Draamaa elämään!

Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt uutta pentua laumaan, mutta ei meille vieläkään tullut pentua. Tulikin Draama.

Olin jo aiemmin tuuminut, että myös aikuinen narttu voisi tulla kyseeseen. Sitten sain tietää 3,5-vuotiaasta uutta kotia etsivästä nartusta, joka ei ollut sopeutunut elämään vauvan kanssa aivan niin hyvin kuin olisi toivottu. Hetken asiaa pyöriteltyäni kiinnostuin ja seuraavana päivänä sitten ajoin katsomaan Draamaa. Omistaja näytti, miten Draama tekee tokoa ja agilitypujottelua, ja Draama itse ilmeisesti halusi tehdä vaikutuksen, kun rikkoi treenin aikana peräti kaksi lelua ;) Se oli nopea ja kiihkeä kuten sen oli kerrottu olevankin, käytti hyvin kroppaansa ja oli muutenkin mukavan oloinen koira.

Draama sitten lähti heti kokeeksi meille. Vähän oli ehkä pöllämystynyt olo, kun kotimatkalla mietin, että oho, minulla on neljä koiraa. Veimme Snoopyn kotiin ja lähdimme Vinskin, Draaman ja Kipin kanssa lenkille. Pojat olivat innoissaan, kun pääsivät tekemään lähempää tuttavuutta Draaman kanssa, eikä Draamallakaan ollut mitään niitä vastaan. Minulla oli jälleen kolme koiraa lenkkiseurana ja laumassa oli parin vuoden tauon jälkeen taas narttukoira. Katsoessani laumaa sen ensimmäisen lenkin aikana minussa vahvistui tunne, että näinhän sen pitää ollakin.

Snoopykin otti kotona Draaman hyvin vastaan, mutta se innostui kyllä sitten jo liikaakin, flirttaili ja intoili siihen malliin, että arvelin pappakoiran pumpun pettävän ihan kohta. Laitoin sen välillä jäähylle portin taakse, mutta ei sekään laskenut sen kierroksia. Suurta innostusta jatkui koko illan, mutta yötä kohti se alkoi laantua ja sen jälkeen Draama on ollut Snoopylle itsestään selvä osa laumaa, joka ei enää herätä sen suurempia tunteita kuin muutkaan laumanjäsenet.

Nella-kissa tuli myös heti tervehtimään Draamaa ja silloin tajusin, että hups, en ollut kysynyt, onko Draama kissoihin tottunut. Myöhemmin kuulin, ettei ainakaan omistajan toimesta ollut, mutta nätisti se tervehti Nellaa. Uteliaana se tutki uuden osoitteen paikat ja ruoka-aikana se ei todellakaan kursaillut.

Nukkumaan ensimmäisenä yönä mennessämme Draama hetken tepsutteli ympäriinsä vähän kysymysmerkkinä, mutta löysi sitten paikan johon asettua ja nukkui siinä rauhassa koko yön. Ja hyvin se sujahti osaksi meidän arkea muutenkin, vaikka kaikki olikin sille uutta. Myös pojat suhtautuivat siihen luontevasti, ihan kuin se olisi ollut meillä jo kauemminkin.

Huomasin heti Draaman nähdessäni, että sillä on vähän samaa ilmettä kuin Kipillä. Ja kyllä niillä onkin yhteinen isoisä ja kauempana muutakin yhteistä sukua Draaman emän puolelta. On ollut hämmentävää ja kiehtovaa huomata, miten paljon niillä myös on yhteisiä tapoja ja eleitä. Erojakin löytyy. Yksi todella suuri ero on niiden suhde työntekoon. Siinä missä Kipi ei mitenkään intohimoisesti välitä juuri muusta työnteosta kuin maastohommista, on Draama todellinen työkoira. Sitä ei tarvitse sytytellä töihin, siltä löytyy paljon draivia ja hyvä keskittymiskyky. Intoa on valtavasti, mutta kuitenkin sen suhde työntekoon on tietyllä tapaa hyvinkin totinen.

Kipi ja Draama löysivät nopeasti yhteisen sävelen ja yhteiset leikit. Mukavaa myös Kipin kannalta, koska Vinskin kanssa ne leikkivät yleensä jostain syystä vain talviaikaan pellolla juostessaan.

Snoopy pääsee mukaan sellaisille lenkeille, jotka eivät ole sille liian pitkiä, joten pääsen välillä fiilistelemään lenkkejä neljän koiran kanssa. Tässä on bortsuruuhkaa sillalla.

Pidemmät lenkit sitten tehdään tällä kokoonpanolla.

Juhannuksena, kun Draama oli ollut meillä muutaman päivän, huomasin lattialla muutaman veritipan. Näyttivät ihan juoksutipoilta, mutta steriloituna narttuna Draamalle ei pitäisi juoksua tulla. Ryhdyin tutkimaan koiria tarkemmin ja syyllinen löytyi, tipat olivat peräisin Vinskistä. Uumoilin heti eturauhasvaivoja. Murrosiässä Kipikin kerran tiputteli vastaavanlaisia tippoja.

Sunnuntaina sitten alkoi Kipin toinen silmä erittää vihreäää rähmää. Epäilin vähän, että se oli hurjassa menossa Draaman kanssa nirhaissut silmänsä johonkin ja tulehdus oli lähtenyt siitä. Nyt ei enää lenkkeillä siinä osassa lähimetsää, jossa paikoitellen on paljon teräviä puunoksia koirien silmien korkeudella. Liian vaarallista tuon vauhtikaksikon kanssa, mutta ei niitä silti kokonaan voi pumpuliinkaan kääriä.

Maanantaina sitten suuntasin eläinlääkäriin kera Vinskin ja Kipin. Voi poikapoloja, taloon tuli narttu ja se otti niin koville, että olivat heti ihan romuna! Otin Vinskistä virtsanäytteen ja näin paljain silminkin, että se oli samea. Paha tulehdus siitä löytyikin. Veritippoja ei sen yhden kerran jälkeen enää ollut näkynyt eikä muitakaan oireita. Eläinlääkäri tunnusteli myös eturauhasen, joka oli turpea. Vinski sai Tardak-piikin ja antibioottikuurin. Aika hassua, jos steriloidun nartun läsnäolo provosoi tilanteen, kun Vinski on aiemmin elänyt ongelmitta jopa kahden juoksevan nartun kanssa. Toki se on nyt jo keski-ikäinen herra ja haistelee ulkona paljon muiden koirien viestejä, joten olisihan näitä vaivoja voinut sille muutenkin tulla, ehkä Draaman tulo oli vain se viimeinen niitti. Kipi puolestaan sai silmätipat tulehdukseen, joten kolme neljästä koirasta oli siis jollain lääkityksellä.

Pari päivää lääkärikäynnin jälkeen olimme taajamalenkillä kauppareissun yhteydessä ja huomasin, että Vinski haisteli vähemmän kuin ennen ja vähemmän kuin muut, joten Tardak oli tehonnut. Kaikkea ne hormonit teettävätkin.

Kipi pääsi myös Marin käsittelyyn viime viikolla. Tauko oli harvinaisen pitkä, seitsemän viikkoa, mutta uutiset iloisia. Vaikka pientä laittoa oli, niin Kipi oli kropastaan parhaassa kunnossa ehkä ikinä! Spondyloosi vaikuttaa nyt olevan rauhallisessa vaiheessa. Draama oli mukana matkassa, odotti rauhassa makoillen nurkassa kun Kipiä käsiteltiin. Koska aikaa jäi ja se oli siinä, niin sekin pääsi sitten pikakäsittelyyn, etu- ja takapäästä löytyi kireyttä.

Ensimmäinen uimareissu Draaman kanssa oli jännä, koska olin kuullut, että se saattaa jäädä rannalle kyttäämään eikä ui. Toisaalta se sitten joskus on kuulemma häipynyt ulapalle :D Kyttäämään se ensin jäikin, mutta hyppäsi sitten veteen ja teki kunnon uimalenkin. Sama toistui kahdesti. Myös Kipille tulee välillä tuota kyttäystä, kun se ui takaisin rantaveteen ja saattaa hetkeksi lukittautua siihen tuijottamaan muita koiria tai ulappaa, kykenemättä uimaan, kunnes lumous taas hetken päästä raukeaa. On nämä bortsut joskus vähän hassuja.

Kaikki uimassa, Draama on pienin piste kauimpana ;)

Olemme aloitelleet Draaman kanssa vähän tottista ja tokoa. Jälkeä ja esineitäkin kokeilimme juhannuksena. Draamallahan on jo tokossa TK1 ja pk-puolella BH suoritettuna, jälkeä ja hakuakin on vähän kokeiltu. Agility on ollut sen päälaji ja siinä se onkin kolmosluokassa. Minulla tietenkin on tarkoitus suunnata sen kanssa "omiin" lajeihini.

Draaman kanssa on ollut hirmu kiva tehdä, koska sillä riittää moottoria ja motivaatiota. Nyt aluksi me paljolti tutustumme toisiimme ja haemme sitä meidän tapaa tehdä yhteistyötä, enkä yritä heti ahnehtia treenien suhteen liikaa.

On vähän erilaista toimia aikuisen kodinvaihtajan kanssa kuin koiran, jonka on itse kouluttanut pennusta. Kaikki käskytkään eivät ole samoja kuin mitä itse käytän, mutta onneksi aika moni on. Ihan varmasti kuitenkin tulen välillä antamaan Draamalle vääriä käskyjä tai käyttämään pojille epähuomiossa Draaman käskyjä :D Etuna on se, että Draama jo osaa paljon asioita, vaikeampaa olisi aloittaa tämän ikäisen koiran kanssa, jolle ei joko olisi koskaan opetettu mitään tai jolle olisi opetettu asiat pieleen. Iloinen yllätys minulle oli sekin, että Draama on opetettu tulemaan luoksetulossa eteen :)

Jälkeä Draamalla on otettu vasta aikuisiällä ja suoraan ilman mitään namijälkiä. Hyvin se selvitti sille tekemäni kokeilujäljen, kääntyi kulmissakin epäröimättä ilman tarkistuksia, paitsi viimeistä vähän tarkisteli. Suoralla se ei aina kulkenut ihan jäljen päällä, muttei päästänyt jälkeä missään vaiheessa hukkaan. Kaikki neljä keppiä se ilmaisi. Tällä viikolla on suunnitelmissa jäljestää vähän enemmänkin ja käydä kokeilemassa peltojälkeä.

Jo pian Draaman tultua näytti siltä kuin se olisi jo pitempäänkin ollut meillä, niin luontevasti kaikki sujui. Uuteen kotiin sopeutuminen on silti oma prosessinsa. Sitä myös sanotaan, että ensimmäiset pari viikkoa ovat usein kuherruskuukautta kodinvaihtajakoiran kanssa, sitten alkaa pinnan alta paljastua kaikenlaista. Meillä se kaksi viikkoa on juuri nyt kulunut, jännityksellä odotan kasvattaako Draama jostain pirunsarvet itselleen vai mitä tapahtuu ;) Mihinkään se ei enää ole lähdössä, se kuuluu nyt virallisestikin meidän laumaan.

Keskikesää

Niin se aika rientää ja yltäkylläinen keskikesä on jo täällä. Juhannusta ollaan vietetty jokseenkin koiramaisissa merkeissä. Nämä kuvat on kuitenkin otettu jo vähän ennen juhannusta.

Treenattukin ollaan aina välillä. Viime viikon perjantaina tokoilimme Minnan kanssa ja kokeilimme Kipille samoja häiriöitä, joita Oilin koulutuksessa käytettiin. Minnan luoksetulohoukutteluun Kipi lankesi kerran, muttei enää toista kertaa. Minnan maahanmenokäskyihin se ei retkahtanut kertaakaan, mutta yhden kerran vähän nytkähti kyllä. Jee, edistystä! 

Sunnuntaina sitten oltiin lenkillä Pirjon ja Miio-sheltin kanssa. Kipi ei ollut aiemmin päässyt mukaan lenkille Miion kanssa, mutta hyvin se suhtautui pikku shelttiin ja kutsui sitä leikkiin. Vinski ja Kipi menivät uimaankin lenkin varrella ja yrittivät vakuuttaa myös Miiolle, että uiminen on ihan mahtavaa puuhaa. Kyllä Miioa vesi kovasti kiinnostikin, mutta se katsoi vielä parhaaksi pysytellä kohdassa, jossa tassut ylsivät pohjaan.

Lenkin jälkeen vähän tokoiltiin ja kokeiltiin Kipille taas samat houkutukset ja samalla tuloksella kuin Minnan kanssa. Kipi teki aika kivalla asenteella nyt muutenkin, vaikkei esim. luoksetulo mikään hirmu nopea taaskaan ollut. Mutta kun lopuksi otimme pätkän seuruuta, josta sitten vapautin Kipin loppupalkalle, niin siinä seuruussa Kipi väläytti ihan tosi kivaa asennetta.

Vinski oli taas viime tiistaina vepetreeneissä. Veneen haku ja hukkuva sujuivat ihan ok, mutta vientiin tuli taas joku iso klikki ja Vinski kääntyi jo alkumatkasta takaisin. Ehkä täyden matkan yrittäminen oli sille liikaa tai aallokkoa oli liikaa, mutta kun edellisellä kierroksella oli veneen haku onnistunut ilman mitään ongelmia, niin kuvittelin vienninkin menevän ihan hyvin niissä oloissa. Vaikka matkaa lyhennettiin reilusti, ei Vinski olisi halunnut mennä veneelle, mutta kahlasin itse veteen ja kerroin sille, että höpsis vaan, tämän osaat kyllä ja vene odottaa. Saimme me lopulta onnistumisia lyhyeltä matkalta, mutta Vinski sai nyt tyytyä pelkkään lihapullapalkkaan, ruokarasiaa se ei tuolla suorituksella ansainnut. Tuo Vinskin ajoittainen uskonpuute on tuttua jo tokoajoilta ja on harmi, että sitä esiintyy vepessäkin välillä, mutta kyllä Vinski on silti vepessä ollut keskimäärin reippaampi ja itsenäisempi kuin tokon irtoavissa liikkeissä. 

Edelliset vepetreenit menivät paljon paremmin, ja Matti Nenonen otti niistä hienoja kuviakin. Tässä kuvia Vinskin onnistuneesta viennistä, veneen hausta ja veneestä hypystä, joka ei ehkä niin tyylikäs ja lennokas ollut kuin joillain muilla, mutta pääasia, että hyppäsi.

Treenejä leirillä ja vähän muuallakin

Mutta ensin kuitenkin Snoopyn kuulumiset. Snoopy oli viime viikon torstaina taas akupunktiossa. Jälleen se protestoi voimakkaasti neulojen laittamista tietylle selän alueelle, vaikka muut neulat se antoi laittaa hyvin tai vain lievää epäluuloa osoittaen. Eläinlääkäri sanoi, ettei reaktio kuitenkaan johtunut siitä, että kyseinen kohta olisi erityisen kipeä, vaan siitä, että neulojen laittaminen siihen tuntuu joka tapauksessa.

Lääkitystä hieman rukattiin, Onsior vaihdettiin Norocarpiin, joka on pitkäaikaisessa käytössä turvallisempi. Neurontin jatkuu ennallaan. Jatkossa yritämme ehkä taas selvitä ilman akupunktiota, koska nyt vanhemmiten Snoopy stressaa lääkärikäyntejä ja protestoi niin voimakkaasti joidenkin neulojen laittamista. Takapään kuntoa voi yrittää pitää yllä kevyellä hieronnalla ja venyttelyllä. Totesipa eläinlääkäri vielä, ettei Snoopya uskoisi ikäisekseen. Sydän kuunneltiin myös varmuuden vuoksi, edellisestä kerrasta oli puolisen vuotta. Edelleen sydän kuulosti normaalilta.

Snoopyyn tuli taas uutta lennokkuuta akupunktion jälkeen. Se on nyt muutenkin palannut vähintään siihen tilaan, missä se oli ennen oireiden alkamista, nukkuu yöt levollisesti ja elää tavallista arkea.

Harmi, kun Snoopy noin vastustaa selän neuloittamista, sillä se todellakin saa vastetta akupunktiosta. Omista koiristani se on saanut kaikkein isoimman avun akupunktiosta. En ole edes ajatellut sitä samalla tavalla selkävikaisena kuin Vinskiä ja Kipiä, koska sen elämässä ei ole ollut mitään rajoitteita ja se eli vuosikaudet täysin oireettomana. Vika tuli aikanaan ilmi, kun se meni jumiin ja alkoi satunnaiseti ontua liikkeelle lähtiessään. Selän hermotus ei tykännyt hyvää runsaslumisesta talvesta ja umpihangessa liikkumisesta. Sitä ennenkin oli yksi huolestuttava oire ollut näkyvissä jo ihan nuoresta asti, kun Snoopy pisteli mielellään menemään kovavauhtista pupulaukkaa. Koskaan se ei kuitenkaan ontunut tai vaikuttanut muuten kipeältä ennen tuota talvea.

Hoidoksi aloitimme silloin kipulääkityksen ja akupunktion, vaikka ortopedin mielipide oli, etteivät akupunktio, fysioterapia yms. hoitomuodot tähän auta, eikä mitään erityistä ole tarpeen tehdä. Mutta akupunktiolla Snoopy lähti menemään koko ajan parempaan suuntaan, kunnes se lopulta oli täysin oireeton. Jumit ja iskiaksesta johtunut ontuminen jäivät historiaan. Vaikuttavinta minulle kuitenkin oli se, että Snoopylta hävisi ihan täysin pupulaukka, jota se oli ehtinyt päivittäin käyttää jo muutaman vuoden ajan. Eikä se ole tähän päivään mennessä palannut, kun tuosta on jo useita vuosia kulunut.

Sitten niihin treeneihin. Toissa viikon sunnuntaina ohjattujen tokotreenien aiheena oli kisamaisuus. Menimme kaksi kertaa kehään kisamaisesti ja teimme ekalla kierroksella luoksetulon ja tokalla seuruun liikkuroituna. Nämä menivät Kipiltä yllättävän hyvin. Ryhmäpaikallaolot tehtiin niin, että ohjaajat pelasivat samalla peliä, johon kuuluivat koirien eteen laitetut kipot, juoksentelua ja tunnarikapuloiden kuljettamista kippoihin ja pois. Hyvin meni tämäkin.

Mutta viime viikonlopun vietimme sitten Kunkkulan koirakeskuksessa Hartolassa Hiiden Haukkujen 30-vuotisjuhlaleirillä. Tärkeintä antia meille olivat tietenkin koulutukset, joista laitan tähän koostetta.

11.6. lauantai

Jälki, kouluttajana Virpi Laamanen (Kipi)

Leirimme alkoi sopivasti lempilajillani. Mielellään käytin mahdollisuuden saada uusia tiedonmuruja ja arvion Kipin jäljestyksestä, vaikkei siitä oikein pk-jälkikoiraa voi tullakaan. Kyllähän siellä sitten ryhmän kesken tuli taas puhe muista mahdollisista lajeista, joista pk-esteet puuttuvat, eli erikoisjäljestä ja pelastusjäljestä. Minusta erikoisjälki on hirmu vaikea ja haastava, mutta kouluttaja ei ollut samaa mieltä asiasta. Hmm, en nyt kuitenkaan ihan heti näe meitä tämän lajin parissa, mutta yhä on kesken ajatusprosessi siitä, mikä jälkilaji voisi olla se meidän juttu. Vai treenaammeko vain pk-metsäjälkeä siitä huolimatta, ettemme pääse kokeisiin. Tällä hetkellä ainakin teemme juuri viimemainittua.

Teimme itse jäljet omille koirille. Kipille osui maastoksi vaikeakulkuinen ryteikkö. Vetinen oja piti ylittää kahdesti ja toisella kertaa ylitys oli vähän vaikeampi, kun ensin olin kulkenut pitkin ojan viertä ja sitten siinä oli edessä niin haastavaa maastoa, että oli pakko heittää 90 asteen kulma ihan siitä ojan reunasta ojan yli. Kipi otti sen kulman kuin nakutettu.

Tuuli oli navakkaa ja Kipi ajoi jälkensä melko tuoreena. Niinpä osasin odottaa, ettei se aja kovin syvällä nenällä eikä kaikissa kohdissa täysin jäljen päällä. Alkusuoralla Kipi ajoi pätkän pari metriä jäjen sivussa tuulen alla, mutta myöhemmin se pysyi jäljen päällä. Janalla eteni suoraan ja määrätietoisesti, tarkisti takajälkeä metrin verran ja kääntyi sitten nopesti ympäri. Kulmissa ei juurikaan mennyt yli, neljästä kepistä nosti kolme. Tämä oli vasta kauden kolmas jälki Kipille ja olin siihen ihan tyytyväinen.

Kouluttaja tietenkin näki jäljessä myös huomautettavaa. Työskentely voisi olla tarkempaa ja rauhallisempaa, Kipin vauhti oli kuulemma turhan kova. Itse en välttämättä ole samaa mieltä, koska etenin itse koko ajan kävelyvauhtia, mutta toki Kipin meno on saattanut vaikuttaa hektiseltä sellaiselle, joka on tottunut peltojälkimäiseen tarkkuuteen. On niitä sellaisiakin metsäjälkikoiria, jotka etenevät oikeasti juoksuvauhtia ja jotkut vieläpä hyvin tuloksin, mutta itse en koskaan ole päästänyt koiriani edes mitään puolijuoksua etenemään, reipasta kävelyvauhtia kylläkin.

Janalla Kipi olisi saanut edetä heti nenä maassa ja rauhallisesti haistellen, kun se nyt eteni nenä korkealla ja vauhdilla. Muillakin koirillani on vähän vastaava tyyli ollut, koska joskus muinoin opetin janaa vähän niin kuin eteenmenoliikkeenä. Sujui se niinkin, jäljen ylityksiä ei koirille tullut ja kokeissa tuli keskimäärin tosi hyviä janapisteitä. Ymmärrän kyllä kouluttajan pointin tässä, enkä ole Kipille tarkoituksella opettanut tuollaista suoritustapaa, janaa emme vain ole varsinaisesti ajatuksella treenanneet.

Kehuja Kipi sai motivoituneesta ja innokkaasta suorituksesta ja minä siitä, että kehuin kepeistä kunnolla ja Kipi myös aidosti ilahtui tästä sosiaalisesta palkasta. Minkä jälkeen toki tuli vielä namipalkka, välikepeistä lihapullia ja loppukepistä kissanruokarasia. Jep, jäljellä meillä ei ole samoja ongelmia kuin tokossa!

Kuten monet muutkin jälkikouluttajat, neuvoo Virpi tekemään pohjatyön pellolla. Alussa on jokaisen askeleen kärjessä makupala. Askeleet hän neuvoi heti tekemään normaalisti erikseen, ei jonona, kuten joskus on jossain neuvottu. Koiraa kannustetaan heti haistelemaan jokainen askel erikseen. Myös metsäjäljellä koiran pitäisi haistella jokainen askel. Aika tähän riittää kyllä, jos koira on opetettu niin tarkaksi, ettei se tee kulmissa tarkistuksia tai hukkaa välillä jälkeä kokonaan. Kulmiin voi opettaa tarkkuutta antamalla koiralle pysähtymällä vain sen verran työskentelysädettä, ettei se pääse etenemään kauas kulmasta, mutta saa kuitenkin selvittää kulman muuten täysin itsenäisesti.

Kuten kouluttaja itsekin totesi, niin monilla eri tavoilla voi kuitenkin päästä tuloksiin. Koiria on rakennettu jäljelle ilman namijälkiä laumapalkalla ja muilla variaatioilla. Jonkun ideologiaan kuuluu olla koskaan puuttumatta koiran työskentelyyn edes pysähtymällä, joku hakee metsäjälkeenkin samanlaista työskentelyä ja yhtä pilkuntarkkaa esineiden ilmaisua kuin peltojäljelle. Itse ajattelen niin, että lopulta kaikki riippuu koiran ominaisuuksista ja ohjaajan tavoitteista, eikä jäljenkään suhteen ole yhtä ainoaa totuutta. Jälkien merkkaaminen on myös yksi ikuisuusaihe, jotkut vastustavat henkeen ja vereen merkkaamista missään tilanteessa. Virpi ei vastustajiin kuulunut ja neuvoi merkkaamaan jäljet tarpeeksi tiheästi, että oikeasti tietää missä jälki menee. Itse käytän merkkaamista usein aloitteluvaiheessa, ja sitten pyrin siitä eroon, mutta tilanteen vaatiessa voin käyttää sitä kyllä -> esim. epäily huolella sotketusta maastosta, tietoinen harhajäljen treenaus tai muu syy, miksi haluan olla varma jäljen kulusta.

Bosse, vajaat 5 kk, jäljen alkeisopissa leirillä

Toko, kouluttajana Oili Huotari (Kipi)

Iltapäivällä oli sitten vuorossa tokokoulutus, ja me olimme ihan ekaa kertaa ikinä Oilin koulutuksessa. Lukemani perusteella osasin odottaa kurinpalutusta, ja kyllähän sitä tulikin ;)

Näytimme aluksi meidän seuraamista, joka ei nyt mennyt kovin hyvin. Enemmän huomiota Oili kiinnitti kuitenkin perusasentoon, Kipi ei hänen mielestään tiennyt, mitä sivulla oleminen tarkoittaa. Tästä olen kyllä samaa mieltä. Kuten usein ennenkin, otti Kipi kontaktia vain välillä ja antoi muuten katseensa harhailla hajamielisesti ympäristössä. Oili kysyi, miten tätä ollaan treenattu. Kerroin, että ollaan käyty esimerkiksi parkkipaikoilla treenaamassa kontaktia ja olen palkannut kontaktista. Mutta ongelmahan tuleekin vasta siinä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, kun kontakti katkeaa. Olen kokeillut tässä joskus huomautussanaa huonolla menestyksellä. Mitään liikettä ei ole huonossa kontaktissa aloitettu, mitään tekemistä tai palkkaa ei ole huonosta kontaktista saanut. Mutta Kipille tämä ei riitä, Oili sanoi, että sitä pitää kieltää kunnolla. Ja kyllähän se tällaiseen treeniin heti lähtikin vastaamaan.

Olen vältellyt tuota varsinaista kieltämistä, koska olen tottunut aiemmatkin koirani kouluttamaan pääasiassa positiivisella vahvistamisella ja virheistä palkkaamatta jättämisellä tai vaivihkaisella korjaamisella. Niille se on sopinut, mutta Kipi on eri maata. Sen suhteen minua kuitenkin on jarruttanut tieto sen selkävaivoista, ja olen siksikin yrittänyt olla mustavalkoinen mahdollisimman pehmeästi ja positiivisesti. Tällä hetkellä tilanteen pitäisi olla hyvä, eikä tietenkään kannata liikaa selkäjuttuja miettiä, pitää vain yrittää lukea koiraa niin hyvin, että osaa olla sille reilu ja huomaa ajoissa muutokset terveydentilassa.

Oili neuvoi myös antamaan palkan perusasenosta ylempää, että Kipi joutuu aktiivisesti tavoittelemaan sitä. Tätä voisi myös tehdä kotona iltaruoan aikaan peilin edessä ja pikkuhiljaa nostaa kriteeriä.

Seuraavaksi Kipi laitettiin istumaan paikalla vähän matkan päähän minusta ja Oili houkutteli sitä luokse namia näyttämällä ja kutsumalla. Halpaanhan se meni, joten hain sen takaisin paikalleen ja muistutin, että pitää istua. Sitten Oili alkoi käskyttää sitä maahan ja sehän meni joka kerta. Laitoin takaisin istumaan ja annoin painokkaan istu-käskyn, mutta se ei auttanut, sama toistui kerta toisensa jälkeen ja Oili totesi Kipin tehneen tästä itselleen pelin.

Kokeiltiin houkutuksia myös sivulla ollessa ja tässä Kipi ei ihan niin helposti retkahtanut, Oilin mukaan siitä huomasi, että tätä on joskus treenattu.

Näytimme vielä ruutuun menoja ja kerroin Oilille Kipin hitaasta vauhdista tässä ja muissa vauhtiliikkeissä. Nyt Kipi meni ekalla kerralla aika hyvää vauhtia, mutta joka toistolla ei. Oili totesi, että oikean paikan ruudussa se hahmottaa hyvin. Seiso-käskyn jälkeen kehuessani se usein lähtee steppailemaan, mutta Oili ihmetteli, miksi edes pyydän sen seisomaan. No siitäkin on vain tullut tapa, kun niin on joskus muinoin opetettu tekemään...Oili neuvoi hihkaisemaan palkkasanan, kun Kipi on oikeassa kohdassa, ja palkkaamaan nopeasti ja kunnolla. Näin Kipi saa palkan oikeasta paikasta, eikä tarvitse pilata hyvää suoritusta keskittymällä steppailun korjaamiseen. Seisomista voi harjoitella erikseen muualla kuin ruudussa.

Hitaalle koiralle Oili neuvoi käyttämään ruudussa aina 20-30 metrin matkaa, että se ehtii päästä vauhtiin. Joskus voi myös juosta kilpaa koiran kanssa ruutuun ja jos ehtii sinne ennen koiraa, niin sitten vaan sieppaa palkan sen nenän edestä. Palkkana ihanteellinen ruudussa olisi lelu, mutta koska Kipi ei aina palkkaannu siitä tarpeeksi, voi sille käyttää suljetussa rasiassa olevaa ruokaa. Voi myös kokeilla ruudun takana olevaa avustajaa, joka koiran tullessa ruutuun lähtee nopeasti vetämään esim. narupalloa taaksepäin ja koira saa sitä tavoitella.

Oili totesi Kipin olevan vahva koira. Ja oli hän samaa mieltä kanssani myös siitä, ettei se ole mikään helppo koira. Kerroin Kipin ailahtelusta ja Oili kertoi itselläänkin olevan kokemusta aiheesta. Jos koiraa ei joku päivä olisi huvittanut treenata, niin Oili oli todennut, että häntäpä huvittaa, ja oli vaikeuttanut treeniä. Näin koira oppi, ettei lusmuilemalla pääse helpommalla. Minun ei jatkossa kannata Kipinkään kohdalla lähteä huonona päivänä treenistä kesken kotiin. Olen ajatellut palkkion ja tekemisen poistumisen olevan sille rangaistus, mutta näin ei välttämättä ole. Vähän vaan mietityttää, miten treenin vaikeuttaminen toimii, jos Kipi muutenkin tekee huonolla asenteella. Mutta kokeillaan ehdottomasti.

Oili myös totesi, ettei Kipillä ole miellyttämishalua minua kohtaan. Tieteellisesti ottaen koirilla ei muutenkaan katsota olevan miellyttämishalua ihmisiä kohtaan, ne haluavat lähinnä miellyttää itseään. Mutta kyllähän se miellyttämishaluna usein meille ihmisille näyttäytyy, kun koira haluaa tehdä työtä ohjaajalle tai yhteistyössä ohjaajan kanssa. Ja Kipillä tätä ei tokossa tosiaan paljonkaan ole, vaikka se joskus saattaa sitä kyllä väläytellä.

Ohjeeksi saimme myös yrittää päästä mukaan sellaisiin treeneihin, jotka todella vievät meitä eteenpäin. Ja tässähän yksi ongelman ydin juuri onkin. Vaikka pitkän odottelun jälkeen saimme paikan seuran treeniryhmästä, niin nämä treenit eivät ole eteenpäin vieviä. Häiriötä saamme kyllä, ja toisinaan hyviä neuvojakin. Mutta kun vetovastuussa ovat treenaajat itse vuorotellen, niin kukaan vetäjä ei edes opi tuntemaan koirakkoja kunnolla, ja kaikilla on omat lähtökohtansa ja mielipiteensä. Tällainen treeni sopii meille huonosti, ja yhtä hyvin voi häiriötä hakea jonkun kaveriporukan kesken. Meidän pitäisi päästä vaikkapa jollekin hyvälle kurssille. Mistä ja milloin sellaisen löytäisi, niin se on toinen juttu. Harmillista minusta on sekin, että ne osaavimmat tyypit helposti muodostavat omia sisäänpäinlämpeäviä treeniklikkejään, eivätkä halua treenata kuin samalla tasolla olevien kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, kun ei ihmisillä rajattomasti ole aikaa ja muita resursseja, mutta kuitenkin harmillista, kun tietotaito pidetään pienen piirin juttuna.

Treenien päätteeksi otettiin vielä ryhmäpaikallaolot ja tämä meni Kipiltä hyvin, myös Oilin mielestä.

Illalla oli vähän jännää vetäytyä omaan huoneeseen yöpuulle. Entä jos meidän maalaisjuntit reagoisivat kaikkiin mahdollisiin ääniin ja häiritsisivät muita yöllä? Mitä vielä, vaikka oven ohi lappasi porukkaa, ympäristöstä kuului koirien haukkua ja muita ääniä, niin meidän pojat ne nukkuivat kaikessa rauhassa. Tämä huone kun ei ollut niille vielä oma reviiri, niin ne suvaitsivat vaikka mitä. Eikä olisi tarvinnut huolehtia siitäkään, että ne ketään häiritsevät, sen verran railakas ja äänekäs oli yö muiden toimesta, että itse torkahdin hetkeksi vasta aamuyöstä...

12.6. sunnuntai

Rally-toko, kouluttajana Taru Leskinen (Kipi)

Aamulla tosi freesinä (not) rally-tokoa ihmettelemään. Ei ne radat ihan virheettömästi menneet, kun säännöissäkin on vielä opettelemista. Pitää muistaa, missä liikkeessä piti pysähtyä ja missä ei saa pysähtyä, missä kohtaa kylttiä liike pitää tehdä jne. Yllättävän haastavaa, jos ei hahmotuskyky muutenkaan ole se vahvin puoli. Kivaa tässä lajissa on se, että vartaloapuja saa käyttää. Toisaalta se on myös kompastuskivi, jos harrastaa myös tokoa, että kannattaako sitä totuttaa itseään käyttämään vartaloapuja vai ei...

Rally-tokossa hassua on sekin, että kymppi merkitsee kymmenen pisteen menetystä, eikä sitä, että liikkeestä tuli kymppi kuten tokossa.

Kipille tuotti yllättäviä vaikeuksia radalla pyörähtää vasemmalle, se on niin selkeästi oikeakätinen. Jotkut temput se jo jollain lailla osaa, esim. eteenistumisen osaamisesta on hyötyä. Kyllä tämä voisi lajina sopia Kipille tokoa paremmin, koska se ei vaadi samaa virettä eikä sisällä samanlaisia vauhtiliikkeitä. Kunhan joskus ehtisin kyltit opettelemaan, niin katsellaan.

Kipi odottaa rally-vuoroaan

Vepe, kouluttajana P-H Vepe (Vinski)

Leirin päätöstreeneihin pääsi vihdoinkin Vinski. Ensin otimme vientiä, jossa nyt on ollut ongelmiakin. Ihan määrätietoisesti Vinski lähti tehtävää suorittamaan, mutta luovutuksessa oli taas vähän ongelmaa, Vinski ehti sylkäistä patukan vain hetkeä ennen kuin vastaanottaja sai siitä otteen. Toisella yrittämällä vähän paremmin. Tässä saimme ohjeeksi treenata erikseen pitoa samalla tavalla kuin noutokapulalla, että ohjaaja voi ottaa patukasta kiinni ja yrittää siirrellä sitä, mutta koira saa irrottaa vasta irti-käskystä.

Rupesinkin miettimään, että miten ne luovutushetket oikeasti ovat menneet, onko kriteeri ollut koiralle epäselvä. Avustajat ovat varmaan yleensä ottaneet patukan ilman suullista käskyä, mutta irrotuskäsky nimenomaan toisi selkeyttä tilnteeseen. Hassua, kun ei ole mieleen kunnolla moinen tullutkaan, kun koko laji on ollut niin uusi. Leirin jälkeen otin Vinskin kanssa pihalla pitotreeniä patukalla ja kerroin, ettei otetta saa päästää ennen irti-käskyä, ja nyt taisi kriteeri paremmin aueta sillekin. Viime tiistaina kun olimme seuran vepetreeneissä, niin ohjeistin avustajan ottamaan patukan irti-käskyllä, ja Vinski teki kaksi ihan täydellistä suoritusta!

Leirivepessä otimme myös veneen hakua ja veneestä hyppyä, hyvin menivät. Treenin jälkeen jäin vielä uittamaan koiria veperantaan, kun oli Snoopyllekin sopiva ranta kyseessä. Tiistain treenien veperantakin oli sille sopiva, joten onpas kiva, että pappakoirakin on vähän päässyt uimaan viime aikoina <3

Uinnin jälkeen lähdimme ajelemaan kotiin ja kyllä se vaan on niin, että poissa hyvä mutta kotona paras. Rankkaa oli leirielämä, mutta jotain uutta tuli taas opittua ja oivallettua. Kuten että a) ohjaaja on tyhmä (no tämä oli kyllä vanhaa tietoa ;) ja b) Kipin haastavuus ei ole vain oma mielipiteeni. Ja ehkä jotain hyödyllisempääkin mukaan tarttui :)

Snoopy <3

Luopumisia

Kovin on kiirettä pitänyt, eikä ole ehtinyt blogiakaan päivittää aiemmin. Ollaan ulkoiltu, ihmetelty helteitä, käyty uimassa ja vähän treenattukin. Jälkeä on tehty kerran, ja Kipi on tehnyt muutaman leikkipainotteisen lyhyen tokotreenin. Ilahduttavasti se on leikkinyt aika hyvin kanssani, mikä ei ole sille mikään itsestäänselvyys. Leikkiminen kun kiinnostaa Kipiä vähän vaihtelevasti, mutta namipalkka sille kelpaa aina.

Vinski on käynyt jo kolmet vepetreenit ihan oikeassa vedessä. Ollaan nyt hiottu erityisesti vientiä, jonka suhteen tuli vesikauden alkajaisiksi joku totaalinen klikki. Nyt on ollut jo suunta parempaan. Veneestä hyppy sen sijaan sujui ensi yrittämällä hienosti, samoin veneen haku. Ja viimeksi päästiin kokeilemaan hukkuvaa, jota ei ole taidettu kuin kerran treenata aiemmin ja silloinkin ilman märkäpukua. Nyt laittoi hukkuvan roolissa ollut mies myös märkäpuvun ylleen ja pärskytteli veneestä pudottuaan kovasti, mutta epäröimättä Vinski ui kohti, tarttui patukkaan ja hinasi hukkuvan rantaan. Oli kuulemma paikalle tultuaan nuuskaissut ensin kysyvästi hukkuvaa :) Ehkä otti vain selvää, onko kyseesssä ihan oikeasti ihminen, tai sitten etsi nameja :) Mutta hienoa, ettei Vinski vierastanut hukkuvaa ollenkaan, pohjimmiltaan epävarma kun kuitenkin on.

Olen huomannut, että Kipin kanssa kierrän samaa kehää ympäri. Joskus tulee joku vähän parempi treeni ja ajattelen, että ehkä tästä hommasta kuitenkin voi tullakin jotain. Sitten tulee taas huonompia treenejä, jolloin herkästi menetän hetkeksi treeni-intoni, mutta jonkun ajan kuluttua palaan taas asiaan. Ja sitten sama kierros uudestaan. Kovin ahkerasti emme muutenkaan treenaa. Olen yksi kerrallaan luopunut isommista tavoitteista ja haaveista Kipin kanssa. Sen tultua minulle aloin haaveilla pk-urasta sen kanssa, ja elättelin myös toivoa, että pääsisimme vaikkapa nuorten koirien tokorinkiin sen kanssa, se olisi jotain ihan uutta ja innostavaa. Mutta ei tullut Kipistä pk-koiraa, ja tokonkin kanssa on vähän niin ja näin.

Tokoa en vielä ole kokonaan lopettamassa, mutta ihmeempiä odotuksia ei sen suhteen ole. Jos vaikka joskus joku koetulos saataisiin edes sieltä alokasluokasta, niin hyvä. Olen nyt vähän alkanut lämmetä ajatukselle, että aloittaisin Kipin kanssa rally-tokon. Olen vähän niin kuin viran puolesta päässyt nyt parit rally-tokotreenit näkemään, ja olen sitten kotona kokeillut samoja liikkeitä niin Kipin kuin Vinskinkin kanssa. Ihan kivoja temppuja, mutta on siinä itsellä opettelemista, että omaksuu uuden lajin.

Snoopyn kanssa ollaan eletty läpi vielä ikävämpiä juttuja. Sen takapää tosiaan alkoi heiketä viime vuoden aikana, mutta se pärjäili hyvin asian kanssa, eikä oireillut muuten. Viime viikolla sitten sen yöt muuttuivat levottomammiksi, ja se haki minulta välillä huomiota yön aikana, mikä on sille aivan epäluonteenomaista. Se myös sai läähätyskohtauksia öisin ja joskus päivälläkin. Tilasin sille heti akupunktioajan Aistiin oireiden alettua, koska selkeästihän oireet kipuiluun viittasivat.

Akupunktiossa sitten oltiin viime viikon torstaina. Aluksi Snoopy antoi hyvin laittaa neulat, mutta selässä oli kipeämpiä kohtia, joihin ei sen mielestä ollut mitään asiaa. Laitettiinkin sitten sille kuonokoppa hetkeksi. Hyvin se antoi neulojen olla ja antoi ottaa ne poiskin ilman vastalauseita. Eläinlääkärin kanssa juteltiin, että on tärkeää saada sille kivuton loppuelämä. Kipulääkkeeksi aloitettiin nyt Onsior, kun tähän asti Snoopy on saanut kuuriluonteisesti Norocarpia.

Snoopyn taka-askel keveni selvästi akupunktion jälkeen, mutta sitten tuli takapakkia, kun se aamupissatuksella joutui hetkeksi eroon laumasta ja oli ilmeisesti jonkun verran juoksennellut ympäriinsä laumaa etsiessään, mikä ei siinä kohtaa ollut hyvä juttu. Kutsuin sitä heti, kun huomasin sen hävinneen pusikkoon pidemmäksi aikaa kuin pelkän hädän tekemisen vaatimaksi ajaksi, mutta sen kuulo on myös ihan viime aikoina selkeästi heikentynyt, eikä se tullut kutsusta. Nyt vahdinkin haukkana sitä ulkona, ettei se joutuisi liian kauas muista. Sellaista se vanhan koiran kanssa usein on. Kaikkien muiden edesmenneiden koirien kuin Jipon kanssa tuli eteen se vaihe, kun ne ulkoillessa uppoutuivat herkästi omaan maailmaansa ja niiden perään piti katsoa, etteivät ne joutuneet hukkaan. Jason kerran kääntyi yhdestä risteyksestä eri suuntaan kuin muu lauma ennen kuin huomasin asian ja sitten se olikin jo kadonnut. Etsinnöistä huolimatta en sitä silloin yön kynnyksellä löytänyt, mutta sitten se palasi itse kotipihaan, ja sain tietää sen käyneen satojen metrien päässä olevan maatilan pihalla, jossa se tai muu lauma ei ollut koskaan aiemmin käynyt.

Takapakkia tuli siinäkin, että keskiviikon vastainen yö oli Snoopylla tosi levoton. Sen jälkeen aloitettiin heti Onsiorin rinnalle Neurontin, jota löytyi omasta kaapista valmiina Jipon jäljiltä. Seuraava yö oli parempi ja sitä seuraavat jo oikein levollisia. Mene tiedä, oliko helteilläkin jotain osuutta öiseen levottomuuteen, mutta meillä ei kyllä sisällä talossa kovin kuuma ole ollut. Nyt helle sitten päättyikin, ja on kyllä mukavampaa lenkkeillä ja touhuta koirien kanssa nyt.

Samaan aikaan Snoopyn ongelmien kanssa on muu elämä ollut yhtä matalakiitoa ja olen kulkenut paikasta toiseen zombiena valvottuani yöt Snoopyn ja stressin takia. Arkeen on nyt tullut joitain muutoksia Snoopyn tilanteen takia. Snoopy on tähän asti kulkenut melkein kaikilla lenkeillä mukana. Ollaan usein tehty sellaista vajaan tunnin mittaista lenkkiä, minkä jälkeen Snoopy on saanut mennä kotiin ja nuoremmat pojat usein ovat vielä hetken juoksennelleet lähimaastosssa. Snoopy on hyvin jaksanut nämä lenkit, mutta nyt katsoin paremmaksi rajoittaa lenkkien pituutta entisestään. Snoopy saa käydä ulkona useamman kerran päivässä ja liikkua omaehtoisesti muutamasta minuutista enintään puoleen tuntiin kerralla.

Pidemmät lenkit on tehty siis vain Vinskin ja Kipin kanssa, ja voi miten outoa se onkaan ollut! Tuntuu ihan orvolta, kun yksi puuttuu. Kenen tahansa puuttuminen olisi outoa, mutta sitten vielä kun se puuttuva yksilö on joku niin suuri ja itsevarmuutta huokuva persoona kuin Snoopy, niin se ero on vielä huomattavampi. Ihan kuin laumasta puuttuisi sen moottori ja sielu.

Päätin myös, ettei Snoopy enää tule mukaan uimaan sellaiseen rantaan, jossa joutuu ollenkaan ponnistelemaan vedestä rantaan noustessaan. Ja koirat uivat aika paljon Snoopylle huonossa paikassa, koska ne helpommat rannat ovat sellaisia, joissa on epämääräisempi veden laatu ja joihin tulee joka kesä sinilevää. On surullista luopua näistä asioista, vaikka se vanhan koiran kanssa on myös luonnollista. Yhteinen taipaleemme Snoopyn kanssa on joka tapauksessa loppusuoralla, mikä on mielettömän haikeaa, mutta samalla olen kiitollinen siitä, että olen sen saanut näinkin kauan pitää ja suurimmaksi osaksi vieläpä ihan todella terveenä koirana. Vanhat koirat ovat niin ihania ja erityisiä, on sääli, etteivät ne enää viivy luonamme kauaa.

Norppalivekin sitten loppui jo, hei hei sympaattinen Pullervo!

Ja tässä vielä yksi tänään otettu kuva. Juhannusruusu alkaa jo kukkia! Yleensä kukinta on ajoittunut melko tarkasti juuri juhannukseen ja viime kesänä jopa sen jälkeen, kun oli niin viileät ilmat. Nyt on kaikki aikaisessa.

Molskis!

Kyllä vaan, uimakausi on korkattu tältä vuodelta! Niin kesäisen lämmintä oli ja nuo pienemmät järvetkin jo sen verran lämmenneet, että tohdin päästää koirat uimaan jo 4.5. Samana päivänä kuulin ensimmäistä kertaa käen kukkuvan. Ja ovat pojat sen jälkeenkin uimaan päässeet.

Jälkikausi korkattiin sitten seuraavana päivänä uimakauden aloituksen jälkeen. Entisessä elämässä olisin kärkkynyt maan sulamista kieli pitkällä kevättalvesta alkaen ja aloittanut kauden heti, kun tarpeeksi paljon sulaa maata olisi näkyvissä ollut. Nyt ei ollut niin kiire, mutta olisi tuon kauden tietenkin vähän aiemmin voinut aloittaa, ihan siksi kun jäljestys on koirille niin mielekästä ja tärkeää puuhaa. Kovin onnellisia olivat, kun huomasivat, mitä ollaan menossa tekemään, ja valtavan suurella motivaatiolla jälkensä ajoivat. Ja ihan hirmu tyytyväisiä olivat jälkeenpäinkin. Jäljestäminen on koirille ihan mahtavaa henkistä liikuntaa, koska siinä ne saavat samalla tehdä hajutyötä ja käyttää aivojaan, se on jotenkin niin paljon kokonaisvaltaisempaa kuin moni muu puuha. Tekisi tosi hyvää monille turhautuneille ja stressaantuneille koirille.

Tein jäljet lähimetsään ja vähänkö hämmästyin, kun löysin sieltä vielä jäässä olevan ojan!

Vinskin ja Kipin jäljet olivat muutaman sadan metrin pituisia viidellä kepillä, Snoopylla lyhyempi ja kahdella kepillä. Kipi meni janan hienosti ja nosti jäljen heti oikeaan suuntaan. Jäljesti myös hyvin ja nosti ihan suvereenisti kepit yhtä lukuunottamatta. Vinski meni myös janan hyvin ja nosti jäljen oikein, mutta sitten sillä heräsi epäilys ja se kävi tarkistamassa takajäljen. Annoin tarkistaa ja se kääntyi liinanmitan mentyään takaisin. Sekin jäljesti hyvin, mutta jätti ryökäle kaksi keppiä. Eipä sillä niin väliä ole, miten kepit nousevat, kun emme kokeita varten treenaa, mutta mihin sitä tavoistaan pääsisi, totta kai sitä silti samoihin asioihin kiinnittää huomiota kuin ennenkin.

Snoopy myös ajoi jäljen tosi hienosti ja nosti molemmat kepit, se siis oli ainoa, jolta ei yhtään keppiä jäänyt!

Kukahan kehittäisi kansallisista pk-lajeista sellaisen alalajin, josta puuttuvat esteet tai jossa olisi nykyistä matalampi hyppyeste ja loivempi A-este tai ei A-estettä ollenkaan? Niin hirveän monen koiran pk-ura kariutuu vain esteiden takia, monien muidenkin kuin omien koirieni. Ja tällaisia koiria on myös perinteisissä pk-roduissa, vaikka pk-harrastajat usein vetoavat siihen, että koiran nyt vain pitää fysiikkansa puolesta päästä esteiden yli, eikä lajia pidä jokaiselle pikku fifille avata. Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan, että hienoja kansallisia pk-lajeja voisi harrastaa kaikilla sellaisilla koirilla, jotka selviävät maastosuorituksesta fyysisesti.

Haikeana muistelen aikaa, jolloin pk-kokeissa ei ykkösluokassa ollut A-estettä. Jos niin olisi yhä, niin voisin mennä kokeisiin Vinskin ja Kipin kanssa, kun olisi mahdollista saada tulos vaikka estenouto nollaantuisi. Nyt se ei ole mahdollista, kun esteissä on kiinni 30 pistettä ja kaikesta muusta pitäisi sitten saada täydet, puoltakaan pistettä ei olisi varaa menettää, mikä on ajatuksena utopistinen. Pitäisikö muuttaa pakolaiseksi johonkin naapurimaahan, muissa Pohjoismaissahan ei kansainvälisten IPO-sääntöjen mukaista pk-tottista ole, vaan oma kansallinen, tokomaisempi tottis, joka sopisi meille.

Viime viikon perjantaina Kipi pääsi taas Marin kraniosakraalihoitoon. Käsittelyväli venähti lähes kuuteen viikkoon aiotun neljän viikon sijasta, kun ei aiemmin aikaa saatu. Mutta ei Kipin jumitilanne niin paha ollut kuin pelkäsin, itse asiassa Marin mukaan kroppa oli Kipiksi ihan hyvä. Jumia oli oikeassa etujalassa, mistä sitä heijastui myös vasemmalle puolelle niskaa. Selän tilanne oli ilahduttavan rauhallinen, mutta häntä oli jumissa. Liekö taas pomppinut häntänsä päällä tai jotain...Ja yksi jännä mutta hyvä juttu oli, ettei tämän tai myöskään edellisen käsittelyn jälkeen tapahtunut tutuksi tullutta vedenpaisumusta, eli Kipi ei ole pissannut enempää kuin muutenkaan eikä vahinkoja ole tullut sisällekään.

Viime lauantaina oli kolmannet ja viimeiset vepen kuivatreenit. Ihan hyvin olisi jo voinut olla oikeat vesitreenit sään puolesta, mutta ne alkavat sitten ensi viikolla. Treenasin Vinskin kanssa vientiä, ja kiinnitimme erityishuomiota luovutuksiin, että Vinski malttaisi luovuttaa nätisti ja oppisi mielellään oikein tyrkyttämäänkin esinettä. Kokeilin sille nyt myös vaihtopalkaksi kokonaista ruokarasiaa, jonka se sai esineen avustajalle luovutettuaan tuoda minulle ja avasin sen sille. Näytti toimivan hyvin!

Muutama päivä ennen Kipin käsittelyä olimme sen kanssa Salmen parkkiksella treenaamassa vähän tokoa. Alku meni aika hyvin, jos nyt ei ihan hirvittävän suurella innolla kuitenkaan. Lyhyen treenin loppu meni sitten ihan läskiksi, kun Kipi piti kontaktia entistä huonommin ja vilkuili koko ajan ympärilleen, eikä myöskään osannut enää käskystä tulla kunnolla sivulle. Hetken odotin, muuttuuko asenne, mutta kun ei, niin laitoin Kipin autoon ja mentiin kotiin.

Tuo oli taas niitä hetkiä, kun mieleen hiipi ajatus, että tämän koiran kanssa emme pääse koskaan edes alokastokoon. Mielessä kävi, että ehkä jumitilanne oli syynä huonoon keskittymiseen, mutta kun jumitilanne ei ollut erityisen paha, niin vaikuttiko se todella noin paljon? Vai onko ympäristössä Kipille vain toisinaan liikaa ärsykkeitä, eikä se siksi pysty keskittymään kunnolla? Tuo koira on minulle arvoitus, josta en pääse perille. Toisinaan se kyllä tokoilee hyvällä innolla ja keskittyy paremmin. Johtuuko kaikki kuitenkin selkävaivojen takia opituista vääristä tunnetiloista, vaikka se välillä väläytteleekin parempaa? Ja esimerkiksi jälkeä se tekee aina innolla. Eikö se sitten vain pidä tokosta tarpeeksi? Ei voi tietää, kun ei pääse koiran pään sisään.

Tuon jälkeen ei treenattu pitkään aikaan muuta kuin pari lyhyttä pihatreeniä iltaruoan aikaan. Kyllä se syö omaa motivaatiota, kun koira ei vastaa treeniin ja kun yhteys koiraan katoaa täysin treenin aikana. Päässä on soinut biisin sanoin: ei yhteyttä, linja on huono... Pähkäilin, mitä minun pitäisi vastaavassa tilanteessa jatkossa tehdä. Namia vilauttamalla yhteys saattaisi palautua hetkeksi, mutta tässä kohtaa en haluaisi turvautua houkutteluun. Kipi pitäisi saada aktivoitumaan itse jollain muulla konstilla.

Tänään sitten palasimme samalle parkkikselle treenaamaan. Nyt oli paljon parempi treeni, yhteys ei mennyt kertaakaan poikki ja vire oli melko hyvä, joskaan ei huippu. Yhteinen tokomatkamme siis jatkukoon vielä vaikka vähän vaappuenkin. Vaihtoehtoisia lajejakin olen kyllä taas ruvennut miettimään, jos jonain päivänä kuitenkin päätän luopua tokosta Kipin kanssa.

Mutta minullapa on ihan uusi oma harrastus :) Nyt on löytynyt sellainen tosi-tv, josta minäkin varauksetta pidän. Ihana Norppalive <3 Että voikin olla koukuttavaa katsella, kun norppa kellii, kääntää kylkeä, rapsuttelee itseään tai ui kiven ympäri. Kerran juutuin silmä kovana katsomaan, että lähteekö se kohta kiveltä uimaan, ja koirat jo hieman turhautuneina odottivat eteisessä lenkille lähtöä. Lopulta sitten lähdin, mutta katselin lenkin alussa norpan uimaan lähtöä kännykän näytöltä ;D On koirien onni, että norppakamera on päällä vain toukokuun ajan, mutta minä saan varmaan vieroitusoireita sen jälkeen ;)

                                                                  Siinä se nyt on!

Tässä se köllöttelee autuaana ja taustalla on sen kaverikin