Torstaina olimme taas jälkitreeneissä Leean ja Jaanan kanssa. Kipi pääsi ajamaan Leean tallaaman jäljen, jolla oli pituutta puolisen kilometriä. Keppejä oli viisi, ja tällä kertaa niiden alla ei ollut purkkeja, päätin siirtää purkit tulemaan taskustani. Siinä janan lähellä oli joku koiranpissa, jota Kipi juuttui haistelemaan. Kehotin sitä jatkamaan matkaa kanssani janalle, mutta se ei uskonut, joten vedin sen (ihan nätisti) perääni. Ja kyllä Kipi siitä mielensä niin pahoitti, että eteni janaa huonosti, eikä aluksi edes yrittänyt nostaa jälkeä. Kun ei kerran saanut muiden koirien viestejä haistella, niin ei Kipin mielestä nenää tarvinnut sitten muuhunkaan käyttää, ja se vain seisoskeli ja välillä vähän haahuili päämäärättömästi ja nokka pystyssä. Odotin rauhassa ja lopulta se armollisesti nosti jäljen.
Ensimmäinen keppi meinasi jäädä, ja tällä kertaa autoin Kipiä pysähtymällä odottamaan, että se huomasi sen, jotta se varmasti muistaisi mitä oltiin tekemässä. Yksi välikeppi jäi myöhemmin ja annoin sen jäädä, kun ei Kipi siihen reagoinut. Muut kepit se nosti ja näytti välillä vähän etsiskelevän purkkia kepin läheltä. Jäljen ajoi tarkasti, eikä ottanut häiriötä kahdesta perässä kulkevasta ihmisestä.
Vinski pääsi ajamaan itse tekemäni jäljen, joka kyllä alun perin oli tarkoitettu Jackille. Mutta jälkeä tehdessäni jouduin tiheikköön, jossa kadotin muutenkin onnettoman suuntavaistoni vähäisimmätkin rippeet, enkä enää tiennyt, olinko jossain kohtaa kulkenut melkein ristiin. Niin no, sentään löysin takaisin autolle, mutta päätimme Leean kanssa varmuuden vuoksi vaihtaa jäljet päittäin. Ekan kepin jälkeen Vinski lähti suuntaan, jonne en ollut jälkeä tehdessäni mennyt, ja päätyi sitten hetkeksi ajamaan takajälkeä ennen kuin taas oli oikealla jäljellä ja vielä oikeaan suuntaankin. Kaikki neljä keppiä se ilmaisi varmasti. Ei siellä mitään silmukkaa sitten ollut, mutta jäljen alku ja loppu olivat lähellä toisiaan, mikä luultavasti aiheutti Vinskin harhautumisenkin.
Snoopykin pääsi ajamaan aika pitkän jäljen, kun toisesta tekemästäni jäljestä jäi muista syistä johtuen suurin osa ajamatta. Ja Snoopy oli meidän lauman paras jälkikoira sinä päivänä, ajoi jälkeä voimakkaasti ja intensiivisesti, nosti kaikki kepit eikä lähtenyt harhoille, vaikka jäljen loppuosassa oli ollut vieraita kulkijoita juuri ennen jäljen tekoa, ja jälki myös sivusi polkua, jossa oli paljon muiden koirien jättämiä viestejä. Niin on hyvä työmoraali meidän eläkeläiskoiralla!
Muuten viime viikko meni aika kissamaisissa merkeissä. Maanantaina varasin Nellalle sterkkausajan, jonka sain heti seuraavalle päivälle. Nella tuli leikattua vanhempana kuin muut kissani, mutta sen kiimat ovat aina ajoittuneet vain kevääseen ja alkukesään, joten suurin osa vuodesta on ollut kiimatonta ja vaivatonta aikaa. Nyt se kevään ensimmäinen kiima oli sen verran ärsyttävä, että päätin sen jäävän viimeiseksi ikinä, ja varasin leikkausajan heti kiiman loputtua.
Tiistaina Nellan ollessa leikkauksessa me koirien kanssa lenkkeilimme sillä aikaa uudessa maastossa. Sain taas ihmetellä urosten ihmeellistä maailmaa, kun pojat olivat vieläkin hanakampia hajujen perään kuin tutummissa maastoissa. Parin metrin välein piti lyödä jarrut pohjaan ja jumittua tutkimaan lohjalaiskoirien jättämiä viestejä, mitään yhteyttä muuhun maailmaan ei ollut. Välillä sitten nostettiin koipea suoraan kaverin naamalle. On ne niin fiksuja.
Kotoa lähtiessä en meinannut millään saada rimpuilevaa Nellaa kuljetuskoppaan. Kuvittelin jo itseni soittamassa klinikalle, että valitettavasti emme pääse paikalle, kun en millään saa taisteltua tuota hädin tuskin kolmekiloista kissaa koppaan... Leikkauksen jälkeen Nella suorastaan sukelsi omaan koppaansa ja kotona se vaati heti päästä yläkertaan, minkä julmasti siltä kielsin.
Viimeksi minulta on steriloitu kolme tyttökissaa 90-luvulla. Tässä välissä käytännöt ovat muuttuneet, ja Nellalle oli jo klinikalla puettu ylle verkkopuku haavan suojaamiseksi. Kehotettiin laittamaan kauluri, jos se ottaisi haavapuvun pois. Kipulääkettäkin saimme mukaan. Ennen ei kissoille mitään suojaa leikkauksen jälkeen laitettu, eikä kipulääkitystä annettu kotiin operaatioiden jälkeen sen enempää kissoille kuin koirillekaan. Nella myös oli saanut haavaan laserhoitoa heräämisvaiheessa.
Nella liikkui heti leikkauksen jälkeen hoippumatta, mutta ensimmäisinä päivinä se myös kyhjötti paljon aloillaan. Joka päivä se vaati päästä yläkertaan, mutta halusin pitää sen alakerrassa valvottuna. Perjantaina sitten myönnyin pyyntöön. Yläkerta kuuluu kissojen lempipaikkoihin. Siellä ei ole asuttu enää aikoihin, ja siellä on monta huonetta, joissa voi seikkailla ja vaania hiiriä, tai vain nauttia omasta rauhasta. Mutta Nellaa ei sitten kuulunut ollenkaan takaisin retkeltään. Päätin hakea sen itse takaisin, mutta en löytänyt sitä mistään. Arvasin sitten sen olevan välikatolla, jonne pääsee tikkaita pitkin, koska se on suunnilleen ainoa paikka, jonne yläkerrassa pääsee kunnolla piiloon. Olin jo menossa sinne sen perään, kun pysähdyinkin tarkastelemaan välikaton rakennetta vähän tarkemmin. Siellä oli harvakseltaan parruja, joiden päällä oli purupatja. Edetä voisi vain parruja pitkin, mikä oli hankalaa, koska parrut olivat kulkusuuntaan nähden poikittain. Eikä asiaa auttanut se, että välikatolla pääsisi etenemään lähinnä vain konttaamalla, jolloin kulkemista olisi mahdotonta kohdistaa pelkästään parrujen kohdalle. Sinne jäi kissa. Kyllä olin itselleni vihainen, että olin sen yläkertaan laskenut, mutten osannut varautua siihen, ettei sitä tarpeen vaatiessa saa sieltä myös pois.
Vein yläkertaan yöksi ruoka- ja vesikupin, mutta ne olivat lauantaiaamuna aivan koskemattomia. Synkeänä mietin, että liekö katti hengissäkään enää, piiloon vetäytynyt kuolemaa odottamaan varmaan. Jätin suoraan välikatolle kissanruokaa ja keitettyä seitiä. Seitit hävisivät myöhemmin lautaselta, joten sain todisteen, että Nella oli välikatolla ja ihan elossakin. Mutta yhtään näkö- tai kuulohavaintoa en siitä saanut, vaikka jo perjantaista asti kävin huhuilemassa sitä säännöllisesti. Jos tilanne olisi ollut normaali, olisin jäänyt rauhassa odottamaan, että Nella itse päättää joskus laskeutua alas, enkä olisi sitä edes ruokkinut yläkertaan. Mutta minulla oli käsissäni leikkauspotilas, jonka kunto olisi pitänyt välillä ehdottomasti tarkistaa, ja jota toisaalta en halunnut toipilaana jättää ruoatta ja vedettä ollenkaan. Ja jolla oli haavan päällä liimaside, joka piti ottaa pois viimeistään lauantaina. Ohjeen mukaan side piti poistaa 2-4 vrk leikkauksen jälkeen. Ei mikään mukava skenaario, että kissalta hautuu ja tulehtuu leikkaushaava siteen alla, koska se on karannut.
Soitin päivystävälle klinikalle ja kysyin, onko neljän vuorokauden ylitys lähtökohtaisesti paha juttu. Sieltä hämmästeltiin, että missä käsketään liimasidettä pitämään noin kauan ensinkään, heillä se käsketään ottamaan pois jo seuraavana päivänä. Tosiaan on leikatuilta koiriltanikin liimasiteet käsketty ottaa nopeammin pois, mutta näköjään klinikoiden käytännöt vaihtelevat. Hoitaja ehdotti, että haen heti kissan pois vintiltä ja poistan liimasiteen. Juuh, sitä en tehnyt, mutta sen sijaan otin yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen ja kävin sieltä hakemassa lainaksi kissanloukun.
Oli oma operaationsa saada kissanloukku hilattua välikatolle. Sen kun joutui kantamaan tikkaita pitkin, ja lopuksi joutui päästämään kädetkin irti tikkaista, että sai nostettua loukun perille. Huomasin myös, että tikkaiden yksi askelma oli muita huterampi ja mietin, että ovatkohan nämä tikkaat yhtä vanhat kuin yli satavuotias talo. Jätin ruokaa enää loukkuun ja kävin välillä myös kutsumassa Nellaa, mutta mitään elonmerkkiä en siitä saanut. Loukkukin pysyi koskemattomana. Sinne jäi Nella kylmään viettämään toista yötä.
Sunnuntaina olin jo varma, ettei Nellalle todellakaan voi kuulua hyvää, kun se ei näytä liikkuvan välikatolta minnekään, eikä edes syö, ruoat loukussa olivat yhä koskemattomia. Eikä Nella koskaan ollut viipynyt yläkerrassa tai missään muuallakaan noin kauan. Osku pyysi myös päästä yläkertaan ja annoin sen mennä, mutta varauduin siihen, että saan käydä myöhemmin vapauttamassa sen loukusta, jos se ahneena sinne menee. Mutta myöhemmin se tuli takaisin alakertaan retkeltään ja sen vanavedessä asteli pirteän näköinen Nella, tasan kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun oli yläkertaan lähtenyt. Osku oli aiemminkin Nellan reissun aikana käynyt yläkerrassa ja välikatollakin, mutta Nella ei siihenkään millään lailla reagoinut ennen kuin nyt.
Nellalla oli kova nälkä. Kun se sai syötyä, otin heti liimasiteen pois, ja haava oli ilokseni siisti. Verkkopukukin oli yhä päällä, mutta rispaantunut. Myöhemmin kun Nella puhdisti itseään, juuttui se suustaan verkkoon. Otin turhapuro-puvun pois ja virittelin tilalle sukkahousupuvun. Kun se aika äkkiä meni riekaleiseksi Nellan rimpuilun takia, askartelin sille uuden sinisen puvun tukevammasta materiaalista.
Kissat, nuo mahdottomat ja oikukkaat eläimet! Aina haluamassa oven toiselle puolelle. Ja kun sen oven avaa, jäävät usein oviaukkoon jahkaamaan, että halusivatko sittenkään juuri tuolle puolelle ovea. Jos lopulta päättävät haluta, niin kohta jo ollaan vaatimassa takaisin pääsyä. Paitsi silloin, kun päätetään karata ja olla piittaamatta kutsuista. Nyt Nella on myös ilmoittanut, että ruoaksi sille käy nykyään vain seiti. Justiinsa.
Huomenna vien kissanloukun takaisin, jos saan nostettua sen myös alas välikatolta. Ja jatkossa jos vielä erehdyn kissaeläimiä hankkimaan, niin valmiiksi leikattu rescue-kissa voisi olla kova sana! (Mutta kissanpennut ovat kyllä niin syötävän suloisia...)
Koirat ovat nauttineet, kun lenkeillä on vielä jostain löytynyt lunta. Ja tällä hetkellähän maa onkin taas kauttaaltaan valkoinen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti