Terveysjuttuja ja syysulkoilua

Kävimme ihan ex tempore pienellä tutustumiskäynnillä Nuuksion ytimessä puolitoista kuukautta sitten. Valitsin kahden kilometrin reitin, koska aikaa ei sillä kertaa ollut kovin pitkään retkeen, ja halusin myös säästää koiria. Oli aurinkoinen ja lämmin arki-iltapäivä, ja muitakin liikkujia reitillä oli tasaisena mutta maltillisena virtana. Kuitenkin vähän liikaa minulle. En saanut normaalia luontofiilistä myöskään siksi, että kyseinen reitti oli leveä baana, jota reunustivat valotolpat. Enpä ole sellaisella ennen retkeillyt, enkä välitä toiste välttämättä mennäkään. Kotimatkalla pysähdyimmekin tuttuun metsään, jossa koirat saivat hetken kirmata vapaana eikä muita kulkijoita näkynyt, ja se olikin lopulta mielekkäin osuus siitä reissusta.

Hieno kallio ja näköala reitillä kyllä oli, ja hyppäsimme välillä pois reitiltä kalliolle ja myös metsään. Eräs seurue kalliolla varoitti minua, että heidän vieressään on kyy, ei kannata tulla siitä. Kiitin tiedosta, enkä ollut yhtään yllättynyt havainnosta. Kyitä kyllä Nuuksion joka kolkasta löytyy, ja lämmin syyspäivä on otollista aikaa bongata niitä.

Vaikka päivä oli aurinkoinen, niin kuvaushetkellä sattui olemaan pilvistä.

Aika pian sen jälkeen näimme itsekin taas omin silmin kyyn muutaman kilometrin päässä olevalla ulkoilualueella, joka itse asiassa myös kuuluu Nuuksion alueeseen vaikkei siellä ydinalueella olekaan. Taas törmäsimme siihen kun olimme jo tulossa metsästä pois, ja taaskin Vinski oli se joka oli lähinnä käärmettä, mutta ei kuitenkaan tällä kertaa ihan tallannut sitä, vaikka todella läheltä piti. Käärmekin oli vikkelämpi kuin se edelliskertainen löhöilijä ja luikerteli vauhdilla poispäin polulta. Huh, kylläpä taas pomppasi sydän hetkeksi kurkkuun, mutta koirat eivät taaskaan käärmeeseen reagoineet.

Lääkärissäkin ollaan taas käyty. Vinski alkoi ihan yllättäen välillä vähän keventää etuosaansa liikkuessaan, ja yhdellä lenkillä se vältteli matalien puunrunkojen yli hyppäämistä, joissa ei aiemmin ole mitään ongelmia ollut. Sohvalle ja autoon se pääsi nousemaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Annoin sille kaksi päivää Norocarpia, mutta sitten lopetin, koska sille tuli pari kertaa yökkäilyoireilua, joka saattoi liittyä Norocarpiin. 

Mietitytti, että Vinskille pitäisi löytää jokin muu kipulääkitys jatkoon. Verikokeet pitäisi myös ottaa, koska niitä ei ollut pitkään aikaan otettu. Samalla näkisi sen, olisiko jotain anestesiariskejä tiedossa, koska olin miettinyt, pitäisikö Vinskille vielä kerran tehdä hammashoito. Ja tietenkin samalla olisi hyvä tarkistaa kokonaisterveys muutenkin, että missä mennään seniorikoiran kanssa.

Niinpä menimme luottolääkärillemme, ja tutkimuksissa sitten tuli vähän yllättäviäkin löydöksiä. Oikea kyynärnivel oli vasenta paksumpi ja myös lämmin ja rutiseva, joten se oli ollut syynä satunnaiseen etusten keventämiseen, toispuoleista se oli mielestäni enemmän ollutkin. Mutta mikä hämmästyttävämpää, niin toisesta reidestä löytyi kasvain. Oikean takajalan sisäreiden ja ulkoreiden sisäpuolella lihasten välissä oli pehmeä, rasvamainen massamuutos, melko kookas mutta aristamaton. Hyvin todennäköisesti infiltroiva lipooma. Ei siis pahanlaatuinen, mutta varsin inhottava, kun se voi kasvaa todella isoksikin ja haitata liikkumista.

Vinskin silmäluomessa oleva Meibomin rauhaskasvain oli myös vähän kasvanut, ja saattaa jossain vaiheessa myös aiheuttaa huolta. Muut patit olivat melko ennallaan ja ihan rasvapatteja tai syyliä. Täydellinen verenkuva ja maksa- ja munuaisarvot otettiin. Verenkuvassa kaikki oli hyvin, mutta munuaisarvot ja maksa-arvoista ALAT olivat vähän yli viitearvojen, mikä kertoo siitä että sisäelintila on heikentymässä, ja 75 prosenttia tehosta on eläinlääkärin mukaan jo menetetty tässä vaiheessa kun veriarvot ovat lähteneet nousuun.

Anestesiaa eläinlääkäri piti jo jonkinlaisena riskinä, eikä hammashoitoon nyt sitten varmaankaan mennä. Hampaat eivät pahassa kunnossa onneksi ole, ja Vinski pärjää kyllä niiden kanssa loppuikänsä, ellei mitään akuuttia tule. Asiaa alun perin pohtiessani en tiennyt nykyisiä uhkia ja mietin, että Vinski voisi parhaassa tapauksessa elää vaikka vuoden tai ylikin vielä, vaikka tiesin senkin, että aika voi loppua ihan milloin vain. Hammashoito myös hirvitti. Nimittäin viimeksi Vinski alkoi taas hammashoidon jälkeen laskea alleen, mikä kertoi selän ärtymisestä. Selällään pöydällä nukutettuna makaaminen ei olisi mikään kovin hyvä juttu. Hampaiden kotihoitoa jatkamme yhä, jo vuosien ajan olen harjannut koirien hampaat joka päivä.

Vinskin selkä oli palpoidessa jäykkä ja kireä, lihakset aristivat. Kropan muutokset olivat tulleet vasta ihan äskettäin ja hyvin nopeasti, koska muuten olisin itsekin huomannut ne jo aiemmin. Kraniohoidostakin oli tasan kaksi kuukautta, eikä näitä muutoksia silloin vielä ollut, kraniohoitaja olisi kyllä maininnut pienetkin ongelmat. Vinskin kroppa oli silloin varsin hyvässä kunnossa, kyynärässä ei ollut havaittavissa mitään ongelmaa, reiden massamuutosta ei vielä ollut, selkä oli paljon parempi, jumia oli vain vähän.

Vinski ei enää voi syödä tulehduskipulääkkeitä eikä myöskään parasetamolia. Niinpä sille päätettiin kokeilla Librelaa, ja se sai ensimmäisen pistoksen heti. Jos Librela ei tehoaisi, niin eläinlääkäri kehotti seuraavaksi kokeilemaan vähän yllättävää  lääkettä, eli Litalginia, jota yleensä käytetään sisäelinkipuun. Myös gabapentiiniä voi harkita. Sain ohjeeksi mitata Vinskin reiden paksuuden kerran viikossa, jotta nähdään, miten nopeasti kasvain kasvaa. 

Nyt on eläinlääkärikäynnistä kulunut jo kuukausi. Librela näyttää auttaneen ja Vinski on liikkunut hyvin, satunnaisesti olen silti havainnut ohimenevää ihan lievää jäykkyyttä oikean etujalan askelluksessa, mutta nyt en vähään aikaan sitäkään. Neljä päivää Librelan saamisesta Vinski sai metsässä jonkin virtapiikin ja teki tosi lennokkaita juoksuspurtteja, jollaisia se ei ole aikoihin tehnyt. Ei ole sen jälkeenkään, mutta lenkillä sen askellus usein näyttää hyvin kepeältä ja kauniilta, hetkittäin se myös vähän löntystelee. 

Viime perjantaina haimme jo toisen Librela-pistoksen hoitajakäyntinä. Useinhan kuulemma Librelan paras teho tulee näkyviin toisen tai kolmannen pistoksen jälkeen. Joillain teho myös jossain vaiheessa hiipuu. Saa nähdä, miten Vinskin kohdalla, ja miten kauan se ylipäätään ehtii Librelaa saada.

Vinskin reiden paksuus pysyi samana ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta kolme viikkoa eläinlääkärikäynnin jälkeen läpimittaa oli tullut lisää ainakin senttimetri, ja kasvain tuntui selkeästi isommalta myös käteen. Tulee mieleen ikäviä kaikuja lähimenneisyydestä, vaikkei tämä kasvain yhtä hillittömän nopeasti kasvakaan kuin Draaman kasvain kasvoi. 

Syyskuun loppupuolella Vinski ja Kipi pääsivät osteopaatille. Vinskin kyynärvarsi oli jäykkä ja selässäkin oli jäykkyyttä, mutta kokonaistilanne ei muuten ollut niin kamala kuin olin kuvitellut. Vinskin kroppa oli taas hoidon jälkeen parempi. Hirveän ikävä kombo tuo kyllä on, kun kyynär- ja selkäongelma ruokkivat toisiaan ja vaikuttavat liikkumiseen. Reiden kasvain ei vielä liikkumista ollenkaan haittaa, mutta sitten ollaankin lirissä, kun niin käy.

Kipillä oli kireyttä niskassa ja selän ylimenoalueella, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Oli taas virkistävää ja tärkeää saada tilannekatsaus omista koirista ja samalla vaihtaa ajatuksia terveydestä ja koirista osteopaatin kanssa. Pojat ovat ikänsä tuolla käyneet, vaikka välillä paljon myös kraniossa, ja kyllä nämä käynnit molemmissa huolloissa ovat samalla olleet terapiaa omalle mielelle. Ei missään muuten ehdi yhtä hyvin puida terveysjuttuja ja kaikkea niihin liittyvää.

Meidän retkeilyt on pikkuhiljaa retkeilty, Vinskin osalta ainakin. Onneksi olemme vielä tänä vuonna saaneet retkeillä ja kerätä muistoja. Lyhyitä metsäretkiä toki voimme vielä tehdä. Reiteille en välttämättä välitä enää lähteä ollenkaan, koska silloin hihnaliikuntaa tulee useimmiten turhan paljon. Mieluummin haluan noiden liikkuvan vapaana omaan tahtiinsa, emmekä kuitenkaan edes voisi mitään useiden kilometrien pituisia reittejä valita.

Enimmäkseen me ihan vain lenkkeilemme leppoisasti metsässä, se on ihan parasta liikuntaa koirille ja mielekästä meille kaikille. Eikä tarvitse pelkkiin pikapyrähdyksiin tyytyä, kun etenemme leppoisasti ja koirat saavat liikkua omaehtoisesti. Minä taas saatan välillä pysähtyä poimimaan sieniä, niitä nyt vaan ei voi jättää metsään, vaikka olisi ennalta niin päättänytkin, kun haluaisi ajanpuutteen takia välttää niiden putsaus- ja valmistusrumban. Ihan kotikulmilla ei kunnon metsää ole, ja tylsästi joutuu myös pitämään koiria aika paljon hihnassa, mutta onneksi ei kuitenkaan tarvitse asfaltilla tehdä lenkkejä täälläkään.

Syyskuussa olimme metsäretkellä ennestään tutussa metsässä, jossa kuitenkin suunnistimme vähän eri alueelle kuin yleensä ja katsastimme kaksi uutta lampea, joille oli melko lyhyt matka. Olisin halunnut kävellä vielä kolmannelle, jonne olisi ollut enää vain kilometrin matka ja jossa olisi ollut laavu, mutta ei Vinskin kanssa uskaltanut pidentää retkeä enää yhtään, kun siitä olisi kuitenkin tullut kaksi kilometriä lisää käveltävää.

Siitä tuo oli vähän tylsä retki, että jouduin pitämään koiria aika paljon hihnassa erityisesti lampien läheisyydessä, etteivät ne olisi rynnänneet lampeen. Uiminen kun ei kuulunut päivän agendaan. Pidimme yhden pidemmän ja kaksi lyhyempää taukoa, ettei yhtäjaksoista liikuntaa tulisi paljon. Vinski oli hyvin energinen ja hyvin liikkuva vielä retken lopussakin.

Muutama viikko sitten kävimme tutussa metsässä lenkillä ja jäljestämässä. Alueella oli tiedote siitä, että viikonloppuna siellä järjestetään jälkikoe eikä alueella saisi silloin liikkua. Mitenköhän kävi, kun sää oli koepäivänä hyvä ja metsät täynnä sieniä... Me saatoimme hyvillä mielin käyttää aluetta, koska kokeeseen oli vielä monta päivää. Alueella oli jo janat ja esineruudun paikka merkittynä. Tämän lähemmäksi koetilannetta eivät meidän pojat koskaan pk:ssa pääse! Jälkensä ne ajoivat taas suurella innolla ja taitavasti. 

Oli hieman nostalginen fiilis katsoa valmiiksi merkattua janan paikkaa ja muistella miltä tuntui ennen koesuoritusta katsoa janaa ja miettiä, että millainen jälki siellä meitä odottaa, mihin suuntaan jälki mahtaa janalta lähteä ja ottaako koira sen heti oikeaan suuntaan vai huudetaanko meidät takaisin janalle. Tuossa metsässä en koskaan kokeessa ollut, mutta monet jäljet siellä on eri koirilla ajettu, ja kouluttajan ominaisuudessa vedin siellä myös muutamat ryhmätreenit.

Siitä on jo niin kauan, kun viimeksi olin jälkikokeessa. Kuuden eri koiran kanssa sain sen kokea, viimeisten kolmen koiran kanssa en enää. Ei aina käy niin kuin suunnittelee ja toivoo. Minulla oli pitkään vahva jälkiharrastajan identiteetti, mutta nyt se on jo vähän haalistunut. Ei se koskaan kokonaan katoa vaan tulee aina olemaan osa minua. Oli se niin rakas laji, ja vieläkin olen saanut sitä höntsäilymielessä tehdä. Jälkikokeiden maailmasta ja tavoitteellisesta treenaamisesta vain olen täysin vieroittunut, enkä seuraa tätä aihepiiriä edes somessa sen enempää kuin mitä sattumalta silmiin osuu.  

Oli tuskallinen, pitkä ja mutkikas prosessi irtautua aktiiviharrastajan identiteetistä niin pk-jutujen kuin muiden lajienkin osalta. Draaman aikana sitten omaksuin suolistosairaan koiran omistajan identiteetin. Draaman kuoltua jatkoin yhä sairauteen liittyvien fb-ryhmien lukemista, koska se maailma oli tullut niin tutuksi. Seuraan ryhmiä yhä, mutta en lue niitä yhtä aktiivisesti kuin ennen. Ehkä jonain päivänä eroan ryhmistä kokonaan. Jotkut eroavat heti oman koiran kuoleman jälkeen, koska ryhmien seuraaminen tekee liian kipeää tai tuntuu siinä vaiheessa turhalta, mutta me ihmiset olemme erilaisia. Minä en kokenut tarvetta heti irtautua, ja olen myös hyvin tiedonhaluinen. Sekin maailma tulee aina olemaan osa minua, vaikka olen saanut siihen jo hieman etäisyyttä.

Vinskin kanssa mennään nyt päivä kerrallaan, ja toivotaan vielä monia hyviä ja onnellisia päiviä sille. Se on oma höpsö itsensä, iloinen ja energinen aina silloin kun jotain tapahtuu. Kotona se vanhojen koirien tapaan lepää paljon. 

Vaikeita päätöksiä voi tulla eteen. Entä jos esimerkiksi Meibomin rauhaskasvain äkkiä kasvaa sellaiseksi, että se pitäisi leikata? Se ei ole mikään iso leikkaus, mutta anestesiassa on omat riskinsä, ja sitten on kaikki nuo muut vaivat, joiden takia leikkaus ei välttämättä toisi juurikaan (jos ollenkaan) lisää elinaikaa. Eläinlääkäri myös jo huomautti, ettei Meibomin rauhaskasvain todellakaan ole se suurin ongelma, ja suhtautui hieman pessimistisesti Vinskin elinajanodotteeseen muiden vaivojen takia.

Reiden kasvain on iso huoli, eikä sille ole paljon tehtävissä. Sijainnin takia sen leikkaushoito olisi haastavaa, eikä koko kasvainta välttämättä koskaan saataisi poistettua. CT-kuvat pitäisi ensin ottaa sen selvittämiseksi, että kannattaako leikkausta yrittää ja minkä verran ehkä saataisiin pois. Tuollaista prosessia en kuitenkaan edes harkitse, kun kyseessä on vanha koira, jolla on useampi terveysongelma. Voi vain toivoa, ettei reiden kasvain ihan heti kiihdytä tästä kasvuaan vaan Vinski pärjäisi vielä jonkin aikaa sen kanssa.

Olisipa laumassa nuori koira tuomassa elämää ja jatkuvuutta. Nyt todellakin kostautuu se, että viimeiset kolme koiraa olivat sattuneesta syystä niin pienillä ikäeroilla. Identiteettikriisejä tässä on jo podettu, mutta pahin niistä on sittenkin vasta edessä. Nyt kuitenkin saan vielä nauttia kahden koiran seurasta, ja koirillakin on koiramaista seuraa toisistaan. Miten pitkään, sitä ei kukaan voi täsmällisesti ennustaa, mutta ei elämä koskaan ole ennustettavaa muutenkaan.

Iso-Valkeella

Kyllä edes kerran kesässä pitää päästä Iso-Valkeelle. Oikeastaan harkitsin, että olisimme lähteneet Iso-Melkuttimelle, josta on kuulunut paljon hehkutusta ja joka on hyvin samantyyppinen paikka kuin Iso-Valkee, kirkasvetinen järvi harjualueella. Kuvaukset paikan suosiosta saivat minut perääntymään, en kerta kaikkiaan ole ruuhkien ystävä ja arvostan rauhaa. Muutama ihminen vielä menee, mutta en halua koko ajan heitä olla väistelemässä, kuten joku Melkuttimella kertoi tehneensä. No, kun omaa kokemusta ei paikasta ole, niin en toki todellisuutta tiedä, ja ehkä elokuisena perjantaina tilanne ei niin paha olisi ollut?

Joka tapauksessa lähdimme sitten Iso-Valkeelle, jossa ei koskaan ole ruuhkaa ollut, mutta en ole sielläkään koskaan esim. viikonloppuna tai heinäkuussa ennakkoluuloistani johtuen käynyt. 

Lähdimme heti kiertämään järven ympäri menevää luontopolkua, joka on oikea metsäpolku. Uitin koirat jo aika alkuvaiheessa, jotta ne ehtisivät kuivua mahdollisimman pitkälle kävelyn aikana ennen taukoa. Aurinko näyttäytyi uinnin aikana, ja järvi lumosi kuten aina ennenkin. 

Pidin Kipin luontopolulla melkein koko ajan kytkettynä, mutta Vinskin päästin välillä irti, jotta se saisi asetella askeleensa vapaammin ja rennommin. Järveenkään se ei yrittänyt uinnin jälkeen enää mennä, vaikka polku kulki välillä aivan järven viertä. Paitsi sitten kun tulikin se tietty kohta, joka Vinskin mielestä oli itsestään selvästi pulahdusta varten siinä olemassa ja se lähti välittömästi kohti vettä. Huusin sille monta kertaa sanan ei, mutta se ei joko kuullut tai sitten sille tuli valikoiva kuulo siinä tilanteessa. Humps ja molskis vaan ja se oli vedessä. 

Kävin heti komentamassa Vinskin ylös vedestä, mutta tietenkin se oli kastunut jo. Kyllä otti päähän, koska se oli jo aika pitkälle kuivunut sitä ennen, ja pelkäsin toisen kastumisen viimeistään aiheuttavan kutinaongelman.

Vinskin oma pyyhe oli jo litimärkä, mutta kaivoin repusta oman hupparini, ainoan mukana olleen pitkähihaisen vaatteeni, ja ryhdyin kuivaamaan Vinskiä vimmaisesti siihen. Arvelin pärjääväni koko reissun hyvin t-paidassakin, ja niin pärjäsinkin. Sen jälkeen vielä harjasin Vinskiä pohjavillaharalla (joo, pitäisi kyllä hankkia ihan oikea harja myös, mutta hara on hyvä kun irtonaiset pohjavillat irtoavat eivätkä jää kutinaa aiheuttamaan). 

Vinski ei isommin arvosta haraa, joten yleensä käsittelen sitä mahdollisimman nätisti vain hyvin lyhyen hetken kerrallaan. Nyt vetelin sen yltympäriinsä haran kanssa perusteellisesti ja ilmoitin, että kun kerran vastoin ohjeita veteen menit, niin tämä tehdään nyt. Tiesin kyllä hyvin senkin, että todellinen syyllinen löytyi peilistä, ei uimista rakastavaa ja lähes kuuroa koiraa tuollaisesta voi vastuuttaa.

Tämän jälkeen retki jatkui taas leppoisissa tunnelmissa. Pysähdyin aina välillä katselemaan maisemia. Oli lumoavaa katsoa järveä eri kohdista ja erilaisissa pilvi- ja aurinko-olosuhteissa. Jotkut isot ilot ovat hyvin yksinkertaisia. Pidensimme lenkkiä poikkeamalla reitiltä välillä metsälammella käymään. Sitten taas jatkoimme luontopolkua kohti laavua ja pidimme siellä eväs- ja lepotauon.

Saavuimme lopulta takaisin parkkialueelle, ja siellä oli samat kolme autoa kuin oli jo tullessamme ollut, mutta ristin sielua emme siihen mennessä olleet nähneet missään. Koirat saivat tässä vaiheessa taas tauon ja menin itse vuorostani uimaan. Siinä vaiheessa näin ensimmäisen ihmisen, joka tuli autolle ja lähti pois. Myöhemmin näin yhden pienen seurueen etäältä, mutta muita ihmiskohtaamisia ei tullut, joten hyvin rauhaisa retki siis.

Oli taas vinkeä tunne uida, kun näki samalla pohjaan asti. Koirat puolestaan olivat hieman järkyttyneitä kun joutuivat katselemaan uimistani puuhun sidottuina. Niiden mielestä koko homma meni nyt väärinpäin, yleensä se olen minä joka katsoo niiden uimista ja heittää keppiä. Muutaman kerran olen uinut yhdessä niiden kanssa, ja silloinkin niillä menee pasmat vähän sekaisin. 

Mietin mielessäni, että mitenköhän koirat reagoisivat, jos meinaisin hukkua ja siitä kulkisi joku ihminen ohi, yrittäisivätkö ne pyytää apua vai olisivatko ne edelleen vain tyrmistyneitä siitä, että toi meni uimaan ilman meitä. Olisin mielelläni antanut niiden uida sielunsa kyllyydestä monta kertaa, jos Vinskin turkin voisi antaa olla niin pitkään märkä eikä sitä kirottua kutinaongelmaa olisi.

Kotiin ei ollut kiire, joten suuntasimme vielä metsään vähän kauemmas järveltä. Se olisi ollut ihan täydellistä jälkimetsää, mutta tällä kertaa vain lenkkeilimme siellä, ja samalla söin mustikoita ja poimin kantarelleja. Kylläpä sielu lepäsi taas, ja kotona oli illalla väsyneitä ja onnellisia koiria.

Kipi 10 vuotta!

Tänään tuli Kipille täyskymppi täyteen. Vastahan se oli ihan nuori koira, mutta niin ne vuodet huomaamatta vierivät.

Päivän kunniaksi menimme viettämään aikaa metsään, koska se kuuluu myös synttärisankarin lempihuvituksiin, ja kotona sitten odottivat herkut. 

Kipi on edelleen energinen ja iloinen koira, vaikka ikä siinä myös näkyy. Naamaan on tullut harmaita karvoja ja pahin reikäpäisyys on jäänyt pois. Aistit toimivat vielä oikein hyvin. Se on yhtä ihmisrakas kuin on aina ollut ja onnistuu säännöllisesti hurmaamaan vastaantulijoita ulkona.

Heinäkuussa entisillä kotikulmilla

Tänään metsässä

Silmäkontrollissa ja taas retkellä

Tänään oli Kipin silmäkontrolli. Tällä kertaa vein sen meidän tutulle sisätautilääkärille. Olisin vienyt jo heti silloin kun silmä alkoi oireilla, mutta hänelle ei ole helppo saada akuuttiaikoja. Muuten pidän mieluusti poikienkin hoidon hänellä aina kun mahdollista, koska ei hyvää (=parasta) kannata vaihtaa, ja on kiva, kun on joku joka tuntee koirat ja niiden vaivat vähän paremminkin. 

Aika oli puoli tuntia myöhässä, mikä ei suurena yllätyksenä tullut, kun ollaan joskus ennenkin saatu odotella. Normaali katastrofiperjantai kuulemma. Mutta siinä missä moni muu eläinlääkäri olisi tässä tilanteessa (tai ihan normitilanteessakin) tehnyt nopeasti vain välttämättömimmän eli vilkaissut silmän kunnon, niin meidän lääkäri on toista maata. Hänestä ei välittynyt mitään kiireen tuntua ja hän teki Kipille myös yleistutkimuksen kuten hän aina tekee, ja ehdin kysymyksiäkin esittää. 

Kipi oli varsin hyvässä kunnossa, mutta anaalit olivat täynnä ja ne tyhjennettiin. Sama tehtiin viime käynnillä, mutta koskaan sitä ennen ei tätä ongelmaa ole ollut. Jatkossa lisäänkin enemmän kuitua Kipin ruokaan. Kuidulla on hyvä samalla korvata muuta ruokaa, koska Kipin pitäisi laihtua. Ei ole ennen tätäkään ongelmaa ollut. Viime syksynä eläinlääkäri sanoi, että Kipi saisi hieman lihoa. Se on aina ollut taipuvainen olemaan hyvin hoikka poika, vaikka se on laskennallisesti syönyt enemmän kuin tarpeeksi.

Aloin siis viime vuoden loppupuolella lisätä Kipille vielä lisää ruokaa, mutta sillä ei pitkään aikaan ollut mitään näkyvää vaikutusta. Lisäsin määrää yhä ja jossain vaiheessa unohdin seurata tilannetta tarkasti ja tuudittauduin siihen, että se nyt vaan ei liho, ja hups vaan, sitten huomasin Kipin kyllä lihoneen ja vieläpä enemmän kuin olisi tarvinnut. Mutta hirveän hitaasti sillä nämä muutokset tapahtuvat. Nytkin se on ollut laihiksella jo hyvän aikaa, mutta mitään tuloksia ei näy. Ehkä joskus myöhemmin sitten.

Hirveän erilaisia aineenvaihduntoja on koirillakin. Jippo oli sellainen, joka söi määrällisesti kovin vähän ja oli silti hyvässä lihassa, aavistuksen joskus ehkä liiankin hyvässä, mutta ei koskaan lihava kuitenkaan. Urokset on melkein järjestään ollut suorastaan vaikea pitää hyvässä lihassa, paitsi nyt sitten näyttää Kipille ylimääräinen rasvakerros jämähtäneen. Ei ole kukaan koiristani ennen yhtä pyylevä ollutkaan, joten kokemus se on tämäkin. 

Silmä oli parantunut täysin, mikä oli ilahduttava uutinen. Antibioottitipat saa nyt jättää pois, mutta silmägeeliä eli keinokyyneliä voi jatkaa vielä viikonlopun yli.

Ikä on tuonut Kipillekin pari syylää kropan alueelle ja yhden irtonaisen kirsun alle. Ikenessä on kova 2 mm patti. Toinen kives sillä on vähän toista suurempi ja pinkeämpi. Näitä seurataan, ne eivät ole tällä hetkellä huolestuttavia asioita. 

Kipi jännittää yleensä sen verran eläinlääkärissä, ettei se käyttäydy siellä normaaliin ylitsevuotavan innokkaaseen tapaansa, mutta nyt se päätti tehdä poikkeuksen ja heittäytyi lattialle selälleen kiemurtelemaan ja pyytämään rapsutuksia. 

Vinski oli mukana eläinlääkärissä, koska en viitsinyt jättää sitä autoon odottamaan kohtalaisen lämpiman sään takia, enkä kotiinkaan, koska olimme lähdössä suoraan retkelle käynnin jälkeen. Eläinlääkäri ehti huomioida myös Vinskin, vaikkei se asiakkaana ollutkaan. Nyt se kuulemma ensimmäistä kertaa vaikutti vanhalta, kun oli tätä ennen ollut aina ikäistään nuoremman oloinen. Voi meidän vanhusta.💓 Eläinlääkäri kysyi, onko Vinskillä esiintynyt pissailuongelmaa, ja saatoin kertoa ettei pitkään aikaan ole tätä ongelmaa ollut - minkä jälkeen oli pakko koputtaa puuta...

Vanhus itse

Koska suolistoasiat aina mietityttävät minua, niin kysyin, onko bordercollieilla paljon suolistosairauksia. Olen ollut siinä käsityksessä, että bordercollie on riskirotu, ja eläinlääkäri vahvisti tämän, rodulla tosiaan on suolistosairauksia suhteessa paljon. Usein ongelmia ei hänen mukaansa kuitenkaan tiedosteta, vaan ne laitetaan esimerkiksi stressivatsan piikkiin. Bordercollie on usein kiihkeä koira ja siksikin on helppo näin ajatella. 

Toisaalta sitten kiihkeys varmaankin osaltaan peittää joitain oireita, ei mitään ripulia kylläkään, mutta muunlaisia. Luulen, että bordercolliet ovat joskus vielä taitavampia oireiden peittämisessä kuin monet muut rodut. Ehkä siksi Draamankaan kohdalla ei ole tullut mieleen esim. kipujen mahdollisuus silloin kun sille tuli kodinvaihtoon johtaneita ongelmia. Ei minullekaan kyllä sitä ottaessani juolahtanut tämä mahdollisuus mieleen, vaikka opiskelin silloin mm. eläintenkoulutusta. Eikä näissä aina tietenkään kaikkien kohdalla ole kyse kivuista tai pelkästään kivuista.

Myöhemmin Draama näytti jotkut ongelmat selvästikin, mutta ei kaikkia kylläkään. Viime vuonna puhuin meidän eläinlääkärille siitä, miten pahalta oli tuntunut, kun Draama joskus jonkin äkillisen tuntemuksen takia lenkillä paineistui hetkeksi ja katsoi minua anovasti, mutta en voinut auttaa mitenkään, tsempata ja lohduttaa vain. Se hyvä puoli näissä oli, että ne tilanteet kestivät vain muutamia sekunteja eikä niitä joskus ollut pitkiin aikoihin ollenkaan. Eläinlääkäri sanoi, että siinä tilanteessa oli tärkeää saattanut nimenomaan olla tarve tulla nähdyksi. 

Ja juuri siltä minusta tuntui taas tämän käynnin jälkeen, juuri siinä(kin) meidän eläinlääkäri on niin taitava. Minä ja koirat olimme tulleet nähdyksi ja kuulluksi. Terveyttä oli taas katsottu kokonaisvaltaisesti. Eläinlääkäri kirjoitti käynnistä A nelosen verran tekstiä, vaikka kyse oli vain silmäkontrollista. 

En ihmettele, että meidän lääkäristä saa lukea niin paljon kehuja. Ja juuri sen ansiosta hänet itsekin silloin löysin, kun etsin Draamalle uutta sisätautilääkäriä. Jos hänenlaisiaan olisi enemmän, niin maailma olisi paljon parempi paikka. 

Pääsimme lähtemään lääkäristä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja lähdimme suoraan retkelle vapaapäivän kunniaksi. Olin tutkinut eri paikkoja netistä ja päättänyt jo mennä johonkin ihan uuteen paikkaan, ehdin jo valitakin kohteen. Sitten luin tarkemman selostuksen reitistä ja muutin mieleni. Siellä olisi ollut paljon esimerkiksi pitkospuita, ja mietin olisivatko ne vähän haastavia Vinskille ja olisivatko ne myös liukkaita eilisen rankkasateen jäljiltä. Keskeisimmille alueillekaan en halunnut lähteä, koska perjantai voi jo olla muita arkipäiviä vilkkaampi päivä, ja olin juuri lukenut selostuksen miten joku oli juuri siellä päin kohdannut hirveitä sikailijoita ja väenpaljouden. Tosin se oli ollut pahimpaan korona-aikaan, jolloin ihmiset sekoilivat ulkoilualueillakin tavallista enemmän, mutta silti.

Niinpä päädyimme, öh, taas meidän entisille kulmille. Siellä on niin kivaa se, kun tietää mitä saa ja tietää myös löytävänsä eväspaikan. Joskus sellaistakin on saanut etsiä pitkään, jos edes sopivaa kalliota ei tule vastaan ja mitään rakennettuja taukopaikkoja ei ole tai ne ovat kansoitettuja.

Lähdimme heti kiertämään meidän tavallista lenkkiä. Koirat saavat yleensä olla vapaana reilut puolet tästä reitistä. Kytken ne heti jos joku tulee vastaan, mutta harvoin tulee. Tällä kertaa niin kävi, ja meitä vastaan käveli yllättäen vähän mörököllin oloinen mieshenkilö. Hän kehui koiria komeiksi ja sai heti anteeksi, että häiritsi rauhaamme.😀 Muita ei vastaan tullut.

Noille selkävaivaisille vanhuksille on todella tärkeää saada liikkua myös ilman hihnaa. Kauas ne eivät lähde eivätkä häiritse ketään. Aiemmin kesällä kerran meidän pikkumetsässä oli juuri pesästä lähtenyt linnunpoikanen maassa ja huolestuneet emot tsirputtivat ilmassa. Poistuimme heti kauemmas häiritsemästä niitä, eivätkä pojat kiinnittäneet poikaseen tai muihin lintuihin mitään huomiota. Ne jättävät aina linnut rauhaan. Nyt kun olemme öisin nähneet myös kettuja ja rusakoita, niin eivät ne niistäkään välitä. Helppoja lenkkikavereita ovat, Kipin ennestäänkin aika vähäinen riistainto näyttää hiipuneen, ja Vinskillä ei sellaista ole koskaan ollutkaan. Eivät nuo koskaan ole kiinnittäneet mitään huomiota edes käärmeisiin, vaikka niitäkin on lähietäisyydeltä useampi nähty. Eivät ole muutkaan koirani - paitsi Nasta, joka kerran paimensi käärmettä meidän pihalla. 

Pidimme evästauon jo tämän ensimmäisen lenkin varrella, vaikka yleensä pidämme sen myöhemmin, enkä niin edes välitä evästellä ihan reitin vieressä. Mutta oli jo nälkä, eikä siitä kuitenkaan nytkään ketään ohi mennyt.

Huomasin evästauolla, että Kipiltä valui vielä vihreää väriainetta silmästä lääkärikäynnin jäljiltä.

Metsäänkin poikkesimme taas reitin varrella, kuten aina tällä lenkillä. Siellä on kiva kulkea upottavalla sammalalustalla. Olen kulkenut siellä jo 16 vuoden ajan ja vain kerran olen siellä samaan aikaan nähnyt kaksi ihmistä kauempana.

Kun palasimme reitiltä pääkallonpaikalle, niin kiersimme vielä luontopolun ja kuljimme sitten rantoja pitkin. Pidimme kahdella tulipaikalla pienen huili- ja juomatauon. Ketään ei kummassakaan ollut, mutta toiseen tuli yksi perhe juuri ennen kuin ehdimme lähteä pois. Perheenisä kysyi saako koiria tervehtiä ja seuraavaksi hän jo ihmetteli, että onpa tosi sosiaalisia koiria. Perheen teinitytär valitti, että oli kylmä ja talvitakki olisi tarpeen. Niin ollaan kaikki erilaisia, minulla oli hyvinkin lämmin lyhythihaisessa paidassa.

Jätimme perheen virittämään tulta ja poikkesimme vielä saunarannassa ja sen viereisessä koirarannassa katselemassa hanhia. En päästänyt koiria uimaan, se ei olisi ollut kovin järkevää sinilevän takia. Aikoinaan uitin tuolla koiria paljon keväällä ja alkukesästä, sinilevän tulon jälkeen en enää loppukesän tai syksyn aikana. Juuri siellä Vinski pikkupentuna suoritti ensiuintinsa. Nyt en ole moneen vuoteen uittanut koiria siellä edes sinilevättömänä aikana, koska se järvi on vuosi vuodelta muuttunut rehevämmäksi ja vedenlaadultaan aina vain epäilyttävämmäksi. Koirilla ei enää ole mitään odotusarvoa uimisen suhteen siellä liikkuessa, joten siellä on helppo lenkkeillä. Toisin on joissain muissa paikoissa...

Tuolla alueella on useampi tulipaikka ja eväspaikkoja vieläkin useampia, joten aina löytyy rauhallinen paikka tauolle. No aurinkoisena sunnuntaipäivänä en ole ehkä kokeillut vielä..?

Oli taas virkistävää viipyä tuolla ajan kanssa. Vaikka asuin siellä pitkään ja lenkkeilin siellä ennen joka päivä, niin en koskaan ole kyllästynyt siellä liikkumaan. Mutta täytyy kyllä silti lähiaikoina kokeilla jotain uuttakin paikkaa.

Nyt ei ollut kahvila auki