Vinski 15 vuotta!

Eilen oli päivä, jota en uskonut näkeväni. Enhän uskonut Vinskin elävän edes 14-vuotiaaksi sen jälkeen, kun se sai edeltävänä syksynä nipun uusia diagnooseja. Mutta niin vain saimme viettää vielä sen 15-vuotissynttäreitäkin. Vinski on saanut pitkän elämän ja on myös ensimmäinen koirani, joka on elänyt 15-vuotiaaksi asti. Senkin takia olin vähän epäuskoinen, että ihanko oikeasti se saavuttaa tämän merkkipaalun. Syntymäpäivän lähestyessä aloin jo uskoa, että niin siinä taitaa käydä.

Koska kyseessä oli vähän spesiaalimpi syntymäpäivä, niin sitä juhlittiin tavallista paremmin. Oli kakkua, herkkuja, synttärivieraita ja paljon rapsutuksia. Vinski on kovin perso kermaisille herkuille ja sai tietenkin siivun kakusta, vaikka vähän aina pitää miettiä ettei tule liikaa mitään sopimatonta. 

Voisin ottaa lisää kakkua

Yksi synttärivieraista oli pikku-Nebula, joten bileet olivat taatut. 

Mahtava juttu, että olemme saaneet näin pitkän yhteisen matkan. Paljon onnea kultaisin Vinski!

Jälkimaininkeja ja uusi tuttavuus

Hissidraama sai aikaan kaikenlaista, vaikka hissi onkin nyt taas toiminut viikkojen ajan ihan normaalisti. Asuntojen perässä on edelleen tullut juostua ja kahta potentiaalista kävin taas katsomassa. Ensimmäinen oli luhtitalo, joka mietitytti jo valmiiksi joidenkin epäkohtien takia. Hyviäkin puolia oli. Sitten kuulin naapurilta, että asunnossa oli aiemmin tupakoitu sisällä yli kymmenen vuoden ajan. Se oli sitten siinä, tupakan myrkyttämä asunto on ihan nou-nou. Sellaiselle en altista koiria enkä itseäni.

Näytöllä kyllä olin haistanut asunnossa lievän tupakan hajun, jonka arvelin tulleen ulkoa ja tupakoivan asukkaan vaatteista ja lähtevän helposti pois, mutta tiedä sitten haisiko siinä enemmän nykyiset vai entiset tupakat vai molemmat. Se kyllä heti mietitytti, että peittyikö hajun alle ehkä jotain muuta joka olisi ollut hyvä tietää, esimerkiksi sisäilmaongelmia. Tuollaista aiempaa tuprutteluhistoriaa asunnossa en osannut odottaa. Ja kun asialle ei todennäköisesti ole tehty muuta kuin maalattu seinät, niin se ei vielä riitä mihinkään, tupakka kyllä jämähtää kaikkiin pintoihin pysyvästi. 

No aika pian oli kiikarissa seuraava asunto kerrostalon pohjakerroksesta pienellä pihalla. Oli pettymys, kun piha-aidassa ei ollut porttia, joten pihan kautta ei voinut kulkea. Kipi olisi joutunut siellä yhä kulkemaan ulos ja takaisin porraskäytävää pitkin, vaikka hissin ja portaiden kanssa ei enää ongelmia olisi ollutkaan. Käytävä kuitenkin on sille myös ongelma. Sisällä haistoin tässäkin asunnossa ongelman, se oli vasta maalattu. Tuore maali saattaa aiheuttaa herkälle ongelmia yllättävän pitkäänkin. Ja jos haju häiritsi minua niin entä koirat.

Maali olisi joskus sentään lakannut ärsyttämästä, mutta isoin turn off tuon asunnon suhteen oli ympäristö. Olin odottanut jotain ihan muuta, koska kyseisessä kaupunginosassa on maaseutu ihan vieressä ja se on luonnonläheinen ja pientalovaltainen alue. Mutta siis siellä ei ollut lenkkimaastoja. Lähilenkit olisi pitänyt tehdä ankean näköisiä asfalttikatuja pitkin. Kartalta olin nähnyt, että takapihalla oli metsää, mutta sitä en ollut nähnyt että metsä nousi ylös jyrkästi kuin vuori eikä ollut mistään kohtaa kulkukelpoinen (paitsi jos haluaa harrastaa vuorikiipeilyä).

Minulle oli heti selvä juttu, etten vie selkävikaisia vanhoja koiriani asumaan paikkaan, jossa ei voi tehdä lenkkejä suureksi osaksi metsässä tai hiekkatiellä. Puolentoista kilometrin päässä kyllä oli metsä, mutta ei sinne mitään järkeä olisi koko ajan olla autolla ajamassa. Kyllä suoraan kotoakin pitää päästä lenkille. Kävelymatka metsään ja takaisin olisi liikaa Vinskille, ja osan matkaa joutuisi kävelemään vaarallisesti liikenteen seassa, joten se ei ollut kovin houkutteleva ajatus muutenkaan. 

Olin ihan puulla päähän lyöty, koska olin aina kuvitellut, että tuo olisi yksi parhaista paikoista asua tässä kaupungissa. Ja kun olin tehnyt tutustumismatkoja pariin muuhun kaupunginosaan sillä mielellä, että haenko sieltä päin asuntoa, niin olin nähnyt houkuttelevia luonnon keskellä kulkevia hiekkatiereittejä ja metsää, joita olisi ollut kiva päästä tutkimaan. Ja sitten tuolla ei yhtään mitään. 

Asuntojen perässä juostessa olen myös alkanut entistä enemmän arvostaa nykyistä ympäristöä sen joistain puutteista huolimatta. Ei joka paikassa pääse suoraan rapusta metsään ja ole vastaavia lenkkireittejä. Maalla asuessa meillä tietenkin oli vielä paremmat lenkkimaastot, mutta se oli siellä se. Ei se aina edes ole mikään maaseutu-kaupunki-asetelma, maaseudullakin voi olla huonot lenkkeilyolosuhteet kodin lähellä ja kaupungissa hyvät. 

Huomaan kiintyneeni nykyisiin lenkkireitteihin ja olevani melkein puolustuskannalla aina kun on uusi asunto kiikarissa. Että mekö luopuisimme tästä kaikesta, jos uudella paikalla ei ole tarjota läheskään samaa. Ison metsäalueen viereen jos pääsisi muuttamaan, niin se olisi vielä parempaa. Täältä jäisin silti kaiholla muistelemaan erityisesti puistoa ja joenvartta pitkin kulkevaa luontopolkua, jota pitkin pääsee myös meidän edellisen asunnon lähistölle. Joki ja sen lähimiljööt olivat tosi tärkeitä myös Draamalle, ja sen muisto elää niillä paikoilla.

En voi kuvitella koiria ja itseäni paikkaan, jossa lähilenkit kulkisivat vain asfalttikatuja pitkin ja jossa ei olisi mitään mielenkiintoista nähtävää tai erilaisia reittejä valittavaksi. Jossa ei edes voisi päästää koiria missään irti, kun autotie on aina ihan vieressä ja muita koiria tulee koko ajan vastaan. Ei seniorikoirien pitäisi sellaista loppuelämää saada, se olisi melkoinen heikennys niiden elämänlaatuun. Ei se nuoremmalle koirallekaan ideaali tilanne olisi, mutta sellaisen kanssa kävelisi äkkiä paremmille apajille. Etenkin Vinski tarvitsee ne paremmat apajat ihan lähelle, ja Kipikin vanhenee koko ajan.

On tämä asunnon etsiminen aika surkuhupaisaa ollut. Maan tasalla olevia asuntoja on välillä tarjolla, mutta aina on jotain ongelmia. Eikä ihan pieniäkään. Nyt on pohdinnassa se miten aktiivisesti asuntoja jatkossa kannattaa etsiä ja olisiko syytä pitää välillä taukoa. Ihan työstä asuntojen perässä juokseminen ja asioiden selvittely käy.

Ainakin olen taas oppinut uutta ja tiedän mitä jatkossa vältän. Tosin se tarkoittaa myös sitä, että mahdollisuudet ovat entistä rajallisemmat. Voi hyvin käydä niinkin, että molemmat koirat asuvat loppuikänsä tässä. Hissi, portaat ja käytävä jäävät siinä tapauksessa kummittelemaan elämäämme ja voi vain toivoa, että niiden kanssa jotenkin pärjätään. 

Eihän sitäkään tiedä, elääkö Vinski näkemään hissiremonttia ja huolehdinko ihan turhaan siitä, miten saan sen kuljetettua portaissa. Tai hajoaako hissi jo piankin ja on pitkään pois käytöstä, jolloin olemmekin ihan kusessa ja harmittaa, ettemme muuttaneet johonkin vaikka huonoonkin maan tasalla olevaan kämppään kun olisimme vielä voineet. Elämä on siitä hassua, että se on ennakoimatonta ja monet päätökset joutuu tekemään sokkona. 

Kipin kanssa pärjään vähän paremmin ilman hissiä kuin Vinskin, vaikka haastavaa se kyllä on. Käytävä tulee joka tapauksessa aina olemaan sille jonkinlainen ongelma, vaikka parempiakin aikoja sen kanssa on välillä ollut. Mutta miten sitten Kipin vanheneminen vaikuttaa näihin ongelmiin, niin sen näkee sitten aikanaan jos tänne jäämme.

Opetin Kipille syliin nostamista vihjesanalla "syliin" sillä mielellä, että joskus taas joudun sitä kantamaan portaissa. Ei ole ennen tullut moista treenattua. Kipi oppi nopeasti suhtautumaan nostoihin luottavaisesti. Mutta hitsi miten painavalta se sylissä ja kainalossa tuntuu, en yhtään ymmärrä miten sain sen kannettua pitkät ja jyrkät portaat alas kun hissi oli rikki. Siitä ei ole jäänyt mitään yksityiskohtaisia muistikuvia, kuten ei siitäkään, että laskettelin Vinskin kanssa portaat alas pyllymäkeä. Tiedän että tein niin, mutten muista enempää. Pakkotilanteessa sitä vain toimii ja on adrenaliinipöllyissä. Silloin ei koirakaan tunnu niin painavalta. 

Kun palasimme tuon episodin jälkeen lenkiltä rappuun, niin olin valmistautunut taistelemaan meidät jotenkin takaisin kotiinkin ilman hissiä. Sillä välin hissi kuitenkin oli taas saatu käyttökuntoiseksi. Ei minulla ollut mitään ideaa siitä, miten olisimme kotiin päässeet, ja vasta jälkikäteen tajusin, että emme mitenkään, Vinskin kanssa ainakaan. Tai ehkä jos kaikessa rauhassa nostaisi sen yhden portaan kerrallaan ja käyttäisi aikaa vaikka tunnin, niin onnistuisiko se. En tiedä, enkä viitsi kiusata Vinskiä kokeilemalla asiaa jos ei ole pakkotilanne. Joka tapauksessa se vastustelisi portaita ja touhu olisi varsin riskialtista.

Treenasin syliin nostamista myös Vinskin kanssa. Vihjesanaa ei voinut käyttää, koska sen kuulo on niin huono, joten vihjeenä toimi se että kosketin sitä etujalkojen välistä. Oppi sekin olemaan rimpuilematta niin paljon kuin aiemmin, mutta ei sitä kauaa pysty sylissä pitämään. Edelleen se jäykistelee ja hieman rimpuilee. Ja se on vielä Kipiäkin kookkaampi ja painavampi ja hankala pidellä ilman rimpuiluakin. Tajusin, etten varmaan millään pystyisi kantamaan sitä portaissa vaikka se antaisi.

Kipin kanssa kokeilin myös Ikean kassi -kikkaa. Olin kuullut joidenkin kantavan koiria kassin avulla ja pitihän sitäkin kokeilla. No, pari metriä sen avulla kantaa kyllä, mutta portaat olisivat sula mahdottomuus. Kipi on liian iso ja painava kanniskeltavaksi sillä tavalla. Ja entä jos kassi pettäisi juuri portaissa. Auttaisi paljon, kun koirat olisivat vähän pienempiä ja kevyempiä. Pitää kai olla tyytyväinen, etteivät ne sentään bernhardilaisia ole.

Kaikkea sitä 

Kaverille tuli pentu, ja pojat ovat tavanneet sitä ulkona ja meillä sisällä. Hyvin ne osaavat pennun kanssa olla, mutta leikkimään ne eivät rupea, ja usein ne vähän kiusaantuvat pennun lähentelystä. Kunhan pentu kasvaa ja Kipi tajuaa sen olevan tyttö, niin olettaisin kiinnostuksen kasvavan eri sfääreihin 😃

Meillä käydessä pentu oli heti kuin kotonaan ja otti tilan haltuun. Se juoksenteli pitkin kämppää, kantoi sukkaa, leikki kengällä, joi vesikupista, kokeili koiranpetiä, tuli välillä rapsuteltavaksi ja bongasi leikkeihinsä myös pehmolelut. Olipa hauska nähdä, kun joku otti ne leikkeihin. Vinski ei koskaan kiinnitä niihin mitään huomiota ja Kipi retuuttaa niitä vain kun olemme lähdössä ulos ja sen on purettava jännitys johonkin. Oli mahtavaa kun kämppä täyttyi pentuenergiasta. Tietenkin siinä tuli myös mieleen, että pitäisi meilläkin olla oma pentu täällä vipeltämässä. Ja minulla lenkkikaveri kasvamassa, että pääsisin vielä tekemään pitkiä koiralenkkejä jonain päivänä.

Pentu osasi myös jotain mitä pojat eivät, nimittäin kulkea kerrostalon portaissa. Olisi varmaan pitänyt poikiakin niiden nuoruudessa välillä käyttää kerrostaloissa kiipeämässä portaita. Ei vaan tullut mieleen moinen, enkä silloin arvannut, että ne joskus päätyisivät kerrostaloon asumaan. Meiltä oli lähimpiin kerrostaloihin sellainen 20 kilometriä silloin. Olisi hyvä, jos pojat osaisivat tarvittaessa mennä portaat, vaikka ei niiden enää voisi antaa portaita käyttää kuin pakkotilanteessa. Erilaisia ulkoportaita pojat ovat kyllä ongelmitta menneet, Vinski joskus nuorena jopa takaperin.

Käytävilläkin pojat ovat kulkeneet ongelmitta nuoresta asti. Ovathan ne vierailleet erilaisissa liikkeissä, klinikoilla ja kauppakeskuksessakin, ja ne olivat usein mukanani koululla opiskelujen aikana ja siellä oli liukkaat lattiat. Ero nykyiseen oli siinä, että näistä paikoista pääsi aina astumaan suoraan ovesta ulos kuten myös entisissä asunnoissa. Ja juuri sitä Kipi ei voinut käsittää, että täällä joku olikin muuttanut säännöt. Kun se ensimmäistä kertaa iloiseen tyyliinsä ja itsevarmasti rynnisti asunnon ovesta ulos, niin sitä ei ottanutkaan vastaan pitävä ja ennakoitavissa oleva maaperä vaan kova ja luistava alusta. Se loukkaantui tästä sydänjuuriaan myöten ja päätti ikinä enää olla luottamatta moiseen petolliseen alustaan, vaikkei se edes millään lailla menettänyt tasapainoaan. 

Kerran kun pojat tapasivat pentua puistossa, niin aikaa vierähti tunti. Emme kävelleet yhtään pitempää matkaa kuin muutenkaan ja hengailimme välillä aloillamme, mutta aikaa kului meidän tavallista lenkkiä enemmän. Pian sen jälkeen Vinski alkoi lenkillä liikkua hitaammin ja vaikeammin, ja epäilin tuon olleen sille liikaa, vaikka itse lenkki oli hyvinkin leppoisa. 

Sain Vinskille nopeasti ajan ultrakylmähoitoon, ja kävimme siellä puolitoista viikkoa sitten. Vähän ennen sinne pääsyä Vinski alkoi taas liikkua paremmin, mikä oli helpotus. Ensin se taas sai hetken kraniokäsittelyä, ja sen kropassa oli samat ongelmat kuin viimeksi. Koska niiden ei tällä kertaa olisi pitänyt voida johtua liukkaudesta, niin ne luultavasti johtuivat siitä että se käyttää kroppaansa epätasaisesti. Huolto onkin keskeisessä osassa Vinskin hyvinvointia.

Nyt Vinskin liikkuminen on taas parempaa, ja minä olen tarkka siitä etteivät lenkit lipsahda liian pitkiksi edes pentua tavatessa. Meidän normaalit lenkit ovat noin puolen tunnin mittaisia, enintään muutaman minuutin yli joskus. Joskus alle, kun kuitenkin käymme ulkona niin monta kertaa päivässä. Kipin kanssa voi tehdä pitempiäkin lenkkejä, joten se saa välillä tehdä omia lenkkejä ja tavata pentua ilman Vinskiä. Liiankin leppoisaa on meidän lenkkeily silti keskimäärin ollut, koska minusta tuntuu että oma kuntoni on rapistunut selkeästi. Niin tarvitsisin tähän nuoren koiran, että pääsisin tekemään pitkiä ja reippaita lenkkejä seuraavat vuodet. Yksin lenkkeily on edelleen ihan plääh, ja tulee varmasti aina olemaankin.

Hissidraama

Viime viikolla tapahtui se, mitä olen pelännyt tänne muuttamisesta asti. Olimme lähdössä aamupissalle, mutta hissi ei toiminut. Se näytti ensin tulevan normaalisti meidän kerrokseen, mutta sitten se vain lipui epänormaalin hitaasti ohi. Arvasin heti, ettei se ollut toimintakuntoinen ja sadattelin ääneen. Yläkerrasta kuului sen jälkeen miehen ääni, joka ilmoitti että hissi on rikki.

Koirat olivat tietenkin ihmeissään, kun emme menneetkään hissiin ja kun sen sijaan ryhdyin viemään niitä takaisin kotiin. Ihan sekoiluksi meni, ja Kipin on muutenkin vaikea tehdä täyskäännöstä rapussa, kun se ei luota alustaan. Kun sain vihdoin koirat jätettyä eteiseen, niin kipusin ylös jututtamaan miestä, joka osoittautui hissiasentajaksi. Hän testasi hissin toimintaa ja kertoi, että siihen olisi pitänyt yksi osa vaihtaa jo kaksi vuotta sitten ja että siinä on ollut toimintahäiriöitä. Se pysähtyy joskus väärään kohtaan niin, että oven eteen jää kynnys. 

Muistin, että meilläkin oli taannoin ollut yksi vähän jännempi hissimatka. Hissi lähti ensin normaalisti liikkeelle, mutta alkoi heti jysähdellä pelottavasti ja pysähtyi kuin seinään. Olin varma, että siihen jäimme jumiin nyt, mutta kokeilin painaa meidän kerroksen nappia uudestaan ja pääsimmekin normaalisti perille. Jep, sanoi asentaja, tuota se tekee myös.

Asentaja sanoi tulevansa seuraavalla viikolla vaihtamaan osan, jos saa isännöitsijältä luvan. Ja että silloin hissi on pois käytöstä koko päivän, mikä kuulosti karmealta, mutta juuri sillä hetkellä minulla oli ongelmana senhetkinen ulospääsy.

Olin mielessäni tuuminut, että tällaisen tilanteen tullessa kohdalle kantaisin koirat yksitellen ulos ja joko ulkoiluttaisin ne erikseen tai veisin toisen autoon odottamaan siksi aikaa kun kannan toisen. Ei se sitten ihan niin suoraviivaisesti mennyt. 

Yritin ensin viedä Kipin alas, ja se vain yritti pyrkiä hissiin ja sekoili käytävällä eikä halunnut itseään nostettavan syliin. Kun kuitenkin sain sen syliin, niin se rimpuili liikaa. Kokeilin ottaa sen kainaloon, ja siinä se suostui olemaan paljon rauhallisemmin ja sain sen kannettua alas. Autolle en sitä lähtenyt viemään, sinne oli matkaa, mutta alakerrassa taas ei ollut mitään paikkaa, mihin sen olisi järkevästi saanut jätettyä odottamaan. Laitoin sen kyllä kaiteeseen kiinni, mutta se ylti siitä kohdasta vapaasti seisomaan keskellä kulkuväylää ja olemaan jokaisen ulko-oven käyttäjän tiellä. En siinä tilanteessa jaksanut hirveästi asiasta välittää eikä muita kulkijoita lopulta edes tullut.

Sitten hain Vinskin, ja sen kanssa olikin vielä enemmän tekemistä. Sekään ei ymmärtänyt tilanteesta mitään ja ihmetteli, kun emme vain menneet normaaliin tapaan ulos. Kokeilin monta kertaa nostaa sitä joko syliin tai kainaloon eri tavoin, mutta se veti joka kerta itsensä ihan sahapukiksi ja alkoi sitten sätkiä kuin kala. Jouduin aina nopeasti laskemaan sen alas, ettei se loukkaisi itseään. Sitä ei millään olisi saanut turvallisesti alas sylissä eikä kainalossa. 

Alkoi olla epätoivoinen olo, etten millään saa Vinskiä ulos ollenkaan. Sitten keksin mennä lattialle portaiden alkuun istumaan, ottaa Vinskin siinä syliin ja lasketella portaat hitaasti alas pyllymäkeä. Lopulta pääsimme myös sen kanssa alas.

Kun palasimme pisulenkiltä sisälle rappuun, niin asentaja sanoi, että hissiä voi taas käyttää. Emme muuten olisi takaisin kotiin päässeetkään. En millään olisi saanut Vinskiä vietyä rappusia ylös. Ylöspäin ei pyllymäen meneminen onnistu. Jälkikäteen ihmettelin, miten me edes alas pääsimme, siitä ei jäänyt mitään yksityiskohtaisia mielikuvia. Koko ulosmenosekoilusta jäi vain sisäinen tärinä pitkäksi aikaa.

Sekoilupäivän iltana kotiin menossa

 

Kipin asenne rappukäytävässä

Siitä mentiin pyllymäkeä 

Seuraavaksi alkoi hirvittää, että miten me selviämme kokonaisen päivän ilman hissiä seuraavalla viikolla. Kai yrittäisin taas saada Vinskin pyllymäkeä alas aamulla, mutta sitten joutuisimme pysymään koko päivän pois kotoa, kunnes hissi olisi korjattu. Minne menisimme? Ei meillä mitään paikkaa ollut, koirien päivä kuluisi kai sitten enimmäkseen autossa. Onneksi ei ollut tiedossa mitään 20 asteen pakkasia.

Mietin myös erilaisia muita vaihtoehtoja kuljettaa Vinski rappusia pitkin. Ramppi ehkä? Mutta mistä saisi sopivan, tuskin autoramppi siihen käy, eikä Vinski edes suostuisi mitään kapeaa ramppia kulkemaan. Todennäköisesti ei leveämpääkään, portaat ovat niin jyrkät ja pitkät. Miten ramppia edes saisi siirrettyä välillä eteenpäin ja minne sen laittaisi odottamaan käytön jälkeen? Kantovaljaat ja vastaavat eivät myöskään olisi vaihtoehto, koska Vinski rimpuilisi niissä yhtä paljon kuin sylissäkin ja homma menisi vaaralliseksi.

Vinski on aiemmin antanut nostaa itsensä syliin paremmin. Nyt varmaan ikä ja aistien heikkeneminen ovat tehneet sille tepposet. Kokeilin kotonakin kaikessa rauhassa nostaa sitä välillä syliin, mutta sätkiminen alkoi heti, enkä viitsinyt sen enempää kiusata sitä. Ei se varmaan ennenkään olisi antanut itseään noin pitkää matkaa kantaa kuin portaissa pitäisi, kun tarkemmin asiaa ajattelen.

Hain myös varastosta kevythäkin ja kokeilin onnistuuko kantaminen sen avulla. No ei todellakaan, häkkiä oli aivan mahdotonta kantaa koiran ollessa sen sisällä. Vaatisi vähintäänkin avustajan ja olisi silti haastavaa portaissa. Mistäpä sen avustajan edes saisi 8-10 kertaa päivässä, mikä on se määrä, jonka normaalisti rapussa liikumme. 

Tällä viikolla sitten jännäsin maanantaista alkaen, että onko meillä hissiä käytössä vai ei. Lopulta keskiviikkona soitin isännöitsijälle ja kysyin, onko korjausta tulossa. Ei ole lähitulevaisuudessa, teknisen puolen tyypit olivat päättäneet, ettei kiirettä vieläkään ole. Ja asiasta tiedotetaan sitten etukäteen, kun se joskus tapahtuu. No se on hyvä, mutta miten turvallista on siihen asti käyttää toimintahäiriöistä hissiä... Luulisi asentajan tietävän paremmin milloin viallinen osa pitää vaihtaa. Isännöitsijä vielä totesi iloisesti, että älä huoli, ei ole vielä tulossa korjausta, mutta kyllä minä vähän huolin...

Koska meidän tilanne ilman hissiä osoittautui pelättyäkin vaikeammaksi, niin ajattelin, että meidän on pakko muuttaa maan tasalle ensimmäiseen asuntoon minkä löydämme. Olkoon homekämppä tai ihan mikä tahansa, mutta ulos ja takaisin pitää aina päästä kulkemaan. On todella turvaton olo, kun tietää, että kulku voi estyä varoittamatta. Ja että joka tapauksessa hissi on pois käytöstä vähintään kokonaisen päivän joskus tulevaisuudessa. Entä jos meillä olisi ollut viimeksi vaikka eläinlääkärin aika varattuna hissin ollessa pois käytöstä? Emme olisi millään ehtineet, kun ulospääsy kesti niin toivottoman kauan.

Siispä päätin tinkiä joistain kriteereistä ja menin katsomaan asuntoja, joista en muuten olisi välttämättä ollut hirveän kiinnostunut. Kävin yhden päivän aikana katsomassa kolmea maan tasalla sijaitsevaa asuntoa. Ensimmäinen oli kiva, melko uusi ja sijainniltaan hyvä luhtitaloyksiö. Ei kuitenkaan ehkä ole kaikkein kätevintä asua koirien kanssa pelkästään yhdessä huoneessa, kun edes erillistä keittiötä ei ole. Ainoa ikkuna oli länteen eli kesällä siellä olisi varmaankin kuuma. Mikä oudointa, niin asunnossa ei ollut yhtä ainoaa vaatekaappia. Ei mitään muuta säilytystilaa kuin keittiökaapit ja siivouskaappi. Melko haasteellista.

Toinen kämppä oli vähän isompi rivariyksiö, jossa oli mahtavat lenkkimaastot ihan vieressä. Mutta muuten siellä oli epäkohtia, joista isoimpana lievä mutta selkeä todennäköisistä sisäilmaongelmista kielivä haju. Ei mikään yllätys 60-luvun rivarissa. 

Kolmas asunto oli kaksio kaksikerroksisen kerrostalon pohjakerroksessa. Tiloiltaan mahtava ja käytännöllinen asunto, jossa aidattu pieni piha. Mutta sijainti vähemmän hyvä. Tiedän aika tarkkaan sen alueen miinukset kokemuksesta enkä välttämättä halua sinne takaisin.

Olinkin sitten ihan hukassa, että mitäs nyt sitten. Maan tasalle olisi niin kovin tärkeää päästä, mutta aloin taas kerran epäröidä, että kannattaako sen takia tinkiä kaikesta muusta tärkeästä. Pitäisi kämpässä edes jotenkin viihtyä ja pystyä asumaan, ei jatkuva muuttaminenkaan mitään herkkua ole. Ja vaikka olin taas kerran alkanut suorastaan vihata nykyistä kämppää, niin muuttoajatusten keskellä näin taas ne hyvätkin puolet. Ehkä ei kannattanut suinpäin rynnätä mihin tahansa. Eri asia sitten, jos hissi joskus on pitempään kuin päivän pois käytöstä, sitten on pakko rynnätä ensimmäiseen maan tasalla olevaan kämppään minkä löytää. Tosin minnekään ei päivän varoajalla pääse, joten jippii... Jos sopivan kämpän löytäminen olisi yksinkertaista, niin olisimme muuttaneet jo ajat sitten. Paitsi toisaalta emme siinä tapauksessa olisi koskaan muuttaneet tähän.

Kuuleehan niitä juttuja, miten joissain taloyhtiöissä hissi on rikki päivä- ja jopa kuukausitolkulla. Tai on vähän väliä rikki. Joten kyllä täällä on turvaton olo asua, kun ei koskaan tiedä. Ja jos hissiin joskus meidän kulkiessa jää kynnys, niin koirat eivät siitä kyllä osaa mennä ja ovat loukkaantumisvaarassa. Tietenkin siinä tilanteessa ensin kokeilisin ajella hissillä uuden kierroksen, jos hissi sitten pysähtyisi normaaliin kohtaan. Vaarallista silti, kun koirat ovat niin ehdollistuneet siihen, että oven aukeaminen tarkoittaa hissistä poistumista välittömästi. Ja kun itsekin olen siihen ehdollistunut, niin reagoisinko tarpeeksi nopeasti, ja muistanko varmasti joka kerta olla varuillani hississä.

Nykyisessä kämpässä meillä on juuri sopivasti tilaa ja kaikille löytyy omaa rauhaa niin halutessa. Pihalta suoraan metsäpolulle pääseminen on iso etu. Siellä myös pääsee näkemään tutut linnut ja oravat, kerran sain myös katsella puunrungolla kipittävää lumikkoa. Pieni tilkku se metsä vain on, mutta metsäpolun jälkeen alkaa hiekkatie ja vastaan tulee myöhemmin se pikkumetsä, jossa koirat usein saavat olla irti. Lähipuisto ja puistometsä ovat mahtavia paikkoja. Meidän lenkkimestoja en haluaisi huonompiin vaihtaa, vielä paremmat kyllä kelpaavat.

Tuossa hiekkatiellä näimme taas viime viikolla ketun. Se oli ihan harvinaisen isokokoinen ja ohikiitävän hetken ajan mietin, että voisiko se olla susi. Tässä ihan lähellä on viime vuoden loppupuolelta asti tehty susihavaintoja. Mutta ei, olemus oli kettumainen ja kyllä sudet ovat vielä isompia. Kettu ei piitannut meistä mitään, tutki jotain siellä pientareella, eivätkä koiratkaan piitanneet ketusta.

Meidän entisillä kulmillakin on ollut susihavaintoja, ja yhden facekaverin riistakameraan oli tallentunut kaksi sutta. Minusta olisi mahtavaa joskus nähdä luonnossa susi tai joku muu suurpeto, mutta kyllä siinä sydän pomppaisi kurkkuun varmasti, ja koirien kanssa liikkeellä ollessa eritoten. 

Hiekkatielenkin loppupäässä tänään

Pari viikkoa sitten Vinski hetken aikaa kevensi etuosaa lenkillä, ja veinkin sen sitten aika pian saamaan ultrakylmähoitoa. Hoidossa oli ollut harvinaisen pitkä tauko, kun ei oireitakaan ollut ollut.

Ennen ultrakylmähoitoa Vinskin kroppa käytiin läpi ja se sai pikakäsittelyn kraniohoitoa. Sillä oli ongelmaa SI-nivelessä ja ylempänäkin toispuoleista kireyttä. Keventäminen on voinut johtua siitä, kyynärät eivät erityisen huonoilta vaikuttaneet. Niihin ja selkään Vinski sitten ultrakylmähoitoa sai. Se antaa edelleen hyvin tehdä tämän hoidon eikä pelkää härveliä. 

Liukkaus nuo kropan kireydet varmaankin oli aiheuttanut. On ollut hirveä talvi ja alati liukasta, ja Vinskillä on joskus askel lipsunut ja pari kertaa se on mennyt vähän rähmälleen. Nyt ovat pienen hetken reitit olleet enimmäkseen sulana, mutta vieläkin paikoin on jäätä, ja latupohjina olleet reitit ovat aivan umpijäässä.

Perjantaina yritimme päästä autolla meidän yhteen lempimetsään lenkille, mutta se ei onnistunut, kun paikka, johon auto olisi pitänyt pysäköidä, oli kauttaaltaan peilijäässä. Siinä ei olisi ollut turvallista liikkua, enkä olisi voinut luottaa, että kitkarenkailla pääsemme sieltä autolla pois. Niinpä menimme eri paikkaan vähän huonompaan metsään. 

Siellä huonommassa metsässä 

Lenkillä on välillä saanut kulkea niin, että pitää koirat tiukasti lyhyellä hihnalla, etteivät ne liukastelisi. Ne kun usein menevät pientareelle hajujen perässä, ja juuri siellä saattaa olla erityisen liukasta, ja lisäksi ne mennessään ja pois tullessaan usein rynnivät tai pyörähtelevät niin, että ovat erityisessä vaarassa liukastua. Nähty on. Monta viikkoa putkeen lenkkeily oli todella haastavaa ja jokaista askelta piti erikseen katsoa. Vapaana ei juuri pystynyt koiria pitämään. Kaikkialla oli tarjolla vain kova lenkkeilyalusta, usein vielä sepelillä kuorrutettuna. Toteuta siinä sitten agendaa, että koirien on paras liikkua pehmeällä alustalla, ja että erityisen tärkeää se olisi vanhoille ja selkävikaisille koirille.

Ottaisin paljon mieluummin vaikka täysin mustan talven kuin tällaisen, missä sää vaihtelee koko ajan plussan ja pakkasen, lumisateen ja vesisateen puolella. Ankeaa, pimeää ja rapaistahan sellainen ikuinen marraskuu olisi, mutta lenkkeily onnistuisi hyvin ja metsään pääsisi milloin vain. Kropat pysyisivät paremmassa kunnossa. Tosin jatkuva matalapaine ja kylmänkostea ilma on myös kropalle usein huono juttu, ja se olisi ikuisessa marraskuussa vaarana. Paras olisi tietenkin sellainen talvi, että olisi kohtuullisesti lunta ja lämpötila pysyisi tasaisesti pakkasen puolella. Mutta sellainen on käynyt kovin harvinaiseksi.

Muuttamisasiassa on sekin puoli, etten voi tietää, miten kauan Vinski enää täällä on. Ehtisikö se kovin pitkään hyötyä uudesta asunnosta jos muuttaisimme, ehtisikö se edes muuttaa. Olisi ikävää, jos sen viimeiset ajat kuluisivat muuttohässäkän keskellä. Mutta kun koskaan ei etukäteen tiedä, miten nämä asiat menevät, niin joskus on otettava riskejäkin. Jos sopiva asunto nyt löytyisi niin muuttaisin. 

On kyllä hyvin todennäköinen vaihtoehto, ettemme löydä uutta asuntoa niin pian, että Vinski ehtisi muuttaa, kun löytämiseen voi edelleenkin mennä kuukausia tai vuosia. Toivon totisesti, ettei hissin kanssa Vinskin elinaikana tulisi mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia. Pitäähän vanhuskoiralla olla oikeus päästä turvallisesti ulos ja takaisin kotiin. En kyllä olisi joskus uskonut, että meidän maalaiskoirat päätyvät seniorivuosinaan asumaan näin.

Välillä olen pohtinut sitäkin, että entä jos sittenkin menemme siihen kämppään, missä ei ole edes vaatekaappeja. Se on vielä vapaana suuresta kiinnostuksen määrästä huolimatta, varmaan juuri em. syystä. Ne muut kämpät menivät jo.

Erinomaisen sekava tilanne. Kai pitäisi lohduttautua sillä, että pahemminkin voisi olla. Liikkumisrajoitteisia ihmisiä ja koiranomistajia on jäänyt pulaan myös seitsenkerroksisen talon ylimmässä kerroksessa hissin ollessa rikki. Mutta kun ne yhdetkin portaat ovat silti meille vuoren korkuinen ongelma ja ihan yhtä lailla estävät kulkemisen. Huoh. Alakerran asukkailla täällä on omat pihat, ja meidänkin elämä olisi ihan toisenlaista, jos olisimme sieltä asunnon saaneet.

Se vuori