Höpinöitä

Ei hitsi, tämä päivitystahti näyttää vain kiihtyvän, vaikka olen ollut monta kertaa jo lopettamassa koko blogia. 😀  Aika harva enää nykyään muutenkaan pitää blogia. Itse taas en koe facea tai instaa itselleni luontevimmaksi alustaksi kirjata asioita ylös, ja harmittelen sitä, että blogeja on nykyään vähemmän myös luettavaksi. 

Aloitin tämän blogin, kun Kipi oli juuri tullut minulle, ajatuksena jakaa sen kasvua ja myös muun lauman touhuja muillekin. Sittemmin blogi on saanut erilaisia sävyjä, kun olen pohtinut paljon  sairauksia ja harrastuksista luopumista. En edes oleta näiden höpinöiden, jaaritteluiden ja aiheiden kiinnostavan suurta yleisöä. Etupäässä itseäni varten näitä juttuja tänne tallennan, koska ei kaikkia muutenkaan voi miellyttää. Jälkikäteen on sitten mielenkiintoista katsoa, mitä on mielen päällä milloinkin ollut, tai palauttaa mieleen tapahtumia ja faktoja. Nämä jutut ehkä säilyvät paremmin kuin muut muistiinpanot, ja kuvat auttavat myös palauttamaan mieleen tapahtumia ja tunnelmia kulloiseltakin hetkeltä. Luokattoman huonojahan nuo kuvat ovat, kun on viime vuosina ollut vähän muita, tärkeämpiä rahareikiä kuin kuvauskaluston uusiminen, mutta arvokkaita muistoja itselleni silti.

On vähän surkuhupaisaa, että ensimmäisten koirien aikana ei blogeja ollut, ja juuri silloin tapahtui kaikkein eniten kaikkea. Elämä oli aktiivista, oli usean lajin treenejä ja kokeita, koko ajan uuden oppimista, vaikka mitä seikkailuja, pentueiden syntymät. Nykyinen pienentynyt ja vanhentunut lauma elää aivan toisenlaista arkea. Se on silti meidän elämää, ja haluan siitäkin tallentaa itselleni muistoja. 

Ties vaikka ryhtyisin päivittämään blogia entistä tiheämmin, ehkä sitten päivitykset eivät olisi niin uuvuttavan pitkiä. En kyllä oikeasti yhtään tiedä, mitä blogille teen, elän sen kanssa ihan hetkessä. Niin kuin pitkälti kaiken muunkin kanssa. Ennen oli enemmän suunnitelmia tulevaa ajatellen, nyt ei. Minulla oli pitkään ajatuksissa kokeilla joskus uutta rotuakin, ja tietenkin jatkaa harrastamista muutenkin, mutta enää ei sattuneesta syystä ole.

Meidän elämä ei tosiaan ole hirveän aktiivista harrastusten hiivuttua, mutta jotain sentään joskus teemme,  yleensä noseworkia tai pieniä temppuja. Kevään tullen olisi kiva päästä pitkästä aikaa jäljestämään, jos olemme silloin vielä kaikki hengissä ja treenikunnossa. Olen aina pitänyt tärkeänä erityisesti sitä, että koirat saavat harrastaa jotain nenänkäyttölajia. Nykyään tämä kyllä ennemmin on pientä puuhastelua kuin harrastamista. Ei ole niin tarkkaa, tekevätkö koirat kaiken sääntöjen mukaan. Sen verran ne kyllä ovat ottaneet vapauksia noseworkin ilmaisussa viime aikoina, että ehkä siihen jo vähän voisi puuttua. 😀

Tokoa tai tottista ei olla tehty aikoihin. Minua ei vain kiinnosta enää yhtään, eivätkä pojatkaan niitä mihinkään erityisesti tarvitse. Draamalla tietenkin oli näihin intohimoinen suhde, kuten kaikkeen muuhunkin työhön. Oli minullakin joskus, mutta kohtalo tuli väliin. Nykyään kun mietinkin tokoa, tottista tai mitä vain tavoitteellista tekemistä, niin tulee vain lamaantunut, tyhjä ja ahdistunut olo. Olen vieraantunut siitä maailmasta täysin, mutta se on myös jättänyt valtavan aukon, jonka tilalle ei ole tullut mitään. Oikein pysähdyin miettimään, miten paljon muutakin elämään harrastusten myötä tuli kuin vain treenaamista, ja se lista oli hätkähdyttävän pitkä.

Lenkkeilyyn meidän laumassa panostetaan, enkä ole vielä ikinä siihen kyllästynyt. Huolehdin siitä, että lenkit ovat monipuolisia ja mielekkäitä. Tutkimiselle ja nuuskimiselle pitää olla aikaa, ja joka päivä pojat pääsevät ainakin hetkeksi irti. Välttelemme asfaltoituja katuja mahdollisimman paljon. Näin talvikaudella niitä voi joutua käyttämään enemmän silloin, kun ne ovat sulia ja muut lenkkireitit ovat peilijäässä. Onneksi ei ole tarvinnut kilometreittäin kuitenkaan niillä kulkea viime aikoinakaan, asfaltti ja sen päällä oleva sepeli ei ole mikään kiva yhdistelmä. Draamalla joutui sepelillä käyttämään tossuja, koska se aristi tassujaan, mutta pojilla ei tätä ongelmaa samalla tavalla ole, vaikka eihän se sepeli varmaan kivalta tassunpohjissa tunnu.

Eläimet tuovat myös jännitystä ja vaihtelua lenkkeihin, muutkin kuin vastaantulevat koirat. Meidän lähilenkkimaastossa elää kaurislauma ja hirmuisesti pupuja. Kettujakin on, vaikkei olla päästy niistä näköhavaintoja tekemään. Mutta viime talvena Kipi tuossa lähimetsässä kieri ketun ulosteessa ja oli aivan yltympäri sen peitossa, ja tietenkin löyhkäsi kammottavalta. Kotimatkalla pidin sen mahdollisimman loitolla itsestäni, mutta hissin seinät se onnistui sotkemaan. Saatoin olla hieman myrtsi, kun pesin hissin seiniä ja Kipiä. Ei ollut eka kerta, kun se tai joku muu piehtaroi ulosteessa, mutta ehdottomasti ällöimmästä päästä se kerta kyllä oli. Karmeimpia kokemuksia ovat ketun tai ihmisen ulosteet, jaiks.

Kipi erään vähäisemmän kakkaepisodin jälkeen

Oppiikohan se koskaan syy-seuraussuhdetta...

Tänään juuri juoksi rusakko metsässä melkein Kipin nenän ohi, ja se ehti valpastua ja melkein lähteä perään, mutta tuli heti kutsusta luokse. Hiljattain myös osuimme lenkillä muutaman metrin päähän kaurislaumasta. Pojat eivät kiihtyneet niistä ollenkaan, Vinski ei taaskaan tuntunut mitään edes huomaavan, ja Kipi katseli niitä vain lievästi kiinnostuneena. Molemmat olivat siloin hihnassa. Kauriitkaan eivät pienen alkusäikähdyksen jälkeen enää välittäneet meistä. Taitavat olla aika tottuneita kulkijoihin.

Kerran nuorena Kipi hävisi hetkeksi metsässä luultavasti riistan jäljille, mutta muuten se ei ole koskaan jahdannut riistaa muutamaa askelta enempää, vaikka on osoittanut mielenkiintoa sitä kohtaan. Vinskiä taas ei yhtään edes kiinnosta. Noiden kanssa on sen puolesta helppoa lenkkeillä, mutta kyllä saa silti itse olla valppaana, aina voi tulla eteen se yksi poikkeus. Vinskin kohdalla kyllä löisin vetoa, ettei niin käy ainakaan riistan suhteen, niin välinpitämätön se on aina ollut. Papanat sitä kyllä kiinnostavat. Joskus tuossa takapihan metsässä joku ulkoiluttaa kissaa, ja olen ollut ylpeä siitä, miten nätisti pojat ohittavat kisut. Se ei ole itsestäänselvyys edes kissoihin tottuneen koiran kohdalla, nimim. kokemusta on siitäkin.

Poikakoirien maailmaa en kyllä koskaan opi täysin tajuamaan. Miksi niiden mielestä on ok lenkillä kusaista kaverin naamalle, ja miksei niitä myöskään kiinnosta väistää, kun kaveri kusee niiden naamalle? Niin no, eiväthän ne tosiaan ulosteitakaan karta, joten niillä kai vain on luonteva suhde eritteisiin.

Lähimetsästä löytyy sulaa maatakin

Kipille ja Vinskille kuuluu edelleen hyvää. Ne elävät arkea täysillä, energisinä ja innokkaina. Vinskin öinen pissailukin loppui kokonaan vähän yllättävästä syystä johtuen.

Vinski nukkuu yöt yleensä sohvalla, ja koska se on kova petaamaan, niin sohvalla oleva peitto on usein löytynyt mytättynä ja mahdollinen pissavahinko sitten paljaalta sohvalta. Siksi Vinski on saanut pissavahinkojen alkaessa ylleen vaipan yöksi. Yleensä sitä ei ole tarvittu montaa yötä, koska vahinkojen alkaessa olemme käyneet hetikohta huollossa, ja vahingot ovat päättyneet siihen. Viimeksi niin ei sitten käynytkään, joten emme päässeet vaipasta eroon. 

Aloin kuitenkin miettiä vaihtoehtoa vaipalle, koska sen pitkäaikainen käyttö ei ole niin kovin mukavaa tai järkevää. Ei jokapäiväinen vaippapyykkikään kivaa ollut, mutta vielä vähemmän houkutti sohvan jokapäiväinen käsittely puhdistusaineella. Lopulta kuitenkin päätin luopua vaipasta ja pinosin sohvalle useamman peiton yöksi, josko Vinski sitten ei petaisi niitä kaikkia pois. Ei se petannutkaan, mutta ei se myöskään enää pissannut öisin. Joten tälläkin kertaa huolto oli oikeasti auttanut, ja pienten määrien pissailu johtui vain siitä, että vaippa oli painanut kriittistä kohtaa ja samalla aiheuttanut hermoärsytystä. Siitä huolimatta, että aina katsoin, ettei se ole liian tiukalla. Eikä noin ollut ennen käynyt. 

Jatkossa menemme  edelleen heti huoltoon, jos pissailua tulee, koska se on merkki huollon tarpeesta. Sohva suojataan multipeitoilla aina yöksi ja vaippa unohdetaan, vaikka pissailu taas joskus alkaisi. 

Seuraan yhä joitain koirien sairauksiin liittyviä fb-ryhmiä. Ne muistuttavat tuskallisesti siitä, millaista elämä esimerkiksi suolistosairaan koiran kanssa on. On vähän outoa olla nyt sivustakatsojana. Joskus tulen surulliseksi siitä, että ryhmissä kysellään asioita, joita pitäisi voida kysyä hoitavalta eläinlääkäriltä. Tai juostaan turhaan yhdellä tai useammalla lääkärillä eikä mikään silti muutu parempaan. Kaikilla ei hyvää luottolääkäriä ole. Kaikki eläinlääkärit eivät myöskään hallitse juuri vaikkapa suolistosairauksia hyvin, niiden hoidossa on spesialistilla todellakin paikkansa. Kaikkia eläinlääkäreitä ei myöskään ole helppoa tavoittaa käyntien välissä kun kysyttävää tulee. 

Osasin jo Draaman eläessä arvostaa sen luottolääkäriä. Hänellä oli kokonaisvaltainen ote Draaman hoitoon, ja häneltä sai aina selkeät vastaukset kysymyksiin. Tiivis hoitosuhde oli olemassa myös käyntien välissä. Opin koko ajan ymmärtämään Draaman sairautta paremmin, ja tiesin, että sen hoito oli pätevissä käsissä. Tiedostin, miten paljon hyvä hoitosuhde kannatteli meitä meidän arjessa ja auttoi pitämään pääni edes jotenkin kasassa huonoina aikoina, mutta Draaman kuoleman jälkeen näin asian vieläkin kirkkaammin. 

Olen jälkikäteen harmitellut vain sitä, etten vienyt Draamaa heti alussa tälle lääkärille. Olisimme säästyneet muutamalta töyssyltä meidän matkalla, jos olisin niin tehnyt, mutta en silloin vielä tiennyt tästä lääkäristä. En tiennyt sitäkään, että kyseessä oli loppuelämän krooninen sairaus, joka ei jättäisi meitä rauhaan. Ei minulla ollut pitkään aikaan edes nimeä sairaudelle. Eikä meidän saama hoito missään nimessä huonoa alussakaan ollut.

Meidät ohjattiin silloin ensimmäisten rajumpien oireiden jälkeen saman klinikan sisätautilääkärille, jossa olimme silloin asiakkaina. Hän oli pätevä ja tarkka työssään, mutta häntä ei ollut helppo tavoittaa, kun tuli ongelmia. Sähköpostia hänelle ei voinut lähettää ja soittopyyntöihin vastaaminen kesti useita päiviä. Hänellä oli hieman etäinen suhde potilaisiin, ja olisin myös siinä alkumyllerryksessä ja epätietoisuudessa halunnut saada enemmän tietoa kokonaisuudesta ja perusteluja eri asioille.

Eniten minua ärsytti se, että silloisen klinikan käytäntönä oli juoksuttaa asiakkaita turhilla kontrollikäynneillä tihein välein. B12-piikitysten alkaessa lääkäri käski varata itselleen ajan, mutta ei sillä käynnillä edes vilkaissut Draamaa, luetteli vain tietokoneen näytöltä samat asiat, jotka oli jo puhelimessa kertonut. Minkä jälkeen hän häipyi ja hoitaja tuli antamaan piikin. Kätevä tapa lypsää asiakasta vähän enemmän, vaikka koko käynti olisi mennyt hoitajakäyntinä, kuten joillain muilla klinikoilla toimitaan muutenkin. Se oli turhista kontrollikäynneistä turhin.

Muistissani on myös ikuisesti se, kun soitin klinikalle Draaman saatua hankalia oireita ensimmäisenä kokeillusta hyporuoasta. Hoitaja kävi kysymässä asiaa eläinlääkäriltä, joka käski vielä jatkaa ruoan antamista. Sanoin, etten niin aikonut tehdä, koska oireet olivat sen verran hankalia, eikä sellaisia  koskaan ennen ollut esiintynyt edes ruoan vaihtamisen yhteydessä. Että minusta se oli hyvinkin selvä merkki ruoan sopimattomuudesta. Siitä hoitaja hermostui ja hoki moneen kertaan, että minun on sitten tilattava kontrolliaika. Se tuntui olevan klinikan vastaus jokaiseen pulmaan: tilaa kontrolliaika! Ilmoitin, etten nyt sentään tuollaisesta syystä aio tulla kontrollikäynnille. Hoitaja hermostui tästä lisää, mutta kävi uudestaan eläinlääkärin luona, ja palasi kertomaan, että okei, eläinlääkäri sanoi, että voitte kokeilla jotain muuta hyporuokaa seuraavaksi. Seuraava hyporuoka olikin sopiva (kunnes myöhemmin lakkasi sopimasta), ja puistattaa ajatellakin, että tuosta olisi taas pitänyt heittää muutama satalappunen klinikalle turhan kontrollikäynnin takia. Kyllä se ruoka itsessään jo oli riittävän kallista.

Lopulta tuli sellainen helpompi jakso, jonka aikana meidän ei tarvinnut hetkeen ravata klinikalla. Kun oireet sitten taas alkoivat palailla, niin siirsin Draaman hoidon hetkeksi tutulle yleislääkärille, joka hoiti vaivaa varsin pätevästi. Lopulta häneltä kuitenkin alkoivat konstit loppua, ja ymmärsin meidän tarvitsevan lääkärin, joka olisi nimenomaan suolisto-ongelmiin perehtynyt.  Aloin siis selvittää, mille sisätautilääkärille seuraavaksi menisimme. 

Onneksi facesta löytyi kokemuksia lääkäreistä, ja niiden perusteella tein valintani. Ja mikä helpotus se oli, kun asiaan tuli ihan eri lailla järkeä, vaihtoehtoja ja kokonaisvaltaisuutta. Lääkitys meni ihan uusiksi. Pääsin koko ajan paremmin sisälle Draaman sairauteen, ja sain kysellä siitä lisää aina kun joku mietitytti. Oli joku, joka seurasi hoidon edistymistä ja koiran vointia säännöllisesti, mutta ei juoksuttanut meitä turhilla kontrollikäynneillä. Joku, joka osasi myös kuunnella ja joka välitti potilaistaan. 

Onneksi löysimme meille asiantuntevan luottolääkärin, joka hoiti Draamaa viimeiset reilut kolme vuotta, vähän yli puolet meidän yhteisestä taipaleesta. Tällaisessa haastavassa sairaudessa se on aivan ratkaisevan tärkeää. Draaman kohdalla onneksi jo ensimmäinen sisätautilääkäri osasi luovia sen läpi ensimmäisestä isommasta karikosta, mutta hän ei vain muuten ollut juuri meille se sopivin vaihtoehto loppuelämän lääkäriksi, ja etenkään se klinikka ei ollut meille sopiva. Monelle muulle voi hyvinkin olla.

Terveyshöpinöiksi meni taas tämä loppu, mutta terveys (tai sen puute...) on ollut niin keskeisessä asemassa meidän lauman elämässä jo pitkään, että paljon näitä tulee mietittyä vielä nytkin, kun suolistosairauden mörkö ei enää ole läsnä jokapäiväisessä arjessa. Ei se kuitenkaan jälkiä jättämättä ole poistunut.