Kyllä edes kerran kesässä pitää päästä Iso-Valkeelle. Oikeastaan harkitsin, että olisimme lähteneet Iso-Melkuttimelle, josta on kuulunut paljon hehkutusta ja joka on hyvin samantyyppinen paikka kuin Iso-Valkee, kirkasvetinen järvi harjualueella. Kuvaukset paikan suosiosta saivat minut perääntymään, en kerta kaikkiaan ole ruuhkien ystävä ja arvostan rauhaa. Muutama ihminen vielä menee, mutta en halua koko ajan heitä olla väistelemässä, kuten joku Melkuttimella kertoi tehneensä. No, kun omaa kokemusta ei paikasta ole, niin en toki todellisuutta tiedä, ja ehkä elokuisena perjantaina tilanne ei niin paha olisi ollut?
Joka tapauksessa lähdimme sitten Iso-Valkeelle, jossa ei koskaan ole ruuhkaa ollut, mutta en ole sielläkään koskaan esim. viikonloppuna tai heinäkuussa ennakkoluuloistani johtuen käynyt.
Lähdimme heti kiertämään järven ympäri menevää luontopolkua, joka on oikea metsäpolku. Uitin koirat jo aika alkuvaiheessa, jotta ne ehtisivät kuivua mahdollisimman pitkälle kävelyn aikana ennen taukoa. Aurinko näyttäytyi uinnin aikana, ja järvi lumosi kuten aina ennenkin.
Pidin Kipin luontopolulla melkein koko ajan kytkettynä, mutta Vinskin päästin välillä irti, jotta se saisi asetella askeleensa vapaammin ja rennommin. Järveenkään se ei yrittänyt uinnin jälkeen enää mennä, vaikka polku kulki välillä aivan järven viertä. Paitsi sitten kun tulikin se tietty kohta, joka Vinskin mielestä oli itsestään selvästi pulahdusta varten siinä olemassa ja se lähti välittömästi kohti vettä. Huusin sille monta kertaa sanan ei, mutta se ei joko kuullut tai sitten sille tuli valikoiva kuulo siinä tilanteessa. Humps ja molskis vaan ja se oli vedessä.
Kävin heti komentamassa Vinskin ylös vedestä, mutta tietenkin se oli kastunut jo. Kyllä otti päähän, koska se oli jo aika pitkälle kuivunut sitä ennen, ja pelkäsin toisen kastumisen viimeistään aiheuttavan kutinaongelman.
Vinskin oma pyyhe oli jo litimärkä, mutta kaivoin repusta oman hupparini, ainoan mukana olleen pitkähihaisen vaatteeni, ja ryhdyin kuivaamaan Vinskiä vimmaisesti siihen. Arvelin pärjääväni koko reissun hyvin t-paidassakin, ja niin pärjäsinkin. Sen jälkeen vielä harjasin Vinskiä pohjavillaharalla (joo, pitäisi kyllä hankkia ihan oikea harja myös, mutta hara on hyvä kun irtonaiset pohjavillat irtoavat eivätkä jää kutinaa aiheuttamaan).
Vinski ei isommin arvosta haraa, joten yleensä käsittelen sitä mahdollisimman nätisti vain hyvin lyhyen hetken kerrallaan. Nyt vetelin sen yltympäriinsä haran kanssa perusteellisesti ja ilmoitin, että kun kerran vastoin ohjeita veteen menit, niin tämä tehdään nyt. Tiesin kyllä hyvin senkin, että todellinen syyllinen löytyi peilistä, ei uimista rakastavaa ja lähes kuuroa koiraa tuollaisesta voi vastuuttaa.
Tämän jälkeen retki jatkui taas leppoisissa tunnelmissa. Pysähdyin aina välillä katselemaan maisemia. Oli lumoavaa katsoa järveä eri kohdista ja erilaisissa pilvi- ja aurinko-olosuhteissa. Jotkut isot ilot ovat hyvin yksinkertaisia. Pidensimme lenkkiä poikkeamalla reitiltä välillä metsälammella käymään. Sitten taas jatkoimme luontopolkua kohti laavua ja pidimme siellä eväs- ja lepotauon.
Saavuimme lopulta takaisin parkkialueelle, ja siellä oli samat kolme autoa kuin oli jo tullessamme ollut, mutta ristin sielua emme siihen mennessä olleet nähneet missään. Koirat saivat tässä vaiheessa taas tauon ja menin itse vuorostani uimaan. Siinä vaiheessa näin ensimmäisen ihmisen, joka tuli autolle ja lähti pois. Myöhemmin näin yhden pienen seurueen etäältä, mutta muita ihmiskohtaamisia ei tullut, joten hyvin rauhaisa retki siis.
Oli taas vinkeä tunne uida, kun näki samalla pohjaan asti. Koirat puolestaan olivat hieman järkyttyneitä kun joutuivat katselemaan uimistani puuhun sidottuina. Niiden mielestä koko homma meni nyt väärinpäin, yleensä se olen minä joka katsoo niiden uimista ja heittää keppiä. Muutaman kerran olen uinut yhdessä niiden kanssa, ja silloinkin niillä menee pasmat vähän sekaisin.
Mietin mielessäni, että mitenköhän koirat reagoisivat, jos meinaisin hukkua ja siitä kulkisi joku ihminen ohi, yrittäisivätkö ne pyytää apua vai olisivatko ne edelleen vain tyrmistyneitä siitä, että toi meni uimaan ilman meitä. Olisin mielelläni antanut niiden uida sielunsa kyllyydestä monta kertaa, jos Vinskin turkin voisi antaa olla niin pitkään märkä eikä sitä kirottua kutinaongelmaa olisi.
Kotiin ei ollut kiire, joten suuntasimme vielä metsään vähän kauemmas järveltä. Se olisi ollut ihan täydellistä jälkimetsää, mutta tällä kertaa vain lenkkeilimme siellä, ja samalla söin mustikoita ja poimin kantarelleja. Kylläpä sielu lepäsi taas, ja kotona oli illalla väsyneitä ja onnellisia koiria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti