Ai että, aurinkoinen ja lämmin viikko takana ja tänään mittari kipusi 16 asteeseen asti. Maanantaina bongasin lenkillä ensimmäisen västäräkin, eilen ensimmäisen sitruunaperhosen ja tänään ensimmäiset leskenlehdet. Kuratassuja saa joka ulkoilun jälkeen pyyhkiä. Jep, ihan keväältä näyttää.
Ja oi sitä onnea, kun vajaat kolme viikkoa sitten oli yksi lämpimämpi päivä, joka heikensi hiihtolatujen kuntoa sen verran, että valtasimme välittömästi meidän lenkkireitit takaisin. Kyllä olivat tyytyväisiä koirat ja emäntäkin lenkin jälken, ja pidemmälle ulottuvista lenkeistä ollaan saatu sen jälkeenkin nauttia.
Myöhässähän kevät on silti tänä vuonna, ja on se hermoja jo kysynytkin. Päivällä saattaa olla lupauksia antava keväinen sää, mutta yöpakkaset ovat hidastaneet kevään etenemistä ja tehneet monta toivetta tyhjäksi. Kentät ovat olleet yhä lumen vallassa. Nyt vihdoinkin alkaa lähin kenttä olla sula, mutta märkä se on vielä. Seuran kenttä on täysin lumen alla, paitsi pk-kenttä. Toki me siellä heti treenasimme sitten, mutta yleensä välttelen tuota kenttää viimeiseen asti. Sen pohja on todella huono, epätasaista, upottavan pehmeää hiekkaa, jonka seassa on isoja kiviä. Koiran lelupalkkaaminen ja noutoliikkeiden treenaaminen on todella hasardia, koska koira nielee väkisinkin roppakaupalla hiekkaa, ja hampaatkin ovat hiekkaisten lelujen takia vaarassa.
Viikko sitten lähikentän kuntoa katsastamassa |
Lenkkireiteistäkin vielä 80% on lumen, sohjon ja jään alla. Latupohjat sulavat tosi hitaasti erityisesti vähänkään varjoisissa kohdissa. Voi miten kivaa olisi vihdoinkin päästä kulkemaan ihan paljaan maan päällä. Paikoin on liukasta, ja tässä vaiheessa vuotta olen jo ihan hiton väsynyt liukkauteen. Liukkaat kelit ovat yhtä painajaista mihin aikaan vuodesta vain, mutta näin huhtikuun puolivälissä niistä toivoisi jo päässeensä eroon edes muutamaksi kuukaudeksi.
Viime viikolla meidän tie ja muut lähitiet olivat aivan kauttaaltaan niin superliukkaan jään peitossa, etten pariin päivään astunut tielle jalallanikaan enkä antanut koirienkaan astua. Loikkasimme pihalta suoraan takametsään ja sitä kautta lenkille. Viimeinen pissatus yön kynnyksellä pimeässä sujui tunnelmallisissa merkeissä. Silloin sattui olemaan niin sumuista, ettei edes otsalampun valossa nähnyt juuri nenäänsä pidemmälle, ja samaan aikaan jossain lähistöllä huusi joku eläin vertahyytävästi. No, sama tilanne se olisi tietäkin pitkin liikkuessa ollut, pikkaisen vaan helpompi kulkea, jos tie noin muuten olisi ollut kulkukelpoinen. Kyllä täällä maalla saa siihen tottua, että kaikenlaista elämää on ympärillä, eikä yö ole kaikille nukkumista varten.
Luntakin on satanut huhtikuun aikana lisää. Hetken oli huhtikuinen talvi hyvin kaunis.
Viimeisistä hallitreeneistä on jo kolme viikkoa. Tällä kertaa hallissa oli koko porukka eli neljä koirakkoa, joten vilskettä riitti. Draamaan tämä vaikutti siten, ettei se saavuttanut niin hyvää mielentilaa kuin edellisellä kerralla. Olen ennenkin huomannut, että mitä enemmän häiriötä, sitä enemmän Draaman kierrokset nousevat. Ei se liikkeitä tehdessään häiriinny muista, mutta vire on silti jo lähtökohtaisesti väärä. Liikkeiden välissä Draama herkästi myös jää silmistään kiinni muiden tekemiseen ja vajoaa omaan kuplaansa. Jotenkin ihan sama ilmiö, joka tapahtuu veden äärellä ollessa.
Tunnarissa oli nyt niin väärä vire ja asenne, ettemme sitten paljon sitä ottaneetkaan, ja sama juttu kävi seuraamisen kanssa. Vauhtiliikkeet menivät paremmin. Treenasimme kiertonoudon alkuosaa, eli tötsälle lähetystä esteiden ohi. Sekin meni mainiosti, kun lähetin ensimmäisen kerran esteiden välistä ja sitten vasta peruutin. Miksi turhaan antaisi virheelle mahdollisuuden.
Vähän huono maku jäi kauden viimeisistä hallitreeneistä tuon ylivireisyyden ja sen aiheuttaman virhealttiuden takia. Ja sitten ei päästykään viikkoihin minnekään kunnolla treenaamaan. Sisällä ollaan kyllä tunnaria tehty paljonkin. Se on kyllä metkaa, miten pienestä oikea mielentila on kiinni. Pari kertaa mielentila on minusta näyttänyt hyvältä, mutta liike onkin mennyt ihan sähläykseksi ja vääriä on noussut. Yleensä liike kyllä sujuu keittiössä vähintäänkin kohtuullisesti. Mutta pitkä tie tässä vielä on kuljettavana.
Torstaina treenasimme seuran pk-kentällä. Seuraamiseen en saanut Draamalle sellaista mielentilaa kuin olisin halunnut, joten sitä ei paljon otettu. Mutta tunnari, se meni loistavasti! Ja oli ensimmäinen kerta hallitreenien jälkeen, kun sitä kotiseinien ulkopuolella treenattiin.
Toivottavasti tilanne petraantuu, kunhan saamme taas enemmän rutiinia tekemiseen. Loppusyksy ja koko talvi menivät todella vähällä treenillä. Kunnon treenit pari kertaa kuussa on turhan vähän, ja osa niistäkin treeneistä meni vähän harakoille sairastelun takia. Niinpä liikkeet eivät juuri ole edenneet, ja mielentila on ottanut takapakkia. Koekuntoon on vielä matkaa. Voittajaluokan liikkeistä nimenomaan tunnari vaatii paljon työstämistä, samoin kaukot. Luoksetulon stoppia emme ole juurikaan treenanneet, koska siinä niin helposti tulee ennakointiongelmia, ja koska olen halunnut rajoittaa nopeasta vauhdista tehtävien stoppien määrää. Mutta jos vain saamme treenata yhdessä ja nauttia tästä matkasta, niin se on huisin hienoa, ja koejutut ovat sitten asia erikseen. Hienoahan sekin olisi, jos vielä kehään Draaman kanssa päästäisiin.
Draaman eliminaatiodieetin altistusvaiheen kolmas altistus sitten oli se, missä karahdimme kiville. Silakka siis ei sovi Draamalle. Viikon kokeilun jälkeen Draama oli illalla ruoan jälkeen hetken vähän outo ja silloin mietin, että onko kyse nyt reagoinnista ruokaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi varmaan mitään outoa huomannut, enkä minäkään ollut varma oliko kyse mistään sen kummemmasta. Seuraavana päivänä Draama kakalla käytyään tuli luokseni korvat luimussa ja silloin tiesin, että nyt se oireilee ruokaa. Tuota se ei ollut tehnyt aikoihin.
Mitään isoja oireita ei tullut. Kakka pysyi hyvänä, varsinaista selkeää närästystä ei ilmennyt, satunnaista puhahtelua kyllä. Autossa Draama pari kertaa roikotti päätään huonovointisen näköisenä, lenkillä pari kertaa siirtyi hetkeksi kävelemään selkäni taakse. Ja muutaman kerran se on istunut selkä seinää tai tuolinselkää vasten selkä kaarella. Kaikkia näitä oireita sillä on ollut aiemminkin, yleensä muutamia sekunteja kerrallaan. Ei ihme, ettei oireista pitkään aikaan saanut kiinni, vaikka Draama ilmeisesti on oireillut mahaansa näillä tavoilla ihan alusta asti. Mutta muuten se on ollut reipas ja normaali. Nyt sain todistuksen siitä, että oireet kuitenkin ovat johtuneet nimenomaan ruoasta.
Eikä ole ihme, etten aiemmin saanut kiinni siitäkään, mikä ruoka oireita mahdollisesti aiheutti, kun nytkin oireita tuli vasta viikon päästä ruoalle altistumisesta, ja sitten oireet toisaalta jäivät päälle pitkäksi aikaa. Ikävästi tällainen hidastaa altistusvaihetta, koska seuraavaa altistusta ei tietenkään voi aloittaa ennen kuin oireet ovat poissa. Draama on nyt syönyt taas pelkkää allergiaruokaa melkein kolme viikkoa. Nyt näyttää jo hyvältä, mutta hirvittää vaan, että mitä tuolle seuraavaksi uskaltaa kokeilla? Oireita ei millään haluaisi enää aiheuttaa, mutta se on vääjäämätöntä, että niitä jatkossakin tulee. Joku tai jotkut sen aiemmin syömistä ruoista ovat sille epäsopivia, eikä niitä vielä ole löydetty. Silakka ei nimittäin voi olla syynä siihen, miksi Draama sairastui, koska se on saanut silakkaa aiemmin vain pari kertaa. Siksi olikin yllätys, että se reagoi silakkaan.
Melkein tekisi mieli panna pää pensaaseen ja syöttää Draamalle jatkossa vain sopivaksi testattuja ruokia. Voisihan se ihan hyvin elää kalkkunan ja kananmunan varassa, mahdollisesti höystettynä tuolla hypoallergeenisella, hydrolisoidulla höttöruoalla..?!
Tiistaina oli taas laumassa pientä dramatiikkaa, kun lattiat olivat aamu-ulkoilun jälkeen veressä. Syyllinen oli tällä kertaa Kipi, jolta oli osittain revennyt kannuskynsi, ja sen tyvestä tuli verta. Kynnestä lähti pala kuorta irti ja ydin oli osittain näkyvissä, mutta kokonaisuutena kynsi oli siisti. Putsasin sen ja olen pitänyt sen suojattuna. Lääkäriin lähdetään siinä vaiheessa, jos kynsi tulehtuu tai tulee muita ongelmia, mutta toistaiseksi tilanne on näyttänyt hyvältä. Kipi on koko ajan liikkunut normaalisti. Aluksi se oli vastahankainen kynnen käsittelyyn, mutta antaa nyt paremmin hoitaa sitä. Tämähän onkin ihan mielipuuhaani, kun saa väkertää sideharsoa tassun suojaksi monta kertaa päivässä ja yrittää pitää tassu kuivana kevätsohjossa ulkoillessa jne. Not. Eilen Kipiltä hävisi lenkin varrelle muovitöppönen, jota olin luullut maailman tiukimmaksi, ja jollaista ei koskaan ennen ole keltään itsestään irronnut. Kävelin vähän matkaa takaisin päin etsimään töppöstä, mutta en jaksanut kovin pitkälle mennä, kun juuri siinä kohtaa oli pitkä liukas pätkä. Sittenpä Kipi kipitti loppulenkin tassussaan vain märkä sideharso.
Tälle päivälle olin suunnitellut käyntiä taajamassa, jossa voisi samalla sivistyneesti tehdä lenkin pitkin sulia kävelyteitä, mutta päätinkin tehdä eilisen lenkin uudestaan, jos vaikka töppönen löytyisi samalla. Ruuhkaksi asti tuolla ei ole muita kulkijoita, mutta puolenvälin jälkeen saimme kannoillemme naisen ja collien. Kun tuli se karmea pitkä jäinen osuus, niin siirryin ryteikön puolelle rämpimään ja nainen collien kanssa pyyhkäisi jäätä pitkin ohi. Hän kuului näköjään siihen ihmistyyppiin, jolla on synnynnäinen kyky kävellä liukkaalla jäällä kuin se olisi kuivaa maata. Saattoihan hänellä olla nastatkin. Hetken päästä huomasin, että hän poimi maasta jotain, tarkasteli sitä hetken ja otti talteen. Ilman sitä kirottua jäätikköä olisin yrittänyt saada tyypin kiinni ja olisin kysäissyt, että mahtoiko hänen löytönsä olla töppönen, mutta tyyppi hävisi näkyvistä. Erittäin suurella todennäköisyydellä töppönen oli tippunut juuri tuolle alueelle. En yllättynyt, kun omiin silmiin töppöstä ei osunut. Ei se töppönen arvokas ollut, mutta yllättävän paljon veetutti, että tyyppi vei sen meidän nenän edestä ja homma oli vain muutamasta sekunnista ja viheliäisestä jäätiköstä kiinni. Olin sentään laittanut päivän ohjelmankin uusiksi töppösen takia, pöh.
Tänään jäisellä reitillä |
Peltoilut on tältä talvikaudelta peltoiltu. Vähän sääli, ettei koirilla ole enää paikkaa, jossa voi niin esteettömästi juosta ja leikkiä, mutta kesäkauden ilot menevät sittenkin sen yli, kunhan niihin vaan päästäisiin täysipainoisesti käsiksi. Jälkiä olisi kiva päästä ajamaan, kentille treenaamaan kunnolla, ja ehkä ensi kuussa jo uimaankin. Ja pitkille retkille tietenkin, kunhan nuo loput lumet ja jäät häviäisivät!