Lähdön jälkeen

Kuukausi on mennyt Draaman poismenosta. Se on aivan liian lyhyt aika siihen, että ikävä ja suru olisi vielä lieventynyt. Draama kulkee mukana ajatuksissa  koko ajan. Mietin usein myös viimeisiä hetkiä, ja sitä miten en muista niistä kaikkia yksityiskohtia. Muuten muistan kaiken hyvin, mutta ne tietyt pienet merkitykselliset yksityiskohdat jotka haluaisin myös muistaa, niin niitä en rekisteröinyt tarpeeksi hyvin kyetäkseni muistamaan. Olin sen verran onnistuneesti etäännyttänyt itseni siitä tilanteesta voidakseni olla Draamalle se turvallinen ihminen ja säilyttääkseni kommunikointikykyni eläinlääkärin suuntaan. 

Olen miettinyt, miten kiva olisi ollut tuntea Draama jo pentuna. Nyt se tuli elämääni aikuisena, jolla oli jo elettyä elämää takana, enkä tiedä tarkalleen millainen se oli pentuna. Joitain kuvia olen nähnyt, ja kuullut tarinoita sen tempauksista. Sillä oli taipumus hyökätä jukkapalmujen kimppuun, ja olen nähnyt kuvia runnellusta palmusta ja multaisista lattioista. Se oli varsin puuhakas pentu. Nuorihan Draama vielä oli minulle tullessaan, ja ehti seniori-ikäiseksi luonani, vaikka lähtikin aivan liian varhain. Sain kuitenkin kulkea sen kanssa merkittävän osan sen elämää.

Arjessa tulee eteen tilanteita, joissa tulee mieleen, miten Draama tästä nauttisi. Olimme esimerkiksi retkellä Iso-Valkeella, ja kaiken kivan keskellä oli haikea fiilis kun tiesin miten paljon Draama olisi riemastunut sinne pääsemisestä.

Draaman poismenon jälkeen pysähdyimme poikien kanssa vielä jonkin aikaa lenkillä aina Draaman lempipaikalle joen varrella. Kipi kävi innolla kahlaamassa siellä, mutta ei se paikka ollut sille yhtään niin merkityksellinen kuin se Draamalle oli. Vinski ei edes välittänyt kahlata, koska se ei uimamaisterina ymmärrä vesistöjä, joissa ei voi uida. Kumpikaan ei isommin rakastanut veden virtauksen katselemista kuten Draama. Lopulta Kipi alkoi menettää innostusta myös kahlaamiseen, joten lopetimme pysähtymisen siihen kohtaan kokonaan. Se oli Draaman oma juttu ja sellaiseksi se jää. Ei se minullekaan enää ole sama asia ilman Draamaa.

Kipillä taisi into kahlata joessa myös kummuta sen kilpailuhengestä. Kun se näki Draaman tekevän niin ja muutenkin nauttivan joesta, niin se halusi siitä oman osansa. Se on sillä tavalla hassu, ettei siitä aina tiedä, mikä on sen oma juttu ja mikä vain laumakäyttäytymistä. Se saattaa olla ihan eri koira kaksin minun kanssani. Lauman kanssa sillä on tarve esimerkiksi olla uimareissuilla aina vedessä ensimmäisenä, mutta oikeasti se ei ole mikään uimamaisteri ollenkaan. Kerran sen ollessa nuorempi olin sen kanssa kahdestaan treeneissä, ja kotimatkalla pysähdyin uittamaan sitä. Kuvittelin tarjoavani sille laatuaikaa järvellä ilman muita koiria, mutta mitä vielä. Kipi katsoi minua vähän hölmistyneenä ja kysyvästi, että mitä me täällä tehdään? Ei sillä ollut mitään mielenkiintoa mennä veteen ollenkaan, vaikka lauman yhteisillä uimareissuilla se oli joka kerta juossut täyttä häkää suoraan veteen. Omituinen pieni koira. 

Tavarat muistuttavat myös. Miksi edes tavarat säilyvät usein niin paljon pitempään kuin elävät olennot? Sitä olen useinkin pohtinut. Draaman valjaat roikkuvat yhä naulassa, enkä tiedä mitä niille tekisi. Kipille niitä ei voi antaa, koska se vetää valjaissa kuin peijooni. Vinskikään ei niitä tarvitse. Draama itsekään ei niitä loppuaikoina enää käyttänyt, koska valjaat osuivat juuri kasvaimen kohdalle. Lisäksi on takit, ruokakuppi, kongit, jne. Lääkkeitäkin tietenkin jäi, ja on tylsää, kun ei edes noita arvokkaampia voi laillisesti luovuttaa eteenpäin. Kaapissa oli myös odottamassa jo uudet pehmolelut Draaman leikkejä varten. Pojat eivät niillä leiki, mutta Draamaa varten piti säännöllisesti hankkia uudet, kun ne eivät kauan sen leikkejä kestäneet. Nyt se ei ehtinyt edes käyttää niitä entisiä loppuun. Ei ole enää ketään, joka silmät loistaen ja suu korvissa toisi minulle leluja leikin toivossa. Ja aina minä Draaman kanssa leikin kun se halusi, ei se mitenkään liian usein halunnut. Ymmärsin hyvin miten arvokkaita ne hetket olivat.

Pian Draaman poismenon jälkeen kohtasimme lenkillä naapuritalon kohdalla pikkutytön, joka usein oli silittänyt koiria. Nyt hän tuli taas kysymään lupaa silittää, ja kysyi samalla, missä se kolmas on. Vastauksen kuultuaan kääntyivät tytön suupielet hetkeksi alaspäin. 

Käytin Vinskiä kraniohoidossa muutama päivä Draaman poismenon jälkeen, ja hoitaja kysyi iloisesti mitä teille kuuluu, luullen Vinskiä siinä vaiheessa Draamaksi. Kerroin että kyseessä on eri koira, ettei Draamaa enää ollut ja että sillä oli ollut juurikin kasvain kuten kraniohoitaja itsekin oli arvellut. Sitten juttelimmekin aika paljon Draamasta. Ja tiedän, että näitä tilanteita tulee lisää, eivät kaikki vielä Draaman poismenosta tiedä. Osteopaattikaan ei tiedä, ja arvaan, että keskustelusta tulee pitkä kun sinne myöhemmin syksyllä menemme. Draama oli tärkein syy miksi osteopaatilla aina kävimme, sen kroppaa ei voinut kuka tahansa hoitaa ja se vastasi osteopaatin käsittelyyn hyvin. Puhun Draamasta ihan mielelläni, koska siten saan itse myös työstettyä asiaa, mutta jotkut kohtaamiset voivat olla raskaampia, jos toinen osapuoli kovasti yllättyy ja tyrmistyy ja menen liikaa siihen tunteeseen mukaan.

Lenkkeily on nykyään erilaista kahden koiran kanssa. Kaksi tuntuu hirveän vähältä. Eihän minulla ole ollut näin vähän koiria vuoden 1995 jälkeen! Draaman takia aina väistimme lenkeillä muita koiria, koska en halunnut stressata sitä. Nyt emme enää väistele ja maailma näyttäytyy aivan erilaisena. On tietenkin kätevää, kun ei tarvitse vaihtaa suuntaa tai etsiä väistämispaikkaa, mutta kyllä väistelyssä oli puolensakin. Ihan eri tavalla törmää nyt kummallisiin tilanteisiin. On räyhääviä koiria, on omalaatuisia omistajia. Jotkut eivät edes yritä ottaa koiria käsiin, jotkut eivät siihen pysty, jotkut tekevät muuten vaan kaikkea outoa. Onneksi aika paljon on myös ongelmattomia ohituksia. 

On pysäyttävää tajuta, ettei näitä kahtakaan koiraa enää loputtomiin ole. Että niillä on jo ikää, ne ovat selkävikaisia, ja parhaassakin tapauksessa niiden aika loppuu muutaman vuoden sisällä. Järjestys oli vähän väärä nyt, kun Draama lähti ennen Vinskiä. On pelottava ajatus, että jonain päivänä jäljelle jää vain yksi. Ja mitä sitten kun viimeinenkin lähtee... Sitä ei voi edes kuvitella. Jos asiat olisivat menneet viime vuosina toisin, niin minulla varmaan olisi jo nuori koira kotona tai ainakin suunnittelisin pennun hankkimista tulevaisuudessa, mutta elämä osoitti ennakoimattomuutensa. Aina ennen yhden koiran lähtiessä on laumaan jäänyt nuoria koiria, joten tilanne on nyt aivan uusi. Oli lohdullista, kun jatkuvuus oli turvattu. 

Draaman poismenon myötä myös ovat nousseet mieleen kaikki muut edesmenneet koirat. Ilmoitin Draaman kuolleeksi jalostustietokantaan, ja oli pysäyttävää katsoa riviä, missä oli seitsemän kuollutta koiraa ja vain kaksi elossa olevaa. Niin paljon luopumisia, niin paljon historiaa, niin vähän enää tulevaisuutta. On käynyt mielessä sekin, että mitä järkeä on ottaa koiria, kun ne elävät niin vähän aikaa ja jättävät jälkeensä niin ison ikävän. Ne mullistavat elämän sekä tullessaan että lähtiessään. Mutta siinä välissä ne ovat olemassa, tuovat iloa ja tekevät elämästä täydempää.

Olen miettinyt myös muiden edesmenneiden koirien viimeisiä aikoja. Miten sitä toivookaan, että voisi aina päästää koirat pois ennen pahoja kärsimyksiä ja romahdusta, mutta ei se aina toteudu. Sellaisesta jää traumaattiset muistot. Snoopy ja Jippo olivat viimeisimmät lähtijät ennen Draamaa. Snoopyn viimeisistä ajoista jäi hyvät muistot. Se ehti elää vanhaksi, sen vointi ei ehtinyt romahtaa ennen kuin se pääsi pois, sen kohdalla luopuminen tapahtui  lempeämmin, hitaammin ja luonnollisemmin. Se sai vielä viimeisenä päivänä kokea kivoja juttuja. Jippo sen sijaan meni äkillisesti ja arvaamatta, sen tila romahti ja sen viimeinen aamu oli kamalaa kärsimystä, jossa ei ollut mitään hyvää tai kivaa. Sen lähtö on ollut vaikea käsitellä. Molempia jäi kova ikävä, mutta Snoopyn kohdalla mielessä oli paljon kauniita muistoja ja kiitollisuutta yhteisestä taipaleesta, Jipon kohdalla jossittelua ja muistoja sen kamalasta äkkilähdöstä ja myös sen aiemmista kärsimyksistä välilevytyrän vuoksi. Draaman kohdalla tietenkin myös sen sairaudet kummittelevat ajatuksissa, mutta viimeisistä ajoista ei jäänyt painajaisia mieleen, koska kaikki sujui niin hyvin kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Vaikeaa on sekin, ettei koskaan voi satavarmasti tietää minkä verran koira kokee kipua tai kärsimystä. Voi vain yrittää parhaansa mukaan lukea koiraa ja miettiä sen elämänlaatua. Draaman kohdalla jouduin tekemään tätä usein, koska etenkin suolistosairaus aiheutti välillä vaikka ja mitä, ja silloin ihmettelin, että mitä järkeä tässä on. Kuitenkin siihen liittyi myös se fakta, ettei tilanne missään vaiheessa mennyt ennusteen suhteen huonoksi. Kroonisen enteropatian suhteen on ihan normaalia, että tilanne elää. Huonon hetken tai ajan jälkeen voi tulla pitkäkin hyvä aika, eikä suolistosairaita koiria siksi yleensä rynnätä lopettamaan huonon ajanjakson aikana, ellei tilanne mene toivottomaksi. 

Elämään aina väistämättä kuuluu myös kipua ja kärsimystä, kyse on rajanvedosta sen suhteen mikä on missäkin tapauksessa liikaa. Joskus rajanveto on selkeää, mutta esimerkiksi aaltoilevan sairauden suhteen haastavampaa. Kroonisen enteropatian aiheuttamista aallonpohjista Draama aina nousi, ja viimeiset viikot olivat enteropatian osalta oireetonta aikaa, aggressiiviselle kasvaimelle sen sijaan ei kukaan mahtanut mitään. Mutta krooninen enteropatia on joka tapauksessa hyvin viheliäinen sairaus niin koiralle kuin omistajallekin. Draaman ei koskaan enää tarvitse siitä tai muistakaan vaivoista kärsiä, eikä minun tarvitse stressata ja kytätä oireita. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin vielä on helpotuksen sijaan tyhjyys ja menettämisen aiheuttama suru. 

Toivottavasti Draama itse koki elämänsä riittävän hyväksi, ja uskon sen kyllä niin tehneen. Se todella osasi elää hetkessä ja nauttia asioista, eivätkä sairaudetkaan koko ajan oireilleet.

Alla olevat kuvat muistuttavat siitä, että meillä oli Draaman kanssa paljon hyviä aikoja.

Olisitpa voinut viipyä pitempään, olisitpa saanut olla terveempi. Kiitos että olit. 💓

                                                                  

                                                                    

                                                               

                                                                      

                                                      

                                                                     

                              

Kuvien jatkoksi lisään vielä omaksi ilokseni muutaman videon, ihan muutaman sekunnin pituisia vain. Draamasta on aika vähän videoita ja vain lyhyitä pätkiä, mutta sitä arvokkaampia muistoja ne itselleni ovat. Ensimmäinen video on uintireissulta ja näyttää Draaman hassun puolen, miten se usein päätti lähteä uimaan siinä vaiheessa kun ehdotin poislähtöä. Ja sen uintivauhti oli hyvin nopea, kaiken se teki täysillä. Toisessa videossa se treenaa tunnaria, kolmannessa jälkeä.

Kylmä ilman sua

Draaman muistoksi tein tänne pitkästä aikaa tämän päivityksen, mutta sitten kertaalleen jo muutin blogin yksityiseksi. Olkoon nyt taas julkinen tämä 24.8. editoitu päivitys, mutta en tiedä onko tilanne pysyvä. Yksityisyydessä ja julkisuudessa on molemmissa hyvät puolensa. Olen ajatellut, että jos yhdenkin kerran joku löytää täältä vaikkapa vertaistukea, niin onhan siitä sitten jotain hyötyä että tänne pääsee. Muistan miten itse esimerkiksi Draaman suolistosairauden alkuaikoina etsin tiedonjanoisena blogeja aiheesta, eikä niitä juuri ollut. Se ongelma tässä nyt kuitenkin tietty on, ettei kukaan jaksa lukea kilometrin pituisia päivityksiä :D Joskus tuskastun itsekin kun pitäisi löytää joku nippelitieto sieltä piiitkän tekstin seasta. Tiivistäminen nyt vaan ei koskaan ole ollut oma juttuni, jo kouluaikoina kirjoitin aina pitkiä aineita. 

Draama pärjäsi suolistosairautensa kanssa viimeisen vuoden ajan ihan kohtuullisesti vaikkei todellakaan täysin ongelmitta, mutta mikä tärkeintä, niin se pystyi elämään normaalia arkea ja lenkkeilemään. Välillä tuli jotain oireilua, ja pähkäilimme eläinlääkärin kanssa lääkityksen hienosäätöä. Viime syksyn hammashoito meni peloistani huolimatta tosi hyvin, suorastaan oireitta. Muutto vuodenvaihteessa ei myöskään aiheuttanut mitään isoa rysäystä, mutta kyllä sillä oma osansa viime kevään aaltoilevaan oireiluun oli. 

Erityisesti taistelimme kuukausien ajan ajoittaisen ulosteen löysyyden ja limaisuuden kanssa, jotka eivät onneksi juurikaan vaikuttaneet Draaman muuhun vointiin. Apoquel varmaan edesauttoi siinä, että tämänkertainen muutto sujui aiempaa paremmin, eikä Draamalla myöskään enää pysyvän lääkityksen aloittamisen jälkeen kertaakaan ollut koko yön kestävää rajua närästys- tai kipukohtausta. Itse asiassa sillä ei viimeisen vuoden aikana tainnut olla yhtään nieleskelykohtausta, eikä muutenkaan ollut hirveän pitkäkestoista kohtauksenomaista oireilua. Viimeisten vuosien ajan suolisto oli tutkimuksissa rauhallisemmassa tilassa kuin alussa, ja sekä eläinlääkäri että osteopaatti muistivat joka käynnillä erikseen kehua, miten Draama ei enää ollut liian laiha vaan erittäin hyvässä kunnossa.

Löysyyttä tai limaisuutta ei Apoquel kuitenkaan yksinään saanut pidettyä poissa, ja välillä Draama oli Tylosin-kuurilla. Draama vastasi Tylosiniin aina tosi hyvin, ja se auttoi muihinkin oireisiin kuin vain löysyyteen. Joitain koiriahan hoidetaan pysyvällä Tylosin-lääkityksellä, mutta nykyään siihen ei niin herkästi ryhdytä edes kroonisesti sairaan koiran kanssa, kun siinä on tämä antibioottilääkitykselle ominainen resistenssiongelma. Keskustelimme eläinlääkärin kanssa myös mahdollisesta kortisonin tai siklosporiinin kokeilemisesta, jos ne auttaisivat vielä tehokkaammin kuin Apoquel. Niitä ei koskaan ehditty kokeilla, ja minua vähän (tai aika paljonkin) arveluttivat niiden mahdolliset rajutkin sivuvaikutukset ja käytännön ongelmat. Draama onneksi pärjäsi Apoquelin, Tylosin-kuurien ja Kaoliinin avulla, ihan satunnaisesti meni Cereniaa.

Meidän viime vappuaatto on hyvä esimerkki siitä, millaista voi elämä suolistosairaan koiran kanssa joskus olla. Olin lähdössä sovitulla kyydillä serkun synttäreille, mutta juuri ennen lähtöä Draama sai sen verran ikäviä oireita, että jouduin perumaan lähdön. Lääkitsin ja tarkkailin Draamaa, ja jätin soittopyynnön meidän lääkärille, joka sattui silloin olemaan työvuorossa. Tilanne rauhoittui, ja päätin käväistä edes pikaisesti synttäreillä omalla kyydilläni. Pyöreitä vuosia ei niin kovin usein täytetä. Perillä Pasilassa kävelin pitkin sokkeloisia kortteleita umpieksyksissä juuri kun eläinlääkäri soitti ja ratikka ajoi kirskuen ohi. Sain taas neuvot lääkityksen säätämiseen, ja löysin lopulta serkun talonkin. Ja Draamakin pärjäili ihan hyvin.

Leikkihommia

Toukokuun lopussa sitten alkoi traagiseen lopputulemaan johtanut tapahtumasarja. Draama kompastui metsässä juostessaan risukasaan ja meni siinä vähän rähmälleen. Ei hirveän pahasti, mutta huolestuin, koska eihän sen kroppa terve muutenkaan ollut. Eikä sillä ollut tapana kompastella, se oli motorisesti hyvin taitava, mutta sillä hetkellä sen huomio oli muualla kuin siinä risukasassa. 

Muutaman päivän päästä huomasin, että Draama kevensi välillä etusiaan lenkillä, ihan vähän ja satunnaisesti. Varasin sille ajan kraniohoitajalle, koska meidän osteopaatille ei lyhyellä varoajalla olisi päässyt, ja kranioon pääsimme melkein saman tien. Draaman kropasta löytyi kompastumisen aiheuttamia kireyksiä, erityisesti lapaluiden välistä, ja kraniohoitaja myös mainitsi lapaluiden olevan melkein yhdessä. Juuri samassa kohdassa Draamalla oli jo vuosien ajan ollut kyfoosi, ja mietin, että kompastuminen oli tainnut käydä ilkeästi valmiiksi ongelmaiseen kohtaan. 

Jätin myös soittopyynnön eläinlääkärille, koska Draaman oli syytä saada myös kuuri kipulääkettä, mutta tulehduskipulääkkeitä sille ei voinut suoliston takia antaa. Sain ohjeeksi antaa kuurin parasetamolia, joka on vatsaystävällisempi vaihtoehto, mutta kuormittaa maksaa, joten hirveän pitkiä aikoja kerralla sitä ei olisi hyvä antaa.

Draaman liikkuminen palautui vähitellen normaaliksi ja seuraavat viikot sujuivat mukavasti. Nyt jälkikäteen tosin ymmärrän, että ihan pieniä vihjeitä on tässäkin välissä tulevasta ollut, mutta ei kukaan olisi arvannut mihin ne liittyvät ja ne olisi ollut helppo jättää huomaamatta kokonaan. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja Draama eli kesää täysillä.

Sitten tuli se päivä  heinäkuussa, kun hätkähtäen tajusin, että lapaluiden väliin oli ilmestynyt iso kyhmy. Meidän hoitava lääkäri oli juuri palaamassa lomalta, joten laitoin hänelle heti tiedon ja kuvan asiasta ja varasin ajan käynnille. Valitettavasti lomakausi aiheutti sen, että aika meni puolentoista viikon päähän. En silti halunnut viedä Draamaa muualle, koska vain oma lääkärimme tiesi kokonaistilanteen ja sen mitä lääkkeitä Draamalle voi antaa jne.

Ennen lääkäriaikaa kävimme uudestaan myös kraniossa. Kroppa oli pysynyt hyvässä kunnossa edellisen hoidon jälkeen, kaularangassakin oli hyvä liikkuvuus kyhmystä huolimatta. Kyhmy oli kova, eikä sitä vielä edellisellä käynnillä ollut. Kraniohoitaja väläytti kasvaimen mahdollisuutta. Eläinlääkäriaikaan tuntui olevan ikuisuus, epätietoisuus oli raastavaa.

Lopulta eläinlääkäriaika koitti, ja lääkäri varoitti Draamaa röntgeniin viedessään, ettei löydös välttämättä ole mikään kiva. Sitä en odottanutkaan, kun tuo muutos oli niin nopeasti siihen ryöpsähtänyt, osasin pelätä kasvainta tai jotain muuta ikävää. Ja palauttaessaan Draamaa minulle lääkäri vahvisti että juuri kasvaimesta oli kyse. Se oli kasvanut tässäkin välissä lisää ja oli kuvissa karmean näköinen. Lisäksi se oli todennäköisesti kiinnittynyt toiseen tai molempiin lapaluihin ja tehnyt lapaluista hauraat, röntgenkuvissa melkein läpikuultavat. Lisälöydöksinä kuvissa näkyi spondyloosimuutoksia rintarangassa ja pienentynyt maksa. Maksasta ei mitään akuuttia huolta olisi ollut niin kauan kuin se olisi toiminut ja maksa-arvot olisivat olleet hyvät. Mutta muuten, tulos oli täystyrmäys. Ja todennäköisesti kasvain oli pahanlaatuinen, koska se oli niin nopeasti ilmestynyt ja kasvanut. Ja se metsässä kompastuminen olikin ehkä seuraus eikä syy, Draama oli saattanut jo silloin olla alkavan kasvainsairauden takia kömpelömpi.

Eläinlääkäri kertoi, että lisätutkimuksia voisi tehdä kasvaimen ennusteen ja hoidettavuuden selvittämiseksi. Välttämättä se ei edes olisi hoidettavissa, ja lapaluitakin joutuisi mahdollisen leikkauksen yhteydessä amputoimaan. Parahdin heti, että ei. Ei Draamalle voi tehdä sellaista, se ei ole reilua sitä kohtaan, ja sillä on niin paljon muutakin. Myöhemmässä keskustelussa eläinlääkäri vielä kertoi, ettei pelkkä lapaluiden amputointi välttämättä olisi riittänyt, vaan myös toinen etujalka olisi luultavasti pitänyt amputoida.

Eläinlääkäri nyökkäsi päätökselleni, hän taisi lähinnä viran puolesta esitellä jatkovaihtoehdot eikä itsekään pitänyt niitä Draamalle järkevinä. Seuraavaksi siirryttiinkin sitten puhumaan eutanasiasta. Aika-arvioksi lääkäri antoi ensin 1-2 viikkoa, mutta lisäsi sitten, että katsotaan viikko kerrallaan. Loppuajan Draama saisi syödä kipulääkkeeksi parasetamolia ja vatsaan Tylosinia. 

Niin minä sitten lähdin vastaanotolta kuolemaantuomitun koiran kanssa. Vaikka osasin odottaa huonoja uutisia, niin silti ongelmien laajuus vähän yllätti, ja se, että aika oli nyt todella vähissä. Luulen silti, että shokki olisi ollut vielä isompi, jos Draama olisi siihen asti aina ollut terve tai edes suhteellisen terve koira. Olin myös vuosien mittaan useinkin miettinyt, että Draama ei varmaankaan ole se koira, joka elää 15-vuotiaaksi. Mutta eihän siihen silti osaa varautua, että se päättyy juuri näin ja juuri nyt. Että tulee puskista joku ihan uusi sairaus ja vie koiran nopeasti.

Tässä kuvassa kasvain näkyy hyvin. Tästä se vielä kasvoi.

Seuraava yö meni  pitkälti valvoessa ahdistuneena, mutta sitten päätin, että nyt ei vaivuta synkkyyteen, vaan otetaan viimeisistä ajoista irti se, mitä voidaan. Käydään Draaman lempipaikoissa ja tehdään kivoja juttuja. Ja ihan kivasti se sitten alkoi sujuakin, mutta kyllä tilanne silti oli niin stressaava, että huomasin esimerkiksi pari kertaa melkein hyperventiloivani. 

Onneksi Draama pystyi syömään parasetamolia ja sai siitä hyvin vastettakin. Joskus se silti pienen hetken saattoi keventää etusia tai lepuuttaa vasenta etujalkaansa jopa makuuasennossa ollessaan. Onneksi jalan lepuuttaminen muuttui paljon harvinaisemmaksi sen jälkeen kun lääkekuuri ilmeisesti alkoi purra paremmin, eikä keventämistäkään tapahtunut kuin harvoin ja pienen hetken kerrallaan. Vatsa oli koko ajan hyvässä kunnossa, ja Draama itse enimmäkseen iloinen, reipas ja liikkumishaluinen, ei sitä olisi kuolemansairaaksi uskonut. 

Onneksi oli kesä, koska liukkaus olisi tässä tilanteessa ollut karmea vaihtoehto. Kesä myös mahdollisti Draaman lempijuttujen tekemisen, erityisesti veden äärellä olemisen, mikä oli sille tärkeää. Kävimme myös nosettamassa ja pari kertaa entisillä kotikulmilla koirille erityisen rakkaissa maisemissa. Siellä Draama sai myös seistä ja kahlata järvessä. Uimaan sitä ei uskaltanut tietenkään päästää, joten pidin sen liinassa. 

Lenkit teimme Draaman ehdoilla, se sai päättää suunnan ja vauhdin. Päivän ensimmäisen pidemmän lenkin Draama halusi aina tehdä samalla kaavalla. Ensin mentiin pieneen lähimetsään, syötiin vähän mustikoita ja leikittiin pieni tuokio. Varovasti, ettei mitään sattuisi. Sitten jatkettiin lenkkiä läheiseen puistoon, jonka reunalla virtaa joki. Siellä Draama halusi aina pysähtyä katselemaan jokea, usein se myös kahlasi. Myös suihkulähteellä piti aina pysähtyä.

Draama porskutti määrätietoisesti lenkeillä menemään ja innostui asioista. Kotona se lepäsi rennosti eikä vaikuttanut ollenkaan kipeältä. Mutta oireitakin joskus oli. Erityisesti Draama oireili aamupissalla ennen kipulääkkeen saamista, mutta parin tunnin päästä seuraavalla lenkillä kipulääkkeen jälkeen se oli eri koira, ja pärjäsi yleensä loppupäivänkin hyvin. Ilman lääkkeen näin hyvää vastetta se olisi mennyt hautaan nopeammin. 

Jouduin pohtimaan sitä tuskallista kysymystä, että milloin on aika. Kun tilanne on päällä, niin on helppo takertua hetkeen ja toivoa vielä lisäaikaa. Kokemuksesta kuitenkin tiesin sen, että kun asiaa katsoo vuosien päästä taaksepäin, niin ei sillä ole niin väliä kuoliko se koira viikon tai muutamankin aiemmin vai myöhemmin, jos kuolema kuitenkin oli vääjäämättä edessä. Tärkeämpää on se, ettei jää sellaista muistoa, että koira joutui kärsimään turhaan.

Ei se silti ole mitenkään helppoa, ei mitenkään päin. Kun näkee iloisen ja reippaan  koiran, jolla näyttää olevan elämäniloa hyvinkin vielä jäljellä, mutta joka todellisuudessa on niin sairas. Sen kyllä huomasi, että sairaus myös väsytti Draamaa, kotona se lähinnä nukkui eikä muutenkaan lähtenyt esimerkiksi poikien useimpiin kotkotuksiin mukaan. Sain vaikutelman, että se osasi tosi fiksusti säästää energiaansa itselleen tärkeimpiin asioihin ja ottaa niistä kaiken irti. Olisi kiva tietää, mitä sen päässä liikkui. Diagnoosin saamisen jälkeen Draama pari päivää haki tavallista useammin kontaktia minuun, tuli luokse häntä heiluen ja pusutteli. Eläinlääkäri sanoikin meidän käynnin yhteydessä, että siinä vaiheessa niiden käytös muuttuu. Useinhan koirat toki heijastavat ihmisten muuttunutta käytöstä, mutta sekään ei ihan aina selitä kaikkea.

Koko ajan pidin eläinlääkärin tilanteen tasalla siitä missä mennään, ja samalla sain taustatukea mietteilleni. Kyllä minulle sitten alkoi vahvistua kahden viikon kohdalla ajatus siitä, että alkaa olla aika päästää Draama pois ennen mitään isompaa alamäkeä tai romahdusta. Iso syy oli se, että kasvain vain jatkoi hillitöntä kasvuaan, eikä sitä ollut syytä enää isommaksi päästää. Se hyvä puoli asiassa oli, ettei kasvain lapaluiden kohdalla haitannut Draamaa yhtä paljon kuin jos se olisi ollut raajassa ja Draama olisi joutunut varaamaan painoa sen päälle. En kyllä olisi ikinä uskonut miten nopeasti tuollainen kasvain voi kasvaa niin isoksi.

Oli lauantai kun ilmoitin eläinlääkärille päätöksestäni, ja sovimme että eutanasia on maanantaina tai tiistaina. Niin kiire ei ollut, että heti olisi tarvinnut. Sunnuntaina sain viestin, että eläinlääkäri voisi tulla seuraavana päivänä klo 10. Panikoin, että sehän on ihan juuri emmekä ehdi sitten tehdä kaikkia viimeisiä juttuja, kuten olin ajatellut. Mutta rauhoituin ja totesin, että kyllä ehdimme tehdä kaiken, nousemme vain tosi aikaisin aamulla. Vielä viimeisenä iltanakaan en uskaltanut antaa Draamalle mitään kiellettyä ruokaa, ettei sen tarvitsisi viettää viimeistä yötä mahakivuissa. Mutta tein valmiiksi pannarin, joka on aina ollut koirien suurta herkkua.

Tuntui pahalta kun illalla tiesi, että täyttää viimeisen kerran kongin kalkkunalla ja antaa sen Draamalle jälkiruoaksi. Että meillä oli viimeinen myöhäislenkki ja yöpala, viimeinen yö yhdessä. Työnsin ajatukset kuitenkin syrjään ja tunsin välillä olon jopa levolliseksi. Nyt oli aika, ja se oli koiraa kohtaan reilua. Riisuin Draamalta Seresto-pannan ja se vinkaisi, mikä oli täysin poikkeuksellista. Olin osunut kipeään kohtaan, ja sekin vain vahvisti päätöstä. Viimeiset kolme päivää Draama myös kävi 1-3 kertaa päivässä vesikupilla juomassa, mikä ei ollut sen tapaista. Ei se paljon silloinkaan juonut, mutta yleensä se ei juonut ikinä kupista, koska sai sen verran nesteitä ruoan mukana ettei nähtävästi tarvinnut enempää. On mahdollista, että maksa alkoi reagoida parasetamoliin, mutta on myös hyvin mahdollista, että kasvain oli levinnyt myös sisäelimiin.

Aamulla aikaisin piipahdimme pissalenkillä ja sitten koirat saivat aamupalan.  Pienen ruokalevon jälkeen lähdimme ulos. Toivoin mielessäni, että tällä kerralla voisimme viettää koko sen ajan puistossa, että Draama saisi rauhassa ja ajan kanssa keskittyä erityisesti itselleen niin tärkeisiin vesijuttuihin. Mutta annoin sen edelleen päättää itse, jos se halusi ensin metsään, niin sinne menisimme. Vastoin kaikkia oletuksiani Draama kuitenkin suuntasi suoraan puistoon, ja siellä vietimme rauhassa pitkän ajan. Draama sai valita missä se halusi käydä, ja se valitsi mennä kolme kertaa mielipaikkaansa joen varteen katselemaan veden virtausta ja kastelemaan varpaitaan. Muuten se kierteli tutuissa paikoissa ympäri puistoa ja tutki paikkoja. Otin tietenkin kuvia, ja jokaiseen kuvaan tallentui iloinen ilme. 

Kaksi tuntia ennen lähtöä puistossa

Viimeinen kuva elossa

Sitten tuli aika palata sisälle. Draama sai vuosien tauon jälkeen herkutella pannarilla. Aamulla aiemmin se oli jo saanut aamupalan yhteydessä kreikkalaista jogurttia, josta aina kovasti piti entisessä elämässä. Kello kävi, aika olisi kohta. Hoitava eläinlääkäri tuli kotiin tekemään eutanasian, sen halusin Draamalle viimeisenä palveluksena tarjota kun se mahdollisuus oli. Draaman ei tarvitsisi stressata klinikalle menemistä, se saisi lähteä tuttujen ihmisten vierellä kotona. 

Ja oli niin sopivaa, että juuri Draaman oma lääkäri oli saattamassa sitä viimeiselle matkalle, sillä hän lopulta oli se, joka tätä matkaa meidän kanssa oli viime vuodet tehnyt. Suolistosairaudet osaavat olla monimutkaisia ja niiden hoito vaatii tiivistä yhteistyötä omistajan ja lääkärin välillä. Näinä vuosina vaihdoimme pelkästään sähköposteja melkoisen määrän. Ja aina sain apua ja neuvoja Draaman ongelmissa, ja tunsin että Draamasta välitetään. Hattu päästä, että eläinlääkäri ehtii paneutua ison potilasmäärän asioihin niin hyvin ja olla läsnä potilailleen, kun potilasaines ei siitä helpoimmasta päästä  edes ole, ja työmäärä on valtava. Näinä vuosina hän suorastaan auttoi pitämään pääni kasassa. Olen kyllä hurjan kiitollinen, että juuri hän oli Draaman lääkäri.

Totesin eläinlääkärille hänen tultuaan, että Draama varmaan ihmettelee, miksi tuo täällä on, ihan väärässä ympäristössä. Hän sanoi, että kyllä se tietää miksi olen täällä. Ne tietävät. Ja mikä minä olen väittämään eläinlääkärille vastaan, hän tekee tätä työkseen. Oli Draama jo aamulla erilainen, teki lenkkiin muutoksen ja tutki puistossa lempipaikkojaan tarkemmin, jätti jäähyväisiä. Tiesi se.

Häädin pojat ennen toimenpidettä eri huoneeseen pois tieltä. Ja sitten Draama lähti, pää sylissäni, juuri lisää pannaria syöneenä, hyvin levollisesti ja rauhallisesti rajan yli lipuen.

Sen jälkeen oli aika päästää pojat jättämään jäähyväiset. Eläinlääkäri sanoi ennakkoon, että koirat yleensä vain vähän nuuskaisevat eivätkä muuten ihmeemmin reagoi. Ja juuri niin kävi. Pojat vähän nuuhkivat ja lähtivät sitten jatkamaan omaa elämäänsä ilman sen suurempia tunteita. Suoraviivaista touhua. Nehän olivat jo varmasti pitkään tienneet Draaman olevan sairas. Oli niiden käytös sen verran tavallisuudesta poikkeavaa, etteivät ne olleet tavanomaisen riehakkaita päästessään pois suljetun oven takaa, ja vielä Draaman nuuskimisen jälkeenkin harras tunnelma säilyi.

Jäähyväisten aika

Vain kerran aiemmin ovat muut lauman koirat saaneet nähdä kuolleen toverinsa, mutta eivät ne ole koskaan etsineet lähtenyttä. Ja ovat ne sillä tavalla saattamassa olleet, että ovat yleensä olleet mukana autossa klinikan pihalla, ja niillä on varmaan ollut käsitys siitä mitä on tapahtunut. Ensimmäinen koirani Netta kuoli kotiin ihan itsestään, joten sen muut näkivät. Jason ei muistaakseni piitannut mitään. Nastalla oli ollut Nettaan loppuaikoina kireät välit, ja se vähän katsoi kuollutta sillä silmällä, että onkohan se vielä vaarallinen ja pitääkö sille suuttua. Jessi sen sijaan nosti kuononsa ylös ja päästi hyvin haikean, surullisen ulvonnan. Kerroin tästä eläinlääkärille, ja hän totesi ettei sellaista yleensä tapahdu. Jessi olikin harvinaislaatuinen koira. Viisas ja empaattinen.

Eläinlääkäri lähti ja vei Draaman mennessään. Hän yritti vielä klinikalla ottaa sen kasvaimesta ohutneulanäytteen, koska olisin halunnut tietää kasvaimen tyypin. Näyte ei kuitenkaan onnistunut, koska kudos oli niin tiivistä, mikä toisaalta vahvisti sen, että todennäköisimmin kyse oli osteosarkoomasta tai osteokondroomasta. Juuri tästä syystä ei näytettä meidän klinikkakäynnillä edes yritetty ottaa, koska eläinlääkäri varoitti, että siellä voi olla rusto vastassa eikä näytteeseen saada soluja, ja totesin, että ei sitten oteta, ei siitä koiralle edes mitään hyötyä ole. Sitten asia kuitenkin alkoi tuntua tärkeältä, mutta eihän se tosiaan onnistunut.

Sitten oli jäljellä enää pojat ja minä. Tyhjyys. Minulle läheisin koira oli poissa, minun sieluni ja sydämeni koira. Eutanasian ajan pidätelty suru vyöryi päälle. Pyörin kotona tietämättä mihin ryhtyä, ja lopulta lähdin poikien kanssa ulos. Siellä alkoi sataa ja ukkostaa kovaa, tulimme pian takaisin sisälle märkinä.

Mutta en vieläkään osannut olla kotona. Lähdimme lenkille ulkoilualueelle silläkin uhalla, että joutuisimme lenkkeilemään ukkosilmassa. Mitä väliä. Mietin valitsenko sen lyhyemmän vai pidemmän reitin. Pidemmän tietenkin, ei vähempi riittänyt mihinkään. Valvotun yön, huonon syömisen ja eutanasian jälkeen ei sen luokan kuntoilu ehkä ollut viisain ratkaisu, mutta tuska siivitti menoa. Pojillakin menohaluja riitti. Mutta nekin ovat raukat selkävikaisia ja ikääntyviä, Vinski jo 12,5-vuotias ja Kipi  9. Ei niiden kanssa voi kaiken aikaa lenkkeillä hirveän pitkiä lenkkejä. Minun taas olisi pakko saada hoitaa korvienväliäni liikkumalla paljon. Voi kun olisi terve koira lenkkikaverina. On ollut pakko välillä lähteä ulos ilman koiria.

Ihana, rakas, hömppä Draama, oman tiensä kulkija. Se hajotti monet lelunsa alle aikayksikön ja oli sitten hyvin tyytyväinen. Uimareissuilla se usein tuijotti rannalla vettä melkein transsissa. Kun tuli kotiinlähdön aika, niin se siinä vaiheessa ymmärsi lähteä uimaan, hävisi kauas ulapalle heittämään pitkää lenkkiä ja jätti muut odottamaan itseään. Ajattelin, etten koskaan uskalla viedä sitä mereen uimaan, sehän voisi uida vaikka Viroon. Se nakitti tilaisuuden tullen kenet vain kopitteluun kanssaan, silmät innosta tuikkien. Se oli lauman kuningatar, ja se tiesi arvonsa. Välillä draamakuningatar, ensimmäisen ultran takia ajetut mahakarvat esimerkiksi olivat sille maailmanloppu. Seuraavissa sen mahakarvat ajettiin säästeliäämmin, eikä ongelmaa enää ollut. Draama oli joissain suhteissa hyvin herkkä, mutta toisissa ei pätkääkään. Se ei ollut koulutettavana nöyrä, mutta hirveän motivoitunut ja innokas se oli. Sydämeltään työkoira. Ja vauhtimimmi. Meillä oli sen kanssa hyvä tunneyhteys, joka vuosien myötä vain tiivistyi. Ja siinä oli jotain sellaista karismaa, johon en löydä edes sanoja. Se vain oli niin hieno koira.

Vaan hyviä kortteja ei Draama elämältä saanut, ihan liikaa annettiin taakkaa yhdelle pienelle koiralle. Kymppisynttäreitä se ei koskaan päässyt viettämään. Me saimme olla yhdessä vain kuusi vuotta.

Seuraavana päivänä Draaman lähdön jälkeen luukutin kappaletta Kylmä ilman sua oman lempiartistini versioimana, koska se kuvasti niin hyvin omia fiiliksiä. Kuuntelin myös Draaman nimikkobiisiä Maailma on sun. Edelleen tunsin tarvetta pysyä mahdollisimman paljon pois kotoa ja puuhata jotain. Eikä se tarve vieläkään ole mihinkään poistunut nyt kun aikaa on mennyt jo enemmän. Välillä on tietenkin pakko kohdata kaikki ajatukset ja tunteet ihan paljaaltaan, ilman puuhastelun suomaa vaimennusta. Melkein olin unohtanut senkin, miten monella tapaa fyysinen tunne suru on. 

Kroonisesti sairas koira jättää melkoisen tyhjiön myös siksi, että elämä on niin paljon pyörinyt sen ympärillä, on ollut rutiinit, lääkitykset, huolet, oireiden kyttäämiset ja mitä milloinkin. En rakastanut kaikkea sitä työtä mitä Draaman suolistosairaus teetti, mutta tuntui kyllä oudolta kun se kaikki jäi pois. Se oli kuitenkin osa omaa arkeani. Tiskin määrä on nykyään naurettavan pieni, ei tarvitse enää olla niin paljon kokkaamassa, ei tarvitse kauppaan lähtiessä tarkistaa, onko Draamalta psyllium, hirssi tai myskikurpitsa loppumassa ja valita sitten kauppa sillä perusteella, että kyseisiä tuotteita sieltä löytyy. Työmäärän väheneminen ei ole yhtään iloinen asia tilanteessa, missä haluaisi purkaa surun tunnetta tekemiseen.

Pojatkin ovat niin urautuneita joihinkin rutiineihin, että ovat yrittäneet vanhasta muistista tehdä asiat niiden mukaan. Iltaruoan jälkeen pojat aina saivat puruluut ja Draama kongin, ja koska kongiin jäi kalkkunanmuruja Draaman jäljiltä, niin Vinski aina nuoli kongin hartaudella puhtaaksi. Draaman poismenon jälkeen Vinski taas oman puruluunsa syötyään meni sohvalle kyttäämään kongia, mutta sitä ei siellä ollut. Se katsoi kysyvästi minuun ja minua riipaisi sydämestä, mutta se tyytyi asiaan, eikä seuraavana iltana enää edes etsinyt kongia. 

Jotkut muut rutiinit ovat säilyneet pidempään. Draama aina sai ansaita kongin tekemällä jotain pientä, ja pojat odottivat sen aikaa toisessa huoneessa. Monta päivää ne olivat menossa hanhenmarssia toiseen huoneeseen iltaruoan jälkeen, ja Kipi luulee vieläkin että sinne pitää mennä. Yöpalasta sain ne sentään vieroitettua aika kivuttomasti. Koska Draama söi kolmesti päivässä, niin pojatkin saivat pienen yöpalan, mutta enää en viitsi antaa. Ja kuten aina laumanjäsenen mentyä, niin nytkin olen myös itse välillä etsinyt katseellani sitä yhtä, puuttuvaa koiraa.

Oli helpottavaa, kun eläinlääkärikin sanoi uskovansa, että eutanasia tapahtui oikeaan aikaan. 

Viimeisistä ajoista jäi kaikesta huolimatta myös hyvät muistot. Ehdin jättää Draamalle jäähyväiset, ehdimme tehdä kivoja juttuja joista se vielä nautti kovasti, ja sitten se sai nukahtaa rauhassa suunnitellusti pois. Aina ei ole näin hyvin mennyt, sekin on vain elämää eikä sille aina mitään voi, mutta kyllä siitä ikävät muistot jää, jos lähtö on jollain lailla brutaali ja ennakoimaton ja jos koira joutuu kärsimään.

Tälle sairastamisen täyteiselle matkalle en koskaan halunnut, mutta paljon opin uutta tästäkin. Ja ennen kaikkea sain elää Draaman kanssa, joka oli ihan muuta kuin sairautensa. Jonka kanssa minulla oli niin paljon hyviäkin aikoja ja hetkiä. Josta haluan erityisesti muistaa ilkikurisen pilkkeen sen silmissä, täysillä asioihin heittäytymisen, sen miten se rakasti olla metsässä ja veden äärellä, miten urhea se oli, miten saimme yhdessä kokea tekemisen riemua, miten se jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Sain vielä kerran laumaan tyttöenergiaa, nyt on jäljellä vain uroksia, enkä oikein ymmärrä, miten narttuihmiselle näin on päässyt käymään. Meidän lauma on niin kovin vajaa nyt. Minulla on niin kova ikävä.

Draama 12.12.2012-8.8.2022

Olet kaunis

Niin kaunis

Ja maailma on sun

Katsaus

Jahas, onpa mennyt pitkä aika edellisestä päivityksestä. Jos nyt sitten olisi puolivuotiskatsauksen aika. Nähtäväksi jää, tuleeko päivityksiä enää jatkossa.

Kesä- ja heinäkuu olivat ennätyslämpimiä eli siis kammottavia. Ulkona eikä sisällä voinut tehdä paljon mitään, joten ihan hukkaan valuivat kesäpäivät. Meillä oli sisälläkin hirveän kuuma, ja koirat lähinnä makasivat ihan koomassa. Välillä ihmettelin, että hengittävätkö ne edes enää. Itse yritin epätoivoisesti löytää tapoja viilentää kämppää edes jotenkin, ja mm. blokkasin joka ikiseltä auringonsäteeltä pääsyn kämppään, mutta läkähdyimme silti. 

Viikkokausiin en käyttänyt hellaa enkä uunia ruoanlaittoon. No paitsi että Draaman ruoat oli pakko keittää joka tapauksessa ja kärsiä seuraukset, omat ruoat jäivät kokkaamatta. Lääkkeet joutui säilömään pariksi kuukaudeksi styroksilaatikkoon kylmäkallen kanssa, koska kämpän lämpötila oli niille aivan liian korkea.

Uintireissuillekaan emme päässeet helteiden aikana, koska pelkkä kävelymatka lähimmälle järvelle olisi tappanut, ja sitten sinne tuli sinileväkin. Pelastukseksi muodostui muutaman sadan metrin päässä oleva joki, joka oikeastaan on vain puropahanen. Siellä koirat sentään pääsivät vähän viilentymään, ja pystyi siellä muutaman metrin uimaankin. Draama alkoi uida siellä yllättävän tosissaan, toiset nyt vaan ottavat kaiken täysillä. Vinski sen sijaan oli ihan kysymysmerkkinä, että mikä tämä lätäkköjuttu nyt on, missä on hänen järvensä ja keppinsä.

Ihan joka kohdasta ei kannata mennä uimaan

Kuuma!

Elokuun myötä sää onneksi muuttui inhimillisemmäksi, sateetkaan eivät isommin haitanneet. Olemme koirien kanssa nauttineet, kun olemme päässeet tekemään kunnollisia lenkkejä. Sekin oli juhlallinen hetki, kun pari viikkoa sitten kaivoin lenkin jälkeen pitkästä aikaa esiin koirien Back on Track-loimet, kun kämpän lämpötila ei enää ollut liian tukala niiden pitämiseen. Koirat huomasivat tämän heti ja kiiruhtivat pyytämättä jonoon saadakseen loimet ylleen. On kyllä kiva nähdä niiden nauttivan loimien pitämisestä.

Talvisessa viime päivityksessä tuskailin sitä, että Kipi oli niin sekaisin tyttöjen hajuista. Sen jälkeen tilanne rauhoittui huomattavasti, mutta viime aikoina Kipi on taas syöksähdellyt hanakammin hajujen perään ja ollut vähän rasittava. Ovatkohan lähistön nartut peräti synkronoineet juoksunsa. 

Toukokuussa sattui ikävä välikohtaus, kun olimme tulossa lenkiltä, ja kotitalon kulmille ehdittyämme nurkan takaa syöksyi äkkiä irrallaan ollut rottweiler koirien päälle. Kipi oli eturintamassa ottamassa iskua vastaan, ja ensimmäistä kertaa näin sen tällaisessa tilanteessa puolustavan itseään. Tosin eivät irtokoirat ennen suoraan sen iholle ole tulleetkaan.  Kipillä ei ollut mahdollisuutta edes väistää, koska se oli kytkettynä, ja lisäksi hyökkääjä oli myös uros - mikä varmaan oli myös syynä siihen, että Kipi valikoitui sen kohteeksi. Rottweilerin omistaja tuli pian perästä nappaamaan koiransa pois. Tärisin sisäisesti pitkään vielä jälkeenpäin, nämä tilanteet ovat aina karmeita ja tulevat yllättäen.

Osasin pelätä Draamalle tulevan seurauksia hyökkäyksestä, koska tuollainen tilanne aiheuttaa niin voimakkaan stressireaktion. Ja niin siinä kävikin, että seuraavana yönä Draamalla oli pitkään hyvin ankea olo. Juuri kun tilanne oltiin saatu kuukausien taistelun jälkeen paljon paremmaksi. Ja näin turhasta syystä vieläpä. 

Kipillekin tuli seurauksia. Seuraavana päivänä se älähti, kun olin pujottamassa sille pantaa pään yli, jolloin osasin etsiä vammaa sen naaman alueelta. Ja puremahaavahan sieltä karvan alta löytyi, onneksi ei kovin syvä. Leikkasin karvat pois haavan kohdalta ja puhdistin sen Betadinella. Parin päivän päästä sitten Kipiltä alkoi vuotaa välillä hieman verta toisesta sieraimesta. Eläinlääkäri kehotti tulemaan näytille, joten teimme niin. Mitään ihmeellistä ei sieraimessa näkynyt, hyökkäyksessä nenään tullut tälli ilmeisesti oli vuodon aiheuttanut. Onhan siinä melkoinen kokoero Kipin ja ison rottweileruroksen välillä. Vuoto onneksi loppui, ja haavakin parani hyvin. 

Draama ei niin vähällä päässyt, vaan taas taistelimme pahempien, aaltoilevien oireiden kanssa. Taas tuli huonoja päiviä, taas kului Cereniaa ja Kaoliinia päivittäin ja Apoquelin annostus nostettiin kahdeksi viikoksi kaksinkertaiseksi. 

Vinski sen sijaan purjehti läpi tämänkin hyökkäyksen näennäisesti ilman vaurioita, mutta ihan varmasti sekin on kokenut voimakasta stressiä. Se onnistui taas pysyttelemään muina koirina rauhallisesti taka-alalla. En tiedä, miten se toimisi jos joku oikeasti tulisi suoraan sen päälle, että puolustaisiko se silloinkaan itseään ollenkaan vai antaisiko tehdä itselleen mitä vain ilman vastarintaa. Toivottavasti en saa sitä tietääkään. 

Piirallakin kävimme toukokuun lopussa, ja tällä viikolla on sitten seuraava käynti. Draama oli koko rangan alueelta aivan jumissa ja lantiossa oli lukko. Tilanne ei aikoihin ollut ollut yhtä paha. Vatsan ongelmat tietenkin osaltaan olivat rangankin tilaan vaikuttaneet, hyökkäyskin oli jotain voinut aiheuttaa. Piiralla kesti pitkään saada Draama auki, mutta käsittelyn jälkeen huoneessa tepastelikin sitten vapautunut ja iloinen koira, joka aina välillä kävi antamassa osteopaatille pusun. 

Piira kiinnitti huomiota myös siihen, miten Draama pelkällä katseella laittoi pojat vastaanotolla ruotuun. Draama onkin eittämättä meidän lauman kuningatar ja kaulinta heiluttava Justiina, ja pojat ovat sen nöyriä alamaisia. No Kipi joskus vähän nurisee joissain kilpailutilanteissa, mutta antaa kuitenkin helposti periksi ja on Draaman suuri fani. Niinhän sen kuuluu mennäkin, kuten Piirakin totesi.

Pojillakin oli laitettavaa, mutta niiden tilanne ei ollut paha. Kummankaan spondyloosi ei vaikuttanut olevan akuutissa vaiheessa. Ilahduttavasti Vinski ei ole enää pissaillut sisälle pitkään aikaan, joten kytkös selän tilanteeseen on kyllä hyvin selkeä. Ihan mahtavaa, että saavutimme vielä näin rauhallisen tilanteen. Toki selkä voi taas myöhemmin aiheuttaa vaikka mitä, mutta murehditaan sitä sitten jos niin käy.

Mutta voihan terveys sentään, miten paljon se päänvaivaa aiheuttaakaan jokapäiväisessä elämässä. Draaman tilanne erityisesti huolettaa. Eläinlääkärin arvion mukaan stressi tulee aina olemaan sille ongelma lääkityksestä huolimatta, koska se on niin herkkä ja reagoi suolistolla stressiin. Niin se on tehnyt varmaankin aina, mutta ei se aiemmin juurikaan saanut selkeästi oireita yksittäisistä stressaavista tapahtumista kuten nykyään. Se on nyt vain herkistynyt stressille aiempaa enemmän. Ennen se ei saanut oireita eläinlääkärikäynneistäkään, mutta kaksi viimeisintä käyntiä ovat oireita aiheuttaneet, onneksi eivät kuitenkaan pahoja. Keväällä kävimme otattamassa veriarvot lääkityksen takia, ja heinäkuussa hammaslääkärissä arviokäynnillä. 

Apoquelin aloittaminen on ehkä auttanut siinä, etteivät Draaman oireet ole menneet niin rajuiksi ja pitkäkestoisiksi kuin ne helmikuussa menivät, vaikka ne ikäviä ovat välillä olleetkin. Viime aikoina Draama on ollut iloinen ja reipas, oireita on ollut vain hyvin harvakseltaan ja hetkellisesti. 

Tulevaisuudessa on taas tiedossa tosi isoja stressin aiheita, joten ongelmia on luvassa. Lähiaikoina Draaman pitäisi mennä hammashoitoon, ja pelkästään jo anestesia vaikuttaa suoleen, ja stressi sitten tulee vielä kaupan päälle. Nähtäväksi jää, miten siitä selvitään.

Eikä siinä kaikki, vaan lisäksi meidän pitäisi joskus loppuvuoden aikana taas muuttaa. En millään haluaisi taas altistaa Draamaa niin pahalle stressille, mutta en voi itse vaikuttaa asiaan. Edellinen muutto aiheutti kuukausien mittaiset aaltoilevat oireet, stressiherkkyyden lisääntymisen, eläinlääkärikäyntejä ja lääkityksiä. Pelottaa, että seuraavasta Draama ei enää selviä, niin pahoiksi oireet viimeksi välillä menivät. Erilaiset stressinlievennyskeinot kyllä otetaan käyttöön, mutta eivät ne välttämättä ihmeisiin pysty.

Kaikkea stressiä ei vain voi siivota elämästä pois, ja paljon onkin jatkossa kiinni siitä, miten Draama stressin kanssa selviää. Kuin myös sairauden käyttäytymisestä muutenkin ja kokonaisterveydestä.

Luopumisen ajatus minkä vain koiran suhteen on aina raskas. Kaikkien nykyisten kanssa on jo tullut tilanteita, kun on terveyden suhteen käynyt mielessä, että tämä voi koitua kyseisen koiran kohtaloksi jo lähitulevaisuudessakin. Päällimmäinen ajatus silloin on ollut vain se, että ei vielä, mieluummin vasta sadan vuoden päästä. Kyllä ne niin tärkeitä ja rakkaita ovat. Ketään en pois antaisi, mutta kenenkään en halua myöskään kärsivän liikaa. Lopulta aina tulee se hetki, kun on päästettävä irti.

On vielä melko helppoa miettiä luopumisen kriteereitä analyyttisen viileästi silloin kun asia ei ole ajankohtainen.  Useinkaan ne tilanteet eivät silti tule kuten oli ajatellut, eivätkä ole niin selkeän yksiselitteisiä. Joskus sen vain tietää, että aika on juuri nyt. Kaikkeen ei vain voi varautua, eikä ainakaan siihen, miten Draaman sairaus jatkossa käyttäytyy. Sillä kun ei ole mitään sääntöjä. Selkäsairaudet ovat myös olleet ikäviä, ja ne ovat vieneet meiltä niin paljon, mutta kuitenkin ne ovat melkeinpä olleet lastenleikkiä Draaman suolistosairauteen verrattuna. Niin epävarmaa se on elämästä tehnyt, niin syvällä olen sen kanssa käynyt, puhumattakaan sen vaikutuksista Draaman itsensä elämään.  

Koirien sairastelu vaikuttaa hyvin kokonaisvaltaisesti elämään ihan joka päivä, sekä suoraan että välillisesti, joskus vähän yllättävälläkin tavalla. Yksi jännä piirre on se, että diagnoosin mukana näköjään tulee annos näkymättömyyspulveria, koska niin usein lakkaa sairas koira kokonaan olemasta joidenkin silmissä. Sehän on selvä, että kun harrastukset jäävät pois, niin elämästä jää pois paljon tapahtumia ja kontakteja, mutta tämä näkymättömyys koskee myös asioita, joihin sen ei pitäisi vaikuttaa.

Meille kävi myös niin, että kun verrattain lyhyessä ajassa meni taas kerran tonnikaupalla rahaa eläinlääkäreihin, lääkkeisiin ja koirien huoltoon, niin autoon jäivät tekemättä katsastuskorjaukset, jotka olisivat maksaneet nelinumeroisen summan. Mistä sitten seurasi se tylsä fakta, ettei lopulta enää ollut autoa käytössä. Mikäs siinä, en enää asu ihan niin periferiassa kuin ennen ja kannatan vahvasti joukkoliikennettä. Edes harrastusten takia ei enää tarvitse ajella.

Mutta se käytäntö vaan ei sitten olekaan niin helppoa, kun  nimenomaan koirien terveydenhoito on äärettömän haastavaa ilman autoa. Milläs sitten menet osteopaatille tai kiidät akuuttipauksessa nopeasti eläinlääkärille. Eli siis syy auton tarpeeseen ja siihen, miksei sitä enää ollut, kulminoituivat samaan asiaan... Vanhaa sananlaskua mukaillen: huoleton on autoton ja koiraton tyyppi.

Välttämättömimpiin menoihin sain onneksi laina-auton, mutta sen saamiseen ei voinut aina luottaa, ja se piti noutaa toiselta puolelta kaupunkia, joten akuuttiin hätään siitäkään ei olisi ollut. 

Ruokien kuljettaminenkin oli mielenkiintoista ilman autoa. Hain koirien kalkkunat Kennelrehun autolta polkupyörällä. Pakkasin yhden kymmenen kilon laatikon tarakalle ja kaksi muuta isoissa kasseissa pyöränsarviin roikkumaan. Ensimmäisellä kerralla toinen asiakas katseli touhua vierestä ja tokaisi minulle, että tossa on urheilumieltä! :D 

Pyörästä tuli hyvin kiikkerä ja kävi selväksi, ettei sillä voinut ajaa metriäkään, koska se ei ollut ohjattavissa. Pitihän sitä toki silti ensimmäisessä loivassa alamäessä yrittää itsepäisesti ajaa, mutta hyvin äkkiä heittäydyin pois satulasta, kun pyörä teki siksakkia miten lystäsi ja halusi selkeästi heittää minut ojaan. Niinpä talutin pyörän kotiin. Alamäissä piti pyörää pidätellä, kun painava lasti pisti siihen vauhtia, ylämäissä sai puskea tosissaan eteenpäin. No, eihän matkaa ollut kuin pari kilometriä. Entisissä asuinpaikoissa pyörää olisi saanut lykkiä 7-8 kilometriä autojen seassa. Saa nähdä, miten seuraavassa. Pojat voisin toki halutessani ruokkia muullakin tavalla, mutta Draaman kalkkunat on joka tapauksessa pakko päästä hakemaan autolta.

Yliopiston Apteekissa käynnit muuttuivat myös arvaamattomiksi ilman autoa, ja Draaman jotkut lääkkeet on sellaisesta haettava. Entiseen vakipaikkaan on julkisilla aivan mahdoton matka, joten oli mentävä toiseen toimipisteeseen, jonne pääsee kun kävelee tai pyöräilee pari kilometriä ja matkustaa reilut puoli tuntia bussilla. Tässä toimipisteessä mikään ei koskaan suju hyvin, kuten entisessä sujui. Kaksi kertaa olen jäänyt ilman lääkettä, vaikka toisella kerralla eläinlääkäri oli edellisenä päivänä soittanut puhelinreseptin ja varmistanut saatavuuden. Kyllä on melkoisen turhauttavaa jäädä ilman lääkettä, kun apteekki ei edes ihan kotikulmilla sijaitse. Lisäksi siellä on joskus hävitetty meidän resepti, olen joutunut tulkitsemaan reseptiä harjoittelijalle jne. En ehkä uskalla enää sinne mennä.

Palvelut täällä ovat ikävästi hujan hajan siellä täällä, eikä niihin useinkaan pääse helposti julkisilla. Pitää usein mennä 2-3 bussilla ja/tai kävellä osa matkasta. Ja todellisena järkytyksenä tuli se, ettei Helsinkiin ole suoraa yhteyttä ollenkaan. Draaman hoitava lääkäri on siellä, joten välillä sinne on päästävä. Matkaa lääkäriin on vain 22 kilometriä, mutta se ei silti ole julkisilla sen helpompi kuin entisen asuinpaikan 50 kilometrin matka. Ja kyseessä on sentään hei meidän pääkaupunki, näin meitä sitten kannustetaan käyttämään julkisia..?! Vielä ei onneksi ole tarvinnut julkisilla sinne mennä, eikä se stressaavan koiran kanssa muutenkaan ole paras vaihtoehto.

Lähin eläinlääkäri sijaitsee vain neljän kilometrin päässä, mutta eihän sinnekään pääse suoraan, vaan pitää mennä kahdella bussilla tai kävellä puolet matkasta. Koko matkan käveleminen ei aina ole vaihtoehto. Ja Draaman suolistovaivoissa tietenkin ainoa oikea osoite on meidän oma spesialisti Helsingissä, muissa vaivoissa voi muitakin lääkäreitä käyttää. 

Autottomuudessa harmitti myös se, ettemme päässeet koirien kanssa uintireissuille tai retkille meidän rakkaisiin metsiin. Kuukausien kärvistelyn jälkeen sitten vahvistui ajatus, että jollain konstilla on auto saatava käyttöön, edes hetkeksi. Viime viikkoina olemme vihdoinkin päässeet retkille ja uintireissuille. Ihan parasta. Parilla kimppalenkilläkin olemme olleet, niin siistiä pitkästä aikaa. Koiratkin innostuvat hirveästi, kun saavat lenkille joskus seuraa. Ensin ne repeävät liitoksistaan, kun näkevät minne saavutaan, sitten vielä uudestaan, kun huomaavat, että hei, täällä on seuraakin, jee. 

Sopivan harvakseltaan me näitä reissuja teemme, ettei niistä koidu Draamalle liikaa stressiä. Jännitystä oli ilmassa, että miten se pitkän tauon jälkeen tällaisia reissuja kestää. Toistaiseksi on mennyt hyvin, vain parin reissun jälkeen on jotain pientä, nopeasti ohimenevää oireilua ollut.

Luksuslounas

Kipi täytti jo kahdeksan vuotta. Miten voi lauman ikuinen kakara muka olla jo tuon ikäinen?!? Tuntuu epätodelliselta. En osaa yhtään ajatella sitä seniori-ikäisenä, vaikka sellainen se virallisesti on.

Kipi 8-vuotispäivänä

Hirmu monella on juuri nyt pentu, ja some onkin pentukuvia pullollaan. Pentukuumetta en edelleenkään pode, mutta pieni haikeus käy silti mielessä, kun mietin, onko se ovi lopullisesti suljettu kohdallani. Pääsenkö enää kokemaan uuden seikkailun alkamista ja näkemään sen, miten joku uusi tyyppi kokee asioita ensimmäistä kertaa, miten se kehittyy ja millainen persoona siitä kasvaa, millainen tiimi meistä muodostuu. 

Kolme koiraa on kyllä hyvinkin riittävä määrä, mutta silti lauman ikärakenteesta ja harrastuskoiran puutteesta johtuen laumassa olisi jo vuosia oikeasti ollut pennun paikka auki. Muuan iso E vain on etenkin toiminut jarruttavana tekijänä, ja sen vaikutukset ulottuvat tulevaisuudessa myös aikaan, kun sen kantajaa ei enää ole olemassa. 

On jotenkin vaikeaa myös kuvitella alkavansa enää harrastaa, kun aikaa on mennyt niin kauan jo, ja olen vieroittunut siitä maailmasta. Mutta näköjään mieli toimii tässä asiassa hassusti, ja välillä asia kaihertaa jollain tasolla edelleen, vaikka luulin sen jo olevan loppuunkäsitelty. Joskus on pakko jättää somessa muiden harrastuspäivitykset lukematta, kun ne vain muistuttavat siitä, miten erilaista elämä voisi olla. Blogeista tykkään harrastusjuttuja (ja kaikkea muutakin) lukea, koska silloin voi itse päättää milloin niitä lukee, eivätkä ne lävähdä silmille huonolla hetkellä. 

Mieleen on myös viime aikoina tullut paljon muistoja harrastusvuosilta, mutta se on ollut enemmän kivaa kuin ahdistavaa. Muistoja ei kukaan vie, ja olen ainakin saanut kokea sen kaiken. Harrastukset olivat tärkeä henkireikä, tapa nollata pää kaikesta muusta ja unohtaa hetkeksi paha maailma. Ja mikäs sen hienompaa kuin tehdä mielekästä yhteistyötä koiran kanssa, yhdessä nauttien. Kaikkea yhteistyötä ei toki vieläkään ole tarvinnut jättää, ja lenkit ja retket tuovat paljon iloa. Tavallinen tylsä arkikin on korkeassa arvossa, koska välillä olemme menettäneet senkin.

En kyllä tiedä, miten saan itseni joskus vieroitettua tästä hyvin koirakeskeisestä ajatusmaailmasta, joka minulla selkeästi on. Esimerkiksi käy vaikkapa se, kun hiljattain selasin Facebookia ja siellä kyseltiin ortopedisuosituksia. Joku vastasi, että eräs tietty ortopedi on ehdottomasti paras, ja jäin kummastelemaan vastausta. Miten voi kyseinen ortopedi olla joku alansa huippu, kun nimi oli aivan outo? Sitten tuli vastaan muitakin ortopedisuosituksia, jotka myös olivat outoja nimiä, jolloin tajusin tarkistaa julkaisijan. Hups, ei se ollutkaan mikään koiraryhmä, joissa vastaavat kyselyt ovat arkipäivää, vaan paikallinen puskaradio, ja kyseessä olikin sellainen kummajainen kuin ihmispuolen ortopedi!

Vielä loppukevennys. Kävin lukemassa kansainvälistä  IBD-koirien ryhmää, ja siellä oli yksi google-kääntäjän valmiiksi suomentama teksti, kuten aina joskus jostain syystä on. Siinä luki: Onko teillä muilla koiria, jotka räjähtävät vähintään kerran kuukaudessa? :D Tiedän ilman englanninkielisen alkuperäistekstin avaamista täsmälleen mitä siinä oikeasti lukee, mutta veikkaan, ettei moni muu tiedä, mikä sana tässä tapauksessa on räjähtämiseksi käännetty :D  Niin on tämäkin ryhmä uutta opettanut.