Silmäkontrollissa ja taas retkellä

Tänään oli Kipin silmäkontrolli. Tällä kertaa vein sen meidän tutulle sisätautilääkärille. Olisin vienyt jo heti silloin kun silmä alkoi oireilla, mutta hänelle ei ole helppo saada akuuttiaikoja. Muuten pidän mieluusti poikienkin hoidon hänellä aina kun mahdollista, koska ei hyvää (=parasta) kannata vaihtaa, ja on kiva, kun on joku joka tuntee koirat ja niiden vaivat vähän paremminkin. 

Aika oli puoli tuntia myöhässä, mikä ei suurena yllätyksenä tullut, kun ollaan joskus ennenkin saatu odotella. Normaali katastrofiperjantai kuulemma. Mutta siinä missä moni muu eläinlääkäri olisi tässä tilanteessa (tai ihan normitilanteessakin) tehnyt nopeasti vain välttämättömimmän eli vilkaissut silmän kunnon, niin meidän lääkäri on toista maata. Hänestä ei välittynyt mitään kiireen tuntua ja hän teki Kipille myös yleistutkimuksen kuten hän aina tekee, ja ehdin kysymyksiäkin esittää. 

Kipi oli varsin hyvässä kunnossa, mutta anaalit olivat täynnä ja ne tyhjennettiin. Sama tehtiin viime käynnillä, mutta koskaan sitä ennen ei tätä ongelmaa ole ollut. Jatkossa lisäänkin enemmän kuitua Kipin ruokaan. Kuidulla on hyvä samalla korvata muuta ruokaa, koska Kipin pitäisi laihtua. Ei ole ennen tätäkään ongelmaa ollut. Viime syksynä eläinlääkäri sanoi, että Kipi saisi hieman lihoa. Se on aina ollut taipuvainen olemaan hyvin hoikka poika, vaikka se on laskennallisesti syönyt enemmän kuin tarpeeksi.

Aloin siis viime vuoden loppupuolella lisätä Kipille vielä lisää ruokaa, mutta sillä ei pitkään aikaan ollut mitään näkyvää vaikutusta. Lisäsin määrää yhä ja jossain vaiheessa unohdin seurata tilannetta tarkasti ja tuudittauduin siihen, että se nyt vaan ei liho, ja hups vaan, sitten huomasin Kipin kyllä lihoneen ja vieläpä enemmän kuin olisi tarvinnut. Mutta hirveän hitaasti sillä nämä muutokset tapahtuvat. Nytkin se on ollut laihiksella jo hyvän aikaa, mutta mitään tuloksia ei näy. Ehkä joskus myöhemmin sitten.

Hirveän erilaisia aineenvaihduntoja on koirillakin. Jippo oli sellainen, joka söi määrällisesti kovin vähän ja oli silti hyvässä lihassa, aavistuksen joskus ehkä liiankin hyvässä, mutta ei koskaan lihava kuitenkaan. Urokset on melkein järjestään ollut suorastaan vaikea pitää hyvässä lihassa, paitsi nyt sitten näyttää Kipille ylimääräinen rasvakerros jämähtäneen. Ei ole kukaan koiristani ennen yhtä pyylevä ollutkaan, joten kokemus se on tämäkin. 

Silmä oli parantunut täysin, mikä oli ilahduttava uutinen. Antibioottitipat saa nyt jättää pois, mutta silmägeeliä eli keinokyyneliä voi jatkaa vielä viikonlopun yli.

Ikä on tuonut Kipillekin pari syylää kropan alueelle ja yhden irtonaisen kirsun alle. Ikenessä on kova 2 mm patti. Toinen kives sillä on vähän toista suurempi ja pinkeämpi. Näitä seurataan, ne eivät ole tällä hetkellä huolestuttavia asioita. 

Kipi jännittää yleensä sen verran eläinlääkärissä, ettei se käyttäydy siellä normaaliin ylitsevuotavan innokkaaseen tapaansa, mutta nyt se päätti tehdä poikkeuksen ja heittäytyi lattialle selälleen kiemurtelemaan ja pyytämään rapsutuksia. 

Vinski oli mukana eläinlääkärissä, koska en viitsinyt jättää sitä autoon odottamaan kohtalaisen lämpiman sään takia, enkä kotiinkaan, koska olimme lähdössä suoraan retkelle käynnin jälkeen. Eläinlääkäri ehti huomioida myös Vinskin, vaikkei se asiakkaana ollutkaan. Nyt se kuulemma ensimmäistä kertaa vaikutti vanhalta, kun oli tätä ennen ollut aina ikäistään nuoremman oloinen. Voi meidän vanhusta.💓 Eläinlääkäri kysyi, onko Vinskillä esiintynyt pissailuongelmaa, ja saatoin kertoa ettei pitkään aikaan ole tätä ongelmaa ollut - minkä jälkeen oli pakko koputtaa puuta...

Vanhus itse

Koska suolistoasiat aina mietityttävät minua, niin kysyin, onko bordercollieilla paljon suolistosairauksia. Olen ollut siinä käsityksessä, että bordercollie on riskirotu, ja eläinlääkäri vahvisti tämän, rodulla tosiaan on suolistosairauksia suhteessa paljon. Usein ongelmia ei hänen mukaansa kuitenkaan tiedosteta, vaan ne laitetaan esimerkiksi stressivatsan piikkiin. Bordercollie on usein kiihkeä koira ja siksikin on helppo näin ajatella. 

Toisaalta sitten kiihkeys varmaankin osaltaan peittää joitain oireita, ei mitään ripulia kylläkään, mutta muunlaisia. Luulen, että bordercolliet ovat joskus vielä taitavampia oireiden peittämisessä kuin monet muut rodut. Ehkä siksi Draamankaan kohdalla ei ole tullut mieleen esim. kipujen mahdollisuus silloin kun sille tuli kodinvaihtoon johtaneita ongelmia. Ei minullekaan kyllä sitä ottaessani juolahtanut tämä mahdollisuus mieleen, vaikka opiskelin silloin mm. eläintenkoulutusta. Eikä näissä aina tietenkään kaikkien kohdalla ole kyse kivuista tai pelkästään kivuista.

Myöhemmin Draama näytti jotkut ongelmat selvästikin, mutta ei kaikkia kylläkään. Viime vuonna puhuin meidän eläinlääkärille siitä, miten pahalta oli tuntunut, kun Draama joskus jonkin äkillisen tuntemuksen takia lenkillä paineistui hetkeksi ja katsoi minua anovasti, mutta en voinut auttaa mitenkään, tsempata ja lohduttaa vain. Se hyvä puoli näissä oli, että ne tilanteet kestivät vain muutamia sekunteja eikä niitä joskus ollut pitkiin aikoihin ollenkaan. Eläinlääkäri sanoi, että siinä tilanteessa oli tärkeää saattanut nimenomaan olla tarve tulla nähdyksi. 

Ja juuri siltä minusta tuntui taas tämän käynnin jälkeen, juuri siinä(kin) meidän eläinlääkäri on niin taitava. Minä ja koirat olimme tulleet nähdyksi ja kuulluksi. Terveyttä oli taas katsottu kokonaisvaltaisesti. Eläinlääkäri kirjoitti käynnistä A nelosen verran tekstiä, vaikka kyse oli vain silmäkontrollista. 

En ihmettele, että meidän lääkäristä saa lukea niin paljon kehuja. Ja juuri sen ansiosta hänet itsekin silloin löysin, kun etsin Draamalle uutta sisätautilääkäriä. Jos hänenlaisiaan olisi enemmän, niin maailma olisi paljon parempi paikka. 

Pääsimme lähtemään lääkäristä hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja lähdimme suoraan retkelle vapaapäivän kunniaksi. Olin tutkinut eri paikkoja netistä ja päättänyt jo mennä johonkin ihan uuteen paikkaan, ehdin jo valitakin kohteen. Sitten luin tarkemman selostuksen reitistä ja muutin mieleni. Siellä olisi ollut paljon esimerkiksi pitkospuita, ja mietin olisivatko ne vähän haastavia Vinskille ja olisivatko ne myös liukkaita eilisen rankkasateen jäljiltä. Keskeisimmille alueillekaan en halunnut lähteä, koska perjantai voi jo olla muita arkipäiviä vilkkaampi päivä, ja olin juuri lukenut selostuksen miten joku oli juuri siellä päin kohdannut hirveitä sikailijoita ja väenpaljouden. Tosin se oli ollut pahimpaan korona-aikaan, jolloin ihmiset sekoilivat ulkoilualueillakin tavallista enemmän, mutta silti.

Niinpä päädyimme, öh, taas meidän entisille kulmille. Siellä on niin kivaa se, kun tietää mitä saa ja tietää myös löytävänsä eväspaikan. Joskus sellaistakin on muissa paikoissa saanut etsiä pitkään, jos edes sopivaa kalliota ei tule vastaan ja mitään rakennettuja taukopaikkoja ei ole tai ne ovat kansoitettuja.

Lähdimme heti kiertämään meidän tavallista lenkkiä. Koirat saavat yleensä olla vapaana reilut puolet tästä reitistä. Kytken ne heti jos joku tulee vastaan, mutta harvoin tulee. Tällä kertaa niin kävi, ja meitä vastaan käveli yllättäen vähän mörököllin oloinen mieshenkilö. Hän kehui koiria komeiksi ja sai heti anteeksi, että häiritsi rauhaamme.😀 Muita ei vastaan tullut.

Noille selkävaivaisille vanhuksille on todella tärkeää saada liikkua myös ilman hihnaa. Kauas ne eivät lähde eivätkä häiritse ketään. Aiemmin kesällä kerran meidän pikkumetsässä oli juuri pesästä lähtenyt linnunpoikanen maassa ja huolestuneet emot tsirputtivat ilmassa. Poistuimme heti kauemmas häiritsemästä niitä, eivätkä pojat kiinnittäneet poikaseen tai muihin lintuihin mitään huomiota. Ne jättävät aina linnut rauhaan. Nyt kun olemme öisin nähneet myös kettuja ja rusakoita, niin eivät ne niistäkään välitä. Helppoja lenkkikavereita ovat, Kipin ennestäänkin aika vähäinen riistainto näyttää hiipuneen, ja Vinskillä ei sellaista ole koskaan ollutkaan. Eivät nuo koskaan ole kiinnittäneet mitään huomiota edes käärmeisiin, vaikka niitäkin on lähietäisyydeltä useampi nähty. Eivät ole muutkaan koirani - paitsi Nasta, joka kerran paimensi käärmettä meidän pihalla. 

Pidimme evästauon jo tämän ensimmäisen lenkin varrella, vaikka yleensä pidämme sen myöhemmin, enkä niin edes välitä evästellä ihan reitin vieressä. Mutta oli jo nälkä, eikä siitä kuitenkaan nytkään ketään ohi mennyt.

Huomasin evästauolla, että Kipiltä valui vielä vihreää väriainetta silmästä lääkärikäynnin jäljiltä.

Metsäänkin poikkesimme taas reitin varrella, kuten aina tällä lenkillä. Siellä on kiva kulkea upottavalla sammalalustalla. Olen kulkenut siellä jo 16 vuoden ajan ja vain kerran olen siellä samaan aikaan nähnyt kaksi ihmistä kauempana.

Kun palasimme reitiltä pääkallonpaikalle, niin kiersimme vielä luontopolun ja kuljimme sitten rantoja pitkin. Pidimme kahdella tulipaikalla pienen huili- ja juomatauon. Ketään ei kummassakaan ollut, mutta toiseen tuli yksi perhe juuri ennen kuin ehdimme lähteä pois. Perheenisä kysyi saako koiria tervehtiä ja seuraavaksi hän jo ihmetteli, että onpa tosi sosiaalisia koiria. Perheen teinitytär valitti, että oli kylmä ja talvitakki olisi tarpeen. Niin ollaan kaikki erilaisia, minulla oli hyvinkin lämmin lyhythihaisessa paidassa.

Jätimme perheen virittämään tulta ja poikkesimme vielä saunarannassa ja sen viereisessä koirarannassa katselemassa hanhia. En päästänyt koiria uimaan, se ei olisi ollut kovin järkevää sinilevän takia. Aikoinaan uitin tuolla koiria paljon keväällä ja alkukesästä, sinilevän tulon jälkeen en enää loppukesän tai syksyn aikana. Juuri siellä Vinski pikkupentuna suoritti ensiuintinsa. Nyt en ole moneen vuoteen uittanut koiria siellä edes sinilevättömänä aikana, koska se järvi on vuosi vuodelta muuttunut rehevämmäksi ja vedenlaadultaan aina vain epäilyttävämmäksi. Koirilla ei enää ole mitään odotusarvoa uimisen suhteen siellä liikkuessa, joten siellä on helppo lenkkeillä. Toisin on joissain muissa paikoissa...

Tuolla alueella on useampi tulipaikka ja eväspaikkoja vieläkin useampia, joten aina löytyy rauhallinen paikka tauolle. No aurinkoisena sunnuntaipäivänä en ole ehkä kokeillut vielä..?

Oli taas virkistävää viipyä tuolla ajan kanssa. Vaikka asuin siellä pitkään ja lenkkeilin siellä ennen joka päivä, niin en koskaan ole kyllästynyt siellä liikkumaan. Mutta täytyy kyllä silti lähiaikoina kokeilla jotain uuttakin paikkaa.

Nyt ei ollut kahvila auki

Vuosipäivä

Tänään siitä on tasan vuosi kun Draama lähti. Yhtä aikaa silmänräpäys ja pieni ikuisuus. Ihan jokaisena päivänä vuoden kuluessa on Draama mielessä ollut. Olen ajatellut sitä, muistellut ja kaivannut.

Tänään päivän touhuissa tiedostin, että tänään se päivä on, kun kokonainen vuosi on kuljettu ilman Draamaa, mutta en ehtinyt kunnolla pysähtyä ajatuksen äärelle. Illalla kun ehdin ja katselin kuvia, niin koville se otti. 

Olisitpa vielä täällä.

Alla olevissa kuvissa päivää ennen poismenoa

Kraniossa, silmälääkärissä ja retkeilemässä

Vinski pääsi kolme viikkoa sitten kraniohoitoon. Arvelin sen vanhana koirana hyötyvän välikäsittelystä ennen syyskuun lopppupuolella olevaa osteopaattiaikaa. Hassua, mutta on myös ollut tottumista siihen, ettei huollossa ole nyt tarvinnut käydä niin tiheästi kuin joskus ennen, joten alkoi siksikin tuntua siltä, että täytyy kai sitä jossain käydä. Vinskillä oli vähän kireyttä rintarangassa, joka heijastui myös lannerankaan, mutta muuten sen tilanne oli hyvä. Vaan eipä ollut haitaksi sekään käsittely. Vinski pystyy edelleen tekemään pitkiäkin lenkkejä, mutta on sen takapäässä näkynyt muutoksia jo jonkin aikaa, lievää huteruutta ja takajalkojen joskus vähän jäykkää ja laahaavaa askellusta.

Sen kyllä huomaa näiden molempien kanssa, että villi ja vetreä nuoruus on jäänyt taakse. Vapaana ollessaan pojat liikkuvat paljon rauhallisemmin kuin nuorempina, enimmäkseen käynnissä tai ravissa. Kipikään ei ole enää se sama reikäpää kuin ennen, vaikka viipottaa usein menemään kauempana kuin Vinski. Joissain muissa tilanteissa nämä molemmat käyttäytyvät silti kuin ylivilkkaat kakarat ja hämäävät ihmisiä myös pitämään itseään sellaisina.

Tällä viikolla sitten tuli asiaa silmälääkäriin Kipin kanssa. Se siristeli ja räpytteli ja välillä piti hetken puoliummessa oikeaa silmäänsä tiistaiaamuna. Tarkistin silmän ja sidekalvo oli ärtyneen punainen, mitään rähmimistä ei ollut. Epäilytti heti, että silmään oli mennyt jotain. Sain varattua eläinlääkäriajan iltapäivälle. Eläinlääkäri totesi, että silmässä oli halkaisijaltaan noin millimetrin kokoinen terävän oloinen vierasesine. Silmä värjättiin ja väriä tarttui vierasesineen ympärille, eli siellä oli jo silmänpinnalla vierasesineen aiheuttamaa rosoa. 

Eläinlääkäri sanoi, että esineen voisi poistaa topsypuikolla, mutta lisävaurioiden aiheuttamisen pelossa hän ei uskaltanut niin tehdä, eikä hänellä ollut tarvittavia välineitä asian hoitamiseksi turvallisesti. Niinpä hän kehotti meitä hakeutumaan mahdollisimman pian silmäeläinlääkärille asian hoitamiseksi, mielellään samana päivänä mutta viimeistään seuraavana. Hän vielä konsultoi asiasta saman klinikan toista eläinlääkäriä, joka oli riskeistä samaa mieltä, eli silmään ei kannattaisi kajota topsylla. Kotiin saimme mukaan antibioottitipat silmään.

Soitin heti läpi klinikat, joissa silmälääkäreitä on, eikä mihinkään saanut aikaa samaksi päiväksi eikä useimpiin edes seuraavaksi. Lopulta löytyi klinikka, johon sai seuraavaksi päiväksi ajan, joten ajelimme sitten keskiviikkona Tammistoon. Silmäeläinlääkäri totesi silmässä sarveiskalvon keskellä saman roskan ja pienen roson kuin ensimmäinenkin eläinlääkäri, mutta mitään erikoisvälineitä hän ei asian hoitamiseksi tarvinnut. Hän poisti roskan silmästä juurikin topsylla paikallispuudutuksessa, vaikkei edellinen eläinlääkäri ollut uskaltanut sitä tehdä. Joten minulle koitui kivasti ylimääräinen 220,61 euron lasku (no sehän oli kyllä Evidensia- ja erikoislääkärilisällä oikeastaan halpa, Draaman kanssa en koskaan noin vähällä päässyt!), kun edellinen pienellä ja ketjuihin kuulumattomalla klinikalla käynti maksoi satasen vähemmän ja roskan olisi hyvin voinut poistaa jo siellä. Jep jep. 

Tällä kertaa saimme mukaan myös silmägeeliä, jonka ohessa jatketaan antibioottitippoja kymmenen päivän ajan. Sen jälkeen olisi kontrollikäynnin aika, jotta nähdään onko silmä parantunut hyvin. Jos sinne jotain rosoa jää, niin sitten silmää pitää vielä hioa. Yleensä nämä kuulemma paranevat hyvin.

Joku luonnonroska siellä silmässä oli. Olenkin ollut lievästi kauhuissani taas tähän aikaan vuodesta, kun koiriin tarttuu niin paljon heinänsiemeniä ja muuta roskaa ulkona, ja yritän aina putsata roskat korvien ja silmien läheisyydestä heti, etteivät ne katoa mihinkään ruumiinaukkoihin vaivaa aiheuttamaan. Nyt sitten kävi näin, mutta eipä ole aiemmin sattunut, eikä noita kuplamuoviinkaan silmiä ja korvia myöten voi pakata. 

Roskan poistamisen jälkeisenä iltana Kipi hetken vähän siristeli silmäänsä, mutta muuten se ei ole paljon oireillut ja punoitus on hävinnyt. Kahdet tipat laitetaan silmään kolmesti päivässä ja viikon päästä mennään kontrolliin. Kalliiksi tuli yksi pikkuinen roska, kun väärään paikkaan eksyi. 

Alkoikin jo olla vähän epätodellinen olo sen suhteen, että olimme selvinneet koko vuoden tähän asti ilman eläinlääkärikäyntejä. No se asia tuli nyt sitten paikattua. Draaman kanssa totuin niin tiiviiseen yhteydenpitoon eläinlääkärin kanssa ja säännöllisiin käynteihin myös, että on ihan oikeasti tuntunut todella oudolta sen kaiken jäätyä pois.

Maalla entisen kodin lähellä - ja kuten näkyy, roskia riittää!

Näin ne roskat tarttuvat - Draama neljä vuotta sitten

Viime viikolla kävimme tosi pitkästä aikaa suosikkijälkimetsässäni Vihtijärvellä. Tein tietenkin pojille jäljet, jotka ne taas suurella innolla ajoivat. Kipi meni tällä kertaa jostain syystä tosi korkealla nenällä eikä ehtinyt kaikkia keppejä huomata. Oli se jälkikin melko tuore vielä, mutta Kipi on kyllä ajanut muut yhtä tuoreet jäljet tänä vuonna matalammalla nenällä. Vinski ajoi nytkin nenä maassa koko jäljen. Mutta me otamme rennosti ja huolettomasti nämä jutut, enkä suunnittele jälkiäkään etukäteen juuri mitenkään, käyn vain tekemässä ne ja sitten ne ajetaan.

Retkillä olemme käyneet myös. Emme useisiin viikkoihin suunnanneet meidän entisille kulmille ollenkaan, mutta viime aikoina olemme taas sielläkin käyneet. Kierrämme siellä yleensä lenkin, jota siellä asuessamme kuljimme joka päivä, ja jossa hyvin harvoin tulee muita vastaan. Ensimmäisellä kerralla tauon jälkeen alkoi taas ihan kunnolla surettaa, että ennen saimme asua ja kulkea siellä joka päivä ja nyt joudumme sinne erikseen matkustamaan. Onhan se kuitenkin ihan eri asia. Tiesin kuitenkin, mikä olisi hyvä vastalääke näihin mietteisiin, joten tällä kertaa jatkoimme lenkkiä meidän entiselle kodille asti, vaikka yleensä emme siellä käy.

Tiesin, että entisen kotimme lähellä on tehty hakkuita, mutta en ollut aivan vierestä asti käynyt kaikkia tuhoja katsomassa. Nyt halusin omin silmin nähdä kaiken ihan vierestä ja todeta, että ei siellä enää olisi niin kiva asua. Näky olikin todella surullinen. Metsä oli avohakattu kohdasta, jossa kulki meidän lenkkipolkuja ja jossa on ajettu monet monet jäljet monella eri koiralla, kerran siellä oli hakutreenitkin. Metsärinteessä myös treenasimme usein hidasta hihnakävelyä ylös ja alas selkävaivaisten koirien jumppaamiseksi ja syvien lihasten kehittämiseksi. Siellä kasvoi valtavasti sieniä ja mustikkaa. Surin myös, että monelta eläimeltä oli nyt mennyt koti. 

Tuo avohakattu osa metsää sijaitsi lähimmillään parinsadan metrin päässä meidän entisestä kotitalosta, joten se oli meille helposti saavutettava ja tärkeä paikka. Talo itse oli aina joka puolelta metsän suojassa näkymättömissä, mutta nyt oli yksi kaistale metsää avohakattu myös ihan läheltä taloa, ja tuntui oudolta, kun talo näkyi siihen pikkutielle avohakatun lenkki- ja jälkimetsämme viereen, mihin se ei ennen näkynyt. Se näytti suorastaan häväistyltä.

R.I.P. entinen lähimetsä

Talon lähistöäkin on runneltu

Kävelimme koirien kanssa melkein pihaan asti kurkkimaan. Asumatonhan se talo on lähtömme jälkeen ollut. Vanha koti ei näyttänyt herättävän koirissa mitään erityisiä tunteita, ne ymmärtävät hyvin, että se kuuluu nyt menneisyyteen. Niin toki minäkin, ja tämän käynnin jälkeen näin konkreettisesti, miten erilaista siellä nyt olisi asua. Koko elinaikanani en enää saisi nähdä entistä metsää kunnollisena metsänä, vaikka sinne onkin jo uudet puuntaimet istutettu, ja avohakattu alue on paitsi ruma niin myös täysin mahdoton kulkea. Metsän takaosa on jätetty hakkaamatta, mutta eipä sinne helpolla mistään pääse.

Eipä tosiaan entisessä kodissa enää olisi sama asua kuin ennen ja maisema on täysin muuttunut. Juuri se osa metsää oli kaunis ja helppokulkuinen, kun muuten lähiympäristö on sellaista vähän hankalampaa pöpelikköä. Toki ne kaikki ulkoilureitit ja muu ympäristö siellä muuten ovat aivan ennallaan, joten se asia ei ole muuttunut. Meidän pieni satumetsämmekin alle kilometrin päässä talolta on ennallaan.

Niin elävästi jo ehdin muistella kaikkea, mitä siinä metsässä teimme, että mieleen tulivat kaikki edesmenneet koiratkin, joiden kanssa siellä kuljettiin. Ja myös ne kaksi, jotka kuolivat ennen sinne muuttamista. Tuli hirveä ikävä kaikkia edesmenneitä, vaikka muuten päällimmäisenä mielessä on ollut viimeisin lähtijä Draama. Voi kun koirat voisi pitää luonaan kauemmin, niin hienoja persoonia on minullakin ollut. Mutta kaikki muuttuu, muistot vain jäävät. Ihminen on sopeutuva, ja niin on koirakin. Silti ne asiat, jotka ovat merkinneet eniten, nousevat aina välillä mielen päälle herättämään haikeutta siitä, että ne ovat menneet. 

Totesin, että on se sentään hyvä, kun voimme yhä käydä entisillä asuinkulmilla retkeilemässä. Ennen me lenkkeilimme siellä ja menimme kotiin syömään, nyt me retkeilemme siellä ja pidämme evästauon ulkona. Paikallistuntemuksen ansiosta tiedän, missä siellä kannattaa retkeillä, jos haluaa olla mahdollisimman rauhassa. Ei se kyllä muutenkaan ole mikään ruuhkainen paikka, ei siellä pääreiteilläkään tarvitse yleensä koko ajan väistellä muita. 

Suuri osa meidän retkipaikoista sijaitsee Nuuksion kansallispuiston alueella tai sen liepeillä. Nuuksio on laaja alue, joka ulottuu kolmeen eri kuntaan. Kaikissa kolmessa kunnassa olemme retkeilleet ja kaikissa olen myös asunut, mutta kaikkein suosituimpia paikkoja olemme visusti vältelleet. Juuri niitä, joita moni pitää Nuuksiona, välttämättä edes tiedostamatta muilla alueilla liikkuessaan että nekin ovat osa Nuuksiota. En välitä retkillä koko ajan törmätä lajitovereihini (ei niin haittaa vaikken näkisi ensimmäistäkään), enkä välitä koirien kanssa myöskään ohittaa muita koiria turhan usein. Parkkipaikan löytämiseenkään ei voisi ruuhkaisimmilla alueilla luottaa. 

Joskus vielä täytyy sinne pääkallonpaikallekin silti mennä, sittenpä näkee senkin, olenko ollut turhan ennakkoluuloinen vai en. Suunnitteilla on ollut myös käydä jossain kauempana joskus, mutta en ole osannut päättää missä, ja sateinen heinäkuu osin sotki suunnitelmat. Joskus olisi kiva myös päästä jonnekin erämaahan ja kulkea pitkään ihan umpimetsässä, kun nämä meidän retkimaastotkin tavallaan kuitenkin ovat vähän urbaaneja, kun reitit ovat ihmisen tekemiä ja tiet ja polut pirstaloivat alueita. Aina voi silti hypätä pois reiteiltä umpimetsään tai pikkupoluille välillä, ja on kiva ihan vaan päästä eroon urbaanista hälystä hetkeksi. Varsinainen erämaaretki ei ainakaan näiden koirien aikana toteudu, ja sitä paitsi eksyisin varmaankin.😁

Viime viikolla suuntasimme kulkumme retkellä pitkästä aikaa ihan Paratiisiin asti. Siellä sai Draamakin viimeisen kerran viime kesänä kahlata järvessä, ja sen jälkeen emme siellä olleet käyneetkään. Siellä on muuten vuosien mittaan käyty uimassa tosi paljon. Ja luonnollisesti sinne kuljetaan Paratiisintietä pitkin.

Säät ovat suosineet retkiä, kun ei ole ollut liian kuuma. Ihanaa, kun kämpässäkään ei ole hellelämpötiloja kesäkuun jälkeen ollut. Sadetta kyllä on välillä riittänyt, emmekä kaikkein sateisimpina päivinä ole retkille lähteneet, mutta lenkeille tietenkin normaalisti.

Uimaankin pojat ovat retkillä muutaman kerran päässeet. Ne tietävät tietenkin, missä retkipaikoissa meidän vakiuimapaikkoja on, ja silloin niillä on aina ihan hirveä kiire päästä uimapaikalle, jopa Vinski vetää silloin hihnassa, vaikkei se muuten sitä tee. Uimapaikat ovat yleensä kalliorantoja, ja tänä kesänä Vinskin on ensimmäistä kertaa ollut vaikea päästä nousemaan kalliota pitkin ylös vedestä. Olenkin sitten kiskonut sen ylös pelastusliivin kahvasta. Se hyvä puoli asiassa on, ettei Vinski nouse vedestä ennen kuin ollaan lähdössä pois, joten minun ei tarvitse sitä montaa kertaa kiskoa vedestä ylös. Useimmat muut koirani ovat nousseet rannalle monta kertaa uintipyrähdysten välissä. Harmi kun sopivia hiekkarantoja on niin vähän, ja usein juuri niihin tulee sinilevää.

Eilen ajattelin mennä ihan vaan lenkille meidän toiseksi lähimmälle ulkoilualueelle, mutta siellä oli jokin tapahtuma ja parkkipaikka täynnä, joten jatkoimme matkaa meidän entisille kotikulmille asti, jossa on viikonloppuisinkin vähemmän porukkaa kuin eteläisemmillä alueilla. Ei ollut eväitä mukana, mutta viikonloppuisin siellä on auki tunnelmallinen vanha kahvitupa, jonne saa ottaa koiratkin mukaan, joten kävin sieltä hakemassa syötävää. Päätin mennä kauemmas pihalle syömään, että sain koirat sidottua kiinni ja pidettyä ne helpommin pois muiden jaloista. Kahvilassa oli totuttu huomioimaan koira-asiakkaat, myyjä asetti tarjottimelle heti myös koirille vesikipon ja kantoi tarjottimen puolestani pöytään asti. Kiva retki tuli siitäkin, ja aurinko suosi pitkästä aikaa. Piti taas käydä katsastamassa taikaportaatkin.

Alla olevat kuvat sitten ovat eteläisempien alueiden retkiltä.

Kaivoin kuvia meidän entisestä lähimetsästä ajalta kun sitä ei vielä ollut hakattu. Ylempänä metsässä ja kauempana pikkutiestä otettuja kuvia on tosi vähän, mutta pari löysin. Ekassa Kipi treffaa Repeä metsässä, toisessa on Draama löytölelun kanssa.

Lenkkikuvia alueelta tien kohdalta tai sen läheisyydestä löytyi helpommin. Joskus oli laumassa vielä neljä koiraa ja kaikki nämä puut pystyssä.