Pillit pussiin

Terveysasioiden, harrastusmurheiden ja luopumisen suossa on taas tullut kahlattua.

Draama kävi toukokuun loppupuolella Piiran suosituksen mukaisesti akupunktiossa. Akupunktiohoitaja ilmoitti, että Draama on vino, mitä en enää itse ollut siinä huomannut, koska se liikkui taas normaalisti ja pää suorassa. Akupunktiohoitaja arveli, että kertakäynti riittäisi. Omasta puolesta saa oikein mielellään riittääkin, koska toukokuun aikana tuli käytyä erilaisissa huoltotoimenpiteissä kolme kertaa. Akupunktiokäynti oli taas tosi lyhyt ja ytimekäs, ja oli vähän spooky fiilis nähdä, miten koiran ilme muuttui ihan erilaiseksi, kun neulat otettiin pois. Samalla reissulla Draama pääsi katselemaan paikallisia nähtävyyksiä, jotka olivatkin sitä sorttia, että niitä piti ihailla hartaasti.

Kesäkuussa sitten käytiin Draaman kanssa lääkärissä. Mieleeni jäi kummittelemaan se, kun Piira viime käynnillä kysyi, onko niska kuvattu ja onko siinä muutoksia. Vastasin, ettei niskassa mitään muutoksia ole, mutta sitten jäin miettimään, että niin, kuvista tulee syksyllä jo kaksi vuotta. Ja kun rangassa on virheasento, niin Draama on sen takia alttiimpi myös muille muutoksille. Päätin käydä kuvauttamassa Draaman uudestaan ihan jo sen takia, että tietäisin tarkemmin, millaista käyttöä se tällä hetkellä kestää. Kun kuitenkin niska oli ollut aiempaa huonompi, ja muutenkin Piiran mielestä tokon treenaamista oli syytä rajoittaa entistä enemmän.

Mentiin samalle lääkärille, joka on ennenkin hoitanut Draaman rankaongelmia. Draama tutkittiin ensin lämpökameralla, eikä se ollut mitenkään kehnossa kunnossa verrattuna aiempiin kuviin. SI-alueella vasemmalla oli edelleen viileä alue. Niskan ylimenoalueella oli lievä viileä alue, joka aiemmin oli lämmin. Muuten ei mitään ihmeempää, jotkut kohdat jopa parempiakin kuin niissä ihan ekoissa lämpökamerakuvissa.

Rangasta otettiin sitten kolme röntgenkuvaa. Niskassa ei ollut mitään muutoksia, joten nähtävästi se on vain ollut enemmän jumissa. Muuallakaan rangassa ei muutoin ollut mitään uusia muutoksia, paitsi L7-S1 välissä oli nivelpinnalla aiempaa enemmän skleroottista muutosta. Aiemminhan eläinlääkäri mainitsi, että alueella on mahdollisesti lievää artroosia. Palpoinnissa ei löytynyt erityistä, pään liikeradat ja refleksit olivat normaalit, mutta alaselän liikkuvuus jäykkää.

Eläinlääkäri totesi myös, että Draamalla on selkeästi hieman epäsymmetrinen asento, mikä varmasti aktiivisessa käytössä rasittaa lihaksia ja rankaa. Voinnin mukaan voi kyllä harrastaa, mutta tokossa kisaamista eläinlääkäri ei suositellut, ennemmin hän suositteli jälkeä ja muuta vastaavaa tekemistä. Lihashuolto on tärkeää koko loppuelämän ajan. Huoltojen välissä voin vaikka itsekin hieroa Draamaa. Jos kipuja näyttää olevan, niin sitten tietenkin pitää antaa kipulääkettä. Viime aikoina ei selkeää tarvetta ole ollut, ja toivottavasti osaan tulevaisuudessa tulkita oireet oikein - mahan ja selän kipuilu kun voivat oireilla aika samalla tavalla joskus, eikä tulehduskipulääkettä viitsisi mahan takia turhaan syöttää.

Piirakin oli tosiaan kehottanut rajoittamaan treenaamista entisestään, mutta kisaamista hän ei kieltänyt, joten vähän sokkina tuo sikäli tuli. Meidän kisatahdilla Draama tuskin kroppaansa rikkoisi, mutta harvakseltaankin kisaaminen toki vaatii edes jossain määrin aktiivista treenaamista, joten sikäli kyse on perimmältään samasta asiasta. Ja koska en halua Draaman kropalle mitään vältettävissä olevia lisäongelmia, niin tavoitteellinen toko siirtyy meidän osalta historiaan. Täysillä emme olisi muutenkaan enää voineet harrastaa. Mikään kisaputki tähän ei katkea, kun edellisestä kokeesta on yli vuosi, mutta loppukesään tai syksyyn olin suunnitellut koetta tai paria.

Seuraava aika Piiralle meillä on reilun kuukauden päästä, ja silloin täytyy vielä tarkemmin jutella siitä, mitä ja miten nykytilanteen valossa on järkevää harrastaa. Eläinlääkärinkin kanssa juttelin äskettäin aiheesta uudestaan ja yksityiskohtaisemmin. Kaikkia tokoliikkeitä ei tarvitse kokonaan unohtaa, mutta kropan reaktioita pitää seurata. Eniten vältettäviä liikkeitä ovat hypyt (erityisesti korkeat) ja kierrot. Eli juuri ne, missä ollaan tähänkin asti oltu varovaisia. Ja tässä ollaan samalla myös rankaongelmien alkulähteillä, sillä kyseiset liikkeet ovat juuri sellaisia, jotka kropan kantokykyyn nähden liiallisina voivat aiheuttaa rankaan muutoksia.

Toukokuussa alkaneen tokon treenitauon jälkeen emme siis enää päässeet aktiivisesti palaamaan treenien pariin. Viime aikoina ollaan otettu vain parin minuutin keittiötokoa välillä, ja hyvin vähäisenä pysyy tokon treenaaminen jatkossakin. Kiertoa en aio ottaa Draamalla enää ollenkaan, ja muitakin kuormittavia liikkeitä vältellään. Kropan tilanteen niin salliessa voisi ehkä harkita joskus käyvänsä yhden jäähyväiskokeen voittajaluokassa. Se on siitä kiva luokka, ettei siellä ole kiertoliikettä eikä mitään tolkutonta määrää stoppeja. Pisteillähän siellä ei juhlita, kun treenaamista pitää niin paljon rajoittaa, mutta siitä viis. Jos nyt sinne asti koskaan päästään. Jos ei päästä, niin viime vuoden SM jää meidän viimeiseksi tokokokeeksi, enpä olisi sitä vielä silloin uskonut. EVL joka tapauksessa on meille tässä tilanteessa tavoittamaton luokka, koska siellä on kuormittava kiertonouto ja muutenkin enemmän kuormitusta. Lisäksi EVL-liikkeet vaatisivat enemmän myös treeniä, mikä ei ole hyvä asia. No joo, voisihan sitä toki treenata vain niitä osa-alueita liikkeistä, jotka eivät kuormita kroppaa liikaa ja toivoa, että koira sitten koetilanteessa osaa yhdistää osaset yhteen (myös ne, joita ei ole voinut treenata ollenkaan ;) :D

Hetken sain nauttia siitä, millaista on tokoilla koiran kanssa, joka on siinä mukana täydellä sielullaan ja palavasti. Kivinen se tie toki oli välillä kulkea, kun terveystilanne latoi kapuloita rattaisiin ja rajoitti treenaamista, mutta nyt matka on jo päättymässä ennen määränpäähän pääsemistä. Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, kun koira ei kropaltaan täysin ehjä ole, mutta olisin toivonut meille vielä edes vuoden tai pari lisää tokovuosia. Mieluiten tietysti vielä enemmän, mutta kortit olivat jo lähtökohtaisesti vähän huonot.

Voi Draamaa, jonka kroppa on mennyt rikki jo hirmu nuorena, ja joka on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan jo tähän mennessä. Draama ei ollut vielä neljää täyttänyt, kun rangan muutokset selvisivät, eivätkä sen kaltaiset muutokset sinne ihan yhdessä tai kahdessa yössä ja itsestään ole ilmaantuneet. Jumeja vastaan olemme taistelleet alusta asti. Nyt Draama sitten viisivuotiaana joutuu jäämään eläkkeelle suuresti rakastamastaan tokosta, vaikka sen pitäisi tässä iässä saada elää parhaita vuosiaan täysillä.

Harmittaa, ettei päästä koskaan EVL:ää korkkaamaan, eikä välttämättä voittajaluokkaakaan, vaikka ollaan tehty työtä sitä varten. Valioituminen joskus tulevaisuudessa olisi ollut haaveena, mutta se ei nyt toteudu. Keväällä ehdimme pari kertaa treenata tyhjään lähetystä vähän uudesta vinkkelistä, ja se alkoi vaikuttaa ihan tehtävissä olevalta liikkeeltä. Kiertonoudon loppuosa oli vähällä treenillä kivalla mallilla. Alkuosaa olisi vielä pitänyt työstää paljon, mutta sen treenaamista rajoitin aina kropan säästämiseksi. Luopuminen siinä oli isossa roolissa, ja siihen kyllä kehitin erilaisia treenitapoja ilman, että kiertoa tarvitsi ottaa. Olisi niin kutkuttanut joskus päästä kokeilemaan kokonaista kiertonoutoliikettä kokeeseen asti. Tunnaria ollaan treenattu paljon, ja edistystäkin on tullut. Osaksi meidän keittiötokoilua se jatkossakin jää.

Kuormittuuhan kroppa toki arjessakin, mutta liikkumista meidän ei tarvitse eläinlääkärinkään mukaan rajoittaa, kunhan ylilyönnit jätetään pois. Sitten kyllä viimeistään hajoaisi oma ja koirankin pää, jos ihan kaikkea pitäisi koko ajan rajoittaa.  Pyrin ennakoimaan tilanteet, missä Draama saattaa esimerkiksi tehdä äkkivääriä käännöksiä vauhdista ja estämään ne. Uidessa Draamalla on liivit päällä kropan kuormituksen vähentämiseksi, se kun välillä laittaa turbovaihteen päälle ja ui etuosa kovin pystyssä. Liivit tasaavat tätä hyvin, mutta hetkittäin uintiasento on silti vähän pysty, ilman liivejä olisi vielä enemmän.

Kipin kanssa mahdollisesti joskus käyn tokon ALO-luokassa tai sitten en, mutta yhtään sen pidemmälle ei pienen ruskean kanssa kannata pyrkiä. Joten toko alkaa tosiaan olla mahdollisia loppujäähdyttelyjä lukuun ottamatta kohdallani taputeltu, kuten myös pk:n kohdalla on käynyt. Tässä on taas identiteettikriisin paikka. En ole enää pk- enkä tokoharrastaja, joten kuka minä sitten olen? Arjessa menee moni asia uusiksi. Kentällä ei olla käyty aikoihin, eikä varmaan paljon käydä jatkossakaan. Ei ole tarvetta ottaa hallivuoroa talveksi. Hallivuoroista tuli jo alustava kysely, ja tuntuu niin kurjalta, ettei enää siihenkään mahdollisuuteen voi tarttua. Hallitreenit olivat talvikauden valopilkkuja. Ei tarvitse myöskään tähyillä kurssitarjontaa tai haaveilla yksäristä. Eipä sitten myöskään tarvitse enää haaveilla toko-orientoituneista treenikavereista, jollaisiin törmäsi hirvittävän harvoin, kun he yleensä pysyivät tiukasti tokon sisäpiirien muurien takana piilossa - seikka, joka aina vaan kummastutti ja suretti minua, vaikkakin myös tavallaan ymmärrän sen, että etenkin korkeammin tavoitteelliset mieluummin pyörivät omissa ympyröissään.

Hiljattain myös pohdin mahdollista leirille lähtemistä ja koulutustarjontaa siellä. Jäljelle olisimme voineet osallistua, mutta tokoon/tottikseen emme. Sekunnin ajan ehdin miettiä, että voisinhan silti mennä kuunteluoppilaaksi, kunnes tajusin, että mitä ihmettä varten. Ei minulla enää ole yhtään toko- tai pk-koiraa, joten mitä varten enää hakisin lisäoppia? En minä sitä soveltamaan kuitenkaan pääse, vaikkei oppimisen halu sinänsä mihinkään ole kadonnut. Oli aika pysäyttävä hetki tajuta tämäkin. Lisää yllätyksiä on varmaan jatkossakin luvassa, moninaiset ovat vaikutukset harrastuksen päättymisestä.

Somessa pyöriviä treenivideoita ja -kuvia katsellessa tulee vähän haikea ja ulkopuolinen olo. Koska en ole lopettanut harrastamista vapaaehtoisesti vaan pakosta, niin tulee tunne, että tuotahan minunkin pitäisi tehdä, mutta se on jotain niin saavuttamatonta. Agilityn lopettaminen aikanaan kävi helposti, koska kiinnostukseni lajiin hiipui täysin, enkä jäänyt sitä kaipaamaan. Jäljelle jäivät silloin minua paljon enemmän kiinnostavat pk-jälki ja toko, joten sikälikään ei mitään tyhjiötä jäänyt. Nyt tilanne on niin kovin erilainen. Huomaan senkin, miten tärkeää nimenomaan tokon tai tottiksen kaltainen tekeminen minulle on, eikä mikään voi niiden paikkaa ottaa. Ja niitä Draamakin rakasti tehdä niin täysillä, että melkoisen menetyksen sekin on kokenut. Yhteistyö koiran ja ohjaajan välillä tokossa/tottiksessa on erilaista kuin nenätyöskentelyssä. Voi miten olisinkaan halunnut sitä yhteistyötä tehdä Draaman kanssa.

Tykkään Draamasta koirana hirmu paljon, enkä pelkästään siksi, että se olisi ollut niin kiitollinen harrastuskaveri. Vaikka se tuli minulle vasta aikuisena, niin siitä on tullut minulle jopa läheisempi koira kuin pojista. Joidenkin koirien kanssa vaan synkkaa paremmin, ja olen myös aina ollut enemmän narttuihminen. Oli niin kiva saada taas tyttöenergiaa laumaan tauon jälkeen. Hirveän sääli, että kaikki ne terveysmurheet tulivat kaupan päälle.

Tässä tilanteessa tietenkin pitäisi ottaa uusi pentu, että pääsisi vielä harrastamaan. Menisihän tuossa neljäs koira hyvin, olen tottunut elämään isonkin lauman kanssa. Haluaisin vielä harrastaa omia lajejani, matka jäi osaltani kesken, ja pelkästään tokossa olisi vielä ihan hurjan paljon oppimista. Pentu toisi iloa, ja sen kanssa puuhailu saisi ajatuksia edes vähän pois terveysmurheista. Mutta ei sitä pentua nyt kuitenkaan ole tulossa. Kun suhteellisen lyhyessä ajassa on pelkästään yhden koiran eläinlääkärikuluihin, huoltokuluihin, lisäravinteisiin ja erikoisruokiin mennyt jo useammankin pennun hinta (ja menee jatkossakin), niin pennun hankkimiseen tarvittaisiin lottovoitto. Mikä taas on jossain määrin epätodennäköinen, koska en lottoa.

Eikä lottovoitto yksin riitä, tarvittaisiin myös kristallipallo. Kun nurkissa pyörii jo kolme koiraa toimittamassa lähinnä kotikoiran virkaa, niin olisi sulaa hulluutta hankkia lisää koiria samaan virkaan. Ei uudenkaan pennun kanssa olisi mitään takeita terveydestä tai muista ominaisuuksista. Hirveän paljon olisi toiveita ja odotuksia yhden pienen koiran harteilla, kun harrastukset olisivat yksin sen varassa. Olisi raskasta aloittaa kaikki taas kerran alusta ja joutua sitten vielä kerran pettymään. Olisi suorastaan musertavaa, jos pennullekin tulisi ongelmia terveyden kanssa. Sairastava eläin on sekä henkisesti että taloudellisesti raskas taakka.

Jos taas jään odottamaan luonnollista poistumaa nykyisten koirien kanssa, niin siihen toivottavasti menee vielä monta vuotta, enkä oikein näe itseäni enää siinä vaiheessa ottamassa uutta harrastuskoiraa kasvamaan. On aika tyhjä olo, että tässäkö se nyt oli omien lajieni osalta ihan lopullisesti. Muutaman vuoden ajan on tullut taisteltua sen suhteen, että voisi edes vähän ja pienin tavoittein räpeltää tokoa ja pk-jälkeä, mutta huonostihan siinä sitten kävi. Nämä ovat julmia harrastuksia, kun niin paljon on kiinni koiran terveydestä ja ominaisuuksista. Nyt tämä toimeton harrastaja sitten hyppii turhautuneena seinille, kun ei pääse toteuttamaan itseään.

Silloin kun Kipin spondyloosidiagnoosi oli juuri selvinnyt, törmäsin pitkästä aikaa erääseen pk-harrastustuttavaani. Vaihdoimme kuulumisia, ja kun hän kuuli, että minulla oli jo toinen selkävaivainen ja pk-rajoitteinen koira putkeen, huudahti hän pontevasti, että täytyyhän sulla olla pk-koira! Tyyppi tunsi minut näköjään aika hyvin. Ja samaa mieltä olen, että pitäisi olla, ja yritin sellaisen vielä kerran saada, mutta kohtalo ei ollut puolellani.

Meidän tekeminen suuntautuu nyt entistä enemmän Nose Workiin. Jäljellä pitäisi myös yrittää vähän useammin käydä ihan vaan huvikseen. Se jää nähtäväksi, tuleeko näiden lajien suhteen joskus jotain tavoitteitakin. Samanlaisia tavoitteita ei Nose Workissa voi olla kuin tokossa tai pk-jutuissa, eikä se edes vielä ole virallinen laji. Muissa jälkilajeissa kuin pk-jäljellä puolestaan on haastavaa mitään koetavoitteita asettaa erinäisistä syistä johtuen. Onhan näitä sattuneesta syystä tullut pohdittua jo aiemminkin. Rally-tokoa pitäisi vissiin myös yritellä uudestaan, vaikkei se itselleni kovin sopiva tai kiinnostava laji olekaan. Pyörähdyksiä ja käännöksiä siinä tulee myös paljon, mutta hitaassa vauhdissa, joten laji saattaisi silti sopia Draaman kropalle. Draaman kaltaista aktiivista ja työhullua koiraa ei vaan voi jättää laakereillaankaan lepäämään.

Tavoitteet ovat minulle tärkeitä, vaikken koskaan edes ole tavoitellut mitään suurta. Ilman (koe)tavoitetta treenaaminen helposti hiipuu tai muuttuu vähän hälläväliä-tyyliseksi. Tavoitteena voi olla vaikka vain joku yksittäinen koekäynti kolmen vuoden päästä, mutta se antaa silti treenaamiselle päämäärän. Kun minulla oli viiden koiran lauma ja niistä kerrallaan 1-2 oli aktiivisia pk-koiria, niin silti usein tein kaikille viidelle jäljen ja muutenkin treenasin säännöllisesti. Nyt kun yhtään tavoitteellista pk-koiraa ei ole, niin jälkeä on tullut tehtyä vain pieni murto-osa entisestä määrästä. Kivaa kuitenkin aina on, kun saa aikaiseksi mennä jäljestämään, joten tässä pitäisi kyllä yrittää aktivoitua enemmän.

Draama jäljellä kesäkuussa

Kolmen koiran kanssa perätysten olen nyt joutunut luopumaan vuorotellen sekä pk- että tokoharrastuksesta. Tämä kolmas kerta on ikävin, koska Draamalla on niin iso moottori ja motivaatio treenaamiseen, kun Kipin ja Vinskin kanssa kipuilin myös sitä, että niillä oli puutteita motivaatiossa ja ominaisuuksissa. Ja ikävin tämä kerta on myös siksi, että se tosiaankin on jo kolmas kerta ja tuntuu tällä kertaa lopullisemmalta.

Kummallisia ovat viime vuodet koiraharrastusrintamalla olleet. Voi kun nämä harrastuksiin sopimattomat koirat olisivat edes tulleet laumaan yksittäin niiden harrastuksiin sopivien välissä, eivätkä peräkanaa, jolloin laumassa kuitenkin aina olisi ollut joku harrastuskoirakin. Nyt kävi niin, että ne harrastuskoirat tulivat kaikki peräkkäin ja niiden jälkeen kaikki nämä harrastusrajoitteiset peräkkäin. Hirveän ohuella säikeellähän me enää viime ajat harrastuksissa roikuimme, kun yhdelläkään koiralla ei ole voinut harrastaa pk:ta, kahdella ei ole voinut harrastaa tokoa, ja sillä yhdelläkin vain puolittain. Nämä harrastukset ovat olleet itselle hirmu tärkeä voimavara arjessa, mutta nyt ne on viety pois.

Meidän matka jatkuu vähän erilaisena, ja hyvistä hetkistä arjessa täytyy osata nauttia, koska nekään eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ajan myötä tilanteeseen luultavasti taas sopeutuu vähän paremmin. Been there, done that. Siitä olen kiitollinen, että sain edes pienen hetken tokoilla vähän tavoitteellisemmin Vinskin ja Draaman kanssa ja kokea oppimisen ja onnistumisen iloa niiden kanssa. Paljon kivojakin muistoja jää. En kuitenkaan edes yritä teeskennellä, etteikö nykytilanne veetuttaisi ihan huolella. Kyllä minä kolmen aktiivi-ikäisen koiran kanssa haluaisin elää huolettomampaa arkea ilman jatkuvaa oireiden kyttäämistä ja lääkärissä ja huollossa ramppaamista, ja haluaisin harrastaa niiden kanssa täysillä itselleni rakkaita lajeja.

Juhannusaaton lenkillä oli hehkeä sää ;)