Terveysjuttuja ja syysulkoilua

Kävimme ihan ex tempore pienellä tutustumiskäynnillä Nuuksion ytimessä puolitoista kuukautta sitten. Valitsin kahden kilometrin reitin, koska aikaa ei sillä kertaa ollut kovin pitkään retkeen, ja halusin myös säästää koiria. Oli aurinkoinen ja lämmin arki-iltapäivä, ja muitakin liikkujia reitillä oli tasaisena mutta maltillisena virtana. Kuitenkin vähän liikaa minulle. En saanut normaalia luontofiilistä myöskään siksi, että kyseinen reitti oli leveä baana, jota reunustivat valotolpat. Enpä ole sellaisella ennen retkeillyt, enkä välitä toiste välttämättä mennäkään. Kotimatkalla pysähdyimmekin tuttuun metsään, jossa koirat saivat hetken kirmata vapaana eikä muita kulkijoita näkynyt, ja se olikin lopulta mielekkäin osuus siitä reissusta.

Hieno kallio ja näköala reitillä kyllä oli, ja hyppäsimme välillä pois reitiltä kalliolle ja myös metsään. Eräs seurue kalliolla varoitti minua, että heidän vieressään on kyy, ei kannata tulla siitä. Kiitin tiedosta, enkä ollut yhtään yllättynyt havainnosta. Kyitä kyllä Nuuksion joka kolkasta löytyy, ja lämmin syyspäivä on otollista aikaa bongata niitä.

Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin kuvaushetkellä sattui olemaan pilvistä.

Aika pian sen jälkeen näimme itsekin taas omin silmin kyyn muutaman kilometrin päässä olevalla ulkoilualueella, joka itse asiassa myös kuuluu Nuuksion alueeseen vaikkei siellä ydinalueella olekaan. Taas törmäsimme siihen kun olimme jo tulossa metsästä pois, ja taaskin Vinski oli se joka oli lähinnä käärmettä, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa ihan tallannut sitä, vaikka todella läheltä piti. Käärmekin oli vikkelämpi kuin se edelliskertainen löhöilijä ja luikerteli vauhdilla poispäin polulta. Huh, kylläpä taas pomppasi sydän hetkeksi kurkkuun, mutta koirat eivät taaskaan käärmeeseen reagoineet.

Lääkärissäkin ollaan taas käyty. Vinski alkoi ihan yllättäen välillä vähän keventää etuosaansa liikkuessaan, ja yhdellä lenkillä se vältteli matalien puunrunkojen yli hyppäämistä, joissa ei aiemmin ole mitään ongelmia ollut. Sohvalle ja autoon se pääsi nousemaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Annoin sille kaksi päivää Norocarpia, mutta sitten lopetin, koska sille tuli pari kertaa yökkäilyoireilua, joka saattoi liittyä Norocarpiin. 

Mietitytti, että Vinskille pitäisi löytää jokin muu kipulääkitys jatkoon. Verikokeet pitäisi myös ottaa, koska niitä ei ollut pitkään aikaan otettu. Samalla näkisi sen, olisiko jotain anestesiariskejä tiedossa, koska olin miettinyt, pitäisikö Vinskille vielä kerran tehdä hammashoito. Ja tietenkin samalla olisi hyvä tarkistaa kokonaisterveys muutenkin, että missä mennään seniorikoiran kanssa.

Niinpä menimme luottolääkärillemme, ja tutkimuksissa sitten tuli vähän yllättäviäkin löydöksiä. Oikea kyynärnivel oli vasenta paksumpi ja myös lämmin ja rutiseva, joten se oli ollut syynä satunnaiseen etusten keventämiseen, toispuoleista se oli mielestäni enemmän ollutkin. Mutta mikä hämmästyttävämpää, niin toisesta reidestä löytyi kasvain. Oikean takajalan sisäreiden ja ulkoreiden sisäpuolella lihasten välissä oli pehmeä, rasvamainen massamuutos, melko kookas mutta aristamaton. Hyvin todennäköisesti infiltroiva lipooma. Ei siis pahanlaatuinen, mutta varsin inhottava, kun se voi kasvaa todella isoksikin ja haitata liikkumista.

Vinskin silmäluomessa oleva Meibomin rauhaskasvain oli myös vähän kasvanut, ja saattaa jossain vaiheessa myös aiheuttaa huolta. Muut patit olivat melko ennallaan ja ihan rasvapatteja tai syyliä. Täydellinen verenkuva ja maksa- ja munuaisarvot otettiin. Verenkuvassa kaikki oli hyvin, mutta munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat vähän yli viitearvojen, mikä kertoo siitä että sisäelintila on heikentymässä, ja 75 prosenttia tehosta on eläinlääkärin mukaan jo menetetty tässä vaiheessa kun veriarvot ovat lähteneet nousuun.

Anestesiaa eläinlääkäri piti jo jonkinlaisena riskinä, eikä hammashoitoon nyt sitten varmaankaan mennä. Hampaat eivät pahassa kunnossa onneksi ole, ja Vinski pärjää kyllä niiden kanssa loppuikänsä, ellei mitään akuuttia tule. Asiaa alun perin pohtiessani en tiennyt nykyisiä uhkia ja mietin, että Vinski voisi parhaassa tapauksessa elää vaikka vuoden tai ylikin vielä, vaikka tiesin senkin, että aika voi loppua ihan milloin vain. Hammashoito myös hirvitti. Nimittäin viimeksi Vinski alkoi taas hammashoidon jälkeen laskea alleen, mikä kertoi selän ärtymisestä. Selällään pöydällä nukutettuna makaaminen ei olisi mikään kovin hyvä juttu. Hampaiden kotihoitoa jatkamme yhä, jo vuosien ajan olen harjannut koirien hampaat joka päivä.

Vinskin selkä oli palpoidessa jäykkä ja kireä, lihakset aristivat. Kropan muutokset olivat tulleet vasta ihan äskettäin ja hyvin nopeasti, koska muuten olisin itsekin huomannut ne jo aiemmin. Kraniohoidostakin oli tasan kaksi kuukautta, eikä näitä muutoksia silloin vielä ollut, kraniohoitaja olisi kyllä maininnut pienetkin ongelmat. Vinskin kroppa oli silloin varsin hyvässä kunnossa, kyynärässä ei ollut havaittavissa mitään ongelmaa, reiden massamuutosta ei vielä ollut, selkä oli paljon parempi, jumia oli vain vähän.

Vinski ei enää voi syödä tulehduskipulääkkeitä eikä myöskään parasetamolia. Niinpä sille päätettiin kokeilla Librelaa, ja se sai ensimmäisen pistoksen heti. Jos Librela ei tehoaisi, niin eläinlääkäri kehotti seuraavaksi kokeilemaan vähän yllättävää  lääkettä, eli Litalginia, jota yleensä käytetään sisäelinkipuun. Myös gabapentiiniä voi harkita. Sain ohjeeksi mitata Vinskin reiden paksuuden kerran viikossa, jotta nähdään, miten nopeasti kasvain kasvaa. 

Nyt on eläinlääkärikäynnistä kulunut jo kuukausi. Librela näyttää auttaneen ja Vinski on liikkunut hyvin, satunnaisesti olen silti havainnut ohimenevää ihan lievää jäykkyyttä oikean etujalan askelluksessa, mutta nyt en vähään aikaan sitäkään. Neljä päivää Librelan saamisesta Vinski sai metsässä jonkin virtapiikin ja teki tosi lennokkaita juoksuspurtteja, jollaisia se ei ole aikoihin tehnyt. Ei ole sen jälkeenkään, mutta lenkillä sen askellus usein näyttää hyvin kepeältä ja kauniilta, hetkittäin se myös vähän löntystelee. 

Viime perjantaina haimme jo toisen Librela-pistoksen hoitajakäyntinä. Useinhan kuulemma Librelan paras teho tulee näkyviin toisen tai kolmannen pistoksen jälkeen. Joillain teho myös jossain vaiheessa hiipuu. Saa nähdä, miten Vinskin kohdalla, ja miten kauan se ylipäätään ehtii Librelaa saada.

Vinskin reiden paksuus pysyi samana ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta kolme viikkoa eläinlääkärikäynnin jälkeen läpimittaa oli tullut lisää ainakin senttimetri, ja kasvain tuntui selkeästi isommalta myös käteen. Tulee mieleen ikäviä kaikuja lähimenneisyydestä, vaikkei tämä kasvain yhtä hillittömän nopeasti kasvakaan kuin Draaman kasvain kasvoi. 

Syyskuun loppupuolella Vinski ja Kipi pääsivät osteopaatille. Vinskin kyynärvarsi oli jäykkä ja selässäkin oli jäykkyyttä, mutta kokonaistilanne ei muuten ollut niin kamala kuin olin kuvitellut. Vinskin kroppa oli taas hoidon jälkeen parempi. Hirveän ikävä kombo tuo kyllä on, kun kyynär- ja selkäongelma ruokkivat toisiaan ja vaikuttavat liikkumiseen. Reiden kasvain ei vielä liikkumista ollenkaan haittaa, mutta sitten ollaankin lirissä, kun niin käy.

Kipillä oli kireyttä niskassa ja selän ylimenoalueella, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Oli taas virkistävää ja tärkeää saada tilannekatsaus omista koirista ja samalla vaihtaa ajatuksia terveydestä ja koirista osteopaatin kanssa. Pojat ovat ikänsä tuolla käyneet, vaikka välillä paljon myös kraniossa, ja kyllä nämä käynnit molemmissa huolloissa ovat samalla olleet terapiaa omalle mielelle. Ei missään muuten ehdi yhtä hyvin puida terveysjuttuja ja kaikkea niihin liittyvää.

Meidän retkeilyt on pikkuhiljaa retkeilty, Vinskin osalta ainakin. Onneksi olemme vielä tänä vuonna saaneet retkeillä ja kerätä muistoja. Lyhyitä metsäretkiä toki voimme vielä tehdä. Reiteille en välttämättä välitä enää lähteä ollenkaan, koska silloin hihnaliikuntaa tulee useimmiten turhan paljon. Mieluummin haluan noiden liikkuvan vapaana omaan tahtiinsa, emmekä kuitenkaan edes voisi mitään useiden kilometrien pituisia reittejä valita.

Enimmäkseen me ihan vain lenkkeilemme leppoisasti metsässä, se on ihan parasta liikuntaa koirille ja mielekästä meille kaikille. Eikä tarvitse pelkkiin pikapyrähdyksiin tyytyä, kun etenemme leppoisasti ja koirat saavat liikkua omaehtoisesti. Minä taas saatan välillä pysähtyä poimimaan sieniä, niitä nyt vaan ei voi jättää metsään, vaikka olisi ennalta niin päättänytkin, kun haluaisi ajanpuutteen takia välttää niiden putsaus- ja valmistusrumban. Ihan kotikulmilla ei kunnon metsää ole, ja tylsästi joutuu myös pitämään koiria aika paljon hihnassa, mutta onneksi ei kuitenkaan tarvitse asfaltilla tehdä lenkkejä täälläkään.

Syyskuussa olimme metsäretkellä ennestään tutussa metsässä, jossa kuitenkin suunnistimme vähän eri alueelle kuin yleensä ja katsastimme kaksi uutta lampea, joille oli melko lyhyt matka. Olisin halunnut kävellä vielä kolmannelle, jonne olisi ollut enää vain kilometrin matka ja jossa olisi ollut laavu, mutta ei Vinskin kanssa uskaltanut pidentää retkeä enää yhtään, kun siitä olisi kuitenkin tullut kaksi kilometriä lisää käveltävää.

Siitä tuo oli vähän tylsä retki, että jouduin pitämään koiria aika paljon hihnassa erityisesti lampien läheisyydessä, etteivät ne olisi rynnänneet lampeen. Uiminen kun ei kuulunut päivän agendaan. Pidimme yhden pidemmän ja kaksi lyhyempää taukoa, ettei yhtäjaksoista liikuntaa tulisi paljon. Vinski oli hyvin energinen ja hyvin liikkuva vielä retken lopussakin.

Muutama viikko sitten kävimme tutussa metsässä lenkillä ja jäljestämässä. Alueella oli tiedote siitä, että viikonloppuna siellä järjestetään jälkikoe eikä alueella saisi silloin liikkua. Mitenköhän kävi, kun sää oli koepäivänä hyvä ja metsät täynnä sieniä... Me saatoimme hyvillä mielin käyttää aluetta, koska kokeeseen oli vielä monta päivää. Alueella oli jo janat ja esineruudun paikka merkittynä. Tämän lähemmäksi koetilannetta eivät meidän pojat koskaan pk:ssa pääse! Jälkensä ne ajoivat taas suurella innolla ja taitavasti. 

Oli hieman nostalginen fiilis katsoa valmiiksi merkattua janan paikkaa ja muistella miltä tuntui ennen koesuoritusta katsoa janaa ja miettiä, että millainen jälki siellä meitä odottaa, mihin suuntaan jälki mahtaa janalta lähteä ja ottaako koira sen heti oikeaan suuntaan vai huudetaanko meidät takaisin janalle. Tuossa metsässä en koskaan kokeessa ollut, mutta monet jäljet siellä on eri koirilla ajettu, ja kouluttajan ominaisuudessa vedin siellä myös muutamat ryhmätreenit.

Siitä on jo niin kauan, kun viimeksi olin jälkikokeessa. Kuuden eri koiran kanssa sain sen kokea, viimeisten kolmen koiran kanssa en enää. Ei aina käy niin kuin suunnittelee ja toivoo. Minulla oli pitkään vahva jälkiharrastajan identiteetti, mutta nyt se on jo vähän haalistunut. Ei se koskaan kokonaan katoa vaan tulee aina olemaan osa minua. Oli se niin rakas laji, ja vieläkin olen saanut sitä höntsäilymielessä tehdä. Jälkikokeiden maailmasta ja tavoitteellisesta treenaamisesta vain olen täysin vieroittunut, enkä seuraa tätä aihepiiriä edes somessa sen enempää kuin mitä sattumalta silmiin osuu.  

Oli tuskallinen, pitkä ja mutkikas prosessi irtautua aktiiviharrastajan identiteetistä niin pk-jutujen kuin muiden lajienkin osalta. Draaman aikana sitten omaksuin suolistosairaan koiran omistajan identiteetin. Draaman kuoltua jatkoin yhä sairauteen liittyvien fb-ryhmien lukemista, koska se maailma oli tullut niin tutuksi. Seuraan ryhmiä yhä, mutta en lue niitä yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ehkä jonain päivänä eroan ryhmistä kokonaan. Jotkut eroavat heti oman koiran kuoleman jälkeen, koska ryhmien seuraaminen tekee liian kipeää tai tuntuu siinä vaiheessa turhalta, mutta me ihmiset olemme erilaisia. Minä en kokenut tarvetta heti irtautua, ja olen myös hyvin tiedonhaluinen. Sekin maailma tulee aina olemaan osa minua, vaikka olen saanut siihen jo hieman etäisyyttä.

Vinskin kanssa mennään nyt päivä kerrallaan, ja toivotaan vielä monia hyviä ja onnellisia päiviä sille. Se on oma höpsö itsensä, iloinen ja energinen aina silloin kun jotain tapahtuu. Kotona se vanhojen koirien tapaan lepää paljon. 

Vaikeita päätöksiä voi tulla eteen. Entä jos esimerkiksi Meibomin rauhaskasvain äkkiä kasvaa sellaiseksi, että se pitäisi leikata? Se ei ole mikään iso leikkaus, mutta anestesiassa on omat riskinsä, ja sitten on kaikki nuo muut vaivat, joiden takia leikkaus ei välttämättä toisi juurikaan (jos ollenkaan) lisää elinaikaa. Eläinlääkäri myös jo huomautti, ettei Meibomin rauhaskasvain todellakaan ole se suurin ongelma, ja suhtautui hieman pessimistisesti Vinskin elinajanodotteeseen muiden vaivojen takia.

Reiden kasvain on iso huoli, eikä sille ole paljon tehtävissä. Sijainnin takia sen leikkaushoito olisi haastavaa, eikä koko kasvainta välttämättä koskaan saataisi poistettua. CT-kuvat pitäisi ensin ottaa sen selvittämiseksi, että kannattaako leikkausta yrittää ja minkä verran ehkä saataisiin pois. Tuollaista prosessia en kuitenkaan edes harkitse, kun kyseessä on vanha koira, jolla on useampi terveysongelma. Voi vain toivoa, ettei reiden kasvain ihan heti kiihdytä tästä kasvuaan vaan Vinski pärjäisi vielä jonkin aikaa sen kanssa.

Olisipa laumassa nuori koira tuomassa elämää ja jatkuvuutta. Nyt todellakin kostautuu se, että viimeiset kolme koiraa olivat sattuneesta syystä niin pienillä ikäeroilla. Identiteettikriisejä tässä on jo podettu, mutta pahin niistä on sittenkin vasta edessä. Nyt kuitenkin saan vielä nauttia kahden koiran seurasta, ja koirillakin on koiramaista seuraa toisistaan. Miten pitkään, sitä ei kukaan voi täsmällisesti ennustaa, mutta ei elämä koskaan ole ennustettavaa muutenkaan.