihde, jonka huomasi selkeästi. 

Kaksi viikkoa ensimmäisen akupunktion jälkeen Vinski kävi uudessa käsittelyssä, mutta harmillisesti siitä ei tullut samaa vaikutusta kuin ensimmäisestä. Itse asiassa Vinskin tilanne huononi heti sen jälkeen, ilme oli välillä huono lenkillä ja etuliikkeissä oli lievää epäpuhtautta. Parin päivän päästä se yhdellä lenkillä ontui hyvin selkeästi, mutta seuraava lenkki oli taas parempi. Siinä välissä päiväkausia kestänyt kova pakkanen oli lauhtunut muutamalla asteella. Ihmettelin, että aiheuttiko kova pakkanen oireilun vai oliko kyseessä akupunktion aiheuttama pahenemisvaihe vai vähän molempia.

Huollossa käymisen aiheuttamat pahenemisvaiheet kuitenkin yleensä menevät parin päivän sisällä ohi, ja Vinskin oireilu jatkui vielä kolmantena päivänä akupunktion jälkeen. Pissailukaan ei vähentynyt yhtään. Vinski ei ollut tavanomaisen riehakas ulos lähtiessä ja ulkona se jaksoi olla vain hetkittäin iloisen näköinen. Liikkeessä oli edelleen epäpuhtautta. 

Jätin soittopyynnön meidän eläinlääkärille, jotta lääkitys saataisiin kuntoon. Meillä oli jo resepti gabapentiiniin odottamassa, ja oli selvää, että se olisi syytä aloittaa, mutta ihmettelin millä Vinski pärjäisi siinä akuutissa tilanteessa, koska gaba ei auta nopeasti. Tulehduskipulääkkeitä taas ei Vinskille saisi antaa. Eläinlääkäri mietti ensin, että Norocarpia voisi silti tilapäisesti antaa, mutta päätyi sitten siihen, että parasetamolia voisi antaa pari kertaa.

Vinski oli saanut jo kolme Librela-pistosta ja eläinlääkärin kanssa oli juteltu, että Librelan voisi jättää tauolle, koska en ollut huomannut kahdesta viimeisestä pistoksesta mitään muutosta mihinkään suuntaan. Nyt edellisestä Librelasta oli kulunut jo lähes neljä viikkoa ja tietysti mietitytti, että entä jos se kuitenkin jollain tapaa oli taustalla auttanut ja nyt sen vaikutus oli hiipumassa, mikä osaltaan vaikutti oireiluun. Sovimme, että Vinski sittenkin käy hakemassa neljännen Librelan vielä. Niin tehtiin heti seuraavana päivänä.

Heti puhelun jälkeen annoin Vinskille parasetamolia, sitä samaa Paramaxia mitä Draamakin oli syönyt ja joka auttoi sitä hyvin. Ja Vinski oli illan viimeisellä pissalenkillä ihan eri koira, tai siis oma itsensä taas. Iloinen, hömppä ja hyvin liikkuva. Ja se oli sitä vielä seuraavana päivänäkin. Varmuuden vuoksi ehkä jätämme akupunktion jatkossa väliin. On kyllä hankalaa, kun ei voi aina tietää mikä johtuu mistäkin.

Gabapentiini eli Neurontin aloitettiin myös, ja nyt sitä on mennyt yli kaksi viikkoa. Olin vähän huolissani, että gaba saattaisi aiheuttaa Vinskille huteraa oloa, mikä kasvattaisi liukastumisriskiä ulkona. Eläinlääkäri neuvoikin antamaan lääkkeen ensin kerran päivässä yötä vasten, jotta elimistö ehtii tottua siihen, ja sen jälkeen normaalisti kaksi kertaa päivässä. Näin tehtiin. Toisena päivänä aloituksen jälkeen teimme myöhäislenkin pari tuntia lääkkeen saamisesta ja hieman Vinski hidasteli lenkin lopussa, käveli rapussa pää kallellaan ja asettui eteisessä makaamaan kummalliseen asentoon. Sen enempää sivuvaikutuksia en lääkkeestä ole huomannut, ja viikon päästä Vinski alkoi saada gabaa myös aamuisin.

Vinski kävi myös uudestaan kraniohoidossa ja sai samalla laseria. Menimme tällä kertaa tutun yrityksen siihen toimipisteeseen, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Muistin vasta ajan varattuani, että sinne pitää mennä portaita pitkin ja olin huolissani, miten saan Vinskin sinne ja takaisin, kun se ei saisi portaita kulkea eikä todennäköisesti edes suostuisi, eikä sen kantaminenkaan olisi helppoa. Asiaa ei helpottanut se, että Kipi oli pakko ottaa mukaan, koska autoon sitä ei voinut pakkasella jättää eikä kotiinkaan, koska otin koirat lennosta kyytiin töiden jälkeen.

Yllätys olikin iloinen, kun kraniohoitaja meitä aulasta noutaessaan kysyi haluammeko tulla hissillä. No totta ihmeessä. Se olikin astetta jännempi kyyti, sillä kyseessä oli tavarahissi, jolla henkilökuljetus oli periaatteessa kiellettyä. Hissi jysähti pian lähdön jälkeen, mistä kraniohoitaja meitä varoittikin. Koirat eivät siitä olleet moksiskaan, mutta hieman ne kyyristelivät kyydin lopussa, johtuiko sitten metallilattiasta vai mistä. Tulivat kyllä reippaasti pois hissistä ja taas takaisin hissiin käynnin jälkeen, eivätkä enää toisella kertaa kyyristelleet. Jännää oli sekin, ettei hissistä päässyt itsenäisesti poistumaan vaan piti odottaa, että ovi tullaan avaamaan ulkoapäin.

Vinskillä oli taas jumia esimerkiksi SI-nivelessä ja niskassakin taas jotain. Kysyin kyynärän tilanteesta, eikä se kuulemma kovin pahalta vaikuttanut. Lopuksi Vinski sai laseria. Kipi puolestaan keskittyi erityisesti hoidon alussa ja lopussa käyttäytymään huonosti vaikka toki koiramaisesta näkökulmasta hyvinkin loogisesti, eli pomppimaan ja hötkyilemään, koska se olisi halunnut osansa huomiosta eikä edes päässyt käsittelyyn tällä kertaa. 

Jo kranioon ajellessa oli ollut huono keli ja lumisade, mutta kotimatkan teimme kunnon myräkässä, näkyvyys oli huono ja liikenne eteni hitaasti. Tuli ihan deja vu -fiilis. Viime vuonna samalla päivämäärällä ajelimme vastaavassa kelissä pois eläinlääkäriltä. Ja tämä päivämäärähän sattui myös olemaan Draaman syntymäpäivä. Nyt vietimme jo toista sellaista ilman, että Draama enää oli fyysisesti läsnä. Se olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Sen sisarukset ja emä ovat kaikki vielä täällä, mutta Draama-murun osa oli toisenlainen ja elämä nimensä mukaista.

Kraniohoitaja varoitti meitä, että hoidon jälkeen Vinski voi hetken olla kipeämpi. Niin se olikin, liikkuminen oli hetkittäin jotenkin vähän vaikeamman näköistä, mutta levon kannalta me pari päivää lähinnä otimmekin. Pissailu väheni heti tosi paljon. Vinskihän on pissannut levon aikana alleen iltaisin vähäisiä määriä ja yöllä sitten enemmän, päivät se on ollut kuiva, mutta kävellessä on voinut jokunen hassu tippa lattialle tulla. Iltapissailut jäivät heti kokonaan pois ja yöpissailu väheni reilusti. Yhden yön Vinski oli kokonaan kuiva.

Kraniohoidon jälkeinen pahenemisvaihe kesti normaalit pari päivää (usein sitä ei tule ollenkaan), ja sen jälkeen Vinski oli iloinen, energinen ja hyvin liikkuva. Pahaksi onneksi vain muutaman päivän päästä alkoivat karmeat pääkallokelit. Ensin oli peilijäätä, ja sitten vielä jään päälle tuli höttöinen lumikerros, mikä pahensi tilannetta entisestään, enkä meinannut itsekään pysyä pystyssä edes nastakengillä enää, kun ne eivät lumen takia ottaneet kiinni jäähän. 

Tämmöinen lenkkikeli sitten, pah

Vinskin liikkeissä alkoi vähitellen näkyä pientä ja hetkittäistä huononemista, kun liukkautta vain kesti. Sitten kaksi päivää ennen aattoa kaupasta tullessani se tuli minua vastaan etujalkaansa ontuen ja apean näköisenä. Annoin sille puolikkaan Paramaxin, ja kohta se oli taas iloinen ja hössöttävä oma itsensä eikä ontunut. 

Nyt olemme tehneet useamman lyhyen lenkin päivässä, ettei Vinskille tule liikaa rasitusta. Kerran päivässä vien pojat ulos erikseen ja silloin Kipi saa pidemmän lenkin. Kovasti Vinski olisi aina tunkemassa mukaan Kipinkin lenkille. Pitemmän päälle saattaa vähän raskaaksi käydä, kun koirien tarpeet eivät kohtaa, mutta on kivakin viettää välillä aikaa molempien kanssa kahden kesken. 

Huomaan sen, miten paljon Kipi joutuu pidättelemään itseään silloin, kun olemme lenkillä kolmistaan. Vaikka olen aina tuskaillut Kipin valtavaa innostusta tyttöjen hajuviestejä kohtaan, niin Vinski viettää silti paljon enemmän aikaa haistellen asioita. Se pysähtyy tihein välein nuuskimaan jotain pitkään ja hartaasti. Tietenkin myös annan sen tehdä niin, koska se tuottaa sille iloa. Sen lenkkeilyvauhti on aika leppoisa muutenkin. Kipillä taas riittää menohaluja paljon ripeämpään vauhtiin, pidempään matkaan ja vähempiin pysähdyksiin. Niinpä onkin hyvä, että se pääsee myös omille lenkeille. 

Valitsen lenkkireitit niin, että Vinski voi olla irti melkein koko ajan ja kytken sen vain kun muita tulee vastaan. Jatkuva hihnaliikunta ei tekisi yhtään hyvää sen kropalle eikä mielelle. Jään päällä on onneksi tällä hetkellä karhea lumikerros ja lenkkeily on helpompaa. Kauaa ei tilanne varmaan tälläisena pysy, sääennuste lupaa jo loppuviikosta plussakeliä, räntää ja sitten pakkasta. Ja tammikuusta on kuulemma tulossa tavallista kylmempi. Nykyään usein vihaan talvea.

Olen jo kahdesti miettinyt, että onko se nyt menoa, kun Vinskille nuo huonot hetket tulivat. Sitten tilanne onkin nopeasti kääntynyt parempaan. En kuitenkaan voi pyytää Vinskiä sinnittelemään talven yli, jos huonoja hetkiä tulee liian usein. Kevääseen on pitkä aika, pahimmillaan liukkautta ja pakkasia voi olla vielä yli neljän kuukauden ajan. En voi luvata Vinskille sitäkään, että kevät on sille parempi, koska sen muut vaivat voivat paheta kohtalokkaasti siihen mennessä.

Vinskin reiden kasvain kasvoi alussa hieman, mutta on sitten pysynyt ennallaan eikä vielä yhtään haittaa liikkumista tai muuta elämää. Pissailu on ikävä ongelma, mutta Vinski ei itse sitä tiedosta eikä siihen välttämättä liity kipuakaan, tästä juuri kraniohoitajan kanssa juteltiin. Pissailua ei nyt näköjään enää saa kokonaan kuriin kuten aiemmin sai. Huollossa käynnin vaikutukset eivät muutenkaan ole niin pitkäkestoisia kuin ennen, kun tilanne kropan kanssa on nyt hauraampi ja ulkoiset olosuhteet meitä vastaan.

Gabaa on mennyt täydellä annoksella nyt reilun viikon ajan, joten se ei ehkä ole saavuttanut vielä täyttä tehoa. Paramax onneksi auttaa todella hyvin ja sitä voi akuuteissa tilanteissa antaa, vaikka se maksan päälle käykin. Päivä ja hetki kerrallaan katsellaan, ja tarvittaessa tehdään päätöksiä. Tähän vaiheeseen on nyt tultu. Jotenkin epätodelliselta se välillä tuntuu, kun näkee Vinskin iloisena ja hömppänä ja kepeästi liikkuvana ulkona. Toisina hetkinä sitten huomaa, etteivät asiat kuitenkaan entisellään ole. 

Joulu alkoi sillä tavalla vähän ikävästi, että auto hyytyi kaupan parkkipaikalle aatonaattona. Eipä tarvitse minnekään nyt sitten vähään aikaan lähteä. Ei ole nykyinen auto vielä kertaakaan matkan varrelle jättänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Soitin paikalle hinausauton, joka ei kuitenkaan päässyt nopeasti tulemaan, joten jätin avaimen renkaaseen ja kävelin kotiin 2,5 kilometriä. Onneksi en sen kauempana ollut eivätkä koirat olleet kyydissä. Vinski ei olisi voinut noin pitkää matkaa kävellä. 

Aattona piti oikein käydä kävellen Kipin kanssa katsomassa, että sinne lähikorjaamon pihaan auto tosiaan oli hinattu. Tässä mielessä taajamassa on kyllä kätevää asua, kun auton voi hakea korjaamolta kävellen. Entisillä kulmilla lähimpään korjaamoon oli 12 kilometriä eikä sinne todellakaan päässyt myöskään julkisilla. Vähän syrjässä nykyinenkin asuinalue on eikä ilman autoa ole helppo pärjätä. Koirien kanssa se on melko mahdotonta. Nytkin jos tulisi joku päivystyskäynti niiden kanssa, niin emme me julkisilla pääsisi. 

Aatonaattona oli joulukorttimaisemat

Pyhäinpäivää tuli taas pienimuotoisesti vietettyä tänä vuonna. Viime vuonna minulla ei vielä ollut yhtään paperikuvaa Draamasta, mutta tänä vuonna korjasin sen asian. Draama on yhä viimeisin edesmennyt niin koirista kuin ihmisistäkin.

Vaikka elänkin päivä kerrallaan nykyhetkessä, niin tulevaa tulee välillä pohdittua ja sitä, millaista yhden koiran kanssa eläminen mahtaa olla. Todella outoa ja tyhjää se ainakin tulee olemaan, enkä ole sitä kokenut vuosikymmeniin. Silloin alussakin kyse oli ihan eri asiasta, kun lauman koko kasvoi vähitellen yhdestä koirasta useampaan, ja nyt suunta on päinvastainen. 

Mitenköhän Kipi sopeutuu ainoan koiran asemaan, kun on aina elänyt laumassa. Onko siitä sitten outoa olla ihan yksin kotona poissaolojeni ajan. Siitä se varmaan nauttii, kun saa jakamattoman huomioni, mutta toisaalta sen mielestä saattaa olla tylsääkin, kun ei tarvitse eikä voi kilpailla mistään eikä saa jakaa mitään koiramaisuuksia kenenkään kanssa. Vaikka pojat eivät toisaalta ole toisilleen hirveän läheisiä, niin huomaan kuitenkin, että toisen läsnäolo on niille merkityksellistä.

Sitäkään ei täysin sisäistä ja osaa kuvitella vielä, että lopulta ei jää jäljelle yhtään koiraa. Minulle on kuitenkin viime vuosien ajan ollut selvää, ettei uusia koiria laumaan enää tule. Mutta välillä olen jo kyseenalaistanut ehdottomuutta tässä asiassa, vaikka sekä järki että tunne ovat yhdessä tämän päätöksen tehneet. Mutta entä jos vielä järjettömämpää on yrittää elää ilman koiria, vaikka on täysin koiraihminen? 

Tiedän vain liiankin hyvin, mitä kaikkea voi koirien kanssa sattua. Tiedän, mitä on esimerkiksi elää hankalan ja kroonisen sairauden kanssa ja tuntea jatkuvaa huolta. Tai miten silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua, kun tapahtuu jotain yllättävää. Koiran tai minkä tahansa elävän olennon kanssa se riski vain on otettava, ja sen vielä ehkä voisin tehdäkin. Arvaamatontahan koko elämä muutenkin on. Mutta se suurin este on toinen ja ylittämätön.

Tiedän sattuneesta syystä hyvin senkin, mitä on elää sellaisen kroonisen sairauden kanssa, joka vie paljon rahaa ihan koko ajan, päivästä ja vuodesta toiseen, ilman hengähdystaukoja, eikä edes ole ketään niitä kuluja jakamassa. Se on kovin stressaavaa elämää. Viime kierroksesta jäi isot seuraukset, eikä toiseen kierrokseen olisi rahkeita, kun se voisi pahimmillaan olla 10-15 vuoden keikka.

Eläinlääkärikulut ovat järkyttäviä nykyään ja ne näyttävät alati vain nousevan. Ihan hetkessä nousivat esim. hammashoitojen hinnat satasilla. Jotkut ovat kuulemma köyhtyneet tonneilla päivystyskäynnillä, eikä mitään välttämättä ole silti selvinnyt. Jatkuvia eläinlääkärikäyntejä ja lääkitystä vaativa sairaus taas vie tonnikaupalla rahaa vuosittain.

Ei olisi vuosia sitten voinut kuvitella, miten kalliita eläinlääkärikäynnit jonain päivänä ovat, ja että myös ruokinnan ja harrastusten hintalappu nousee niin paljon. Eikä voi nytkään ennustaa, miltä maailma näyttää 10-15 vuoden kuluttua tai mitä itselle sinä aikana tapahtuu. Jos koiran vielä ottaisi, niin pitäisi ainakin olla varasuunnitelma siltä varalta, että sekin on sairas. Kai sitä voisi vaikka muuttaa pakolaiseksi maahan, jossa eläinlääkärit ovat halvempia. Mutta huolettomampaa on olla ilman koiraa.

Sitäkin olen miettinyt, millaista se olisi jos minulle joskus vielä koira tulisi. Varmasti touhuaisin sen kanssa, mutta innostuisinko enää koskaan entisellä tavalla harrastamisesta. Haluaisinko enää tavoitteita, uskaltaisinko luottaa, olisinko mieluummin höntsäilijä. Palaisinko ainakaan entisiin lajeihin muuten kuin höntsäilymielessä. Pk:ssa on se uusi B-luokka, joten estepeikkoa ei enää olisi, mutta toisaalta seuraavalla koiralla ei välttämättä edes olisi pk-oikeuksia. Se kilometrin seuraaminen B-tottiksessa ei myöskään innosta, eivätkä SPKL:n uusimmat metkut harrastamisen vaikeuttamiseksi tai silmien ummistaminen epäkohdilta nyt ja ennen, siitä minulla on omakohtaistakin traumaa.

Toko taas on lajina mennyt koko ajan tyhmempään suuntaan, enkä koe kaikkia liikkeitä kovin mielekkäinä sen enempää koiran kuin ohjaajankaan kannalta. Se välinearsenaali myös vähän ärsyttää. Onhan niitä muitakin lajeja, ja ehkä tilanne veisi mennessään ja innostuisin jostain. Ehkä en saa sitä koskaan tietää, jos ja kun uutta koiraa ei tule, kunhan huvikseni mietin. Tärkeintä olisi muutenkin itse se koira, jos sellainen tulisi, eivät mitkään tavoitteet. Se entinen harrastaja minussa silti joskus asioita pyörittelee.

Olen sentään saanut jo pitkään jakaa elämäni koirien kanssa, joten muisteltavaa kyllä jää. Vinskikin on saanut elää jo täyden koiranelämän. Siitä saa olla kiitollinen, etenkin kun sillä on ollut selkävika pennusta asti. Aina se aika tuntuu silti loppuvan liian äkkiä, ja on haikeaa tiedostaa Vinskinkin tilanne ja ajan rajallisuus.

Aatto

Enteropatian ehdoilla

Mitä sitä turhaan muusta kuin terveysasioista kirjoittaisi. Jatketaan siis aiheella.

Vinski söi kahden viikon kuurin Rimadyliä, ja inkontinenssivaivat pysyivät poissa tasan kuukauden. Sitten ilmestyi taas sisälle minimaalisen pieniä pissavahinkoja. Samaan aikaan oli ulkona keli muuttunut hirveäksi, hanget olivat kovia ja jäisiä mutteivät kuitenkaan kantaneet, tiet olivat jäisiä. Vinskillä on tarve aina mennä kakalle mahdollisimman kauas pellolle tai metsään, ja se myös etsii sopivaa paikkaa hetken, joten umpihangessa kulkemista tulee jonkun verran. Siitäpä ei tainnut sitten selkä tykätä.

Onneksi jo kahden päivän kuluttua oireiden alkamisesta meillä oli aika Piiralle. Vinski sai osteopaattisen käsittelyn ja laseria, sekä vielä kaksi akupunktioneulaakin. Sen jälkeen ei ole vahinkoja näkynyt.

Myös Kipi ja Draama käsiteltiin, ja molemmat saivat myös laseria. Draama oli enemmän jumissa kuin pitkään aikaan, johtuen mahavaivojen aiheuttamasta jännityksestä. Kipillä oli yksi lukko, sen käsittelytauko olikin ollut pitkä.

Vinski, joka juuri täytti 11 vuotta!

Kipillä on mennyt muuten hyvin, mutta ajoittain turhan lemmenhuuruisesti. Taajamassa on ihan liikaa tyttökoirien pissoja Kipin kannalta, se menee ulkona hajulta toiselle silmät pullottaen ja pää sauhuten, ja joskus iltaisin se vinkuu kotona ja esittää kosiotanssia Draamalle, yrittää nylkyttää kissaa tai nuolee minua lemmekkäästi korvan takaa. 

Toki rajoitan Kipin pissojen haistelua ja keskeytän yritykset nuolla pissoja alkuunsa, mutta minkäs teet, kun kaikki lenkkireittien pientareet ovat niin pissoja täynnä, että niiden haju kulkeutuu nenään joka tapauksessa. Joskus on tehnyt mieli suoraan lenkiltä viedä Kipi leikkauspöydälle hankkiutumaan eroon killuttimista. Olen silti päättänyt odottaa hetkeä, että kastraatiolle on lääketieteellinen syy. Todennäköisesti se päivä vielä tulee. 

Minua jarruttavat kastraation mahdolliset haitat. Jos Kipin ennestäänkin tuuhea turkki räjähtää käsiin, niin siitä tulee iso ongelma, kun sen turkki vielä nyt tuuheudesta huolimatta on aika helppo. Aikanaan Tardakin jälkeen Kipi ei ollut yhtään oma itsensä, se menetti leikkimishalunsakin, mutta kastraatio ei mitenkään välttämättä aiheuta samaa. Mutta haluaako Draama sitten enää leikkiä tai hengailla sen kanssa, sitä ei voi tietää. Sen jälkeen kun Vinski kastroitiin, niin muut lakkasivat leikkimästä sen kanssa, vaikka se itse ei leikkimishalujaan kadottanut. Sitä oli surullista seurata, eikä se asia ole muuksi muuttunut. Ja onhan sitten vielä muitakin mahdollisia sivuvaikutuksia, kuten juuri inkontinenssi. Ei ole helppoa ei, mutta ei myöskään ole helppoa antaa koiran kärsiä jatkuvasta stressistä kun se haaveilee saavuttamattomasta rakkaudesta. Ehkä se kuitenkaan ei pelkästään kärsi asiasta, ainakin se usein näyttää typerän onnelliselta :D

Draamalla on mennyt huonommin. Painajainen nimeltä enteropatia on pitänyt meitä viime ajat tiukasti pihdeissään. Aina välillähän Draamalla on viime kuukausina ollut muutenkin pientä oireilua, mutta yhtenä päivänä tilanne eskaloitui. 

Muuton jälkeen meille tuli tavaksi käydä noin kerran viikossa entisessä paikassa lenkillä ja asioilla. Koirista tämä oli suunnattoman hauskaa, ne rakastavat entistä lenkkimetsää. Huomasin, että Draama alkoi saada oireita joka kerta kun olimme tämän reissun tehneet. Oireet kestivät alussa vain lyhyen aikaa ja vastasivat myös lääkkeisiin. Ymmärsin Draaman herkistyneen positiiviselle stressille, mutta tilanne vaikutti olevan hallinnassa ja verrattain lievä.

Sitten teimme taas vastaavan reissun, ja sen jälkeen kaikki oli toisin. Illalla kotona Draamalla oli muutaman minuutin kohtaus, jonka aikana se nikotteli ja kuolasi. Muutaman tunnin päästä se tuli paniikissa syliin ja nieleskeli hetken. Sitten tilanne rauhoittui taas, mutta oireilu oli tällä kertaa aiempaa rajumpaa.

Seuraava päivä meni ihan hyvin, mutta illalla oli sitten helvetti valloillaan. Iltaruoan jälkeen oli ensin lievää oireilua, ja Draama sai illan mittaan lääkitykseksi Kaoliinia, Cereniaa ja Losecia. Ne eivät auttaneet, vaan oireilu voimistui ja jäi päälle koko yöksi. Draama nieleskeli, kuolasi ja makasi huonossa asennossa. Joskus se jossain välissä sai levättyä melko rennosti pari minuuttia, mutta nousi sitten taas ahdistuneen näköisenä oireilemaan. Valvoin yön sen kanssa oireita seuraten ja olo oli avuton, kun ei voinut enää tehdä mitään, lääkkeet oli annettu mutta ne eivät tehonneet. Yöpalakaan ei Draamalle kelvannut, eikä myöskään aamiainen, mikä on poikkeuksellista, mutta en odottanutkaan sen niin huonovointisena syövän mitään.

Aamulla soitin heti klinikalle, ja saimme akuuttiajan. Omalle eläinlääkärille ei ollut vapaita aikoja, mutta pääsimme saman klinikan toiselle sisätautilääkärille. Draamalla ehti pahin oireilu loppua aamupäivän mittaan, mutta edelleen se oli vaisu ja hidasteli ulkona. Eläinlääkärin tutkimuksessa ei mitään ihmeempää uutta ilmennyt. 

Draama sai lääkärissä injektiona Litalginia ja Primperania. Kotiin tuli myös kuuri Primperania sekä Tylosinia, minkä lisäksi Draamalla jatkui myös Kaoliini ja Cerenia. Näillä tropeilla tilanne saatiin paremmaksi, ja ihan tuli tippa linssiin, kun Draama taas tuli topakkana ruokakupille, kun sen silmiin taas ilmestyi pilkettä, kun se piehtaroi lumessa ja kun se raahasi minulle lelua.

Taas eläinlääkärin odotushuoneessa...

Mutta mitä sitten jatkossa. Sitä ei kukaan tiedä. Draaman sairaus on selvästi edennyt. Stressinsietokyvyn romahtaminen positiivisen stressin osalta on pelottavaa. Se on hassua, että eläinlääkärikäynnit eivät ole oireita pahentaneet, joten oireilu liittyy enemmän siihen, kun Draama innostuu ja kiihtyy. Mutta milloin vain se voi yleistyä koskemaan muitakin stressaavia tilanteita. 

Tuon kauhean yön jälkeen tein päätöksen, että tuollaista kärsimystä ainakaan ei Draaman tarvitse jatkossa jatkuvasti kokea. Olen näitä ennenkin etenkin huonompina aikoina pohtinut paljon ja ollut tuntosarvet koholla. Eläinlääkärikin sanoi, että koiralla on oikeus tarvittaessa päästä pois, kun mainitsin pohtineeni asiaa. Mutta ensin toki vielä katsotaan, saadaanko tilanne lääkityksellä hallintaan. Se on varmaa, että noin pitkiä ja rajuja kohtauksia ei voi montaa katsoa. Sellaista on rankkaa edes seurata sivusta, saati sitten miten kurjaksi koiraparka olonsa tuntee. 

Draamalla alkoi myös viimeinkin Apoquel. Paketti, joka ei riitä edes kuukaudeksi, maksoi 50 euroa, joten tämä sairaus todellakin on ihanan kallis. Jatkossa sentään annostus on tarkoitus puolittaa. Eikä se riitä, että lääke on kallis, vaan ensimmäisen vuoden aikana otettavat verikokeet lisäävät kustannuksia noin tonnilla. Ennen lääkityksen aloittamista otettiin jo ensimmäiset verikokeet, jotka olivat priimaa. Lääke alkaa tehota hitaasti vasta viikkojen mittaan, eikä pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi tehdä aikoihin. Ainakaan sivuvaikutuksia ei ole vielä tullut ilmi. Tehotessaan Apoquel saattaa hillitä pahojen kohtausten tulemista jatkossa, mutta välttämättä niin ei käy.

Siinä se nyt vihdoin on

Juuri kävin taas apteekissa hakemassa myös lisää Cereniaa varuiksi, ja maksoihan sekin yli 60 euroa. Helmikuun aikana on pelkästään kaikkiin Draaman lääkkeisiin yhteensä mennyt yli 200 euroa. Pistää miettimään.

Meillä eletään nyt mahdollisimman tasaista ja samanlaisena toistuvaa arkea ja iloitaan jokaisesta hyvästä hetkestä. Entiseen asuinpaikkaamme en uskalla enää koiria viedä. Ja mietityttää sekin, että kestääkö Draama enää muutenkaan esim. retkiä tai kimppalenkkejä, ja onko järkevää kieltää ne sitten sekä siltä että koko laumalta. Sillä enhän voi viedä poikia ilman Draamaa minnekään, koska siitä Draama vasta stressaantuisikin. Onko Draama näin rankasti rajoitettuun elämään tyytyväinen? Entä onko se reilua muita kohtaan? Kyllähän koirat sopeutuvat, ja kotikulmillakin voi tehdä kivoja lenkkejä, mutta menetys se on kuitenkin.

Hyvinhän Draama on siihenkin sopeutunut, että harrastukset ovat loppuneet. Ei sen energiatasokaan enää ole sama kuin vuosia sitten, tämä sairaus vaikuttaa myös siihen. Mutta valitsisiko se tällaisen elämän itse? Onneksi koirilla on kyky elää hetkessä. Meillä on edelleen rutiinina pieni rallypainotteinen treeni iltaisin ja pientä lelun etsimistä lenkillä, näitä Draama osaa odottaa ja nauttii niistä kovasti, sen työinto ei ole mihinkään kadonnut. Hajutyöskentelyä ajattelin taas myös lisätä koirien arkeen. 

Paljon on kysymyksiä, eikä useimpiin ole helppoa vastausta. Kysyin eläinlääkäriltäkin jo ennen tuota rajua kohtausta, että miten koira mahtaa lievemmän oireilun kokea. Draamalla kuitenkin säännöllisesti on ollut pienempää oireilua. Hän totesi, että on vaikea sanoa, kokeeko koira tietynlaiset oireet kipuna vai muuten vain outona fiiliksenä. Pahempien oireiden kohdalla ei todellakaan edes tarvitse miettiä, millainen olo koiralla on, koska sen kyllä huomaa. 

Tämä todellakin on harvinaisen haastava ja arvaamaton sairaus. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Täysin sopimaton sairaus kaltaiselleni stressiherkälle murehtijatyypille, ja hirveän epäreilu sairaus koiralle itselleen. Vaihtaisin sen moneen muuhun, jos olisi pakko joku sairaus valita. Vaikka sairaudet ovat aina ikäviä, niin monessa muussa sairaudessa on sellaista selkeyttä ja suoraviivaisuutta, jota ei tässä ole.

Nyt vain keskityn hoitamaan Draaman hyvin ja pitämään sen elämän niin laadukkaana kuin suinkin. Koska ei sillä ole loppupeleissä niin suurta merkitystä miten pitkään se vielä elää kuin miten laadukasta sen elämä on. En myöskään halua itselleni jäävän muistoksi, että viimeiset viikot tai kuukaudet olivat täynnä kärsimystä. Voi hyvin olla niinkin, että vielä mennään pitkäänkin suhteellisen mukavasti, mutta yhtä hyvin voi olla, että ei mennä. 

Minulla loppuivat aika lyhyeen ajatukset koirien pienestä Timbuktun matkasta jo ennen Draaman kohtausta. Meidän koirat eivät minnekään Timbuktuun lähde, ainakaan ilman minua. Se auttoi, kun oivalsin mistä nämä ajatukset ja väsyminen johtuivat. Eivät pelkästään kaikkien asioiden kasaantumisesta ja koirien sairastelun aiheuttamasta stressistä, vaan myös siitä, että puuttui kanava purkaa sitä stressiä. Ja kun se puuttuu, niin stressi kasvaa möröksi, joka jää pysyvästi nurkkiin asumaan, peittää kaiken valon näkyvistä ja täyttää pään raskailla ajatuksilla.

Yksi iso tekijähän tässä on se, ettei näin korona-aikana ole päässyt edes ihmisten ilmoille tuulettamaan päätä. Siitäkin tulee jo vuosi, kun viimeksi olin konsertissa, eikä ihan lähiaikoina tarvitse edelleenkään kuvitella menevänsä. Pään ajoittainen tuulettaminen kyllä auttaisi. En myöskään ole käynyt ryhmätreeneissä noin puoleentoista vuoteen, minkä takia elämästä myös on jäänyt pois mukava tapa irtautua hetkeksi arjesta ja tavata treenikavereita. Tylsää.

En myöskään ole aikoihin jutellut kenenkään kanssa (eläinlääkäriä ja osteopaattia lukuun ottamatta) näistä koirien sairausjutuista. Se on kyllä muutenkin aina ollut harvinaista herkkua. Mutta olen tämän huushollin ainoa ihminen, joten kotona ei juttukumppania ole, eivätkä esim. rakkaat lähisukulaiset kovin hyvin ymmärrä näitä asioita, kun he eivät ole sillä tavalla koiraihmisiä. Eivät kaikki koiraihmisetkään ymmärrä tai halua näitä ajatella, tämä on aihepiiri joka herättää paljon myös torjuntaa. Eikä tämä aiheena ole muutenkaan sellainen, jonka milloin ja missä vain edes ottaisi puheeksi. Ja sitten hajoaa pää, ja muutun hetki hetkeltä ankeammaksi ihmiseksi. Hetkenä jona voimat ja usko uhkaavat täysin loppua kaipaisi kyllä mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia jonkun sellaisen kanssa, joka tajuaa missä mennään.

Mikään ei ole oivallukseni jälkeen arjessa muuttunut, joten on vähän hassuakin, että pelkkä asian tiedostaminen auttoi minua. Huominen on epävarma, elämä on haurasta ja arvaamatonta, mutta voi vain yrittää elää hetki ja päivä kerrallaan ja tiedostaa kaiken ainutkertaisuuden.

Onneksi meillä on niin mahtava eläinlääkäri, että tiedän Draaman olevan asiantuntevassa hoidossa, eikä sen pärjääminen ainakaan siitä jää kiinni. Ei ole tarvinnut yksin jäädä miettimään, mitä teen, kun tulee uusia käänteitä. Ilman spesialistia Draama ei olisi pärjännyt näinkään pitkään, koska tavallisella lääkärillä ei vain ole samaa tietämystä ja ymmärrystä tästä sairaudesta eikä eri hoitovaihtoehdoista. Myös osteopaatti on ollut meille tärkeä apu ja tuki. On niin hienoa, että olemme nämä ammattilaiset saaneet avuksemme, ei se mikään itsestäänselvyys ole löytää juuri oikeanlaisia ihmisiä.

Mikä enteropatia

Katsastetaan vielä, että mikä tämä sairaus oikeastaan on. Enteropatia, CE, CIE, IBD. Myös viheliäisellä lapsella voi olla monta nimeä. Tunnetuimmalta nimeltään tämä sairaus on IBD (Inflammatory Bowel Disease), mutta suosituksena nykyään on, että sairautta kutsuttaisiin koirien kohdalla enteropatiaksi, koska koirilla kyse on toimintamalliltaan hieman erilaisesta sairaudesta kuin ihmisillä, eikä näitä haluta sekoitettavan toisiinsa. Ihmisillä IBD-sairauksia ovat Crohnin tauti ja haavainen paksusuolentulehdus, joita koirilla ei esiinny ollenkaan. 

Useimmat vielä kutsuvat sairautta koirillakin IBD:ksi, myös eläinlääkärit saattavat kirjoittaa koirille IBD-diagnooseja. Jotkut ovat siirtyneet käyttämään uusia termejä. Kestää varmaan vielä kauan ennen kuin yleisesti puhutaan enteropatiasta. Jotkut eläinlääkärit jo kirjoittavat koiralle diagnoosiksi CE tai CIE, eli siis Chronic Enteropathy tai Chronic Intestinal Enteropathy - joskus voi i-kirjain tarkoittaa myös "inflammatory" tai "idiopathic", jotta homma menisi mahdollisimman monimutkaiseksi. Mutta samasta sairaudesta on kyse, kutsuttiinpa sitä millä nimellä hyvänsä.

Enteropatia on krooninen tulehduksellinen suolistosairaus, jossa mahasuolikanavan limakalvolla on jatkuva liiallinen tulehdusvaste, ja elimistö reagoi esimerkiksi suoliston bakteeriflooran ainesosia tai ruoka-aineita vastaan. Immuunipuolustus siis reagoi sairaudessa virheellisesti. 

Oikeastaan enteropatia on kattodiagnoosi, jonka alle asettuu vielä erilaisia yksilöidympiä diagnooseja. Tarkemman diagnoosin saa koepalat ottamalla, joten Draaman osalta ei ole varmuutta siitä, onko sen sairaus solutasolla tyypiltään eosinofiilinen, lymfosyyttinen vai lymfoplasmasytäärinen. Ja oikeastaan nuo tarkemmat diagnoosit eivät kuulemma aivan tarkkoja ole nekään, vaan diagnoosi on tavallaan aina vähän höttöinen. 

Kattodiagnoosi kyllä on Draaman kohdalla selkeä, taudinkuva, kroonisuus ja tutkimustulokset kertovat näin. Ultrassa näkyi, että Draaman suolistossa on sairaudelle tyypilliset muutokset, sen B12- ja folaattitasot olivat taannoin romahtaneet, mikä on sairaudelle tyypillistä, sen TLI-taso oli koholla sairaudelle tyypillisesti. Ulostetesteissä ja verikokeissa on suljettu muut sairaudet pois.

Koepaloja en ole otattanut, koska tähystyksessä tehtävä operaatio on kallis (n. 1200 euroa meidän klinikalla), eikä tulos välttämättä muuta hoitoa mitenkään, vaikka antaa kyllä viitteitä siitä, mikä lääkitys olisi sopiva. Kuitenkin koirat ovat hyvin yksilöllisiä hoidon suhteen, eikä se sopivimmaksi oletettu lääke aina kuitenkaan sovi. Koepaloista selviää myös sairauden aste, mutta sekään ei aina korreloi oireiden kanssa, eli voi olla pienet muutokset ja pahat oireet, tai päinvastoin. Utelias kyllä olen täsmädiagnoosin tietämään, joten saa nähdä selvitänkö sen esim. postuumisti. Verrattuna muihin sairauden aiheuttamiin jatkuviin kuluihin tuo 1200 euroakin on kyllä melkein alkanut tuntua pikkurahalta...

Tästä sairaudesta ei vielä tiedetä läheskään kaikkea. Geeneissähän se näyttää lymyilevän, se on joillain roduilla yleisempää kuin muilla, ja saksanpaimenkoirilla perinnöllisyyttä on alustavasti tutkittukin. Draamallakin tiedän olevan sukulaisia, joilla on sama sairaus. Laukaisevana tekijänä sairauden puhkeamiseen saattavat vaikuttaa esimerkiksi erilaiset ympäristötekijät, loiset tai bakteerit.

Koirien oireilu ja hoito on yksilöllistä. Oireiluun vaikuttaa se, missä osassa mahasuolikanavaa tulehdusta on. Draamalla oireet keskittyivät alussa mahalaukkuun ja ohutsuoleen, ja se oireili närästyksellä, mahakivulla, huonolla ololla ja imeytymishäiriöllä, myöhemmin tulivat mukaan myös ajoittaiset paksusuolioireet ripulin muodossa. Joillain sairaus on puhtaasti ripulipainotteinen. 

Ruokavalio on monille oleellinen osa hoitoa, mutta vain pienelle osalle se riittää jatkuvasti ainoaksi hoidoksi. Lisäksi käytetään oireenmukaisesti esimerkiksi suolistoantibiootteja ja pahoinvointi- ja närästyslääkkeitä. Tulehdusta voi olla tarpeen hillitä immunosuppressiivisella lääkityksellä, joka painaa puolustusta alas. Käytetyin tämän ryhmän lääke on kortisoni, joka isolla annostuksella on immunosuppressiivinen, myöhemmin annostusta pyritään laskemaan. Muitakin lääkkeitä on, kuten Draaman aloittama Apoquel, jonka vaikuttava aine on oklasitinibi. Tukihoitona monet saavat myös probiootteja ja kuituja.

Kuulun pariin eri fb-ryhmään sairauden tiimoilta, joista toinen on kansainvälinen. On ollut valaisevaa huomata, miten samansuuntaisia mietteitä monilla tästä sairaudesta on. En olekaan ainut, joka kokee sairauden niin stressaavana, joka uupuu välillä ja miettii mitä järkeä tässä on. Draama ei ole ainut, joka taistelee aaltoilevien oireiden kanssa ja syö välillä niin paljon lääkkeitä, että on kävelevä lääkekaappi. Aina välillä saa ryhmissä kuulla jonkun koiran poismenosta. Joskus oireilu menee hyvin vaikeaksi eikä mikään lääkitys enää anna riittävää vastetta. Joillain sitten sairaus on paremmin hallittavissa eikä välttämättä lyhennä elinikää. Monilla vuorottelevat hyvät ja huonot jaksot. Jotkut koirat saadaan vähäoireisiksi tai jopa oireettomiksi pitkäksikin aikaa. 

On Draamallakin ollut lähes oireettomia aikoja, ja se pystyi jonkin aikaa jatkamaan harrastuksia ja jopa käymään kokeissa muutaman kerran. Mutta sen sairaus on vähitellen pahentunut ja stressinsietokyky heikentynyt. Stressin pahentava vaikutus oireisiin onkin sairaudelle tyypillistä. 

Loppuun vielä kaksi kuvaa. Ensimmäisessä Draamalla on huono olo sairautensa takia, kuolaakin on suupielessä, toisessa kuvassa se on sellainen, jollaisena sen haluaisin nähdä. Onneksi huonot hetket eivät viime aikoina ole sitä pitkää kohtausta lukuun ottamatta kestäneet kauan, mutta pelkästään kuvaa katsomalla tiedostan, miten tärkeää rajanveto on. Sillä on väliä esiintyykö pahaa oireilua viisi minuuttia vai viisi tuntia kerrallaan, kolme kertaa viikossa vai kolme kertaa vuodessa.

Pillit pussiin

Terveysasioiden, harrastusmurheiden ja luopumisen suossa on taas tullut kahlattua.

Draama kävi toukokuun loppupuolella Piiran suosituksen mukaisesti akupunktiossa. Akupunktiohoitaja ilmoitti, että Draama on vino, mitä en enää itse ollut siinä huomannut, koska se liikkui taas normaalisti ja pää suorassa. Akupunktiohoitaja arveli, että kertakäynti riittäisi. Omasta puolesta saa oikein mielellään riittääkin, koska toukokuun aikana tuli käytyä erilaisissa huoltotoimenpiteissä kolme kertaa. Akupunktiokäynti oli taas tosi lyhyt ja ytimekäs, ja oli vähän spooky fiilis nähdä, miten koiran ilme muuttui ihan erilaiseksi, kun neulat otettiin pois. Samalla reissulla Draama pääsi katselemaan paikallisia nähtävyyksiä, jotka olivatkin sitä sorttia, että niitä piti ihailla hartaasti.

Kesäkuussa sitten käytiin Draaman kanssa lääkärissä. Mieleeni jäi kummittelemaan se, kun Piira viime käynnillä kysyi, onko niska kuvattu ja onko siinä muutoksia. Vastasin, ettei niskassa mitään muutoksia ole, mutta sitten jäin miettimään, että niin, kuvista tulee syksyllä jo kaksi vuotta. Ja kun rangassa on virheasento, niin Draama on sen takia alttiimpi myös muille muutoksille. Päätin käydä kuvauttamassa Draaman uudestaan ihan jo sen takia, että tietäisin tarkemmin, millaista käyttöä se tällä hetkellä kestää. Kun kuitenkin niska oli ollut aiempaa huonompi, ja muutenkin Piiran mielestä tokon treenaamista oli syytä rajoittaa entistä enemmän.

Mentiin samalle lääkärille, joka on ennenkin hoitanut Draaman rankaongelmia. Draama tutkittiin ensin lämpökameralla, eikä se ollut mitenkään kehnossa kunnossa verrattuna aiempiin kuviin. SI-alueella vasemmalla oli edelleen viileä alue. Niskan ylimenoalueella oli lievä viileä alue, joka aiemmin oli lämmin. Muuten ei mitään ihmeempää, jotkut kohdat jopa parempiakin kuin niissä ihan ekoissa lämpökamerakuvissa.

Rangasta otettiin sitten kolme röntgenkuvaa. Niskassa ei ollut mitään muutoksia, joten nähtävästi se on vain ollut enemmän jumissa. Muuallakaan rangassa ei muutoin ollut mitään uusia muutoksia, paitsi L7-S1 välissä oli nivelpinnalla aiempaa enemmän skleroottista muutosta. Aiemminhan eläinlääkäri mainitsi, että alueella on mahdollisesti lievää artroosia. Palpoinnissa ei löytynyt erityistä, pään liikeradat ja refleksit olivat normaalit, mutta alaselän liikkuvuus jäykkää.

Eläinlääkäri totesi myös, että Draamalla on selkeästi hieman epäsymmetrinen asento, mikä varmasti aktiivisessa käytössä rasittaa lihaksia ja rankaa. Voinnin mukaan voi kyllä harrastaa, mutta tokossa kisaamista eläinlääkäri ei suositellut, ennemmin hän suositteli jälkeä ja muuta vastaavaa tekemistä. Lihashuolto on tärkeää koko loppuelämän ajan. Huoltojen välissä voin vaikka itsekin hieroa Draamaa. Jos kipuja näyttää olevan, niin sitten tietenkin pitää antaa kipulääkettä. Viime aikoina ei selkeää tarvetta ole ollut, ja toivottavasti osaan tulevaisuudessa tulkita oireet oikein - mahan ja selän kipuilu kun voivat oireilla aika samalla tavalla joskus, eikä tulehduskipulääkettä viitsisi mahan takia turhaan syöttää.

Piirakin oli tosiaan kehottanut rajoittamaan treenaamista entisestään, mutta kisaamista hän ei kieltänyt, joten vähän sokkina tuo sikäli tuli. Meidän kisatahdilla Draama tuskin kroppaansa rikkoisi, mutta harvakseltaankin kisaaminen toki vaatii edes jossain määrin aktiivista treenaamista, joten sikäli kyse on perimmältään samasta asiasta. Ja koska en halua Draaman kropalle mitään vältettävissä olevia lisäongelmia, niin tavoitteellinen toko siirtyy meidän osalta historiaan. Täysillä emme olisi muutenkaan enää voineet harrastaa. Mikään kisaputki tähän ei katkea, kun edellisestä kokeesta on yli vuosi, mutta loppukesään tai syksyyn olin suunnitellut koetta tai paria.

Seuraava aika Piiralle meillä on reilun kuukauden päästä, ja silloin täytyy vielä tarkemmin jutella siitä, mitä ja miten nykytilanteen valossa on järkevää harrastaa. Eläinlääkärinkin kanssa juttelin äskettäin aiheesta uudestaan ja yksityiskohtaisemmin. Kaikkia tokoliikkeitä ei tarvitse kokonaan unohtaa, mutta kropan reaktioita pitää seurata. Eniten vältettäviä liikkeitä ovat hypyt (erityisesti korkeat) ja kierrot. Eli juuri ne, missä ollaan tähänkin asti oltu varovaisia. Ja tässä ollaan samalla myös rankaongelmien alkulähteillä, sillä kyseiset liikkeet ovat juuri sellaisia, jotka kropan kantokykyyn nähden liiallisina voivat aiheuttaa rankaan muutoksia.

Toukokuussa alkaneen tokon treenitauon jälkeen emme siis enää päässeet aktiivisesti palaamaan treenien pariin. Viime aikoina ollaan otettu vain parin minuutin keittiötokoa välillä, ja hyvin vähäisenä pysyy tokon treenaaminen jatkossakin. Kiertoa en aio ottaa Draamalla enää ollenkaan, ja muitakin kuormittavia liikkeitä vältellään. Kropan tilanteen niin salliessa voisi ehkä harkita joskus käyvänsä yhden jäähyväiskokeen voittajaluokassa. Se on siitä kiva luokka, ettei siellä ole kiertoliikettä eikä mitään tolkutonta määrää stoppeja. Pisteillähän siellä ei juhlita, kun treenaamista pitää niin paljon rajoittaa, mutta siitä viis. Jos nyt sinne asti koskaan päästään. Jos ei päästä, niin viime vuoden SM jää meidän viimeiseksi tokokokeeksi, enpä olisi sitä vielä silloin uskonut. EVL joka tapauksessa on meille tässä tilanteessa tavoittamaton luokka, koska siellä on kuormittava kiertonouto ja muutenkin enemmän kuormitusta. Lisäksi EVL-liikkeet vaatisivat enemmän myös treeniä, mikä ei ole hyvä asia. No joo, voisihan sitä toki treenata vain niitä osa-alueita liikkeistä, jotka eivät kuormita kroppaa liikaa ja toivoa, että koira sitten koetilanteessa osaa yhdistää osaset yhteen (myös ne, joita ei ole voinut treenata ollenkaan ;) :D

Hetken sain nauttia siitä, millaista on tokoilla koiran kanssa, joka on siinä mukana täydellä sielullaan ja palavasti. Kivinen se tie toki oli välillä kulkea, kun terveystilanne latoi kapuloita rattaisiin ja rajoitti treenaamista, mutta nyt matka on jo päättymässä ennen määränpäähän pääsemistä. Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, kun koira ei kropaltaan täysin ehjä ole, mutta olisin toivonut meille vielä edes vuoden tai pari lisää tokovuosia. Mieluiten tietysti vielä enemmän, mutta kortit olivat jo lähtökohtaisesti vähän huonot.

Voi Draamaa, jonka kroppa on mennyt rikki jo hirmu nuorena, ja joka on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan jo tähän mennessä. Draama ei ollut vielä neljää täyttänyt, kun rangan muutokset selvisivät, eivätkä sen kaltaiset muutokset sinne ihan yhdessä tai kahdessa yössä ja itsestään ole ilmaantuneet. Jumeja vastaan olemme taistelleet alusta asti. Nyt Draama sitten viisivuotiaana joutuu jäämään eläkkeelle suuresti rakastamastaan tokosta, vaikka sen pitäisi tässä iässä saada elää parhaita vuosiaan täysillä.

Harmittaa, ettei päästä koskaan EVL:ää korkkaamaan, eikä välttämättä voittajaluokkaakaan, vaikka ollaan tehty työtä sitä varten. Valioituminen joskus tulevaisuudessa olisi ollut haaveena, mutta se ei nyt toteudu. Keväällä ehdimme pari kertaa treenata tyhjään lähetystä vähän uudesta vinkkelistä, ja se alkoi vaikuttaa ihan tehtävissä olevalta liikkeeltä. Kiertonoudon loppuosa oli vähällä treenillä kivalla mallilla. Alkuosaa olisi vielä pitänyt työstää paljon, mutta sen treenaamista rajoitin aina kropan säästämiseksi. Luopuminen siinä oli isossa roolissa, ja siihen kyllä kehitin erilaisia treenitapoja ilman, että kiertoa tarvitsi ottaa. Olisi niin kutkuttanut joskus päästä kokeilemaan kokonaista kiertonoutoliikettä kokeeseen asti. Tunnaria ollaan treenattu paljon, ja edistystäkin on tullut. Osaksi meidän keittiötokoilua se jatkossakin jää.

Kuormittuuhan kroppa toki arjessakin, mutta liikkumista meidän ei tarvitse eläinlääkärinkään mukaan rajoittaa, kunhan ylilyönnit jätetään pois. Sitten kyllä viimeistään hajoaisi oma ja koirankin pää, jos ihan kaikkea pitäisi koko ajan rajoittaa.  Pyrin ennakoimaan tilanteet, missä Draama saattaa esimerkiksi tehdä äkkivääriä käännöksiä vauhdista ja estämään ne. Uidessa Draamalla on liivit päällä kropan kuormituksen vähentämiseksi, se kun välillä laittaa turbovaihteen päälle ja ui etuosa kovin pystyssä. Liivit tasaavat tätä hyvin, mutta hetkittäin uintiasento on silti vähän pysty, ilman liivejä olisi vielä enemmän.

Kipin kanssa mahdollisesti joskus käyn tokon ALO-luokassa tai sitten en, mutta yhtään sen pidemmälle ei pienen ruskean kanssa kannata pyrkiä. Joten toko alkaa tosiaan olla mahdollisia loppujäähdyttelyjä lukuun ottamatta kohdallani taputeltu, kuten myös pk:n kohdalla on käynyt. Tässä on taas identiteettikriisin paikka. En ole enää pk- enkä tokoharrastaja, joten kuka minä sitten olen? Arjessa menee moni asia uusiksi. Kentällä ei olla käyty aikoihin, eikä varmaan paljon käydä jatkossakaan. Ei ole tarvetta ottaa hallivuoroa talveksi. Hallivuoroista tuli jo alustava kysely, ja tuntuu niin kurjalta, ettei enää siihenkään mahdollisuuteen voi tarttua. Hallitreenit olivat talvikauden valopilkkuja. Ei tarvitse myöskään tähyillä kurssitarjontaa tai haaveilla yksäristä. Eipä sitten myöskään tarvitse enää haaveilla toko-orientoituneista treenikavereista, jollaisiin törmäsi hirvittävän harvoin, kun he yleensä pysyivät tiukasti tokon sisäpiirien muurien takana piilossa - seikka, joka aina vaan kummastutti ja suretti minua, vaikkakin myös tavallaan ymmärrän sen, että etenkin korkeammin tavoitteelliset mieluummin pyörivät omissa ympyröissään.

Hiljattain myös pohdin mahdollista leirille lähtemistä ja koulutustarjontaa siellä. Jäljelle olisimme voineet osallistua, mutta tokoon/tottikseen emme. Sekunnin ajan ehdin miettiä, että voisinhan silti mennä kuunteluoppilaaksi, kunnes tajusin, että mitä ihmettä varten. Ei minulla enää ole yhtään toko- tai pk-koiraa, joten mitä varten enää hakisin lisäoppia? En minä sitä soveltamaan kuitenkaan pääse, vaikkei oppimisen halu sinänsä mihinkään ole kadonnut. Oli aika pysäyttävä hetki tajuta tämäkin. Lisää yllätyksiä on varmaan jatkossakin luvassa, moninaiset ovat vaikutukset harrastuksen päättymisestä.

Somessa pyöriviä treenivideoita ja -kuvia katsellessa tulee vähän haikea ja ulkopuolinen olo. Koska en ole lopettanut harrastamista vapaaehtoisesti vaan pakosta, niin tulee tunne, että tuotahan minunkin pitäisi tehdä, mutta se on jotain niin saavuttamatonta. Agilityn lopettaminen aikanaan kävi helposti, koska kiinnostukseni lajiin hiipui täysin, enkä jäänyt sitä kaipaamaan. Jäljelle jäivät silloin minua paljon enemmän kiinnostavat pk-jälki ja toko, joten sikälikään ei mitään tyhjiötä jäänyt. Nyt tilanne on niin kovin erilainen. Huomaan senkin, miten tärkeää nimenomaan tokon tai tottiksen kaltainen tekeminen minulle on, eikä mikään voi niiden paikkaa ottaa. Ja niitä Draamakin rakasti tehdä niin täysillä, että melkoisen menetyksen sekin on kokenut. Yhteistyö koiran ja ohjaajan välillä tokossa/tottiksessa on erilaista kuin nenätyöskentelyssä. Voi miten olisinkaan halunnut sitä yhteistyötä tehdä Draaman kanssa.

Tykkään Draamasta koirana hirmu paljon, enkä pelkästään siksi, että se olisi ollut niin kiitollinen harrastuskaveri. Vaikka se tuli minulle vasta aikuisena, niin siitä on tullut minulle jopa läheisempi koira kuin pojista. Joidenkin koirien kanssa vaan synkkaa paremmin, ja olen myös aina ollut enemmän narttuihminen. Oli niin kiva saada taas tyttöenergiaa laumaan tauon jälkeen. Hirveän sääli, että kaikki ne terveysmurheet tulivat kaupan päälle.

Tässä tilanteessa tietenkin pitäisi ottaa uusi pentu, että pääsisi vielä harrastamaan. Menisihän tuossa neljäs koira hyvin, olen tottunut elämään isonkin lauman kanssa. Haluaisin vielä harrastaa omia lajejani, matka jäi osaltani kesken, ja pelkästään tokossa olisi vielä ihan hurjan paljon oppimista. Pentu toisi iloa, ja sen kanssa puuhailu saisi ajatuksia edes vähän pois terveysmurheista. Mutta ei sitä pentua nyt kuitenkaan ole tulossa. Kun suhteellisen lyhyessä ajassa on pelkästään yhden koiran eläinlääkärikuluihin, huoltokuluihin, lisäravinteisiin ja erikoisruokiin mennyt jo useammankin pennun hinta (ja menee jatkossakin), niin pennun hankkimiseen tarvittaisiin lottovoitto. Mikä taas on jossain määrin epätodennäköinen, koska en lottoa.

Eikä lottovoitto yksin riitä, tarvittaisiin myös kristallipallo. Kun nurkissa pyörii jo kolme koiraa toimittamassa lähinnä kotikoiran virkaa, niin olisi sulaa hulluutta hankkia lisää koiria samaan virkaan. Ei uudenkaan pennun kanssa olisi mitään takeita terveydestä tai muista ominaisuuksista. Hirveän paljon olisi toiveita ja odotuksia yhden pienen koiran harteilla, kun harrastukset olisivat yksin sen varassa. Olisi raskasta aloittaa kaikki taas kerran alusta ja joutua sitten vielä kerran pettymään. Olisi suorastaan musertavaa, jos pennullekin tulisi ongelmia terveyden kanssa. Sairastava eläin on sekä henkisesti että taloudellisesti raskas taakka.

Jos taas jään odottamaan luonnollista poistumaa nykyisten koirien kanssa, niin siihen toivottavasti menee vielä monta vuotta, enkä oikein näe itseäni enää siinä vaiheessa ottamassa uutta harrastuskoiraa kasvamaan. On aika tyhjä olo, että tässäkö se nyt oli omien lajieni osalta ihan lopullisesti. Muutaman vuoden ajan on tullut taisteltua sen suhteen, että voisi edes vähän ja pienin tavoittein räpeltää tokoa ja pk-jälkeä, mutta huonostihan siinä sitten kävi. Nämä ovat julmia harrastuksia, kun niin paljon on kiinni koiran terveydestä ja ominaisuuksista. Nyt tämä toimeton harrastaja sitten hyppii turhautuneena seinille, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Silloin kun Kipin spondyloosidiagnoosi oli juuri selvinnyt, törmäsin pitkästä aikaa erääseen pk-harrastustuttavaani. Vaihdoimme kuulumisia, ja kun hän kuuli, että minulla oli jo toinen selkävaivainen ja pk-rajoitteinen koira putkeen, huudahti hän pontevasti, että täytyyhän sulla olla pk-koira! Tyyppi tunsi minut näköjään aika hyvin. Ja samaa mieltä olen, että pitäisi olla, ja yritin sellaisen vielä kerran saada, mutta kohtalo ei ollut puolellani.

Meidän tekeminen suuntautuu nyt entistä enemmän Nose Workiin. Jäljellä pitäisi myös yrittää vähän useammin käydä ihan vaan huvikseen. Se jää nähtäväksi, tuleeko näiden lajien suhteen joskus jotain tavoitteitakin. Samanlaisia tavoitteita ei Nose Workissa voi olla kuin tokossa tai pk-jutuissa, eikä se edes vielä ole virallinen laji. Muissa jälkilajeissa kuin pk-jäljellä puolestaan on haastavaa mitään koetavoitteita asettaa erinäisistä syistä johtuen. Onhan näitä sattuneesta syystä tullut pohdittua jo aiemminkin. Rally-tokoa pitäisi vissiin myös yritellä uudestaan, vaikkei se itselleni kovin sopiva tai kiinnostava laji olekaan. Pyörähdyksiä ja käännöksiä siinä tulee myös paljon, mutta hitaassa vauhdissa, joten laji saattaisi silti sopia Draaman kropalle. Draaman kaltaista aktiivista ja työhullua koiraa ei vaan voi jättää laakereillaankaan lepäämään.

Tavoitteet ovat minulle tärkeitä, vaikken koskaan edes ole tavoitellut mitään suurta. Ilman (koe)tavoitetta treenaaminen helposti hiipuu tai muuttuu vähän hälläväliä-tyyliseksi. Tavoitteena voi olla vaikka vain joku yksittäinen koekäynti kolmen vuoden päästä, mutta se antaa silti treenaamiselle päämäärän. Kun minulla oli viiden koiran lauma ja niistä kerrallaan 1-2 oli aktiivisia pk-koiria, niin silti usein tein kaikille viidelle jäljen ja muutenkin treenasin säännöllisesti. Nyt kun yhtään tavoitteellista pk-koiraa ei ole, niin jälkeä on tullut tehtyä vain pieni murto-osa entisestä määrästä. Kivaa kuitenkin aina on, kun saa aikaiseksi mennä jäljestämään, joten tässä pitäisi kyllä yrittää aktivoitua enemmän.

Draama jäljellä kesäkuussa

Kolmen koiran kanssa perätysten olen nyt joutunut luopumaan vuorotellen sekä pk- että tokoharrastuksesta. Tämä kolmas kerta on ikävin, koska Draamalla on niin iso moottori ja motivaatio treenaamiseen, kun Kipin ja Vinskin kanssa kipuilin myös sitä, että niillä oli puutteita motivaatiossa ja ominaisuuksissa. Ja ikävin tämä kerta on myös siksi, että se tosiaankin on jo kolmas kerta ja tuntuu tällä kertaa lopullisemmalta.

Kummallisia ovat viime vuodet koiraharrastusrintamalla olleet. Voi kun nämä harrastuksiin sopimattomat koirat olisivat edes tulleet laumaan yksittäin niiden harrastuksiin sopivien välissä, eivätkä peräkanaa, jolloin laumassa kuitenkin aina olisi ollut joku harrastuskoirakin. Nyt kävi niin, että ne harrastuskoirat tulivat kaikki peräkkäin ja niiden jälkeen kaikki nämä harrastusrajoitteiset peräkkäin. Hirveän ohuella säikeellähän me enää viime ajat harrastuksissa roikuimme, kun yhdelläkään koiralla ei ole voinut harrastaa pk:ta, kahdella ei ole voinut harrastaa tokoa, ja sillä yhdelläkin vain puolittain. Nämä harrastukset ovat olleet itselle hirmu tärkeä voimavara arjessa, mutta nyt ne on viety pois.

Meidän matka jatkuu vähän erilaisena, ja hyvistä hetkistä arjessa täytyy osata nauttia, koska nekään eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ajan myötä tilanteeseen luultavasti taas sopeutuu vähän paremmin. Been there, done that. Siitä olen kiitollinen, että sain edes pienen hetken tokoilla vähän tavoitteellisemmin Vinskin ja Draaman kanssa ja kokea oppimisen ja onnistumisen iloa niiden kanssa. Paljon kivojakin muistoja jää. En kuitenkaan edes yritä teeskennellä, etteikö nykytilanne veetuttaisi ihan huolella. Kyllä minä kolmen aktiivi-ikäisen koiran kanssa haluaisin elää huolettomampaa arkea ilman jatkuvaa oireiden kyttäämistä ja lääkärissä ja huollossa ramppaamista, ja haluaisin harrastaa niiden kanssa täysillä itselleni rakkaita lajeja.

Juhannusaaton lenkillä oli hehkeä sää ;)

Tokoa ja huoltoa

Kesäkuu alkoi melko viluisissa merkeissä, kun lämpötila joinain päivinä oli vain 6-7 astetta, pohjoisesta kävi navakka tuuli ja rakeitakin satoi välillä. Yhtenä vähän aurinkoisempana ja lämpimämpänä hetkenä haksahdin päästämään koirat lenkin varrella uimaan lampeen, mutta jouduin katumaan päätöstä, kun Draama liikkui loppulenkin huonommin ja oli kylmissään. Pojat eivät olleet moksiskaan, mutta Draamahan paleli myös talven paukkupakkasilla niitä enemmän etenkin tassuistaan. Sillä on huono ääreisverenkierto, tassut tuntuvat aina viileiltä. Kylminä alueina ne ovat näkyneet myös lämpökameratutkimuksissa. Kylmän sään takia vesistöjen lämpötilat olivat laskeneet monella asteella, eivätkä enää olleet suotuisat kuntouttavaan uintiin. Otinkin taas ohjenuoraksi sen, että alle 15-asteisessa vedessä ei pääsääntöisesti uida, vuodenajasta riippumatta. Niin hassulta kuin tuntuikin laittaa uinti tauolle kesäkuussa! Niin no, Vinskihän pääsi loppusyksystä vahingossa uimaan todella hyisessä vedessä eikä ollut siitäkään moksiskaan, mutta en antanut sen viipyä vedessä pitkään. Yksilöllisiä juttujahan nämä myös ovat, mutta tuskinpa mikään pitkä uinti liian kylmässä vedessä hyväksi on.

Kun vedet taas lämpenivät sopivasti, pääsivät koirat sadepäivänä metsälenkille ja metsälampeen uimaan. Ihan parasta sadepäivän hupia, eikä Draamakaan yhtään palellut.

v

Pari viikkoa sitten Draama kävi akupunktiossa. Piira jo suositteli akupunktiota tukihoidoksi, jotta jäykkyyttä saataisiin vähemmäksi, mutta epäröin asiaa aika pitkään. Draamahan on vain kerran aiemmin saanut akupunktiota fyssarin antamana, ja sen jälkeen se meni paljon huonompaan kuntoon. Piira kuitenkin suositteli tiettyä akupunktiohoitajaa ja oli luottavainen, ettei samoin enää kävisi. Niinpä lopulta varasin ajan. Kerroin myös akupunktiohoitajalle edellisestä kokemuksesta, ja hän oli sitä mieltä, että akupunktiosta se huononnus on johtunut, jotain on silloin mennyt pieleen.

Tällä kertaa Draama sai klassista akupunktiota, joka poikkeaa siitä, mitä valtaosa eläinlääkäreistä ja fyssareista tekee, vaikka heissäkin klassisen akupunktion harjoittajia on. Hoitaja kuulosteli Draaman kehoa hetken ja laittoi sitten sille kaksi neulaa, yhden päähän ja yhden etujalkaan. Heti kun Draaman ilme muuttui, neulat otettiin pois, joten käynti ei montaa minuuttia kestänyt.

Ns. länsimainen akupunktio (jollaista ei akupunktiohoitajamme mukaan ole olemassakaan) on erilaista, neuloja laitetaan enemmän ja niiden annetaan olla kauemmin. Siitäkin ovat koirani joskus apua saaneet, ja mulle onkin sinänsä sama, mitä akupunktion muotoa käytetään, jos se auttaa. Ja tärkeintä on se, ettei siitä ainakaan ole haittaa. Vain tuo yksi huono kokemus on toistaiseksi ollut, mutta se sitten olikin melkoisen ikävä. Vaikka sattumankin mahdollisuutta silloin mietin, niin olisihan se aikamoinen sattuma, että koira tulee paljon kipeämmäksi juuri sen jälkeen kun on käynyt fyssarilla ja akupunktiossa. Neulat laitettiin sillä käynnillä ihan ilmoitusluonteisesti ja yllättäen, mutta jatkossa en anna niin tapahtua, ellei asialle ole hyvät perusteet ja ellen tiedä, että tekijä on varmasti osaava, kokenut ja hyvä.

Akupunktion jälkeen kun illalla silitin Draaman jalkoja, niin tajusin yllättäen, että sen tassuthan olivat lämpimät! Jonkun sysäyksen oli elimistö näköjään saanut. Muutenkin Draama oli hyvävointinen akupunktion jälkeen.

Viime maanantaina kävi Vinski rokotettavana, nolosti päivän myöhässä. Perjantai-iltana havahduin hätkähtäen siihen tosiasiaan, että rokotus menisi sunnuntaina vanhaksi, enkä enää viikonlopuksi saisi aikaa minnekään. Rokotus nyt sentään ei päivystysasia ole. Maanantaina heti varasin ajan samalle päivälle, mutta voihan itku ja hammasten kiristys, yhden päivän myöhästyminen tarkoittaa kolmen viikon varoaikaa kaikkiin virallisiin tapahtumiin. No, ei me kai mihinkään oltu menossakaan :) Eikä päivä sinne tai tänne oikeasti merkkaa mitään.

Vinski todettiin muuten hyväkuntoiseksi koiraksi, mutta painoa se saisi hankkia vähän lisää. Olin tämän itsekin tiedostanut, jälleen kerran. Vinski on aina ollut hyvin hoikka poika. Se on ihan sukuvika, mutta ovat kaikki muutkin bc-urokseni olleet taipuvaisia laihuuteen. Vinski syö ihan reiluja annoksia, mutta se vain ei näy missään. Eläinlääkäri jo kyseli sen ulosteen laadustakin, kun mietti haimaongelmien mahdollisuutta, mutta ulosteen laadussa ei mitään vikaa ole, ja Vinski on aina ollut tuollainen. Tai on se joskus painanut enemmänkin, kun olen järjestelmällisesti lisännyt sen ruokaan lihaista rasvaa tai jotain muuta erityisen energiapitoista, mutta hoikka se on aina ollut. Täytyy nyt taas tarkkailla sen syömisiä kriittisemmin, vaikka tuntuukin siltä, että se syö jo nyt kokoonsa nähden valtavia annoksia. Hassua tässä on sekin, ettei se ole kastraation jälkeen lihonut grammaakaan, vaikka ruoan määrää ei ole vähennetty.

Meidän seura järkkäsi neljän kerran tokokurssin, johon päästiin Draaman kanssa mukaan. Kolme kertaa on jo mennyt, ja heinäkuun puolella on vielä yksi kurssikerta, vaikka kävisihän tuota kyllä pidempäänkin. Ensimmäisen kerran teemana oli zeta ja seuraaminen. Jäävät liikkeet Draamalta sujuivat hyvin, vaikka yksi virheasento tulikin, mutta seuraamisessa näpsiminen tuli esiin ja saatiin vinkkejä, miten sitä voisi yrittää työstää. Treenasimme perusasentoa ja kontaktia niin, että pidin namikättä Draaman pään vasemmalla puolella ja se sai palkan luopumisen kautta. Välillä Draaman voi ottaa pyörähtämisen kautta lennosta seuraamaan, myös marssiaskelien tehoa voi kokeilla. Pään asentoa voisi myös ohjata vielä enemmän ylöspäin, jolloin Draama ei paukuttaisi minua jalkaan kuten nyt liikkeelle lähdöissä tapahtuu, mutta tähän en ryhdy niskavaivaista koiraa kannustamaan. Hieman epäergonominen se Draaman seuraamisasento muutenkin on, mutta ihan matkalaukkuseuraamiseen sitä tuskin enää saa opetettua ;)

Tärkeää tässä (kuten kaikessa muutenkin) on myös mielentila. Draaman on hyvä antaa purkaa itseään tarpeeksi leikkiin, ettei sen tarvitsisi kiihkoissaan sitten näpsiä minua. Jännä nähdä, saadaanko käytös vähenemään. Olen toiveikas, että jonkin verran edes, mutta kun käytös on jatkunut niin pitkään, niin kyllä se voi silti putkahdella esiin vielä pitkään treenistä huolimatta. Kivasti on Draama lähtenyt treeniin vastaamaan, mutta saattaa esim. liikkeiden välissä innoissaan paukuttaa päätään jalkaani.

Toisella kerralla treenasimme ruutua. Draama osaa hyvin hakea ruudun, mutta oikea paikka ruudussa ei ole sille täysin selvä, se saattaa himmailla vauhtia jo ruudun etualalla, vaikka joskus tähtääkin suoraan oikeaan kohtaan taemmaksi. Saimme ohjeeksi samansuuntaisia juttuja, mitä olin itsekin ajatellut. Lätkä on toiminut Draamalla hyvin, joten sitä kannattaa käyttää. Ensin voi jättää lätkän Draaman kanssa ruutuun ja sitten lähettää sen sinne. Seuraavilla toistoilla lätkää voi vähän häivyttää laittamalla esim. hiekkaa osittain sen päälle, ja jonkun toiston voi tehdä ilman lätkää. Hyvin Draama vastasi tähänkin treeniin.

Kolmannella kerralla oli aiheena kiertonouto. En ollut miettinyt tätä liikettä koskaan kovin syvällisesti kokonaisuutena, ja päällimmäisenä mielessä oli vain se, että vinoa lähestymistä noutoon ja hyppyyn on ainakin syytä treenata. Nyt koin ahaa-elämyksen, että tässä liikkeessähän on luopuminen valtavan suuressa roolissa, kun koiran pitää juosta tötsälle noutokapuloiden ja esteiden ohi. Sitä luopumista nyt etenkin treenattiin, ja sitä täytyy jatkossa treenata paljon, koska se on Draamalle erityisen haastavaa. Jee, nyt on saatu kiertonoudon treenaaminenkin alkuun!

Paikallaolotkin on joka kerta kurssilla otettu, ja kahdesti ollaan tehty ne EVL-liikkeenä. Tässähän Draama on vielä hyvin kokematon. Kaukokäsky maahanmenoon on pitänyt molemmilla kerroilla antaa tuplana, mutta istumassa ja maassa Draama on pysynyt hyvin.

Kipi ja Vinskikin ovat saaneet viime aikoina vähän enemmän tokoilla. Vinski tekee edelleen ihan mielellään tokon perusliikkeitä, mutta treenaamattomuus kyllä näkyy siinä, ettei tarkkuus ole ihan justiinsa. Kipikin on nyt tehnyt aika kivalla asenteella, mutta vauhtiliikkeet se tekee yhä lönköttelyvauhdilla. Olen sitäkin miettinyt, että jos joskus hamassa tulevaisuudessa ihan uteliaisuudesta sittenkin veisin sen ALO-luokkaan. Ihan ilman tulostavoitetta, ainoana tavoitteena hyvä mielentila kehässä. Ja se vain pitää sitten hyväksyä, että Kipiltä puuttuu bortsumainen vauhti esim. luoksetulossa. Saa nähdä, toteutanko tätä ajatusta koskaan, mutta varsinaista tokokoiraa en ainakaan ole Kipistä edelleenkään leipomassa, kun toko ei sen kutsumus tässä elämässä ole. Sopivissa annoksissa se kuitenkin on kivaa tekemistä, ja kyllä Kipikin jotain tekemistä kaipaa.

Tänään Draama pääsi jälleen kraniosakraalihoitoon luunhalaajan vastaanotolle ja oli kuulemma huimasti parempi kuin viime kerralla. Etu- ja takapäässä silti oli vielä kireyttä, kuten oli jo viime kesänä, mutta on tosi hienoa, että kokonaistilanne on selvästi parantunut.

Alkukesän vaaleanvihreys on kyllä hienoa