Talvi on jatkunut keleiltään alati vaihtelevana. Alla olevan kuvan otin helmikuisena vesisateisena päivänä. Sitä voi sitten katsella kesällä viilennykseksi, kun meinaa läkähtyä kuumuuteen ja lohduttautua samalla sillä, ettei sentään ole liukasta.
Liukkaiden kelien takia päätin, että Kipin voisi olla hyvä käydä välihuollossa ennen huhtikuista osteopaattiaikaa. Niinpä se pääsi kraniohoitoon helmikuun puolivälissä. Kipillä olikin ihan kunnolla kireyksiä, ja se yritti välillä luistaa käsittelystä, kun tuntemukset eivät olleet pelkästään kivoja. Ihan tarpeeseen tuli se käynti. Pitkästä aikaa Kipi nyt kranioon pääsi, ja samalle hoitajalle, joka sitä alle vuoden ikäisestä on hoitanut.
Nyt ollaankin sitten eletty harvinaisen pitkää pakkasjaksoa, ja luntakin on tullut lisää, mutta ensi viikolle näyttäisi olevan luvassa loskakelejä. Taitaa vielä hetki mennä parhaisiin retkeilykeleihin, että maastot ovat helpompia kulkea ja taukoja voi pitää noiden selkävaivaisten senioreiden kanssa ilman ylenpalttista pukemista.
Jännä nähdä, vieläkö molemmat pojat ovat retkeilykuntoisia, kun maastot sulavat. Kun se tilanne voi muuttua äkkiäkin. Jos jompi kumpi ei enää retkiä pysty tekemään, niin tuskin haluan lähteä vain yhden kanssa. Ehkä voisi sitten muuttaa retket sellaisiksi, että kävelyä on entistä vähemmän, ja panostaa enemmän taukoihin ja eväisiin. On niin paljon oudompaa nykyään jättää yksi koira kotiin, kun sinne ei jää ketään sen kaveriksi, ei edes kissaa enää. Ja on kaikkiaan vieläkin vähän outoa, kun on vain kaksi koiraa, kun on niin pitkään elänyt isomman lauman kanssa.
Muistan, kun minulle tuli elämäni toinen koira, ja tuntui vähän oudolta käsitellä kahta koiraa ja kahta hihnaa lenkeillä. Kädet tuntuivat joskus loppuvan kesken. Äkkiä siihen silti rutinoitui. Sittemmin koirien määrä yhä kasvoi, ja lenkeillä oli parhaimmillaan mukana viisikin koiraa kerralla. Sekin sujui, mutta enemmän toki lenkkeilimme maastossa ja vähemmän tietä pitkin hihnassa. Ja etenkin pentuaikoina ulkoilutin koiria myös kahdessa erässä.
Nyt sitten on pitänyt tottua siihen, että koirat vain vähenevät ja vanhenevat koko ajan, eikä tilalle tule yhtään uutta. Paljon tylsempää näin päin, oli kivaa kun oli elämää ympärillä ja aina nuoriakin koiria laumassa. Ei minulla kyllä mitään tarvetta ole kovin isoa laumaa välttämättä pitää, en koskaan sitä viittä koiraakaan ennalta suunnitellut, mutta olisi kiva kun olisi edes yksi nuori koira laumassa.
Paljon tulee yhä vaan mietittyä Draamaa. Joskus sen kuvien katsominen on lohdullista, koska muistot sentään ovat jäljellä. Joskus olen hymyillyt vähän haikeasti joillekin kuville, joissa se on oikein elementissään tai pilke silmäkulmassa. Mutta sitten tuli jokin aika sitten se kerta, kun sen kuvien näkeminen tuntui vain hirveän surulliselta ja herätti järjettömän ikävän. Suru ei käyttäydy suoraviivaisesti.
Joskus kauan sitten arvelin, että aikuisen koiran ottaminen on usein haastavampaa kuin pennun, kun se on omaksunut tietyt tavat entisessä kodissa ja saattaa olla pentua vaikeampi kouluttaa. Arvelin myös, että pentuna tulleen koiran kanssa on kasvanut niin yhteen, että siitä tulee läheisempi kuin aikuisena tulleesta. Katin kontit. Draamasta tuli minulle jopa läheisempi koira kuin pentuna tulleista pojista. Ei se ole iästä kiinni. Hyvin läheinen tuli myös siitä ainoasta kissasta, joka tuli minulle vasta aikuisena, vieläpä seniori-ikäisenä.
Meillä myös sujui arki Draaman kanssa heti vaivattomasti, ja treeneissä oli alusta asti hauskaa. Treenatessa en toki yksityiskohtaisesti tiennyt, mitä kaikkea Draama oikeasti osasi ja miten jotkut asiat oli sille rakennettu, mutta se oli kokonaisuutta ajatellen mitätön juttu. Draamalla oli elämänsä aikana kaksi kotia ja kaksi vähän erilaista elämää, ja vaikka tuntuu vähän haikealta, etten saanut tuntea sitä jo pentuna, niin oli myös hienoa voida tarjota sille uusi koti aikuisena, kun se sitä tarvitsi.
Voisin ehdottomasti uudestaankin tarjota kodin aikuiselle koiralle, jos muuten voisin vielä koiran ottaa. Nyt kuuluvat löytöeläintalot ihan pullistelevan kodittomia korona-ajan eläimiä. Turhauttavaa. Olisi kiva, kun olisi nuori koira, jonka kanssa voisi touhuta ja joka olisi lenkkiseurana vielä sittenkin kun pojat eivät enää ole. On hyvin outo ajatus, että pitäisi jonain päivänä lähteä lenkkeilemään tai retkeilemään ilman yhtäkään koiraa. Tuleekohan sitten edes lähdettyä. Koirien kanssa vain on niin paljon hauskempaa ja antoisampaa.
Ei toki pidä liikaa mennä asioiden edelle, nyt minulla vielä on nuo kaksi lenkkikaveria. Kiitollinen olen jokaisesta päivästä, kun ne vielä pystyvät kunnollisia lenkkejä tekemään. Vinskikin usein ihan höpsähtää ulkona, tanssahtelee innoissaan ja näykkii minua leikkisästi lenkin alussa. Jo eteisessä molemmat puhkuvat intoa tulevasta lenkistä, ja Kipi ihan erityisesti vetää omaa yltiöpäistä uloslähtöshow'taan kenguruhyppyineen. Se saa minut myös joka kerta vähän huokailemaan, mutta uloslähtöhaukkumisen olen sentään saanut noilta karsittua pois jo aikaa sitten, mikä on aika hyvä juttu, kun meillä nykyään on naapureitakin ja käymme viimeisen lenkin yleensä tosi myöhään.
Eivät nuo kai hirveästi ole muutenkaan häiriköineet, koska syksyllä kun vastapäätä asuva naapuri oli lähdössä samaan aikaan ulos, niin hän katsoi meitä silmät suurina ja sanoi, ettei tiennyt, että tässä asui kaksi koiraa. En tullut kertoneeksi, että oli juuri asunut kolmekin koiraa yli seitsemän kuukauden ajan.
Hyvin nämä maalla syntyneet ja pitkään asuneet tosiaan ovat sopeutuneet kaupunkilaiskoiriksi, mutta ei tämä meidän alue toki mikään Helsingin keskusta ole, vaikka osaisivat nuo varmasti sielläkin asua. Mutta itse en viihtyisi, eikä se noillekaan niin kivaa olisi. Siitä olen iloinen, ettei meidän tarvinnut tälläkään kertaa muuttaa mihinkään pahimpaan betoniviidakkoon, tämä on melkeinpä syrjäkylä verrattuna joihinkin muihin alueisiin.
 |
| Melkein jo kotipihassa |
Lenkkeily meillä on nyt asettunut uusiin uomiinsa. Draaman aikana väistimme ulkona muita koiria aina kun se oli mahdollista, ja sen kuoltua emme hetkeen väistäneet juuri ketään. Sitten huomasin, ettei sekään ollut meille paras vaihtoehto, joten nyt elämme eräänlaista kompromissia ja väistelemme osaa koirista. Joskus pystyy lukemaan jo kaukaa vastaantulevan koiran tai sen ulkoiluttajan eleistä ja käytöksestä, että kannattaa mieluummin väistää. Miksi turhaan aiheuttaisi ylimääräistä stressiä kenellekään.
Rähisevät koirat on parempi kiertää kaukaa jos voi, samoin ne, joiden annetaan jäädä paikoilleen vaanimaan. Se on valitettavan yleistä. Myös Kipi haukkuu takaisin provosoiville koirille, ja joskus ihan vaan siksi, että toinen koira on uros. Nartuille se heiluttaa häntää ja vikisee perään. Ohitukset onnistuvat Kipin kanssa hyvin silloinkin kun se haukkuu, ei se kovin raivokas ole kuitenkaan. Vinski taas on aina ohitustilanteissa äärimmäisen helppo koira.
Joskus on ulkoillessa vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä liikkuu. Kuten silläkin juoksijalla, jolla oli koira pitkässä narussa kiinni vetovyössä ja joka ohitti meidät takaapäin kapealla ulkoilutiellä melkein kylkeä hipoen. En huomannut parivaljakon tuloa ajoissa, joten en ehtinyt edes väistää koirien kanssa pusikkoon kuten muuten olisin tehnyt. Kipi hermostui yllättävästä tilanteesta ja antoi täysin ansaitusti palautetta haukkuen, jolloin juoksija vasta vähän yritti ottaa koiransa kanssa etäisyyttä. Miksi ihmeessä juoksija ei voinut varoittaa tulostaan tai edes ottaa koiraansa ohituksen ajaksi vaikkapa sivulleen? Olisiko hän toiminut samoin, jos minulla olisi ollut hihnassa kaksi rotikkaa? Entä jos Kipi olisikin oikeasti vihainen ja olisi purrut toista koiraa? Ei minulla olisi ollut tilaisuutta sitä estää, kun toinen koira niin äkkiarvaamatta siihen puremaetäisyydelle juoksi.
Eivät täällä kyllä yleensä pyöräilijätkään varoita tulostaan tai kiitä tien antamisesta, kuten he usein entisen asuinpaikkamme ulkoilureiteillä tekivät. Jänniä kulttuurieroja.
