perjantai 20. marraskuuta 2015

Harrastukset kriisissä

Varoitus: tämä postaus sisältää hyvin pitkästi pohdintaa harrastusasioista, koirista ja terveydestä. Osittain vanhan kertausta ja kaameaa vatvomista. Ei siis luultavasti kiinnosta ketään muuta kuin itseäni.

Kevennyksenä olen heittänyt tekstin sekaan viime aikojen lenkkeilykuvia. Jotain hyvääkin sentään, lenkkeilyn iloa ei meiltä ole vielä viety, ja sain nettiliittymänkin vaihdettua sellaiseen, joka ei pätki, vaikka onkin muuten vähän hitaampi. Mutta jee, kuvat siirtyvät taas helpommin! Pahoittelut vain surkeasta kännykkälaadusta, ei minulla vieläkään kunnon kameraa ole, paitsi vanha järkkäri, jota en viitsi käyttää, kun se on filmikamera...

Uusin harrastuskriisi käynnistyi osittain viime kuun möllitokon jälkeen, mutta sittemmin se on vain syventynyt. Kerrataanpa vähän, mitä siellä tapahtui.

Kipi osallistui tietenkin alokasluokkaan. Paikkamakuu meni oikein hyvin. Seuruu alkoi hyvin, mutta sitten Kipin asenne muuttui vaisuksi.Yhdellä suoralla se hyvin selkeästi jätätti. Minulla meni sen verran pasmat sekaisin tästä, että tein loppuun huonot rytminmuutokset, mistä tuomari Susa Berghäll ansaitusti huomautti. Kipi sai kuitenkin seuruusta ihan kelpo pisteet, ja yksi seurakaverikin sanoi seuraamisen näyttäneen hyvältä. Aika jännä, kun itsestä se seuraaminen tuntui kaamealta ja vaisulta. Ja ehkä kaikki katsoivat juuri silloin muualle, kun Kipi jätätti? Vaihtaisin jätättämisen keulimiseen ihan milloin vain.


Liikkeestä maahanmenon seuraamisosuudessa Kipi jätätti alusta asti tosi paljon ja jäi sitten seisomaan, mistä kävin sen nappaamassa uudestaan mukaan. Maahanmeno oli nopea. Luoksetulossa olisi saanut olla enemmän vauhtia ja Kipi tuli suoraan sivulle, miten sitä siis ei ole opetettu liikettä tekemään...Kaukokäskyt olivat minusta hyvät, mutta tuomari huomautti istumisasennon puolinaisuudesta, joka on bortsuille niin tyypillistä.

Kapulan pito oli hyvä, paitsi ettemme millään meinanneet päästä aloittamaan, kun Kipi ei malttanut istua edessäni odottamassa, vaan meni kapulaa tuovaa liikkuria vastaan. Hyppy ei onnistunut, ekasta käskystä Kipi ei liikahtanutkaan, toisen käskyn jälkeen lähti, mutta kiersi esteen, mikä ei ole sen tapaista. Ja asenne oli alun jälkeen koko ajan aika vaisu ja iloton.

Kipi siis selkeästi hämmentyi kisamaisuudesta ja palkattomuudesta. Se tuli epävarmaksi omasta suorituksestaan, kun ei saanut mielestään riittävästi palautetta. Osasin odottaa, ettei kaikki suju kisamaisessa tilanteessa kuten treeneissä, mutta olin silti kuvitellut, että Kipi jo vähän paremmin kestäisi tuollaisen lyhyen alo-suorituksen.

Tuli myös huomattua, että vaikka olemme välillä päässeet häiriössäkin treenaamaan ja Kipi kestää varsin isojakin häiriöitä hyvin, niin sitä liikkuriakin tarvittaisiin treeneihin, koska liikkuri oli nyt Kipille niin iso häiriö. Pisteitä Kipille jäi kakkostuloksen verran, kun hyppy nollaantui. Pisteistä viis, mutta se fiilis...


Vinski osallistui voittajaluokkaan ja sen suoritus alkoi lupaavasti. Paikkamakuu oli hieno, seuraaminen oli sujuvaa ja motivoitunutta, peruutukset onnistuivat hyvin. Myöhemmistä liikkeistä metallihyppynouto oli hieno ja kaukot myös menivät hyvin, paitsi yhdessä asennonvaihdossa edisti puoli koiranmittaa. Luoksetulossa ja jäävissä tuli vähän sekoilua.

Voittajaluokan ohjatusta noudosta Vinski tykkää ja lähti nytkin hyvin menemään arvottua vasenta kapulaa kohti, mutta kapulaa se ei koskaan löytänyt. Aurinko häikäisi kapuloiden kohdalle, joten Vinski ei ehkä todellakaan nähnyt kapulaa, mutta tässä liikkeessä se ainakin yritti. Ruudussa sillä sitten ei ollut mitään yritystä, se ei kertakaikkiaan suostunut irtoamaan ollenkaan. Tunnaria etsimään Vinski ei myöskään ensin ollut lähdössä ollenkaan, mutta lähti sitten hitaasti suunnilleen kävelyvauhtia kohti kapuloita. Nenäänsä se ei vaivautunut käyttämään ollenkaan eikä tutkinut kapulariviä, otti vain suuhunsa reunimmaisen kapulan, joka tietenkin oli väärä, ja palautti sen hitaasti.



Vinskiltä on treeneissä viime aikoina sujunut ruutu niin hienosti jopa vierailla kentillä, että olin ällistynyt siitä, ettei se nyt edes yrittänyt. Oltiin vieläpä tutulla kentällä, jolla Vinski viimeksi päivää aiemmin oli tehnyt tosi hienon ruudun. Jälkikäteen kun olen tarkemmin miettinyt asiaa, niin ei se niinkään yllättävää ole. Kisatilanteessa koira helposti palaa siihen tunnetilaan, jonka se alun perin on jossain liikkeessä oppinut. Ja Vinskille sentään ovat suurimman osan sen elämää nuo itsenäiset ja irtoavat liikkeet olleet hankalia. On ollut hienoa nähdä sen asenteen treeneissä muuttuvan viime aikoina, kun intoa, vauhtia ja varmuutta on näkynyt esim. juuri ruutuun lähetyksissä. Mutta se ei sitten kantanutkaan enää läpi kisatilanteen.



Kertaalleenhan jo laitoin Vinskin tokosta eläkkeelle juuri siksi, ettei sillä ollut motivaatiota tehdä itsenäisiä liikkeitä, eivätkä alan gurutkaan löytäneet tähän mitään lääkettä. Sitten innostuinkin vielä treenaamaan ja hakemaan Vinskille TK2-tunnuksen. Ylempien luokkien liikkeitä tuli myös jonkin verran pidettyä yllä ja kun ne alkoivat sujua niin hyvin, niin ajattelin sittenkin mennä Vinskin kanssa voittajaluokkaan.

Möllitokon jälkeen minulle oli selvää, ettei Vinski voittajaluokkaan koskaan mene. Sen tokokoeura on nyt ohi, olisi turhaa mennä kokeeseen kiusaamaan sitä liikkeillä, joita se ei koetilanteessa halua tehdä. En usko, että sen asenne koskaan kantaisi ylempien luokkien liikkeissä koetilanteessa, tai ainakin se vaatisi vielä vuosien työn, missä en näe mitään järkeä. Toki me silti joskus jatkossakin treenaamme tokoa/tottista, mutta vähän eri tavalla ja vähemmän, kun mitään tavoitteita lajissa ei enää ole.

Samasta syystä mistä Vinski jää tokosta eläkkeelle, en myöskään enää edes harkitse, että yrittäisin opettaa sille kumpaakaan pk-estettä. Sillä vaikka saisin jo lähiaikoina opetettua sille motivoituneen ja varman suorituksen joko pk-hypylle tai A-esteelle (mikä sinänsä jo on äärimmäisen epätodennäköistä!), niin kestäisi vuosia ennen kuin se varmuus kantaisi myös koetilanteessa. Jos koira on jo vuosia tehnyt jotain liikettä epävarmalla fiiliksellä, niin luultavasti vaadittaisiin vähintään yhtä monta vuotta, että se fiilis muuttuisi pysyvästi ja kantaisi myös jännemmissä kisatilanteissa.

Vepeä Vinski saa todennäköisesti jatkaa, jos vain kevään tullen taas pääsemme treeniryhmään. En tiedä, voiko vepekään olla sille tavoitteellinen laji, koska vepessähän ei muuta olekaan kuin itsenäisiä ja irtoavia liikkeitä. Miten käy, kun vaatimukset ja matkat yhä kasvavat, miten käy mahdollisessa koetilanteessa. Kovin innokashan Vinski on tässä lajissa ollut, mutta treeneissä on välillä näkynyt, että tietyistä kaavoista se on sielläkin tarkka ja saattaa väistää passiivisuuteen, jos kaava rikotaan.


Entä Kipi sitten. Se on mennyt tosi paljon takapakkia viime aikoina, ja oikean kisauran korkkaus on hyvin kaukainen ajatus. Ailahtelevainen se on aina ollut. Alo-liikkeet Kipi osaa hyvin, mutta ongelma on tunnetilojen ja asenteen puolella. Vinski aikanaan kypsyi hitaasti eikä myöskään ollut se helpoin tokokoira, mutta se kuitenkin oli kisavalmis alle kaksivuotiaana, Kipi ei ole vielä päälle kaksivuotiaanakaan. Ei siitä koiraa voi syyttää, sille sattui elämässä vähän huonommat kortit. Se on potenut pennusta asti selkäänsä. Kuvittelin, että sillä oli vain normaaleja murrosiän ongelmia, jos se joskus oli treeneissä hajamielinen, ja yritin kovasti motivoida sitä. Yritin huonompina hetkinä myös pitää treenit lyhyinä ja helppoina, mutta yhtä kaikki Kipi on päässyt oppimaan vääriä tunnetiloja tokossa/tottiksessa. Ei niistä hetkessä opi pois, ja paljon riippuu myös tulevasta terveydestä.

Se on selvää, että jos Kipin asenne kisamaisuuteen ei muutu, niin kisoihin ei mennä. Haluan koiran, joka työskentelee iloisesti ja paineettomasti ja nauttii yhteistyöstä myös kisatilanteissa. Ei ole reilua koiraa kohtaan mennä paineistamaan sitä kehään, ja sitä paitsi paineistun silloin itsekin. Tosin aina voi muuttaa omaa käytöstä, jos koira paineistuu, nytkin möllitokossa olisin voinut keskeyttää koko jutun ja tehdä jotain kivaa loppuun. Ei vain tullut siinä tilanteessa mieleen.

Lopputulema on siis se, ettei minulla oikeastaan ole harrastuskoiraa. On kaksi eläkeläistä ja yksi, josta ei tiedä, tuleeko siitäkin eläkeläinen ennen kuin se on edes päässyt alkuun. Todella turhauttava tilanne, koska 2v ja 5v koirien pitäisi olla parhaassa harrastusiässä. Minulla olisi intoa ja halua harrastaa enemmän kuin näiden kanssa voi. Olenkin nyt parille tyypille todennut, että olen kuin bordercollie, jolla ei pitkään aikaan ole ollut tekemistä ja joka hyppii siksi seinille! Toki näiden kanssa puuhastella voi, mutta kaipaan sitä, että voi esim. treenata pk:ta kokonaisuutena esteineen kaikkineen.



Tokonkin suhteen olisi kiva olla joku tavoite. Uudet säännöt eivät vaikuta minusta oikeastaan yhtään hullummilta nyt, kun niitä on saanut makustella hetken. No, joku merkitön merkki on edelleen minusta vähän tyhmä, mutta sain sitä jo hyvin ajettua Vinskille läpi. Talkoilin koko päivän möllitokossa samalla kun itse osallistuin ja pääsin seuraamaan kaikki luokat läpi. Kierto-nouto-hyppyliikkeessä ei tullut yhtään onnistumista, mutta oikeastaan se on minusta kiva liike. Voinhan sen huvikseni näille opettaakin.

En ole vielä Kipin kanssa luovuttamassa, mutta ihan loputtomiin en sen kanssa aio tokoa vääntää, ellei edistystä tapahdu. Pidän itseäni ennemmin realistisena ja joskus pessimismiin taipuvaisena, mutta möllitokon jälkeen tajusin, että olin syyllistynyt hieman katteettomaan optimismiin. Kun niin kovasti halusin pitää edes jostain harrastuksesta kiinni, niin kuvittelin, että me hyvinkin Vinskin kanssa vielä jatkamme tokouraa, ja että Kipi saattaisi parissa kuukaudessa tulla kisavalmiiksi.

Pk-harrastuksesta vähänkään tavoitteellisessa muodossa jouduin luopumaan jo muutama vuosi sitten, kun Vinskistä tuli kautta aikojen ensimmäinen koirani, josta ei tullut pk-koiraa. Valitettavasti Kipi seurasi sen jalanjälkiä, ja edelleen pk on pelkkä haave, vaikka siitä ehti tulla minulle vuosien myötä elämäntapa ja rakkain harrastus.


Muutamat muutkin viime aikojen jutut ovat taas nostaneet pintaan harmistuksen siitä, että minulle piti tulla peräkkäin kaksi koiraa, joilla on hyvin samanlainen kohtalo. Molemmat ovat oireilleet selkävikaansa kasvuiästä lähtien ja ravanneet huollossa ja lääkärillä alle vuoden iästä alkaen, jolloin normaali koira ei vielä jumien takia huoltoa yleensä tarvitse. Vinski ravasi ensimmäiset vuotensa tiiviisti kipuun erikoistuneella eläinlääkärillä akupunktiossa ja laserissa ja söi muutaman kipulääkekuurin. Tutuiksi tulivat myös fyssari ja osteopaatti. Silti jumit tulivat aina takaisin, ja Vinskille tuli myös muutama ontumisjakso, mutta ei se koskaan niin jumissa ollut kuin Kipi on ollut. Nyt viimeiset pari vuotta tilanne on ollut paljon parempi, ontumisia ei ole ollut, jumit ovat olleet paljon vähäisempiä ja huoltoväliä on voitu huomattavasti pidentää. Liikkeissä edelleen pientä oireilua voi nähdä, mutta liikkeetkin ovat paremmat kuin nuorempana. Tulevasta ei silti voi tietää.

Kipin kanssa asiat menivät pelottavan paljon samalla tavalla. Jälleen kova huoli koiran terveydestä ja tulevaisuudesta, jälleen huollossa tiheästi ravaamista ja tutkimuksia eläinlääkärillä. Tutun ja pätevän kipuspesialistin palveluista valitettavasti jouduin luopumaan jo ennen Kipin tuloa, koska akupunktio siellä rupesi olemaan aivan tolkuttoman kallista, ja on muutenkin ahdistavaa repiä koko ajan jostain rahaa hoitoihin, saati sellaisia summia. Onneksi meillä on kuitenkin hyvä huoltotiimi ollut viime aikoinakin.

Molempiin koiriin on tuo selkävika vaikuttanut myös harrastuksissa, se on ihan selvä. Mutta aina ei voi tietää, mikä on selkävikaa ja mikä jotain muuta. Kipistä luulen, että se olisi tokossa paljon paljon parempi ilman vikaansa, koska se on enemmän sellainen keskiverto bc pohjimmiltaan, Vinski taas on vähän omalaatuinen, mutta siinä omalaatuisuudessa saattaa olla selkävikaa mukana. Hyvinhän Vinski kyllä nuo tokon alemmat luokat klaarasi. Molemmissa on herkkyyttä ja pehmeyttä. Snoopysta tiedän, että silläkin on nuorempana ollut hermokipuja, mutta se ei vaikuttanut pätkän vertaa sen työmotivaatioon tai ylipäätään mihinkään sen arjessa. Se onkin kova ja erittäin työintoinen koira. Samoin Jippo kipeänäkin olisi halunut tehdä töitä aivan entiseen tapaan, sillä oli niin valtava motivaatio. Ei se kyllä mikään ihanne ole, että koira sairaanakin haluaa vain painaa töitä, siinä helposti jää huomaamatta sairaudet ajoissa ja tila voi pahentua! Ja täytyy myös muistaa, että Vinski ja Kipi ovat olleet selkävaivaisia pennusta asti, joten siksikään niitä ei voi verrata koiraan, joka on kasvuikänsä saanut olla terve.

Ennen tätä kaksikkoa minulla tosiaan oli sellainen kaksikko, jolta motivaatio ei koskaan loppunut kesken. Jipolla ja Snoopylla oli aina iso motivaatio ja iso moottori, niillä ei koskaan ollut huonoa treenipäivää. Vireongelmista ne eivät olleet kuulleetkaan. On ollut vaikea tottua siihen, että koiralta välillä puuttuu motivaatiota, se hidastelee ja laamailee ja lannistuu virheistä, mitä Jippo ja Snoopy eivät tehneet koskaan. Mutta ei koira itse ominaisuuksiaan tai sairauksiaan valitse, joten koiran ehdoilla se on aina mentävä. Selkävikaisen koiran kanssa joutuu treeneissä ja muussa elämässä miettimään ja huomioimaan asioita eri tavalla. Ja erilaisia nekin ovat eri tilanteissa. Sekä Vinski että Kipi ovat aina jäljestäneet motivoituneesti ja hyvässä vireessä, ongelmat ovat näkyneet selvimmin nimenomaan tokossa/tottiksessa, jossa niiden vire ei nouse samalle tasolle, jolloin ne myös kestävät erilaisia pikku vastoinkäymisiä huonommin.



Aina voisi olla huonomminkin, sekin on totta, vaikkei se paljon lohduta juuri silloin, kun miettii, että hitsi, minulla on nykyään nurkissa vain rikkinäisiä koiria. Tai no Snoopy ei rikki ole, vanha vain. Sain silti juuri muistutuksen tästäkin asiasta, kun geenitutkimuyhmästä kyselivät Vinskin nykykuulumisia. Annoin jo vuosia sitten Vinskin verinäytteen tutkimuksiin, koska sen kahdella pentuesisaruksella oli harvinainen lihassairaus, jonka takia niiden elämä päättyi nuorena. Vinskin suhteen ei myöskään oltu varmoja, voisiko sillä olla taudin lievä muoto, vai johtuivatko kaikki oireet vain selästä. Todennäköistä on, että yksin selkä on ollut syynä, mutta ei sitäkään satavarmaksi voi sanoa, kun ei tiedä taudista tarpeeksi. Joka tapauksessa sisarusten kohtalo oli todella ikävä, eivätkä ne saaneet täyttä bordercollien elämää elää. Kyseinen sairaus oli metabolinen myopatia, eli aineenvaihdunnallinen lihassairaus. Tuosta oheisesta pojancoltiaisten blogista löytyykin Vinskin veljen Bennon tarina. Toivottavasti vielä jonain päivänä tästä sairaudesta selviää jotain, kunhan ehtivät tutkia asiaa.

Ja toivottavasti ne, joiden koiran elämää ei mikään terveydellinen seikka rajoita, muistavat iloita koirastaan! Ja jos vielä saa harrastaa koiran kanssa täysillä, niin siitäkin voi ja pitääkin iloita, vaikkei jokainen treeni tai jokainen kisa sujuisikaan kuin tanssi. Se jo on hienoa, että pystyy harrastamaan ja pääsee kisoihin. Kaikki eivät sitä saa yhdessä koiransa kanssa kokea.

Harrastuskriisistä huolimatta olemme välillä myös treenanneet, ja seuraava päivitys onkin treenipäivitys. Kyllä minäkin siitä olen iloinen, että tällä hetkellä näiden terveys kestää kaikenlaista puuhastelua ja lenkkeilyä, vaikka ne harrastukset tosimielessä haaveeksi jäävätkin. Mutta voi miten toivoisin, että ne voisivat olla täysin terveitä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti