Lokakuun kootut

Eletään jo marraskuuta, enkä ole taaskaan saanut aikaiseksi kirjata tänne asioita aiemmin, ettei juttua tulisi kerralla liikaa. Jos nyt sitten kirjaisi ainakin lokakuun reissut ja jotain muuta ylös.

Lokakuun alussa kävimme Kipin kanssa minilomalla Porvoossa ja yövyimme hotellissa. Ei tule yleensä mitään hotelliyöpymisiä harrastettua, mutta olin keväällä saanut sellaisen synttärilahjaksi, ja nyt alkoi viimein olla aika toteuttaa asia ennen kuin lahjakortti meni vanhaksi. Siitä olikin kulunut kymmenen vuotta, kun Kipi viimeksi oli reissun päällä viettänyt yön pois kotoa, silloin koiraleirin takia. Silloin lauman kokoonpanona vielä oli Snoopy, Vinski ja Kipi, mutta leirin jälkeen ei montaa päivää mennyt kun lauma täydentyi Draamalla. Oi niitä aikoja. 

Aktiiviharrastusaikoina näitä muualla yöpymisiä tuli välillä juuri leirien, kurssien ja joskus kisamatkojen takia. Ne ajat päättyivät lopullisesti silloin kymmenen vuotta sitten, mutta oikeastaan ne olivat päättyneet jo muutama vuosi ennen sitä. Jotenkin on välillä vaikea edes hahmottaa ajankulua, että tietyistä asioista on jo niin pitkä aika, niinkun oikeesti. Silloin kymmenen vuotta sitten olin vielä toiveikas, että voisin palata vähän aktiivisemman ja tavoitteellisemman harrastamisen pariin, kun laumassa oli uuden koiran paikkakin auki, mutta siinä sitten kävi niin kuin kävi.

Lisäjännitystä reissuun toi se ikävä fakta, että Kipi on nykyään suolistovaivainen koira, joka saattaa saada oireita ihan siksi, että tavalliseen arkeen tulee muutoksia, vaikka ne muutokset olisivat tosi kivoja. Siksi aloin antaa Kipille Cereniaa jo reissua edeltävänä päivänä ja jatkoin sitä reissussa ja kotiutumispäivänä. Myös Kaoliinia Kipi sai reissussa. 

Reissun ensimmäisenä päivänä menimme hotelliin vasta illalla ja sitä ennen kuljeskelimme päivän kaupungilla. Sattui upea sää ja nähtävää oli paljon. Porvoossa on tullut muutaman kerran käytyä kokeissa ja muissa koiramaisissa merkeissä vuosien varrella, mutta nähtävyyksien katseluun ei silloin ole aikaa ollut. Mielessä on kyllä ollut, että vanhaa kaupunkia ainakin olisi kiva joskus lähemmin tutkia, ja nyt siihen tuli tilaisuus. 

Erään liikkeen edustalla oli vesibaari koiria varten, ja Kipi kävikin siinä tankkaamassa. Huomasin samalla, että koirat olivat tervetulleita sisäänkin liikkeeseen, joten sinne sitten hetken mielijohteesta mentiin. En ollut mitään krääsää ajatellut reissun aikana ostaa, mutta mukaan tarttui kaksi uutta magneettia ja piparimuotti, joka oli ihan ilmetty bordercollie. Nehän oikeastaan olivatkin ihan hyötytavaroita. Myyjä antoi Kipille pari namiakin, ja liikkeestä ulos tupsahdettuamme siinä oli heti vastassa henkilö, joka kysyi saako silittää. Hänelläkin oli kotona bordercollie. Kipi siis oli ihan elementissään. Uusi ympäristö ja sen hajut myös kovasti inspiroivat häntä reissun aikana.

Kipi tuli kävelleeksi kovalla alustalla paljon pidempään kuin koskaan ennen, mikä vähän hirvitti minua. Tahti oli kuitenkin leppoisa. Pari kertaa se sai odottaa autossa, kun ihmiset olivat muualla. Meillä oli reissussa siskoni mukana, mutta yöksi hän lähti kotiin. 

Majoituspaikassa sitten Kipi joutui ulkona kulkemaan portaita muutamaan kertaan, joten siinäkin mielessä kropalle tuli ylimääräistä rasitusta. Sisällä oli vain kolme porrasta kuljettavana, mutta nostin Kipin niiden yli eikä se oma-aloitteisesti niitä ollut menossakaan. Kun viimeisen kerran poistuimme hotellista, niin silloin Kipi ilmoitti, että kyllä hän itsekin voi portaat mennä alas ja tietenkin se sai niin myös tehdä. Käytävillä se kulki ihan hyvin, mutta kerran sille tuli samanlaista pientä epävarmuutta kuin kotonakin joskus rappukäytävässä. 

Huoneessa ei ollut ollenkaan mattoja, mutta Kipi ei yhtään arastellut lattiaa. Muuten se kävi vähän kierroksilla illan aikana uudesta tilanteesta johtuen ja pelkäsin tietenkin oireiden räjähtämistä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Kipi oli melko lailla oireeton reissun ajan. Cerenian ansiosta kenties. 

Onneksi oli sisko dogsitterinä, joten pääsin illalla käväisemään ongelmitta kylpylän puolella ja uimaan ihan keskenäni altaassa merimaisemaa katsellen. Ei olisi ollut kiva jättää Kipiä yksin outoon paikkaan. Autoon olisi toki voinut siksi aikaa viedä, ja aamiaisen ajaksi sitten seuraavana aamuna veinkin, vaikka aamiaiselle olisi saanut ottaa koiran mukaankin. Ei olisi ollut kovin rento aamiainen se, jos olisin Kipin sinne vienyt. Se olisi ollut lähinnä tiellä, ja voin vain kuvitella, miten se olisi innoissaan skannannut salia häntä heiluen ja kuvitellut tulleensa huvipuistoon. Niin paljon mahdollisuuksia moikkailla ihmisiä ja saada rapsutuksia.

Kiva irtiotto arjesta, mutta kiva oli palata kotiinkin, jossa arki rullaa helpommin kuin reissussa ja me molemmat saamme levättyä paremmin. Kipi kyllä rauhoittui yöksi hyvin, mutta luulen, että syvää unta se ei nukkunut, ja itsehän en yleensäkään matkoilla paljon nuku.

Reissua seuraavana päivänä Kipillä oli hieman närästelyä ja sitä seuraavana päivänä jo sitten selvästi tavallista enemmän. Sen jälkeen tilanne tasaantui. Cerenian päättyminen varmaan tuon piikin aiheutti. Samalla kun Cerenia lopetettiin, niin Ursochol aloitettiin, joten sekin on voinut vaikuttaa. Närästys ei ainakaan ole vähentynyt Ursocholin aloittamisen jälkeen, ennemmin ajoittain jopa lisääntynyt. Ripulia Kipi ei riesaksi reissusta edes saanut, vaikka eläinlääkäri silläkin vaihtoehdolla pelotteli. Oireiden osalta reissu sujui paljon ennakoitua paremmin. 

Välillä olin miettinyt, että kannattaako reissuun edes lähteä, mutta tuumin sitten, että pitää sitä välillä elääkin ja kokea asioita. Eivät mahdolliset oireetkaan olisi ikuisuuksia kestäneet. Pohdin myös Kipin jättämistä kotiin hoitajan kanssa, mutta sekin olisi stressannut sitä ja olisi voinut ihan yhtä hyvin aiheuttaa oireita. Päätin, etten myöskään halua sälyttää vastuuta sairaasta koirasta kellekään muulle, joka ei sitä ja sen terveysasioita kunnolla edes tunne.

Lokakuun loppupuolella sitten Kipi pääsi pitkästä aikaa osteopaatille, jonne köröttelimme pidemmän matkan kuin Porvooseen konsanaan. Paluumatkalla koukkasimme taas Salon kautta, jossa asioimme eläinkaupassa ja jaloittelimme pitkin jokirantaa. Sorsat siellä olivat hyvin kesyn oloisia ja tarkkailimme niitä tovin, mutta ihan viereen emme menneet selvittämään oliko niillä pakoetäisyys kuitenkin olemassa.

Ihmeempiä jumeja ei Kipillä ollut. Lanneselkä oli vasemmalta puolelta jäykempi, mutta niin se on ollut jo aiemmin, kyseessä on pysyvä ongelma. Osteopaatti sanoi, että juuri tämä saattaa olla syynä siihen, ettei Kipi enää nykyään laukkaa kuin joskus ihan harvoin muutaman askelen. Samoin se voi vaikuttaa siihen, ettei Kipi nykyään hyppää autoon itse. Tämä on aika uusi juttu. Kerran kun Kipi oli menossa autoon, niin se nosti etujalat penkille ja yritti kammeta itsensä ylös, mutta jäi vain steppailemaan takajaloilla eikä päässyt. Nostin sen, ja siitä asti se on odottanutkin minun tekevän niin. On se pari kertaa sen jälkeen hypännyt itse, joten ei se täysin ole menettänyt kykyä hypätä autoon, mutta yleensä se ei edes yritä tehdä niin. Muut koirani ovat loppuun asti päässeet ja myös halunneet mennä itse autoon, mutta olen kyllä vanhemmiten vähän avustanut niitä siinä asiassa.

Juttelimme osteopaatin kanssa kaikenlaista. Puheeksi tuli myös Kipin usein vähän höselö käytös. Osteopaatti sanoi, että siitä on saattanut tulla Kipille selviytymiskeino jo pentuna, kun sillä on ollut kipuja kenenkään tietämättä. Se on oppinut, että jatkuva pieni liikkeellä olo helpottaa tuntemuksia ja se on sitten jäänyt sille tavaksi. Tullessaan minulle nelikuisena Kipi riehui kotona ihan taifuunina alkuajat, ja ulkona liikkuessaan se oli nuorempana melkoinen reikäpää. Iän ja luonteen piikkiin se silloin meni, mutta on siinä voinut olla kipukäytöstäkin mukana. On aika mahdotonta kaikissa tilanteissa erottaa perusluonnetta opitusta käytöksestä. Kärsimättömyys Kipillä mielestäni on ihan perusluonteessa, mutta on hyvinkin mahdollista, että se on vahvistunut ulkoisten syiden takia.

Osteopaatti totesi, että kipuhistorian omaavasta koirasta saattaisi usein tulla ihmisiin ja asioihin ärtyisästi reagoiva. Toisin on Kipin kanssa, hän on aina ollut iloinen, maailmaa syleilevä, ihmisiä rakastava koira, joka ei turhista hätkähtele. Tokotreenien sujumiseen selkävaivat kyllä varmasti vähintään jonkin verran aikanaan vaikuttivat ja huonoimpina hetkinä enemmänkin. 

Oman polveni loukkaantumisesta on jo yhdeksän kuukautta. Polvessa on vieläkin jatkuvaa kipua, mutta ei toimintarajoitteita. Jos olisin koira, niin kukaan ei tietäisi kipua vieläkin olevan, koska se ei liikkumisessa ja käytöksessä näkyisi enkä osaisi sanoittaa sitä. Tässä tapauksessa kipu ei mitään ihan hirmu kovaa ole, mutta koirat ovat joskus taitavia peittämään kovaakin kipua. Tai sitten merkkejä on, mutta niitä ei osata tulkita. Eihän siitäkään ole kauan, kun koirien kipua ei edes hoidettu. 

Osteopaatti totesi saman kuin eläinlääkäri aiemmin, eli ettei Kipin nivelissä tunnu mitään ongelmallista. Taannoin eläinlääkäri parilla käynnillä totesi toisen kyynärän hieman rutisevan, mutta sitäkään oiretta ei enää ole ollut. Osteopaatti myös totesi, ettei mitään tulehdukseen tai kipuun viittaava kropassa tunnu. Spondyloosi on akuutin vaiheen jälkeen pysynyt pitkään rauhallisena.

Eläinlääkäri sanoi viimeksi, että Kipi alkaa jo rotuisekseenkin olla vanha. Osa sen sisuskaluista osoittaa jo kulumisen merkkejä, minkä takia eläinlääkäri varmaan asiasta ikään kuin varoitukseksi mainitsi. Osteopaattikin sanoi, että Kipin olemuksesta jo näkee, että se on vanha. Muustakin kuin vain harmaasta karvasta. Käytöksen johdosta moni erehtyy pitämään sitä paljon nuorempana, mutta he eivät vain tule katsoneeksi sitä tarkkaan. Sanoi osteopaatti senkin, että kyllähän tässä rodussa on hyvin pitkäikäisiäkin koiria. No niinpä. Draaman emä Nyyti kuoli lokakuun lopussa 17v2kk iässä. Ei Kipi ole rotuisekseen vielä ikäloppu, mutta sen sisaruksista on muutama jo kuollut. Draamankin sisaruksista on kolme kuollut ja kaksi vielä elossa.

Nyytin poismeno oli pysäyttävä vaikkakin odotettavissa oleva uutinen. Se oli todella hieno koira. Draama oli niin paljon emänsä kaltainen sekä ulkonäöltään että muutamassa muussa suhteessa. 

Näin Nyytin ensimmäistä kertaa tammikuussa 2012 tokokokeessa, jossa Jippo korkkasi EVL-luokan lähes 10-vuotiaana, kun olimme palanneet lajin pariin vuosien tauon jälkeen. Myös Nyyti osallistui silloin ensimmäistä kertaa EVL-luokkaan, aika monta vuotta nuorempana vain. Mieleeni jäi sen tuulennopea ja uskomaton suoritus, kun se nimensä (M. Siivekäs) mukaisesti aivan liiti liikkeet läpi, mutta onnistui myös olemaan tarkka ja sai yli 300 pistettä. Enpä silloin tiennyt, että saman vuoden joulukuussa se saisi pennut, joista yhdestä myöhemmin tulisi minun koirani. Vinski puolestaan korkkasi samassa kokeessa tokon ALO-luokan vajaat kaksivuotiaana, joten se koe oli hyvin muistorikas.

Draaman itsensä näin ensimmäistä kertaa syyskuussa 2015, kun olin katsomassa tokon piirinmestaruuksia. Koeliikkeisiin oli juuri tehty isoja muutoksia, eikä osallistujia ollut tavanomaista määrää, kun koirakoilla oli liikkeiden treenaaminen vielä kesken. Olin mielenkiinnosta katsomassa, miltä uudet liikkeet käytännössä näyttivät. Draama oli mukana joukkuekisassa ALO-luokassa silloisen omistajansa kanssa, ja se jäi mieleen siksi, että seurakaverillani oli sen veli. Draama sai silloin kolmannen ykköstuloksensa. Enpä voinut arvata, että olin juuri nähnyt tulevan koirani ja että ennen seuraavaa juhannusta Draama muuttaisi luokseni.

Jotkut koirat jättävät vielä syvemmän jäljen kuin toiset, ja Draama totisesti teki juuri niin. Joskus ajankulu tuntuu hyvin julmalta. Miksi niin monet hyvät asiat saa pitää elämässään vain hetken. Miksi aika kuluu nopeammin kuin pystyn hahmottamaan. Miten epätasaisesti aikaa kaiken lisäksi jaetaankaan. Ja missä välissä kesä muka oli, en jotenkin ehtinyt siihen edes mukaan.

Face muistutti lokakuussa seitsemän vuoden takaisesta päivityksestä, jossa oli kuvia rakkaasta triosta. Oli haikeaa katsoa tuota alla olevaakin kuvaa. Enää en saa tuollaista näkyä katsella, vaan Kipi on jäänyt yksin ja elämästä on hävinnyt lauman myötä paljon.

Vinski, Draama ja Kipi syyskuussa 2017

Nyyti syyskuussa 2017