Mitä jäljelle jää

Paljon on jo sulaa maata eri paikoissa, mutta meidän tärkein lenkkireitti on vielä suureksi osaksi lumen ja jään alla, kun varjoisen metsän reunustamat latupohjat sulavat aina niin hitaasti. Liukkautta on pahimmillaan näillä leveysasteilla huomattavan osan vuotta, ja siihen kyllästyneenä olen usein vannonut hankkivani menolipun jonnekin Välimerelle.

Lähikenttä oli viime perjantaina sula, joten otimme siellä pikku treenit tokoa ja rallya. Kivaa päästä korkkaamaan ulkokausi! Draaman kanssa kiinnitin huomiota erityisesti seuraamisen ja tunnarin tunnetilaan. Seuraamisessa tämä onnistui hyvin, se oli korrektia eikä Draama yrittänyt kertaakaan näpsiä. Tunnarissa tuli etsimisvaiheessa hienoista häsläystä, mutta oma löytyi hyvin, palautusvaiheessa sitten tuli taas huono ote ja kapulan puremista. Tunnarin hienosäätö on mahdottoman vaikeaa. Toivottavasti saadaan tähän lisää työkaluja tulevista koulutuksista.

Olin seuran kevätkokouksessa kuuntelemassa Jari Kantoluodon luentoa Tunteesta tekniikkaan. Hyvä oli taas kerrata näitä juttuja. Punaisena lankana koulutuksessa on se, että ilman oikeaa tunnetilaa on aika turha treenata tekniikkaakaan. Koiran pitää oppia hakemaan tunnetila itse, ja se kannattaa muutenkin haastaa miettimään asioita itse. Ja se tunnetilan treenaaminen taas ei aina käytännössä ole ihan helppoa, kuten olen Draamankin kanssa saanut huomata. Ja kyllä se pätee myös poikiin, oikeastaan paljon enemmän. Draamalla on motivaatio aina ilman mitään säätämistä kunnossa, kun taas Kipi on toisinaan sitä mieltä, että pidä tunkkisi, eikä se etenkään viitsisi hinkata mitään yksityiskohtia turhan paljon. Vinski taas turvautuu mielellään omiin kaavoihinsa eikä rohkene ajatella laatikon ulkopuolelta. Joitain treeni-ideoita nousi luennosta mieleen, ja toivottavasti pääsen niitäkin testaamaan.

Viimeiset hallitreenit olivat maaliskuun lopussa, mutta seuran tokotreenit alkoivat jo viime sunnuntaina. Kummatkin kentät olivat vielä lumen alla, mutta parkkis oli sula, joten treenit pidettiin siellä. Teemana oli seuraaminen, mikä sujui melko hyvin muttei täydellisesti. Positiivista on, ettei Draama ole viime aikoina painanut minua seuratessa. Hirveän vähän kyllä ollaan seuraamista otettu, lähinnä vain rally-tokotreeneissä muutama askel. Mutta ehkä sekin tukee oikeaa tunnetilaa, kun joutuu keskittymään seuraamisen aikana siihen, mikä temppu tulee seuraavaksi.

Saimme paikan myös rally-tokon omatoimiryhmään. Vaikkei siellä vetäjää olekaan, niin olen toiveikas, että vinkkejäkin saattaa matkaan tarttua. Ja pääsemme treenaamaan ratoja, jota me nimenomaan tarvitsemme, kun olemme vain keittiössä treenanneet itseksemme. Vielä eivät treenit pääse alkamaan lumitilanteen takia, mutta toivottavasti lähiaikoina kuitenkin.

Noseworkia ollaan viime aikoina otettu pari kertaa, ja löysin hyvän tavan treenata sokkopiiloja ilman treenikavereita ;) Piilotan ensin hajut, menen sitten lenkille koirien kanssa, ja kas vain, osa piiloista on sillä välin unohtunut :D Olen nyt ottanut tavaksi piilottaa kaikki hajut kerralla, kun ennen usein piilotin samaa hajustettua huopatassua aina uudestaan. En ole niin tarkka kaikesta ollut, kun tarkoitus on ollut lähinnä aktivoida koiria, eivätkä kisatavoitteet ole päällimmäisenä mielessä. Muutin nyt kuitenkin treenitapaa, koska haju käyttäytyy eri tavalla, kun se on seissyt ympäristössä jonkin aikaa.

Yksi nosetreeni oli Draaman lääkekuurin aikana, ja Draama sai tehdä tosissaan töitä löytääkseen hajut, mutta kaikki löytyivät lopulta. Pojat löysivät hajut ihan normaaliin tahtiin. Luulin jo, että hajujen ikä vaikutti Draaman etsintään, mutta kun poikiin se ei vaikuttanut, niin mietin, että onko lääkekuuri vaikuttanut Draaman hajuaistiin. Jotkut lääkkeet heikentävät hajuaistia. Seuraavan kerran kun nosetettiin, niin lääkekuuri ei enää ollut päällä, ja Draama löysi hajut nopeasti.

Vinski ilmaisi viime treenissä jo löytämäänsä hajua uudestaan, kun ei heti löytänyt seuraavaa. Kehotin iloisesti jatkamaan etsintää, mutta Vinskin itseluottamus ehti kokea kolauksen. Siitä opin, että minun on ohjattava sen etsintää niin, ettei se pääse nuuskimaan jo löytämäänsä hajua uudestaan. Kotona olen antanut noille täyden vapauden etsiä kuten haluavat, mutta Vinski tarvitsee vähän perään katsomista. Sitten kun Vinski seuraavan hajun löysi, niin se ei uskaltanut heti kunnolla ilmaista sitä. Kannustin sitä ilmaisemaan ja palkkasin hyvin. Lopputreeni menikin siltä hyvin. Vinski-rukka menee niin helposti hämilleen, sen kanssa saa olla tarkkana. Kipi ja Draama eivät ole koskaan yrittäneet ilmaista jo löydettyä hajua uudestaan.

Aurinko helli viime viikon loppupuolella, ja tuli oikeasti lämmin ulkona. Bongasin sitruunaperhosia, leskenlehtiä, ensimmäiset sivivuokot pihalla, ja sitten vielä kyykäärmeen jäähkälenkillä treenien jälkeen. Koirat olivat menossa haistelemaan maata ihan kyyn lähelle, mutta siinä vaiheessa huomasin lieron ja otin nopeasti pari askelta takaisin päin. Muuten en kyistä piittaisi, mutta koirien takia ne pelottavat. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kääntöpuolensa silläkin, kun saa taas pelätä punkkeja ja kyitä.

Iik...

Draaman Tylosin-kuuri loppui reilu viikko sitten. Kuuri kiinteytti kakan heti alussa ja muutti värinkin ensin hyväksi, mutta sitten kakka muuttui taas sävyltään vihreäksi. Nyt kuurin jälkeen kakka on edelleen pysynyt kiinteänä, mutta vihreä sävy on ja pysyy. Joskus on joku vaisu hetki ollut, ja epäilen, että lievää närästelyä on. Ehkä Draama on herkistynyt syömälleen ruoalle. Olisi vaan kiva tietää, että reagoiko se allergiaruokaan vai kalkkunaan vai molempiin, huoh. On kakka välillä ennenkin ollut vihertävää, muttei ehkä ihan näin sinnikkäästi. Vaatii selvittelyä ja uuden ruoan kokeilua, ja aina on sekin riski, että tilanne huononee, jos uusi ruoka ei käy. Ja on sekin mahdollisuus, että homma johtuu jostain ihan muusta, vaikka ruoka onkin todennäköisin syy.

Kipi kävi viime viikolla eläinlääkärissä tutkituttamassa pissanäytteen, kun sen pissan haju oli niin pökerryttävän hirveä. Arvelin syyksi hormoneita, ja niin se sitten olikin, tulehduksesta ei löytynyt merkkejä, vähän proteiinia kylläkin. Eturauhanen oli turpea, mutta symmetrinen ja aristamaton. Eli ei nyt vieläkään tarvitse tilata Kipille aikaa leikkuriin, vaikka se naistenmies onkin, ja kovasti on kevättä rinnassa.

Samalla juteltiin eläinlääkärin kanssa Draamasta. Eläinlääkäri tuntee hyvin niin Draaman ranka- kuin mahaongelmatkin, ja hän sanoi minulle, että Draaman oireita kannattaa katsoa vähän läpi sormien niin kauan kun se syö, juo, liikkuu, turkki on hyvä, eikä se esim. ripuloi tai laihdu. Niin olen osittain tehnytkin, kun olen jo ajat sitten tajunnut, etten koskaan saa tietää syytä jokaiseen oireeseen, eikä jokaiselle oireelle vain voi mitään. Oireet tulevat ja menevät. Tämän tiedostaminen ei silti poista asiantilan tuomaa stressiä, ja oma stressitaso on viime ajat taas ollut ihan punaisella. Epätietoisuus on inhottavaa, kun ei voi tietää, mitä ruokaa seuraavaksi kannattaa kokeilla, mikä koiran todellinen vointi on ja miten tilanne kehittyy, että ei kai tilanne joskus taas luisu yhtä pahaksi kuin se taannoin oli.

Eläinlääkäri myös totesi sen ikävän faktan, että Draama tulee oireilemaan mahaansa lopun ikäänsä. Hirveän väsyttävä ajatus. Olen myös välillä pohtinut treenaamista Draaman hyvinvoinnin kannalta, että onko se hyvä vai huono asia. Siihen tulokseen olen tullut, että treenaaminen ehdottomasti lisää Draaman hyvinvointia. Se on niin onnellinen kun se saa treenata, elämä olisi sille hyvin vajaata ilman. Se elää työlle. Treenit eivät myöskään koskaan ole pahentaneet oireita, melkeinpä päinvastoin. Rangan osalta treeneissä tietenkin on aina tietyt rajoitukset. Jos tilanne joskus muuttuu ja treenaaminen pahentaa oireilua, niin sitten asian joutuu miettimään uusiksi. Jotain treenin tapaista tuo kyllä elämäänsä joka tapauksessa tarvitsee.

Myös oma pääni tarvitsee välillä tuuletusta treenin muodossa. On vähän pelottavaa myös tiedostaa, että oma treenaamiseni on pitkälti Draamasta riippuvaista, ja siksi hyvin arvaamatonta. Poikien kanssa enemmän vain puuhastelen pienimuotoisesti kotitarpeiksi, kun itse kaipaan vähän muutakin. Jos en ota pentua kasvamaan, niin ennemmin tai myöhemmin tulee se lopullinen stoppi. Olen kyllä tehnyt luopumistyön pk-treenien osalta jo moneen kertaan, mutta kaikesta vielä jäljelle jääneestä pitäisi sitten myös osata luopua. Tai sitten pitää jossain vaiheessa kuitenkin ryhtyä siihen uhkapeliin, että hankkii uuden koiran, joka ei välttämättä sekään ole terve.

Ennen Kipin tuloa olin juuri lopettanut kaiken tavoitteellisen harrastamisen yrittämisen Vinskin kanssa, ja muut koirat olivat jo eläkeläisiä. Kipiä ottaessa minulla oli ajatuksena, että otan sen lähinnä kaverikoiraksi, kun kokemukset Vinskin kanssa olivat tuoreena mielessä, ja tiesin, ettei mikään ole itsestään selvää. Ei sekään, että bordercollie käy johonkin tiettyyn harrastuslajiin. Vaan tuskin oli Kipi kynnyksen yli päässyt, kun olin sitä mieltä, että tästä tulee tietenkin jälkikoira! Ja vähän ehkä tokokoirakin. Mihin se pantteri pilkuistaan... No ei sitten tullut jälki- eikä tokokoiraa, tuli toinen peräkkäinen vuoristoratamainen luopumisprosessi.

Nyt kun yritän pitää Draaman kanssa sen verran harrastuksista kiinni, että käydään joskus ryhmätreeneissä ja yritetään joskus päästä kokeeseenkin, niin se toisaalta ruokkii myös surua siitä, ettemme saa tehdä kaikkea ihan täysillä. Nälkä kasvaa syödessä, kun pääsee kurkkimaan harrastusmaailmaa, ja haluaisin olla vielä enemmän osa sitä. Suren sitä, ettei Draama saa olla täysin terve ja ettei se voi harrastaa täysillä ja monipuolisesti eri lajeja, että jotkut lajit ovat kokonaan nou-nou, ja jäljelle jääneissäkin on rajoituksensa. Draaman suhde työhön on niin intohimoinen ja omistautunut, että sen todellakin pitäisi saada harrastaa ihan täysillä. Ja miten mahtavaa olisi saada tehdä sen kanssa yhteistyötä ilman rajoituksia ja ilman pelkoa siitä, milloin taas tulee takapakkia tai stoppi.

Entistä enemmän on tajuntaan iskeytynyt myös se tosiasia, että jos luovun kokonaan uuden harrastuskoiran ottamisesta, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että jonain päivänä talossa ei enää ole yhtään koiraa edes kotikoiran tärkeässä virassa! Se on jotenkin ajatuksena ihan käsittämätön. Tyhjä koti on kolkko ajatus. Ja mitä sitä sitten oikein tekisi? Kävisi yksin lenkillä? Tylsää! Kun koirat ovat elämäntapa ja on jo lapsena ennen omaa koiraa tiennyt olevansa koiraihminen, niin ei koirien jättämää tyhjiötä niin vain jollain muulla täytetä. Niin hirveän moni asia elämässä liittyy jollain tavalla koiriin.

Olisi kiva vielä nähdä uuden pennun kasvavan, ja olisi kiva päästä soveltamaan viime aikoina oppimiani asioita sen kanssa. Minulla vain on hyvinkin inhorealistinen kuva siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Liikaa on lähipiirissäkin kaikkea sattunut. Eläinlääkäritkään eivät tästä varmasti ainakaan halpene, ja tilanne on niin kovin toisenlainen kuin se ensimmäisten koirien kanssa oli. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta eläinlääkäreiden hinnat ja jotkut käytännöt todellakin olivat.

Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei tällä hetkellä ole, eikä tarvitse ollakaan. Asiat menevät kyllä omalla painollaan. Nyt eletään tätä arkea näiden koirien kanssa, puuhastellaan mitä pystytään ja nautitaan siitä.

                                                                         Kevät!

Ehkä ei ihan vielä uimaan...