torstai 13. helmikuuta 2020

Voihan terveys

Draaman vointi vähän aaltoili muutaman päivän ajan joulukuisen kohtauksen jälkeen, mutta sopivasti jouluksi vointi parani ja pääsimme joka päivä kunnolliselle lenkille. Parempaa joululahjaa en olisi voinut saadakaan. Onneksi meidän ihana eläinlääkäri ehti kiireiden keskellä soittaa meille ennen joulua lisää Cereniaa apteekkiin.

Seuraava kova kohtaus tuli vajaan 1,5 kuukauden päästä. Olimme lähdössä lenkille alkuiltapäivästä, kun juuri sillä hetkellä Draama meni paniikkiin ja alkoi nikotella voimakkaasti. Lääkitsin sitä Kaoliinilla, Cerenialla ja Somacilla. Nikottelu lieveni, mutta kurja olo ja lievempi ajoittainen nieleskely jatkui vielä. Lenkit peruuntuivat siltä päivältä, mutta parin tunnin päästä kävimme ihan pienellä pissalenkillä. Draama köyristi selkäänsä kuin kissa ulos lähtiessämme ja oli ulkona aivan perässä vedettävä. Iltaruoan jälkeen sillä toistui paniikki ja nikottelu, hetken se kuolasikin. Tilanne rauhoittui, mutta hieman kurjana olo vielä jatkui yöhön asti. Ja toipuminen kohtauksesta oli taas aaltomaista, monena päivänä jouduimme lyhentämään lenkkejä.

Sovimme eläinlääkärin kanssa, että katsomme vielä yhden kohtausvälin ennen Apoquelin aloittamista. Tämä siksi, että saamme paremman vertauskohdan sille, auttaako lääkitys. Draaman sairaus on mitä ilmeisimmin edennyt, kun sille näitä kohtauksia tulee, mutta kohtausväli ei ole toistaiseksi ollut kovin tiheä. Jos olisi ollut, niin lääkitys olisi jo aloitettu. Nyt ollaan vielä pärjätty sillä, että on annettu aina tukilääkitys kohtausten tullessa. Välillä on kohtausten välissäkin tullut joku vähän huonompi päivä, jolloin Draama on saanut Kaoliinia mahan tilannetta rauhoittamaan.


Kohtauspäivänä ei ollut hyvä olla



Kipistäkin on ollut huolta. Viime vuoden lopussa päätin, että sen selkä kuvataan tämän vuoden alussa uudestaan takapään oireiden takia. Kipi kun jätti takajalat välillä miten sattuu rungon alle ja ties mihin suuntaan sojottaen. Muitakin oireita panin merkille. Koskaanhan ei Kipin takapään käyttö ole ollut täydellisen normaalia, mutta nyt oireilua oli entistä enemmän. Kipi alkoi keikuttaa kävellessään takapäätään ja paino näytti seistessä jakaantuvan epätasaisesti, mitkä sinänsä olivat ennestäänkin tuttuja oireita. Se teki entistä vähemmän aloitteita leikkiin Draaman kanssa eikä aina vastannut Draaman aloitteisiin. Joskus illalla katsoin, että ihan kuin se olisi levon jälkeen liikkunut jäykästi kotona. Sitten yhtenä iltana se levon jälkeen ontui toista takajalkaansa, hetkittäin roikotti sitä ilmassakin. Muuten se oli oma iloinen ja energinen itsensä ja liikkui lenkeillä yhtä mielellään kuin aina ennenkin. Ontumisen jälkeen kiikutin sen eläinlääkärille melkein välittömästi. Koskaan ennen ei Kipi ollut ontunut. Kahdella koirallani olen aiemmin vastaavaa oireilua nähnyt, ja niillä se on ollut selästä johtuva oire. Tiesin senkin, että oire voi viitata esimerkiksi ristisidevaurioon.

Eläinlääkäri kopeloi ensin Kipin läpi. Refleksit olivat normaalit, lonkkien ja polvien liikkeissä ei ollut muutoksia ja ne olivat kivuttomat. Selän liike oli lannerangan yläosasta alaspäin jäykähköä, palpoiden oli jäykän oloinen ja lihakset kireät. Eläinlääkäri epäili ontumisen syyksi ennemmin ristisidevauriota kuin selkää, ja rauhoituksessa tehdyssä vetolaatikkotestissä sitten toinen polvi olikin hieman löysemmän oloinen, ei kuitenkaan positiivinen. Eläinlääkäri arvioi, että ristisiteessä olisi ollut hieman rispaantumaa. Se taas on saattanut välillisesti aiheutua selästäkin, jos takajalat ovat kuormittuneet epätasaisesti.

Selästä otettiin kuvat, enkä voi sanoa yhtään yllättyneeni siitä, että spondyloosi oli levinnyt. Olinhan siihen viittaavat merkit havainnut omin silmin. Spondyloosimuutoksia on nykyään kohdissa T5, T6, L3, L4 ja S1. Kuvat lähetettiin myös Kennelliittoon lausuttaviksi. Todellinen tilannehan nykyään on SP3 eli keskivaikea, mutta ikävähennyksen takia virallinen lausunto oli SP2 eli selkeä. Lisälöydöksenä selässä myös oli kalkkeuma lannerangan ja ristiluun välisessä välilevyssä, mikä kertoo kyseisen välilevyn rappeutumisesta.

Kipin perjantaikännit klinikalla

Kipi sai viikon pituisen kipulääkekuurin. Ontumista ei ole toistaiseksi kertaakaan sen yhden päivän jälkeen ollut. Eikä muutakaan hirmuisen hälyttävää. Mutta huoltahan tilanne aiheuttaa, koska edessä saattaa olla vaikka minkälaista oireilua. Eläinlääkäri myös totesi, että jos Kipin selästä otettaisiin magneettikuva, niin kaikenlaista mielenkiintoista voisi siellä näkyä. Melko viiltävä tunne se oli, kun mietin, ettei meidän iloinen pieni Kipi-kenguru välttämättä elä vanhuuteen asti. Synkeitä pilviä on niin sen kuin Draamankin terveyden yllä. Vinski sentään on saanut jo melko vanhaksi elää, vaikkei rotuisekseen ole ollenkaan mikään ikäloppu vielä, kymppi tulee täyteen vielä tässä kuussa.

Kun Kipin spondyloosi nuorena selvisi, niin sen kohdalla pohdittiin traumaperäisyyttä. Se ihan ensimmäinen, epätavallisen voimakas spondyloosimuutos on saattanutkin olla joko traumaperäinen tai tulehdusperäinen, mutta perinnöllisyyttä ei senkään kohdalla voi sulkea pois. Ja sen jälkeen tulleet muutokset ovat joka tapauksessa synnynnäisestä/perinnöllisestä taipumuksesta johtuvia, koska traumaperäinen spondyloosi ei leviäisi vastaavalla tavalla. Olen näistä asioista käynyt keskustelua niin kuvanneen eläinlääkärin kuin Kipin vanhemmat ja uudemmat selkäkuvat Kennelliitossa lausuneiden henkilöiden kanssa.

Jonkinlaista välilevyjen/kudosten heikkouttakin Kipillä näyttäisi olevan, kun sillä nyt tuo kalkkeuma/välilevyn rappeuma on. Kalkkeumat eivät ole normaaleja vielä Kipin ikäisellä koiralla, kondrodystrofisilla roduilla niitä toki esiintyy jo nuorellakin iällä, mutta niillä onkin jo lähtökohtaisesti sairas rakenne. Vasta isommat kalkkeumat tulevat näkyviin röntgenkuvissa, joten niitä voi olla vaikkei kuvissa näkyisi. Ensimmäisen spondyloosimuutoksen taustallahan Kipillä myös epäiltiin kroonista välilevytyrää, joka sille siinä tapauksessa olisi tullut jo ihan hirmu nuorena. Vieläkin ihmettelen, mitä sille on sattunut, jos mahdollinen välilevytyrä ja ensimmäinen spondyloosimuutos ovat aiheutuneet traumasta, kun tiedossa ei mitään isoa traumaa ole. Oireetkan eivät olleet niin voimakkaat kuin luulisi välilevytyrässä olevan. Sitä en koskaan saa tietää, enkä edes sitä, onko siellä taustalla sittenkään traumaa. Eikä sillä nyt toisaalta niin suurta väliä enää ole, ja tilanteen etenemisen tiedetään joka tapauksessa johtuvan muusta kuin traumasta, jolloin ne, joita asia jollain lailla liippaa, voivat laittaa tiedon korvansa taakse.

Olin miettinyt, että veisinkö Kipin tänä vuonna vaikkapa rallyn alo-luokkaan. Nyt luulen, etten todellakaan vie, enkä muutenkaan paljon teetä sillä takapään hallintaa edellyttäviä liikkeitä. Kuun lopussa meillä on Piira-käynti, ja silloin täytyy tarkemmin jutella siitä, mitä Kipin kanssa voi tai ei voi enää tehdä. Usein hyvältä osteopaatilta tai fysioterapeutilta saa näissä asioissa vielä yksityiskohtaisempaa tietoa kuin eläinlääkäreiltä. Arkiliikunta meillä on jo ennestään selkäystävällistä. Lenkit ovat kohtuullisen mittaisia, mahdollisimman paljon pehmeällä alustalla, koirien keskinäistä rälläämistä vapaana tapahtuu äärimmäisen vähän ja sekin vasta lämmitetyillä lihaksilla. Repivää ja kuormittavaa liikuntaa ei harrasteta.

Draamankin koeura taitaa olla kokonaan ohi. Vaatisi pienen ihmeen, että tilanne muuksi muuttuisi. Kokeiden perään en jää itkemään. Keskityn nauttimaan koirieni persoonallisuuudesta ja arjen hyvistä hetkistä. Tärkeimmät haaveeni nykyään koskevat mukavia ja kunnollisen pituisia lenkkejä. Eiväthän nekään aina toteudu, mutta osaan kyllä iloita aina siitä, kun pääsemme tekemään kunnollisen lenkin, ja kun näen Draaman täysillä nauttivan ulkoilusta. Pojat ovat siitä aina poikkeuksetta nauttineet, mutta eihän sekään ole itsestään selvää, että tilanne sellaisena jatkuu. Koskaan ei tiedä mikä on se viimeinen hyvä lenkki. Tai se koko elämän viimeinen lenkki.



Ellei mitään yllätyksiä satu, niin luovun myös meidän rally-tokon ja tokon ryhmäpaikoista. Mitäpä me niillä, jos meidän treenaaminen on pelkkää satunnaista hömppää, menkööt nekin paikat jollekin, joka niitä enemmän tarvitsee. Tiedän myös sen, että ryhmissä jatkaminen tempaisisi minut taas sen verran mukaansa, että alkaisin haluta enemmän ja harmistuisin, kun se olisi niin saavuttamatonta. Tällä hetkellä suhteeni lajitreenaamiseen on hyvinkin välinpitämätön, mutta tilanteen jatkuminen tällaisena edellyttää luultavasti vielä toistaiseksi sitä, että otan etäisyyttä ryhmätreeneihin enkä myöskään aktiivisesti seuraa lajeja esimerkiksi somessa.

Elämässä välillä asiat kasaantuvat hassusti. Nytkin muutaman päivän aikana tapahtui isoja terveyteen liittyviä, äärimmäisen kuormittavia juttuja. Perjantaina todettiin Kipin spondyloosin levinneen. Sunnuntaina Draamalle tuli paha kohtauksensa, ehkä pahin tähänastisista. Mutta ne olivat vasta näpertelyä, sillä tiistaina lähiomaiseni joutui sairaalaan ja ennuste oli huono. Haahuilin kodin ja sairaalan väliä, ja yölläkin vain valppaana odotin puhelimen soimista. Tilanne sitten ennusteista huolimatta kääntyi parempaan, mutta ongelmia ja huolta tulee jatkossakin riittämään.

Sanotaan, ettet saa koiraa, jonka haluat vaan sen, jonka tarvitset. En ole väittämästä ollenkaan samaa mieltä, mutta toki usein on helppo löytää asioille erilaisia merkityksiä. Mutta kuka oikeasti tarvitsee monta rikkinäistä ja nuorena kuolevaa koiraa peräkkäin? Silti joillekin on niin käynyt. Ja entä oma tilanteeni sitten, pelkkiä selkävaivaisia koiria viimeiset kymmenen vuotta ja omien harrastusten ja elämäntavan hautaamista pitkän kaavan mukaan. Ilmeisesti olen niin paukapäinen, että kohtalon piti koira koiralta koventaa otettaan, että todella ymmärtäisin harrastusten olevan nyt ohi.

Kolmannella kerralla ehkä luulin olevani kaukaa viisas ja löytäväni oikotien onneen. Aikuinen terve koira, jolla harrastusintoa piisasi, vihdoinkin voisin näyttää kohtalolle pitkää nenää! Vaan tällä kertaa kohtalo jyräsi minut täysin ja lällätti minulle ihan kunnolla. Että ähäskutti vaan, näin mahtavan koiran tosiaan olisit saanut, mutta terveyttä ei sillekään suoda, ja tällä kertaa sen vaivat ovat vielä inhottavampia kuin kahden edeltäjän kohdalla. Mitään ylevääkään en tästä ole oppinut. Terveyttä ja pieniä asioita olen osannut arvostaa ennenkin. Että on se vähän vaikea nähdä kohtalon tarkoitusperiä tässä. Ja jos harrastaminen kerran loppuu, niin mitä sitten tilalle, sitä ei ole kohtalo myöskään kertonut.


Lähijärvi helmikuun alussa

Joskus oli melkein talvistakin



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti