Tietämisen tuska

Kipin kaikki röntgenkuvat on nyt lausuttu Kennelliitossa. Lonkat ja kyynärät lausuttiin viime viikon maanantaina ja selkä sunnuntaina. Selkälausuntoa olin varautunut odottamaan vielä pitkään, koska Kennelliitostakin sanottiin, että voi mennä kuukausi tai ylikin. Niin vain tupsahti yllättäen sunnuntaina lasku selkälausunnosta Omakoiraan, maksoin sen, ja samantien selkälausunto näkyi Omakoirassa ja KoiraNetissä. Kätevää tämä nykyaika.

Lausunnot olivat sitä, mitä eläinlääkärin arvion mukaan odotinkin. Lonkat A-A, kyynärät 0-0, VA0 ja LTV0. Jippii, kaikki priimaa ja koiralla voi surutta paahtaa menemään kaikissa mahdollisissa harrastuksissa? Ei ihan niinkään, sillä valitettavasti Kipistä löytyi yksi kohta, mikä ei ole priimaa. Olen tiennyt sen kuvauspäivästä asti, mutta halusin odottaa virallisia tuloksia, jotta selviäisi löytyykö mahdollisesti jotain muutakin ja jotta ehtisin jäsentää omia ajatuksiani asian suhteen, ennen kuin julkistan tiedon.

Ainoa pieni mutta sinänsä merkityksetön yllätys Kennelliiton lausunnoissa oli se, että LTV on kuulemma rajatapaus, mikä luki kohdassa lisätiedot. Samassa kohdassa luki minulle ennestään tuttu tieto. Spondyloosisilta välissä L3-L4. Lausunto on epävirallinen, koska spondyloosia ei lausuta virallisesti alle 24 kk ikäiseltä koiralta. Jos spondyloosi lausuttaisiin virallisesti, olisi se luokkaa SP2 Kennelliiton taulukon mukaan.

Kysyin heti kuvanneelta eläinlääkäriltä (noh, ainakin samassa talossa läsnä olleelta...), voiko spondyloosi olla traumaperäinen. Eläinlääkäri totesi, ettei sitä voi tietää, mutta voi ollakin, kun noin iso muutos on noin nuorella koiralla ja vain yhdessä nikamavälissä. Taustalla on ensin voinut olla vaurio välilevyssä. Ilman lisäkysymyksiä olisin saanut tyytyä vain tietoon, että kaikki muu on priimaa, mutta koiralla on spondyloosi. Paljon sen enempää en nytkään saanut tietää. Ihmettelen sitä, miksi eläin- ja ihmislääkäreissä on niin paljon tyyppejä, jotka ovat kovin vastahakoisia jakamaan tietoa ainakaan oma-aloitteisesti, jotkut eivät edes kysymällä.

Näytin Kipin selkäkuvan pian kuvausten jälkeen Marille, joka oli sitä mieltä, että spondyloosi on traumaperäinen, se on juuri sellaisessa kohdassakin, johon usein vammoja tulee. Hän totesi myös, että Kipin kroppa on hyväntuntuinen  löydökseen nähden. No itsepä on hyvin Kipiä huoltanut :)

Sitten kävi Vinski Aistissa akupunktiossa ja näytin selkäkuvan akupunktioeläinlääkärille. Hän oli myös heti sitä mieltä, että spondyloosi on erittäin suurella todennäköisyydellä traumaperäinen. Hän kävi vielä näyttämässä kuvaa myös neurologille, joka oli samaa mieltä, joten kyllä tämä tieto alkaa melkoisen varmalla pohjalla olla. Eläinlääkäri kertoi minulle, että spondyloosi on ollut Kipillä jo kauan, koska se on niin pitkälle kehittynyt. Taustasyynä on aluksi saattanut olla esimerkiksi krooninen välilevytyrä. Taustasyyn voisi saada selville magneettikuvasta, mutta kovin kevein perustein en sellaiseen lähde. Tietää haluaisin, mutta hinta on huima ja tutkimus tehdään anestesiassa, joten sitä ei harkita ellei koiran kunto sitä vaadi. Eläinlääkäri kyllä väläytti sitäkin, että jotain leikattavaa saattaisi löytyä.

Vaikka jostain syystä osasin heti epäillä traumaa ja sitten sain sille vahvistuksen, niin seuraava ihmetyksen aihe olikin, että mikä trauma? Miten iso tälli tarvitaan, että tulee tällainen vaurio? Siitä en vielä ole ehtinyt jutella kunnolla kenenkään kanssa. Isoin Kipille sattunut törmäys oli se, kun se törmäsi minuun kovasta vauhdista ollessaan seitsemän kuukauden ikäinen. Silloin se otti osumaa lähinnä rintarankaan. Mari on alusta asti sanonut, että Kipillä on kehossaan jäljet jostain vielä vanhemmasta tällistä, ja spondyloosi saattaa myös olla vanhempaa perua. Mutta ei Kipi pentuna juurikaan selkäänsä tällejä saanut, lähinnä tuiskahteli joskus vähän nokalleen tai koki pikkukolhuja. Jonkun kerran se tuli mätkähtämällä alas nojatuolista, kun ei hahmottanut vielä takapäätään eikä tajunnut ottaa takajalkoja alleen. Onko siinä sitten voinut selkäranka saada täräyksen. Hassulta tuntuu noin isot seuraukset lyhyen matkan mätkähtämisestä. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

(Lisäys 4/19: Koska tämä on ylivoimaisesti luetuin postaus ja sitä käydään vieläkin säännöllisesti lukemassa, niin lisään tähän tiedon, ettei spondyloosin traumaperäisyyttä tai perinnöllisyyttä voi varmasti tietää ilman lisätutkimuksia. Asiasta konsultoitu Kennelliiton selkälausujaa Lappalaista. Mitään isoa tapaturmaa ei edelleenkään tiedetä sattuneen. Itse pidän kaikkien tietojen valossa erittäin todennäköisenä, että kyse on molemmista vaihtoehdoista, eli taustalla on trauma, mutta myös synnynnäistä heikkoutta.)

(Lisäys 2/20: Kipi kuvattiin uudestaan tammikuussa 2020 ja sen myötä selvisi, että spondyloosi on levinnyt ja muutoksia on nyt viisi. Lisäksi yhdessä välilevyssä näkyi kalkkeuma. Tuloksen perusteella tiedetään, että Kipillä täytyy olla synnynnäinen/perinnöllinen taipumus spondyloosiin, koska traumaperäinen spondyloosi ei leviäisi vastaavalla tavalla. Ensimmäinen poikkeuksellisen iso muutos on silti saattanut hyvinkin olla traumaperäinen tai tulehduksesta johtuva, mutta perimän osuuttakaan ei voi sulkea pois.)

Tuli tietenkin suru Kipin puolesta. Se on elänyt tämän kanssa jo suuren osan elämästään ja joutuu myös loppuelämänsä sen kanssa elämään. Jossain vaiheessa spondyloosi luultavasti etenee, eikä voi tietää, miten se vaikuttaa Kipiin. Jotkut selviävät vähäisin oirein, vaikka muutokset ovat isoja, sitten on niitä, joilla on pahat oireet vähäisistä muutoksista.  Koiria on myös lopetettu spondyloosin takia.

Harrastusmahdollisuuksista tietenkin olen konsultoinut kaikkia tahoja, joiden kanssa muutenkin asiasta olen keskustellut. Kaikilla on ollut sama mielipide. Harrastaa voi koiran voinnin mukaan. Pk-esteitäkin voi samalla periaatteella ottaa, mutta yksi eläinlääkäreistä huomautti, ettei esteillä saisi sattua tapaturmia.

Tällä hetkellä en tiedä, tuleeko Kipi koskaan suorittamaan metrin hyppyä tai jyrkkää A-estettä. En voi tietää, tuleeko se olemaan kropaltaan sillä tavalla valmis ja hyvinvoiva, että esteitä voi ottaa. Ja jos kroppa onkin ok, niin uskallanko silti laittaa sitä esteille. Kipin etuna on se, että se on kevyt koira, jolla on kevyet hypyt. Sillä on myös korvien väli sillä lailla kunnossa, että se hyppää mielellään ja rohkeasti. Mutta en tiedä. Kun mietin kaikkia omia koiriani, niin ainoa kellekään esteillä sattunut tapaturma on Jipon tippuminen A-esteeltä, joka taas johtui yksinomaan esteen liukkaudesta. Tässä valossa tapaturmariski ei vaikuta suurelta, yksi loukkaantuminen 26 vuoden aikana. Mutta ei tarvitse kuin vähän seikkailla blogeissa, niin vastaan alkaa tulla useita koiria, jotka ovat tulleet nurin etenkin pk-hypyltä. Joten kyllä se pistää miettimään.

Ei se ihan täytenä yllätyksenä tullut, että Kipillä on vikaa selässä, mutta vian suuruus tuli yllätyksenä. Olin elätellyt toivoa, että enintään joku harmiton pikkuvika löytyisi. Ei kukaan muukaan tällaista odottanut, veikattiin että sillä on terve selkä tai enintään jotain pikkuvikaa. Eläinlääkärin tutkimuksissakaan selässä ei ollut mitään kipureaktioita ja asentotuntoreaktiot olivat normaalit. Kipi on myös aina ollut iloinen, elastinen ja mielellään liikkuva koira.

Kipin takapäähän kyllä kiinnitin huomiota heti pentuna sen tultua minulle. Se mm. käytti ajoittain pupulaukkaa eikä juuri venytellyt takajalkojaan. Pupulaukka tökkäsi silmääni, koska kahdella muulla koirallani se on ollut selkään liittyvä oire. Toisaalta se voi nopeasti kasvaneella pennulla olla aivan normaalia ja ohimenevää. Ei myöskään ole epätavallista, ettei nuori koira hahmota takapäätään kunnolla, pitkärunkoisilla on lisäksi siihen suurempi taipumus. (Jälkikäteen vielä lisään tähän kirjoitukseean, että asiantuntijoiden kanssa keskusteltuani sain käsityksen, että Kipin kohdalla takapään huono hahmottaminen kyllä meni epänormaalin puolelle.) Kasvavan koiran suhteen ei aina voi olla varma, mikä on normaalia ja mikä ei. Kipi esimerkiksi oli pitkään takakorkea, mikä myös olisi voinut selittää ongelmia sen takapään käytössä. Se kyllä ihmetytti, ettei Kipi vähän vartuttuaankaan kehittänyt voimaa takaosaansa, ja takapää oli jatkuvasti etuosaan verrattuna hyvin keskeneräinen.

Pidin kyllä itseäni silloin alussa välillä vainoharhaisena, kun rekisteröin asioita, jotka saattoivat olla selkään liittyvää oireilua ja huolestuin niistä. Ajattelin, ettei minulle sentään voi tulla kolmatta selkävaivaista koiraa putkeen, olen vain tullut yliherkäksi näkemään oireilua joka puolella. Mutta ei elämässä mitään takeita ole huonoa tuuria vastaan, ihan hyvin voi yhdelle ihmiselle aina kasaantua samat onnettomuudet.

Pitkään minulla olikin hyvä tuuri. Vinski oli ensimmäinen koira, jolla en päässyt harrastamaan pk:ta kokeisiin asti. Kaikkien sitä edeltävien koirien kanssa pystyin harrastamaan täysillä ja käymään pk-kokeissa. Olen miettinyt, osasinko silloin arvostaa sitä. Luullakseni osasin, koska jo silloin näin, ettei mikään ole itsestään selvää, monelle muulle osui useampi sairas tai paukkuarka koira peräkkäin ja pk-harrastus jäi vain haaveeksi. Tajusin kyllä, että olin onnekas, mutta ihan kunnolla tajuan sen varmaan vasta nyt, koettuani itse myös sen toisen puolen asiasta.

Kipin tullessa minulle olin innoissani ajatuksesta, että ehkä nyt saisin uuden pk-koiran. Pk-jälki on kuitenkin minulle lajeista se tärkein ja rakkain. Se on laji, joka on ollut ihan alusta asti ja pysynyt aina silloinkin, kun muut lajit ovat jääneet tai vaihtuneet. Kaikki koirani olen ehdottomasti halunnut opettaa ainakin jäljestämään. Kipikin on ollut jälkikoirana oikein lupaava. Joten olihan se aikamoinen jysäys, ettei siitäkään ehkä tule pk-koiraa ainakaan siinä mielessä, että se koskaan pääsisi kokeisiin asti.

Tiesin, etteivät koiran ominaisuudet tai terveys aina sovellu juuri siihen lajiin, jota ohjaaja haluaa harrastaa ja olin varautunut valitsemaan lajin koiran mukaan. Silti kun se tilanne ihan oikeasti on edessä, niin ei se niin yksinkertaista olekaan. Muut lajit tuntuvat laihoilta korvikkeilta, osa ei kiinnosta minua ollenkaan. Esimerkiksi rallytokossa loukkaantumisriski ja fyysinen kuormitus on aika olematon, ja laji voisi sopia tosi hyvin Vinskille ja Kipille. Mutta kun ei kiinnosta. Pitäisiköhän opetella kiinnostumaan. No, eipä taida ohjatusti treenaamaankaan niin vain päästä.

Paimennustakaan emme nyt ryhdy harrastamaan. Kun kisatavoitteita ei lajissa ole eikä omia lampaitakaan, niin mielestäni on turhaa ottaa ohjelmistoon laji, jossa kuitenkin tulee paljon tiukkoja käännöksiä. Toki sitten liinassa voisi joskus paimentaa kontrolloidusti, tai talutuksessa olevaa lammasta kuten kasvattajan luona tehtiin. Mejä voisi olla ihan kiva laji, vaikkei olekaan yhtään niin kiinnostavaa kuin pk-jälki. Mejä-kokeet vaan ovat melko haastavia, kun koepaikalla asutaan koko viikonloppu ja pitää itsekin osata tehdä muille jälkiä kartan ja kompassin kanssa. Kompassin kanssa kyllä sujuu, mutta siihen vielä se kartta, hui...

Toko tietenkin jää Kipin lajiksi. Sitähän yleisesti pidetään fyysisesti harmittomana lajina, mutta on siinäkin liikkeitä, jotka ovat kropalle vaativia, kuten kaukokäskyt ja nopeat stopit kovasta vauhdista. Kipillä ei toistaiseksi ole näissä ongelmia, kaukokäskyjen seisominen tosin on hyvin alkutekijöissä johtuen takapään hitaasta kehityksestä ja vähäisestä treenimäärästä.

Olen miettinyt niitä treenikertoja, jolloin olen ihmetellyt, kun Kipi tekee puolivaloilla, ei nosta virettä tai vilkuilee ympäristöä eikä keskity tekemiseen. Se ihmetytti minua, kun toisaalta parhaimmillaan Kipi on ollut vallan mainio treenikaveri. Ihmettelin sen ailahtelua. Etsin syytä teini-iästä, hormoneista, huonosta kouluttajasta ja menetetystä pikkupentuajasta. On niissä osasyytä voinut ollakin. Mari sitten jossain vaiheessa totesi, että pahat jumit ovat estäneet Kipiä kunnolla keskittymästä treeneihin. Nyt tiedän lisäksi, mitä jumien takana on ollut, ja että suurin syy kaikkeen ailahteluun on todennäköisesti juuri siinä. Ilman spondyloosia Kipi olisi koulutuksellisesti pidemmällä. Ominaisuuksia sillä kyllä riittää kiitettävästi, se ei vain aina ole saanut niitä täydellä teholla käyttöönsä. Surullista, mutta surullisinta on se, että se on tietämättäni ollut niin kipeä ja että sillä on parantumaton vika.

Jälkikäteenkään mietittynä arjessa ei ole näkynyt selkeitä merkkejä, että Kipi olisi potenut jotain noin isoa. Selkeimmin asia on näkynyt juuri koulutuskentällä. Ei Kipi ole vaikuttanut kipukoiralta. Ei se ole koskaan edes ontunut. Takapään käytössä on ollut ne omituisuutensa, mutta pääosin Kipi on jo jonkun aikaa liikkunut kauniisti. Kun taas muistelen Jippoa, miten hirvittävän kipeä se oli kun sillä oli välilevytyrä, niin ei voisi uskoa Kipillä olleen jotain samantyyppistä.

Kyllä tuo diagnoosi aika tavalla masensi ja vei myös treenihalut vähäksi aikaa. Ryhmätreeneihin sain itseni potkittua ja innostuinkin treenaamisesta, mutta yksin en saanut mitään aikaiseksi. Viimeisten ryhmätottisten jälkeen en treenannut yhtään mitään yhdelläkään koiralla kymmeneen päivään. Podin täydellistä treenimasista, treenikoomaa ja treeniapatiaa. Pari kertaa yritin tavata uusia tokosääntöjä ja mietin treenaamaan lähtemistä, mutten sitten jaksanutkaan. Vasta eilen sain itseni taas liikkeelle, ja koirat ottivat pitkän tottis- ja tokotreenin Luukissa. Tänään oltiin Nummelan kentällä kaatosateessa treenaamassa. Lenkillä ja uimassa kyllä ollaan koko ajan käyty normaalisti, mutta kyllä sen huomaa, ettei se pidemmän päälle ihan riitä. Koirat ovat ihan eri tavalla väsyneitä ja tyytyväisiä, kun ovat saaneet myös treenata.

Pojat eilen treenikentällä

Treenien jälkeen vilvoiteltiin

Me yritämme nyt palata normaaliin elämään treeneineen. Menemme päivä kerrallaan eteenpäin ja Kipi saa elää mahdollisimman täyttä elämää. Huomisesta ei voi kukaan muutenkaan tietää, kelle vain voi sattua mitä vain, ja hyvänkin terveyden voi menettää milloin vain. Pitää ottaa asioista irti se minkä voi, juuri silloin kun ne ovat kohdalla.

Vaikka tuntuu, että hirveän paljon on muuttunut, niin oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kipi on ihan sama koira kuin ennenkin. Tuo vikakin sillä on ollut jo kauan, ei siinäkään mitään uutta ole. Ero on vain siinä, että nyt minä tiedän.