Alamäki jatkuu

On kevät ja kaikkea, ja paljon oli odotuksia kaikelle kivalle tekemiselle, mutta eipä oikein enää ole tämän salakavalasti jyrkenneen alamäen takia.

Uintikausi on tietenkin yksi asia, mitä tässä vaiheessa vuotta yleensä odotellaan. Lämpimällä ilmalla päästin koirat kahlaamaan lenkin aikana vilvoitukseksi, ja ne olisivat toki aloittaneet uintikauden heti siinä paikassa. Kovasti paheksuen mulkoilivat minua, kun en älynnyt päästää niitä irti.

Mutta ne terveysongelmat varjostavat arkeamme aina vaan. Kun Draaman kakka aina vaan pysyi vihreänä, niin eläinlääkäri ehdotti seuraavaksi kakkanäytteen tutkimista parasiittien ja bakteerien varalta. Näin tehtiin, mutta mitään ei löytynyt, ei giardiaa tai loisia, ei etsittyjä bakteereita.

Draaman vointi hiipui samaan aikaan pikkuhiljaa huonompaan suuntaan. Se hidasteli välillä lenkillä, ei juuri enää leikkinyt Kipin kanssa, sitä näytti välillä vähän närästävän. Ihan kuin joku ankeuttaja olisi imenyt siitä elämäniloa ja energiaa. Lyhensin meidän lenkkejä tuntuvasti, peruin treenejä ja melkein kuolin huoleen. Kevyesti olemme välillä vielä jotain pientä treenanneet, ja Draama on ollut siitä aina hyvin onnellinen. Itselläni sen sijaan on motivaatio-ongelmia ollut, kun treenit eivät ole mitenkään päällimmäisenä mielessä tällaisessa tilanteessa, mutta on silti ihanaa nähdä Draaman nauttivan treeneistä. 

Mielestäni tilanne vaati nyt spesialistia, joten kävimme Draaman kanssa sisätautieläinlääkärin vastaanotolla. Vähän periaatteideni vastaisesti eksyin pörssiyhtiön ketjuklinikalle, ja vieläpä Helsingin keskustaan, jossa ajamista inhoan. Mutta olin kuullut tästä lääkäristä paljon hyvää, eikä hän kuuleman mukaan myöskään juoksuta asiakkaita turhaan kontrollikäynneillä vaan todellisen tarpeen mukaan, kun taas edellisen spesialistin klinikalla täysin turhia kontrollikäyntejä harrastettiin.

Tulehdusta siellä suolistossa vaikutti tutkimuksissa olevan, ja myös etuvatsaa Draama aristi. Diagnoosikin meni vähän uusiksi, eli Draamalla on ilmeisesti tulehduksellinen suolistosairaus, eikä pelkästään ruoka-aineallergia. Ja se on ollut sillä varmaankin jo kauan, on vaan alussa oireillut lievästi. Veriarvot olivat kunnossa, joten esim. maksa- tai sappiongelmaa ei näyttäisi olevan. Niinpä vihreän kakan aiheuttaa ilmeisesti bakteeriepätasapaino. Kotiinviemisiksi Draama sai kasan lääkkeitä, joilla yritetään ensin saada vointi paremmaksi. Sitten katsotaan muun lääkityksen tarvetta, kortisoni on yksi, millä näitä hoidetaan.

Ruokavaliota olin jo ennen käyntiä lähtenyt muuttamaan, koska entinen ei toiminut enää. Tämäkin on tyypillistä tällaisissa sairauksissa, että joku ruoka toimii hetken, mutta sitten koira herkistyy sille. Kokeilin ensin vaihtaa allergiaruoan toiseen kuivamuonaan, ja pidin kalkkunan vielä ruokavaliossa. Mitään ihmeellistä reaktiota ei tullut, mutta kun vointi muuten vähitellen huononi, niin jätin uuden ruoan pois. Nyt Draama on syönyt kalkkunan rinnalla hirssiä, ja eläinlääkärin kehotuksesta mukaan alettiin lisätä myös psylliumia ja myskikurpitsaa. Myöhemmin otetaan lisät mukaan, esim. B12 on eläinlääkärin mukaan tarpeellinen, koska arvo ei tammikuisessa verikokeessa ollut mikään huippu. Aikanaan on tarkoitus myös ottaa kokeiluun uusi liha, koska Draama on saattanut herkistyä myös kalkkunalle. Hill'sin allergiaruokaan emme enää palaa, koska se ei selvästi sovi. Kun esittelin eläinlääkärille ottamiani kakkakuvia, niin hän huomasi, että Hill'sin poisjättämisen jälkeen parannusta laadussa oli tapahtunut. Kannatti siis koota kännykkä täyteen kakkakuvia :D

Lisälöydöksenä käynniltä tuli myös sydämen sivuääni luokkaa1-2/6. Ei siis vielä huolestuttava, ja saattaa johtua myös Draaman rintakehän rakenteesta ja laihuudesta. Jos jatkuu, niin sydänultraa voisi eläinlääkärin mielestä harkita. Lisäksi silmissä todettiin lievää alkavaa linssien ikäsamentumaa, joka voi jossain vaiheessa vaikuttaa hämäränäköön.

Osa Draaman uutta elämää

Takki on taas kerran tyhjä ja huoli valtava. Näitä tautitiloja ei välttämättä ole helppo saada hallintaan, ja niille on tyypillistä se, että huonoja jaksoja tulee välillä. Tulehduksellista sairautta olin matkan varrella osannut jo moneen kertaan uumoilla, vaikka eläinlääkärit eivät siitä mahdollisuudesta aiemmin puhuneetkaan. Draamalla myös on sukulainen, jolla on IBD.

Suunnitelmat muuttuivat myös. Olin odottanut kivoja koulutuksia, kun meidän seuraan on tässä ja ensi kuussa tulossa ulkopuolinen tokokouluttaja, sekä kisoja ja retkiä, mutta ne on nyt unohdettu. Tai voihan se olla, että koulutuksiin menemme, jos Draaman vointi sallii, kun eihän siellä hulluna tarvitse rehkiä. Treenin tavoite vain ehkä on vähän hukassa. Retkiä ja pitkiä lenkkejä ei voi tällä hetkellä tehdä, ja olisi kurjaa jättää Draama yksin kotiinkaan ja lähteä vain poikien kanssa. Hetkeksi olen joskus jättänyt, että pojat saavat vähän juosta keskenään yhteisen lenkin päätteeksi, ja se lyhyt hetkikin on Draamalle usein kova paikka. Elämä pyörii Draaman sairastamisen ympärillä.

Draaman selkävaiva on ikävä kylkiäinen tulehdukselliselle suolistosairaudelle. Jos selkä vaatii joskus pitemmän kipulääkityksen, niin vaikutus voi olla hyvin ikävä mahan ja suoliston kunnolle. Muutenkin näistä vaivoista syntyy ikävä noidankehä, jossa vaivat ruokkivat toisiaan. Voi meidän kovan onnen koiraa.

Käytiin viime viikolla pitkästä aikaa kraniohoidossakin Marilla, ettei kropan tilanne pääsisi pahaksi ennen seuraavaa Piiran aikaa. Näytin Marille Draaman rankakuvat, ja hän huomasi niistä kohdan, josta eläinlääkäri ei ollut maininnut, enkä itsekään ollut siihen huomiota kiinnittänyt, eli muiden muutosten lisäksi Draamalla on yksi tosi ahdas häntänikamien väli. Sitä hoidettiinkin muun kropan ohella. Käsittelyn jälkeen Draama oli kaksi päivää jopa huonomman oloinen mahavaivojen suhteen, mutta sitten selvästi parempi ja pirteämpi kuin mitä oli viime aikoina ollut.

Draaman sairastaminen ei edes ole ainoa iso vastoinkäyminen tällä hetkellä. Tilanteesta tulee mieleen ajanjakso, jolloin Jipon tilanne oli hirveän huono, ja samalla kaikki muut asiat kaatuivat uskomattomalla tavalla niskaan. Koiraharrastus on parhaimmillaan ihan mahtava voimavara arjessa, mutta pahimpina hetkinä siitä voi tulla iso taakka, joka syö kaikki voimavarat ja nostaa muutkin ongelmat potenssiin sata.

Jipon sairastelun aikaan olimme pitkään pois treeneistä, ja tipahdimme samalla myös pois koko koirayhteisöstä. Ihan kuin meitä ei enää olisi ollut olemassa, kun emme treenanneet tai kisanneet, ja yksin sai rämpiä sen pimeän ajanjakson läpi. Olisin ilahtunut, kun joku olisi joskus ihan vaan kysynyt, miten meillä menee. Nytkin tunnen vieraantuvani jo harrastuselämästä täysin, vaikka olen joskus treeneissäkin käynyt. Mutta emme me tällä hetkellä kuulu siihen maailmaan, kun Draama ei ole riittävän terve, eikä mitään suunnitelmallisuutta voi olla. Minua ei liiemmin kiinnosta se maailma tällä hetkellä, eikä minulla ole paljon yhteistä niiden kanssa, jotka voivat suunnitella treenejä ja tavoitteita terveen koiran kanssa. Ellei tilanne muutu parempaan, tai jos Draamalle tulee pysyvämpi lääkitys, joka estää kokeissa käynnin jatkossakin, niin luovun meidän ryhmäpaikoista kokonaan. Poikien kanssa en niitä tarvitse, kun ne treenaavat vain höntsäilymielessä.

Toivottavasti Draama tulee parempaan kuntoon ja voimme taas treenata yhdessä enemmän ja suunnitelmallisemmin, vaikka ne tietyt rajoitukset meillä normaalistikin on. Kaikkein eniten silti haluaisin nähdä sen iloisena ja energisenä koirana, jonka voi ottaa mukaan vähän pidemmällekin lenkille, ja jolle ei tule huonoja oloja.

Mitä jäljelle jää

Paljon on jo sulaa maata eri paikoissa, mutta meidän tärkein lenkkireitti on vielä suureksi osaksi lumen ja jään alla, kun varjoisen metsän reunustamat latupohjat sulavat aina niin hitaasti. Liukkautta on pahimmillaan näillä leveysasteilla huomattavan osan vuotta, ja siihen kyllästyneenä olen usein vannonut hankkivani menolipun jonnekin Välimerelle.

Lähikenttä oli viime perjantaina sula, joten otimme siellä pikku treenit tokoa ja rallya. Kivaa päästä korkkaamaan ulkokausi! Draaman kanssa kiinnitin huomiota erityisesti seuraamisen ja tunnarin tunnetilaan. Seuraamisessa tämä onnistui hyvin, se oli korrektia eikä Draama yrittänyt kertaakaan näpsiä. Tunnarissa tuli etsimisvaiheessa hienoista häsläystä, mutta oma löytyi hyvin, palautusvaiheessa sitten tuli taas huono ote ja kapulan puremista. Tunnarin hienosäätö on mahdottoman vaikeaa. Toivottavasti saadaan tähän lisää työkaluja tulevista koulutuksista.

Olin seuran kevätkokouksessa kuuntelemassa Jari Kantoluodon luentoa Tunteesta tekniikkaan. Hyvä oli taas kerrata näitä juttuja. Punaisena lankana koulutuksessa on se, että ilman oikeaa tunnetilaa on aika turha treenata tekniikkaakaan. Koiran pitää oppia hakemaan tunnetila itse, ja se kannattaa muutenkin haastaa miettimään asioita itse. Ja se tunnetilan treenaaminen taas ei aina käytännössä ole ihan helppoa, kuten olen Draamankin kanssa saanut huomata. Ja kyllä se pätee myös poikiin, oikeastaan paljon enemmän. Draamalla on motivaatio aina ilman mitään säätämistä kunnossa, kun taas Kipi on toisinaan sitä mieltä, että pidä tunkkisi, eikä se etenkään viitsisi hinkata mitään yksityiskohtia turhan paljon. Vinski taas turvautuu mielellään omiin kaavoihinsa eikä rohkene ajatella laatikon ulkopuolelta. Joitain treeni-ideoita nousi luennosta mieleen, ja toivottavasti pääsen niitäkin testaamaan.

Viimeiset hallitreenit olivat maaliskuun lopussa, mutta seuran tokotreenit alkoivat jo viime sunnuntaina. Kummatkin kentät olivat vielä lumen alla, mutta parkkis oli sula, joten treenit pidettiin siellä. Teemana oli seuraaminen, mikä sujui melko hyvin muttei täydellisesti. Positiivista on, ettei Draama ole viime aikoina painanut minua seuratessa. Hirveän vähän kyllä ollaan seuraamista otettu, lähinnä vain rally-tokotreeneissä muutama askel. Mutta ehkä sekin tukee oikeaa tunnetilaa, kun joutuu keskittymään seuraamisen aikana siihen, mikä temppu tulee seuraavaksi.

Saimme paikan myös rally-tokon omatoimiryhmään. Vaikkei siellä vetäjää olekaan, niin olen toiveikas, että vinkkejäkin saattaa matkaan tarttua. Ja pääsemme treenaamaan ratoja, jota me nimenomaan tarvitsemme, kun olemme vain keittiössä treenanneet itseksemme. Vielä eivät treenit pääse alkamaan lumitilanteen takia, mutta toivottavasti lähiaikoina kuitenkin.

Noseworkia ollaan viime aikoina otettu pari kertaa, ja löysin hyvän tavan treenata sokkopiiloja ilman treenikavereita ;) Piilotan ensin hajut, menen sitten lenkille koirien kanssa, ja kas vain, osa piiloista on sillä välin unohtunut :D Olen nyt ottanut tavaksi piilottaa kaikki hajut kerralla, kun ennen usein piilotin samaa hajustettua huopatassua aina uudestaan. En ole niin tarkka kaikesta ollut, kun tarkoitus on ollut lähinnä aktivoida koiria, eivätkä kisatavoitteet ole päällimmäisenä mielessä. Muutin nyt kuitenkin treenitapaa, koska haju käyttäytyy eri tavalla, kun se on seissyt ympäristössä jonkin aikaa.

Yksi nosetreeni oli Draaman lääkekuurin aikana, ja Draama sai tehdä tosissaan töitä löytääkseen hajut, mutta kaikki löytyivät lopulta. Pojat löysivät hajut ihan normaaliin tahtiin. Luulin jo, että hajujen ikä vaikutti Draaman etsintään, mutta kun poikiin se ei vaikuttanut, niin mietin, että onko lääkekuuri vaikuttanut Draaman hajuaistiin. Jotkut lääkkeet heikentävät hajuaistia. Seuraavan kerran kun nosetettiin, niin lääkekuuri ei enää ollut päällä, ja Draama löysi hajut nopeasti.

Vinski ilmaisi viime treenissä jo löytämäänsä hajua uudestaan, kun ei heti löytänyt seuraavaa. Kehotin iloisesti jatkamaan etsintää, mutta Vinskin itseluottamus ehti kokea kolauksen. Siitä opin, että minun on ohjattava sen etsintää niin, ettei se pääse nuuskimaan jo löytämäänsä hajua uudestaan. Kotona olen antanut noille täyden vapauden etsiä kuten haluavat, mutta Vinski tarvitsee vähän perään katsomista. Sitten kun Vinski seuraavan hajun löysi, niin se ei uskaltanut heti kunnolla ilmaista sitä. Kannustin sitä ilmaisemaan ja palkkasin hyvin. Lopputreeni menikin siltä hyvin. Vinski-rukka menee niin helposti hämilleen, sen kanssa saa olla tarkkana. Kipi ja Draama eivät ole koskaan yrittäneet ilmaista jo löydettyä hajua uudestaan.

Aurinko helli viime viikon loppupuolella, ja tuli oikeasti lämmin ulkona. Bongasin sitruunaperhosia, leskenlehtiä, ensimmäiset sivivuokot pihalla, ja sitten vielä kyykäärmeen jäähkälenkillä treenien jälkeen. Koirat olivat menossa haistelemaan maata ihan kyyn lähelle, mutta siinä vaiheessa huomasin lieron ja otin nopeasti pari askelta takaisin päin. Muuten en kyistä piittaisi, mutta koirien takia ne pelottavat. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kääntöpuolensa silläkin, kun saa taas pelätä punkkeja ja kyitä.

Iik...

Draaman Tylosin-kuuri loppui reilu viikko sitten. Kuuri kiinteytti kakan heti alussa ja muutti värinkin ensin hyväksi, mutta sitten kakka muuttui taas sävyltään vihreäksi. Nyt kuurin jälkeen kakka on edelleen pysynyt kiinteänä, mutta vihreä sävy on ja pysyy. Joskus on joku vaisu hetki ollut, ja epäilen, että lievää närästelyä on. Ehkä Draama on herkistynyt syömälleen ruoalle. Olisi vaan kiva tietää, että reagoiko se allergiaruokaan vai kalkkunaan vai molempiin, huoh. On kakka välillä ennenkin ollut vihertävää, muttei ehkä ihan näin sinnikkäästi. Vaatii selvittelyä ja uuden ruoan kokeilua, ja aina on sekin riski, että tilanne huononee, jos uusi ruoka ei käy. Ja on sekin mahdollisuus, että homma johtuu jostain ihan muusta, vaikka ruoka onkin todennäköisin syy.

Kipi kävi viime viikolla eläinlääkärissä tutkituttamassa pissanäytteen, kun sen pissan haju oli niin pökerryttävän hirveä. Arvelin syyksi hormoneita, ja niin se sitten olikin, tulehduksesta ei löytynyt merkkejä, vähän proteiinia kylläkin. Eturauhanen oli turpea, mutta symmetrinen ja aristamaton. Eli ei nyt vieläkään tarvitse tilata Kipille aikaa leikkuriin, vaikka se naistenmies onkin, ja kovasti on kevättä rinnassa.

Samalla juteltiin eläinlääkärin kanssa Draamasta. Eläinlääkäri tuntee hyvin niin Draaman ranka- kuin mahaongelmatkin, ja hän sanoi minulle, että Draaman oireita kannattaa katsoa vähän läpi sormien niin kauan kun se syö, juo, liikkuu, turkki on hyvä, eikä se esim. ripuloi tai laihdu. Niin olen osittain tehnytkin, kun olen jo ajat sitten tajunnut, etten koskaan saa tietää syytä jokaiseen oireeseen, eikä jokaiselle oireelle vain voi mitään. Oireet tulevat ja menevät. Tämän tiedostaminen ei silti poista asiantilan tuomaa stressiä, ja oma stressitaso on viime ajat taas ollut ihan punaisella. Epätietoisuus on inhottavaa, kun ei voi tietää, mitä ruokaa seuraavaksi kannattaa kokeilla, mikä koiran todellinen vointi on ja miten tilanne kehittyy, että ei kai tilanne joskus taas luisu yhtä pahaksi kuin se taannoin oli.

Eläinlääkäri myös totesi sen ikävän faktan, että Draama tulee oireilemaan mahaansa lopun ikäänsä. Hirveän väsyttävä ajatus. Olen myös välillä pohtinut treenaamista Draaman hyvinvoinnin kannalta, että onko se hyvä vai huono asia. Siihen tulokseen olen tullut, että treenaaminen ehdottomasti lisää Draaman hyvinvointia. Se on niin onnellinen kun se saa treenata, elämä olisi sille hyvin vajaata ilman. Se elää työlle. Treenit eivät myöskään koskaan ole pahentaneet oireita, melkeinpä päinvastoin. Rangan osalta treeneissä tietenkin on aina tietyt rajoitukset. Jos tilanne joskus muuttuu ja treenaaminen pahentaa oireilua, niin sitten asian joutuu miettimään uusiksi. Jotain treenin tapaista tuo kyllä elämäänsä joka tapauksessa tarvitsee.

Myös oma pääni tarvitsee välillä tuuletusta treenin muodossa. On vähän pelottavaa myös tiedostaa, että oma treenaamiseni on pitkälti Draamasta riippuvaista, ja siksi hyvin arvaamatonta. Poikien kanssa enemmän vain puuhastelen pienimuotoisesti kotitarpeiksi, kun itse kaipaan vähän muutakin. Jos en ota pentua kasvamaan, niin ennemmin tai myöhemmin tulee se lopullinen stoppi. Olen kyllä tehnyt luopumistyön pk-treenien osalta jo moneen kertaan, mutta kaikesta vielä jäljelle jääneestä pitäisi sitten myös osata luopua. Tai sitten pitää jossain vaiheessa kuitenkin ryhtyä siihen uhkapeliin, että hankkii uuden koiran, joka ei välttämättä sekään ole terve.

Ennen Kipin tuloa olin juuri lopettanut kaiken tavoitteellisen harrastamisen yrittämisen Vinskin kanssa, ja muut koirat olivat jo eläkeläisiä. Kipiä ottaessa minulla oli ajatuksena, että otan sen lähinnä kaverikoiraksi, kun kokemukset Vinskin kanssa olivat tuoreena mielessä, ja tiesin, ettei mikään ole itsestään selvää. Ei sekään, että bordercollie käy johonkin tiettyyn harrastuslajiin. Vaan tuskin oli Kipi kynnyksen yli päässyt, kun olin sitä mieltä, että tästä tulee tietenkin jälkikoira! Ja vähän ehkä tokokoirakin. Mihin se pantteri pilkuistaan... No ei sitten tullut jälki- eikä tokokoiraa, tuli toinen peräkkäinen vuoristoratamainen luopumisprosessi.

Nyt kun yritän pitää Draaman kanssa sen verran harrastuksista kiinni, että käydään joskus ryhmätreeneissä ja yritetään joskus päästä kokeeseenkin, niin se toisaalta ruokkii myös surua siitä, ettemme saa tehdä kaikkea ihan täysillä. Nälkä kasvaa syödessä, kun pääsee kurkkimaan harrastusmaailmaa, ja haluaisin olla vielä enemmän osa sitä. Suren sitä, ettei Draama saa olla täysin terve ja ettei se voi harrastaa täysillä ja monipuolisesti eri lajeja, että jotkut lajit ovat kokonaan nou-nou, ja jäljelle jääneissäkin on rajoituksensa. Draaman suhde työhön on niin intohimoinen ja omistautunut, että sen todellakin pitäisi saada harrastaa ihan täysillä. Ja miten mahtavaa olisi saada tehdä sen kanssa yhteistyötä ilman rajoituksia ja ilman pelkoa siitä, milloin taas tulee takapakkia tai stoppi.

Entistä enemmän on tajuntaan iskeytynyt myös se tosiasia, että jos luovun kokonaan uuden harrastuskoiran ottamisesta, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että jonain päivänä talossa ei enää ole yhtään koiraa edes kotikoiran tärkeässä virassa! Se on jotenkin ajatuksena ihan käsittämätön. Tyhjä koti on kolkko ajatus. Ja mitä sitä sitten oikein tekisi? Kävisi yksin lenkillä? Tylsää! Kun koirat ovat elämäntapa ja on jo lapsena ennen omaa koiraa tiennyt olevansa koiraihminen, niin ei koirien jättämää tyhjiötä niin vain jollain muulla täytetä. Niin hirveän moni asia elämässä liittyy jollain tavalla koiriin.

Olisi kiva vielä nähdä uuden pennun kasvavan, ja olisi kiva päästä soveltamaan viime aikoina oppimiani asioita sen kanssa. Minulla vain on hyvinkin inhorealistinen kuva siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Liikaa on lähipiirissäkin kaikkea sattunut. Eläinlääkäritkään eivät tästä varmasti ainakaan halpene, ja tilanne on niin kovin toisenlainen kuin se ensimmäisten koirien kanssa oli. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta eläinlääkäreiden hinnat ja jotkut käytännöt todellakin olivat.

Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei tällä hetkellä ole, eikä tarvitse ollakaan. Asiat menevät kyllä omalla painollaan. Nyt eletään tätä arkea näiden koirien kanssa, puuhastellaan mitä pystytään ja nautitaan siitä.

                                                                         Kevät!

Ehkä ei ihan vielä uimaan...

Dopingputkessa

Terveysmurheita on taas ollut sen yhden tyypin kanssa, jonka nimi on enne. On ollut usein mielessä vaihtaa sen nimi kyllä. Rauha voisi olla hyvä, tai Tyyne. Jos sitten saisimme elää sellaista tasaisen tylsää arkea, jossa päivät ovat toistensa siskoksia, ja pahin vastoinkäyminen on myöhässä oleva ruoka.

Eräänä helmikuisena päivänä Draama alkoi näyttää siltä, että sillä oli vähän epämukava olo. Ensimmäinen arvaukseni oli, että oireet johtuivat mahasta. Sitten kopeloin Draaman läpi, eikä se aristanut mahaa yhtään. Ainoa mihin se hieman reagoi oli alaselän painelu. Pähkäilin ja punnitsin asiaa aikani, ja sitten päädyin antamaan Draamalle Norocarpin. Ei kivuista pidä joutua kärsimään, jos niitä on. Olimme juuri saaneet paikan rallykisaan maaliskuun alussa, mutta dopingvaroajan takia jouduin perumaan paikan. Ei sitten päästy korkkaamaan avo-luokkaa vielä.

Oireilua oli vielä hieman seuraavina päivinä, mutta Norocarpin lopetin, kun vakuutuin siitä, että selkäongelmista ei ollut kyse. Se on tosiaankin pirullista, kun koiralla on kaksi kroonista vaivaa, eikä aina voi olla varma, kumpaa se oireilee. Voi kun se osaisi itse puhua ja kertoa.

Vähän aikaa kului taas vähemmän dramaattisissa merkeissä. Sain Draamalle uuden paikan rallykisaan myöhemmin maaliskuussa, kun varoaika olisi lusittu. Sitten viime viikon sunnuntaina Draama sai aamulla ja illalla pahat närästyskohtaukset. Oli kamalaa katsoa koiraa, jolla oli todella huono olo, se nieleskeli, oli ahdistunut ja kuolasi. Annoin sille Pepcidin. Onneksi molemmat kohtaukset menivät ohi, mutta kyllä ne säikäyttivät, koska yli vuoteen ei ole närästyslääkkeitä tarvittu. En kyllä edes tiedä, ovatko närästyslääkkeet sitä koskaan ihmeemmin auttaneet. Ihmetytti, että mistä kohtaukset nyt tulivat, kun Draama ei ole aikoihin syönyt mitään muuta kuin sopivaksi testattuja ruokia. Että eivätkö nekään enää sovi vai onko sillä muuten vaan huonompi jakso. Niin tai olihan se ennen närästystä syönyt muutaman päivän Caniusta, että saattoihan sekin olla syynä. Aiemmin se on syönyt Caniusta ongelmitta, mutta nyt lopetin heti sen antamisen.

Ja niinhän siinä kävi, että peruutin jo toistamiseen Draamalta osallistumisen rallykisaan. Nuo humaanipuolen närästyslääkkeet kun käsittääkseni johtavat seitsemän vuorokauden varoaikaan, vaikka ovatkin käsikauppatuotteita, enkä toki voinut olla varma Draaman kisakunnosta muutenkaan. Tiedonhaluisena yritin varmistaa varoajan soittamalla Kennelliittoon, mutta sieltä pyydettiin laittamaan sähköpostia asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei juuri sillä hetkellä ollut paikalla. Vastausta ei ole koko viikon aikana kuulunut, joten huonoa palvelua kyllä siltä taholta.

Draaman kakkaa on myös tullut kytättyä tarkkaan vuodenvaihteen ripulin jälkeen. Tilanne vaikutti jo parantuneen, mutta sitten ripulia taas esiintyi kerran pari viikossa. Eläinlääkäri sanoi, ettei siitä tarvitse huolestua. Inupektia ja maitohappobakteereita kehiin vaan. Inupektia ja Gefilusta Draama olikin saanut kuureittain, ja välillä niistä näytti olevan apuakin, sitten vaihdoin Gefiluksen koirien omaan Caniukseen. Vähän ennen närästysepisodia ripuli muuttui lähes jokapäiväiseksi, mutta osa päivän kakasta oli silti kiinteää. Normipäivä meni usein niin, että aamukakka oli pieni ja täysin kiinteä, iltapäivälenkin ensimmäinen kakka jo vähän löysempi, vihertävä ja limaisen näköinen, ja sitten myöhemmin samalla lenkillä tuli läjä ehtaa ripulia.

Tällä viikolla soiteltiin taas eläinlääkärin kanssa, ja nyt hän katsoi Tylosin-kuurin aiheelliseksi, joten nyt sitten Draama on kolmen viikon kuurilla. Toivottavasti kuuri tasapainottaa suoliston tilaa ja tasapaino myös pysyisi parempana kuurin jälkeen. Närästyskohtauksia ei ole enää ollut, ja kakka on ollut kiinteää.

Viime keskiviikkona oltiin myös Piiralla, ja käsittelyyn pääsi nyt koko lauma. Ilahduttavasti kellään ei ollut lukkoja missään. Draamalla oli kireyttä etuosassa. Piira sanoi, ettei saa vaikutelmaa siitä, että kroppaan olisi juurikaan heijastunut ongelmia mahasta. Lievää mahakipua on varmaankin ollut, muttei mitään kramppimaista kipua eikä isoja kuonakertymiä. Siltä tilanne oli itsellekin näyttänyt, oireilu oli sillä tavalla lievää, ja Draama on ilmeisen herkkä näyttämään pienetkin tuntemukset maha/suolistopuolen ongelmissa. Pojilla oli kummallakin vähän jäykkyyttä rintarangassa, mutta käsittelyssä rankaan saatiin taas kivasti liikkuvuuta. Takaosat olivat pysyneet kivassa kunnossa.

Nyt vaan jännätään, että mikä on Draaman tilanne ja vointi kuurin jälkeen. Eihän me tietenkään saatu vieläkään haaveilemaani ehjää harrastuskautta... Mutta pysyisi nyt edes hyvässä kunnossa arkielämää ajatellen. Välillä tämä tilanne edelleenkin väsyttää ja turhauttaa kovasti. Draaman ruokavalioon olen toisaalta kyllä sopeutunut, mutta toisinaan tuntuu, että kohta pimahdan, kun sille ei voi antaa mitään ja joutuu ruokkimaan sen osittain aika huonolla ravinnolla. Eikä voi olla varma edes siitä, että suoliston hyvinvointiin tarkoitetut prebiootit ja probiootit sopivat sille. Suolistovammaisuus vaikuttaa elämään niin kokonaisvaltaisesti, että se on tosi veemäinen vaiva.

Ollaan me Draaman kanssa kyllä pystytty rallya hyvin treenaamaan, sen verran mitä nyt meidän keittiössä pystyy tekemään. Nyt ollaan ainakin kokeiltu kaikkien luokkien liikkeet putkea ja sarjahyppyä lukuun ottamatta läpi, mutta ei me monia niistä todellakaan osata vielä. Vähän on nyt Draamalle tullut sitä, että se saattaa vaihtaa puolta omasta aloitteesta silloin kun ei pitäisi, joten ihan ärsykekontrollissa eivät monet uudet jutut vielä ole. Mutta kivaa on ollut Draaman kanssa uusia juttuja opetella, se on aina vaan niin motivoitunut ja täpäkkä.

Toko on rajoittunut hallitreeneihin ja on siis ollut vähäistä, mutta tunnaria kyllä ollaan tehty kotonakin. Olen edelleen hakenut siihen rauhallista tunnetilaa, ja yritin yhdistää siihen uuden virittelysanankin oikean tunnetilan hakemiseksi, mutta silti kapuloilla esiintyy vieläkin sähläystä, ja Draama saattaa napsia vääriä kapuloita. Hallissa Draama on ihan pokkana tuonutkin vääriä pari kertaa minulle asti. Tämä liike vain on meille hirmu vaikea, vaikka sitä on voinut kropan puolesta treenata säännöllisesti, toisin kuin monia muita. Kokonaisuutena liike silti on edistynyt kammottavista alkuajoista paljonkin, mutta vieläkin tarvitaan paljon hienosäätöä.

Tokossa meillä ei ole varsinaisia tulostavoitteita, mutta tavoitteena on jonain päivänä saada tunnari vielä parempaan kuosiin. Jos joskus vielä kokeeseen pääsee ja saisi tunnarin siellä joskus onnistumaan, niin sepä vasta olisi hienoa. Mutta saa nähdä, kun meidän harrastaminen on tällaista repaleista rämpimistä ollut, että miten käy.

Harmitti, kun jouduin perumaan Draamalta rallykisat, joten jälkimmäisen peruutuksen kohdalla kysyin järjestäjiltä, voinko vaihtaa koiraa. Koska alo-luokkaan vapautui paikka, sain luvan ilmoittaa Vinskin sinne. Vinskin kanssa ollaan treenattu rallya tosi vähän ja kylttejä se on nähnyt vain kerran. Kokeilin alo-liikkeet läpi, ja kyllä se ne kuitenkin osasi, eiväthän ne vaikeita tokotaustalla ole. Muutaman päivän ehdimme ennen kisoja treenatakin.

Eilen Vinski sitten pääsi kisaamaan. Siitä onkin aikaa, kun sen kanssa viimeksi tokokokeessa oltiin. Se luonnollisesti mitattiin yli 50 cm korkeaksi, iso poikahan se on. Tuomari väitti, että lähes 60 senttiä, mutta ei se sentään ihan niin korkea ole...

Rata oli kiva ja aika helppo. Vinskin kanssa on erilaista mennä kuin Draaman, kun sitä pystyy kehumaan ja kannustamaan radan aikana. Se suoritti rataa kivasti, ja loppusuoralle asti kaikki sujui hienosti, vain hihna oli pari kertaa vähän liian lyhyellä ja siitä vähennettiin pisteitä, vaikkei se mielestäni varsinaisesti kiristynyt missään vaiheessa. Sitten tuli kyltti, missä koira tulee eteen ja siirtyy siitä suoraan vasemmalle sivulle istumaan. Vinski päättikin kiertää oikealta puoleltani selän takaa, vaikka se osaa kyllä mennä suoraan vasemmalta sivulle, niin se on aina tehnyt ja on opetettu tekemään. Mutta ilmeisesti sen pää oli mennyt sekaisin, kun oltiin treenattu muissa liikkeissä myös oikealta selän taakse menemistä. Minun taas olisi pitänyt suullisen vihjeen lisäksi antaa sille liioiteltu käsimerkki liikkeeseen, nyt annoin liian pienen. Uusimme liikkeen, ja se olikin ensimmäinen kerta, kun uusin mitään liikettä rallykisassa. Sain sitten kokemuksen siitäkin. Uusinta onnistui muuten, mutta sivulle tullessaan Vinski oli useampaan kertaan käyttänyt takapuoltaan maassa, ja sehän on rallyssa virhe. En sitä itse huomannut, joten asia selvisi vasta arvostelulomakkeesta.

Vähän hämmästyin, kun näin meidän pisteet, jotka olivat 75. Olin odottanut vähän enemmän, enkä tiennyt mistä kaikki pistevähennykset olivat tulleet. Sitten tuli mieleen, että olinkohan taas unohtanut pysähtyä koiran kiertämisen jälkeen. Kierto oli viimeinen liike ja sivulletulo toiseksi viimeinen. Minulla oli epäonnisen sivulletulon jälkeen vähän pasmat sekaisin, joten ehkä olin unohtanut sen pysähdyksen jo toista kertaa koetilanteessa... Ja juuri niinhän siinä oli käynyt, kun arvostelulomaketta pääsin katsomaan.

Tuomari kommentoi kivasti vielä suorituksia kisakirjoja jakaessaan ja sanoi meille, että kivaa tekemistä, ja loppusuoralle asti olisi ollut yli 90 pisteen suoritus. Ehdittiin Vinskin kanssa muutama tunti hengailla melko pienessä hallissa monien koirien ja ihmisten keskellä, ja oli kyllä kiva ja leppoisa tunnelma tällä kertaa koko ajan. Vinskikin sai oikein laatuaikaa emännän kanssa, ei huono juttu ollenkaan.

Ehkä Vinskille voi huvin vuoksi hakea koularin alo-luokasta, mutta paljon sitä pidemmälle en sitä varmaan rallyssa vie. Sille on aika vaikeaa joskus erotella asioita toisistaan, ja se pitäisi rallyssa hallita. Huvikseen kyllä voimme treenata vaikka vähän enemmänkin, kivaa se on Vinskinkin mielestä.

Kipin voisi myös ehkä joskus viedä alo-luokkaan, mutta sen vien mieluummin ulkokisoihin. Se kun haluaa omaa tilaa, niin halli ei olisi sille kovin ideaali ympäristö. Draaman kanssa voisi hyvin mennä ylempiin luokkiin asti, jos terveys sen sallii eikä aina heittele kapuloita rattaisiin. Itsestäni sitten en tiedä, kun tällainen radan suorittamista sisältävä laji ei ole ominta aluettani. Tiesin sen jo ennalta aksaa joskus harrastaneena. Jos tekee jo alo-luokassa noin typeriä mokia, niin ehkä pitäisi pysyä poissa ylemmistä luokista kokonaan.

Rallykisoja seuratessa on ollut jännä nähdä, millaisia tyylejä eri koirakoilla on. Jotkut ohjaajat käyttävät valtavan suuria apuja, esim. kumartuvat melkein taputtamaan maata, mikä näyttää toko- ja pk-ihmisen taustalla pöyristyttävältä ;D Joillekin koirille ei ole opetettu perusseuraamista, ja sitten niille annetaan erikseen käskyt vaikka vain käännyttäisiin vasemmalle tai oikealle, ja pahimmillaan ohjaaja ja koira kompastuvat toisiinsa. Pääsee paljon helpommalla, kun koira jo osaa seurata ja tulee mukana käännöksissä ilman eri käskyjä. Kivaa yhteistyötä olen kyllä nähnyt, ja se on aina mukavaa katsottavaa. Eilen ihailin muutamien parien kivaa yhteyttä kehän ulkopuolellakin. Rotukirjo on myös hauska juttu, rallyssa se on tokoa laajempi, ja melkoisia elämyksiä on jo tullut nähtyä.

Vinski täytti helmikuun lopussa jo yhdeksän vuotta. Loppujen lopuksi koirat ovat turhankin pienillä ikäeroilla, kun Draama on 6v ja Kipi 5,5v. Joskus olen haikeana miettinyt, että olisi kiva saada tuohon pentu kasvamaan. Sen kanssa olisi niin kiva puuhailla ja saada muutakin ajateltavaa kuin nämä meidän ongelmat. Ja jos ihan satumainen tuuri olisi, niin pentu saattaisi jopa oikeasti käydä harrastuksiin. Mutta ei tarvitse kuin silmäillä eläinlääkärikäynneistä, huollosta ja erikoisruoasta koostuvaa laskupinoa, niin ajatus pennusta vaihtuu kauhun väristyksiin. Aika on tainnut ajaa oman koiraharrastukseni ohi, ja nyt eletään (ja on jo pitkään eletty) jäähdyttelyn ja alasajon aikaa. En vaan voi käsittää, miten kallista kaikesta on nykyään tullut, ja eläinlääkäreistä erityisesti.

Virallinen synttäripotretti, Vinski 9v

Kipin osalta vaihdoin sähköposteja Kennelliiton selkälausujan kanssa, hän sentään vastasi minulle. Halusin tietää, saako spondyloosilausunnon epävirallisena näkyviin KoiraNettiin. Minusta kun on jokseenkin tyhmää, että Kipin luusto on KoiraNetin mukaan täysin priimaa, vaikka sillä on spondyloosi. Lappalainen vastasi, että lausunnon saa näkyviin, jos on kuvattu oireiden takia ja käynnistä löytyy sairauskertomus. Kyllähän minä sen selän halusin kuvata myös nimenomaan oireiden takia, mutta sairauskertomusta ei käynnistä ole, joten lausuntoa ei saa näkyviin. Uusista epävirallisista kuvista voi saada epävirallisen lausunnon näkyviin, jos kuvataan oireiden takia, virallisista toki virallisen. Hassua on sekin, että yli viisivuotiaalle annetaan yksi silta anteeksi, joten jos spondyloosi ei ole edennyt, niin Kipin lausunto on SP1, vaikka sillä oli todistettavasti jo alle kaksivuotiaana SP2-muutokset.

Lappalainen myös sanoi, että vasta lisätutkimusten jälkeen voisi antaa arvion spondyloosin mahdollisesta perinnöllisyydestä tai traumaperäisyydestä, kun näkee, onko spondyloosi levinnyt. Kuvat olisi myös syytä ottaa kahdesta suunnasta, että näkee tilanteen paremmin, kun nyt on vain sivukuvat. Eli Lappalainen ei ollut suoralta kädeltä sillä linjalla kuin jotkut muut, että spondari on todennäköisesti traumaperäistä. Itse olen pohtinut, että vaikka kyseessä olisi trauma, niin jos mitään merkittävää traumaa ei ole tapahtunut, niin takana on oltava myös synnynnäistä/perinnöllistä heikkoutta, jos siitä tulee noin isot seuraukset.

Uusintakuviin en ole Kipiä juuri nyt viemässä, kun oireet eivät siihen anna syytä, mutta jossain vaiheessa haluan tietää, onko spondyloosi levinnyt. Kipin jumitilanne on nyt onneksi todella paljon parempi kuin nuorempana. On sillä vieläkin tapana välillä keikuttaa takapäätä liikkuessaan ja jättää seistessään joskus jalat miten sattuu rungon alle, mutta tuollainen se on aina ollut. Tällä hetkellä ei muuta oireilua ole. Draamakin joskus saattaa ihan pienen hetken keikuttaa takapäätään kävellessään tai astua takajaloilla ristiin. Se kyllä seisoo yleensä hyvässä asennossa. Mutta sillekin on tullut rankaan pysyviä aiemman käytön aiheuttamia muutoksia, joilta joku skrodemman kropan omaava olisi ehkä saattanut välttyä. Molemmilla näillä on pitkä selkä. Niin paljon on yhteistä meidän parivaljakolla, joka muutenkin ymmärtää toisiaan niin hyvin, ja onhan niillä toki yhteistä sukuakin.

Monta viikkoa on jo ollut enimmäkseen aika kaamea keli, mutta sitä ennen talvi oli kaunis ja runsasluminen.

Rally-toko korkattu!

Nyt on tosiaan sitten Draaman kanssa korkattu rally-toko. Ennen ensimmäisiä kisoja meillä oli edeltävänä päivänä hallitreenit, joissa tokon lisäksi treenasimme myös rallya. Hups vaan, Draamalla nousivat kierrokset välillä vähän liikaa, ja se innostuksissaan mm. tarttui pari kertaa leikkisästi kiinni hihnaan kesken treenin. Osan treenistä Draama teki hihnassa, koska rallyssa alo-luokka suoritetaan kytketyn koiran kanssa. Ja kehässä ollessa koira ei saa ollenkaan tarttua kiinni hihnaan, ei edes maalin jälkeen, vaan vasta kokonaan kehästä poistuttuaan, muuten tulee armoton hylky. Hihnaan tarttuminen kun katsotaan palkkaamiseksi, ja ainoastaan sosiaalinen palkka on kehässä sallittu. Ja palkkana Draama hihnan todellakin ottaa, ja ohjaaja oli lievästi kauhuissaan, että mitenköhän kisoissa nyt sitten käy, kun hallioloissa kierrokset nousevat suuresti.

Kylttejä Draama oli nähnyt vain kahdesti ennen kisoja, mutta kun se ei silloin ottanut kylteistä mitään häiriötä, niin luotin siihen, ettei se tee niin kisoissakaan. Lähinnä keittiössä olemme rallya opetelleet, joten mitään kunnollisia ratoja emme juurikaan ole tehneet. Alo-liikkeet Draama kyllä osaa hyvin.

2.2. sitten suuntasimme Janakkalan tuplakisoihin. Ennen kisoja Draama mitattiin virallisesti, ja tulokseksi saatiin 51,5 cm, mikä tarkoittaa sitä, että Draaman hyppykorkeus rallyssa tulee olemaan 40 cm sitten kun hypyt tulevat mukaan kuvioihin, alo-luokassahan niitä ei vielä ole. Puolitoista senttiä matalampi säkäkorkeus olisi tarkoittanut 30 cm hyppykorkeutta, mikä olisi ollut varsin mukavaa, mutta kyllä tuo 40 senttiäkin lienee varsin ok. Piira on näyttänyt vihreää valoa sille, että Draama voi hypätä säkäkorkeutensa verran (kunhan ei määrällisesti liikaa hyppele), ja eihän rallyssa paljonkaan hyppäämistä tule.

Draama tietenkin kiihtyi, kun huomasi, mihin ollaan tultu, ja yritti hypätä aidan yli radalle melkein ensi töikseen. Ja tarttui se taas hihnaankin taistelumielessä. Meidän valmistautuminen olikin lähinnä sitä, että ajoin Draaman kierroksia alas treenaamalla rauhallisesti ja vähäeleisesti muutamia rallyjuttuja ja syöttämällä sille nameja.

Rataan tutustuminen oli jännää ja hahmottamiseen meni hetki, pari kertaa meinasin jättää yhden kyltin välistä. Tällainen se A-rata oli.

Suunnitelmana radalla oli ohjata Draamaa korostetun rauhallisesti, etteivät kierrokset nousisi liikaa ja ettei esim. hihna alkaisi kiinnostaa liikaa. Rallyssa koiraa saa kehua radalla, ja tuomarit oikein kannustavatkin siihen, he mielellään näkevät mahdollisimman iloista suorittamista. Minä en kuitenkaan uskaltanut kehua Draamaa juuri ollenkaan radalla enkä vielä maalissakaan, vain pari kertaa kehuin sitä rauhoittavaan äänensävyyn. Kehukoot he kunnolla, jotka voivat ;D

Rata meni varsin kivasti ilman isompia katastrofeja, ja maalissa oli vähän pöllämystynyt olo, että tässäkö se nyt oli. Mieltä lämmittävää oli maaliin tultua kuulla toimitsijan kuiskaavan tuomarille "sairaan hyvä". Itsellä ei siinä vaiheessa ollut oikein mitään mielikuvaa yksityiskohdista radalla, mutta myöhemmin iski epäily, että olinkohan muistanut pysähtyä Draaman viereen siinä kohtaa, kun olin kiertänyt sen. Jostain syystä minun on alusta asti ollut vähän hankalaa muistaa tehdä niin, varmaan siksi, kun esim. tokon jäävissä liikkeissä jatketaan suoraan matkaa koiran viereen tultaessa. Ja niinhän siinä oli käynyt, että olin unohtanut pysähtyä, mistä lähti 10 pistettä. Lisäksi yksi piste lähti yhden liikkeen vinoudesta, mitä en ollut radalla huomannut. Pistesaalis ensimmäisestä rally-kisasta siis 89, ja lopputuloksissa olimme kolmantena.

B-kisan radalla oli sama liike, jossa A-kisassa unohdin pysähtyä, ja tällä kertaa todellakin muistin, että siihen kuuluu pysähdys. Rata oli vähän lyhyempi ja yksinkertaisempi kuin ensimmäinen. Draama pysyi hyvin kasassa tälläkin radalla. Radan jälkeen minulla ei taaskaan ollut täysin selkeää kuvaa siitä, mitä siellä tapahtui, että muistinko varmasti tehdä kaiken ja niin pois päin. Kun jäähkälenkin jälkeen vilkaisin tuloslistaa, niin leukahan siinä melkein loksahti, kun näin meidän saaneen täydet sata pistettä. Muita sadan pisteen suorituksia ei tullut, ja voitimme luokan. Olipas kiva rally-uran aloitus!

Rallyssa on hauska tapa laittaa arvostelulomakkeeseen myös sanallista palautetta. Ekalta radalta saimme palautetta, että kauniisti ohjattu koiraa, nätti kontakti. Tokalta, että hieno seuraaminen.

Jo seuraavana viikonloppuna osallistuimme seuraaviin rally-kisoihin Vantaalla. Rataantutustumisessa hämmästelin taas sitä, kun melkein kaikki muut liukenivat radalta ennen määräaikaa. Itse en koskaan ollut aksa-aikoinakaan mikään nopea oppimaan ratoja.

Meidän lähtövuoro oli heti toisena. En juuri seurannut ensimmäisen koirakon rataa, mutta pistin merkille, että ohjaaja kiersi kahdeksikon mielestäni väärään suuntaan. Kauhukseni tajusin, että minulla oli täydellinen blackout liikkeen suhteen, vaikka rataantutustumisessa olin sujuvasti sen muistanut. Kaikissa meidän kolmessa kisassa on kahdeksikko ollut mukana, ja jokaisessa se on suoritettu eri tavalla, joten liikkeen täsmällistä suoritustapaa ei voi edes opetella ulkoa. Ja nyt en kerta kaikkiaan muistanut, miten tuomari oli ohjeistanut sen kiertämään. Asialle ei myöskään enää voinut tehdä mitään. Tuomarilta ei rallyssa voi enää rataantutustumisen jälkeen kysyä mitään, eikä oikein muiltakaan, koska kehän ulkopuolinen avustaminen on kiellettyä ja johtaa hylkyyn. Tämä on näitä lajin kummallisuuksia, tokossa tai pk-tottiksessa voi vielä ennen suoritusta neuvoa kysyä.

Oli vähän paska fiilis lähteä radalle, ja päätin vain suorittaa kahdeksikon niin kuin se mielestäni oli loogista tehdä, meni syteen tai saveen. Kiersin sen eri suuntaan kuin edellinen kisaaja, vaikka olin suhteellisen varma, että väärin meni. Hirveän loogista toimintaa joo... Saksalaisen käännöksen jälkeen lisäksi hihnaa toiseen käteen vaihtaessani vedin sen liian lyhyeksi, ja Draama sai hihnasta nykäyksen. Kahdessa ekassa kisassa onnistuin välttämään virheet hihnan käsittelyssä, mutta nyt se kämmi sitten kävi.

Radan jälkeen olin jo aivan varma, että kahdeksikko oli väärin suoritettu. Epäilin meidän saaneen sen takia hylyn. Säännöt eivät ole vielä niin hyvin hallussa, että olisin tiennyt, oliko kyseessä hylkäävä virhe vai vain kymmenen pisteen virhe. Myöhemmin selvisi, että kymmenen pistettä siitä lähti ja hihnan kiristymisestä kaksi, joten jäljelle jäi vielä 88 pistettä. Ja sehän riitti hyväksyttyyn tulokseen ja koulariin. Ei tarvitse enää alokasluokkaan mennä. Ohjaaja kämmäsi siis 12 pistettä, Draama ei yhtään. Draama on suoriutunut niin hienosti kaikista kolmesta kisasta <3 Kierroksetkin ovat radalla pysyneet aisoissa.

RTK1 Draama

Olen antanut itseni hieman innostuakin rallysta :) Silleen ihan vähän vaan. Kai sitä voi mennä joskus avointa luokkaakin kokeilemaan. Ja ainahan pääsen takaisin alokasluokkaankin, jos vien joskus pojat sinne! On kivaa, kun voi opetella jotain uutta ja tähdätä johonkin, vaikka sitten muutaman alempien luokkien tempun oppimiseen. Ylemmät luokat tuntuvat tässä vaiheessa vielä vähän kaukaiselta ajatukselta. Haasteet lisääntyvät, arvostelu tiukkenee, ja ohjaajalla on vielä enemmän mahdollisuuksia unohtaa liikkeet ja eksyä radalle... Ylemmissä luokissa myös on pari liikettä, jotka ovat minulle aivan hämärän peitossa, eikä me toki niitä muitakaan vielä osata. Draama kyllä esim. seuraa oikealla puolella, mutta siinä on vielä tekemistä, että se olisi aina suora eri liikkeissä ja perusasennoissa oikealla ollessaan.

Vähän yllätyksenä on tullut se, miten paljon aggressiivista käyttäytymistä olen koirilla rallykisoissa nähnyt. Ekoissa kisoissa ei mitään isompaa tapahtunut, pientä koirien välistä provoamista lähinnä. Viimeksi sitten meidän kehä alkoi myöhässä siksi, että tuomaria kuulemma puri koira meidän rataantutustumisen jälkeen. En itse tapahtumaa nähnyt, mutta epäilen syylliseksi muuatta haastavasti käyttäytynyttä koiraa, jota olin hetkeä aiemmin ihmetellyt. Ekoissa kisoissa tuomari alkupuhuttelussa kehotti kaikkia huolehtimaan koiristaan, ettei taas tarvitse tehdä ilmoitusta aggressiivisesta koirasta eteenpäin. Ei tämäkään sitten vissiin ollut pelkästään kilttien pikku seurasessejen laji... Pk-kokeissahan aina oli pelkona se, millaisen parin saisi tottikseen, ettei se vain tulisi oman koiran päälle. Omille koirille ei niin koskaan käynyt, mutta näin niitä tapauksia kyllä omin silmin, ja puskaradio kertoi lisää. Ja onhan niitä tokossakin sattunut. Aina voi tulla yllätyksiä, kun eläinten kanssa toimitaan, ja kilttikin koira voi käyttäytyä tilapäisesti vihaisesti erinäisistä syistä johtuen. Mutta sitä ei kyllä voi mitenkään ymmärtää, että myös ennalta aggressiiviseksi tiedettyjä ja potentiaalisesti vaarallisia koiria tuodaan kokeisiin.

Draaman kanssa olisi nyt tarkoitus keskittyä erityisesti avoimen luokan liikkeisiin seuraavaksi. Ne eivät vielä kauhean hankalilta vaikuta. Jee, Draama saa jatkossa olla radalla ilman hihnaa! Maalin jälkeen se toki pitää taas kytkeä, joten siinä on yksi opettelun paikka, ettei se silloin palkkaa itseään hihnalla... Poikien kanssa taas opetellaan vielä alo-liikkeitä. Paremmin pääsemme treenaamaan vasta sitten joskus, kun maa tuolta lumen, jään ja sohjon alta paljastuu. Ja ohjausta kaipaisin joskus kovasti tähänkin lajiin, mutta se on vähintäänkin yhtä kiven alla kuin tokossakin... Yksityisen koirakoulun asiakkaaksi kun en mene, ja se taas näyttää nykyään olevan varmin tapa päästä harrastamaan ohjatusti. Niin on maailma muuttunut.

Ympäri mennään

Hrrr, johan on ollut kylmä ilma ja kaikenlaisia ylimääräisiä rajoituksia ja kommervenkkejä meidän elämässä. Pukemisrumbaa, jalkojen nostelua ja ontumista ulkona, lyhennettyjä lenkkejä. Draama on herkin palelemaan, se saattaa jo muutamassa pakkasasteessa nostella jalkojaan, ja lisäksi sitä kiusaavat tassuihin kertyvät lumipaakut, joita pitää koko ajan olla jyrsimässä pois. Vinski alkaa myös  kovalla pakkasella nostella jalkojaan tai liikkua toinen takajalka ilmassa. Kipi on kaikkein kylmänkestävin, mutta kyllä sekin viikonlopun tosi kovien pakkasten aikana kerran nosti toisen takajalkansa ilmaan hetkeksi.

Käytiin oikein tossukaupoilla, että pystyttäisiin paremmin ulkoilemaan näissä arktisissa olosuhteissa. Viime talvena Draama ei enää halunnut liikkua fleecetossuissa, joita se aiemmin oli hirmupakkasilla käyttänyt, mutta nyt kävin ostamassa sille kevyemmät ja istuvammat tossut. Draama silti vähän pahoitti mielensä niistäkin, mutta se suostui kuitenkin heti liikkumaan niiden kanssa. Mielipahakin unohtui pian, ja ulkoilut ovat sujuneet normaalisti. Ai että on kyllä kiva liikkua ulkona, kun Draama ei enää nostele tassuja eikä pysähdy jyrsimään lumipaakkuja! Ostin kaksi settiä tossuja, ja Vinski sai myös viikonlopun kovilla pakkasilla kokeilla niitä. Se ei ollut tossuista moksiskaan. Ehkä pitäisi Kipillekin hankkia omat, vaikkei se ole niin kova palelemaan. Paakkuja sillekin tulee, kuten myös Vinskille, vaikka eniten paakut vaivaavat juuri Draamaa.

Tänään lumimyräkässä

Ennen tossuja, kun paakut vielä vaivasivat

Vuodenvaihteesta meinasi tulla vähän mielenkiintoinen, kun Draama teki uudenvuodenaattona iltapäivän aikana kahdesti läjän ihan aitoa täysin juoksevassa olomuodossa ollutta ripulikakkaa. Ikinä ennen se ei moista ole tehnyt, löysääkin kakkaa on ollut vain harvoin. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt se on saanut mahataudin, sitä oli liikkeellä. Jippii, saisimme varmaan ravata koko illan ulkona rakettien räiskeessä. Ruokintaperäiseksi en vaivaa suoriltaan uskonut, koska ruokinnassa ei ollut muuttunut mikään muu kuin ruokaan varovasti lisätty kalsiumsitraatti.

Draama ei ulospääsyä ollut vaatimassa, mutta käytiin sitten varmuuden vuoksi kahdesti rakettien aikana lenkillä, vaikka tarkoitus oli ollut linnoittautua illaksi sisälle. Klo 23-23.30 oli suorastaan epätodellista lenkkeillä, kun pitkään aikaan ei kuulunut mitään mistään, vasta lenkin lopussa pari paukahdusta jostain kauempaa. Alkuillasta paukkui paljon enemmän. Huono sää kai ajoi ihmiset välillä sisälle. Kakalla ei Draama enää käynyt, joten tuskin se mikään tauti sitten oli kuitenkaan. Seuraavana päivänä kakka oli taas kiinteää.

Jätin kalsiumsitraatin tauolle, mutta jonkin ajan päästä kokeilin taas varovasti lisätä sitä ruokaan. Muutaman päivän päästä kakka oli taas satunnaisesti löysää, muttei juoksevaa. Sen jälkeen en ole kalsiumsitraattia antanut, vaikken ole aivan vakuuttunut, että löysyys juuri siihen liittyy. Mistä ihmeestä Draama nyt sitten kalsiumin saa..? Löysyyttä on ollut vielä pariin otteeseen, mutta enimmäkseen kakka on ollut kiinteää.

Ihanan monimutkaista tämä Draaman ruokkiminen ja erilaisten ongelmien pähkäily. Ehkä se on syönyt ulkona jotain, tai ehkä sen suolisto reagoi johonkin muuhun. Draamaa kyllä tulee kytättyä kaiken koetun jälkeen paljon tarkemmin kuin poikia. On oireita, joille poikien kohdalla lähinnä viittaan kintaalla, mutta Draaman kohdalla huokaan, että mikä sillä nyt on.

Imeytymistekijöiden tutkiminen verikokeella oli ollut listalla jo ennestään, koska edellisestä kontrollinäytteestä oli jo lähes vuosi, ja nyt uusien oireiden takiakin oli hyvä hetki saada tietää, oliko kaikki siltä osin kunnossa. Niinpä kävimme eläinlääkärissä, jossa Draaman yleiskunto todettiin varsin hyväksi. Vaaka kuitenkin osoitti sen laihtuneen 800 grammaa edellisestä punnituksesta, vaikkei se liian laiha ollutkaan. Verestä tutkittiin B12, folaatti,  haimalipaasi ja TLI. Tuloksissa sitten kaikki muu oli viitearvojen sisällä, mutta TLI oli 40,6, kun viitearvot ovat 5-34. Alle viitearvojen oleva tulos viittaisi haiman vajaatoimintaan, kohonnut arvo puolestaan todennäköisesti johtuu Draaman tapauksessa sen suolisto-oireista. Eläinlääkäri ei ollut arvosta ollenkaan huolissaan.

Jotenkin nuo ripulit, laihtuminen, koholla ollut TLI-arvo ja jotkut hetkittäiset outoudet saivat minut varpailleen, että ollaanko kohta taas jonkun mysteerin edessä ja eläinlääkärikierteessä kuten viime vuonna samaan aikaan. Se oli todella kaameaa aikaa, ja kun siitä päästiin selvemmille vesille, niin tulivat kroppaongelmat ja pitkä tokotauko. Tein jo päätöksen tokon lopettamisesta kokonaan, mutta tilanteen parannuttua jatkoimme treenaamista harvakseltaan. Kovin oli meidän harrastusvuosi repaleinen ja tokon osalta melko onneton. Niin no, koko meidän yhteinen taival on ollut terveyden ja harrastamisen osalta repaleista menoa ja monesta asiasta luopumista.

Nyt nousi mieleen huoli, että saadaanko me tänäkään vuonna harrastaa edes vähän enemmän kuin viime vuonna. Mieleen nousi myös haikeus siitä, miten mahtavaa Draaman kanssa olisikaan harrastaa, jos se olisi täysin terve, ja miten toisenlaista meidän elämä silloin olisikaan. Kaiken aikaa en tuollaisia mieti, ihan turhaahan se on, ja kyllä sitä väkisinkin sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin. Mutta huonoina hetkinä se kaivelee, että pk-jälki olisi sopinut Draamalle kuin nenä päähän, ja tokoakin voisimme treenata paljon vapaammin ilman tilanteen vaatimia rajoituksia. Emme me koskaan tule etenemään tokossa pitkälle, kun treenaamista on pakko rajoittaa. Ja Draama on sen tyyppinen koira, että se tarvitsisi enemmän treeniä. Eikä kukaan nyt muutenkaan treenaamatta jotain kiertonoutoa esimerkiksi opi. On monia liikkeitä, joista vain yksinkertaisesti pitää tyytyä ottamaan pistevähennyksiä, jos kokeeseen joskus vielä menemme, kun kropan säästämiseksi niitä ei viitsi hirveitä määriä hinkata. Mutta onhan se jo saavutus sinänsä, jos joskus vielä kokeeseen pääsee, se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys.

Tärkeintä ilman muuta on, että pystyy elämään arkea mahdollisimman täysillä. Draaman mielestä kyllä hyvään arkeen ehdottomasti kuuluu myös treenaaminen, ja emäntä on samoilla linjoilla. Ja käsi kädessä arki ja harrastukset usein kulkevat, eli jos joutuu paljon rajoittamaan harrastuksia, niin yleensä arjessakin on silloin jotain rajoitteita. Mutta eletään niin täysillä kuin vallitsevissa olosuhteissa kulloinkin voidaan, harrastetaan mitä voidaan, ja jos terveys sallii, niin käydään joskus kokeissakin.

Korvikelajissamme rally-tokossa olen nyt yrittänyt perehtyä vähän enemmän nimenomaan alo-luokan kyltteihin, kun aiemmin olen treenannut liikkeitä vähän sieltä ja täältä fiiliksen mukaan, enkä ole niinkään luokkakohtaisiin kyltteihin perehtynyt. Mutta jos vaikka kokeeseen asti selviäisi, niin olisi varmaan hyvä ajatus suunnilleen tietää alo-kyltit. Jossain määrin hämäräperäistä rally vielä itselleni on, enkä edes ole päässyt ohjatusti treenaamaan, joten varmaan teen iloisesti kaikenlaisia vääriä juttuja radalla. Tai sitten kadotan koko radan :D

Paljon tuntuu rallyssakin olevan sellaisia sääntöjä ja tulkintoja, joita ei välttämättä sääntökirjasta suoraan löydy, joten kantapään kautta monet jutut varmaan vasta selviävät. Jotkut jutut tuntuvat turhan pikkutarkalta nipotukselta, kun toisaalta lajissa sallitaan asioita, joita ei tokossa sallita. Eipä ole ainakaan ohjaajalla helppoa.

Jos Draama voisi tokoilla vapaasti tai harrastaa pk:ta, niin tuskin rallattelisin ollenkaan sen kanssa, tai enintään huvin vuoksi kotitarpeiksi muiden lajien vastapainoksi. Lajiin kuitenkin liittyy itselleni haastavia elementtejä, enkä muutenkaan ihan täysin koe sitä omaksi jutukseni. Omaan silmään sitä ei ole myöskään yhtä mielenkiintoista seurata kuin vaikka tokoa. Tykkään silti kovasti siitä, kun voi opettaa koirille uusia temppuja ja kokea molemminpuolista oppimisen iloa. Ja onhan se hienoa, kun on tällainen laji, joka on tokoa kroppaystävällisempi ja jossa on mukana elementtejä myös tokosta.

Rallattelut rajoittuvat vallitsevan sään takia keittiöön, jossa treenaaminen noin yleisesti ottaen sujuu vähän rauhallisemmin kuin kentällä tai hallissa, mutta kyllä sielläkin kierrokset välillä nousevat ja kaikenlaista pikku sähläystä tapahtuu. Draama on tietenkin syttynyt myös tähän lajiin, ja ottaa treenit samaan aikaan sekä suurella vakavuudella että intohimolla. On se hassu ja ihana treenikoira :)

Tajusin myös, että rallyn eteentuloissa on lukuisia mahdollisuuksia pistemenetyksiin, kun Draama tulee niin lähelle ja talloo usein varpailleni. Kuonollakin se tökkii, mutten löytänyt säännöistä tietoa, että rokotetaanko siitäkin. Mutta kiva kun Draamalla on kivaa :) Olen yrittänyt viestiä sille, ettei varpaille tallaaminen ole soveliasta, mutta tuo ei taida olla Draamalle mikään helppo rasti, ei se niin kovin tietoisesti varpailleni astu. Ja on vaikeaa äkkiä muuttaa kriteeriä etäisyyden suhteen, kun se on aina saanut tulla tosi lähelle.

Poikienkin kanssa rallatellaan pienimuotoisesti, ihan huvin ja aktivoinnin vuoksi. Kyllä rally niillekin sopisi vaikka kisalajiksi ainakin alemmissa luokissa, mutta katson nyt ensin Draaman kanssa, miten itse sopeudun lajiin, ja teen sen jälkeen päätöksiä jatkon suhteen. Draaman kanssa noin ylipäätään on tärkeämpää treenata edes jotain kunnolla, kun se on niin työhullu, the harrastuskoira. Kyllä pojatkin nauttivat meidän treenihetkistä ja tarvitsevat jotain tekemistä, mutta niille riittää paljon vähempi kuin Draamalle.

Draama kävi aiemmin tässä kuussa myös Piiralla. Lantiossa oli taas lukko ja rintarangassa jäykkyyttä, mutta saatiin hyvin auki. Juttelimme taas Draaman harrastuksista, arjesta ja kropan kotihuollosta. Draama voisi kotipihalla treenata tikapuiden yli kävelyä, hitaassa vauhdissa ja vaikkapa nameja askelmien välistä poimien, jolloin se joutuu miettimään jalkojaan.  Piiralla oli myös ehdotuksia treenejä ajatellen. Draamalle voisi opettaa vahvan taukokäytöksen, jolloin se pötköttelisi välillä täysin rentona treenien aikana. Draamallahan on jo taukokäytös olemassa, vihjeestä "käy" se asettuu vapaamuotoisesti maahan odottamaan. Voisihan sille opettaa vielä rennomman ja selkeämmän taukokäytöksen, vaikka jotain alustaa apuna käyttäen.

Piira ehdotti myös omaehtoisuuden käyttämistä Draaman treeneissä. Se voisi itse oppia kertomaan, kun haluaa tauolle. Ja sen voisi myös opettaa kertomaan, mitä liikettä se on valmis treenaamaan. Epäilin vähän, ettei noin työhullu koira kieltäydy mistään liikkeestä tai halua pitää omaehtoisia taukoja, mutta Piira oli luottavainen, että se hyvinkin oppisi niin tekemään. Tämä avaisi kyllä mielenkiintoisia näkymiä treenaamiseen, jos Draama ihan oikeasti osaisi kertoa minulle, mitä se juuri sillä hetkellä on valmis tekemään, ja osaisi seurata myös kroppansa tuntemuksia. Draama vain nousee treeneissä niin korkeaan viettiin, etten ihan oikeasti tiedä, kykeneekö se silloin ajattelemaan ollenkaan kroppansa parasta vai pisteleekö se vaan menemään vaikka pää kainalossa. Siksi oma tehtäväni on edelleen pitää järki mukana treeneissä ja tehdä isot päätökset. Vaihtoehtona ei ole valita kymmentä kiertonoutoa peräkkäin!

Keittiötreeneissä Draama kyllä sai itse juuri valita yhden liikkeen ihan spontaanisti. Se loikkasi innokkaana tason päällä ollutta noutokapulaa kohti, ja päätinkin antaa sen tehdä noudon. Eipä ole tullut sitä aikoihin kotona tehtyä. Draama teki ihan täydellisen noudon ja pitokin oli niin kaunis, että ällistyin. Se oli sen treenin ehdoton kohokohta. Draama oli tainnut kaivata noutoliikettä ja pisteli parastaan. Täytyy kyllä jossain vaiheessa kokeilla valinnan lisäämistä treeneihin, ja myös uudenlaista taukokäytöstä. Myös pojilla voisi joskus kokeilla samaa, ties vaikka ne saisivat lisää motivaatiota. Treenin aiheet eivät ainakaan lopu kesken!

Draama 6 vuotta ja joulukuuta

Draama täytti aiemmin tässä kuussa kuusi vuotta. Synttärin kunniaksi menimme kentälle ottamaan tokoa, mitä emme talvikaudella yleensä juurikaan harrasta. Nyt ei onneksi ollut liukasta eikä juurikaan lunta, joten pystyimme treenaamaan, ja se oli varmaankin todellinen toivelahja Draamalle.  Illalla treenin, lenkin ja ruoan jälkeen saattoi sitten tyytyväisenä vaipua uneen. Niin se aika menee, Draama ei ole ihan nuori tytönhupakko enää ja vietti jo kolmannet synttärinsä meillä ollessa.

Hallissakin ollaan taas käyty tokoilemassa kahdesti tämän kuun aikana. Aika vähiinhän treenit näin talvikaudella jäävät, kun ei edes kerran viikossa päästä tokoilemaan kunnolla, mutta kivaahan se on, että edes joskus. Liikkeet eivät tällä treenimäärällä etene kovin huimaa vauhtia, mutta keskitymme erityisesti nauttimaan treeneistä. Välillä joku yksityiskohta saattaa jopa edistyäkin. Samalla sitten joku toinen juttu saattaa hajota, koska sellaista toko on, ongelmien määrä on vakio.

Eilen pääsimme sitten halliin ottamaan rallya ja nosea. Rallya otti lähinnä Draama, nosea koko lauma. Kokeilimme myös laatikkoetsintää, mitä ei olla aiemmin paljon tehty. Draama oli ainoa, joka ilmaisi oikean laatikon heti, pojat varmistelivat ensin. Muut piilotetut hajut löytyivät nopeasti kaikilta. Oli kiva saada kokemusta sisäetsinnästä koirille aiemmin vieraasta paikasta.

Draama sitten pääsi ottamaan rallya toisen kerran ikinä kylttiradalla. Ensimmäiset yritykset olivat sähläystä, kun Draamalla oli turhan paljon kierroksia ja ohjaaja oli joillain kylteillä vähän pihalla. Kolmas kierros samalla radalla oli sitten jo ihan kelpo suoritus. En ole vielä perehtynyt kyltteihin likimainkaan tarpeeksi, joten epäselvyyksiä suoritustavoista on vaikka millä mitalla, ja kylttejä on hirmu paljon. Toko- ja pk-ihmisen taustalla on myös hankalaa joskus hahmottaa, että milloin pitää ottaa perusasento ja milloin sitä ei saa ottaa, kun se tuntuisi sekä koiran että ohjaajan mielestä joskus loogiselta tilanteessa, jossa sitä ei kuitenkaan saa tehdä, ja joskus päinvastoin. Sain myös palautetta, että laskin peruuttaessani omat askeleeni väärin. Hyvä että tuli tämäkin selväksi, mutta paljon on vielä muuta epäselvää ja paljon mahdollisuuksia mokailuun.

Tyytyväinen olen ollut siihen, että olen meidän keittiötreeneissä saanut Draaman oikealta puolelta seuraamista ja oikean puolen perusasentoa suoremmaksi. Kivasti Draama myös tekee liikkeitä yhtä lailla oikealla kuin vasemmallakin puolella, ja tämähän on kropan kannalta aivan erinomainen juttu. Ja tämä on rallyn ehdoton etu tokoon verrattuna, että liikkeitä tehdään molemmilta puolilta, eivätkä ne muutenkaan kuormita kroppaa yhtä paljon kuin tokoliikkeet. Joten jatkamme tällä tiellä, joka samalla tarjoaa ohjaajalle paljon mahdollisuuksia tuntea itsensä tumpeloksi ;D

Tein Draamalle kaksi ruokakokeiluakin. Ensin kokeilin sille hapanmaitotuotteita. En siksi, että ne olisivat tärkein tai oleellisin osa koiran ruokavaliota, mutta meillä ne kuitenkin ovat aina kuuluneet täydennysravintona koirien ruokavalioon. Pojat saavat silloin tällöin kreikkalaista jogurttia ja piimää, joskus raejuustoakin, ja käytetäänhän niitä jopa mahaongelmien hoitoon, jos koira niitä muuten sietää. Kokeilun tulos jäi meillä avoimeksi, kun reilun viikon päästä kokeilun aloittamisesta Draama eräänä aamuna melkein yökkäili. Vain pari kertaa, eikä muuta oireilua tullut, mutta lopetin kokeilun kuitenkin varmuuden vuoksi siihen. Pieniä määriä ja satunnaisesti Draama varmaan maitotuotteita sietää, mutta nyt en ole sille niitä yhtään antanut. Kiva olisi, kun voisi joskus antaa vaikka jogurttipurkin nuoltavaksi kuten entisinä aikoina, mutta saa nyt nähdä, ilmankin pärjää.

Seuraavaksi kokeilin Draamalle uutta kuivamuonaa. Pitkällisen etsinnän ja vertailun jälkeen vihdoin valitsin sille ruoan, joka koostui kalkkunasta ja bataatista. Oli siinä myös yrttejä, marjoja ja hieman hernettä, koska valmistusaineiltaan yksinkertaisia, kalaöljyttömiä ja kalkkunapohjaisia tai sellaisia, joissa proteiinina on joku harvinainen liha, ei vain millään löydy. Yrtit ja marjat eivät välttämättä ole isoin allergiariski ruoassa, ja onhan Draama aika ongelmitta maistellut erilaisia kasveja ulkonakin ja syönyt joskus myös mustikoita. Ruoan sisältämä tomaatti sen sijaan aiheutti enemmän kulmien kohottelua, koska se on ainakin ihmisillä aika yleinen allergeeni, ja ruokaa kuitenkin markkinoitiin allergisille sopivana. Mikähän sen tomaatinkin funktio ruoassa oikein on...

Lisäsin uutta ruokaa hyvin varovasti ja määrää vähitellen nostaen vanhan joukkoon. Kahden viikon päästä uutta ruokaa oli noin neljännes ruoan määrästä. Silloin annoin Draamalle myös tauon jälkeen jäniksen korvan. Sen jälkeen Draaman kakka muuttui osittain löysäksi ja limaiseksi. Lopetin uuden ruoan heti, enkä ole varmuuden vuoksi antanut jäniksen korviakaan hetkeen. Kahden viikon rajapyykkihän on se, milloin uuden ruoan sopivuuden pitäisi olla selvillä, ja nyt reaktio tuli vasta tämän rajapyykin kohdalla. Harmi kun tulin samalla sen jäniksen korvankin antaneeksi, kun ei voi olla täysin varma, kumpaan se nyt reagoi, mutta ei se aiemmin ole silloin tällöin saamiinsa korviin reagoinut.

On selvää, ettei kyseistä ruokaa enää uudestaan kokeilla. Kokeilenko mitään muutakaan, se jää nähtäväksi. Ihan hetkeen en ainakaan kokeile mitään, enkä missään tapauksessa tee montaa kokeilua. Ei tee mieli altistaa Draamaa oireilulle, vaikka kakka muuttuikin muutamassa päivässä taas hyväksi. Jos se sitten syö loppuikänsä allergiaruokaa, kalkkunaa ja munia, niin sitten syö. Tilanne voisi olla huonompikin, ja toivon vain, ettei se jonain päivänä herkisty jollekin noista ruoista. Tein alustavia laskelmia, mitä nykyisestä ruoasta jää puuttumaan, ja ainakin kalkkia ja D:tä pitäisi lisätä. D-vitamiinia Draama on jo pitempään saanutkin, ja nyt aloin antaa sille myös kalsiumsitraattia. Kalkkivalmisteet ovat usein ongelmallisia esim. närästelyyn taipuvaisille, joten saa nähdä. Harmi, kun Draamalle ei nyt sitten käynyt tuo kokeiltu kuivamuona, jonka lisänä ei edes 50/50 mallilla tarvitsisi kalkkia syöttää.

Pojat ovat jakselleet hyvin. Kipi oli tuossa kotva sitten kyllä aika kovilla, kun meidän lähimmässä naapurissa muutaman sadan metrin päässä selvästi oli narttu juoksussa. Lenkit olivat aika kaameita, kun Kipi kaahotti menemään nenä maassa hullun kiilto silmissään ja halusi välillä pysähdellä tutkimaan hajuja pidemmän kaavan mukaan. Välillä se kotipihankin lähellä nosti kuononsa ilmaan ja veti haaveellisen näköisenä tuulen tuomia sulotuoksuja nokkaansa. Aika paljon lenkkeiltiinkin sitten muualla kuin kotona, eikä etenkään menty lähelle naapurin taloa. Kipi ei muuten ole mikään karkailija, mutta naapurin koiran juoksuaikoina sitä täytyy pitää tarkemmin silmällä, koska se on silloin pari kertaa häippäissyt lyhyeksi hetkeksi omille teilleen.

Snoopyn poismenosta tuli kuluneeksi vuosi vähän ennen joulua. Arki on asettunut uomiinsa nykyisellä porukalla, mutta onhan se haikeaa, kun yksi on joukosta lopullisesti poissa. Snoopy oli niin upea koira ja suuri persoona, eikä unohdu koskaan. Nyt on kokonaan uusi aikakausi, kun Snoopya ei enää ole, eikä muitakaan sen aikalaisia eikä entisiä harrastuksia. Viisi suurta ovat poissa, mutta minulla oli ilo saada kulkea niiden kanssa pitkä matka ja kokea kaikenlaista.

Viime vuoden joulu oli melko ankea, kun Draama oli kipeä ja Snoopy kuoli. Tämä joulu oli parempi, ja saimme nauttia joulun tunnelmasta ja valkeudesta.

Jälkeä ja muita puuhia

Toissa sunnuntaina päättyivät tältä vuodelta ohjatut tokotreenit. Muutamat ehdittiin käydä syksyn mittaan ja kivaa oli. Draama pääsi pitkästä aikaa ottamaan myös ryhmäpaikallaoloja, jotka tehtiin joka kerta EVL-tyyliin. Draama on näissä muuten oikein pätevä, mutta istumisen jälkeinen maahanmeno on sille tosi hankala, ei yleensä koskaan mene ensimmäisestä käskystä. Ei vaan pysty ottamaan ohjeita vastaan siinä tilanteessa. Olenkin nyt mennyt ihan sen lähelle antamaan käskyn, mikä yleensä toimii, mutta viimeksi ei silti jostain syystä mennyt ekalla käskyllä maahan ja tokallakin epäröi vielä. Tätä ollaan treenattu myös yksin, mutta silloin se on huomattavasti helpompaa kuin ryhmässä. Joten tarvittaisiin paljon juuri niitä ryhmäpaikallaoloja.

Toivottavasti hallissa välillä tällä kaudella otetaan myös paikallaoloja ryhmässä, viime kaudellahan niitä ei otettu. Hallikausikin alkoi jo, ollaan kaksi kertaa käyty treeneissä. Onneksi otin sittenkin meille vuoron, on se niin kiva päästä lämpimään halliin edes joka toinen viikko ja saada samalla häiriötreeniä ja vähän enemmän tilaa kuin meidän keittiössä. Tällä kaudella myös Draaman velipoika Neo on samoissa hallitreeneissä, ja pitihän sisaruksista toki kaverikuva ottaa.

Meillä on tokossa ihan hirmuinen työmaa suunnilleen kaiken mahdollisen kanssa. Nyt ollaan työstetty esimerkiksi noutoesineen pitoa, siinä kun tuppaa välillä olemaan isoja ongelmia, vaikka jo meidän yhteisen treenihistorian alussa tehtiin sen eteen paljon työtä. Kiertoa ei olla otettu sitten kevään, mutta kyllä kai sitä uskaltaa joskus taas ottaa. Esteet pidän pääsääntöisesti matalalla silloin harvoin kun niitä otetaan.

Kerran pääsimme jopa treenaamaan lyhyen radan rally-tokoa ihan kylttien kanssa. Tein sen läpi kaikkien koirien kanssa. Eivät nuo alokasluokan liikkeet koirille vaikeita ole, mutta ohjaajalla on suoritustavoissa ja säännöissä opittavaa. Ja entä sitten kun listataan yhteen kaikki mahdolliset rallyssa tapahtuvat käännökset ja pyörähdykset, joita ylemmissä luokissa tehdään myös oikealta puolelta, niin siinä menee kyllä pää pyörälle...Puhumattakaan siitä, että alokasluokassa suoritukset tehdään koira kytkettynä, ja tämä ohjaaja ihan taatusti sotkee sekä itsensä että koiransa hihnaan ja muutenkin keksii satayksi tapaa käyttää hihnaa väärin. Ja sitten on sekin haaste, että rata on kisoissa joka kerta erilainen. Tokossa liikkeet sentään tietää ennalta, ja lisäksi siellä on liikkurikin ohjeistamassa, pk-tottis puolestaan on aina saman kaavan mukainen ja simppeli. Ratojen opettelusta, hahmottamisesta, muistamisesta ja rytmittämisestä luulin jo päässeeni eroon, kun lopetin agilityn, höh.

Oikeastaan rally tuntuu vieläkin vähän kummalliselta lajilta, mutta yritän nyt pikkuhiljaa perehtyä siihen, kun se nyt kuitenkin on lajina sopiva kaikille meidän lauman koirille. Kyllä se ihan kivaakin on, mutta silti kummallista.

En tiedä, menenkö koskaan rallyssa ylempiin luokkiin asti minkään koiran kanssa (kun nyt joskus selviäisi edes sinne alokasluokkaan), mutta Draamahan periaatteessa jo osaa oikealta seuraamisenkin, kun ollaan sitä kropan takia tehty. Tosin en ole opettanut sitä samalla tavalla tarkaksi liikkeeksi kuin vasemmalta seuraaminen, kun en alun perin arvannut meille voivan mitään tavoitteita liikkeen suhteen tulevan. Niinpä Draama istuu oikealla puolella herkästi tosi vinoon ja takapää taitaa muutenkin aueta herkästi. Kokeilin huvikseni myös ottaa jääviä liikkeitä oikealta, ja Draama jäi joka kerta tosi vinoon asentoon.

Sain meille uudet Nose Work-hajut. Eukalyptuksen, joka on se tuttu perushaju, ja uutena laakerinlehden. Laakerinlehti piti tietenkin heti ottaa kokeiluun treeneissä, eikä siinä koirien mielestä mitään ihmeellistä ollut. Ekalla kerralla ne saivat etsiä eukalyptuksen ja laakerinlehden yhdistelmähajua, tokalla pelkkää laakerinlehteä. Otin alkuun kaikilla pelkän ilmaisutreenin, ja kaikki ilmaisivat uuden hajun kuin se olisi vanha tuttu. Ei etsiessäkään mitään ongelmia ollut. 

Tärkeintä itselleni nosessa on, että koirat pääsevät tekemään nenätyötä, ja että se on helppo tapa aktivoida niitä vaikka kotona kesken arkipuuhien. Ei haittaa pimeys, lumihanget, pakkaset tai helteet, ei tarvitse järjestää mitään ihmeellistä treenipaikkaa. Ja tätä lajia voi harrastaa vanha tai saikullakin oleva koira, Draaman ekan saikun aikanahan ensimmäisen kerran opetin sille kanelin etsimisen. Tätä lajia jaksan hyvin harrastaa vaikka ilman tavoitteitakin, eivätkä tavoitteet ainakaan tällä hetkellä ole ajankohtaisia. Katsotaan sitten, kun laji reilun vuoden päästä virallistetaan, että mikä fiilis silloin on asian suhteen. Voi kyllä olla, ettei kisoihin edes helpolla mahdu mukaan, kun nytkin on jo tunkua.

Ja tosiaan me kävimme jäljestämässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä toissa viikolla. Saa nähdä jääkö tuo myös ainoaksi kerraksi, sää ainakin on muuttunut jo talvisempaan suuntaan. Kävimme samalla ekaa kertaa tänä vuonna Vihtijärven metsässä, jossa olen aina viihtynyt hyvin ja josta on paljon harrastusmuistoja. Siellä olen treenannut jälkeä ja esineruutua niin yksin kuin kavereiden kanssa, siellä on myös tullut vedettyä muutamat treenit koulutusohjaajan ominaisuudessa. Muutama koetuloskin tuli sikäläisistä metsistä Jipon kanssa hankittua.

Tein kaikille ensin jäljet, jotka saivat vanheta sillä aikaa, kun teimme metsälenkin. Tuo kuuluu niin omiin kuin koirienkin suosikkilenkkipaikkoihin, kun siellä riittää avaraa pehmeäpohjaista metsää joka suuntaan. Lenkin jälkeen sitten oli jälkien vuoro, ja kyllä olivat koirat onnellisia päästessään pitkästä aikaa jäljelle. Kaikilla oli hurjan hyvä motivaatio ja kaikki suoriutuivat hienosti.

Vähän ex tempore me jäljestämään lähdimme, enkä löytänyt lähtiessä edes meidän jälkimerkkejä mistään. No kunhan sain janat jollain merkattua, niin ei muulla väliä ollutkaan. Kuivia jälkikeppejä ei myöskään kotoa löytynyt kuin pari kappaletta, joten poimin sitten märkiä keppejä maasta samalla kun lähdin jälkiä tallomaan. Ei se ole niin justiinsa, vaikka kepit jäisivät maastoon, kun mitään tavoitteita ei enää lajissa ole. Koirat kuitenkin ilmaisivat kepit hyvin, vain Kipiltä jäi ensimmäinen keppi ilmaisematta.

On se vaan niin kiva laji. Onneksi tuli lähdettyä, kun ehti jo kulua pitkä aika ilman yhtään jälkitreeniä. Kyllä lajin taika vielä olemassa on, vaikka koskaan enää se ei tule merkitsemään samaa kuin ennen. Aktiiviajat ovat ollutta ja mennyttä. Vaikka olen henkisesti jo etääntynyt pk-maailmasta, niin erityisesti koirien puolesta edelleen harmittaa, kun ne soveltuisivat juuri tähän lajiin hyvin, mutta esteet torppaavat lajin tavoitteellisen harrastamisen. Draamankin kanssa se olisi helpompaa kuin toko, koska sille olisi paljon helpompi rakentaa hyvä pk-tottis (tai melkein valmiinahan se jo olisikin) kuin sellainen ylempien luokkien tokosuoritus, jossa yhdistyvät liikkeiden tarkka suorittaminen ja sopiva vire jokaiseen liikkeeseen. Ja kaikki nuo ovat maastossa hyviä. Mutta kun mitään varsinaista päämäärää ei lajissa ole, niin aktiivinen harrastaminen ei enää ole mielekästä.

Aktiivinen pk-harrastus myös suurella todennäköisyydellä herättäisi taas henkiin surun siitä, ettei tavoitteita enää voi olla, ja ruokkisi sitä jatkuvasti. Joten siksikin on parempi harrastaa vain harvakseltaan ja fiiliksen mukaan, koska luopumisen tuskaa ei jaksa potea kaiken aikaa. Menneeseen ei kuitenkaan voi palata, ja siihen on helpompi ottaa etäisyyttä, kun ei edes yritä jatkaa samalla kaavalla. Muiden lajien suhteen mennään myös omien fiilisten, realiteettien ja koirien terveyden ehdoilla, joten mikään ei ole kovin varmalla pohjalla. Vaan sellaista se elämä on.