Ensimmäisellä retkellä lokakuun loppupuolella lämpötila oli vain nollassa lähtiessämme, eikä se siitä paljon päivän aikana kohonnut. Tuuli oli navakkaa ja sai lämpötilan tuntumaan usean asteen pakkaselta, ja siksipä puin koirille jo lähtiessä jumppapompat ylle. Evästaukoa varten olin varannut niille myös lämpimämmät takit reppuun, mutta niitä ei lopulta tarvittu. Tauon aikana aurinko jo hieman lämmitti ja takana oleva metsä suojasi tuulelta.
Vallitseva sää tuntui vain hetki sitten muuttuneen suoraan kesästä talveen. Vastahan joku pari kolme viikkoa aiemmin olin paistatellut päivää t-paidassa puiston penkillä kesken koiralenkin. Ja sitten jo saikin kaivaa esiin auton lämmittimen ja talvivaatteet. Ruskakin tuli tänä vuonna paljon myöhempään. Viime syksynä otin syyskuun puolella hienoja ruskakuvia, mutta tänä vuonna samaan aikaan ei vielä kunnon ruskaa ollut. Viime vuoden kuvissa oli myös upea maaruska, jota ei tänä vuonna tullut lainkaan.
Sattuneesta syystä teimme kilometreissä mitattuna lyhyemmän retken kuin yleensä, mutta saimme viettää kivasti aikaa luonnossa, ja kohmeisia suppiksia kertyi hetkessä saaliiksi monta litraa. Marraskuussa kävimme vielä retkellä eri paikassa ja sitten uudestaan entisillä kulmilla, tällä kertaa harmaassa ja edellistä kertaa lämpimämmässä säässä.
Entisillä kulmilla on ihan omanlainen fiilis, siellä on jotenkin niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen, ainakin jos ei mene talolle asti. Vieläkin hiipii usein mieleen haikeus siitä, että ennen saimme kulkea siellä joka päivä. Vinski oli seitsenviikkoinen muuttaessaan sinne ja 9,5-vuotias muuttaessaan pois, Kipi puolestaan tuli sinne nelikuisena ja muutti pois kuusivuotiaana, joten merkittävän osan elämäänsä ovat molemmat siellä asuneet. Niin minäkin, 12 vuotta on ihan merkittävä siivu ihmisen elämässä.
Enempää emme ole varsinaisia retkiä tehneet, mutta metsälenkkejä olemme tehneet enemmän kuin ennen. Sellaisia, jotka tehdään kokonaan metsässä, mikä tarkoittaa kotikulmilta vähän kauemmas lähtemistä. Mertakin kävimme eräänä päivänä ihmettelemässä. Ei tule yleensä käytyä, vaikkei täältä kovin pitkä matka merelle olekaan. Kivaa vaihtelua sekin, ja koirat olivat ihan täpinöissään uudesta paikasta.
Talvi tulikin melko aikaisin ja retket saivat jäädä senkin takia. Taas sai alkaa pelätä liukkautta ja kylmyyttä koirien selkävaivojen kannalta.
Jo ennen liukkaita kelejä alkoi Vinski taas pissata levossa alleen. Vuorasin pedit ja sohvan peitoilla ja varasin sille ajan kranioon. Osteopaattikäynnistä oli vasta reilu kuukausi, missä ajassa ei normaalisti vielä tule tarvetta uudelle käsittelylle. Niskasta kuitenkin löytyi jumikohta, joka oli tehnyt jumin myös takaselkään. On kuulemma voinut tulla tosi pienestä virheliikkeestä. Vinski on nyt kyynärongelmansa takia herkempi myös jumeille selkänsä suhteen. Sain ohjeeksi hieroa Vinskin olkavartta säännöllisesti, ja myös osteopaatti tästä mainitsi.
Koska Vinski saatiin käsiteltyä nopeasti, niin Kipikin pääsi käsiteltäväksi, löytyi siltäkin jotain pientä laittoa.
Pissailu väheni tosi paljon hoidon jälkeen, mutta myöhemmin se taas lisääntyi. Pyykkiä riitti. Päätin kokeilla vielä akupunktiota, ja siellä käytiin ensimmäisen kerran reilut neljä viikkoa sitten. Menimme perinteiseen kiinalaiseen akupunktioon, jollaisessa Vinski ei aiemmin ole käynyt, vaikka se nuorena kävikin ahkerasti akupunktiossa. Käynnin jälkeen pissailu loppui melkein kokonaan kahdeksi päiväksi ja oli sen jälkeenkin puolentoista viikon ajan normaalia vähäisempää. Liikkumiseen tuli ihan uusi reippausvaihde, jonka huomasi selkeästi.
Kaksi viikkoa ensimmäisen akupunktion jälkeen Vinski kävi uudessa käsittelyssä, mutta harmillisesti siitä ei tullut samaa vaikutusta kuin ensimmäisestä. Itse asiassa Vinskin tilanne huononi heti sen jälkeen, ilme oli välillä huono lenkillä ja etuliikkeissä oli lievää epäpuhtautta. Parin päivän päästä se yhdellä lenkillä ontui hyvin selkeästi, mutta seuraava lenkki oli taas parempi. Siinä välissä päiväkausia kestänyt kova pakkanen oli lauhtunut muutamalla asteella. Ihmettelin, että aiheuttiko kova pakkanen oireilun vai oliko kyseessä akupunktion aiheuttama pahenemisvaihe vai vähän molempia.
Huollossa käymisen aiheuttamat pahenemisvaiheet kuitenkin yleensä menevät parin päivän sisällä ohi, ja Vinskin oireilu jatkui vielä kolmantena päivänä akupunktion jälkeen. Pissailukaan ei vähentynyt yhtään. Vinski ei ollut tavanomaisen riehakas ulos lähtiessä ja ulkona se jaksoi olla vain hetkittäin iloisen näköinen. Liikkeessä oli edelleen epäpuhtautta.
Jätin soittopyynnön meidän eläinlääkärille, jotta lääkitys saataisiin kuntoon. Meillä oli jo resepti gabapentiiniin odottamassa, ja oli selvää, että se olisi syytä aloittaa, mutta ihmettelin millä Vinski pärjäisi siinä akuutissa tilanteessa, koska gaba ei auta nopeasti. Tulehduskipulääkkeitä taas ei Vinskille saisi antaa. Eläinlääkäri mietti ensin, että Norocarpia voisi silti tilapäisesti antaa, mutta päätyi sitten siihen, että parasetamolia voisi antaa pari kertaa.
Vinski oli saanut jo kolme Librela-pistosta ja eläinlääkärin kanssa oli juteltu, että Librelan voisi jättää tauolle, koska en ollut huomannut kahdesta viimeisestä pistoksesta mitään muutosta mihinkään suuntaan. Nyt edellisestä Librelasta oli kulunut jo lähes neljä viikkoa ja tietysti mietitytti, että entä jos se kuitenkin jollain tapaa oli taustalla auttanut ja nyt sen vaikutus oli hiipumassa, mikä osaltaan vaikutti oireiluun. Sovimme, että Vinski sittenkin käy hakemassa neljännen Librelan vielä. Niin tehtiin heti seuraavana päivänä.
Heti puhelun jälkeen annoin Vinskille parasetamolia, sitä samaa Paramaxia mitä Draamakin oli syönyt ja joka auttoi sitä hyvin. Ja Vinski oli illan viimeisellä pissalenkillä ihan eri koira, tai siis oma itsensä taas. Iloinen, hömppä ja hyvin liikkuva. Ja se oli sitä vielä seuraavana päivänäkin. Varmuuden vuoksi ehkä jätämme akupunktion jatkossa väliin. On kyllä hankalaa, kun ei voi aina tietää mikä johtuu mistäkin.
Gabapentiini eli Neurontin aloitettiin myös, ja nyt sitä on mennyt yli kaksi viikkoa. Olin vähän huolissani, että gaba saattaisi aiheuttaa Vinskille huteraa oloa, mikä kasvattaisi liukastumisriskiä ulkona. Eläinlääkäri neuvoikin antamaan lääkkeen ensin kerran päivässä yötä vasten, jotta elimistö ehtii tottua siihen, ja sen jälkeen normaalisti kaksi kertaa päivässä. Näin tehtiin. Toisena päivänä aloituksen jälkeen teimme myöhäislenkin pari tuntia lääkkeen saamisesta ja hieman Vinski hidasteli lenkin lopussa, käveli rapussa pää kallellaan ja asettui eteisessä makaamaan kummalliseen asentoon. Sen enempää sivuvaikutuksia en lääkkeestä ole huomannut, ja viikon päästä Vinski alkoi saada gabaa myös aamuisin.
Vinski kävi myös uudestaan kraniohoidossa ja sai samalla laseria. Menimme tällä kertaa tutun yrityksen siihen toimipisteeseen, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Muistin vasta ajan varattuani, että sinne pitää mennä portaita pitkin ja olin huolissani, miten saan Vinskin sinne ja takaisin, kun se ei saisi portaita kulkea eikä todennäköisesti edes suostuisi, eikä sen kantaminenkaan olisi helppoa. Asiaa ei helpottanut se, että Kipi oli pakko ottaa mukaan, koska autoon sitä ei voinut pakkasella jättää eikä kotiinkaan, koska otin koirat lennosta kyytiin töiden jälkeen.
Yllätys olikin iloinen, kun kraniohoitaja meitä aulasta noutaessaan kysyi haluammeko tulla hissillä. No totta ihmeessä. Se olikin astetta jännempi kyyti, sillä kyseessä oli tavarahissi, jolla henkilökuljetus oli periaatteessa kiellettyä. Hissi jysähti pian lähdön jälkeen, mistä kraniohoitaja meitä varoittikin. Koirat eivät siitä olleet moksiskaan, mutta hieman ne kyyristelivät kyydin lopussa, johtuiko sitten metallilattiasta vai mistä. Tulivat kyllä reippaasti pois hissistä ja taas takaisin hissiin käynnin jälkeen, eivätkä enää toisella kertaa kyyristelleet. Jännää oli sekin, ettei hissistä päässyt itsenäisesti poistumaan vaan piti odottaa, että ovi tullaan avaamaan ulkoapäin.
Vinskillä oli taas jumia esimerkiksi SI-nivelessä ja niskassakin taas jotain. Kysyin kyynärän tilanteesta, eikä se kuulemma kovin pahalta vaikuttanut. Lopuksi Vinski sai laseria. Kipi puolestaan keskittyi erityisesti hoidon alussa ja lopussa käyttäytymään huonosti vaikka toki koiramaisesta näkökulmasta hyvinkin loogisesti, eli pomppimaan ja hötkyilemään, koska se olisi halunnut osansa huomiosta eikä edes päässyt käsittelyyn tällä kertaa.
Jo kranioon ajellessa oli ollut huono keli ja lumisade, mutta kotimatkan teimme kunnon myräkässä, näkyvyys oli huono ja liikenne eteni hitaasti. Tuli ihan deja vu -fiilis. Viime vuonna samalla päivämäärällä ajelimme vastaavassa kelissä pois eläinlääkäriltä. Ja tämä päivämäärähän sattui myös olemaan Draaman syntymäpäivä. Nyt vietimme jo toista sellaista ilman, että Draama enää oli fyysisesti läsnä. Se olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Sen sisarukset ja emä ovat kaikki vielä täällä, mutta Draama-murun osa oli toisenlainen ja elämä nimensä mukaista.
Kraniohoitaja varoitti meitä, että hoidon jälkeen Vinski voi hetken olla kipeämpi. Niin se olikin, liikkuminen oli hetkittäin jotenkin vähän vaikeamman näköistä, mutta levon kannalta me pari päivää lähinnä otimmekin. Pissailu väheni heti tosi paljon. Vinskihän on pissannut levon aikana alleen iltaisin vähäisiä määriä ja yöllä sitten enemmän, päivät se on ollut kuiva, mutta kävellessä on voinut jokunen hassu tippa lattialle tulla. Iltapissailut jäivät heti kokonaan pois ja yöpissailu väheni reilusti. Yhden yön Vinski oli kokonaan kuiva.
Kraniohoidon jälkeinen pahenemisvaihe kesti normaalit pari päivää (usein sitä ei tule ollenkaan), ja sen jälkeen Vinski oli iloinen, energinen ja hyvin liikkuva. Pahaksi onneksi vain muutaman päivän päästä alkoivat karmeat pääkallokelit. Ensin oli peilijäätä, ja sitten vielä jään päälle tuli höttöinen lumikerros, mikä pahensi tilannetta entisestään, enkä meinannut itsekään pysyä pystyssä edes nastakengillä enää, kun ne eivät lumen takia ottaneet kiinni jäähän.
Tämmöinen lenkkikeli sitten, pah |
Vinskin liikkeissä alkoi vähitellen näkyä pientä ja hetkittäistä huononemista, kun liukkautta vain kesti. Sitten kaksi päivää ennen aattoa kaupasta tullessani se tuli minua vastaan etujalkaansa ontuen ja apean näköisenä. Annoin sille puolikkaan Paramaxin, ja kohta se oli taas iloinen ja hössöttävä oma itsensä eikä ontunut.
Nyt olemme tehneet useamman lyhyen lenkin päivässä, ettei Vinskille tule liikaa rasitusta. Kerran päivässä vien pojat ulos erikseen ja silloin Kipi saa pidemmän lenkin. Kovasti Vinski olisi aina tunkemassa mukaan Kipinkin lenkille. Pitemmän päälle saattaa vähän raskaaksi käydä, kun koirien tarpeet eivät kohtaa, mutta on kivakin viettää välillä aikaa molempien kanssa kahden kesken.
Huomaan sen, miten paljon Kipi joutuu pidättelemään itseään silloin, kun olemme lenkillä kolmistaan. Vaikka olen aina tuskaillut Kipin valtavaa innostusta tyttöjen hajuviestejä kohtaan, niin Vinski viettää silti paljon enemmän aikaa haistellen asioita. Se pysähtyy tihein välein nuuskimaan jotain pitkään ja hartaasti. Tietenkin myös annan sen tehdä niin, koska se tuottaa sille iloa. Sen lenkkeilyvauhti on aika leppoisa muutenkin. Kipillä taas riittää menohaluja paljon ripeämpään vauhtiin, pidempään matkaan ja vähempiin pysähdyksiin. Niinpä onkin hyvä, että se pääsee myös omille lenkeille.
Valitsen lenkkireitit niin, että Vinski voi olla irti melkein koko ajan ja kytken sen vain kun muita tulee vastaan. Jatkuva hihnaliikunta ei tekisi yhtään hyvää sen kropalle eikä mielelle. Jään päällä on onneksi tällä hetkellä karhea lumikerros ja lenkkeily on helpompaa. Kauaa ei tilanne varmaan tälläisena pysy, sääennuste lupaa jo loppuviikosta plussakeliä, räntää ja sitten pakkasta. Ja tammikuusta on kuulemma tulossa tavallista kylmempi. Nykyään usein vihaan talvea.
Olen jo kahdesti miettinyt, että onko se nyt menoa, kun Vinskille nuo huonot hetket tulivat. Sitten tilanne onkin nopeasti kääntynyt parempaan. En kuitenkaan voi pyytää Vinskiä sinnittelemään talven yli, jos huonoja hetkiä tulee liian usein. Kevääseen on pitkä aika, pahimmillaan liukkautta ja pakkasia voi olla vielä yli neljän kuukauden ajan. En voi luvata Vinskille sitäkään, että kevät on sille parempi, koska sen muut vaivat voivat paheta kohtalokkaasti siihen mennessä.
Vinskin reiden kasvain kasvoi alussa hieman, mutta on sitten pysynyt ennallaan eikä vielä yhtään haittaa liikkumista tai muuta elämää. Pissailu on ikävä ongelma, mutta Vinski ei itse sitä tiedosta eikä siihen välttämättä liity kipuakaan, tästä juuri kraniohoitajan kanssa juteltiin. Pissailua ei nyt näköjään enää saa kokonaan kuriin kuten aiemmin sai. Huollossa käynnin vaikutukset eivät muutenkaan ole niin pitkäkestoisia kuin ennen, kun tilanne kropan kanssa on nyt hauraampi ja ulkoiset olosuhteet meitä vastaan.
Gabaa on mennyt täydellä annoksella nyt reilun viikon ajan, joten se ei ehkä ole saavuttanut vielä täyttä tehoa. Paramax onneksi auttaa todella hyvin ja sitä voi akuuteissa tilanteissa antaa, vaikka se maksan päälle käykin. Päivä ja hetki kerrallaan katsellaan, ja tarvittaessa tehdään päätöksiä. Tähän vaiheeseen on nyt tultu. Jotenkin epätodelliselta se välillä tuntuu, kun näkee Vinskin iloisena ja hömppänä ja kepeästi liikkuvana ulkona. Toisina hetkinä sitten huomaa, etteivät asiat kuitenkaan entisellään ole.
Joulu alkoi sillä tavalla vähän ikävästi, että auto hyytyi kaupan parkkipaikalle aatonaattona. Eipä tarvitse minnekään nyt sitten vähään aikaan lähteä. Ei ole nykyinen auto vielä kertaakaan matkan varrelle jättänyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Soitin paikalle hinausauton, joka ei kuitenkaan päässyt nopeasti tulemaan, joten jätin avaimen renkaaseen ja kävelin kotiin 2,5 kilometriä. Onneksi en sen kauempana ollut eivätkä koirat olleet kyydissä. Vinski ei olisi voinut noin pitkää matkaa kävellä.
Aattona piti oikein käydä kävellen Kipin kanssa katsomassa, että sinne lähikorjaamon pihaan auto tosiaan oli hinattu. Tässä mielessä taajamassa on kyllä kätevää asua, kun auton voi hakea korjaamolta kävellen. Entisillä kulmilla lähimpään korjaamoon oli 12 kilometriä eikä sinne todellakaan päässyt myöskään julkisilla. Vähän syrjässä nykyinenkin asuinalue on eikä ilman autoa ole helppo pärjätä. Koirien kanssa se on melko mahdotonta. Nytkin jos tulisi joku päivystyskäynti niiden kanssa, niin emme me julkisilla pääsisi.
Aatonaattona oli joulukorttimaisemat |
Pyhäinpäivää tuli taas pienimuotoisesti vietettyä tänä vuonna. Viime vuonna minulla ei vielä ollut yhtään paperikuvaa Draamasta, mutta tänä vuonna korjasin sen asian. Draama on yhä viimeisin edesmennyt niin koirista kuin ihmisistäkin.
Vaikka elänkin päivä kerrallaan nykyhetkessä, niin tulevaa tulee välillä pohdittua ja sitä, millaista yhden koiran kanssa eläminen mahtaa olla. Todella outoa ja tyhjää se ainakin tulee olemaan, enkä ole sitä kokenut vuosikymmeniin. Silloin alussakin kyse oli ihan eri asiasta, kun lauman koko kasvoi vähitellen yhdestä koirasta useampaan, ja nyt suunta on päinvastainen.
Mitenköhän Kipi sopeutuu ainoan koiran asemaan, kun on aina elänyt laumassa. Onko siitä sitten outoa olla ihan yksin kotona poissaolojeni ajan. Siitä se varmaan nauttii, kun saa jakamattoman huomioni, mutta toisaalta sen mielestä saattaa olla tylsääkin, kun ei tarvitse eikä voi kilpailla mistään eikä saa jakaa mitään koiramaisuuksia kenenkään kanssa. Vaikka pojat eivät toisaalta ole toisilleen hirveän läheisiä, niin huomaan kuitenkin, että toisen läsnäolo on niille merkityksellistä.
Sitäkään ei täysin sisäistä ja osaa kuvitella vielä, että lopulta ei jää jäljelle yhtään koiraa. Minulle on kuitenkin viime vuosien ajan ollut selvää, ettei uusia koiria laumaan enää tule. Mutta välillä olen jo kyseenalaistanut ehdottomuutta tässä asiassa, vaikka sekä järki että tunne ovat yhdessä tämän päätöksen tehneet. Mutta entä jos vielä järjettömämpää on yrittää elää ilman koiria, vaikka on täysin koiraihminen?
Tiedän vain liiankin hyvin, mitä kaikkea voi koirien kanssa sattua. Tiedän, mitä on esimerkiksi elää hankalan ja kroonisen sairauden kanssa ja tuntea jatkuvaa huolta. Tai miten silmänräpäyksessä kaikki voi muuttua, kun tapahtuu jotain yllättävää. Koiran tai minkä tahansa elävän olennon kanssa se riski vain on otettava, ja sen vielä ehkä voisin tehdäkin. Arvaamatontahan koko elämä muutenkin on. Mutta se suurin este on toinen ja ylittämätön.
Tiedän sattuneesta syystä hyvin senkin, mitä on elää sellaisen kroonisen sairauden kanssa, joka vie paljon rahaa ihan koko ajan, päivästä ja vuodesta toiseen, ilman hengähdystaukoja, eikä edes ole ketään niitä kuluja jakamassa. Se on kovin stressaavaa elämää. Viime kierroksesta jäi isot seuraukset, eikä toiseen kierrokseen olisi rahkeita, kun se voisi pahimmillaan olla 10-15 vuoden keikka.
Eläinlääkärikulut ovat järkyttäviä nykyään ja ne näyttävät alati vain nousevan. Ihan hetkessä nousivat esim. hammashoitojen hinnat satasilla. Jotkut ovat kuulemma köyhtyneet tonneilla päivystyskäynnillä, eikä mitään välttämättä ole silti selvinnyt. Jatkuvia eläinlääkärikäyntejä ja lääkitystä vaativa sairaus taas vie tonnikaupalla rahaa vuosittain.
Ei olisi vuosia sitten voinut kuvitella, miten kalliita eläinlääkärikäynnit jonain päivänä ovat, ja että myös ruokinnan ja harrastusten hintalappu nousee niin paljon. Eikä voi nytkään ennustaa, miltä maailma näyttää 10-15 vuoden kuluttua tai mitä itselle sinä aikana tapahtuu. Jos koiran vielä ottaisi, niin pitäisi ainakin olla varasuunnitelma siltä varalta, että sekin on sairas. Kai sitä voisi vaikka muuttaa pakolaiseksi maahan, jossa eläinlääkärit ovat halvempia. Mutta huolettomampaa on olla ilman koiraa.
Sitäkin olen miettinyt, millaista se olisi jos minulle joskus vielä koira tulisi. Varmasti touhuaisin sen kanssa, mutta innostuisinko enää koskaan entisellä tavalla harrastamisesta. Haluaisinko enää tavoitteita, uskaltaisinko luottaa, olisinko mieluummin höntsäilijä. Palaisinko ainakaan entisiin lajeihin muuten kuin höntsäilymielessä. Pk:ssa on se uusi B-luokka, joten estepeikkoa ei enää olisi, mutta toisaalta seuraavalla koiralla ei välttämättä edes olisi pk-oikeuksia. Se kilometrin seuraaminen B-tottiksessa ei myöskään innosta, eivätkä SPKL:n uusimmat metkut harrastamisen vaikeuttamiseksi tai silmien ummistaminen epäkohdilta nyt ja ennen, siitä minulla on omakohtaistakin traumaa.
Toko taas on lajina mennyt koko ajan tyhmempään suuntaan, enkä koe kaikkia liikkeitä kovin mielekkäinä sen enempää koiran kuin ohjaajankaan kannalta. Se välinearsenaali myös vähän ärsyttää. Onhan niitä muitakin lajeja, ja ehkä tilanne veisi mennessään ja innostuisin jostain. Ehkä en saa sitä koskaan tietää, jos ja kun uutta koiraa ei tule, kunhan huvikseni mietin. Tärkeintä olisi muutenkin itse se koira, jos sellainen tulisi, eivät mitkään tavoitteet. Se entinen harrastaja minussa silti joskus asioita pyörittelee.
Olen sentään saanut jo pitkään jakaa elämäni koirien kanssa, joten muisteltavaa kyllä jää. Vinskikin on saanut elää jo täyden koiranelämän. Siitä saa olla kiitollinen, etenkin kun sillä on ollut selkävika pennusta asti. Aina se aika tuntuu silti loppuvan liian äkkiä, ja on haikeaa tiedostaa Vinskinkin tilanne ja ajan rajallisuus.
Aatto |