Mennyttä ja nykyisyyttä

Joulu ja uusivuosikin sitten menivät jo. Jouluaatoksi tuli sopivasti pakkasta, aurinkoa ja hankikanto vesisateiden jälkeen, ja koirille joulun kohokohta olikin päästä pellolle kirmailemaan ja piehtaroimaan. 

Vinski ja joulupäivän piparkakkutalo

Aiemmin joulukuussa näytti siltä, että saadaan suorastaan satumainen joulu, kun lunta alkoi olla jo yli puoli metriä ja oli hyvin kaunista. Mutta niin vain jouluviikon vesisateet lässäyttivät kaiken. Inhoan talvessa juuri tätä sään sahaamista edestakaisin, ensin tulee lunta ja sitten vettä ja sitten pakkasta ja sitten sama uudestaan. Pahimmillaan talvikaudella on melkein koko ajan liukasta, lenkit ovat yhtä tuskaa ja noiden selkävaivaisten puolesta saa ihan oikeasti pelätä. 

Vinskin selkävaivaan liukkaus ja talviset olosuhteet vaikuttavat selkeästi. Sulan maan aikana öistä allepissailua on esiintynyt vain hyvin harvoin, on mennyt kuukausiakin ilman että tippaakaan on karannut, mutta talvikaudella pissailua esiintyy enemmän. Nytkin se joulun alla alkoi taas kuukausien tauon jälkeen. 

Vinski on aina vastannut hyvin huollossa käyntiin, pissailu on loppunut yleensä heti osteopaatilla tai kraniohoidossa käymisen jälkeen, myös laser on auttanut. Joskus vaikutus on ollut vain hetkellinen, joskus pitkäaikainen. Nyt Vinski kävi ennen joulua kraniohoidossa ja uudenvuoden jälkeen laserissa, eikä pissailu tällä kertaa kokonaan loppunut silti. Kunhan nyt pysyisi aisoissa, määrällisesti Vinski ei paljon ole nyt pissaillut.

Akupunktiota ajattelin kokeilla Vinskille seuraavaksi, ja täytyy varmaan myös kysellä peruutusaikaa meidän osteopaatille, kun meillä on varattuna hänelle seuraava aika vasta huhtikuulle. Peruutusaikaa ei varmaan ole helppo saada, koska osteopaatti on vähentänyt niin paljon töitään ja on aina muutenkin ollut hyvin kysytty. 

Vinski itse ei pissailusta kärsi, se ei sitä edes huomaa, eikä kipujakaan näytä olevan. Kovin on reipas, liikkuvainen, iloinen ja rento poika hän. Varuiksi Vinski sai kuurin Norocarpia, mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta mihinkään. Se on näköjään pienestä kiinni, että hermotus ottaa itseensä ja aiheuttaa pissan valumista, ja sekin, missä määrin ja miten pitkään se vastaa huoltoon.

Usein olen leikitellyt ajatuksella, että muuttaisin jonnekin sen verran pohjoisempaan, ettei sää sahaa talvella näin paljon, tai ehkä vieläkin mieluummin jonnekin tarpeeksi etelään, vaikkapa Välimerelle, missä ei lunta edes ole. Sen verran rajoittavaa ja tuskastuttavaa liukkaus on, ja maastotkin saattavat olla kuukausikaupalla enemmän tai vähemmän kulkukelvottomia. Hyvähän se on haaveita olla, toteutus on asia erikseen.

Jouluna tuli katseltua elokuvia ja ohjelmia, mm. Pelastuskoirat-sarjan jaksoja. Oli mielenkiintoista ja muistutti taas siitä, miten mahtavia koirat ovat. Pelastustoiminta on raskasta, monipuolista, kiehtovaa ja tärkeää. Harkitsin sitä itsekin välillä silloin, kun laumassa vielä oli aktiivisia pk-koiria, mutta on varmaan kaikille parempi, etten siihen ryhtynyt, koska saatan helposti eksyä pelkästään kauppakeskuksen sokkeloihin. 

Tuli myös taas elävästi mieleen kasvattini Jami, joka palautui minulle vajaan kolmen vuoden iässä omistajan elämänmuutoksen ja pitovaikeuksien takia uutta kotia etsimään. Sellainen löytyi, ja tässä kodissa Jamista tuli pelastuskoira, joka oli mukana etsimässä kadonneita ihmisiä ja lemmikkieläimiä, ja se myös löysi molempia. Se kävi myös muutamat pelastuskoirien MM-kisat. Aivan mahtava koira ja suuri persoona. Jamin pojasta tuli sittemmin rajakoira, ja ainakin yksi sen pennuista löysi tiensä isänsä tavoin pelastuskoiratoimintaan. 

Ilman kodinvaihtoa Jamin ominaisuudet olisivat menneet hukkaan, eikä se koskaan olisi myöskään saanut jälkeläisiä. Niin monesti asiat ovat kohtalon oikuista ja sattumasta kiinni. Teetin Jamille myös terveystutkimukset sen palauduttua minulle, ja sekin on hauska muisto. Kuvannut eläinlääkäri totesi, että harvoin näkee näin priimoja lonkkia, tätä kannattaisi lonkkien puolesta käyttää jalostukseen. Kennelliiton lausunnossa luki erikseen: Hienot lonkat! Joten kyllä A-lonkissakin on eroja. Jamin vanhemmilla oli myös lonkat luokkaa A1, ja kaikilla Jamin tutkituilla jälkeläisillä oli A-lonkat, joten omena ei pudonnut kauas puusta tässä tapauksessa. 

Koira toki on aina kokonaisuus, eikä se pärjätäkseen tarvitse juuri kaikkein priimoimpia lonkkia, mutta perimään ja terveyteen liittyviä asioita on mielenkiintoista pohtia. Eivät priimat lonkat Jamiakaan siinä vaiheessa auttaneet, kun sen kohtaloksi koitui täysin yllättäen sydänsairaus 9-vuotiaana. Se ehti olla uudessa kodissa kuusi vuotta, kuten Draamakin aikanaan, mutta se saavutti siinä ajassa paljon. 

Edelliset kaksi joulua meidän laumalta kuluivat muuttopuuhien parissa, kun muutot olivat molemmilla kerroilla heti välipäivinä, joten nyt saimme vihdoinkin rauhoittua kunnolla joulunviettoon, eikä tarvinnut elää muuttolaatikoiden keskellä työn touhussa. Ensimmäinen näistä muutoista oli sentään omasta päätöksestä tehty, mutta toinen ei. Ei kyllä olisi ollut se ensimmäinenkään, jos minulle olisi kerrottu kaikki faktat ajoissa. Emme ehtineet kunnolla edes muuttaa vielä, kun selvisi, ettei kyseiseen paikkaan ehkä voi jäädä vuodeksikaan. Myöhemmin olimme hetken siinä tiedossa, että voimme sittenkin jäädä niin pitkäksi aikaa kuin lystäämme. Mutta sitten kaikki taas keikahti päälaelleen ja selvisi, että vuoden loppuun mennessä on lähdettävä. 

En koskaan ilman erittäin painavaa syytä muuttaisi minnekään tietoisesti vain vuodeksi, en edes unelmieni asuntoon. Jos olisin tiennyt asian jo ennen muuttopäätöstä, niin olisin jäänyt rauhassa asumaan entiseen asuntoon, kunnes olisi löytynyt sellainen parempi asunto, jonne voi asettua pitkäaikaisesti. Olin syvästi huolissani erityisesti Draamasta, koska se oli oireillut edellisen muuttomme jälkeen niin pitkäkestoisesti ja ajoittain vaikeasti, ja joutui näin pian muuttamaan uudestaan. Suolistosairaan koiran kohdalla ei venettä olisi vara keikuttaa turhan takia.

Oma lukunsa oli se, että uuden asunnon etsimiseen jäi lopulta aivan liian vähän aikaa. Alkuajat etsin sinnikkäästi asuntoa, joka olisi maantasalla ja jossa olisi oma uloskäynti, kuten aiemmissakin asunnoissa, mutta lopulta oli pakko tinkiä tästä periaatteesta, koska en kadullekaan halunnut koirien kanssa joutua, ja tarjonta oli meidän kannalta huonoa. Yhtä rivitaloa peräti pääsin katsomaan meidän entiseen asuinkuntaan, mutta haistoin asunnossa jopa maskin läpi hyvin selkeästi tunkkaisen, pistävän hajun, joten ei siitä olisi meille kodiksi ollut. 

Maantasalle emme sitten tosiaan päässeet, vaan uuteen kämppään oli jyrkät 18 askelman portaat. Mutta hissi sentään oli, eikä muuttomatka ollut pitkä. Pihalta pääsi metsäpolkua pitkin hiekkatielle lenkille. Kunnollista metsää ei ihan vieressä ollut, mutta pikkuisia metsiä sentään. Lähipuistosta tuli pian koirien lempparipaikka, ja puiston ja metsän välissä virtasi ennestään tuttu joki.

Puistolenkillä pari viikkoa muuton jälkeen

Me oltais lähdössä lenkille, haloo!

Tällä kertaa osasin varautua Draaman stressireaktioon, ja se sai kaulaansa Adaptil-pannan hyvissä ajoin ennen muuttoa, suolistosairauden lääkitys pidettiin maksimaalisella teholla, rutiinit pidettiin niin täsmällisinä kuin muuton keskellä pystyi, ja kävimme myös ennen muuttoa lenkkeilemässä uuden kodin ympäristössä. Muutto sujuikin Draaman osalta edellistä paremmin, vaikka oireilua sitten viiveellä tulikin.

Pojat sen sijaan kehittivät rappukäytävästä itselleen ylitsepääsemättömän ongelman. Ne kulkivat kyllä uuteen asuntoon reippaasti sisään ensimmäisellä kerralla, mutta jo ensimmäinen uloslähtö oli ongelma. Kipi lähti tapansa mukaan ovesta iloisesti ja vauhdilla henkselit paukkuen, mutta vastassa olikin liukas käytävä, kun se aiemmissa asunnoissa oli tottunut pitävämpään maahan tassujen alla koko edeltävän elämänsä ajan. Kipi järkyttyi tästä niin, ettei olisi halunnut kulkea rapussa ollenkaan, ja tartutti epäluulonsa myös Vinskiin. Draama sen sijaan kulki käytävässä suvereenisti varmoin jaloin ja ihmetteli, että mikä tässä nyt pojilla maksaa, päivänselvässä jutussa.

En tarkkaan muista, miten lopulta sain pojat silloin alussa ulos ja takaisin sisään. Pahaksi onneksi hissiin päästäkseen oli kuljettava pitkästi käytävää pitkin. Sen muistan, että kävin heti ensimmäisenä päivänä ostamassa tosi pitkän käytävämaton, jonka laitoín aina ennen uloslähtöä käytävään ja houkuttelin pojat kulkemaan sitä pitkin. Koko matkalle matto ei yltänyt, ja uloslähdöt olivat yhä hankalia, kun pojat ensin epäröivät ovella ja sitten kulkivat kyyryssä seiniä pitkin naapureiden ovia kolistellen ja stoppeja tehden hissille ja hissiltä ulko-ovelle. Olin ihan epätoivoinen ja kettuuntunut, kun emme enää saaneet asua maantasalla. Kokeilin pojille myös jarrusukkia ja erilaisia aineita tassunpohjiin, mutta niistä ei apua ollut.

Aika ja kärsivällisyys auttoivat jonkin verran ensimmäisinä päivinä, mutta pyysin silti avuksi myös lähellä asuvan kouluaikaisen kaverin, joka on eläintenkouluttaja. Läheltä katsoen kun ei aina huomaa kaikkea. Hän tuli katsomaan meidän rapussa kulkemista, ja kertasimme toimintatapoja. Hän neuvoi meitä hengailemaan rapussa välillä ihan muuten vaan, ja hän myös huomasi, että minun kannattaisi hissistä poistuessa jäädä kaikessa rauhassa seisomaan ja odottamaan poikia ja luottaa siihen, että hissi kyllä odottaa eikä ihan heti kurista koiria ovensa väliin. Tämän jälkeen tilanne helpotti lisää ja heivasin maton lopullisesti.

Nykyään rapussa kulkeminen on niin luontevaa, ettei sitä edes juuri ajattele. Se kyllä vähän hirvittää, kun koko ajan pelotellaan sähkökatkoilla. Millä me sitten ulos ja takaisin kotiin pääsemme? Tai jos hissi on rikki tai remontissa? Ei myöskään ole mikään kiva ajatus jäädä jumiin hissiin sähkökatkon yllättäessä... 

Etenkään Vinski ei saisi osteopaatinkaan mielestä enää kulkea portaissa juuri ollenkaan, eikä se kyllä suostukaan. Kokeilin portaita molemmilla pojilla, ja Kipi kyllä meni ne, koheltamista vain piti vähän hillitä. Vinski ei suostunut yrittämään alaspäin menemistä ollenkaan, se heittäytyi kauhuissaan lattialle ja teki kertakaikkisen stopin. Ylös se suostui menemään pari askelta, ei sen enempää. Olemme kokeilleet myöhemmin muutaman kerran uudestaan, mutta tulos on aina sama. Vinskin tuntien tiedän, että olisi tosi pitkällinen prosessi saada tilanne paremmaksi. En enää edes yritä, kun ei tuo portaissa kulkeminen muutenkaan suotavaa sille ole. Hätätilanteita ajatellen se vain olisi tarpeellinen taito, mutta nyt jää ainoaksi keinoksi ottaa kauhusta jäykkä 22 kg painava koira jollain ilveellä kainaloon, jos pakkotilanne tulee, ja ulkoiluttaa pojat sitten erikseen. Erilaisissa ulkoportaissahan Vinski on koko ikänsä kulkenut hyvin, se menee ne halutessaan vaikka takaperin, epäluulo kohdistuu nyt nimenomaan näihin rappukäytävän portaisiin.

Se riepoo kyllä vähän vieläkin, ettei sitä maantasan kämppää löytynyt, olisi niin paljon helpompaa koirien kanssa, kun voisi astua omasta ovesta suoraan ulos. Muuten ei itseäni niin kauheasti enää hetkauta asua vaihteeksi näin, eikä omasta puolesta edes haittaisi, vaikkei hissi toimisi, kun muutenkin käytän mieluummin portaita kulkiessani ilman koiria. Mutta kun ne koiratkin on ulos saatava monta kertaa päivässä.

Olemme solahtaneet näihin kuvioihin noin muuten ihan hyvin, vaikka pojat ovat syntyneet maalla ja eläneet siellä sen jälkeen minunkin kanssani pitkään. Draamakin sopeutui hienosti uusiin kuvioihin, ei sen stressireaktio näissä tilanteissa näkynyt päällepäin muuten kuin lisääntyneinä sairauden oireina. Sen päätin muuton jälkeen, että ihan heti emme pois lähde, vaikkei asunto ihanteellinen ollutkaan. Etenkään vuodenvaihteessa en aikonut vähään aikaan, jos enää koskaan, muuttaa. Draamalle eritoten en muutenkaan halunnut taas kerran uutta muuttoa, mutta tämä sitten jäi muutenkin sen viimeiseksi kodiksi.

Alla olevissa kuvissa on Draama viime maalis- ja huhtikuussa. Ne lumet jäivät sen viimeisiksi.

Selvisin Draaman syntymäpäivästä joulukuussa suhteellisen hyvin, vaikka haikeita mietteitä olikin pitkin päivää. Pahin paikka oli se, kun some muistutti sen menneistä syntymäpäivistä ja siitä, että sen kaikki sisarukset saivat yhä omaa synttäriään juhlia. Sisaruksille tietenkin toivon kaikkea hyvää ja pitkää ikää, mutta pahaltahan se tuntuu, kun Draama ainoana puuttuu siitä joukosta. Some on usein muutenkin niin monella tapaa vähän paha paikka. 

Olin myös hommannut meille syntymäpäiväksi ylimääräistä ohjelmaa, joka sai ajatukset osittain muualle. Seikkailimme Helsingin keskustassa, ja Vinski kävi siellä rokotuksilla Draaman luottolääkärillä, ja kotiin ajelimmekin sitten hirmuisessa lumimyräkässä hissuksiin (no sitä myräkkää en kyllä ollut tilannut, ihan pyytämättä tuli). Liian pian Draaman poismenon jälkeen en olisi helposti pystynyt sen omalle lääkärille menemään, koska lopetusmuistojen käsittelykin oli silloin niin alkutekijöissään vielä. Nyt sinne oli jo luontevaa mennä, ja Kipi oli siellä jo aiemmin syksyllä käynyt myös. 

Ajatuksissa Draama yhä on joka päivä monta kertaa, mutta suru ei enää viillä ihan niin syvältä kuin alussa. Takapakkia voi aina tulla, sen tiedostan. Lähes puoli vuotta Jipon poismenon jälkeen huomaan kirjoittaneeni blogiin, että toisinaan surua ja kaipausta on enemmän kuin eilen oli. Ja kyllä vuosia sitten poismenneitäkin yhä ajattelee kaipauksella, mutta ne eivät pyöri mielessä koko aikaa samalla tapaa kuin hiljattain poismenneet. Jokaisen poismenon jälkeen on ollut oma prosessinsa työstää asiaa. Surutyön lisäksi on joutunut keräämään palapelin palasia uudestaan kokoon, vaikka osa paloista puuttuu, ja arki on muuttunut pysyvästi. Silloin on vain toivonut, että kunpa kukaan muu ei liian pian lähtisi, on se sen verran raskas prosessi aina ja elämä mullistuu joka kerta.

Me ihmiset käsittelemme asioita eri tavalla, ja jotkut eivät esimerkiksi pysty katsomaan edesmenneen lemmikin kuvia pitkään aikaan. Minä sen sijaan melkein vimmaisesti kaivoin kuvia Draamasta joka paikasta pian sen poismenon jälkeen, myös rikkinäisen vanhan läppärin uumenista ja vanhoilta muistikorteilta. Ensimmäiset viikot myös juoksentelin pitkin maita ja mantuja, kun en halunnut olla kotona pitkiä aikoja kerrallaan. Kuuntelin usein tilanteeseen sopivaa surumielistä musiikkia ja luin yhä uudestaan erään sähköpostin ja siinä olevan runon. Sitten jossain vaiheessa aloin taas viihtyä kotona ja nuo muutkin asiat vähän hiipuivat vähitellen. Mutta yhä jos kuulen samantyyppistä musiikkia tai jos joskus luen kyseisen sähköpostin runoineen, niin se menee tunteisiin. Tulee varmaan aina menemään.

Luulen, että Draaman syntymäpäivä tulee olemaan vähän haikea niin pitkään, kun se ikävuosiensa perusteella voisi olla elossa. Jipon syntymästä tuli huhtikuussa kuluneeksi 20 vuotta, enkä heti sinä päivänä edes muistanut, että on sen syntymäpäivä. Mutta siis 20 vuotta, miten voi olla! Aika kuluu hurjan nopeasti, ei pysy edes perässä.

Jipon kuoltua surin sitäkin, että se lähti paljon nuorempana kuin aiemmat bordercollieni. Draama sitten lähti vielä paljon sitä nuorempana. Molemmat olivat suurella sydämellä ja intohimolla työtä tekeviä koiria, ja niiden olemuksessa oli jotain samaa, vaikka muuten ne olivat luonteeltaan aika erilaisia. Molempien lähtö oli kova paikka, mutta lähdön jälkeinen elämäntilanne oli kovin erilainen. Jipon kuollessa Kipi oli vasta puolivuotias, Vinski neljä ja Snoopy kymmenen. Touhua ja tulevaisuuden näkymiä riitti. Draaman lähdettyä laumaan ei jäänyt yhtään nuorta eikä harrastavaa koiraa, vain valtava aukko ja tylsät tulevaisuudennäkymät.

Otin hiljattain vihdoinkin Draaman valjaat kokeiluun Kipille, eikä se vastoin oletuksiani vetänyt niissä yhtään niin paljon kuin pelkäsin, joten se saa nyt välillä käyttää niitä. Oma mieli yritti tässä laittaa vähän hanttiin. Valjaat näyttivät jotenkin vääriltä Kipin yllä, kun Draama ehti käyttää niitä monta vuotta, ne kuuluvat yhteen nimenomaan Draaman kanssa. Mutta ei hyviä valjaita viitsi loputtomiin naulassakaan ilman käyttöä roikottaa. Vaatteiden käyttämisessä on vähän sama, että Draamalla eniten käytössä olleet vaatteet näyttävät vääriltä poikien päällä, mutta eivät niin selvästi kuin valjaat, jotka olivat sataprosenttisesti vain ja ainoastaan Draaman.

Joskus on käynyt mielessä joku asia, jonka olisin halunnut Draaman kanssa toteuttaa sen eläessä. Aika harvoin onneksi, koska turhaahan se on, eikä meiltä jäänyt mitään oleellista tekemättä. Mutta mietin, miten kiva olisi ollut käyttää Draama vaikkapa smartDOG-testissä, se olisi ollut myös sille itselleen tosi mieleinen, toisin kuin sen ennen minulle tuloa käymä luonnetesti, ja olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tulos ollut odottamani kaltainen. Uskon, että esim. ongelmanratkaisukyky olisi Draamalla ollut hyvä.

Uskon myös tuntevani koirani aika hyvin, vaikka jotain uutta voisi tuollaisesta testistä oppiakin. Vinskin osalta luulen, että sen tunnollisuus eli halu välttää virheitä tulisi testissä erittäin hyvin esille. Vinskihän vaikuttaa joskus jopa vähän tyhmältä, mutta ei se oikeasti niin tyhmä ole, se haluaa välttää virheiden tekemistä, vaikkei sitä koskaan ole niistä edes rangaistu. Se takertuu mielellään valmiisiin tuttuihin kaavoihin, vaikka sitä ohjeistettaisiin tekemään toisin. Ja sitten se tekee niitä virheitä juuri siksi, että yrittää välttää niitä, tai se saattaa jättää tekemättä jonkun asian kokonaan. Nämä koirien persoonallisuuteen ja kognitioon liittyvät asiat ovat mielenkiintoisia, ja on kiehtovaa, miten tieto niistä koko ajan lisääntyy. Tästä aiheesta oli juuri artikkelikin.

Syksyn aikana pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni häätämään Giardiaa. Pojilla alkoi loppukesästä välillä olla löysyyttä, ja mietin, että Draama taisi jättää niille perinnöksi suolistovaivat. Osasin kyllä pian epäillä nimenomaan Giardiaa. Kun oireet aina muutaman hyvän päivän jälkeen uusivat, niin oli aika tehdä asialle jotain. Olisin voinut muuten yksinkertaisesti antaa pojille Axilur-kuurit ilman mitään lääkärikäyntiä, mutta Kipi sai nuorena Axilurista ikävän reaktion, kuolasi hulluna tuntikausia ja ripuloi, joten se ei tullut kyseeseen. Se oli siis vietävä lääkäriin, että se saisi antibioottikuurin mahdollista häätöä varten.

Päätin kiikuttaa Kipin Draaman lääkärille, jotta saisin samalla varmuuden siitä, oliko suolistossa mitään epäilyttävää. Otin kolmen päivän ulostenäytteen  mukaan, ja se lähetettiin laboratorioon. Suolisto ei tuntunut yhtään huolestuttavalta, vaikkei täysin moitteettomaltakaan, verikokeissa oli kaikki kunnossa. Labratulokset varmistivat Giardia-tartunnan, matoja ei todettu.

Draamaltahan tutkittiin uloste muutamaan kertaan vuosien mittaan, eikä sillä koskaan todettu matoja tai Giardiaa. Näin ollen sitä ei myöskään tarvinnut madottaa, mikä oli suoliston kannalta hyvä juttu. En madottanut poikiakaan enää viime vuosina, koska oletin, ettei niilläkään sitten todennäköisesti ole matoja. 

Oireetonta Giardiaakaan ei nykysuositusten mukaan tarvitse häätää, ja terveellä koiralla saattaa oma immuunipuolustus hoidella tartunnan. Koska pojat kuitenkin oireilivat säännöllisesti, niin niiden kohdalla häätö tehtiin. Kipi sai viikon kuurin Trikozolia, Vinski viisi päivää Axiluria. Somehan on täynnä pelottelua, että Giardian häätöön tarvitaan vähintään kymmenen päivää Axiluria eikä viisi päivää missään nimessä riitä. Päätin kuitenkin noudattaa eläinlääkärin ohjetta, tuskin hän sitä antaisi, jos se ei kellekään koskaan tepsisi. 

Häädön alussa ja lopussa koirat piti pestä desinfioivalla shampoolla. Kämpän siivosin, koirien pedit, hihnat ja pannat pesin. Kloriitilla en viitsinyt läträtä kuin ihan vähän eteisen ja kylppärin likaisimmissa nurkissa, sen haju käy henkeen liikaa. Jotkut pesevät kloriitilla koko kämpän, mutta ei vaan pysty. Ei Giardia muutenkaan kuiville lattiapinnoille ihan taloksi asetu.

Kuurin jälkeen ei kummallakaan enää ripulia ollut, jee! Reilun kuukauden päästä Vinskille sitten kerran löysyyttä tuli kahtena peräkkäisenä päivänä, ja rokotuskäynnillä sen uloste varuiksi tutkittiin, Giardiaa ei todettu. Eikä löysyyttä ole enää sen jälkeen ollut uudestaan, joten sen osalta näyttää viiden päivän Axilur todella tepsineen, ja Kipille puolestaan viikko Trikozolia. Ympäristöstä tuon riesan silti voi uudestaan saada myöhemmin, paskan määrä joka paikassa on vakio eli suuri.

Vinski tosiaan kävi rokotuksilla, turhan pitkä aika olikin edellisistä kulunut, mutta en niin pitänyt kiirettä, koska moneen kertaan rokotetulla vanhemmalla koiralla saattaa hyvinkin olla vasta-aineita vaikka loppuiäksi. No tutkimattahan sitä ei silti voi varmasti tietää, ja rokotutin nyt vielä Vinskin, vaikkei hyödystä varmuutta olekaan, kun ei voi edes tietää, miten se selviää talven yli. Mutta eipä tuosta rokottamisesta nyt kauheasti haittaakaan ole kuin harvoissa tapauksissa. Ja eläinlääkärikin totesi, että se on hyvä siksikin, kun nykyään tuodaan niin paljon koiria ulkomailta. Selän lisäksi ei Vinskillä isompia ongelmia toistaiseksi ole, muutama harmittoman oloinen patti ja silmäluomessa pieni Meibomin rauhaskasvain, joiden tilannetta seurataan, ne ovat olleet jo pitkään. 

Uudenvuodenaattona oli kammottava, alla olevan kuvan mukainen lenkkeilykeli. Tuon pahimman jään kohdalta emme kyllä kävelleet vaan väistelimme aina pahimmat kohdat miten milloinkin. Näinä aikoina saa päivä ja lenkki kerrallaan katsoa, missä milloinkin voi kulkea. Silti sitä ei voi estää, että joskus koirilla jalat lipsuvat, ja tapaninpäivänä Vinski meni suojatiellä melkein nokalleen.

Nyt loppiaisena on ollut paukkupakkanen, mutta ensi viikolle luvataan taas lisää lunta, räntää, vesisadetta ja plussakelejä, joopa joo. Onneksi on nosework, sitä voi treenata kotona, jos lenkkeily menee mahdottomaksi. Ollaan me sitä treenattukin, vaikkei vielä ole tarvinnut mihinkään viiden minuutin lenkkeihin tyytyä.

Loppiaislenkin varrelta