torstai 17. marraskuuta 2022

Retkeilyä ja muistoja

Meidän pienen laumamme elämä on soljunut eteenpäin, vaikka Draama vielä paljon mielessä onkin ja ikävä läsnä nyt kun reilut kolme kuukautta on mennyt. Arjessa on tullut vieläkin tilanteita, joissa Draaman puuttuminen on tuntunut oudolta ja haikealta. Pojat esimerkiksi kävivät toissa viikolla osteopaatilla, ja tuntui vähän orvolta mennä vain niiden kanssa, kun Draama oli tärkein syy siellä käymiseen, sen herkälle kropalle kun juuri tämä huoltomuoto ja tämän osteopaatin tekemänä oli toimivin ratkaisu. Ja niin iloinen ja hoitomyönteinen Draama siellä aina oli. Aikaa kesällä varatessani se oli vielä elossa, eikä kukaan silloin vielä tiennyt, että sen aika oli käymässä vähiin. Osteopaatti ei sen poismenosta vielä tiennyt, joten siitä ja Draaman muista vaiheista tuli paljon juttua.  Pojilla oli jonkin verran laitettavaa, Kipillä lukkokin, mutta ne saatiin hyvin huollettua. Ja kyllä pojatkin ovat siellä aina hyvin innokkaita asiakkaita.

Syksyn aikana olemme aika paljon retkeilleet poikien kanssa. Pienimuotoisesti tietenkin, koska ei ikääntyvien selkävikaisten koirien kanssa mitään kymmenien kilometrien tai koko päivän saati useamman pituisia retkiä tehdä. Mutta kun välillä pitää evästauon, niin ei tarvitse ihan minilenkkiin tyytyä myöskään. Ja eväätkin voi nykyään jakaa koirien kanssa, kun niillä ei ole ruokarajoitteita.

Muutaman kerran olemme käyneet meidän entisillä kulmilla retkeilemässä. Ensimmäinen kerta ilman Draamaa oli erityisen haikea, koska edellisellä kerralla melko hiljattain se vielä oli ollut siellä mukana, ja tiesin, miten se olisi riemastunut sinne pääsemisestä. Ne seudut olivat sille erityisen rakkaita, kuten ovat minulle ja pojillekin. Draamakin ehti asua siellä reilut kolme vuotta eli kolmanneksen elämästään, me muut paljon pitempään. Mutta kyllä Draama yhä meidän mukana siellä kulki, sydämessä ja ajatuksissa. Ja mieleen tulivat myös muut edesmenneet koirat, jotka sinne tassunjälkensä jättivät ja joiden elämä tuli siellä asuessa päätökseensä, eli Jason, Nasta, Jippo ja Snoopy. Vain Netta ja Jessi eivät ehtineet siellä asua.

Entinen asuinpaikka näyttäytyy melkoisena satumaana siellä käydessä. Patikointireittejä joka suuntaan kilometreittäin, pehmeäpohjaista metsää, lampia, hiekkateitä. Ei asfalttia missään paitsi päätiellä, jossa emme lenkkeilleet koskaan. Ihanteellinen asuinpaikka selkävikaisille koirille. Siellä asuessa ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos, niin heti olivat käden ulottuvilla lenkkireitit ja jälkimaastot, marjat ja sienet. Meidän vakilenkkireitillä siellä asuessa ei välillä viikkokausiin tullut ketään muita vastaan. 

Siellä kaikki on niin tuttua. Tiedän, mistä kannattaa etsiä sieniä ja marjoja tai missä kohdassa kannattaa kulkea erityisen varovasti, kun olen siellä muutaman kerran nähnyt kyyn poikasia, yhden koppasin melkein marjaämpäriinkin mukaan. Senkin tiedän, että missä vain siellä voi kyyhyn törmätä, ja yleensä juuri silloin kun vähiten odottaa. En kyllä ymmärrä, miten talon edellinen asukas ei kertomansa mukaan kuudessa vuodessa nähnyt siellä yhtään kyytä... Tiedän myös, minne joutsenet kerääntyvät keväällä ja syksyllä ja missä kohtaa metsää liikkuu erityisen paljon peuroja ja hirviä. 

Alla olevissa kuvissa lauma lenkkeilee lähellä meidän entistä kotia, kolme vuotta sitten marraskuussa. Silloin olimme jo kolmisen kuukautta asuneet muualla.



Voihan home sentään, kun veit meiltä kodin, irtaimiston ja mieluisan asuinympäristön. Kyllä taajamassa silti puolensa on, vaikka maalla asuessa yksi pahimmista painajaisistani oli nykyisenkaltainen asumismuoto. Mutta maalla asuessa oli omat haasteensa. Ja nytkin on satumaahan tullut uusi särö, kun meidän entisen kodin lähimetsässä on tehty avo- ja harvennushakkuita. Ehkä on ihan hyvä, ettei tarvitse sitä näkyä joka päivä katsella.

Muuallakin olemme retkeilleet, meillä on melko lähellä paljon kivoja paikkoja. Vanhoissa paikoissa riittää aina uutta tutkittavaa ja on myös paikkoja, joissa emme ole ollenkaan vielä käyneet. Ja kyllä Draamaa on tullut muillakin retkillä ikävä, se rakasti kaikkea retkeilyä kuten me muutkin.

Voi olla, ettei Vinski enää pitkään voi retkillä mukana kulkea. Eikä Kipistäkään voi varma olla, ja aina voi itsellekin jotain sattua. Mutta siksikin olemme nyt retkeilleet kun vielä voimme, ei sitten tarvitse myöhemmin katua tekemättä jääneitä asioita.

Nämä kuvat ovat tämän syksyn retkiltä.










Pyhäinpäivänä sytytin kynttilän palamaan koko illaksi Draaman muistoksi. Sen poismenosta on sen verran lyhyt aika vielä, että se oli päällimmäisenä mielessä, mutta paloi se kynttilä myös muiden edesmenneiden eläinteni ja edesmenneiden sukulaisten ja tuttujen muistoksi. Kynttilä tuntui kaipaavan kuvaa seurakseen, ja koska Draamasta ei yhtään paperikuvaa ole, niin piti löytää korvaava tapa laittaa kuva hetkeksi esille. Valikoin kuolinpäivänä otetun kuvan. Haudoilla en lähtenyt kiertämään, koska suurella osalla eläimiäni ei sellaista ole, ja ihmiset taas on haudattu kuka minnekin. Eikä muisteluun hautaa tarvita.


Kesällä silti kävin erään kaverini haudalla muistelemassa yhdessä koettuja vaiheita, kun vihdoin vuosien jälkeen sain tietää mihin hänet oli haudattu. Asia jotenkin myös konkretisoitui, kun näin haudan. Törmäsin häneen aikoinaan sattumalta lenkillä Netan kanssa, ja osoittautui, että hänen koiransa oli omani siskopuoli, asuimme melkein naapureina ja olimme molemmat aloitelleet jälkiharrastusta. Siitä alkoivat meidän yhteiset lenkit, treenit ja muut puuhat. Hänestä tuli myös Netan apuohjaaja viestitreeneissä ja kisoissa, ja minä olin välillä hänen koiransa apuohjaaja. Harrastimme myös jälkeä, tottista ja agilityä, ja teimme kisamatkoja yhdessä. Koiraharrastukset olivat kyllä siitäkin kivoja, kun niiden kautta tuli monia mukavia tuttavuuksia.

Kerran kun ulkona satoi rankasti, niin ovikelloni soi yllättäen ja oven takana oli kaverini, joka naama loistaen sanoi, että nyt sinulla on elämäsi tilaisuus lähteä treenaamaan jälkeä sateessa. Tietenkin lähdin.  Kerran olimme uittamassa koiria ja lähdin uimapatjalla vähän kirittämään niitä, vaatteet päällä, koska en ollut uimaan menossa. Kaverin koira innostui tästä ja tarttui patjaan kiinni kuin saalisleluun, jolloin siitä lähti ilmat pihalle ja tipahdin järveen kaikki vaatteet päällä. Kaverin naurusta ei ollut tulla loppua. Hän oli mukana myös, kun hain Jessin kasvattajalta, ja niin paljossa muussakin vuosien mittaan. Nyt ovat poissa sekä kaveri että kasvattaja, turhan varhain lähtivät molemmat. Eipä sitä olisi silloin uskonut.

Poissa ovat myös koirat, jotka ovat olleet minulle ihan erityisellä tavalla läheisiä, sekä aktiiviset harrastusajat. Elämä on hyvin erilaista kuin ennen ja olen itsekin muuttunut. Varmaan joskus tulevaisuudessa voin hyvillä mielin, paremmin ja yksityiskohtaisemmin muistella kaikkia harrastusjuttuja kuin mihin nyt vielä kykenen. Kaikkea sitä oppimisen iloa, yhteyden tunnetta koiran kanssa, kommelluksia, mokia, onnistumisia, kisoja, leirejä ja seikkailuja. Ja kaikkea muutakin, mitä olen saanut koirien kanssa kokea.

Vinskille ja Kipille kuuluu ihan hyvää. Kipi täytti elokuussa yhdeksän vuotta, ja nyt ikä näkyy vähän jo naamastakin harmaina karvoina. Muuten se ei kyllä näy, ja ihmiset aina luulevat sitä nuoreksi koiraksi. Sen käytös on niin riehakasta ja iloista ja olemus nallemainen. Vinskin kuulo on vähän heikentynyt, ja se uppoutuu ulkona välillä vanhojen koirien tapaan omaan maailmaansa, joten sen perään saa katsoa entistä huolellisemmin, ettei se eksy laumasta. Vauhtikin on vähän hiljentynyt. Mutta on mahtavaa, että se vielä on saanut lenkkeillä ja retkeillä ja vointi on ollut hyvä. Se täyttää helmikuussa jo 13 vuotta ja on saanut elää pitkän ja hyvän elämän selkäviastaan huolimatta, kävi jatkossa miten kävi. Kipillä on ollut nuoresta asti vielä pahemmat selkäviat, ja on hienoa, että sekin on tänne asti selvinnyt noin liikkumiskykyisenä koirana. Tulevaa ei voi tietää, paitsi sen, että jonain päivänä jäljelle jää vain yksi ja sitten ei enää yhtäkään, ja se on pelottava ajatus se. En usko, että siihen voi valmistautua, se tulee joka tapauksessa shokkina.





Draaman kanssa oli usein raskasta, kun se sairasteli ja dramaattisia käänteitä riitti, mutta vielä raskaampaa on ollut ilman sitä. Se puuttuu niin paljon. Sen karismaattinen läsnäolo täytti huoneen, ja meillä oli erityinen yhteys. Viimeisistä ajoista muistan erityisesti sen, miten Draama lenkkeili suu korvissa ja keskittyi nauttimaan itselleen tärkeistä asioista.

Päällimmäisenä haluan muistaa nuo valoisat asiat, ja uskon, että niin Draamakin haluaisi. En silti koskaan kokonaan unohda synkkiäkään aikoja ja sitä jäätävää huolta, ahdistusta ja epätietoisuutta, joita silloin tunsin, se kaikki oli myös osa meidän elämää. Sellaisina aikoina haaveetkin kutistuvat entistä pienemmiksi, erilaisiksi, kun poissa on turvallinen arki ja entiset harrastukset. 

Yksi tärkeä, mutta yleensä toteutumaton haave synkkinä hetkinä oli, että kunpa joku kysyisi meidän kuulumisia ja haluaisi myös oikeasti kuulla vastauksen. Sellaisessa tilanteessa myös todella tarvitsisi tilaisuutta peilata asioita jonkun kanssa. Ja sitä tarvitsisi paljon useammin kuin pari kertaa vuodessa, koska kroonisen ja arvaamattoman sairauden kanssa eläminen on stressaava tilanne, joka ei mene ohi. Peilin kautta asiat näkee myös vähän eri näkökulmasta, ja ilman peiliä asioiden mittasuhteet saattavat joskus vääristyä. Synkät hetket voivat tuntua synkemmiltä kuin ne oikeasti ovat, ja jotkut yksityiskohdat voivat jäädä huomaamatta.

Kohtalollakin on melko kieroutunut huumorintaju sen suhteen, mitä kaikkea se kasaa aina kerralla tai monta kertaa peräkkäin niskaani. Näin on ollut viime vuosina, mutta näin oli myös silloin, kun Jippo sairasteli vuosia sitten. Erityisesti sairauden pahin vaihe oli täydellinen maanpäällinen helvetti, kun koira oli tuskainen ja levoton 24/7, valvoin yötkin sen kanssa, eikä kukaan osannut auttaa.

Samaan aikaan Jipon sairastumisen kanssa alkoi Jessi saada epileptisiä kohtauksia, jotka muutaman viikon päästä kilpistyivät status epilepticukseen, siitä päälle jääneisiin neurologisiin oireisiin, aivokasvaindiagnoosiin ja pikaiseen lopetukseen. Vain muutamaa viikkoa aiemmin Jessi oli ollut hyväkuntoinen ja oireeton koira, samoin kuin Jippokin. Jessin kuoltua alkoi Jipon sairaudessa äärettömän raskas pahenemisvaihe. 

Samana syksynä olin itsekin hetken aikaa todella sairas, kun hampaan juurihoito meni pahasti pieleen ja kärvistelin korkeassa kuumeessa ja infernaalisissa kivuissa, joihin eivät vahvat kipulääkkeetkään auttaneet, ja toivoin pikaista kuolemaa. Pakotin itseni silti ruokkimaan koirat ja käyttämään ne ulkona, mutta pitkiä lenkkejä ei todellakaan tehty, kun hädin tuskin pysyin lyhyen lenkin ajan pystyssä. Toimin silloin seuran jälkikouluttajana ja jouduin perumaan koulutuksia, josta sain noottia koulutusvastaavalta. Totesin, että vähän paha rasti, kun en omiakaan koiria jaksa edes lenkittää. 

Niihin aikoihin myös jokainen uloslähtö oli pelottava ja stressaava, koska naapuritalossa asui isokokoinen sakemanni, joka välillä hyökkäsi salamana kulman takaa meidän pihalle ja suoraan koirien kimppuun, eikä sakun omistaja nähnyt asiassa mitään ongelmaa tai omaa syytä. Siellä emme hirveän pitkään asuneetkaan, vaikka tarkoitus oli. Ja oli silloin muitakin isosti kuormittavia asioita. Kohtalo nähtävästi halusi testata, tappaisiko tuollainen stressikuorma minut, ja taisimme molemmat olla yllättyneitä, kun niin ei käynyt.

Jipon sairastaessa tuntui kuin meidät olisi heitetty pimeään kuiluun tai vieraalle planeetalle pärjäämään aivan ypöyksin, muuten siellä ei ollut ristin sieluakaan. Treeni- ja kisakentillä vasta äsken loistanut koira muuttui täydellisen näkymättömäksi. Silloin meille ei ollut apua eläinlääkäreistäkään, joten valonkajoakaan ei synkkään kuiluumme koskaan yltänyt. Kävimme kaikkiaan viidellä eri lääkärillä ja kaikenlaista tutkittiin, mutta yksikään ei osannut vaivaa silloin diagnosoida. Vasta jälkikäteen diagnoosi selvisi osteopaatin ja uuden, kivunhoitoon erikoistuneen eläinlääkärin avulla. Ensimmäinen eläinlääkäri sairastumisen alussa oli ainoa, jolla oli täysin oikeansuuntaisia ajatuksia, mutta vaivan jatkuessa vaihdoimme lääkäriä, koska ko. kunnanlääkärillä ei ollut edes röntgeniä, ja sen jälkeen kaikki olivatkin sitten täysin kuutamolla.

Draaman kanssa sentään meillä oli apuna taitavat asiantuntijat. Meillä oli onni saada avuksemme ihania ja päteviä ammattilaisia, erityisesti meidän sisätautilääkäri ja osteopaatti. Ilman heitä emme olisi pärjänneet. Tärkeänä apuna olivat myös Draaman rankavaivoja hoitanut eläinlääkäri ja kraniohoitajat.

Olen jälkikäteen vielä kysellyt Draaman lääkäriltä mieltäni askarruttavista asioista ja saanut niihin selvennystä, mikä on samalla auttanut myös poismenon  prosessointia. Tietenkin jo Draaman eläessä kyselin aina lisätietoja, kun joku mietitytti. Minulle on tärkeää yrittää ymmärtää asioita ja taustoja. Myös osteopaatin kanssa puhuimme toissa viikolla Draamasta ja kuolemasta, ja se oli tärkeä keskustelu. Olen saanut uutta näkökulmaa tähänkin aiheeseen.

Olen myös tiedostanut ja hyväksynyt sen, etten saanut juuri sitä elämää Draaman kanssa, josta haaveilin ja jonka luulin saavani, mutta tehtäväkseni annettiin hoitaa sitä parhaani mukaan, jotta se pärjäisi niin hyvin kuin sen niistä lähtökohdista oli mahdollista pärjätä. Sen tehtävän hoidin. Välillä väsyin kovasti, mutta en silti missään vaiheessa ollut oikeasti luovuttamassa, koska ei Draamakaan ollut, ja suolistosairauden aiheuttamista aallonpohjista aina jossain vaiheessa taas noustiin. Ja nyt kun koko draaman kaari on eletty läpi, niin tuntuu, että todellakin kannatti sinnitellä. Kauniita muistoja jäi paljon, ja sain tuntea ihanan persoonan ja oppia uutta sen kanssa. Kun jäähyväisten aika tuli, niin jossiteltavaa ei jäänyt, ja viimeisistä ajoista jäi ihan erityisiä muistoja. Meidän elämä oli vähän erilaista, välillä turhankin dramaattista, mutta usein silti hyvää ja täyttä. Toisille vain sattuu vähän huonommat kortit elämässä.

En Vinskin ja Kipinkään kanssa saanut juuri sitä elämää, josta haaveilin. Se on silti selvä juttu, että koirat ovat tärkeitä ja rakkaita omana itsenään. Minusta sairaskin koira on aivan yhtä tärkeä ja arvokas kuin terveempi ja mahdollisesti harrastuksissa menestyvä koira. 

Olen huomannut kaikesta huolimatta ajattelevani, että jos se vain muuten mahdollista olisi, niin varmaankin ryhtyisin jossain vaiheessa varovasti harkitsemaan pojille pikkusiskoa. Ihan vain koiran paikkaa täyttämään, ilman valmiiksi mietittyjä tavoitteita. Ja se voisi olla myös aikuinen kotia vailla oleva koira, vaikka toisaalta olisi kivaa kokea vielä pentuaikakin, kun laumassa ei pentuja ole Kipin tulon jälkeen ollut, ja sekin oli tullessaan jo nelikuinen. Mutta ei se kaiken tapahtuneen jälkeen enää ole mahdollista, joten täytyy nyt nauttia poikien seurasta niin kauan kuin ne tuossa vielä ovat, ja ihmetellä mitä sitä sen jälkeen sitten tekisi. Toivottavasti saan pitää pojat tai edes toisen niistä vielä muutaman vuoden.

Ensi kuussa Draama täyttäisi kymmenen vuotta, jos olisi saanut elää. Olisin niin mielelläni nähnyt sen saavuttavan edes tämän merkkipaalun vielä, mutta sitä ei meille suotu. Draaman aika vain tuli jo täyteen, eikä se itse varmaan jäänyt syntymäpäiviensä määrää laskemaan, tärkeämpää on eletyn elämän sisältö. Mutta minulla tulee varmaankin olemaan hyvin haikea fiilis sen syntymäpäivänä.

En ole vielä raaskinut poistaa Draaman nimeä blogin otsikosta, ja miksi pitäisikään, kun se on vielä kulkenut mukana päivityksissä. Saattaa taas blogikin painua unholaan vähitellen, fiilispohjalta mennään. Nytkin palasin tänne pitkän tauon jälkeen vain käsittelemään Draaman poismenoa.

Loppuun vielä kuva viime kesäkuulta, kun trio oli vielä yhdessä. 💕


2 kommenttia:

  1. Mun piti jo viimeeksi kommentoida jotain, mutta tuntuu ettei sanoja ole. Ei nytkään ole, mutta halusin vain sanoa että oon täällä ja luin kaiken.
    Jos olisin koira niin toivoisin että olisin sinun. 🤍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihana kommentti. Ja sama täällä, olen joskus blogiasi lukiessani ajatellut, että voisi kommentoida jotain, mutta ei vaan löydä oikeita sanoja.

      Poista